Suklaiset välipalamuffinit (V)

Juttusarjani “leivonnaisia välipalaksi” saa jatkoa tästä herkullisesta, mutta jokseenkin terveellisestä, reseptistä. Sarjaan sopivat myös esimerkiksi marjaisat välipalamuffinit, vegaaniset rahkaletut, terveelliset mokkapalat ja banaanileipä. Kukapa nyt ei kaipaisi pientä makeaa iltapäivää piristämään?

(Välipala)herkkureseptieni punainen lanka, herkullisuuden lisäksi, on helppous, nopeus ja se, että niistä on jonkilaista ravitsemuksellista hyötyä. Toki itse syön melko useinkin ihan puhdasta pullahöttöä, mutta pyrkimykseni on, erityisesti lasten takia, kehitellä omia reseptejä ravintoarvot mielessä pitäen.

Reseptinkehittelyni ei lähes koskaan ole millään lailla suunnitelmallista. Kokemuksen kautta olen oppinut perusteita, esimerkiksi siitä mitä leivonnaiseen pitää kenties laittaa, jotta siitä saattaisi maultaan ja koostumukseltaan tulla ihan kelpo syötävää. Näin syntyi tämäkin resepti, ihan vahingossa. Ja syntyipä muuten varsin herkullisia, meheviä muffineja. Kannattaa kokeilla! (Suosittelen tuplaamaan reseptin, nämä nimittäin katoavat samantien.)

Suklaiset välipalamuffinit 6-8 kpl

  • 50 g kookosöljyä
  • 1 iso kypsä banaani
  • 8 kivetöntä taatelia
  • 1 dl makeuttamatonta kasvimaitoa (esim. kaura)
  • 1 dl tattarijauhoja
  • 0.5 dl vehnäjauhoja
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 0.5 tl suolaa
  • 0.5 dl sokeroimatonta, Reilun kaupan kaakaojauhetta
  • Lisäksi halutessasi kourallinen raakakaakaonibsejä / rouhittua tummaa suklaata

Sulata kookosöljy mikrossa, lisää kulhoon paloiteltu banaani, kivettömät taatelit ja kauramaito. Surauta sauvasekoittimella tasaiseksi. Lisää kulhoon jauhot ja suola, sekoita. Kääntele joukkoon kaakaonibsit / suklaarouhe. Annostele silikonisen muffinipellin koloihin tai muffinivuokiin. Paista 175 asteessa noin 15min, kunnes muffiniin työnnetty puutikku pysyy jokseenkin puhtaana. Anna jäähtyä ja nauti.

Ilmastoystävällisempi talviloma?

Tässä koronakriisin keskellä tuntuu hassulta kirjoittaa matkustamisesta, mutta toivon mukaan saamme lähitulevaisuudessa taas matkustaa vapaasti. Ja unelmointi seuraavasta reissusta lienee edelleen sallittua – itse sitä ainakin päivittäin harrastan ja varsinkin nyt “uudesta” matkustusmuodosta eli junamatkailusta innostuneena.

Olen monien pohjoiseurooppalaisten lailla tottunut ajatukseen talvilomareissusta lämpimään, ja olemmekin viime vuosina karanneet kaamosta tammi-helmikuussa Kanarialle. Viime vuonna tajuntaani kuitenkin vihdoin iskeytyi omien lentomatkojeni vaikutus ympäristöön ja ilmastonmuutokseen, enkä voinut enää ummistaa siltä silmiäni. Niinpä halusin suunnitella ympäristöystävällisemmän talviloman tälle vuodelle.

Olimme jo Tallinnaan muutosta asti haaveilleet reissusta Lappiin. Maailmalla asuvana suomalaisena olen kuullut kysymyksen jos toisenkin Lapista, mutta en ollut koskaan siellä oikeastaan käynyt (jos ei lasketa sitä kertaa kun olin taapero). Pitihän se nyt siis nähdä, vaikka itselleni ajatus talvilomasta pohjoisessa kuulosti jokseenkin hyytävältä – enhän edes laskettele! Tässä mielessä oli meidän onnemme, että talvi Tallinnassa ei ole tänä vuonna ollut kunnon talvi ollenkaan, lunta on satanut muutaman hassun kerran eikä se ole montaa päivää maassa pysynyt. Joten ajatus Lapin ennätyskorkeista nietoksista kuulostikin yhtäkkiä oikein houkuttelevalta.

Matkustimme Tallinnasta Rovaniemelle ja siitä eteenpän Leville omalla autollamme, autolautalla ja -junalla. Junareissua me aikuiset ja Leevi odotimme innolla ja mielenkiinnolla ja täytyy sanoa, että se oli mielestäni mahtava kokemus. Olimme varmuuden vuoksi buukanneet kaksi kahden hengen suihkullista hyttiä, vaikka loppujen lopuksi olisimme varmaan pärjänneet yhdellä, lapset kun kuitenkin halusivat jonkun viereensä nukkumaan. Vaikka nukkuminen olikin epämukavampaa kuin kotioloissa, nautin matkanteosta eikä univaje päässyt haittaamaan. Ehdottomasti haluan matkustaa junalla jatkossa enemmänkin ja onneksi siihen on Keski-Euroopassa hyvät mahdollisuudet. Vaikka matka-aika on huomattavasti lentämistä pidempi, ei yöjunalla reissatessa aikaa kuitenkaan menetä. Ja olihan oman hytin turvassa matkustaminen pienten lasten kanssa kaikinpuolin stressittömämpää kuin lentäminen.

Ihastuimme koko perhe Lappiin ja reissu oli todella onnistunut. Vaikka etukäteen epäilimme jaksamistamme ilman totuttua etelänmatkaa ja D-vitamiiniannosta, ei talvi ole tuntunut yhtään aiempia pidemmältä, ehkä jopa päinvastoin. Syynä tähän toki voi olla epätavallisen lämmin keli. Kevätauringossa hohtavat hanget olivat mieletön näky harmaan talven jälkeen, enkä voi sanoa kertaakaan kaivanneeni palmurannoille, joiden näkemisen kerran vuodessa luulin olevan elinehto. Loma tuntui ihan yhtä lailla lomalta – nautimme yhdessäolosta, kohteen tarjoamista mahdollisuuksista ja uusista maisemista. Ja vaikka kuopus ei ollutkaan aina ihan innoissaan talvivaatteista tai kylmästä, uskon, että ihan yhtä stressaavaa olisi ollut aurinkorasvan ja liian kylmän uimaveden kanssa etelänlomalla. Tätä lomaa odotettiin jopa suuremmalla innolla kuin edellisiä – juuri siksi, että se oli niin erilainen verrattuna siihen mihin olimme tottuneet.

Kanarialle edellisvuosien tapaan lentäminen (Tallinnasta suoralla lennolla) olisi kuluttanut WWF:n ilmastolaskurin mukaan nelihenkiseltä perheeltämme 12.08 tCO2, kun taas edestakainen junamatka Lappiin, edestakainen lauttamatka Tallinnasta Helsinkiin ja siihen autoilut päälle kulutti laskurin mukaan 0.21 tCO2. Vaikka en ole kovasti asiaan perehtynyt enkä mitenkään erityisen lahjakas matematiikassa, näyttävät nuo luvut olevan aivan eri sfääreissä ja kannustavat taatusti jatkossakin etsimään lentomatkoille vaihtoehtoja.

Päivä kahdeksan

Kahdeksas päivä karanteenissa – nyt (vasta) alkoi todella tuntumaan. Hajoilen pitkin päivää, ärjyn, kaikki tuntuu olevan yhtä paskaa vaikka kävimme hienossa metsässä retkellä, lapset nauttivat, aurinko paistoi ja puut humisivat tuulessa. Ainoa ajatus päässä oli: haluan olla yksin! Antakaa mun olla!

Haluan tavata muita ihmisiä kuin omaa perhettäni. Haluan päästää irti kontrollista – en jaksa koko ajan olla laittamassa ruokaa kaikille, siivoamassa kaikkien jälkiä, järjestelemässä, putsaamassa. Mutta en osaa, en halua katsoa kaaosta ympärilläni. Haluaisin, että joku muu järjestäisi sen puolestani. Haluan kontrolloida omien päivieni kulkua, mutta en voi koska lapsia ei kiinnosta mitä minä mihinkin aikaan haluan tehdä. He taas eivät halua tehdä mitään vapaaehtoisesti, paitsi syödä herkkuja ja katsoa telkkaria. Kaikki heitä varten suunniteltu kivakin tekeminen vaatii maanittelua ja suostuttelua.

Haluan opiskella rauhassa, en kuulosuojaimet päässä minuutin siellä, toisen täällä. Kaipaan hiljaisuutta, en jaksa ikuista taustameteliä, joka ei tunnu häiritsevän ketään muuta perheessäni, ei vaikka samaan aikaan soisi musiikki, lasten huuto ja TV. Haluan, että lapseni tekisivät fiksuja, kehittäviä asioita – piirtäisivät, askartelisivat, oppisivat numeroita ja kirjaimia, leipoisivat, ulkoilisivat. Mutta menetän hermoni kesken kaiken ja kaikki päättyy raivoon. Kaikesta tulee kamala sotku, jota saa siivota vähintäänkin puolet kauemmin kuin mitä aktiviteetti kesti. Jos vain voisin antaa heidän katsoa TVtä ja pelata niin paljon kuin haluavat. Mutta sekin päättyy huutoon, joka kumpuaa omasta huonommuudentunteestani, koska en jaksanut keksiä parempaa tekemistä, en ollut se äiti joka googlasi “100 sisäleikkiä lapsen kanssa karanteenissa”, toteutti ne ja postasi Instagramiin.

Katso Netflixiä, siivoa vaatekomero, joogaa, käy lenkillä, vaella metsässä, leivo, kokkaa uusia juttuja, opiskele, pese koko kämppä lattiasta kattoon, lue kirja, maalaa, ompele, opettele uusia taitoja“, he sanovat. Voi kunpa saisinkin, mielelläni tekisin nämä kaikki, mutta ei tässä kaaoksessa ja läävässä ehdi mitään muuta kuin sammutella tulipaloja, huutaa, raivota ja stressata. “Nauti ajasta lasten kanssa“, he sanovat. Ja minä olen paska kun en nauti joka perkeleen sekunti.

Haluan mennä lasteni kanssa leikkipuistoon, haluan nähdä kavereita. Haluan suunnitella kesälomaa ja muuttoa. Haluan nauttia jokaisesta päivästä. Haluan herätä iloisena. Mutta mitään ei voi, koska kaikki on tauolla. Elämä on jäänyt jumiin samaan päivään, uudestaan ja uudestaan.

Odotan kauhulla ensi viikkoa, kun mies palaa töihin ja minun pitäisi pitää palettia kasassa yksin. En jaksa. Minua ei kiinnosta. En halua. Miksi minä en taaskaan, vieläkään, edelleenkään, saa olla se joka menee töihin? Se, jolla on jotain muuta tärkeää tekemistä. Se, jonka täytyy mennä. Se, joka saa käydä rauhassa vessassa ja kahvitauolla. Se, jonka tarvitsee stressata vain omista tekemisistään. Se, joka saa palata kotiin valmiiseen pöytään ja hassuttelemaan lasten kanssa.

Ehkä huomenna on parempi päivä? Onhan?

Superpesto (V)

Ikuisuuskysymys – miten saada lapset syömään mahdollisimman fiksusti? Minä ja varmasti monet muut ovat huomanneet, että ruoka-aineiden muuttaminen tunnistamattomaan muotoon auttaa niiden ujuttamisessa lasten vatsoihin. Smoothiet, pannukakut, kasvispihvit, kastikkeet, puuro, laatikkoruoat ja myös pastan kanssa tai leivän päällisenä käytettävä pesto ovat oivallisia mahdollisuuksia piilottaa ruokaan ravintorikkaita ainesosia.

Superpesto on siis kehitelty juuri tähän tarpeeseen – koko perheen ruokaan, joka paitsi maistuu hyvältä ja pitää kylläisenä pitkään, myös helpottaa sitä tuskaa, jota monet vanhemmat lastensa syömisistä kokevat. (Jos et ikinä ole potenut huonoa omaatuntoa siitä mitä lapsesi pistävät tai eivät pistä suuhunsa, onneksi olkoon!)

Parsakaali, tuo kaikkien aikojen mahtivihannes, jota lastenhoito-oppaatkin ensimmäisten ruokien kohdalla suosittelevat, pitää sisällään niin proteiinia, kalsiumia, kaliumia, foolihappoa, karotenoideja, C- kuin K-vitamiiniakin. Omat lapseni eivät kuitenkaan ole erityisen ihastuneita mihinkään (vihreään) kasvikseen, joten mielikuvitusta täytyy käyttää saadakseen heidät syömään niitä.

Siemenet sisältävät myös mahtavia määriä tärkeitä ravintoaineita kuten proteiinia, rautaa ja kalsiumia. Tähän pestoon valitsin auringonkukan- ja kurpitsansiemeniä niiden hinnan ja saatavuuden vuoksi. Siemeniä kannattaa liottaa runsaassa vedessä huoneenlämmössä mahdollisimman kauan (esim. yön yli tai aamusta iltaan), jotta niiden sisältämä, ravintoaineiden imeytymistä estävä fytaatti pilkkoutuisi.

Hampunsiemenöljyssä on yksi parhaimmista Omega-3-rasvahappokoostumuksista ja lisäksi se maistuu hennon pähkinäiseltä, joka sopii hyvin pestoon (tai esimerkiksi salaatinkastikkeeseen). Omega-3-hapot voivat ehkäistä tulehdusta ja niiden saantiin on hyvä kiinnittää erityistä huomiota, koska saamme niitä yleensä ravinnosta liian vähän suhteessa Omega-6-rasvahappohin.

Sitruunamehu auttaa kroppaa käyttämään ravintoaineita helpottamalla fytaatin pilkkomista ja kivennäisaineiden imeytymistä. Lisäksi se tuo pestoon raikkautta.

Ravintohiivahiutaleet antavat vegaaniselle pestolle juustoista makua ja sisältävät paljon B-ryhmän vitamiineja.

Kun yhdistät superpeston täysjyväviljasta tai kikhernejauhoista valmistettuun pastaan, saat varsinaisen superaterian, joka upposi ainakin meidän lapsiin kuin veitsi vegaaniseen margariiniin (jossa on muuten usein myös hyvä Omega-3-rasvahappokoostumus).

Superpesto kuudelle

  • 200g parsakaalia
  • 1 dl auringonkukan- ja/tai kurpitsansiemeniä, yön yli vedessä liotettuna
  • 0.5 dl hampunsiemenöljyä
  • 4 rkl sitruunamehua
  • 3 rkl ravintohiivahiutaleita
  • reilu kourallinen tuoreen basilikan lehtiä
  • (jodioitua) suolaa & mustapippuria maun mukaan
  • Lisäksi: kypsää täysjyvä- tai kikhernepastaa, kirsikkatomaatteja

Huuhtele parsakaali ja leikkaa se pienemmiksi paloiksi. Huuhtele liotetut siemenet. Laita kaikki ainekset tehosekoittimen kulhoon / blenderiin ja sekoita tasaiseksi, lusikalla reunoja välillä kaapien. Jos pesto jää makuusi liian rakeiseksi, voit lisätä nestettä veden, öljyn tai sitruunamehun muodossa, ja sekoittaa sen jälkeen vielä hetken aikaa.

Lisää pesto kuuman kypsäksi keitetyn pastan joukkoon. Annoksen kruunaavat kirsikkatomaatit, basilikanlehdet sekä ripaus ravintohiivahiutaleita ja suolaa ja pippuria.

Karanteenissa Tallinnassa

Talvilomamme Lapissa osui juuri siihen saumaan, että lähtemiselle ei ollut estettä, mutta kotiinpaluun koittaessa kaikki oli muuttunut. Vain yhden viikon aikana (vahvistetut) koronaviruspotilaat nousivat muutamista satoihin sekä Suomessa että Virossa. Vielä puolitoista viikkoa sitten oma lääkärimmekin sanoi, ettei estettä Suomeen matkustamiselle ole, “eihän se ole riskialuetta”.

Loma meni erinomaisesti, jos ei antanut hulluksi tulleen uutisvirran häiritä. Matkustaminen sujui suunnitelmien mukaan, kukaan ei tullut kipeäksi, Lapissa oli lunta ja aurinkoa. Loman puolivälissä sain lasten päiväkodeista viestiä, ettei päiväkotiin saa mennä 14 päivään ulkomaille suuntautuneen reissun jälkeen – ja nyt tähän siis laskettiin kaikki ulkomaat, myös Suomi. Hetken päästä tuli uusia uutisia: Viro sulkee rajansa sinä päivänä kun meidän on tarkoitus palata kotiin. Alkoi jännittää pääsisimmekö takaisin ollenkaan, mitä jos laiva lopettaa kulkemisen? Mutta onneksi olimme Suomessa, siellä missä minun perheeni asuu, joten apua olisi tarjolla, jos olisi tarvis.

Suomessakin tilanne muuttui päivä päivältä hullummaksi – uusia rajoituksia, uusia tartuntoja joka puolella ja loppujen lopuksi uutiset koulujen ja rajojen sulkemisesta. Seuratessamme maailman uutisia päätimme perua Niilon ensi viikonlopulle sunnitellut syntymäpäiväjuhlat ja aloin henkisesti varautumaan siihen, ettemme palaisi kotiin normaaliin arkeen. Levillä meno jatkui turistin näkökulmasta samana kuin ennenkin. Kaupassa riitti ruokaa, ihmiset tungeksivat välinevuokraamossa ja kailottivat iskelmää after skissä, kaikki oli auki. Vain hotellin seinille tapetoidut käsienpesu- ja yskimisohjeet muistuttivat viruksen uhasta. Kotimatkalla yöjunassakaan ei olisi huomannut mitään ihmeellistä, mutta päätimme silti pysyä omien hyttiemme turvassa.

Helsingin keskustassa oli sunnuntaiaamumainen tunnelma, vaikka oli tiistai – vain muutamia autoja liikenteessä ja pari ihmistä kävelyllä Töölönrantaa pitkin. Aamiaiskahvilan päälliköstä aistin epätoivoa: kahvilan henkilökunta yritti pähkäillä miten lounasta tarjoiltaisiin mahdollisimman hygieenisesti, vaikka kaikki taisivat tietää lounasasiakkaiden pysyvän suurimmaksi osaksi kotona. Ahdistus alkoi nostaa päätään omassakin mielessä – pitäisikö sittenkin jäädä Suomeen perheen luokse? Milloin saan matkustaa tänne seuraavan kerran?

Apea tunnelma iski kuitenkin päin kasvoja vasta laivalla, joka meidän onneksemme vielä kulki ja kuljetti myös meidät lahden toiselle puolelle omaan kotiin. Olemme matkustaneet Tallinkilla meren yli jo lukemattomia kertoja, joten lapsetkin tuntevat laivat kuin omat taskunsa. Tällä kertaa puolet laivasta oli kuitenkin kiinni – ei pääsyä ylimmän kerroksen leikkipaikalle, ei hampurilaisravintolaan, ei buffettiin, ei juoksentelemaan hyttikäytäville. Stressini tarttui Leeviin, joka alkoi juoksennella normaaliakin villimmin, kiinnitimme varmasti kaikkien muiden matkustajien huomion. Tunsin, ettemme kuulu joukkoon, emme ole virolaisia. Olisin halunnut kailottaa kovaan ääneen, että meidän kotimme on Virossa, emme ole mitään turisteja! Lounaskahvila oli sentään auki, ja siellä liityimme erikoiseen joukkoon enemmän tai vähemmän päätään riiputtavia matkustajia. Matkustajat olivat lähes pelkästään miehiä, arvatenkin Suomesta töistä kotiinpalaavia virolaisia, osa aivan normaalin näköisiä, mutta huomattava osa melko hämärää jengiä kultakäätyineen, aurinkolaseineen ja äärioikeistolaisuutta julistavine takkeineen. Muita lapsiperheitä ei näkynyt missään, ehkä he olivat ymmärtäneet ottaa hytin. Epätoivoisista yrityksistäni huolimatta lapset imuroivat tehokkaasti varmasti joka ikisen laivalla vaanineen pöpön. Molemmat ovat hienosti oppineet ojentamaan pikku kätösensä kun äiti kaivaa repusta käsidesin… Tax-freessä puolet tuotteista olivat puoleen hintaan, mikä antoi hieman osviittaa siitä, ettei liikennöinti kauaa jatku nykyiseen tapaan. Huimasta alesta huolimatta kaupassa oli hyvin vähän asiakkaita. Henkilökunta oli normaaliakin välinpitämättömämpää, joka on tässä tilanteessa toki aivan ymmärrettävää.

Etukäteen olimme saaneet tietää, että rajalla tarkastettaisiin ainakin oleskelulupa. Meidän onneksemme pääsimme tarkastukseen heti toisena eikä siinä tullut mitään ongelmaa. Pääsimme kotiin! Viro on määrännyt kaikki ulkomailta saapuvat 14 päivän karanteeniin ja vaikka tämä karanteeni ei ilmeisesti (naurettavaa kyllä) koske diplomaatteja, aiomme eristää itsemme toistaiseksi oman kodin suojaan – ihan jo itsemmekin takia. Onneksi osasimme tätä odottaa ja kävimme ruokaostoksilla Rovaniemellä ennen yöjunaan astumista. Sieltäkin oli vessapaperi ja pasta loppu.

Elämme todella kummallisia aikoja, ja kaikista kummallisinta on se kuinka nopeasti ihmismieli sopeutuu muutoksiin. Vielä muutama viikko sitten en millään olisi uskonut, että Euroopassa pystyttäisiin samanlaisiin rajoituksiin kuin Kiinassa, ja nyt ne ovat totta täälläkin.

Muutto osa 2. Keskustaan vai lähiöön?

Jo ennen kuin Berliini varmistui seuraavaksi asuinkaupungiksemme, olimme pitkän aikaa pohtineet missä päin haluaisimme siellä asua. Haluaisimmeko olla keskellä kaikkea, mahdollisimman lähellä mieheni työpaikkaa (ja sen tarjoamaa päiväkotia) vai mieluummin hieman sivussa, jossakin pikkukaupunkimaisessa ympäristössä?

Berliinissä etäisyydet ovat ihan eri luokkaa kuin Tallinnassa, emmekä ole tottuneet ajatukseen tunnin työmatkasta, joten ensimmäinen idea oli etsiä asunto kävelymatkan päästä mieheni Mittessä sijaitsevasta toimistosta. Silläkin uhalla, että joutuisimme maksamaan yli budjettimme ja asumaan hyvinkin ahtaasti. Mitä enemmän asiaa mietimme, sitä vähemmänhoukutteli asuminen aivan Berliinin keskellä – oman mielikuvani mukaan aika kalseassakin Mittessä – turistien, liikenteen ja rakennustyömaiden keskellä ja aloimme katsella hieman kauemmas.

Mutta jo pienenkin näköinen askel kartalla tarkoittaa yli puolen tunnin työmatkaa julkisilla, eikä se oikein toimi kahden päiväkoti-ikäisen lapsen kanssa, jos heidät siis on tarkoitus siinä samalla viedä päiväkotiin. Lisäksi vuokrat tuntuvat olevan pilvissä ja kämppääkin ilmeisesti vaikea saada, halukkaita vuokralaisia on liikaa ja omistajat voivat tehdä omat sääntönsä miten haluavat. Tämä siis oma tämänhetkinen käsitykseni markkinasta, korjatkaa jos olen ihan väärässä.

Samaan aikaan syliimme tipahti – kiitos miehen työkontaktien – tarjous vuokrata kollegojen asunto kauempaa keskustasta, heidän ulkomaankomennuksensa ajaksi. Ihastuin asuntoon heti kuvat nähtyäni, se oli lähestulkoon juuri sellainen kuin olin toivonut, hieman isompi vain. Berliinissä tuntuu asuntojen pohjien ja muidenkin asioiden kohdalla olevan erikoisuuksia, jotka eivät sovi toivomuslistalleni (esim. vuokra-asunto ilman keittiötä; kolme identtisen kokoista huonetta peräkanaa, joista mikään ei sovi olohuoneeksi; pieniä suljettuja keittiöitä; karmeita sairaalamaisia kylpyhuonelaatoituksia jne.), vaikka olen yrittänyt alentaa rimaani jo valmiiksi. Mutta tarjottu asunto on 20 kilometrin päässä keskustasta, ja se tuntuu aivan järjettömän pitkältä välimatkalta. Täällä Tallinnassa se tarkoittaisi asumista keskellä ei mitään. Kuitenkin mieheni työmatkaksi tulisi “vain” 45 minuuttia, koska asunto sijaitsee aivan juna-aseman lähellä.

Itse olen mielessäni venkslannut tämän asian kanssa harva se päivä, enkä vieläkään ole varma haluanko asua niin kaukana “kaikesta”. Lähinnä siis pelkään olevani ainoa kaltaiseni ja että potentiaaliset kaverit asuvat kaukana (ei sillä, ettenkö haluaisi paikallisia kavereita, koen vain tutustumisen helpommaksi muiden expatien ja ulkosuomalaisten kanssa). Haluaisin lapsille mahdollisimman nopeasti suomea puhuvia kavereita, ettei kieli jää taka-alalle, ja tietääkseni muut suomalaiset asuvat lähempänä keskustaa.

Lähiössä on kuitenkin varmasti puolensa – alue vaikuttaa tosiaan kuin pieneltä kylältä, josta kuitenkin löytyy palvelut, päiväkoteja ja kouluja, ja junalla pääsee suht nopeasti isolle kylälle, jos tarve vaatii. Lisäksi alue on lähellä vesistöä, luontoa ja monia uimapaikkoja, joka toki houkuttaa – kesä kun on noilla leveyksillä yleensä meikäläistä pidempi ja kuumempi. Kyseessäoleva naapurusto on etelän puolella, lähempänä mieheni kotipaikkaa (jos sillä nyt on 600 kilometrin matkalla väliä) ja lähellä lentokenttää Suomen reissuja silmällä pitäen (henkilökohtainen tavoitteeni on tosin matkustaa maitse, mutta saa nyt nähdä miten se onnistuu). Kaikinpuolin sijainti vaikuttaa lapsiperheelle sopivammalta kuin miljoonakaupungin ruuhkainen keskusta.

Huhtikuussa Saksassa vieraillessamme, pääsemme katsomaan asuntoa, tutustumaan alueeseen ja lasten mahdolliseen päiväkotiin. Sitten on onneksi vielä mahdollista muuttaa mieltä, mutta syyn täytyy olla aika painava, sen verran päättäväinen on mieheni ollut siitä, että otamme vastaan tämän asunnon. Kiitos hänen periksiantamattomuutensa päiväkotipaikkakin alueelta vaikuttaisi olevan plakkarissa. Joten peukut pystyyn, että kaikki on sitä miltä vaikuttaa ja olemme löytäneet uuden kodin jo ennen kuin aloimme sitä etsiä.

Asutko sinä mieluummin keskikaupungin pöhinässä vai omassa rauhassa hieman sivussa ihmismassoista?

Uutta Tallinnassa: Parents Co-working

Testasimme juuri Niilon kanssa Tallinnan uutta tulokasta, joka kiinnostaa varmasti monia muitakin vanhempia. Nimittäin perheille tarkoitettua co-working-tilaa, joka on avattu tällä viikolla Tallinnan keskustan alueelle.

Olin niin tyytyväinen ensimmäiseen kokeiluun, että päätin samantien levittää ilosanomaa teille blogin lukijoillekin. Co-working on siis avoin toimistotila, jonne saa tuntitaksaa vastaan tulla työskentelemään omalla läppärillä tai mikä nyt sitten itselle sopivin työväline onkaan. Tässä kyseessäolevassa co-working-tilassa on myös mahdollisuus jättää lapsi alakertaan osaavien lastenhoitajien hoiviin siksi aikaa kun itse ahertaa yläkerran vuokratoimistossaan.

Tila on avara, valoisa ja turvallinen, ja jakautuu selkeästi lasten ja aikuisten tilaan. Lapset malttavat leikkiä hoitajien kanssa, kun vanhemmat eivät ole koko ajan näkösällä. Ja ennen kaikkea tila on siisti, viihtyisä ja lapsiystävällinen. Tilassa on useampi pieni lasiseinäinen toimistohuone ja iso aulatila, joista voi valita itselleen sopivimman paikan. Melua ja hälyä on toki jonkin verran, lapset kun ovat saman tilan alakerrassa, mutta minua se ei ainakaan tällä kertaa häirinnyt. Vastamelukuulokkeet tai korvatulpat voivat olla paikallaan, jos lapsia on enemmän. Pieni jääkaapilla, kahvikoneella, vedenkeittimellä ja mikrolla varustettu keittiönurkkaus mahdollistaa pidemmänkin työrupeaman ja myös lapselle voi tuoda eväät mukaan. Viihdyimme koko varaamamme neljän tunnin ajan mainiosti – ja voin vakuuttaa tämän myös Niilon puolesta, koska kuulin hänet moneen kertaan iloisesti leikkimässä.

Tilassa toimii kaksi hoitajaa ja lapsia otetaan maksimissaan kymmenen kerrallaan. Ajan voi varata nettisivujen varauskalenterista kahden tunnin pätkissä ja hinta on tällä hetkellä todella kohtuullinen 6€ per tunti neljän tunnin varauksella. Hintaan kuuluu siis oma työskentelytila, lapsen hoito, kahvia, teetä ja hedelmiä.

Voisin kuvitella tämän olevan haluttu palvelu myös Tallinnassa asuvien suomalaisten pienten lasten vanhempien ja miksei myös turistien keskuudessa (jos vaikka lomaa voi hieman pidentää sillä, että tekee välillä pari tuntia töitä). Ainakin toinen hoitajista puhuu sekä suomea että englantia, joten vieraskielisille lapsillekaan ei tule orpo olo hänen kanssaan leikkiessä.

Lisäinfoa löydät Facebookista ja nettisivuilta, joille pääset tästä. Omistajat vastaavat nopeasti kysymyksiin eikä englanninkieli ole ongelma. 🙂

Marjaisat välipalamuffinit (V)

Alunperin lasten takia olen intoutunut kehittelemään terveellisiä (tai terveellisempiä), mutta maistuvia herkkuja ja välipaloja, joiden syöminen olisi toki meille isoillekin ihan paikallaan.

Täällä Tallinnassa tuntuu päiväkodeissa olevan tapana tarjota iltapäivällä makea välipala, joka on usein kaikkea muuta kuin ravitseva (lettuja hillolla, korvapuusteja, sokerijogurtteja jne). Sen jälkeen kun aloin itse tehdä lasten ruoat päiväkotiin, olen saanut tietysti päättää myös niiden terveellisyydestä tai epäterveellisyydestä itse. Aika usein tulee laitettua maustamatonta vegaanista jogurttia chia- tai pellavansiemenillä, sokeroimattomalla omenasoseella ja talk-muruilla (täällä nimeltään Kamapallid, tirsk), mutta silloin tällöin intoudun leipomaan jotain välipalaksi soveltuvaa, kuten rahkalettuja tai banaanileipää.

Tähän tarpeeseen syntyivät nämä välipalamuffinit, jotka ovat paitsi ravitsevia myös ihan oikeasti herkullisia. Ne katoavat sekä pienten että isompien suihin niin nopeasti, ettei evääksi meinaa jäädäkään. Marjoja vaihtelemalla muffineihin saa vaihtelua. Nämä iltapäivän herkut on myös niin helppo pyöräyttää, että lapsikin sen osaa (testattu on)!

Marjaisat välipalamuffinit 10 kpl

  • 3 pientä tai 2 isoa kypsää banaania
  • 1.5 dl kauramaitoa (tai muuta kasvimaitoa)
  • 1 rkl rypsiöljyä
  • 0.5 tl kardemummaa
  • 2 rkl pellavansiemenrouhetta
  • 1 dl vehnäjauhoja
  • 1.5 dl tattarijauhoja
  • 1 tl leivinjauhetta
  • Pari kourallista (pakaste)marjoja, esim. mustikoita tai murskattuja vadelmia

Muussaa banaanit haarukalla mössöksi – mössön ei tarvitse olla sileää, vaan vähän sinne päin. Sekoita joukkoon kauramaito, öljy, kardemumma ja pellavansiemenrouhe. Sekoita jauhot ja leivinjauhe keskenään ja lisää sitten taikinaan. Sekoita tasaiseksi. Lisää joukkoon marjat. Jaa muffinivuokiin tai muffinipellille, n. yksi kukkurallinen ruokalusikallinen per vuoka. Paista 200 asteessa (180 kiertoilmalla) noin 15 minuuttia. Anna jäähtyä ja nauti.

Parisuhdeaikaa: iltapäivätreffit

Minä ja mieheni olemme lasten syntymän jälkeenkin asettaneet kahdenkeskisen yhteisen ajan tärkeysjärjestyksessä hyvin korkealle ja uskoisin sen olevan suuri tekijä siinä, että parisuhteemme on säilynyt hyvinvoivana nämä väsyneet pikkulapsivuodet. Se menee omien menojen, siivoamisen, usein jopa nukkumisen edelle ja maksaa joskus melkoisesti, mutta sen ansiosta olemme onnistuneet pysymään tiiminä.

Yksinkertaisimmillaan kahdenkeskinen aika tarkoittaa sarjojen katsomista yhdessä noin tunnin ajan lähes joka ilta lasten mentyä nukkumaan. Tämä rutiini on meille tärkeä ja huomaamme heti, jos omia iltamenoja kertyy useampia putkeen – me tarvitsemme tuon yhteisen hetken, vaikka emme oikeastaan edes kauheasti juttele.

Arkisen yhteisen ajan lisäksi lähdemme treffeille aina tilaisuuden tullen. Treffit onnistuvat joko lastenhoitajan palkkaamisella tai isovanhempien tuella – usein olemme karanneet kahdenkesken hotelliin yöksi vieraillesamme vanhempiemme luona. Toki olisi mukavaa olla kotona kahdestaan, emme me hotellia tarvitsisi, mutta ulkomailla asumisen vuoksi tämä ei ole vaihtoehto.

Lapset alkavat tosiaan olla sen verran isoja, että varsinkin Leevi tykkää ajatuksesta lastenhoitajan tai isovanhempien kanssa leikkimisestä. Valitettavasti viimeksi Tallinnasta löytämämme hoitaja on ilmeisen kiireinen näinä päivinä ja päätimme olla etsimättä uutta enää. Sitä paitsi lastenhoitajan palkkaaminen käy kukkarolle, oli palkka kuinka kohtuullinen tahansa. Matkustamme aika paljon tänä keväänä, joten mahdollisuuksia jättää lapset hetkeksi sukulaisten hoiviin on tulossa joka tapauksessa.

Lisäksi kehitimme uuden konseptin – perjantai-iltapäivätreffit. Molemmat lapset ovat perjantaisin päiväkodissa ja Wolfilla on lyhyempi työpäivä. Mikä oiva tilaisuus tehdä jotakin yhdessä! (Vaikka se onkin pois omasta opiskeluajastani, mutta olen valmis uhraamaan sitä hieman hyvän parisuhteen vuoksi.)

Olemme siis muutaman viikon ajan treffanneet perjantaisin kello 14-16; olemme käyneet lounalla ja museossa tai kylpylässä rauhassa kahden kesken. Tuleepahan vihdoin kierretyä kaikki ne museot, jotka ovat jääneet näkemättä tämän kolmen ja puolen vuoden aikana. Tulee tehtyä jotain hieman erilaista. Iltatreffeillä kun ei useimmiten museoon tai kylpylään tule mentyä, jos sellainen auki olisikin.

Toivottavasti pystymme jatkamaan treffiperinnettä Berliinin hektisemmässä arjessakin. Ainakin se on asia, jonka eteen molemmat olemme valmiita tekemään töitä.

Miten sinä pidät huolta parisuhteestasi?

Suomalaisyhteisön tärkeys ulkosuomalaiselle

Tämä aihe on roikkunut luonnoslistallani kauan. Mikä merkitys on muiden suomalaisten kanssa ystävystymisellä ulkosuomalaiselle? Alunperin ulkomaille lähtiessäni en ymmärtänyt miksi ihmeessä haluaisin tavata siellä suomalaisia tai löytää maailmalta suomalaisia tuotteita. Juuri siksihän ulkomaille lähdetään, koska halutaan kauemmas omasta kotimaasta.

Mitä kauemmin olen ulkomailla asunut sitä enemmän olen kuitenkin alkanut ymmärtää oman kulttuuriperinnön säilyttämisen tärkeyden – tarkoitti se sitten Kultamokkaa, Marimekkoa, Ylen kanavia TV:stä tai suomenkielistä kaveripiiriä. Sillä vaikka en kaipaakaan kaikkea Suomesta, on se kuitenkin se paikka ja kulttuuri, jossa olen kasvanut ja on ehkä hieman todennäköisempää tulla ymmärretyksi oman kulttuurinsa edustajien seurassa kuin muiden. Heidän seurassaan tunnen oloni hieman turvallisemmaksi uudessa tilanteessa – jokin on tuttua. Suomalaisten kavereiden kanssa tulen, hyvässä ja huonossa, muistutetuksi siitä minkälaisia olemme ja pysyn ajan tasalla siitä mitä kotimaassa tapahtuu. Mitä kauemmin asun ulkomailla, sitä hanakammin haluan pitää kiinni siitä, että olen suomalainen (koska mikä muukaan) ja siihen auttaa tietenkin omanmaalainen seura. Tämä ei kuitenkaan mielestäni automaattisesti poista sopeutumisen mahdollisuutta uuteen maahan, vaan saattaa päinvastoin helpottaa prosessia.

Mitä epävarmempi olen ollut, sitä tärkeämpää on ollut hakea vertaistukea juuri Suomesta. Esikoista odottaessani liityin useaan suomenkieliseen vertaistukiryhmään, vaikka en asunut Suomessa. Halusin juuri suomalaista tukea uuteen elämätilanteeseen, vaikka toki vertailinkin suosituksia esimerkiksi saksalaisiin. Nyt vegaanitaipaleen alussa seuraan suurimmaksi osaksi suomalaista keskustelua asiasta. Olen myös usean ulkosuomalaisten ryhmän jäsen sosiaalisessa mediassa ja minusta on hauskaa kuulla muiden kokemuksia ja jakaa omiani. Vaikka maat ja mantereet vaihtelevat, katsomme sitä kaikki enemmän tai vähemmän suomalaisen linssin läpi. Ja vaikken tunne henkilökohtaisesti näitä ihmisiä, koen, että he ymmärtävät minua ja sitä lähtökohtaa mihin nykyistä asuimaatani vertaan.

Täällä Tallinnassa on ollut helppo löytää suomenkielistä seuraa – sitä saa etsimättäkin. Toisaalta täällä ei ole samanlaista suomalaista yhteisöä kuin muualla, koska meitä on täällä liikaa ja olemme liian lähellä kotia. Ei ole niin tärkeää löytää maanmiehiään ja -naisiaan, jos kotiin pääsee vaikka joka viikko. En kuitenkaan usko sen olevan täysin sattumaa, että yksi tärkeimmistä kaveriporukoistani täällä on suomalaisten äitien ryhmä. Heidän kanssaan tiedän, että olemme samalla kanavalla ja jos emme ole, ei syy ole ainakaan kieli- tai kulttuurimuurissa. Voimme peilata kokemuksiamme täällä juuri suomalaisuuden kautta. Tämän suomiryhmämme keskuudessa tunnen, että saan olla eniten oma itseni, ja minulla on fiilis, että tunnemme toisemme paremmin kuin muunmaalaisten kavereideni kanssa. Arjen haasteet on helpointa purkaa juuri tämän porukan kanssa.

Olen vuosien varrella tavannut ja tutustunut sellaisten suomalaisten kanssa, joihin en olisi Suomessa ikinä törmännyt. Mutta nyt, täällä ulkomailla, meitä yhdistää ainakin yksi asia – olemme suomalaisia, mutta emme asu Suomessa. Olen siis ehkä nähnyt monimuotoisempaa suomalaisuutta, kuin olisin ikinä omassa kuplassani Suomessa nähnyt.

Siihen kuinka paljon kaipaa seuraa omasta kulttuuristaan, vaikuttaa varmasti moni asia – ulkomaille muuton syy ja kesto, se onko kyseessä loppuelämä vai muutaman kuukauden komennus, oma suhde kotimaahan, elämäntilanne jne. Omalla kohdallani suomalaisten kavereiden löytäminen on tullut sitä tärkeämmäksi, mitä enemmän vuosia ulkomailla on kertynyt. Myös lasten kannalta koen asian yhä painavammaksi – haluan lasteni omaksuvan tämän puolen itsestään ja toivon heidän kokevan olevansa suomalaisia. En tiedä tulenko koskaan asumaan Suomessa, mutta onneksi suomalaisia on kaikkialla maailmassa. Miten näin pieni kansa onkaan onnistunut jakautumaan niin tehokkaasti?

Vaikka en voikaan samaistua muunlaisista lähtökohdista tulleiden maahanmuuttajien tunteisiin, ymmärrän kuitenkin yhä paremmin, miksi monille on tärkeää verkoistoitua ulkomailla juuri oman maansa edustajien kanssa. Ulkopuoliselle se voi näyttäytyä niin, ettei henkilö halua päästää irti omasta kulttuuristaan ja sopeutua nykyiseen asuinmaahansa. Uudessa, monille myös pelottavassa elämäntilanteessa, turvallisuuden tunteen luominen on tärkeää ja se on helpompi saavuttaa ihmisten seurassa, jotka puhuvat kanssasi samaa kieltä ja ymmärtävät mistä olet tullut. Se ei tarkoita sitä, että ihminen jäisi ikuisesti ja muuttumattomasti kiinni oman kulttuurinsa tapoihin. Minulle esimerkiksi Viro on näyttäytynyt turvallisena ja lempeänä paikkana osaksi juuri siksi, että olen löytänyt kaltaistani seuraa ja vaikka tämä seura ei olekaan täältä kotoisin, on se auttanut minua kotoutumaan, sopeutumaan ja pitämään kokemustani juuri tästä maasta positiivisena.