Meidän kotona

Tallinnaan kotoutumisen merkeissä jatkan samaan aiheeseen liittyvällä postauksella – tänään pääsette kurkistamaan meidän kotiimme. Nappasin haasteen Konalla-blogin Anulta, joka toteutti samantyyppisen postauksen muutama viikko sitten. Paljastan teille nyt siis omat lempijuttuni kämpässämme, joka on kyllä aikamoinen “dream come true”, vaikka toki aina pientä rukattavaa löytyisi.

Ensi näkemältä rakastuin talon isoon ja valoisaan keittiöön, se oli kuin suoraan amerikkalaisesta unelmasta. Kampalan kämppämme keittiö oli ahdas, pimeähkö, suljettu koppero, ilmeisesti koska siellä ei talon emännän (saati isännän) ollut tarkoituskaan viettää aikaansa… Onneksi täällä päin nähdään ruoanlaiton olevan muutakin kuin välttämätön paha, joka ulkoistetaan kotiapulaiselle heti tilanteen salliessa. Mielestäni keittiö on kodin sydän, ja olenkin ollut erittäin tyytyväinen nykyiseen lähes täydelliseen sydämeemme. Lisäksi oma rakas muutaman vuoden vanhemmillani hoidossa ollut saareke täydentää keittiön ihanasti.

Keittiön lisäksi pidän talossamme erityisesti myös tunnelmaa luovasta takasta (jota emme “osaa” käyttää, poltamme siellä puun sijaan kynttilöitä) ja yläkerran kiviseinistä sekä pikkuruisesta takapihasta, joka ei todellakaan ole itsestäänselvyys näillä nurkilla. Tykkään myös avarasta, kokonaan avoimesta alakerrastamme. Sen sijaan kaksikerroksisuus on alkanut tympimään päivä päivältä yhä enemmän, se kun ei todellakaan ole Leevin kanssa käytännöllisin ratkaisu.

Olen melko tyytyväinen nykyiseen sisustukseemme, siitä puuttuu kyllä yksityiskohtia, kuten mattoja ja tauluja, mutta pidän yleisilmettä onnistuneena ja kodikkaana. Muuttaessamme tähän asuntoon päätin, etten halua hankkia huonekaluja hetken mielijohteesta vaan odottaa sitä juuri oikeaa. (Myimme lähes kaiken Kampalassa.) Ihan en ole siihen saavutukseen päässyt, jotkut asiat on vain ollut pakko saada vaikka täydellistä ei olisikaan löytynyt. Mutta olen kyllä hieman onnistunut jarruttelemaan Wolfin hankintavimmaa. 😄 Yksi huonekalu, joka on kyllä käytännöllinen, mutta ah niin ruma, on “TV-tasomme” eli taulu-TV:n alla oleva hylly, jonka perimmäinen tarkoitus on peittää pelit ja vehkeet Leevin näkyviltä. Myös kaaosnurkka heti sisäänkäynnin vieressä saisi kokea muodonmuutoksen – nyt siinä kerää krääsää toimistopöytä, jonka ääressä kukaan ei koskaan istu.

Talossamme riittää neliöitä perheellemme liiankin kanssa, viihtyisin paljon pienemmässäkin enkä jaksaisi pitää tätä lukaalia siistinä. Yritän pitää tavaran minimissään, mutta näihin nurkkiin sitä hukkuu huomaamatta hulluja määriä… Onneksi varsinaista varastotilaa on kuitenkin todella vähän. On tietysti oikein mukavaa, että meillä on kunnon tilat vieraille, ja olipa ylimääräisestä makkarista ja sängystä iloa Leevin huonoimpina öinäkin. (Huomautan tähän vielä, koska joku sitä kuitenkin miettii, että tämä on työsuhdeasunto ja siksi niin iso ja hieno ja fancy. Ei me varmaan asuttaisi näin kalliisti, jos joutuisimme koko lystin itse maksamaan.)

Olemme onnistuneet luomaan omannäköisemme kodin nopeasti. Mukanamme ei oikeastaan kulje montaakaan huonekaluja, vaan pienemmät yksityiskohdat, taulut, kuvat, koriste-esineet, tekstiilit ja Iittalan astiat ovat ne mitkä kodistamme tekevät meidän kotimme missä päin maailmaa tahansa. Ja tietysti ne tärkeimmät, ihmiset. ❤
Eli semmoinen luukku, mitäs piditte? Nuuskisin mielelläni myös sun nurkkiisi, otatko haasteen vastaan?

Today you get to see how we live, I’m gonna give you a little house tour. Naturally I will show you the nicest corners of our home, believe me there’s also messy and not so pretty ones. 😄 

My favorite part in our house is the kitchen. It’s big, light and modern – straight from the American dream, quite the opposite to our kitchen in Kampala. I also really like the fireplace, the stone walls in the bedrooms and our tiny backyard that is a rarity around this neighborhood. What I don’t really like, I’m actually starting to hate it more day by day, is that we live in two floors. With a toddler it is totally inconvenient. But I guess I just have to deal with it, as otherwise the house has so many pluses.


I’m pretty happy about our current “interior design”, the style if our furniture. It’s modern but homey. We really tried to put more thought in it than before, so that everything would fit together and we would be happy with it for some years. We are still missing some carpets and decoration, and some corners don’t please me, like our “TV-stand”, which purpose is mainly to hide all the cords and electronics from Leevi. 


We have lots of space, perhaps too much even, as it takes so much time to clean. And I’m really trying to gather less stuff these days, but in these square meters all kind of crap disappears too easily. It’s nice though to have enough space for guests, which we have more often here than in Kampala.


I think we’ve managed to make the house look like our home in a quite short time, even though we’ve bought almost all furniture here. We don’t really own much furniture that would have deeper meaning, our home feels like home anywhere in the world because of small things like posters, pictures, decorative items, textiles and china. And of course the people

So what do you think? And what are the favorite aspects of your own home?

Vuosi Tallinnassa

Parin viikon takaisen Vuosi Ugandasta-postauksen jälkimainingeissa pohdiskelen Viroon muuton vuosipäivän kunniaksi vähän sitä miltä täällä asuminen on tuntunut.

Ensimmäinen vuosi on hurahtanut kiitäen ohi, vaikka toisaalta muistelen talven kestäneen vähintääkin ikuisuuden. Ajan kulumisen huomaa parhaiten Leevin kasvussa ja kehityksessä, jotka ovat tänä vuonna ottaneet jättiläisen harppauksia. Mutta siitä lisää muutaman viikon päästä Leevin omassa synttäripostauksessa, stay tuned. 😉 Toisaalta tunne, joka minua on vaivannut viime vuodet, vaivaa edelleen – aika kuluu hirveän nopeasti mutta silti niin hitaasti. Samaan aikaan on kuin olisimme juuri eilen muuttaneet ja toisaalta kuin olisimme olleet täällä jo vuosia.

Kämppämme tuntuu jokseenkin kotoisalta, jollei nyt ihan vallan kodilta. Kodin käsite on viime vuosina muuttunut häilyväksi, jokaisen paikan yllä kun leijuu se viimeinen käyttöpäivämäärä, vaikkakin sitten vasta vuosien päässä. Olemme laittaneet kotia pikkuhiljaa oman näköiseksemme, mutta valmiiksi se tuskin tulee koskaan. Taulut puuttuvat seiniltä, matot lattioilta… Kohta ei kannata enää porailla reikiä seinään, kun kuitenkin kohta muutetaan. Minut on lisäksi vallannut joka vuotinen muutosvimma, ja haluaisinkin jo pistää uusiksi tämän olemassa olevan sisustuksen. Oikeastaan haluaisin ehkä muuttaa, mutta onneksi mulla on tuo järjen ääni mukana arjessa, koska kämppä on kaikilla mittapuilla aika täydellinen kuitenkin. Minua vain vaivaa loputon muutoksen halu-syndrooma.

Arkirutiinit ovat muodostuneet jo moneen kertaan ja sitten ne ovat muuttuneet ja taas muuttuneet, vaikka isot raamit ovatkin pysyneet samana. Mutta tämä lienee melko yleistä pienten lasten kanssa, arki kun muuttuu koko ajan lapsen kasvaessa. Olen löytänyt omat lempi(ruoka)kauppani, lempipuistoni, -ravintolani, -kuntosalini ja niin edelleen. Osaan suunnistaa kaupungissa jalan lähes joka suuntaan, ja paljon osoitteitakin on jäänyt mieleen. Julkisilla kulkemisessa olen edelleen onneton – meidän kodistastamme kun kävelee keskustan alueella melkein mihin vain yhtä nopeasti kuin bussilla pääsisi. Onneksi uusi (vanha) ratikkalinja avataan pian, jotta pääsemme helpommin keskustan ulkopuolellekin.

Ihaninta täällä asumisessa on ehdottomasti ollut vapaus, joka korostuu Kampalasta muuton jälkeen – voin astua ulos kodistani ja kävellä niin pitkälle kuin huvittaa juuri siihen suuntaan kuin nenä näyttää. Minun ei tarvitse suunnitella siirtyväni paikasta A paikkaan B ja sitten takaisin kotiin. Voin kävellä kadulla ja asioida kaupassa anonyymisti, ilman että kukaan huomaa etten ole paikallinen. Täällä on puistoja, joissa Leevi voi vapaasti juosta. Voin itse lähteä juoksulenkille. En tunne painetta siitä, että saatan tehdä jotakin kulttuurillisesti paheksuttavaa. Voin tuntea itseni tasapuoliseksi juttuseurani kanssa ja olla rehellisemmin oma itseni. Tunnen melkein kuin vapautuneeni vankilasta, vaikka aina toisinaan haikailenkin Ugandan ajan pienten yksityiskohtien perään.

Kaiken kaikkiaan olemme koko perhe sopeutuneet hyvin, löytäneet omat kuviomme ja kaverimme, mutta toki oikea integroituminen kestää paljon kauemmin kuin vain vuoden. Oikeastaan en ole varma voiko sitä koskaan tapahtua näissä meidän elämäntyylimme olosuhteissa.

päässälinnassa asumisessa on monien hyvien puolien lisäksi myös muutama huono puoli ja ajattelinkin heittää tähän loppuun leikkimielisen plussat ja miinukset-yhteenvedon.

Miinuksia

  • Ihmisten töykeys ja välinpitämättömyys, töksäyttely
  • Paikallisiin on vaikea tutustua
  • Aivan liian pitkä talvi
  • Turistilaumat
  • Lähes kaikki ihmiset ovat samasta muotista, pukeutumisesta lähtien
  • Viina ja sen kulutus, niin paikallisten kuin turistien toimesta
  • Ihmiset eivät välttämättä toimi suomalaiseen (ja saksalaiseen) tapaan luotettavasti ja ajallaan, lupauksia ei pidetä tai oteta tosissaan
  • Jätteiden kierrätystä ei harrasteta
  • Ruoka on kaupassa kallista, ja valikoima suppeampi kuin Suomessa tai Saksassa (ymmärrettävistä syistä toki)
  • Ihmisillä on kummallinen käsitys siitä mihin aikaan on suvaittavaa meluta: ilotulitteita paukutellaan myöhään illalla harva se päivä ja puutarhurit puhaltelevat lehtipuhaltimilla keskellä yötä
  • Täällä ei ole IKEAa
  • Lastenrattailla liikkuminen on varsinainen pain in the ass – kauppoihin, ravintoloihin, lääkäriin, jopa tarhaan on lähes mahdoton päästä sisälle rattaiden kanssa
  • Merenranta on keskustan edustalla joko satama-aluetta tai muuten vaan rumaa ja käyttökelvotonta, kauniit ranta-alueet ovat kilometrien päässä

Positiivista

  • Ei kulttuurishokkia
  • Valoisa kesä
  • Jokapäiväiset asiat, kuten nettiyhteys, puhelin, TV, julkinen liikenne, taksit, pankkikortilla maksaminen, laivayhteydet jne. toimivat luotettavasti
  • Ihana vanha kaupunki, paljon puistoja ja mielenkiintoisia kaupunginosia
  • Laadukas ja edullinen ravintolatarjonta, paljon tapahtumia
  • Lapsiystävällisyys: paljon leikkipuistoja ja lasten leikkipaikkoja
  • Kieltä on helppo ymmärtää, ja englanniksikin tulee toimeen lähes kaikkialla
  • Suomeen pääsee helposti ja suht edullisesti, ja isovanhemmat pääsevät helposti kylään
  • Kaupunki tuntuu isommalta kuin se on, mutta on kuitenkin hyvin kompakti ja käveltävä

Saa nähdä muuttuuko lista seuraavan vuoden aikana 😀


So we’ve been here in Tallinn one year, one whole year, can’t believe! Year has passed so quickly, it’s like we just came yesterday. And still I remember that horrendous winter that lasted forever and forever… 

We’ve adapted quite well, honestly it’s been very easy after Uganda. I love the feeling of freedom here – I can just get out and walk wherever I want. And no one can see that I’m not from here, no extra attention. Our house feels homey, if not like home. The definition of home has been blurry for years already, as all of our homes have had “last date of use” already when we moved in. In any case we’ve all adapted very well.

There’s lots of good things about living in Tallinn but also couple of not-so-nice ones, so I thought I’d make a list about those that have come to my mind so far.

Negative

  • Locals often seem rude and impassive, it’s hard to get to know them
  • 24/7 darkness and cold in winter, winter is too long
  • Booze, and the hard-core consumers, both locals and tourists
  • Too many tourists
  • Almost everyone looks the same, there’s no diversity
  • People don’t take their promises as seriously as I assume, don’t show up or write when agreed
  • People have no sense of when it is OK to be noisy – fireworks late in the evening on a normal weekday or blowing leaves from the street in the middle of the night
  • Recycling garbage is not seen important (and made complicated)
  • Food is expensive in the shop, and the selection is smaller than in Finland or Germany (which is understandable in such a small country)
  • There’s no IKEA
  • Buggy in the city is a pain in the ass – you never know if you get in restaurants, shops, even doctor or kindergarten
  • Seaside around city centre is really poorly used, only harbour or otherwise ugly

Positive

  • No culture shock
  • 24/7 light in summer
  • Everyday things like Internet, TV, phone, public transport, ferries, taxis, paying with card etc. work very well
  • Lovely old town
  • Very good price-quality ratio in restaurants, lots of events
  • Child-friendliness: lots of outside and inside playgrounds, toys and kids’ menus in restaurants
  • Language is easy to understand (for a Finn) and English is commonly spoken
  • It’s easy and affordable to go to Finland, and for the grandparents to visit us
  • Tallinn feels bigger than it is, but at the same time everything is close by and it’s very walkable

YouTube-joogaaja

Introverttina en ole koskaan innostunut joukkueurheilusta enkä ryhmäliikunnasta, vaan pidän eniten yksinäisistä lajeista, kuten salilla käymisestä ja juoksemisesta. Yksi viime vuosina tärkeäksi muodostunut liikuntamuoto on myös kotona joogaaminen.

Olen käynyt ihka oikealla joogatunnilla muistaakseni kerran elämässä (ja silloinkin puolaksi) – tiedän kyllä että olisi hyvä käydä useammin, jotta saa varmasti asanat oikeaan asentoon, mutta kovasta yrityksestä ja suunnittelusta huolimatta en ole saanut itseäni paikalle. Kuntosalin BodyBalance-tunnilla olen kyllä käynyt usemman kerran, ja nautinkin niistä tunneista kovasti. BodyBalancen tyyli yhdistellä joogaa, pilatesta ja pop-musiikkia sopii minulle, en oikeastaan ole “aidon” hippijoogan ystävä (tai niin luulisin). Minulle sopii hieman mainstreamimpi jumppaaminen.

Olen vuosien saatossa joogannut jos minkälaisen Youtube-opettajan johdolla, mutta nyt pitkäaikainen suosikki on ollut Boho Beautifulin videot. Ohjaajalla on miellyttävä ääni ja tapa puhua, ja olen salaa kliseisten maailmanparannusiskulauseiden fani – ja näitä neitonen muistaa jakaa tarpeeksi usein, jotta tunnet juuri nyt työstäväsi parempaa minää. Mukavia ovat myös maisemat, joihin hän on päässyt videoita kuvaamaan, vaatetuksesta ja henkilön muustakin habituksesta voidaan sitten olla montaa mieltä. Mutta eipä niitä joogavideoita ole varsinaisesti tarkoitus katsella, vaan kuunnella, ja loppuenergia johdattaa siihen omaan harjoitukseen. Nämä videot ovat myös erinomaisen pituisia kiireiseen (?) pikkulapsiarkeen – 20 minuuttia pitäisi kyllä saada itselleen revittyä vaikka joka päivä.

Joogaan kuitenkin harmillisen harvoin, kerran-pari viikossa. En vain saa aikaiseksi useammin, vaikka joka kerta jo sillä hetkellä kun laskeudun joogamatolle muistan miksi tämä hetki olisi hyvä suoda itselleen joka päivä. Tunnen itseni rentoutuneemmaksi, enemmän omaksi itsekseni ja joskus jopa paremmaksi ihmiseksi, kun otan tämän ajan itselleni. Jooga sopii mulle, koska en tunne silloin painetta suorittaa ja hengitykseen keskittyminen parhaimmillaan pysäyttää hetkeksi jatkuvan pääni sisäisen levottomuuden. Voisinkin siis luoda itselleni joogahaasteen, pieni joogahetki joka päivä, lähteekö joku mukaan? Siis siellä oman tietokoneen ääressä tietenkin, tänne en ota ketään keskittymistäni häiritsemään. 😉

Onko jooga sinulle tuttua? Harjoitatko sitä kotona vai ryhmässä? Vai oletko löytänyt jonkun muun tavan rentoutua?

As an introvert I am not a fan of group sports – jogging alone, going to the gym with my headphones on and doing yoga at home are my kinds of sports. I’ve been doing yoga-like exercises already for years at home, with the help of Youtube-teachers. Now, I know that it would be important to actually see a live teacher sometimes to get my asanas right, but I am unable to force myself to a class.

From among all the crappy and not so crappy yoga videos out in the world wide web, I’ve managed to find my favorite, Boho Beautiful. I like her soft voice and cheesy quotes, and the videos are perfect length for a busy (?) life of a 2 year old’s mom. Anyone should be able to give themselves 20 minutes every now and then, even me.


I just wish I would get myself on the yoga mat more often, now I do it maybe once or twice a week. And every time I think I should do it more often. It just makes me feel relaxed, more like myself and sometimes like a little bit better person even. Such a miraculous little thing. So perhaps I should set myself a challenge, yoga every evening. Will you join me? Behind your screen of course, I don’t want anyone messing my concentration here. 😉

Kesäinen pyrähdys Tukholmassa

Muutama viikko sitten seilasimme Tallinkilla “normaalista” poiketen Itämeren toiselle laidalle Tukholmaan. Olen käynyt Tukholmassa muutamaan otteeseen, mutta en ole oikein ikinä saanut otetta kaupungista, vaikka se ihan mukava kohde onkin. Tällä kertaa motivaationa ei ollut itse kaupunki vaan siellä asuvan veljeni ja hänen vaimonsa tapaaminen.

Edelleenkään Tukholma ei sulattanut sydäntäni, vaikka P&V:n asuinalue Vasastan vaikuttaakin söpöltä ja menevältä naapurustolta, eikä Tukholman maisemissakaan ole valittamista. En oikeastaan osaa paikantaa mikä se on se juttu, joka minua vaivaa tai miksi en tunne suurta kiinnostusta kaupunkia kohtaan. Ehkä olen vain saanut tarpeekseni kaupunkimatkailusta. Haluaisin kyllä nähdä Ruotsia Tukholman ulkopuolella, varsinkin iki-ihanaa saaristoa, jota hytin ikkunasta ihailtiin tuntikaupalla sekä tulo- että menomatkalla.

Tukholma tuntuu kyllä kieltämättä kosmopoliittisemmalta ja mannereurooppalaisemmalta verrattuna Helsinkiin ja varsinkin Tallinnaan (vaikka Virohan siis on Manner-Eurooppaa?) – ihmiset eivät ole kaikki samasta muotista, ravintolatarjontaa on laidasta laitaan ja kaduilla vilkasta vielä iltakahdeksan jälkeenkin. Erityisesti Vasastanin mukavannäköiset kahvilat ja ravintolat ihastuttivat, vaikka emme niitä (taaskaan) ehtineet paljoa testailemaan. Pari päivää sujahtaa aina aivan liian nopeasti, varsinkin kun on pidettävä edes jollain tasolla kiinni taaperon nukkuma-ajoista.

Kävimme ensimmäisenä päivänä Leevin viihdyttämiseksi Junibackenissa, joka oli sateisena heinäkuun perjantaina melko lähellä pahinta mahdollista paikkaa, johon ihminen voi itsensä tunkea (ja vielä maksaa siitä). Ehkä olisi pitänyt ottaa vinkistä vaari ja kääntyä jo pihalla nähdessämme vaunuparkin vähintään sadat (!) lastenrattaat. Mutta ei, emme me tajunneet…. Vasta (mielestäni ylihinnoitellut) liput ostettuamme tajusimme, minkä emämokan olimme tehneet. Satoja kiljuvia kakaroita ja stressaantuneita vanhempia, kaaos jollaista en ole ehkä koskaan ennen todistanut. Hammasta purren jäimme kuitenkin toviksi ja onneksi meno hiljeni iltaa kohden. Lopuksi pääsimme pääsylipun hinnalla “tarinajunaan”, joka olisi ehkä ollut ihan mielenkiintoinen, jos ei olisi tarvinnut lohduttaa kauhusta kankeaa taaperoa. Unohtivat näet mainita, ettei juna ole tarkoitettu perheen pienimmille…

Onneksi lauantaiaamu näyttäytyi aurinkoisena, ja pääsimme nauttimaan Vasastanin kahviloista (peukku Mellqvistille aamuvirkuille turisteille tarjoamastaan aamiaisesta) ja leikkipuistoista. Siestan jälkeen Wolfin uusi kollega (joka on opiskellut Tukholmassa ja sattui olemaan siellä samaan aikaan) vei meidät Sisäpiirin vinkit-kaupunkikierrokselle, joka oli kyllä oikein fressi kokemus normaalin vanhassa kaupungissa ja kuninkaanlinnan liepeillä notkumisen sijaan. Käveltyä tuli reilut 20 kilometriä, eikä tuntunut missään!

Meillä ei ollut reissulle suurempia suunnitelmia, tärkeintä oli viettää laatuaikaa perheen parissa ja siinä onnistuttiin. Ja onneksi viikonlopulle osui perjantaita lukuunottamatta hieno sää, joten päätön haahuilu onnistui stressittömästi. Laivalla reissaaminen oli pienen lapsen kanssa jokseenkin mukavaa, erityisesti paluumatkalla, jolle valitsimme yhden ison parisängyn kahden erillisen sängyn sijaan. Parasta antia oli ihailla auringonlaskua hytin ikkunasta. Mutta taidamme kuitenkin lentää ensi kerralla, sen verran matkaa on Tallinkin terminaalista Vasastaniin, että samassa ajassa pääsee myös lentokentältä. Paitsi jos joku vakuuttaa mut laivamatkustamisen ekokogisuudesta niin saatan muuttaa mieleni.

Ensi kertaa varten otan mielelläni vastaan Tukholman parhaat tärpit perheelliselle reissaajalle – niin tekemiset kuin syömisetkin. Tällä kertaa en ainakaan bongannut leikkipuistojen ja sen Junibacken-helvetin lisäksi mitään erityisesti taaperolle sopivaa, vaikka varmasti sellaista kaupungista löytyy. Myös Tukholman ulkopuolella sijaitsevat helpot päiväretkikohde-ehdotukset otetaan ilomielin vastaan.

One of our summer mini-holidays was a trip to Stockholm to meet my brother and his wife. I’ve been in Stockholm many times before, but somehow the city never really excited me a lot. This time was not different, even of course we did enjoy family quality time and even a pretty perfect Nordic summer weather.

We did not have much plans, and on Friday afternoon we ended up in Junibacken – which on a rainish July afternoon was pretty much the worst place a person could ever willingly go. Insane amount of screaming children and stressed parents, and it was totally not worth the money, I must say.


Luckily after Friday’s chaos Saturday morning woke us up with sunshine, and we enjoyed early birds’ breakfast at Mellqvist Cafe close to my brother’s place. After that we wondered the streets and playgrounds of Vasastan, which is quite interesting and idyllic neighborhood with its restaurants and cafés, and pastel color architecture. Even though it might have been a good idea to plan something ahead, I do enjoy this kind of pointless wandering, especially in summer. After our mandatory siesta we wandered a bit more, on a private walking tour “organised” by Wolfi’s new colleague, who happened to be in Stockholm at the same time (and who used to be a tour guide there). It was cool to see Stockholm outside the tourist paths, but for some reason I’m still not totally convinced….


Traveling by ferry went quite smoothly with a toddler; there’s lots of space to run around, playgrounds and different dining possibilities. And at least on the way back we all slept pretty fine in our double bed. Ferry from Tallinn leaves at 6pm and is in Stockholm around 10am, and the way back is similar, so most of the time you anyway spend sleeping. This ferry route is definitely worth of experiencing, so beautiful are the Swedish islands that you pass by. But I think we might anyway fly next time, it’s just so much faster. By the way, can someone tell to me the eco-friendliness of ferry travel compared to plane, maybe that’ll change my mind.



For our next trip to Sweden I would gladly take all family friendly tips, about restaurants, entertainment, day trips etc. 😊

Vuorokausi treffeillä

Miltä tuntuisi olla kokonaiset 24 tuntia treffeillä aviopuolisosi kanssa? No minäpä kerron, aivan mahtavalta!

Ugandasta muuttomme jälkeen olemme pitäneet huolen siitä, että saamme säännöllistä parisuhdeaikaa, Kampalassa kun se ei pienen vauvan kanssa kaukana tukiverkoista ollut meille ollenkaan mahdollista. Leevin oltua reilun vuoden ikäinen jäi hän ensimmäistä kertaa isovanhemmille yöksi ja sen jälkeen olemmekin saaneet nauttia laatuajasta aikuisten kesken melko säännöllisin väliajoin. Olemme ottaneet omaa aikaa aina silloin kuin isovanhemmat ovat kylässä tai me siellä päin. Olemmepa matkustaneet Suomeen asti ihan vain siitä syystä, että haikailimme pientä hengähdystaukoa. Meillä kun ei täällä Tallinnassa ole perhettä ja lastenhoitajan etsiminen tuntuu tuottavan enemmän päänvaivaa kuin stressin lievitystä.

Muutaman kerran olemme varanneet hotellin ja viettäneet yhden illan ja yön mieheni kanssa kaksistaan, mutta useimmiten leffaan tai syömään pääseminen on jo piristänyt mukavasti. Oikeastaan en ollenkaan usko, että pikkulapsiarjen parisuhdeajan viettämiseen tarvitsee mitään sen kummempia kuin luotettavan hoitajan lapselle, jotta voi täydellisesti rentoutua. Tärkeintä on aina silloin tällöin muistuttaa itseään ja parempaa puoliskoaan siitä, että ollaan tässä muutakin kuin äiskä ja iskä. Toki on mahtavaa, jos tämä onnistuu aivan normaalissa arjessa, mutta kannustan ottamaan lapsetonta aikaa niin yhdessä kuin erikseenkin aina silloin tällöin. Tekee varmasti hyvää kaikille osapuolille!

Nyt viimeksi päätimme Wolfin synttäreiden kunniaksi värvätä mummin ja ukin lapsenhoitovuoroon ja suunnata Långvikin kylpylähotelliin syömään, nukkumaan ja kylpemään. Seuraavana päivänä kävimme vielä leffassa ja spontaanisti vieläpä Lintsillä, jossa juoksimme laitteesta toiseen koko rahan edestä. Ai että oli hauskaa olla välillä huoleton ja spontaani! Ja kuinka tuulettuneet vanhemmat Leevi saikaan takaisin isovanhempien seurassa viettämänsä laatuajan jälkeen! 😉

Miten teillä pidetään pikkulapsiarjen keskellä huolta aikuisten parisuhdeajasta?

After we moved back to Europe we’ve been taking some wife-husband-quality-time quite regularly, thanks to the grandparents who don’t live thousands but only hundred(s) of kilometers away. In Uganda we had really no one to leave a small baby even for an hour or two, but luckily now we can go to Finland every month if we’d like to get some romantic, carefree time alone. And we’ve been quite efficiently using every opportunity also when grandparents are visiting here or we are in Germany.

I think happy parents make happy family, and even joy should come mainly from everyday life (if it doesn’t it’s time to change something), it is essential every now and then to remind yourself and your partner that you are something beneath the role of a co-parent. The best way to do this – I think – is to take a break, even a small one, from everyday life and just concentrate on each other. And if you do it more often, then you don’t have pressure that it must be the best night in a decade (because that stress is probably gonna ruin the whole point). So find a trustworthy nanny and take your loved one to someplace nice, or even stay at home, just the two of you. It does not need to be all five-star hotels, seven-course dinners and fireworks. A moment of relaxed time with no responsibilities is the thing.

Mainly because of logistic matters, we’ve been in a hotel a couple of times, but a dinner or a movie does the trick too. Or just wondering around hand-in-hand without any specific plan. This weekend we were lucky to get a whole 24 (or more) hours to ourselves and got the complete package celebrating Wolfi’s birthday in Långvik Wellness Hotel and going for fancy dinner, and the day after to movies and a fun park, where we were riding for the whole money. Talking about efficiency, eh? Anyway, it was tons of fun, and now Leevi’s got whole new parents (at least for couple of hours before the tantrum kicks in in every family member).


How do you take care of your relationship?

Uusien ystävyyssuhteiden luomisesta

Kuinka ulkomailla asuva suomalainen kotirouva on onnistunut löytämään uusia sosiaalisia kuvioita? Tällä hetkellä sanoisin, että ihan hyvin, ainakin olen tehnyt täyskäännöksen Ugandan ajoista. Kuten olen jo (monesti?) aiemmin maininnut, en ole sieltä sosiaalisimmasta päästä vaan viihdyn enimmäkseen itsekseni tai perheeni seurassa. Mutta toki muutama kaveri on aina hyvä olla, vaikka minulla onkin taipumusta sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuvaan krapulaan (jolla ei ole tekemistä alkoholin kanssa). Olen nyt viime aikoina pyrkinyt panostamaan uusien tuttavuuksien löytämiseen erityisen paljon.

En ole koskaan ollut kovin hyvä pitämään yllä ystävyyssuhteitani. Mielestäni olen kuitenkin ihan ok tyyppi ja luotettava ystävä, mutta useimmat ystävyys- ja kaveruussuhteeni eivät ole kestäneet muutamaa vuotta kauemmin. (Vika lienee siis kuitenkin minussa, en kylläkään osaa asiaa sen enempää analysoida.) Osaan tarvittaessa sosiaalisen, iloisen, ulospäinsuuntautuneen kaikkien kaveri-roolin, ja olen ihan kohtuullienn kuuntelija eikä minun varsinkaan nykyään ole vaikeaa heittää läppää tuntemattomien kanssa. Mutta ystävyydessä olen kieltämättä kranttu. Jos ei heti nappaa, niin en jaksa kovin kauaa yrittää. Samahan se tietysti on parisuhteessakin, miksi sitä ystäväkseen siis ottaisi tyyppiä, jonka kanssa vietetty aika vie enemmän energiaa kuin tuo? Tuntuu kuitenkin, ettei minulla ole oikein koskaan napannut kenenkään kanssa (ellei aviomiestä lasketa), ainakaan ensihuuman tai alkoholinhuuruisen biletyksen yli. Ystävyyssuhteeni eivät ole kantaneet elämänmuutosten yli. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut mieheni lisäksi ystävää, jolle voisin kertoa kaiken, avoimesti ja rehellisesti. Edelleen kuitenkin toivon, että tuolla jossain olisi joku, jonka kanssa vanhana muistella kuinka naiiveja ja nuoria silloin kolmekymppisinä oltiinkaan. Ja joka olisi tukena niinä (harvoina) hetkinä kun miehen pärstä ärsyttää.

Olen sosiaalisen median suurkuluttaja ja se on varsinkin äidiksi tulon jälkeen paikannut tätä luottoystävän mentävää aukkoa. Surullista ehkä, mutta olen suurimmaksi osaksi kuitenkin melko tyytyväinen. Suurimmassa roolissa on ollut Facebookin äitiryhmät, joista olen vieraassa maassa asuessa saanut mielettömästi tukea ja turvaa, neuvoja ja nauruja. En ole kuitenkaan koskaan tavannut ketään näistä äideistä. Eikä sielläkään tee mieli vuodattaa ihan kaikkia syvimpiä tuntojaan.

Muuttaessamme tänne Tallinnaan tein päätöksen, että pyrin aktiivisesti hommaamaan uusia tuttavuuksia. Mutta miten ihmeessä se onnistuu kotiäidiltä maassa, jossa naapuria ei tervehditä ja leikkipuistossa toisilleen puhuvat korkeintaan taaperot, jotka eivät ymmärrä kulttuurin kirjoittamattomien sääntöjen päälle? No Facebookin avulla tietenkin! (Tämä ei ole maksettu mainos, vaikken pientä kontribuutiota pistäisikään pahakseni.) Se oli itse asiassa todella helppoa, meitä “yksinäisiä” (expat)kotivanhempia kun näyttää olevan muitakin. Perustin ryhmän lasten leikkitreffeille, mutta oikea syy oli saada aikuiset ulos kodeistaan ja juttelemaan toisilleen. Ryhmään halusi välittömästi yli kuusikymmentä ihmistä ja olen sen kautta tutustunut paremmin sekä seinänaapuriimme (heh) että muutamaan muuhunkin vanhempaan. Harmillista vain, että ne potentiaalisimmat ystävätyypit menivät ja muuttivat jo pois. Expat-elämän kirouksia…

Onnekseni Wolfi on saanut kaksi uutta kollegaa, joiden vaimot vaikuttavat ihanilta tyypeiltä (ja on ne kollegatkin ihan jees). Jospa sittenkin uusi ystävä löytyisi hieman perinteisemmin? Alku vaikuttaa lupaavalta; toisen vaimon kanssa olemme käyneet jo viettämässä tyttöjen iltaakin, ja juttua riittää niin, että aika loppuu aina kesken. Kunhan en nyt itse vain sössisi tätä orastavaa suhdetta epärealistisilla odotuksilla, tai sillä sosiaalisella krapulalla.

How does a stay-at-home-mom find new friends in a country where saying hello to your neighbor is overrated and talking to a stranger at the playground is a sign of mental illness?

I’ve not been very good in friendships, I must admit. I seem to have a problem holding on to my friends, it’s been like that since I was a child. I don’t know exactly what it is, it has not been intentional. I do enjoy my own company very much, but every now and then I get jealous looking at the groups of friends laughing in the park or having fun friends-night-out. So when we moved to Tallinn I decided to change something, I decided to find new friends.

As I was already heavy user of social media (aka Facebook) I started a group for toddler play dates. Kids, what a perfect excuse for adults to find new people to talk to. The group had immediately over 60 people, so apparently somewhere there in the suburbs of Tallinn is someone else needing a friend too. I organized some play dates along the spring and met quite a few people. Unfortunately the most promising ones (to be my new BFF) already moved away. Expat life’s cursing…….

Luckily Wolfi got two new colleagues this autumn and their wives seem like wonderful people (the colleagues are alright too). Maybe I’ll find a new friend in more traditional way after all? It does look promising so far: with one of the wives I already had a girls-night-out and it was difficult to stop talking and go home to sleep. Fingers crossed I won’t mess this one up. 😉

 

Vuosi Ugandasta

On kulunut melko tarkalleen tasan vuosi siitä, kun puistelimme Kampalan punaiset tomut sandaaleistamme ja rantauduimme pysyvästi takaisin Euroopan kamaralle. Nyt vuoden Virossa asumisen jälkeen Ugandan aika tuntuu hyvin kaukaiselta – kuin unelta. Vuoden aikana olen yllättävän usein jopa haikeudella miettinyt arkeamme siellä. Vaikka en tosiasiassa haluaisikaan siihen palata. Pikkuhiljaa flashbackit ovat kuitenkin jääneet ja nyt joudun jo pinnistelemään muistaakseni tiettyjä asioita.

IMG_20160305_143005

Olen kirjoittanut vanhassa blogissani jonkun verran siitä, kuinka en oikein kotiutunut Ugandaan. Näin jälkeen päin ajattelen sen johtuneen suurimmaksi osaksi omasta asenteestani – en halunnut muuttaa sinne alunperinkään, joten harasin vastaan niin paljon kuin pystyin, sekä tietoiseti että tahtomattani. Lisäksi olen mukavuudenhaluinen kontrollifriikkiyteen taipuvainen introvertti, joka vihaa ennalta-arvaamattomia tilanteita, joten täysin erilaisessa kulttuurissa parhaaksi näkemäni lähestymistapa oli omaan kotiin linnottautuminen.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että minun olisi pitänyt käyttää tilaisuutta tutustua Ugandaan ja sen ihmisiin paremmin, en silti usko, että tekisin asioita kovin eri tavalla nytkään. Olen hyvin utelias, mutta samalla myös rajoittunut ja pelokas, ja tykkäisin mieluiten tutkia uusia asioita huomaamattomasti sivusta katsellen. Jostakin kumman syystä se ei kuitenkaan Kampalassa aivan toiminut… Olisin mielelläni lähtenyt torille ihmettelemään, jos olisin voinut näyttää samalta kuin kaikki muutkin.

IMG_20160302_123900

Minulla oli hyvin ristiriitaiset tunteet myös Ugandan kotiamme kohtaan; se oli minulle tärkeä paikka ja ensimmäinen yhdessä “rakentamamme” koti, mutta samalla pelkäsin siellä aika paljon. Pelkäsin torakoita, ryöstäjiä, hiiriä, ukkosmyrskyjä ja malaria-hyttysiä. En myöskään koskaan tottunut siihen, että nurkissani hääri siivooja samalla kun itse löhösin sohvalla. Nykyään nautin oman kotini siivoamisesta, kunpa siihen vain olisi enemmän aikaa! Jälkeenpäin harmittaa myös, että en ottanut kaikkea irti siitä, että takapihallamme oli uima-allas ja meillä oli oikein viehättävä pikku piha, ja että niitä olisi voinut käyttää lähestulkoon vuoden jokaisena päivänä.

Vaikka myönnän, että elin Kampalassa täydellisessä expat-kotirouvan kuplassa, uskon että opin siellä asuessamme silti asioita joita en olisi muuten oppinut. Opin, ettei Uganda ole pelottava maa, ja näin ollen uskon myös että muistakin maista on meillä täällä Euroopassa vääristynyt kuva. Opin, että ugandalaiset ovat aurinkoisia, kohteliaita ja hyvin tahdikkaita ihmisiä (noin niinkuin yleisesti ottaen). Ymmärsin, että siitä huolimatta, että maata johdetaan aivan päin peetä ja sieltä meille kantautuvat uutiset ovat lähes aina huonoja, elävät ihmiset aivan samanlaista, tavallista arkea. Ja mikä tärkeintä; pääni sisältä tahattomasti kumpuava pelko afrikkalaiselta näyttäviä ihmisiä kohtaan katosi. Sen tilalle on tullut aitoa uteliaisuutta ja empatiaa, kykyä katsoa ihonvärin läpi. Uskon nykyään täysin siihen, että ihminen pelkää sitä mitä ei tunne, ja sen vuoksi haluaisinkin asua kaikissa maailman kolkissa – jotta tämä kulttuurimme meihin istuttama pelko erilaisuutta kohtaan hälvenisi. Joten en missään nimessä poistaisi tätä kokemusta elämästäni – uskonhan muutenkin että kaikki kokemani on ollut tärkeää matkalla tähän pisteeseen.

Haluan ehdottomasti käydä Ugandassa uudelleen, ehkä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Toivon kaikkea hyvää maan kehitykselle, uskon että hitaasti mutta varmasti ugandalaiset ovat matkalla kohti parempaa tulevaisuutta.

IMG_20160312_161426

A one full year has passed since we moved away from Uganda. Those one and half years we spent there weren’t the happiest of my life, I had very much difficulties adapting, but I would definitely not take back the experience. Even I was holding on very tightly from my expat bubble, I feel like I learned a lot about myself, and I was able to erase some of my prejudices – some that I didn’t even know existed.

I most certainly want to visit Uganda again, maybe in five or ten years. I wish all the best to them, and I really am optimistic that slowly but steadily the Ugandans are going towards a better future.

PS. Photo credits (again) to my lovely husband whose photo album I went digging

Pikavisiitti Saaremaalle

Viimekertaisten syvällisten pohdintojen jälkeen on hyvä vaihtaa hieman kevyemmälle vaihteelle, ja tutustua (pikaisesti) Saaremaahan – Viron suurimpaan saareen ja suosittuun kesälomakohteeseen. Teimme ensimmäisen reissumme Saaremaalle viime viikonloppuna, ja vaikka visiitti jäi lyhyeksi yöpyessämme saarella vain yhden yön, sai se minut vakuuttuneeksi Saaremaan mielenkiintoisuudesta matkakohteena.

Saaremaa on mielikuvissani ollut lähinnä suomalaisten eläkeläisten kylpyläkohde, mutta sieltä löytyy paljon tekemistä erityisesti perheille. En ollut oikeastaan perehtynyt etukäteen Saaremaahan tai sen suurimpaan kaupunkiin Kuressaareen, ja ehkäpä myös tästä syystä ne yllättivät positiivisesti, olinhan avoimin mielin liikkeellä. Positiiviset yllätykset alkoivat heti lauttamatkasta – olimme ostaneet erittäin kohtuuhintaiset liput lautalle etukäteen netistä, ja satamassa kaikki sujui kuin rasvattu. Sen lisäksi lautta Virtsusta Kuivastuun oli uudenkarhea ja siellä olisi helposti viettänyt kauemmin kuin 28 minuuttia. Lautalta löytyi jopa pieni lastennurkkaus, jota emme olleet uskaltaneet odottaa.

Lauttamatkan jälkeen lounastimme Muhun saarella (jossa satama sijaitsee, ja jolta pääsee ajamaan Saaremaalle) Koost-nimisessä ravintolassa Liivan kylässä. Ruoka oli fressiä ja palvelu hyvin ystävällistä. Ravintolan läheisyydessä toimii myös pieni tori, leipomo, kalakauppa, turisti-info, ihana tuliaispuoti ja hauskan näköinen burritoterassi. Eli suosittelen pysähtymään jo tässä ennen Kuressaareen suuntaamista.

Kuressaari yllätti meidät olemalla ihan oikea kaupunki ja vieläpä viehko sellainen vanhoine huviloineen. Kuressaaressa on myös iso linna, josta en ollut koskaan kuullutkaan, ja yhdeksän (!) leikkipuistoa – erityisesti pidimme aivan keskustassa Kauba-kadun kulmassa olevasta aidatusta ja modernista leikkipaikasta. Kävimme myös kahvilla Chameleon Loungessa, joka ei ehkä hurmaa erityisesti ruokatarjonnallaan (joka on kyllä ihan mukiinmenevä), mutta sitäkin enemmän mahtavalla leikkihuoneellaan. Kuressaaressa viettäisi helposti useammankin tunnin, ja päätimmekin tulla takaisin jo syyskuussa järjestettävälle ruokafestivaalille (ruokafestivaali on kuin taikasana minulle ja Wolfille, emme pysty vastustamaan sitä), mutta tällä kertaa oli aika jatkaa majapaikkaamme toiselle puolelle saarta.

Varasimme viime tingassa yön Laugu Turismitalussa, ja ai että olen iloinen, että satuimme valitsemaan juuri tämän majoituksen! Laugu sijaitsee Saaremaan pohjoispuolella, lähellä merenrantaa ja pientä Leisin kylää. Lomakylässä on muutama isompi rakennus ja pari pienempää mökkiä söpössä, pienessä pihapiirissä, jossa on tilaa leikkiä hiekkalaatikossa, pelata koripalloa, keinua, juoksennella, grillata, syödä ja seurustella. Olimme varanneet mökin puolikkaan, josta löytyi ihka oikean vanhanajan hirsimökin tunnelman lisäksi kaikki nykyajan mukavuudet tiskikoneesta telkkariin, wifiin ja hiustenkuivaajaan. Nukkumatilat olivat mökin yläkerrassa ja meillä oli käytössämme ruhtinaalliset kolme erillistä sänkyä. Mökin portaat eivät tosin ole lapsiystävälliset, mutta siirsimme sohvan yöksi niiden eteen, ettei Leevi pääsisi unenpöpperössä kiipeilemään. Laugusta olisi saanut etukäteen tilaamalla kolmen ruokalajin illallisen (joka saksalaisten naapureidemme mukaan oli erinomainen), mutta päätimme ajaa Leisin kylään syömään. Kylästä löytyy pari ravintolaa, joista valitsimme majoituksen isännän suosituksen mukaan Willa Ingan tarjoaman buffan. Ruoka oli yksinkertaista, mutta ihan hyvää, eikä hintakaan päätä huimannut (paitsi lapselta veloitettu 5€). Ensi kerralla taidamme kuitenkin tilata majapaikan oman illallisen, sen verran vakuuttava oli heidän aamiaisensa. Aamiaisbuffasta löytyi kaikki puurosta kotitekoisiin hilloihin ja mehuihin, leikkeleistä silleihin ja ehkäpä maailman toiseksi parhaimpaan korvapuustiin (ensimmäinen sija on luonnollisesti äitini hallussa ;)) Laugusta löytyy myös sekä tavallinen että savusauna, joita emme tällä kertaa ehtineet testata. Ainoana miinuksena on sanottava se, ettei paikassa pääse uimaan vaikkakin lähin uimapaikka on parin minuutin ajomatkan päässä. Lisäksi hyttyset kiusasivat meitä jonkun verran, mutta nykyään lähinnä naureskelen meikäläisille hyttysille Ugandan malaria-hyttysten jälkeen… Joka tapauksessa tulemme ehdottomasti uudestaan tähän ihanaan keitaaseen!

Sunnuntaiaamuna halusin rannalle, joten lähdimme suunnistamaan kuulemma yhdelle Saaremaan parhaista, joka sijaitsee vain noin 10 minuutin ajomatkan päässä Laugusta. Ja mikä ranta tämä Tuhkana onkaan! Hienonhienoa valkoista hiekkaa ja kirkkainta mahdollista vettä, joka on niin matalaa että siinä on taaperon helppo antaa leikkiä. Ja tilaa silmänkantamattomiin – lähes helteisenä heinäkuun aamuna olimme siellä melkein yksinään. Uskalsinpa uimaankin, vaikka Itämeren vesi olikin hyytävää. Talviturkki heitetty siis! Kotimatkalla käväisimme myös Tihusen hevostilalla heppoja ihmettelemässä ja Liivan kylän Kalakohvikissa lounaalla. 

Kotimatka takaisin Tallinnaan taittui parissa tunnissa, mutta kyllä tuo automatkailu (tai siis mikä tahansa matkailu) on taaperon kanssa sen verran kuluttavaa, että ensi kerralla menemme kyllä ainakin kahdeksi yöksi… Ja niin monta mielenkiintoista ravintolaa ja puotia jäi näkemättä vielä. Suosittelen siis Saaremaata ehdottomasti koko perheen lomakohteena, varsinkin jos luonto on lähellä sydäntä.

Last weekend we finally got out of Tallinn, which we haven’t still done too many times during this first year. And what a perfect summer weekend it was on Saaremaa, Estonia’s biggest island.

Saaremaa not popular only among the locals, but people travel there from all over Europe, especially Finland and Latvia. Finnish people know best the spa city of Kuressaare, but Latvian’s seemed more curious about other parts of the island. We also visited Kuressaare on our mini-holiday, as it is a must when you are on Saaremaa. What an idyllic summer city it is with it’s old villas and a castle. There’s also lots of kids’ playgrounds and cozy looking restaurants, which unfortunately we did not have time to test too much. But we are planning to go back for the Saaremaa food festival in September, so no worries there’ll be restaurant reviews coming then.

For the night we had booked a cottage from a small holiday “village” on the other side of the island. Laugu Turismitalu was a perfect choice, such a wonderful place, with authentic Nordic summer vibe with its old log cottages and saunas. There was plenty of room for Leevi to run around and our cottage had all the modern comforts packed in its few square meters. If only it was by the sea, but luckily that isn’t far away either. Only couple of minutes of driving and you’ll reach the first swimming places (but who are we kidding, only Estonian and Finnish would actually swim in the freezing fresh sea water), and only about ten minutes drive away is the most magnificent beach I’ve seen on the shores of Baltic Sea – white, soft sand, clear and shallow water, perfect for a toddler to play in. And almost no-one there, even on a real summer day! This would never happen in Southern European tourist destinations.

So if you are ever in Estonia in summer (which is frankly the only time you should visit) go, go, go to Saaremaa, there you’ll experience the best of this small country.

Pohdintoja ulkosuomalaisen suomalaisuudesta

Asia on jo jonkin aikaa pyörinyt mieleni perukoilla, mutta en ole uskaltanut antaa sen ottaa valtaa, sen verran haikealta se tuntuu. Nimittäin se, että Suomi ja Suomessa olevat piirit tuntuvat lipsuvan kuukausi kuukaudelta yhä kauemmas. Minulla ei ole enää samanlaista paloa pitää (väenvängällä) kiinni suomalaisuudestani. Tai siis, en toki ole sitä mihinkään vaihtamassa, tuntuu vain että jotkin ennen niin kovin tärkeät asiat lipuvat lomareissuilla ohi huomaamatta, enkä oikein arjessanikaan jaksa erityisesti panostaa suomalaisuuteen.

Pidän edelleen yhteyttä Suomessa asuviin kavereihini, mutta enää harvakseltaan. En enää jaksa stressata siitä ehdinkö näkemään “kaikkia” tietyin väliajoin. Yleensä näen vain vanhempiani ja ehkä kerran pari vuodessa muuta perhettä. Joskus silloin tällöin näen vanhoja ystäviäni, jos aikataulut sopivat yhteen. Vielä pari vuotta sitten minut valtasi paniikki siitä, että olen menettämässä olemassa olevat ystävyyssuhteeni ja pyrin kynsin ja hampain pitämään niiden rippeistä kiinni. Nyt en enää jaksa, en ainakaan väkisin. Jos meidät on tarkoitettu jatkamaan elämässä eri urille, olkoon sitten niin. Lieneekö syynä erään taaperon syntymän mukanaan tuoma väsymys, vai ihan vain erilleen kasvaminen, mutta en jaksa enää taistella asian puolesta. On tullut aika hyväksyä se, että emme ole enää parikymppisiä parantamassa maailmaa Haagan bileiden jatkoilla, vaan elämä on vienyt meidät siitä pisteestä eri suuntiin (mikä on varmasti kaikkien kannalta hyvä). Ehkäpä joskus taas kohtaamme, ja sitten jatkamme kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.

En enää haikaile suomalaisen TV:n tai oikeastaan edes ruoan perään, ainakaan läheskään niin paljon kuin ulkosuomalaisuuteni alussa. Voi olla, että olisin Suomessakin asuessa vaihtanut mainosteeveen Netflixiin, enhän ollut koskaan ennenkään suuri suomalaisten TV-ohjelmien fani. Ja ehkäpä Suomen maantieteellisellä ja kulttuurisella läheisyydellä on tekemistä sen kanssa, ettei maksalaatikkoa ole pakko saada joka kerta kotonakotona vieraillessaan.

Sillä tosiseikalla lienee myös sormensa pelissä, että emme melko suurella todennäköisyydellä ole muuttamassa Suomeen. Ehkä jaksaisin vielä pitää tiukemmin kiinni, jos tietäisin, että siitä voisi olla jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Mutta nykyään tunnen olevani Suomessa oikeastaan vain turisti, ulkopuolinen, joka pitää vuosia sitten muuttuneita asioita edelleen nykypäivänä. Enkä ole edes ollut poissa kovin kauaa.

Oma lapsuudenperheeni on veljeni Ruotsiin muuton jälkeen hajautunut Itämeren rannoille enkä tiedä tulemmeko kaikki enää koskaan asumaan samassa maassa. Tämä saa minut (ja varmasti myös vanhempani) hyvin haikeaksi, mutta en kuitenkaan ole surullinen, en muuttaisi mitään, en ainakaan itse pysyvästi Espooseen. Onneksi on nykyaika ja internet, whatsapp ja skype, lentokoneet ja Tallink. Maailma tuntuu toisinaan aika pieneltä. Ja nythän asumme kuitenkin paljon lähempänä toisiamme kuin oululainen helsinkiläistynyttä jälkikasvuaan.

Edelleen kuitenkin toivon, että voin antaa Leeville palan, mielellään ison sellaisen, suomalaisuutta, vaikka hän ei maassa koskaan asuisikaan. Siinä lienee haastetta kerrakseen, ehkäpä matkanvarrella tulee vielä hetkiä, jolloin minun täytyy joustaa suomalaisuuden käsitteestäni – sekä itseni että lapseni kohdalla. Toistaiseksi ainakin kulttuurin näkyvin ja kuuluvin osa, kieli, vaikuttaa tarttuneet kuin höyhenet tervaan.

Oma suomalainen identiteettini tuntuu siis pikkuhiljaa hiipuvan, mutta en oikeastaan tiedä mihin se on menossa – mitä sen tilalle on tullut? Epämääräistä saksalaisuutta? Minuthan on täällä maailmalla ollessani niputettu saksalaisten klaaniin, koska olen täällä saksalaisen mieheni työn vuoksi, virallisesti olen asunutkin eräässä saksalaisessa pikkukylässä viimeiset kolme vuotta. Vai ehkäpä yleiseurooppalaisuutta? Kenties maailmankansalaisuutta? Mitä sillä hiipumisella oikeastaan tarkoitan? En enää jaksa kummemmin kiinnostua Suomessa tapahtuvista asioista; politiikasta, lööpeistä, idoleista, naapurin veroista. Kaikki se tuntuu niin kaukaiselta. Toisaalta sen tilalle ei ole tullut muunkaan maan asiat, olen aika irrallaan minkään valtion nykypäivästä. 

Olen alkanut pohtimaan joitakin suomalaisuuteen liitettyjä käytösmalleja hyvinkin kriittisesti (kuten töykeyttä, hiljaisuutta, puuttumattomuutta). Olen alkanut epäröimään Suomen ylivoimaisuutta asioissa, joissa ennen luulin isänmaani olevan paras (kuten koulutusta, terveydenhuoltoa, tasa-arvoa). Toisaalta en silti halua päästää irti, koska mitä sitten? Kuka minä sitten olen, ellen juro, sisukas, hiljaisesti muita parempi suomalainen?

Elän iloisessa expat-kuplassa, myönnän nyt sen. Ja siinä ei olisikaan mitään vikaa, jos se olisi väliaikaista. Mutta voiko kuplassa elää koko loppuelämänsä, ja voiko siihen kasvattaa lapsen? Onko tämä kulttuuri, jonka haluan siirtää eteenpäin?

Here I’m wondering whether my finnishness is slipping away. Recently I noticed that I’ve given up the urge to hold on to my relationships and other ties in Finland. I rarely meet anyone else than my parents anymore and I rarely crave for the food that I used to couple of years back. I don’t have the need to see the places I used think were important and I can’t keep up with what’s happening in my home country anymore. 

But what am I, if not Finnish? I don’t really even want to be anything else, but I feel like I’m gliding away from the things I thought were the definition of Finnish. I’m becoming social, polite, talkative even, and I don’t think that Finland is incomparable in things that I used to think it was. I don’t value “Finnish opinions” over everything else. Am I then slowly becoming more German, which is totally nonsense, as I’ve never physically lived there (on paper I have lived there since we married). Or maybe I’m becoming European? I would still rather like to think myself as a one of five-and-half-million than one in 740 million. Sounds more special. Maybe I’ll eventually turn into a world citizen, which ten years ago would have sounded like a dream come true. Now I don’t know. But how long do I have the right to keep saying I’m Finnish? As long as the passport says so? As long as I vote? As long as I pay taxes? Or as long as I know what’s really going on in there?

I admit, I’ve been quite happy in my expat-bubble. Current location’s politics suck? No worries, I’m not staying! Shitty human rights? No problem, I’m here only temporarily! President is an idiot? I wasn’t allowed to vote! For a short period this seems like an exciting, free way to live, but for the rest of your life? Or for the whole life of your children? I’m not so sure. Is this a culture I want my child to grow into?


PS. Photo credits to my husband 😘

Niksipirkka: kuinka helpottaa arkiruoanlaittoa?

Nyt on jännitystä ilmassa, saatte nimittäin kurkistaa ruokakaappeihini. Miltä näyttää intohimoisen kotikokin ja kokkauskokeilijan varastot? Mitä pitää aina olla saatavilla, ja mitkä tuotteet ovat jääneet kaapin perukoille odottelemaan inspiraatiota?

Kuten olen jo saattanut tuoda ilmi, olen melko kokenut kotikokki ja ruoanlaitto on yksi lempipuuhistani. Toki minullakin on kausia, jolloin motivaatio ja inspiraatio ovat kadonneet kuin pieru Saharaan, ja juuri silloin kaapista aina löytyvät luottoraaka-aineet ovat kullanarvoisia. Ruoanlaittofilosofiani on tehdä nopeaa, herkullista ja jokseenkin terveellistä sapuskaa reseptejä turhaan tiirailematta. Joskus on tietysti kiva panostaa enemmän ja kokeilla jotain mikä ei omaan päähän pälkähtäisikään, mutta useimmiten ruoat syntyvät ihan perusjutuista soveltaen alle tunnissa.

Eli mitä sieltä kaappien uumenista sitten löytyy?

  • Maustekastikkeita, -tahnoja ja kuivattuja mausteita joka lähtöön Ruokaan kuin ruokaan saa helposti lisää potkua esimerkiksi harissalla, pestolla, murskatulla valkosipulilla, green curry-tahnalla, soijalla, kalakastikkeella jne. Nämä myös säilyvät hyvin, joten niistä riittää iloa pitkään. Mausteisiin lasken myös erilaiset makeutusaineet; sokerit, siirapit ja hunajat.
  • Tofua, soijasuikaleita ja -rouhetta, papuja, kikherneitä, linssejä, härkäpapurouhetta… Näillä raaka-ainella on helppo lisätä proteiinia moniin ruokiin ja niitä voi pitkän säilyvyyden ansiosta pitää aina käden ulottuvilla.
  • Kookosmaitoa, kauramaitoa, kasviskermaa Kookosmaito taipuu niin pääruoaksi kuin jälkkäriksikin. Kauramaito tekee puurosta maistuvampaa ja vegekermat lisäävät esimerkiksi tomaattipohjaisiin ruokiin kermaisuutta.
  • Erilaisia jauhoja, hiutaleita, pastaa, riisiä, couscousia, quinoaa Kaapissani täytyy aina olla ainakin kaurahiutaleita ja pastaa pahan päivän varalle.
  • Säilyketomaatteja kaikissa muodoissa Tomaattimurskasta saa mausteita ja valkosipulia lisäämällä köyhän miehen spagettikastikkeen, jos kauppareissu jäi tekemättä. Paseerattu tomaatti taipuu tuorejuuston kanssa supernopeaksi lounaskeitoksi. Kookosmaidosta, tomaattimurskasta, sipulista ja currystä saa herkullisen soppapohjan niin omituiselta kuin se ehkä kuulostaakin.
  • Jotain juustoa (feta, mozzarella, halloumi, tuorejuusto, raejuusto tms.), maustamatonta jogurttia, munia, sipulia, aurinkokuivattuja tomaatteja Nämä tuotteet löytyvät lähes poikkeuksetta jääkaapistani, niiden avulla arkiruoaksi syntyy munakkaita, pastoja, salaatteja…
  • Pähkinöitä, siemeniä, kuivattuja hedelmiä Näillä lisään mielenkiintoa ja rakennetta salaatteihin, couscousiin, puuroon, jogurttiin jne.
  • Erilaisia öljyjä, pähkinä- ja siementahnoja Öljyilläkin voi maustaa – seesamiöljyä aasialaisiin ruokiin, oliiviöljyä Välimeren henkisiin, kookosöljyä jälkkäreihin. Maapähkinävoi nostaa smoothien uusiin ulottuvuuksiin, ja kikherneistä ja tahinista surautat nopeasti hummuksen.

Lisäksi kaapeistani löytyy sekalainen kokoelma harvemmin käyttämiäni tuotteita, jotka oli kuitenkin pakko testata, esimerkiksi taannoisen vegejätski-innostuksen puitteissa. Näihin kuuluvat mm. raakakaakaonibsit, psyllium, arrowjuurijauhe, chia-siemenet, maitohappobakteerit ja stevia.

En pidä muuttamisesta erityisesti siitä syystä, että silloin joudun kokoamaan ruokapankkini alusta lähtien, tämän nykyisen kokoamiseen meni useampi kuukausi. En muista tarkalleen milloin olen alkanut näin systemaattisesti kerryttämään ruokavarastojani, mutta Ugandassa asuessa siitä viimeistään tuli tapa. Siellä kun kauppaan ei hilpaistukaan ihan joka päivä eikä kaikkia tuotteita ollut aina saatavilla.

Tarkistan varastoni viikottain, jotta sieltä löytyy kaikki tarpeellinen. Näiden raaka-aineiden avulla voin helposti pitkittää kauppaan menoa useammalla päivällä, jolloin myös rahaa säästyy – kaupasta kun tulee aina ostettua jotain muutakin kuin mitä listalla lukee. Kaupassa on helppo suunnitella viikon ruokia sieltä löytyvien tuoretuotteiden perusteella kun ei tarvitse miettiä löytyykö sieltä kotoa nyt sitä pastaa tai kookosmaitoa. Usein vain ostan parhaimman näköiset vihannekset ja sävellän loput kotona jo olevista raaka-aineista. Olen myös niin kutsuttu tarjoushaukka – jos kookosmaito tai kikherneet ovat erityisen edullisia ostan niitä useamman purkin kerralla, koska käytän niitä kuitenkin säännöllisesti. Joskus tulee kyllä hamstrattua liiankin kanssa; taannoin ostin neljä isoa purkkia kookosöljyä, koska se oli aivan järjettömässä tarjouksessa. Onneksi sitä voi käyttää myös ulkoisesti.

Miltä sinun ruokakaappisi näyttää? Onko jääkaapissa vain valo ja kuivakaapissa vanhentuneita jauhoja, vai muistuttavatko varastosi pienen supermarketin valikoimaa? Hamstraatko tarjouksesta vai ostatko aina vain akuuttiin tarpeeseen hinnasta viis? Ovatko kaappisi aina järjestyksessä vai iloinen sekamelska?

This time I’m gonna reveal you something exciting – what’s inside my fridge and pantry. I’m quite proud of my stock that allow me to cook something easy, healthy and good, even on those days when the fridge seems empty.

I always have…

  • All kinds of sauces, pastes and spices, like harissa, green curry, garlic, lemongrass, ginger, soy, fish sauce, chili sauce, lemon juice, peppers, herbs, cinnamon, cardamom, cloves, curry, different types of sweeteners….
  • Tofu, dried soya products, beans, chickpeas, lentils With these it is easy to add protein to a meal, and they stay good for a looong time.
  • Coconut milk, oat milk, veggie cooking cream These give some nice creaminess to both salty and sweet dishes. 
  • Different types of flour, oatmeal, pasta, rice, couscous, quinoa… You can easily add “foodiness” to your salad or other dishes with these. Forgot to buy bread? No worries, if you have some flour ready in your pantry.
  • Canned tomato in all the possible forms Coconut milk, chopped tomatoes, curry powder and onion make delicious soup base, and tomato is a great base for pasta sauces and stews.
  • Some kind of cheese (feta, mozzarella, halloumi, cottage cheese), eggs, sun-dried tomatoes, onions, plain yogurt From these you prepare lunch omelette or pasta in no time, or bring your salad on another level.
  • Nuts, seeds, dried fruits Perfect crunch to salads, soups, couscous, yogurt…
  • Different kinds of oils Oil matters – sesame oil to Asian dishes, olive oil to Mediterranean, coconut oil for desserts.

In addition to these ingredients, I also have a collection of once-tried-and-then-forgotten stuff, like raw cocoa nibs, psyllium, probiotics, stevia, rose water… Maybe one day I’ll make some experiments again.

Moving is hard for me especially because then I need to start gathering my ingredient bank all over again – this time it took few months. I don’t know when exactly did I start this “hobby”, but for sure it was useful in Uganda. There just quickly hopping to a shop wasn’t that easy and you couldn’t rely on getting everything all the time, so when it was available you better grab it.
I’m quite convinced that I save some money this way, because I can easily go without shopping for couple of extra days – it’s best to shop as rarely as possible as I always end up buying something more than the shopping list tells me to. I also usually buy frequently used ingredients in large quantities when they are in offer. Sometimes that does get out of hand though; I have now four big jars of coconut oil in my cupboard, because it was so cheap…

How does your pantry look like? Is there only a light in the fridge and expired flour in the back of the cupboard? Or does your kitchen look like a small supermarket? Do you plan your cooking ahead, or just buy whatever you feel like today?