Voi tylsyys.

Nyt se sitten iski taas (juu ei flunssa sentään vaan) blogimotivaation puute. Tai ideoiden. Liian pitkä tauko, jonka pistän pääsiäisen ja tiistaina sairastetun mahatauti/ruokamyrkytyspöpön syyksi. Lisäksi tää viikko on vaatinut intensiivistä opiskelua, koska deadline ja tentti on maanantaina ja ylläripylläri mulla tuli kiire vaikka tässä on ollut kaks kuukautta aikaa 😅 Mutta nyt on esseet palautettu ja enää tarttis lukea 30 sivua siitä miksi kehitysapu ei ole (tarpeeksi) tehokasta. Onneksi luettava artikkeli vaikuttaa hyvin selkokielisestä, joten uskon selviytyväni tehtävästä, vaikka viikonlopuksi on tulossa vieraitakin (jee!).

Kävin eilen varmuuden vuoksi verikokeissa, kun on tullut sairasteltua nyt niin paljon ja hiuksetkin tippuu päästä. Iltapäivällä sain lääkäriltä hyviä uutisia, verikokeiden mukaan olen terve kuin pukki ja kaikki arvot on just eikä melkein kohdillaan. Että kaipa tää tän talven sairastelu vaan on ihan normaalia pikkulapsiarkea (jee?) ja hiukset lähtee päästä koska a) hormonit b) hiustenvärjäys c) kolmenkympin lähestyminen d) paranoia.
Ens kerralla jotain mielenkiintoisempaa. Mä lupaan.

Writing breaks longer than 3 days are the worst, after that the motivation, ideas and overall brain function seems to get lower and lower and writing gets harder and harder… 
After lazy Easter at my parents, I suffered one terrible day of stomach flu / food poisoning and after that I’ve been busy trying to finish my course on development studies in time, the deadline and exam is on Monday. Today I managed to return two essays (which were not as well-done as I’d hope but that’s what you get when you try to pass 2-month course in 2 weeks) and now there’s only 30-something pages to read about why development aid fails. Luckily the article is in a form “development-for-dummies” so I should be able to make it, even we have visitors coming today (yei!).

Yesterday I decided to make use of our expensive health insurance and get myself tested as I’ve been so much ill lately. And my hair is falling like never before… In the afternoon I got a call from the doctor, good news, there’s nothing wrong, actually everything is about as perfectly as possible. So I guess this intense flu season is just normal for parents of small children (yei?). And I’m loosing my hair because a) hormones b) too much colouring c) I’m old d) paranoia.
Next time something more interesting, I promise.

Neljä vuodenaikaa-ihminen

Usein kuulee ihmisten sanovan olevansa vaikkapa syksy- tai kesäihmisiä, ilmeisesti siis sellaisia, jotka rakastavat yhtä vuodenaikaa yli muiden. Itse luulin olevani kesäihminen, kunnes muutin Ugandaan, ikuisen kesän maahan. Ensimmäisen keskitalven naureskelin suomalaisten postauksille lumesta, rännästä, ja kylmästä. Mutta sitten aika alkoi kulua kovin hiiiiitaaasti. Kun joka päivä on sama lämpötila, joka päivä pukee päällensä samat Africa-pantsit (ne sellaiset hippihousut, joita yleensä näkee vain länsimaalaisen turistin päällä) ja sujauttaa jalkaansa samat varvassandaalit, tuntuu kuin olisi jumissa Päiväni murmelina-elokuvassa (jota en muuten ole koskaan nähnyt). Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että jos ne paljaat varpaat saa upottaa valkoiseen rantahiekkaan ja lämpimään meriveteen, parempaa ei voi olla. Edes kevään tulo talven jälkeen tai alkukesän mieletön vihreys eivät voi voittaa paratiisibiitsiä. Mutta Uganda on sisämaa eikä Victorianjärveen parane mennä upottelemaan yhtään mitään elävää. Joten jo ensimmäisenä keväänämme Kampalassa kaipasin vaihtuvia vuodenaikoja, vaihtuvia säätiedotuksia, vaihtuvia vaatteita. Minusta tuli neljä vuodenaikaa-ihminen.

Nautinkin tästä talvesta täällä pohjoisessa huomattavasti enemmän kuin talvista ennen etelässä asumista, mutta kyllä voin sanoa että tää talvi sais mennä jo ja antaa keväälle tilaa. Wolfille olen kovasti vakuutellut, että kyllä kyllä, toukokuussakin saattaa ihan hyvin tulla räntää, mutten tainnut itse uskoa siihen kuitenkaan. Sen verran epätodellinen olo on ollut tämän päivän myräkkää katsellessa…. Että jos seuraavaksi muutettaisiinkin jonnekin hieman etelämpään, jonnekin missä talvi ei kestä puolta vuotta?

You know when people say they are summer type, or autumn type? I used to think I was up for eternal summer, but after only two years in Uganda, I noticed I’m not. I’m actually a four seasons type, I like the change more than anything (as you know). The change of the weather map, change of clothes, change of light. But I would prefer that winter wouldn’t last half of the year, like it seems to last here (I did warn Wolfi about this, but didn’t quite believe it myself). Maybe next destination could be somewhere between eternal summer and (almost) eternal winter?

Flunssakausi nousee uusiin sfääreihin…

Voihan &%€#?!# 

Tulin vaan kertomaan että tautikierre jatkuu, ja oon niin valmis sulkemaan koko perheen johonkin anti-bakteeriseen bunkkeriin seuraavaksi pariksi vuodeksi. En saa mitään aikaseksi, liikunta jää, opiskelut jää, kaikki vaan jää, kun vuorotellen pyyhin räkää joko omasta tai Leevin nenästä, valvon joko oman tai Leevin yskän takia. Mulla hajoaa kohta pää täällä neljän seinän sisällä… Just kun itse aloin parantua viime viikon keuhkokuumeesta, mies sai jonkun vatsapöpön, joka toivottavasti vältettiin Leevin kanssa popsimalla valkopippureita (kuulemma joku vanhan kansan temppu). Mutta ei siinä vielä kaikki – nyt Leevi on taas flunssassa, ei ole todellista! Mitäköhän mulle on luvassa ens viikolle, ehkäpä poskiontelontulehdus, uus kierros keuhkokuumetta? Nyt vaan lyömään vetoa!

I’m just gonna blow off some steams now, I’m so &#%$#! sick of this flu season (it is a season right, which means it eventually ends). I can’t get anything done when I have to take care of either my sickness or Leevi’s. My ass is getting wider than the barn door from this couching and resting and comfort eating. I can’t get the studies done. I can’t meet anyone. Just when I thought we’d had a break after my pneumonia, Wolfi had some stomach bug (which Leevi and I hopefully won’t get). But that’s not all, now Leevi has a cold AGAIN?!?! So what will I get next week, sinusitis, new round of pneumonia or influenza maybe? Place your bets….

Kielikurssille

En ole vieläkään saanut aikaiseksi ilmottautua Viron kielen kurssille, vaikka olemme asuneet täällä jo yli puoli vuotta. En ole löytänyt sellaista, joka osuisi täydellisesti Leevin hoitopäiviin. Ja iltaisin en halua mennä, tunnen kyllä itseni, skippaisin tunteja ja tuntisin sitten huonoa omaatuntoa. Ja muita tekosyitä. Latasin sentään puhelimeen WordDive-sovelluksen, mutta sekin on jäänyt unohduksiin.

Muuttaessamme tänne yllätyin hieman, ettei viro olekaan “ihan kuin suomea”, vaan sitä oli itse asiassa aika vaikea ymmärtää. Mutta nyt olen huomannut edistyneeni jo paljon, ihan itsestään ohimennen, ja teinkin pikatestin kielitasostani netissä. Tulokseksi sain huikean C1, joka nyt ei ehkä ole ihan realistinen, arvaaminen testissä oli aika helppoa, mutta ehkä ei kannata mennä ihan alkeiskurssille kuitenkaan. Viron kielen taito on päässyt testiin täällä erityisesti lääkärissä ja kalatiskillä asioidessa (tosin molemmissa venäjän taidosta olisi melkein enemmän iloa), muualla olen yleensä selvinnyt englannilla. Sairaalassa sain hoidettua koko ilmoittautumis- ja ensitarkastusprosessin viroksi, tai siis niin että henkilökunta puhui viroa ja minä vastasin yhdellä sanalla (suomeksi). Ja lääkärissä en melkein huomannutkaan, että lääkäri puhui puolet suomea ja puolet viroa, koska ymmärsin häntä ihan hyvin (toivottavasti).

Wolfilla ei ole aikomusta opiskella viroa. Ehkä heillä on töissä sellainen ilmapiiri, “ettei tarvitse”. Tottahan on, että asumme täällä rajoitetun ajan eikä viron kielestä kovin todennäköisesti ole enempää etua ulkomailla kuin suomen, mutta mua jotenkin hävettää, jos en yhtään yritä. Erityisesti, koska olen suomalainen ja tuntuu tyhmältä kysyä puhuuko joku suomea, en halua olla sellainen turisti, joka olettaa täällä kaikkien osaavan sitä. Mutta aika usein on ollut pakko kysyä, kun englantikaan ei ole sujunut. Välillä vastaanotto on ollut erittäin ilahtuntut, välillä taas halveksuva.

Mua ylipäänsä jostain ihmeen syystä hävettää puhua ääneen suomea, tai joskus jopa englantia Wolfin kanssa. En haluaisi, että ihmiset tietävät meidän olevan ulkomaalaisia, en halua erottua joukosta. Sama juttu oli jo Puolassa. Ugandassa yksi vaikeimmista asioista sopeutumisessani oli, etten voinut mitenkään edes esittää olevani paikallinen, täällä se sentään onnistuu siihen asti kunnes avaan suuni. En tiedä miksi minua hävettää, olenko kasvanut kulttuurissa, jossa ulkomaalaisuus on jotenkin häpeällistä (nykymenosta päätellen olen) vai onko vika omassa päässäni? Miksi en sitten saman tien opettele kieltä, jotta voisin paremmin sulautua joukkoon? Vihaan sitä etten voi kommunikoida kunnolla, olen epävarma, kuulostan ulkomaalaiselta, ja uuden kielen opettelussahan on aina se alkuvaihe, sitä ei valitettavasti voi skipata. Englannin kanssa olen päässyt asian yli, koska on ollut aivan pakko, mutta edelleen jännitän puhuessani jonkun englantia äidinkielenään puhuvan kanssa. Muissa kielissä en ole koskaan päässyt tämän kynnyksen yli, ja se todella ärsyttää minua. Tuntuu samalta kuin että haluaisin juosta mutta jalkani ovat liimautuneet kiinni lattiaan, en vain pääse eteenpäin vaikka mieli huutaa “mene, puhu, tee!” Tämä piirre on kyllä minussa muillakin osa-alueilla. Haluaisin olla heti täydellinen, tai muuten en yritä ollenkaan. Sen takia rakastan teoriaa, valmistautumista käytäntöön. Vaikka harvoin asiat menevät käsikirjoituksen mukaan. Noniin, nyt mentiin jo sivuraiteille…

Onko muilla samanlaisia tuntemuksia vieraiden kielten kanssa? Entä oletteko ylpeästi ulkomaalaisia vai yritättekö piiloutua parhaanne mukaan?

I still haven’t managed to start Estonian language course, even I very much intended to do so (and still do). My excuse is that I haven’t found a course that would go together with Leevi’s daycare schedule. I don’t want an evening course, I know how hard it would be to drag myself there, instead of cozy couching time with my hubby.

To my surprise Estonian isn’t “almost like Finnish”, but I actually have quite a lot of difficulties understanding it. But I can see clear progress, within these 8 months I’ve already learned a lot, kinda by accident. I made a quick test in internet, to get to know which level I should start studying, and to my amazement I got C1 as result. Of course this isn’t quite the truth, it was pretty easy to guess in this test, but at least I do really understand something. 

As far as I know, Wolfi does not have any intention to really learn Estonian (anyway he should first learn Finnish ;)), perhaps the attitude among his colleagues is “why would you bother”. Because the truth is that we are here only for a limited time, and you don’t really need Estonian (nor Finnish) anywhere else in the world. But I feel somehow embarrassed if I won’t even try, especially because I’m Finnish and I don’t want to be that ignorant tourist who thinks the second official language of Estonia is Finnish. But until now, I had to reveal my finnishness a few times, because English wasn’t an option. Sometimes the other party was delighted, sometimes quite bitter. I have had a chance to test my Estonian also in real life, in those few situations where there was no other option; like in the hospital. Last time I visited a doctor, I almost didn’t notice that she spoke half Finnish and half Estonian. Anyway it is quite unique situation that there is even a slight chance to get service in Finnish, probably this is the only place in the world – apart from Finland and Fuengirola. 

Since I moved abroad I have had an issue with me being a foreigner, I wouldn’t want people to know I’m different, I don’t want any extra attention. I’m quite often embarrassed to speak my own language abroad or sometimes even English with Wolfi, because then people know that we are not from here. What does this tell about me, or the culture where I’m from? Is it something to be embarrassed about, that you are a foreigner? Honestly, nowadays it does seem like it’s something you are supposed to hide… Biggest challenge in my adaptation to Uganda was that no matter what I would have done, I would never go as local. Here I can at least pretend until I open my mouth, and as we are in the North I don’t need to do that too often. 😛 

So why don’t I learn the language then, if I want to fit in? I hate that I cannot communicate properly, that I cannot express myself like I would want to. And when you’re learning a new language you just have to cope with the fact that you are not perfect. But that’s exactly what I want to be, perfect, immediately, in most of the things I do (not that I actually am). That’s why I love theory, to know everything in advance, and then execute perfectly. Unfortunately things rarely go according to the text book. With English I’ve gotten over this, probably because I had to, but with other languages I can’t. It’s like running in quicksand, no matter that my brain says “speak, open your mouth”, I can’t do it. I really hate that about myself. Maybe someday I’ll grow up and think less what other people might think…

How is it with you, is it easy to speak foreign languages, even you wouldn’t be perfect in them? Are you embarrassed about being foreigner, or proudly different?

Lempipaikkojani Tallinnassa: Kohvik Komeet

Serkkuni oli täällä viikonloppuvisiitillä ja olimme sopineet käyvämme maanantailounaalla. Paikaksi valikoitui Kohvik Komeet Solaris-keskuksen yläkerrassa, joka jo heti ensimmäisellä kerralla jäi hyvin positiivisena kokemuksena mieleeni (välihuomautus: kohvik täällä ei tarkoita suinkaan pelkkää kahvilaa vaan yleensä niistä saa ihan kunnon sapuskaa). Viimeksi kävimme perheen kesken vain kahvilla, nyt tosiaan syömässä hieman tukevammin.

Komeet pääsi suosikkilistalleni ihanan raikkaan ja kotoisan sisustuksen, mielenkiintoisen ruokalistan, herkkuja notkuvan kakkuvitriinin  ja mahtavan näköalaikkunan ansiosta. Avokeittiön ansiosta halukkaat voivat tarkkailla ruoan valmistusta. Täällä on kaikki mitä tarvitsen. Vege- ja vegaaniruokavaliota noudattaville ja lapsille löytyy omat herkullisen kuuloiset menut: en itse asiassa päässyt vegemenua pidemmälle, sieltä kun jo löytyi niin monta mielenkiintoista vaihtoehtoa. Tällä kertaa tilasin tarjoilijan suositteleman kookoscurryn punaisella riisillä, mutta en malta odottaa milloin pääsen kokeilemaan kaikkia muita vaihtoehtoja. Palvelu on virolaisittain tehokasta ja asiallista, mutta ei missään tapauksessa liian ystävällistä. 😉 Hinnat eivät ole Tallinnan edullisimmat, mutta annokset ovat isoja. Ja kakkupalat hyvin kohtuullisen hintaisia, kuten täällä yleensäkin. Tallinna on kakuille (ja suklaalle) person paratiisi, tähän mennessä parhaimman näköiset kakkutiskit Komeetin lisäksi olen bongannut Cafe Mademoisellesta, Gustav Cafesta, Revalista ja F-Hoonesta. Kilpailu on kovaa ja uskon, että löydän vielä monen monta kakkusuosikkia (vaikka en edes ole erityisen perso kakuille). Komeetin mukaamme ottamat mansikka-pistaasi- ja geisha-kakut olivat kyllä omaa luokkaansa!
Onneksi Kohvik Komeet sijaitsee samassa rakennuksessa vakiokuntosalini kanssa ja matkan varrella Leevin hoitopaikkaan – mulla on siis monenmonta mahdollisuutta käydä testaamassa ruokalista läpi (ja ehkä niitä kakkujakin silloin tällöin).

One of my favorite casual restaurants in Tallinn is Kohvik Komeet in Solaris shopping center. It’s not the common food court joint, but a proper restaurant on top of the building. I love the cozy, quite Scandinavian deco, large delicious sounding menu and huge window covering the whole wall from which you can follow city life from bird’s point if view. And the cakes, they are among the best in Tallinn, where competition on this field is fierce. You can also find mouthwatering cake selection from at least Cafe Mademoiselle, Gustav Cafe, Reval and F-Hoone. Estonia is cake lover’s paradise. Anyway, back in today’s topic: last time I ate coconut curry with red rice, hearty yummy bowl of goodness, that would have been enough for two. Actually this time I couldn’t even get pass the vegetarian menu (yes, there is separate menu for vegetarians and vegans), already there was so many options. Can’t wait to get back to try all of them! Prices aren’t the lowest here, but portions are big. Service is, as in Estonia usually, cool, efficient and no-nonsense.
Luckily this place is in the same building with my gym and very close to Leevi’s daycare, so I have many opportunities to go through the menu. 😛

Kuulumisia sairastuvalta.

Heippa hei vaan täältä sängyn pohjalta; mulla todettiin eilen keuhkokuume. Viikon verran on ollut (öisin) erittäin häiritsevää yskää, vähän lämpöä ja kurkkukipua. Eilen sitten alkoi kunto huonontumaan, joten päätin mennä lääkäriin (viimeksi kun näin kävi todettiin influenssa A). Ihan puskista hän antoi mulle diagnoosin, justhan mä olin ollut pari tuntia pihalla Leevin kanssa ja kävellyt reippaasti 1,5km lääkäriin. Illalla olikin sitten aivan totaalisen karsea olo, meinasin pyörtyä kun vain nousinkin sohvalta. Yöllä oli pakko soittaa ambulanssityypit tsekkamaan kun ei muutakaan keksitty – onneksi kaikki oli OK ja tänään on jo parempi olo. 

Taas on saanut perehtyä näihin ulkomaisiin terveyspalveluihin vähän liiankin kanssa. Hieman huolestuttaa miksi mulla on saman talven aikana iskenyt sekä influenssa että keuhkokuume, kun aiemmin oon sairastanut ehkä yhden kaksi flunssaa vuodessa. Lääkäri ei kuitenkaan vaikuttanut kovin huolestuneelta. Lisäksi Leeville on ollut nyt korvatulehdus ja muutama muu tauti, rokotuksia, tuberkuloositestiä, Wolfilla oli syksyllä ongelmia jalan kanssa.

Meillä on nyt jo kokemusta sekä julkisesta että yksityisestä sairaanhoidosta täällä – onneksi vakuutus pelaa ja usein voi käydä yksityisellä, koska julkisen puolen hoidossa tulee aina kielimuuri vastaan. Jotenkuten on selvitty suomen, viron, englannin ja jopa saksan ja puolan (venäjän) sekoituksella, mutta julkisella puolella olemme nyt useamman kerran törmänneet siihen että henkilökunta puhuu venäjää, eivät oikein tunnu viroakaan suostuvan puhumaan että ymmärtäisi jotain. Vanhemmat naiset varsinkin. Mikähän siinäkin on? 

Yksityisellä puolella olen asioinut sekä englanniksi että nyt viimeksi suomeksi (vaikkakin se oli aikamoista sekakieltä). Arvostan kyllä että monet yrittävät kommunikoida jotenkin, suomeksi tai englanniksi, mutta näissä tapauksissa aina haluaisi olla varma ettei tule väärinkäsityksiä. Myöskään lääkkeiden tuoteselosteiden kääntäminen ei ole lempipuuhaani. Onneksi googlettamalla löytyy usein suomenkielinen seloste (kiitos internet!). Expat-elämän varjopuolia ehdottomasti. Mutta oma vikahan se on jos ei osaa maan kieltä… En kyllä ymmärrä miksi pitää olla epäkohtelias avuttomalle ulkomaalaiselle – onko kyseessä ihmisen oma epävarmuus kun ei osaa muuta kuin omaa kieltänsä? Vai rangaistus siitä että kehtaat tulla kipeäksi ulkomailla, vaikka he eivät maksaisi hoidostasi penniäkään. Valitettavasti pelkään ettei Suomessa ollaan yhtään ystävällisempiä.

Melkein tuli ikävä Kampalan Surgeryä; siellä kaikki puhuivat ainakin englantia. Ja se oli 24h auki, täällä on jotenkin isompi kynnys lähteä ihan oikeaan sairaalaan keskellä yötä tai viikonloppuna. Hävettää vähän, että soitettiin se ambulanssi, mutta ei saatu terveysinfosta muuta kuin luuri korvaan niin jotain oli keksittävä.

Nyt toivotaan että keuhkot ovat ensi viikolla kuvauksessa puhtaat ja tämän talven sairastelun ovat vain huonoa tuuria ja menneen talven lumia. En ole koskaan Suomessa joutunut käymään niin paljon lääkärissä kuin viimeisen kolme vuoden aikana. Onkohan ihmisen kroppa jotenkin suunniteltu niin että menee aikaa sopeutua vieraaseen ympäristöön?

Onko muilla expateilla ollut samanlaisia ongelmia?

Hello hello from the sick bed. I got a pneumonia diagnosis yesterday which caught me by surprise. I’ve had terrible cough for a week and a mild cold but no pain really or anything that would’ve indicated it’s something serious. Yesterday I started feeling weird, feverish and so, and last time I got fever after a week’s cold it was influenza. So I decided to go to doctor. Good that I went. At night we had to call an ambulance to check on me, I felt so much worse, couldn’t get up, some blood coming with the cough, feeling very sick. Luckily it wasn’t so serious I would have needed to go to hospital. And today I feel slightly better.

We have already quite an experience of the health care here, and same was in Uganda. I’ve never been this much ill before I moved abroad. Maybe human body is not meant to change environment so often. Or I’m getting old. But my living habits are much healthier that 5 or 10 years ago, it’s actually the first winter I’ve ever eaten vitamin D and consumed so many berries with loads of vitamins, not to mention of all the other super food stuff, exercising regularly, no alcohol or smoking… The doctor even laughed, she thought it was hilarious apparently that I get sick when I try to live healthy. Ha ha very funny indeed.

We’ve got experience of the public hospitals as well as private doctors and I must say it isn’t fun to be sick abroad if you don’t speak the language (your own fault one might say). In these situations you would really want to understand and be understood, more than just very basics. Private doctors seem to speak English or Finnish, at least on some level, but in hospitals they mostly speak Russian (can someone explain me why?) and sometimes even seems like they wouldn’t want to speak Estonian to me to understand a little. I realise that in a foreign country one cannot expect people to know more than their own language but is it necessary to be rude to a helpless foreigner? Is it something about their own insecurity that they don’t speak any other language? Or is it so terrible that you happen to get ill on their ground, even they aren’t paying for the treatment? I can imagine that situation is not much better in Finland unfortunately, or in Germany. I almost miss Surgery in Kampala, at least there everyone spoke English (and service was usually friendlier)! 😅 But efficiency is a completely different story then…

Anyhow, let’s hope that next week my lungs look fine and all this winter’s illnesses are just bad luck. Everywhere seems to be something, if it isn’t malaria or food poisoning, it’s influenza, stomach flu and ear infection.

Leevi 1,5vee

Aika rientää ja meidän pikkuvauva täytti muutama päivä sitten puolitoista vuotta. Juhlapäivää vietettiin valitettavasti melko laimeissa merkeissä sekä sankarin että vanhempien kärsiessä flunssan kourissa. Onneksi mummin ja ukin onnitteluvideo piristi päivää ja vielä seuraavaakin 😀 (Aina kun kaivan puhelimen esiin, kuuluu jostain “mummi, utti!”.)

Viimeinen puoli vuotta on mennyt hujauksessa verrattuna kahteen edelliseen. Vauvasta on tullut taapero, joka kävelee, juoksee, hyppii, auttaa kotitöissä, kiipeää itse sohvalle lukemaan kirjaa, syö lusikalla ja haarukalla (joskus) ja juo omin neuvoin mukista. Tuntuu kuin uusia taitoja tulisi kymmenittäin viikossa.

Viimeisimpänä isompana juttuja ovat tulleet ensimmäiset sanat ja sanavarasto on kehittynyt aivan mielettömän nopeasti. Sanoja tulee sekä saksaksi että suomeksi, ja muutama jopa englanniksi. Tällä hetkellä ainostaan tutti (titti) ja äiti (mama) tulevat molemmilla kielillä, muuten sanat ovat sekaisin eri kieliä. Olen jo pudonnut laskuista sanojen määrässä mutta pari-kolmekymmentä niitä varmaan jo on. Ihan mahtavaa kun Leevi pystyy yhä paremmin ilmaisemaan mitä hän haluaa (tai ei halua, “nein!”)

Leevin kasvaessa ja kehittyessä tulevat esimerkiksi kasvatusmenetelmät ja säännöt yhä ajankohtaisemmiksi, ja varsinkin kieliasiat ja sukupuoliroolit ovat jo askarruttaneet. Olen vihdoin alkanut puhua Leeville lähes vain ja ainoastaan suomea, siitä huolimatta että papa tai muut ympärillä olevat eivät sitä ymmärrä. Siltikin yksi Leevin ensimmäisistä sanoista oli “mama” ja vaikka aina toistan hänelle “juu äiti on tässä” ja hän osaa sanoa äiti, ei hän sitä itsenäisesti sano. Mutta kun ollaan näin alkutaipaleella puheen kanssa, en haluaisi alkaa liikaa korjaamaan, ettei Leeville tule mitään negatiivisia fiiliksiä. Mua mietityttää myös, kun kiellän Leeviä tekemästä jotain eikä Wolfi ymmärrä mitä sanon. Toistaiseksi hän ei ole kauheasti kysellyt käännösten perään, eikä sitä usein tuollaisissa tilanteissa tule automaattisesti tehtyä…

Yksi sukupuoleen liittyvistä omista uskomuksistani on se etteivät pojat automaattisesti tykkää jostakin koska ovat poikia ja tytöt koska ovat tyttöjä. Tähän ajatukseen kuitenkin törmää näköjään usein. Esimerkiksi Leevi on sattunut rakastumaan autoihin, vaikka niitä ei hänelle alunperin tyrkytetty sen enempää kuin vaikkapa nalleja. Kun satuin mainitsemaan asian eilen lääkärissä, lääkäri totesi että niin tietysti hän tykkää autoista, hänhän on poika. Tai vaikka kovin tykkäänkin Leevin päivähoitopaikasta kuulin siellä että “tyttöjen lelut” eli nuket ja ponit otettiin esiin vasta kun ryhmään tuli tyttö. Tottakai pojat alkavat luulla että he voivat leikkiä vain autoilla jos niitä heille tarjotaan ainoana vaihtoehtona. Ja toisin päin. Vaikka kyseessä onkin tärkeä asia, välillä tuntuu että otan tämän(kin) liian vakavasti, minua esimerkiksi saattaa harmittaa jos olen pukenut Leevin kokonaan sinisiin vaatteisiin (vaikka toki hän saa niihin halutessaan pukeutua). 😅
Oon todella iloinen, että pystyn nykyään nauttimaan paljon paremmin Leevin seurasta, pelleilemään ja riemuitsemaan hänen kanssaan. Varmasti osasyynä on se että hänen kasvaessaan jotkin asiat ovat helpompia, mutta myös se että olen saanut ahdistuksen tunteitani käsiteltyä ja minun on nyt huomattavasti parempi olla oman pääni sisällä. Samalla kun iloitsen Leevin kasvusta, haikailen sitä kuinka mielettömän nopeasti aika menee ja mun vauva kasvaa. Tuttuja tunteita varmasti monelle. 

Our baby turned 1,5 years few days ago. The last 6 months have gone by so fast, much faster than the previous ones. Unfortunately we had quite lame celebrations for the big day as the whole household suffers from (at least) the third cold of this winter… Luckily mummi and ukki’s (the Finnish grandparents) birthday video cheers Leevi up still days later. 😍

Baby has become a toddler who walks, runs, jumps, helps with cleaning, climbs on the couch to read a book, eats by himself with spoon and fork (sometimes), drinks his smoothie from a glass and sleeps in big bed instead of a crib.

Biggest recent development step has been learning to talk; it began with au(to), expanded quickly to mama and papa, and now we can’t keep count anymore. Leevi has learned words quite equally in both Finnish and German, and there’s even a few English words in his vocabulary. So far he doesn’t seem confused at all 😅

While Leevi’s growing all kinds of “how to raise your kid” approaches and opinions come more and more real. I have for example already now “struggled” with the language matters; how to correct Leevi to say äiti instead of mama in a way that does not make him think he’s done something wrong. Also, as I’ve been recently talking (almost) only Finnish to Leevi, Wolfi does not understand when I’m for example forbidding him to do something, and honestly, translating everything in a normal daily life isn’t really gonna happen…

Another thing I can already imagine causing some grey hair is the separation between boys and girls that our culture likes to do. Already now I’ve heard that Leevi likes cars because he is a boy (from a doctor) and that dolls and ponies are especially meant for girls (from a kindergarten teacher). I don’t believe in this kind of separation; Leevi happens to love cars, and we let him but as well he is encouraged to play with all other kinds of toys. Even I must say that when I look at our toy selection and wardrobe they do look quite traditionally boyish, which bothers me (probably unnecessarily alot). I just wouldn’t want Leevi to ever think he can or cannot do anything because he is a boy, and that he would treat women, and all other people, as equal. But I guess most parents face these same challenges, and we are only in the beginning. So very interesting journey ahead…
I’m so happy that I’m finally able to appreciate my amazing son in the way he deserves. I can feel such a difference after I’ve gotten (most of) my anxiety feelings out. It’s so bittersweet how quickly he grows, and how fast he learns. I hope I’ll always remember to cherish what I’ve got in him and in my whole family. 😍

Tuuliviiri

Haaveilen nykyään säännöllisesti muuttamisesta jonnekin luonnon keskelle, keskelle ei mitään, jonnekin jossa kaikki on kaukana ja on ihanan hiljaista ja rauhallista. Mieluiten meren äärelle. Jonnekin missä elämä on yksinkertaista ja pyörii vain oman kodin ja perheen ympärillä. Ulkomaailmasta ei tarvitse tietää eikä välittää. Mielessäni maalailen kuvia pienestä kasvimaasta, parista kanasta ja ehkä jopa lehmästä, omenapuista ja punaisesta tuvasta tuulen tuivertamalla rannalla. 

Sitten muistan ettei minusta olen puutarhuriksi, viherkasvitkin kuolevat käsiini alta aikayksikön. Ja että minuun on asennettu pysyvä tuuliviiriys, muutoksenhalu ja elämä landella kävisi todennäköisesti mielestäni tylsäksi puolessa vuodessa. 

En tiedä onko kyseessä vain luonteenpiirre vai johtuuko tämä elämäntapaamme leimaavasta väistämättömästä muutoksesta, mutta en selvästikään osaa pysähtyä, muutaman viikon tasaisen elon jälkeen kaipaan jo jotain uutta. Nytkin haluaisin jo muuttaa vaikka meidän kämppä on ihana ja Tallinnakin aika kiva. Viimeisen parin kuukauden aikana olen taas miettinyt tulevaisuuttamme ihan urakalla; millon haaveilen muutosta Suomeen, milloin Espanjaan tai Australiaan; oman asunnon ostosta ja paikalleen ankkuroitumisesta; sapattivapaasta reppureissaillen; opiskeluista, omasta kahvilasta tai majatalosta, diplomaatin urasta. Lista on loputon ja mieleni muuttuu monta kertaa päivässä. Miesparkani joutuu kuuntelemaan jatkuvasti vaihtuvia aatoksiani illat pitkät, ei se varmaan pysy enää perässäkään. Unelmat ja haaveileminen on mielestäni tärkeää, mutta joskus toivoisin että osaisin keskittyä tähän hetkeen ja olla 100% tyytyväinen siihen mitä nyt on. En ole tyytymätön nytkään, mutta silti mieli vaeltelee minne milloinkin.

Ajattelisinko eri lailla jos tästä jatkuvasta muutoksesta ei olisi tullut elämääni, jos olisin luonut uran, mennyt naimisiin ja ostanut asunnon Suomesta eivätkä ulkomaille lähteminen, muuttaminen tai ammatinvaihto olisi mielessäni enää vaihtoehtoja. Olisinko silloin onneton, koska olen luonteeltani muutoksenhaluinen vai olisinko tyytyväinen siihen mitä on? Tällä hetkellä kuulostaa ihan mahdottomalta ajatukselta viettää loppuelämä samassa talossa tai edes samassa maassa. Ja kuten tiedätte jo, mulla ei ole hajuakaan mikä haluan olla isona.

Onkohan tämä jokin sukupolveni tai ehkä expatien “ongelma”? Tai ehkä vain ihan minun omani?

Within the last few months I’ve been regularly dreaming about buying a house or maybe a small farm in the middle of nowhere, far away from other people, only nature and sea around us. Life would be simple, concentrating only on our family, not giving a crap about outside world. Then I remember that I don’t know anything about farming, even house plants die in my hands. And I need change, constant change. I would be bored in a minute.

I’m trying to figure out why is it so hard for me to concentrate in this moment, without letting my mind wander in to the weirdest places, dreaming about all possible things that might happen in future. Already after half a year here in Tallinn, I’m (secretly) planning a move; to a new house or new country. Even our house is wonderful and Tallinn is pretty alright too. My mind changes multiple times in a day; sometimes I’d like to buy a house and settle down, sometimes sell all our things and go backpacking around the world; move to Finland, or Germany, or Spain, or Australia; start my own coffee shop business or bed & breakfast, study all kinds of things, become a career woman, have more kids, not have more kids… The list is endless. This is probably part of the reason for my anxiety – there’s so many things I want to do and I want to do them all now. And then in the end I cannot choose and do nothing. 😅 My poor husband needs to listen all my plans all the time, I bet he doesn’t take me very seriously anymore, haha.

I’m so grateful I have been blessed with life where all this wandering and dreaming and choosing is possible. But would my mind be a bit calmer if there wouldn’t be so many options?

Lempipaikkojani Tallinnassa: Iluait

Koska tämä blogi on kaikesta “musta tuntuu”- ja ruokahöpinästä huolimatta kuitenkin pohjimmiltaan blogi ulkosuomalaisen elämästä, niin olisi ehkä aika kirjoittaa jotain siihen liittyvää. Ajattelin siis aloittaa “juttusarjan” lempipaikoistani Tallinnassa (ja ehkä muuallakin maailmassa).

Vaikka (tai juuri siitä johtuen) olenkin alkuperäiseltä koulutukseltani parturi-kampaaja, olen ehkä maailman onnettomin kampaaja-asiakas: en luota kampaajiin, joten olen käynyt ammattilaisen käsittelyssä omien “kampaajavuosieni” jälkeen _hyvin_ harvakseltaan. Mutta nyt täällä Tallinnassa olen terästäytynyt ja löysinkin mahtavan kampaamon ihan naapurista heti ensi yrittämällä.

Olen käynyt Iluaitissa nyt useamman kerran sekä värissä ja leikkauksessa että voluumiripsien laitossa ja joka kerta olen lähtenyt sieltä hyvin onnellisena. Työntekijät ovat erittäin ammattitaitoisia, sen näkee sekä työskentelystä, lopputuloksesta että seiniä koristavista koulutusdiplomeista. Täältä saat uusimpien trendien mukaisen hiustyylin ja vähän epäsovinnaisemmatkin toiveet toteutetaan. Ilmaista tämä lysti ei toki ole, mutta ammattitaidosta pitää maksaa. Ja hinnat ovat edelleenkin Suomen hintoja huomattavasti edullisemmat (jos niistä mitään tiedän). Sen lisäksi että saat täältä upeat hiukset ja ripset, saat myös ystävällistä englanninkielistä palvelua, hyvää kahvia ja kotoisan viihtyisän hemmotteluhetken. Aika kannattaa varata etukäteen, nämä naiset ovat kiireisiä, ja muista varata käteistä – Tallinnan hi-tech imagosta huolimatta täällä ei käy kortti!

As this blog is, after all, a blog about Finnish woman’s life abroad I decided it’s time to write something related to that. From now on I’ll be regularly writing about my favorite places in Tallinn (and perhaps other countries too). First in row: my hairdresser and volume lash maker Iluait 😊

Iluait is small, cozy hairdressing salon just a few steps from our door. In my previous life I’ve been probably the worst hairdresser customer of all – the one who never goes and when she goes she does not trust the professional. Despite (or because of) the fact that I am hairdresser myself. Anyway, here I knew I’m gonna go back right after the first try: the women are all hard-core professionals, you can see it from the way they work, the results and all the diplomas hanging on the walls. Here you can get the trendiest newest styles, but also friendly English speaking service, good coffee and reasonable price. For sure prices aren’t the cheapest in Tallinn but you should pay fair price for good service, anyway. Remember to make an appointment in advance – these women are in high demand, and take cash: despite Tallinn’s reputation as high-tech there’s no card payment option available here.

Kesäkurpitsaa jälkiruoaksi?

Muutama viikko sitten törmäsin ensimmäistä kertaa cashew cream- reseptiin eli cashew-pähkinöistä tehtyyn jogurtin rakennetta muistuttavaan soseeseen. Se on ilmeisesti vegaanimaailman uusin hitti, joka käy sekä makeisiin että suolaisiin resepteihin esimerkiksi ranskankerman sijasta. Tykkään pähkinäisistä ja kermaisista ruoista, joten kiinnostuin cashew creamista tietysti välittömästi.

Wolfin mulle ystävänpäivänä antamasta Vegan Restoran V:n Celebrations with vegan food-kirjasta löytyi ehkä erikoisin jälkkäriresepti, jonka olen hetkeen bongannut. Nimittäin cashew-kesäkurpitsa-sitruunavaahto. Kuulostaa niin omituiselta, että pakkohan sitä oli kokeilla. Ja se oli oikeasti hyvää, niin hyvää että teen varmasti uudestaankin. Ja terveellistäkin vielä. Tuleeko tästä uusi chia pudding? 

Vegan food world is going nuts about cashew cream, and as I happen to crave for anything nutty and creamy, I had to test it as soon as possible. Cashew cream is basically just soaked cashews blended into smooth paste that can be used in salty and sweet recipes.

I found a very quirky recipe from Vegan restoran V’s cookbook called Celebrations with vegan food, that I got as a present from my husband on Valentine’s day. It is a simple dessert mousse made out of cashews and zucchini?! Can it possibly be good? Believe me, it is, even my husband said he’d eat it again anytime 😄 

Could this be the new chia pudding?