Lihaton loma Baijerissa + kinkuton joulu

Yksi ruokaan liittyvistä viimeaikaisista haasteistani on ollut vegaanisen ruokavalion ylläpitäminen kodin ulkopuolella. Mitä kauemmin olen kotona syönyt vegaanisesti, sitä hullummalta on alkanut tuntua eläinperäisten ruokien ja varsinkin lihan syöminen. Mutta varsinkin Saksassa käydessämme olen kokenut mukautumisen täkäläiseen ruokakulttuuriin helpommaksi kuin oman ruokavaliomuutoksen “mainostamisen”. Nyt joululomalla päätin vihdoin haastaa itseni (ja ehkä hieman ympäristönikin) ja lomailla lihattomasti – ihan siitä syystä, että en halua syödä lihaa vain sen vuoksi, että syömättämyys saattaisi jotakuta loukata.

Mieheni perhe siis asuu Etelä-Saksassa, maalla ja pienessä kaupungissa, jossa vegaaninen ruoka kuuluu vielä marginaaliin ja usein ravintoloiden ainoa lihaton annos on juustolla kuorrutettu munapasta “Käsespätzle”. Useimmiten syömme siellä lihapitoista perinneruokaa, hyvin erilaista kuin nykyään kotona, joten olen tarkoituksella jättänyt nämä lomat viimeisiksi veganisoimisen kohteiksi.

Päätin siis, että jos nyt ei vegaanisesti, niin ainakin lihattomasti, aion tämän vuoden 2019 joululoman viettää. Ja yllätyksekseni se onnistui, helposti ja ilman minkäänlaista kommentointia mistään suunnasta. Koska tiesin odottaa tiettyjä ruokalajeja (eli ankkaa ja possua lisukkeineen), pakkasin mukaani gluteenijauhot oman seitanin valmistusta varten. Seitanin kanssa söin sitten sitä mitä oli tarjolla – knödeleitä, spätzleä, salaattia ja vihanneksia. Lämpimän ruoan lisäksi toisen hyvin lihapitoisen ruokailun, Brotzeitiksi kutsutun iltapalan ratkaisin ostamalla leivänpäällisiksi mielettömän herkullista basilika-tofua, joka iloiseksi yllätyksekseni löytyi pikkukylän uudesta supermarketista (joka oli muutenkin oikein hyvin varusteltu). Ilokseni sain myös huomata, että anoppini oli ostanut minua varten hummusta ja kauramaitoa! Appivanhempani ehdottivat omasta tahdostaan muutamaa kasvisruokaa, joten ruokailuun liittyvät ennakko-odotukset todella kaatuivat yksi toisensa jälkeen.

Lihattomasti onnistuneesta Saksan-matkasta innostuneena, päätin ottaa vastaan seuraavan haasteen ja kokeilla myös suomalaisen joulun viettoa kasvisversiona. Eikä sekään ollut ollenkaan niin hankalaa tai haastavaa kuin uskoin. Olimme perheeni kanssa hankkineet ja kokanneet perinteisten ruokien rinnalle kasvipohjaisia vaihtoehtoja, joten en todella tuntenut jääväni mistään paitsi. On ollut mukava huomata, kuinka perheeni on innostunut kasvispitoisemmasta ruoasta. Vielä viime vuonna en kuitenkaan olisi ollut valmis lihattomaan jouluun, ja tämä onkin ollut hyvä muistutus itselle siitä kuinka (ruokavalion)muutos on prosessi, jota ei tarvitse viedä loppuun yhdessä yössä, tai vuodessa. Olen tyytyväinen, että sain vihdoinkin otettua tämän askeleen haluamaani suuntaan.

Vegaanisen arkikokkauksen luottotuotteet

Vegaanihaasteen tiimoilta ajattelin listata omia, erityisesti vegaaniseen ruokaan liittyviä, raaka-ainesuosikkejani, eli niitä aineksia, joita täytyy aina olla kaapissa tai joita käytän säännöllisesti. Listaa lukiessa kannattaa pitää mielessä, että asun tällä hetkellä Tallinnassa. Lista näyttäisi todennäköisesti hieman erilaiselta vaikkapa Suomessa asuessa.

“Maitotuotteet”

Tämänhetkisten suosikkieni suurin peruste on hinta ja saatavuus. Valikoima täällä ei ole vielä kovin huikea ja hinnat melko suolaisia. Suosin arjessa sellaisia tuotteita, joissa ei ole lisättyä sokeria. Kaapistani löytyy aina Kotimaista Kaurajuomaa ja Rainbown Luomu Soijavalmistetta. Toisinaan ostan Alpron Go On:a ja lapsille Oatlyn ja Yosan kaurajogurtteja (pienemmän lapsen vatsa ei tunnu edelleenkään sietävän soijaa). Leivän päälle laitamme Keijun vegaanista margariinia. Vegaanisia juustoja ostan todella harvoin – ne saavat minut usein voimaan pahoin, eikä niistä ole ravitsemuksellista hyötyä (markkinoilla olevat “vuustot” eivät ole ravitsemuksellisesti ollenkaan sama asia kuin maidosta tehty juusto).

Proteiininlähteet

Kuivakaapista löytyy aina purkkipapuja ja -kikherneitä ja kuivia punaisia linssejä (nopeimpia valmistaa). Soijarouhe pääsee takaisin kaappiini, jos kuopuksen vatsa sitä tulevaisuudessa kestää. Aiemmin ostin Suomesta Verson Härkäpapurouhetta, joka oli ihan mukava proteiinivaihtoehto, mutta en ole nähnyt sitä kaupassa enää pitkään aikaan. Olen viimeisen puolen vuoden sisällä valaistunut siitä kuinka helppoa seitania on valmistaa (Chocochilin ohjeella), joten kaapista on löydyttävä myös gluteeni- ja kikhernejauhoja. Kikhernejauhoista teen myös banaanipannukakkuja, pinaattilettuja ja omeletteja ja ne sopivat sidosaineeksi kasvispihveihin ja -pulliin. Manteleita, cashew-pähkinöitä ja erilaisia siemeniä löytyy myös, tosin niitä käytän harvemmin, koska pienin lapsi saa niistä allergista ihottumaa. Smoothieita varten kaapissa on hamppu- ja herneproteiinijauhetta. Jääkaapissa on aina maustamatonta tofua, silloin tällöin myös Suomesta tai Saksasta tuotua marinoitua tai savutofua. Pakastimessa on vihreitä papuja ja herneitä. Usein sieltä löytyy myös paketti Härkistä tai Beanitia, joita tuon Suomesta. Nyhtökauraa ostan, jos sitä on saatavilla. Pakastimessa minulla on usein hätävarana myös Apetitin Kasvisjauhispyöryköitä.

Hedelmät, vihannekset, marjat

Ostan hedelmiä ja vihanneksia kilohinnan, ja mahdollisimman usein myös satokauden, mukaan. Jos jokin maksaa yli 2,5 euroa kilo, jää se usein kauppaan – lukuunottamatta sieniä ja salaatteja, joiden kilohintaa en yleensä katsele, ja silloin tällöin ostamaani avokadoa. Tykkään kesäkurpitsasta, munakoisosta, tomaateista, kurkusta, perunoista, bataatista, porkkanasta, avokadosta ja nektariineista. Ostan myös kurpitsaa, parsakaalia, kukkakaalia ja muita kaaleja, vaikka en erityinen fani olekaan. Kaapissa on aina oltava sipulia, sekä tavallista että punaista. Pakkasessa on lähes aina pinaattia ja peruna-sipulisekoitusta.

En oikein välitä hedelmistä, ostan niitä oikeastaan muita perheenjäseniä varten ja syön omani lähinnä smoothieihin piilotettuina. Banaania on aina oltava, smoothieita ja pannukakkuja varten. Muuten ostan sitä mikä on edullista. Pakkasessa on oltava marjoja – mustaherukka on ehdoton lempparini, sillä saa hyvin peitettyä ei niin herkullisia makuja esimerkiksi smoothieissa ja siinä on ihanan kirpsakka maku. Usein pakkasesta löytyy myös mangokuutioita.

Säilykkeet ja mausteet

Papupurkkien lisäksi kuivakaapistani voi olettaa löytyvän tomaattimurskaa, 100% omenasosetta ja kookosmaitoa. Maustehyllyssä on suolan ja pippurin lisäksi oltava ainakin curryä, yrttejä, jeeraa, kardemummaa, muskottipähkinää, savupaprikaa, kala namak-suolaa, chiliä, kasvisliemijauhetta, kanelia, inkivääriä, ravintohiivahiutaleita, kookossokeria ja jotakin siirappia, öljyistä käytän useimmiten rypsi- ja oliiviöljyjä. Lisäksi viinietikkaa ja sitruunamehua löytyy aina. Jääkaapissa on oltava soija- ja chilikastiketta, sekä valkosipuli- ja inkiväärimurskaa. Myös kookosöljy ja maapähkinävoi kuuluvat vakiovarustukseen.

Viljatuotteet

Kuivakaappini tursuaa erilaisia jauhoja, vaikka yritän yhä enemmän kiinnittää huomiota siihen, etten ostelisi turhaa. Joka päiväisessä tai ainakin joka viikkoisessa käytössä on em. gluteeni- ja kikhernejauhot, vehnäjauho, täysjyvämurot ja puurohiutaleet. Lapseni elävät (minun tahdostani riippumatta) tällä hetkellä pitkälti paahtoleivällä, joten sitä on oltava, mahdollisimman täysjyväisenä versiona. Omia aamiaisiani varten pakkasessa on Ruispaloja. Kaapista löytyy aina jonkun mallista täysjyväpastaa, riisiä (risotto ja basmati), lasagnelevyjä ja couscousia sekä usein myös tortillalättyjä tai pita-leipiä, jotka ovat erinomaisen helppoa arkiruokaa.

Näiden raaka-aineiden ympärille perustuu suurin osa meidän perheemme ravinnosta. Tällä lailla kirjoitettuna kaapeissa olevan ruoan määrä ehkä hieman hirvittää, mutta on mukava tietää, että kaappien antimista saa milloin tahansa kasattua jotakin nopeaa ja herkullista, oli kyse sitten aamiaisesta, lämpimästä ruoasta tai välipalasta.

Vegaanihaaste 2020

Kuten jotkut saattavat tietää, alkoi innostukseni vegaanista ruokaa kohtaa vuoden 2018 Vegaanihaasteesta. Vaikka nykyään syönkin about 90% vegaanista ruokaa, halusin olla jälleen mukana haasteessa. Suurella ylpeydellä voin kertoa, että myös vanhempani osallistuvat tänä vuonna haasteeseen ja ovat koko ajan enemmän kiinnostuneita vegaanisesta ruoasta.

Omalla kohdallani epävegaaniset ruoat liittyvät lähinnä kiireeseen tai herkutteluun, ja haluaisin päästä tästä eroon. Sen lisäksi, että minua häiritsee se, etteivät kiireessä napsitut pasteijat ynnä muut ole vegaanisia, eivät ne ole myöskään terveellisiä. Olen edelleen ujo “aiheuttamaan päänvaivaa” muille, joten syön epävegaanisesti myös silloin kun käyn kylässä.

Haasteen ensimmäiset päivät ovat menneet hyvin tavanomaiseen tapaan, koska vegaaninen ruoka on vakiinnuttanut paikkansa taloudessamme eikä mitään erityisiä hankintoja tarvinnut tehdä. Kaapeissamme on hyvin vähän mitään elänperäisiä tuotteita – herkkuboksi mukaan lukien, kiitos Saksan-reissulta tuotujen vegesuklaiden. Halusin vuoden ja Vegaanihaasteen ensimmäisen päivän kunniaksi tehdä jotain erityisen hyvää ruokaa ja päädyin käyttämään Suomesta rahtaamani Härkiksen. Lisäsin makaronilaatikkoon Härkiksen seuraksi vihanneksia – lähinnä lisätäytteeksi, jotta ruoasta riittäisi pidempään, mutta myös väriksi piristämään mustaa talvi-iltaa. Siitäpä tulikin niin herkullista, että päätin jakaa reseptin (kuvaa ei näköjään löydy puhelimen syövereistä).

Värikäs Härkis-makaronilaatikko

  • 1/2 kesäkurpitsa
  • 2 porkkanaa
  • 2 pienehköä sipulia
  • 2 tl valkosipulimurskaa
  • Rypsiöljyä
  • 1 pss makaronia
  • Vettä
  • 1 pkt Härkistä
  • 2 dl kaurakermaa
  • N. 1 rkl kasvisliemijauhetta, 1 tl savupaprikajauhetta, 2 rkl oluthiivahiutaleita, 0,5 tl mustapippuria myllystä

Keitä makaroneja noin viisi minuuttia, säästä keitinvesi. Raasta (tai pilko pieneksi) sipulit, porkkanat ja kesäkurpitsa, kuullota pannulla valkosipulin kanssa viitisen minuuttia. Yhdistä makaronit, kasvisseos, Härkis, kaurakerma ja mausteet uunivuoassa, lisää pastan keitinvettä, niin että nestettä on suurinpiirtein ainesten puoliväliin asti (~3dl). Sekoita. Paista 200 asteessa noin 40 minuuttia.

Mitä 2010-luku on merkinnyt minulle?

Uuden vuosikymmenen kynnyksellä intouduin monien muiden lailla pohtimaan, mitä tämä mennyt vuosikymmen on minulle merkinnyt. 2010-luku on ollut mullistava ja ikimuistoinen. Se on tarkoittanut aikuistumista ja itsenäistymistä, vastuuta ja kasvamista, uusien tapojen opettelua ja vanhoista luopumista.

2010-luvulla olen ollut sinkku, tyttöystävä, vaimo. Lapseton, lapsesta haaveileva, lasta odottava, äiti. Kämppäkaveri, opiskelukaveri, tuutori, ryyppyseura, ystävä, expat-kaveri, mammakaveri, vertaistuki. Saanut monia uusia perheenjäseniä lapsuudenperheeni lisäksi. Olen ollut kantasuomalainen, monikulttuurisen perheen jäsen, ulkosuomalainen, vaihto-oppilas, maastamuuttaja, ulkomaalainen, maahanmuuttaja, expat-puoliso, diplomaatti. Pihvinhimoinen, vegaani ja kaikkea siltä väliltä. Olen ollut opiskelija, työntekijä, kotiäiti. Köyhä, keskiluokkainen, hyvin toimeentuleva. Tuhlari, välinpitämätön, ympäristötietoinen. Omavarainen, toisen rahoilla elävä. Murheellinen, onnellinen. Olen tutustunut lukemattomiin ihmisiin, lukemattomista maista, oppinut uusia kieliä, nähnyt erilaisia kulttuureja, parjannut ja kaivannut omaani. Olen rakastanut ja minua on rakastettu.

Tämä vuosikymmen on tehnyt minusta kiitollisemman, nöyremmän, itsevarmemman, hyväksyvämmän, viisaamman. Pelokkaamman, mutta myös rohkeamman. Avoimemman, ymmärtäväisemmän, mutta myös kärkkäämmän ja sanavalmiimman.

Tämä vuosikymmen on tehnyt minut. Se on asettanut tietyt raamit elämälleni, raamit, jotka eivät tule muuttumaan. Mutta en ole vielä valmis – odotan suurella mielenkiinnolla mitä vuosi 2020 ja sitä seuraavat tuovat tullessaan

Hyvää Uutta Vuotta 2020 ❤

Uusille urille…

…vai jatkoa vanhalle?

Pikkuhiljaa on tullut (taas) ajankohtaiseksi miettiä, mitä haluaisin tehdä työkseni, tai millaisesta urasta haaveilen. Kuten olen jo täälläkin – moneen kertaan – maininnut, en ole uraorientoitunut ihminen eikä minulla ole koskaan ollut mielessä yhtä tiettyä unelma-ammattia. Sen sijaan olen haaveillut vähän siitä ja vähän tuosta, ja kaikista kivointa mielestäni on ollut uuden opiskeleminen. Nämä ominaisuudet ovatkin yllättäen olleet kultaakin kalliimpia, perhe-elämämme olisi ollut
paljon hankalampaa, jos olisin ollut kovin kiinni jossakin urasuunnitelmassa.

Tähän mennessä olen siis tehnyt töitä kampaamossa (olen alkuperäiseltä ammatiltani parturi-kampaaja), ravintoloissa tarjoilijana (toiselta ammatiltani restonomi) ja viimeksi Puolassa kansainvälisen firman asiakastuessa (joka on ollut ehdoton lempihommani). Tässä välissä olen opiskellut kieliä ja kansainvälistä vuorovaikutusta ja kehitysmaatutkimusta, jotka kiinnostaisivat kovasti edelleen. Ainut mikä on selvää, on se mitä en halua tehdä; en halua ruokaravintolaan töihin enkä leikata kenenkään hiuksia, mutta siihenpä ne tulevan ammatin kriteerit sitten jäävätkin. About sata muuta asiaa kiinnostaisi, ainakin teoriassa, joka tuntuu olevan vahvin puoleni…

Alunperin olisin halunnut opiskella jonkin maisterin tutkinnon täällä Tallinnassa, mutta emme saaneet hakemaamme vuoden pidennystä pestillemme, joten aika ei olisi riittänyt. En myöskään viitsi etsiä töitä tähän väliin, koska muutamme pian, enkä halua laittaa lapsia vielä kokoaikaiseen hoitoon, kun se ei ole taloudellisesti välttämätöntä. Niinpä etsiskelin jotakin hieman lyhytkestoisempaa opiskelua netistä, jotain joka saattaisi auttaa minua löytämään töitä seuraavassa kohteessa.

Koska ruoka ja erityisesti vegaaninen sellainen kiinnostaa kovasti, päädyin aloittamaan vegaaniseen ruokavalioon erikoistuneen ravitsemusneuvojan kurssin. Lisähaasteeksi päätin suorittaa kurssin saksaksi, koska en löytänyt tarpeeksi vakuuttavaa englanniksi ja ajattelin samalla kohentaa saksankielen taitoni tarvittavalle tasolle, jotta voisin työskennellä Saksassa kun sinne joskus päädymme.

Toistaiseksi olen ollut kurssista todella innoissani, eikä aika tunnu riittävän opiskeluun niin paljon kuin haluaisin. Vieras kieli tuo oman haasteensa ja eteneminen Googlen kääntäjän avulla on hitaampaa, vaikka ymmärränkin suurimmaksi osaksi jo ilman sanakirjaa mistä on kyse. Rakastan sitä, että saan käyttää aivosolujani hieman erilaiseen tekemiseen kuin viimeisen parin vuoden aikana, ja tehdä hommia omaan tahtiini ja itsenäisesti. Olen mielenkiintoisen aiheen myötä jopa motivoitunut aivan eri lailla saksan kielestä, jonka opiskelu on aina tuntunut mielestäni pään hakkaamiselta seinään.

Tulevalta työltäni toivon myös itsenäisyyttä, sitä että saan tehdä töitä itsekseni, omaan tahtiin, mutta myös asiakkaiden kanssa. Vaikka en kovin yrittäjähenkinen mielestäni olekaan, pyörittelen mielessäni freelance-tyyppistä hommaa. Suunnitelmissani on tarjota ravitsemusneuvontaa vegaanisesta ruokavaliosta ainakin netin välityksellä – suomeksi, englanniksi ja saksaksi, ja mahdollisesti myös livenä. Haluaisin erikoistua erityisesti (expat-)perheiden avustamiseen, miten tehdä helppoa, terveellistä, monipuolista ja hyvää vegaanista ruokaa. Mieluusti myös auttaisin luomaan reseptiikkaa ja kouluttamaan esimerkiksi päiväkotien ruokahuollon henkilökuntaa. Tulevaisuutta ajatellen uskon tämän suunnan olevan oikea – yhä useampi on kiinnostunut kasvipohjaisesta ruoasta ja työtä voi periaatteessa tehdä missä vain, mihin Wolfin työ meidät vie.

Olen aiemmin hieman pihistellyt kertomasta tulevaisuuden toiveista ja suunnitelmistani, koska en halua “menettää kasvojani”, jos mieleni muuttuukin tai en saavuta tavoitteitani. Mutta nyt yritän ajatella, että mitä sitten – suunnitelmat muuttuvat koko ajan ja ikinä ei voi tietää mihin elämä vie, mutta haaveilla saa silti. Ja mitä järkeä on unelmoida, jos ei tee mitään sen eteen, että saavuttaisi unelmansa?

Ekologisempaa elämää etsimässä

En ihan tarkalleen tiedä milloin heräsin ajattelemaan kuluttamiseni seurauksia. Siitä ei kuitenkaan ole paria vuotta kauempaa. Tai ehkä se tapahtui hiljalleen, ja sen takia tietyn hetken määritteleminen on vaikeaa. Mutta kuitenkin, herääminen on ollut hyvin selkeä muutos aiempaan, melkein kuin olisin eri ihminen. Ennen en miettinyt kuluttamistani muusta kuin rahaperspektiivistä. Nykyään mietin lähes jokaista hankintaani, mutta syynä on (onnekseni) harvemmin raha ja useammin ekologisuus.

En ole koskaan ollut hirvittävän materialistinen, mutta toki olen tykännyt ostella kivoja (halpis)vaatteita ja kosmetiikkaa. Merkkilaukuilla ja muilla ylellisyyksillä on ollut mielessäni samanlainen haluttava status kuin monien muidenkin mielissä, mutta yleensä olen sijoittanut rahani palveluihin, kuten matkustamiseen ja ruokaan.

Siitäkin huolimatta, ettei itselleni ole ollut tärkeää omistaa uusinta tekniikkaa ja eri asua jokaiselle päivälle, ovat kulutustottumukseni tehneet täyskäännöksen viimeisen parin vuoden aikana. Eniten on kuitenkin muuttunut ajatusmaailma – en enää osaa kuvitellakaan, etten ajattelisi tavaraa hankkiessani tarvitsenko sitä todella tai saisiko sen käytettynä.

Varsinkin se mistä hankin tarvitsemani, on muuttunut. Ennen en olisi koskenut pitkällä tikullakaan kirppiskasoihin, nyt ostan lähes kaikki omat ja lasten vaatteet käytettynä. Jos ostan jotain uutena, harkitsen sitä pitkään ja hartaasti ja olen valmis maksamaan enemmän siitä, että se on mahdollisimman ekologisesti ja eettisesti valmistettu. Yritän käyttää vaatteet loppuun ja korjata niitä, sen sijaan, että vaihtaisin ne heti uusiin. En välitä siitä ovatko vaatteet uusinta muotia, kunhan ne ovat mukavia, käytännöllisiä ja miellyttävät omaa silmää. Olen lopettanut kaupoissa kiertelyn kokonaan – en halua mennä ostoskeskukseen huvin vuoksi, koska tiedän, että olen altis houkutuksille. En seuraa muotiblogeja enkä oikeastaan lue lehtien muotijuttujakaan enää. Vihaan sosiaalisen median mainoksia, vaikka suurin osa minulle osuvista onkin jokseenkin eettistä tuotantoa painottavien merkkien. Helposti kuitenkin ajaudun niiden kautta ihmettelemään kaikkea mitä en tarvitse.

Yksi suuri syy kulutustottumusten muutokseen on se, että lapset ovat surkeaa shoppailuseuraa. Myös kirppisinto heräsi lasten myötä – mitä järkeä ostaa uutena jotain joka kestää puhtaana puoli tuntia ja menee rikki viimeistään ylihuomenna? Kirpputorit ovat täynnä lastenvaatteita ja leluja, en näe mitään syytä miksi niitä pitäisi uutena ostaa. En myöskään halua opettaa lapsiani siihen, että kaupat ovat täynnä kaikkea maan ja taivaan väliltä ja kaiken voi saada milloin vain. Kirppiksillä pyöriessäni aloin pikkuhiljaa huomata niiden potentiaalin myös omien vaatteideni suhteen. Sittemmin käytettynä ostaminen laajeni oikeastaan melkein kaikkeen kodintavaraan – yritän aina ensin etsiä käytettyä ja jos sitä ei löydy, mietin tarvitsenko asiaa todella. Myös meiltä saadut lahjat on käytettyinä hankittuja, enkä suostu tuntemaan siitä huonoa omaatuntoa.

Kosmetiikan ja kodin puhdistusaineiden valintakriteerit ovat myös muuttuneet – ennen tärkeää oli lähinnä hinta, mutta nykyään ostan lähes kaiken mahdollisen luonnonkosmetiikkana ja puhdistusaineet mahdollisimman luontoystävällisinä. Ei sillä, että olisin koskaan ollut Cifillä paikkoja hinkkaava siivousfriikki, mutta nykyään käytän mahdollisimman vähän mitään kemikaaleja, enkä oikein ymmärrä miksi jokaiselle kodin pinnalle pitäisi käyttää eri mömmöjä. Kosmetiikan suhteen sen sijaan olen entinen addikti ja suurkuluttaja, joka nykyään omistaa enää vain murto-osan edellisestä arsenaalista. Suureksi osaksi siksi, ettei kylppärissä puunatessa vietetty aika enää kuulu topkymppiini. Kiva tietysti on kääntää tämä pienten lasten äidin stereotyyppinen olemus ekologisuudeksi.

Pyrin käyttämään yhä enemmän kestotuotteita. Rätit, vaipat, talouspaperit, meikinpuhdistuslaput ja jopa kuukautissiteet ovat vaihtuneet uudelleenkäytettäviin versioihin. Mutta en ole ehdoton – jos joskus kertakäyttövaippa on kätevämpi, valitsen silloin sen. Olen kuitenkin huomannut, ettei kestotuotteiden käyttäminen suinkaan ole välttämättä hankalaa, vaan menee rutiinista siinä missä mikä muukin. Aikaa menee ehkä niiden puhdistamiseen, mutta ainakaan tuotteita ei tarvitse olla koko ajan ostamassa.

Suurin yksittäinen ekologisista syistä tekemäni muutos on ruoka. Ruokavalioni on nykyään 90 prosenttisesti vegaaninen, ja syy siihen on nimenomaan oman hiilijalanjäljen pienentäminen. Mukaan on tullut toki eettinen ja myös terveydellinen puoli, mutta ne eivät olleet muutoksen syitä alunperin. Sen lisäksi, että kauppaan jäävät nykyään eläinperäiset tuotteet, jäävät sinne myös muovipussit ja esimerkiksi valmisruoan kertakäyttöpakkaukset. Kauppakassit ja hedelmäpussit kulkevat mukanani ja jos suunnittelen ostavani lounaan salaattibuffasta, otan oman pakasterasian mukaan.

Roskiksina käytämme kaikkia mahdollisia pusseja, leipäpusseista lähtien. Yritän lajitella roskat parhaani mukaan, mutta valitettavasti meillä ei ole mahdollisuutta lajitella biojätettä ja kaiken muunkin (pahvit, muovit, metallit, lasipullot…) joudumme roudaamaan puolen kilometrin päähän, taloyhtiössämme kun on vain sekajätelaatikko. Tavaroille, joille meillä ei enää ole käyttöä, etsin uuden omistajan tai vien ne kierrätyskeskukseen.

Suurin murheenkryyni on lentäminen ja laivamatkustaminen, jotka ovat itselle ne hankalimmat muutoksen kohteet. Mutta myös matkustuskäyttäytymisessäni on tapahtunut muutos. Kanarialle lentämisen sijaan talvilomamme suuntautuu tällä kertaa autojunalla Lappiin ja yritän muutenkin välttää “huvin vuoksi” lentämistä. Lentokilometrejä kertyy siltikin, koska tällä hetkellä rahkeet eivät riitä Saksaan sukulaisten luo maateitse matkustamiseen. Toivottavasti lähitulevaisuudessa asumme jossain, josta pääsee jotakuinkin järkevästi sekä Suomeen että Saksaan ilman lentämistä.

Toinen asia, jossa olisi parantamisen varaa on asuminen. Asumme vanhahkossa isossa rivitaloasunnossa, jonka tiivistäminen olisi totisesti paikallaan. Talvella lämmitykseen menee varmasti moninkertaisesti energiaa verrattuna pienempään remontoituun tai uuteen kämppään. Toivelistallani onkin seuraavaksi löytää pienempi koti, jossa ei ole turhia neliöitä.

Tähän mennessä en ole kokenut, että tämä tapojen muuttaminen olisi tarkoittanut jostakin luopumista. Prosessi on mennyt eteenpäin hiljalleen ja tullut aika luonnostaan. Elämässä painavat erilaiset asiat kuin ennen. Uudet tavat vaativat välillä hieman enemmän suunnittelemista, mutta itse saan mielihyvää tietäessäni, että olen kuluttanut hieman järkevämmin. Ja toisaalta, kaikkeen shoppailuun kulutetun ajan (ja rahan) voi nyt käyttää johonkin muuhun.

Kirjasuositus: Lihan loppu

Uusin muutama viikko sitten Bookbeat-jäsenyyden siinä toivossa, että ehtisin ja jaksaisin taas lukea hieman aktiivisemmin. Itse asiassa olenkin lukenut viime aikoina paljon enemmän, rahdannut kirjaston kirjoja Suomesta. Halusin kuitenkin testata, josko e-kirjojen lukeminen ajaisi saman asia hieman helpommin. Lisäksi palvelun kirjavalikoima uutuuksineen houkutteli, vaikka kuukausimaksu onkin turhan tyyris. Ensimmäistä kertaa innostuin jopa kuuntelemaan kirjaa ja huomasin kotitöiden hoituvan paljon nopeammin.

Ensimmäisenä tartuin Greta Thunbergin perheen kirjoittamaan Sydämen asioita-kirjaan, joka oli samaan aikaan masentava ja innostava. Kiinnostava ja hyödyllinen lukukokemus, mutta erityisesti pidin seuraavasta lukemastani kirjasta, Suvi Auvisen Lihan lopusta.

Kuva kosmoskirjat.fi
Kuva kosmoskirjat.fi

Lihan loppu käsittelee ruoan ympärillä käytävää keskustelua hyvin ajankohtaisesti. Sen kirjoittaja on itse vegaani, mutta kirjailija ei ainakaan omasta mielestäni tunnu yrittävän käännyttää. Se vain latoo faktat pöytään ja fakta on, ettei eläinperäisten tuotteiden kuluttaminen nykyisellä tavalla tule enää kyseeseen. Kirja alkaa pohdinnalla siitä, miten meistä tuli lihansyöjiä ja kuinka nykypäivän runsas lihankulutus on uusi ilmiö. Eli lihansyönnin perustelu sillä, että niin on aina tehty, on aika hataralla pohjalla. Ei tarvitse mennä montaakaan vuosikymmentä taaksepäin nähdääkseen, ettei lihaa ole ollut jokaisella aterialla eikä edes joka päivä tarjolla. Suomalaisten poliitkoiden huoli esimerkiksi armeijan jaksamisesta kasvisruoalla vaikuttaa naurettavalta, kun lukee huomion siitä mitä ruokaa saatavilla oli maailmansotien aikaan.

Lihan syönnin menneisyyden lisäksi kirjassa käsitellään veganismin historiaa ja sen syitä sekä tietysti tulevaisuutta – mitä syömme muutaman kymmenen vuoden päästä? Olemme kaikki vegaaneja, syömmekö laboratoriossa kasvatettua lihaa? Mitä tapahtuu maataloudelle ja tehotuotetuille eläimille? Mitä tapahtuisi maapallolle, jos lopettaisimme eläinten kasvattamisen ravinnoksi?

Lihan loppu oli erittäin mielenkiintoinen ja mukaansatempaavasti kirjoitettu – ainakin tällaiselle aiheeseen jo perehtyneelle ja siitä kiinnostuneelle henkilölle. Uskoisin kuitenkin, että kuka tahansa tulevaisuuteen avoimin mielin suhtautuva ruoasta kiinnostunut henkilö löytää kirjasta hyvin ajankohtaista tietoa. Huumoriakin löytyy – itse naureskelin useampaan otteeseen kirjaa lukiessani. Mutta mikä kertoo kirjan kolahtamisesta paremmin kuin mikään muu? Se, että olen viimeisen viikon aloittanut joka toisen lauseen “Siinä Lihan loppu-kirjassa kerrottiin…”

Kermainen kastike härkäpapusuikaleista

Olen aina ollut ruoan raaka-aineiden suhteen hieman pihi. Ihmettelen, miksi resepteissä käytetään mahdollisesti kalliitakin aineksia järjettömiä määriä. Sekaani-aikana puolitin usein lihan, kerman ja juuston määrän ja lisäsin edullisempia aineksia, esimerkiksi kasviksia ja mausteita. Ja itse asiassa teen sitä edelleen.

Suomen reissun jäljiltä jääkaappiin eksyi uusia tuotteita kokeiltavaksi. Yksi niistä oli Beanit-härkäpapusuikale sitruunaisessa marinadissa, joka jo paketin läpi näytti lupaavalta. Mielessäni alkoi välittömästi muhia idea kermaisesta kastikkeesta riisin kanssa, vähän kanaviillokin tapaan. Ja koska halusin yhden paketin riittävän mahdollisimman pitkälle, “jatkoin” kastiketta porkkana- ja kesäkurpitsaraasteella. Kermaakaan ei herkullisen maun aikaansaamiseksi tarvita kuin vajaa puoli purkkia, kunhan mausteita laittaa reilulla kädellä. Tämä uutuus nousi saman tien perheen top vitoseen. Härkäpapusuikaleissa on todella miellyttävä suutuntuma ja maku. Harmi, ettei tuota Beanitiä täältä Tallinnasta (vielä) saa…

Kermainen kastike härkäpapusuikaleista

4:lle

  • 1 sipuli
  • loraus oliiviöljyä
  • 1 porkkana
  • puolikas kesäkurpitsa
  • savupaprikaa, inkivääriä, curryä
  • 1 dl vettä
  • 1 pkt Beanit Lempeä sitruuna-härkäpapusuikaleita
  • 1 dl kaura- tai soijakermaa
  • 1 rkl sitruunamehua
  • suolaa, mustapippuria

Lisäksi keitettyä riisiä

Keitä riisi pakkauksen ohjeen mukaan. Kuori ja kuutioi sipuli. Kuumenna öljy pannulla. Kuullota sipulia sen aikaa kun raastat kesäkurpitsan ja kuoritun porkkanan. Lisää raasteet ja mausteet pannulle, kuullota keskilämmöllä muutama minuutti. Lisää n. 1dl vettä. Sekoita joukkoon härkäpapusuikaleet, riko niiden rakennetta tarvittaessa. Lisää kerma ja kuumenna. Maista ja mausta suolalla ja pippurilla tarvittaessa. Tarjoile riisin kanssa.

Vegaanista ruokaa päiväkotiin

Olen jo jonkin aikaa kironnut, miksi lasten päivähoidossa ei ole mahdollisuutta kasvis- saati vegaaniruokaan. Maksamme aika paljon lapsiemme yksityisestä päivähoidosta, mutta valitettavasti se ei aina tunnu tuovan kaipaamiani etuja, kuten valinnanmahdollisuutta. Olen muutamaan otteeseen kysynyt Leevin hoitopaikassa mahdollisuutta tarjota edes yhtenä päivänä viikossa kasvisruokaa. Lisäksi olen ehdottanut, että iltapäivän välipalat voisivat olla hieman terveellisempiä ja ravitsevampia (kuin pulla, kakut ja letut hillolla). Mutta ei. Normaalit lapset eivät kuulemma tykkää sosekeitoista tai vihersmoothieista. Jep, niitähän meikäläisenlaiset kasvissyöjät, terveysintoilijat ja muut kummajaiset pakottavat jälkikasvunsa syömään.

Koska päiväkoti on muuten toiminut suhtkoht okei, eikä vegeä ole tietääkseni muuallakaan tarjolla, olemme jatkaneet melko lailla mukisematta yhteistyötä. Syksyn alussa Leevi vaihtoi uuteen, vanhempien lasten ryhmään ja sai heti uusia kavereita. Yksi heistä on vegaani ja kun kuulin hänen tuovan omat ruoat päiväkotiin, aloin tosissani miettiä tätä mahdollisuutta. Sinä samana päivänä Leevi sattui kysymään saisiko hänkin omat eväät huomenna, kun kaverillakin on. Niinpä päätin tarrata tilaisuuteen ja kokeilla kuinka hankalaa omien eväiden valmistaminen olisi. Onneksi päiväkodin johdolla ei ollut ongelmaa asian suhteen.

Suoraan sanottuna olen kovasti nauttinut siitä, että saan toteuttaa valitsemaani ruokafilosofiaa nyt hieman täysivaltaisemmin. Ruoanlaittaminen on intohimoni, joten minulle tämä ei ole ollut ikävä ylimääräinen tehtävä ja tykkään siitä, että tiedän lapseni saavan herkullista ja terveellistä ruokaa, joka ei ole ristiriidassa kotona tarjotun ruoan kanssa. Olen saanut uudenlaisen mahdollisuuden keskustella lapseni kanssa siitä, miksi emme kotona syö eläinperäisiä tuotteita. Toistaiseksi myös Leevi on ollut tyytyväinen, enkä ole kuullut varsinaista huonoa palautetta opettajiltakaan, vaikkakin joidenkin kommenttien perusteella tiedän, etteivät he ymmärrä miksi asia on niin tärkeä.

Joku saattaa ihmetellä, miksi vaivaudun. Mutta olen sitä mieltä, että kasvipohjainen ravinto on meidän tulevaisuutemme ja että jokaisella valinnalla on väliä. Sillä syökö lapseni viisi kertaa viikossa lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita vai ei, on väliä. Toivon, että meitä empiviä vanhempia on muitakin, ja että yhdenkin ihmisen esimerkki saattaa rohkaista muita. Kuten Leevin päiväkotikaverin perheen esimerkki rohkaisi minua. Toivon, että lähitulevaisuudessa päiväkodit ja koulut täällä Virossa huomaavat tarpeen tarjota muunlaista ruokaa, mutta ne eivät voi sitä huomata, ellei sitä kukaan sano ääneen.

Miksi en puhu saksaa mieheni kanssa?

Aloitin (noin kahdettakymmenettä kertaa elämässäni) uuden saksankielen kurssin muutama viikko sitten. Kurssi on erilainen kuin mikään aiemmin suorittamani, tällä kurssilla nimittäin vain puhutaan. Karmeaa, mutta äärimmäisen tarpeellista ja olen jo nyt vakuuttunut, että tämä on askel eteenpäin suossa, jota saksaksi kutsutaan.

Kurssin aloittamisen jälkeen olen taas vastaanottanut enenevissä määrin kyselyitä siitä, miksi en puhu saksaa mieheni kanssa, jos kerran sitä osaan. Kysymys saa minut kerta toisensa jälkeen puhkumaan, jos nyt ei raivosta niin suuresta ärsytyksestä ainakin. Kukaan ei näet ole koskaan kysynyt mieheltäni, miksi hän ei puhu kanssani (tai edes opiskele) suomea. Ainakaan tosissaan. Se vaikuttaa olevan täysin naurettava ja utopistinen idea. Miksi minun siis oletetaan haluavan puhua saksaa kotonani?

Itse en ymmärrä miksi puhuisin mieheni kanssa kieltä, joka on hänen äidinkielensä ja jota minä osaan jotakuinkin yhtä hyvin kuin nelivuotias poikamme (tai no en varmaankaan edes niin hyvin). En näe tällaisessa tilanteessa mitään tasa-arvoista, enkä oikeastaan usko, että miehenikään haluaisi meidän puhuvan saksaa. Kuka nyt haluaisi yrittää käydä aikuisten keskusteluita nelivuotiaan kanssa? Lisäksi suhteessamme minä olen se, joka tykkää puhumisesta, ajoittaisiin monologeihin asti. Jos puhuisin saksaa, olisivat keskustelumme tasolla “Miten päiväsi meni? Hyvin kiitos. Haluatko ruokaa? Joo”. Voi toki olla, että joissain parisuhteissa tällainen hyvin yksinkertainen kommunikaatio on tie onneen, mutta ei meillä, tai ainakaan minun mielestäni.

Lisäksi ihmiset jaksavat jankuttaa, että kyllä sinä varmasti alat puhumaan kotonakin saksaa, kunhan muutatte Saksaan. Voin sanoa, että en ala. Olemme tutustuneet englanniksi, tunnemme toisemme englanniksi, eikä minulle ole mitään tarvetta muuttaa sitä. En myöskään haluaisi mieheni yhtäkkiä alkavan puhua suomea minulle. Osasyy hänen viehätykseensä on se, että hän ei ole suomalainen. Myös lasten kielitaidon kannalta koen tilanteemme kaikkein tasapuolisimmaksi – kummankaan vanhemman kieli ei ole kotona dominoivassa asemassa. Toistaiseksi se näyttää toimineen erinomaisesti.

En toki halua kuulostaa siltä, että tuomitsisin ne perheet, joissa kotikieli on jomman kumman vanhemman äidinkieli. Jos se on tehokkain tapa kommunikoida ja kaikki tuntevat olonsa mukavaksi, siinä ei ole mitään väärää. En vain näe miksi sen pitäisi olla meidän perheemme tavoite, ja erityisesti miksi se halutaan sälyttää minun tehtäväkseni.

Mitä kieltä teillä puhutaan ja miksi?