Meidän arkea 2019

Perheemme arjessa on tällä hetkellä aika kiva flow, jota talven ja kevään sairastelut ovat tosin ärsyttävästi sotkeneet. Arkemme sujuu kuitenkin suurinpiirtein näin:

Olen siis itse kotiäitinä ja yksivuotias Niilo on kanssani kotona kokopäiväisesti. Syyskuussa neljä täyttävä Leevi on käynyt osa-aikaisesti päiväkodissa jo yli kaksi vuotta. Tällä hetkellä päiväkotipäiviksi on vakiintunut ma-to. Päivät ovat välillä pitkiä, koska mieheni vie Leevin aamukasiksi ja Leevi haluaa useimmiten hänen myös hakevan – vaikka itse voisin hakea aiemmin… Ilmeisesti tyyppi siis viihtyy. Keväällä päiväkodin opettajakin kysyi, voisiko isä hakea, kun muuten tuntuu leikit aina jäävän kesken. Ideaali olisi, jos voisin itse viedä Leevin tuntia myöhemmin, mutta näen sen kaikinpuolin stressaavaksi tilanteeksi (Leevi ei nimittäin aamulla haluaisi mennä päiväkotiin, vaikka siellä sitten viihtyykin ja voin kuvitella kuinka hirveä show syntyisi, jos yrittäisin saada meidät lähtövalmiiksi yksin ja Leevin pysymään kiltisti rattaissa koko 1.5 kilometrin matkan).

Niilo herää 5.30-6.30, Leevi yleensä seitsemän ja kahdeksan välillä. Leevin ollessa päiväkodissa yritän pitää kodin kohtuullisessa järjestyksessä, käyn kaupassa, tapaamme Niilon kanssa taaperokavereita, käymme muskarissa ja leikkipuistossa ja lepäämme. Niilo nukkuu päivän aikana yhdet tai kahdet päiväunet, jotka kestävät jotain puolen tunnin ja kahden tunnin väliltä. Jos Leevi antaa luvan, haemme hänet neljän maissa.

Koska ruoanlaitto on rakas harrastukseni, laitan ruokaa lähes joka päivä. Yleensä teen jotain nopeaa, jonka saa pöytään puolessa tunnissa Wolfin tultua kotiin. Haluan keskittyä kokkaamiseen, joten en mielelläni tee mitään ennen kuin saan lapset pois jaloista pyörimästä. Joskus, jos tekee mieli jotain suuritöisempää, valmistelen ruokaa päivän aikana. Noin kerran viikossa, yleensä viikonloppuisin, tilaamme ruokaa Woltista. Lounaalla syömme Niilon kanssa eilisen jämiä, tilaamme jotain kavereiden kanssa tai käymme hakemassa naposteltavaa lähikaupasta. Keskiviikkoisin syömme lounaan muskarissa.

Syömme illallisen kuuden ja seitsemän välillä, sitten leikimme hetken, kahdeksaan mennessä ryhdymme iltapuuhiin. Niilo menee nukkumaan kahdeksan aikaan, Leevi yleensä hieman myöhemmin. Lasten nukahdettua katsomme yleensä noin tunnin telkkaria ja syömme herkkuja – tuiki tärkeää parisuhdeaikaa!

Wolfi käy kerran tai kaksi viikossa pelaamassa futista, itse kävin jossain vaiheessa suht ahkerasti salilla, mutta jostakin mielenhäiriöstä lopetin salijäsenyyden kevättalvella. Siitä lähtien, ja myös sairasteluista johtuen, urheilurutiinini on ollut hukassa. Tarkoitus oli käydä hölkällä pari kertaa viikossa ja joogata kotona toiset pari kertaa, mutta olen ollut koko keväänä ehkä noin kolme viikkoa täysin terveenä… Kelien parannuttua on kyllä tullut käveltyä välillä aika reilustikin, ehkäpä senkin voi laskea liikunnaksi, mutta omasta ajasta se ei kyllä rattaita ja lapsia roudaten mene. Ensi syksyksi otan kyllä taas salikortin, se on näköjään ainoa keino, jolla osaan oikeasti ottaa omaa aikaa säännöllisesti.

Perjantaisin puuhailemme lasten kanssa kolmisteen – käymme läpi lähileikkipuistoja tai lounaalla jossakin lapsiystävällisessä paikassa. Usein myös vaan röhnötämme kotona, hillumme yöasussa ja katsomme ihan liikaa telkkaria. Perjantaisin Wolfin työpäivä päättyy jo kello 14, jolloin teemme yleensä yhdessä jotain.

Kotiviikonloput sujahtavat kavereita tavatessa, urheillessa, lepäillessä, erilaisilla leikkipaikoilla, kahviloissa, ostoksilla ja tapahtumissa, ja kotihommia tehden. (Aikomukseni ei yleensä ole siivota viikonloppuisin, mutta innostun olemaan tehokas kun vihdoin saan tehdä asioita rauhassa, ilman keskeytyksiä.) Välillä käymme kylpylässä tai brunssilla. Noin kuuden viikon välein käymme viikonloppureissulla Suomessa.

Nyt kesälomat muuttavat rutiinia, mikä on hiljaisen kevään jälkeen tervetullutta. Niilon ja mun ainoa harrastus, muskarikin, on kesätauolla. Syksyllä puhaltavatkin sitten hieman uudenlaiset tuulet, kun Niilo aloittaa päivähoitotaipaleensa ja minä yritän keskittyä opiskelemaan.

Advertisements

Mikä vegaanisesti syömisessä on vaikeinta?

Pyrin syömään vegaanisesti, mutta en ole vegaani, ainakaan vielä. Mutta miksi en? Olen aina ollut tällainen keskitien kulkija, selkärangattomaksikin joku saattaisi kutsua, joka tuntee ehdottomuuden vaikeaksi ja kahlitsevaksi. Todellinen syy tässä tilanteessa on kuitenkin laiskuus – laiskuus kyseenalaistaa tarjolla olevia ruokia, laiskuus etsiä sopivia. Kyseessä on myös itsekurin puute. Motivaationi vegaaniseen syömiseen ei ole niin suuri, että pystyisin vastustamaan kiusausta esimerkiksi kaupassa, leipomossa tai jätskikiskalla. Suuri toiveeni onkin, että vegaaniset vaihtoehdot lisääntyisivät, siis myös sellaiset epäterveelliset, joita väsyneenä arjessa himoitsee eniten.

Onneksi vegaanibuumi kasvaa Tallinnassa päivä päivältä ja vaihtoehtoja alkaa jo olla, jos vain tietää mistä hakea. Olen useamman kerran poikennut reitiltä Muhu Pagarille satamaan hakeakseni heidän huikean herkullisia vegaanisia pulliaan. Harmikseni ne eivät kuitenkaan aina ole vegaanisia, enkä oikein ymmärrä miksi. Veget kun maistuvat ihan samalta kuin ne munalla, maidolla ja voilla leivotut. Ensi kerralla kyllä avaan suuni ja kysyn asiaa… Jätskin haen tilanteen salliessa La Muulta Telliskivestä ja onneksi vegaaninen Magnum on löytänyt tiensä muutamaan markettiin.

Lapsiperheen lemppari eli lähikaupan paistopiste ei edelleenkään yleensä tarjoa mitään vegaanista (valkoista sämpylää lukuunottamatta) ja tämä on ollut viime aikoina suurin kompastuskiveni. Kivalla ilmalla on helppo hilpaista lähikaupan kautta leikkipuistoon. Toki paistopisteen antimet eivät ole kovin terveellistäkään ruokaa, mutta eiköhän moni muukin vanhempi tiedä karjalanpiirakan hiljentävän ja pullan stressihermoja helpottavan voiman. Ei ole sama asia syödä mehujäätä, pähkinöitä tai kuivattuja hedelmiä.

Ravintolassa tai kyläillessä en viitsi olla vaivaksi ja otan sitä mitä tarjolla on. Olen jo nyt (vaikka mielestäni en tee asiasta numeroa) saanut kommenttia, että tämä “vegaanihössötys” ärsyttää joitakin kaveripiiriini kuuluvia. Ja kaikkien kaverina en toki halua ketään ärsyttää… Usein kuitenkin saan itse valita ravintolan ja valitsen sen niin, että sieltä löytyy hyvänkuuloinen vegaaninen vaihtoehto. Harmillisesti herkulliset vegevaihtoehdot jäävät usein pääruokaan ja jälkiruoan kohdalla vegaaneille on tarjolla sorbettia tai muuta ei-millään-lailla suklaakakkuun tai panna cottaan verrattavaa. Vaikka nämäkin olisi helppo toteuttaa vegaanisena. Kaikista eniten ärsyttää kuitenkin lastenlistan tarjonta. Vaikka täällä saakin useasta paikasta suht koht terveellisiä ruokia lapsille, sisältävät ne aina lihaa tai kalaa. Kasvisvaihtoehtona on aina kermainen juustopasta, jonka ravintoarvoissa ei ole hurraamista, mahat menevät sekaisin eikä sillä tietenkään ole vegaanisen kanssa mitään tekemistä… Vegaanisen, täysipainoisen lastenannoksen olen nähnyt vain yhden kokonaan vegaanisen ravintolan listalla. Eli tässä on totisesti parantamisen varaa. Ensi kerralla taidan haastaa ravintolan pohtimaan asiaa kysymällä puolikasta annosta aikuisten vegaanisesta ruoasta.

Vaikka kotona syönkin muuten vegaanisesti, olen pikkuhiljaa taas lipsunut ostamaan perinteistä maitosuklaata, jonka syöntiä olisi ehkä aiheellista rajoittaa nykyisestä myös muista syistä. En myöskään jaksa aiheuttaa konflikteja tai pahaa mieltä muille perheenjäsenille vaan annan heidän rauhassa syödä epävegejä vaihtoehtojaan (lähinnä jogurtteja) heidän niin halutessaan. Ilokseni miehenikin kuitenkin valitsee nykyään usein vegaanisen vaihtoehdon, jos sellainen on tarjolla.

Uskon, että luonteeni lisäksi täysvegaaniuden vaikeutena on se syy, minkä vuoksi koen vegaanisen ruoan paremmaksi vaihtoehdoksi. Tottakai on mukavaa, jos minkään eläimen ei tarvitse kärsiä ruokani vuoksi, mutta tällä hetkellä syyni on ennen kaikkea ekologinen. Lukemieni tutkimusten perusteella uskon, että vegaaninen ruoka on ekologisempaa ja että se on meidän tulevaisuus. Mutta tästä näkökulmasta en koe, että ehdottomuus olisi ehdottoman tärkeää. Tärkeää on mennä koko ajan enemmän siihen suuntaan, joka pitää maapallomme elinkelpoisena. Jos ruokavalioni koostuu, sanotaan vaikka, 80% vegaanisesta ruoasta, on se jo aika hyvin. Omasta mielestäni siis. Ymmärrän toki, että eläinten hyväksikäytön kannalta yksikin grillattu kala, munakas, villapaita tai nahkatossu on ongelmallinen.

Olen tässä puolentoista vuoden ailahtelevan vegeilyn aikana ilokseni huomannut, että tosiaan, mistään ei varsinaisesti tarvitse vegaanisuuden vuoksi luopua. Tähän mennessä olen onnistunut luomaan tai löytämään oikein hyvän vegaanisen vaihtoehdon jokaisesta himoitsemastani ruoasta (paitsi Fazerin sinisestä) ja löytänyt paljon kaikkea uutta ihanaa. Sen takia haluankin jakaa tätä intoa ja ymmärrystäni siitä, ettei vegaanisen ruoan valmistaminen (ainakaan Suomesta saatavilla raaka-aineilla) ole hankalampaa kuin sekaaniruoankaan eikä sen tarvitse edes maistua kovin erilaiselta, jos ei halua. Matkaa niihin kaupan valmiisiin, superhelppoihin ja erityisesti edullisiin vegevaihtoehtoihin kuitenkin vielä on. Innoissani seuraan tätä trendiä, joka toivottavasti pian tuo esimerkiksi sen vegaanisen karjalanpiirakan tai vihiksen kaupan paistopisteeseen tai vegaanisen Fazerin sinisen. Ehkä olen naiivi, mutta uskon, että silloin maailma olisi parempi paikka ja kaikki meikäläiset voisivat helpommin tehdä sen valinnan, joka tuntuu olevan elinympäristömme kannalta välttämätön.

PS. Tuon kaupan hyllyltä löytämäni vegan wrapin söin tätä tekstiä kirjoittaessani ja se oli juuri sellainen eines, jota kaipasin löytäväni useammin – maukas, jokseenkin epäterveellinen eikä liian kallis. Maailma paranee siis wrappi kerrallaan ❤️

Miksi sinä himmailet vegaanisuuden kanssa?

Erään aikakauden loppu

Myin juuri suurimman osan imetysvaatteistani kaverilleni ja hänen niitä sovitellessa koin melkoista haikeutta. Imetys ei ole ollut minulle helppoa eikä läheskään aina mieluista, mutta nyt kun todennäköisesti viimeinen imetystaipale on loppunut, olen melkeinpä surullinen.

Miksi sitten lopetin imetyksen? Kuten Leevi, myös Niilo lopetti tissittelyn loppujen lopuksi todella helposti – lopetin vain tarjoamisen eikä perään koskaan itketty. Vaikka molemmille on aina maito kelvannut, eivät he tainneet ollakaan mitään tissitakiaisia. Imetys loppui vähän yli viikko sitten ja edelleen päivittäin pohdin loppuiko se liian aikaisin ja pitäisikö aloittaa uudestaan. Kuitenkin koen, että Niilo oli jo aivan valmis siirtymään tissittömään aikaan, joten olisi ehkä hieman hassua aloittaa uudestaan vain omien fiiliksieni vuoksi. Imetyshetket aiheuttivat Niilossa raivokohtauksia, joten ne eivät olleet enää erityisen mieluisia (kummallekaan). Ehkä kaikista vaikeinta on se, että nyt kun maitoa tulisi kunnolla, ei sitä enää tarvita – ja silloin kun sitä tarvittiin, ei sitä tuntunut olevan riittävästi. Olen tehnyt imetyksen eteen niin paljon töitä, että nyt on hieman tyhjä olo.

Ja onhan imetyksen loppuminen myös positiivinen asia, varsinkin kun se loppui aika lailla lapsen omasta tahdosta. Minä saan uudenlaista vapautta ja luvan laittaa vaatekaapin uusiksi (tai siis kaivaa esiin ne ei-imetyskelpoiset kuteet). On ihanaa kun lapsi tulee lähelle, kainaloon, halaamaan, eikä ole “vain” tissin perään. Ehkäpä tämä tästä… Ja olen kiitollinen siitä, että loppujen lopuksi olen saanut imettää lapsiani näin kauan ja olen ylpeä siitä, että jaksoin nähdä sen eteen niin paljon vaivaa.

Juhlaruoat vegaanisesti?

Kevään juhlaputken inspiroimana aloin pohtia suhtautumistani perinteisiin suomalaisiin juhlaruokiin. Ulkomailla asuessani ovat perinteiset juhlaruoakamme muodostuneet yhä tärkeämmiksi. Maailmalla joululaatikoita, mämmejä ja tippaleipiä ei tietenkään saa kaupasta valmiina vaan ne pitää itse tehdä – jos löytää raaka-aineet. Ehkä juuri siksi niillä on ollut vielä suurempi merkitys kuin ennen.

Ruoka on aina ollut minulle tärkeää ja juhlapyhissäkin se kaikista tärkein asia. Juhlaruokien suhteen olen ollut hyvin konservatiivinen – perinteistä ei poiketa. Kerran äitini ehdotti kalkkunaa joulukinkun sijasta, mutta nostin asiasta kauhean älämölön. Ulkomailla asuminen on pakottanut joustamaan juuri siksi, koska Saarioisten laatikoita, kinkkua, mämmiä tai simaa ei noin vain ostetakaan. On pitänyt soveltaa ja päättää mitä jaksaa itse tehdä. Tämän välttämättömän muutoksen myötä onkin ollut helpompi muuttaa myös juhlaruokia pikkuhiljaa vegaanisempaan suuntaan, kun eivät ne ole maistuneet alkuperäisiltä enää muutenkaan.

Onneksi internetin ihmemaailma on täynnä reseptiä suurinpiirtein kaiken veganisoimiseen. Niinpä ei ole tarvinnut alkaa sokkona testailemaan, vaan myös juhlaruokien muuttaminen vegaaniseksi on ollut helppoa. Monesti vegaaniset versiot ovat jopa helpompia kuin alkuperäiset. Munkit ja pullat on superhelppo toteuttaa kasvimaidolla, kermaperunat vegekermalla, nakit voi korvata soijaversioilla, pasha ja sieni- ja perunasalaattikin onnistuu mainiosti soija- ja kaurapohjaisista tuotteista. Kalan sijasta pöytään voi kattaa porkkalaa, munakoisosilliä tai merileväkaviaaria. Oikein odotan ensi joulua, jotta pääsen toteuttamaan vegaanista joulupöytää!

Suurin haaste on ollut juhlapöydän “kunkun” eli kinkun tai lampaan korvaaminen. Onneksi en ole näitä viime vuosina aina saanut syödäkseni muutenkaan, niin sellainen tietynlainen hohto on niistä hävinnyt ja perinteiden muuttaminen helpottunut. Nyt pääsiäisenä tein BBQ-seitania Chocochilin ohjeella – se maistui minun lisäkseni myös miehelleni ja vanhemmilleni, joten sanoisin uuden perinteen syntyneen. Olen muutenkin aika ihastunut seitaniin – se on herkullista pitaleipien välissä ja paljon helpompi tehdä kuin oletin. Seitanin lisäksi erilaiset pyörykät tai vaikkapa täytetyt sienet voisivat sopia lihan tilalle juhlapöytään.

Nyt kun olen tälle tielle lähtenyt, on oikeastaan aika vapauttavaa keksiä uusia juhlaruokia. Johan niitä vanhoja on 30 vuotta popsittu!

Veljesrakkautta osa 2

Kymmenisen kuukautta sitten kirjoittelin mietteitäni upouuden sisarussuhteen alkumetreistä. Nyt on korkea aika palata asiaan.

Ensimmäiset puoli vuotta Leevi oli siis hyvinkin välinpitämätön Niiloa kohtaan – hänellä ei ollut minkäänlaista hoivaviettiä pikkuveljeään kohtaan, mutta ei myöskään onneksi purkanut turhautumistaan uudesta tilanteesta suoraan veljeensä. Uuden asetelman aiheuttama hämmennys purkautui muutenkin melko maltillisesti, lähinnä huomionhakuisuutena. Mutta tähän olimme jo tottuneet, Leevi on aina ollut vähän “high maintenance”. 😅

Muutos tapahtui selkeästi sillä hetkellä, kun pikkuveli alkoi syömään kiinteitä ruokia ja osasi istua syöttötuolissa. Hän ei enää ollutkaan vain tissillä roikkuva rääpäle vaan ihan oikea lapsi, potentiaalinen leikkikaveri. Sitä mukaa kun Niilo on oppinut uusia taitoja, on isoveljen suhtautuminen muuttunut positiivisemmaksi. Tälläkin hetkellä pojat leikkivät yhdessä ajamalla potkuautoilla (Niilo työntää autoa kun jalat eivät vielä yletä ajamiseen) ympäri kämppää, ilonkiljahdusten siivittämänä. Leevi selvästi nauttii leikkiseurasta, vaikka samalla huuteleekin “Niilo, hei, mä en jaksa nyt leikkiä” “Niilo, älä tee noin”. Muutaman kerran Leevi on jopa itse kysynyt josko pikkuveli leikkisi hänen kanssaan, kun vanhemmat eivät jaksa tai ehdi.

Leevi puhuu paljon Niilosta ja muistaa ympätä hänet perheemme jäseneksi kertoessaan juttujaan. Olen myös huomannut Leevin ottavan Niilon ihanasti huomioon erityisesti silloin kun en itse ole paikalla (tai kun Leevi on luullut, etten ollut). Käydessäni vessassa tai yläkerrassa leikkivät nämä kaksi aina hienosti yhdessä. Välillä toki harmittaa, jos Niilo sotkee leikit tai vie vanhempien huomion ratkaisevalla hetkellä, mutta yleisesti ottaen meininki on tällä hetkellä erittäin positiivista.

Niilo on tietysti ollut kovasti Leevin perään heti alusta asti. Hän katsoo isoveljensä touhuja ihailevasti eikä kukaan lohduta yhtä tehokkaasti kuin pelleilevä veikka. Päivän paras hetki Niilolle on kun Leevi kömpii sängystä ylös tai tulee päiväkodista kotiin – Niilo on niiiin innoissaan, ettei pysy pöksyissään.

On ollut aivan ihanaa seurata näiden kahden suhteen kehittymistä, vaikka aluksi olin epäileväinen. Enkä malta odottaa nähdä heidän leikkejään kun Niilo vielä vähän kasvaa ja lähtee kävelemään.

Lämmin bataattisalaatti ja tahinikastike (V)

Tämäntyyppinen, ehkä hieman talvinen salaatti, on ollut ruokalistallamme siitä asti kun löysin kurpitsan. Tällä kertaa tein “salaatin” kuitenkin bataatista – pidän sen mausta enemmän. Salaatin raaka-aineita voi muutenkin vaihdella maun mukaan: lehtikaalin sijasta voi laittaa babypinaattia ja kikherneet korvata vaikkapa manteliricotalla tai keitetyillä linsseillä. Yksi, joka pysyy, ja on salaattieni kulmakivi, on marinoitu punasipuli. Ilman sitä ei salaatti maistu eikä näytä miltään.

Tahinin löysin vasta hiljattain. En oikeastaan pidä sen mausta ollenkaan, mutta seesaminsiementen ravintoarvot houkuttelivat kuitenkin kokeilemaan. Ja ilokseni huomasin, että kastikkeissa tahini maistuukin miellyttävältä. Tätä salaattia maustaa hyvin yksinkertainen tahini-veriappelsiinikastike.

Bataattisalaatti neljälle

1 bataatti

Pari lehtikaalin lehteä

Öljyä, suolaa

1 prk kikherneitä

Öljyä, savupaprikaa, juustokuminaa, inkivääriä, chiliä, suolaa

1 pieni punasipuli

2 rkl oliiviöljyä

2 rkl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua

Suolaa, pippuria, sokeria

0.5dl tahinia

2 (veri)appelsiinia

Kuori ja paloittele bataatti suupalan kokoisiksi kuutioiksi. Laita uunivuokaan öljyn ja suolan kanssa. Paista 200 asteisessa uunissa 10 minuuttia. Lisää joukkoon huuhdellut, paloitellut lehtikaalin lehdet ja paista vielä viitisentoista minuuttia, kunnes bataatit ovat pehmeitä. Vahdi, etteivät kaalinlehdet käristy liikaa.

Valuta ja huuhtele kikherneet, laita uunivuokaan ja sekoita joukkoon öljy ja mausteet. Paahda uunissa n. 15 minuuttia.

Valmista marinoitu punasipuli: kuori sipuli ja leikkaa se ohuiksi renkaiksi. Sekoita kulhossa oliiviöljyn, viinietikan, suolan, pippurin ja sokerin kanssa. Kypsennä mikrossa 45 sekuntia, sekoita ja anna jäähtyä.

Valmista kastike sekoittamalla tahini ja yhden (veri)appelsiini mehu. Yhdistä kaikki hieman jäähtyneet ainekset salaatiksi ja paloittele toinen appelsiini salaatin joukkoon.

Saako pienten lasten hoidon ulkoistaa?

Project Maman viime viikkoisen blogipostauksen innoittamana lähdin itsekin miettimään sitä kuinka vaikeaa, tai helppoa, avunpyytäminen ja hankkiminen on tässä raskaassa(kin) pikkulapsiarjessa ollut.

Olen itse klassikkoesimerkki hampaat irvessä yksin suorittavasta suomalaisesta. Kyllä minä pärjään, enhän minä mitään apua tarvitse, tai en pyydä ainakaan, sehän olisi noloa, häiritä muita ihmisiä minun ongelmillani. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan. En pyydä kaupassa apua, jos en saa jotakin tuotetta ylähyllyltä, vaan jätän sen sitten ostamatta. En pyydä apua suurten huonekalujen siirtelyyn, vaan kitkutan ne itse toiseen huoneeseen mitä kummallisimmin keinoin. En pyydä apua lastenrattaiden kanssa portaissa tai julkisessa liikenteessä. En pyydä apua, vaikka olisi sata asiaa hoidettavana. Enkä tietenkään halunnut pyytää apua lastenhoidossa.

Ulkomailla asuminen on kuitenkin hieman muuttanut perspektiiviäni asiaan. Monien eri kulttuurien edustajiin tutustuttuani olen huomannut, että tämä marttyyrimainen pärjäämisen kulttuuri on jotenkin todella suomalaista. Muut tarjoavat ja pyytävät apua hyvinkin huolettomasti, kun minä kuvittelen sen olevan elämää vakavampi asia. Että kyllä pitää olla jo pää kainalossa ja toinen jalka haudassa, että kehtaa kysyä naapurilta josko hän leikittäisi lapsia hetken. Mitä yhteisöllisemmästä kulttuurista ihminen tulee, sitä huolettomammin hän tuntuu asiaan suhtautuvan. Edelleen silti koen avun pyytämisen hankalaksi, vaikka tietoisesti pyrin muuttamaan ajattelutapaani. Usein, kun koen häiritseväni muita avuntarpeellani, yritän ajatella, mitä jos joku toinen pyytäisi minulta samaa. En ole koskaan törmännyt ajatukseen, ettenkö tekisi samaa palvelusta toiselle. Miksi sitten tuntuu niin vaikealta pyytää?

Lastenhoidossa olen, kantapään kautta, oppinut hieman hölläämään. Mutta siihenkin tarvittiin mielenterveyden ammattilainen, joka käski ottamaan omaa aikaa. Nykyään haluan kuitenkin kannustaa kaikkia (pienten lasten) vanhempia pyytämään ja hankkimaan apua. Ajoissa, ei vasta sitten kun silmät seisovat päässä ja aivot ovat solmussa. Ei se, että on lapset itse hankkinut tarkoita sitä, etteikö tilanteen raskaus voisi yllättää. Kuten Project Mama hienosti vertasi – sanotko hukkuvalle, että mitäs lähdit vai heitätkö pelastusrenkaan? Eikä se, että joku jossain on joskus pärjännyt tarkoita sitä, että sinä olisit huonompi kun et pärjää. Ja sitä paitsi pärjäämisestäkö tässä on kyse, selvitytymisestä, vai olisiko sallittua nauttiakin hieman? Itse olen huomannut olevani parempi vanhempi ja puoliso, jos en joudu ihan aina menemään sinne hampaat irvessä pärjäämisen puolelle.

En siis edelleenkään ole kovin hyvä pyytämään apua, paitsi isovanhemmilta, mutta olen oppinut ostamaan sitä. Se, että maksaa jollekin esim. lastenhoidosta tai siivouksesta, ei tunnu enää kovinkaan kummalliselta. Keskiluokkaisissa expat-porukoissa pyöriessä on tottunut kuulemaan lastenhoitajista ja kotiäideistä, joiden lapset käyvät päivähoidossa. Haluan aina avoimesti kertoa siitä, että kolmevuotiaamme on päivähoidossa vaikka olen kotona kuopuksen kanssa. Nykyään meillä käy myös lastenhoitaja kerran viikossa, jotta pääsemme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Niilolle olen hakenut päivähoitopaikkaa ensi syksyksi, jolloin hän on puolitoistavuotias. Toivon, että olemalla avoin näistä asioista saan madallettua jonkun toisen kynnystä tehdä omat ratkaisunsa, vaikka ne ehkä poikkeaisivatkin yleisesti asetetusta “täydellinen vanhempi”-muotista. Ja ehkä hieman muutettua olemassa olevaa ilmapiiriä.

Mitä mieltä olet – onko pärjääminen erityisesti suomalainen piirre?

Ravintolasuositus Tallinnassa: Ülo

Olemme viime viikkoina järjestäneet itsemme treffeille hieman normaalia useammin, kiitos mahtavan lastenhoitajan. Vaikka suunnitelmana on ollut tehdä jotakin sporttista, olemme tähän mennessä päätyneet kuitenkin perinteisesti ravintolaan syömään.

Viimeksi palkitsimme itsemme rankan sairasteluviikonlopun päätteeksi aikaisella sunnuntai-illallisella ravintola Ülossa. Olin käynyt ravintolassa jo viime vuonna, kun se oli juuri avannut, ja vakuuttunut heidän ruoasta ja tunnelmastaan. Nyt huomasin, että listalle oli tullut entistä enemmän vegeä, joten halusin kokeilla paikkaa uudestaan.

Heti ravintolaan astuessamme meitä tervehti iloisesti useampi tarjoilija, vaikka kiirettä sunnuntai-iltapäivänä riitti. Saimme paikan ikkunapöydästä ja tarjoilijamme tuli kertomaan ravintolan nimen alkuperästä – se kuulemma juontuu suomen kielen sanasta “ilo” ja on perinteinen, mutta nykyään vähän käytetty, virolainen naisen nimi. Ravintolan omistajat haluavat tehdä nimestä jälleen trendikkään. Tarjoilija esitteli menun ja kertoi, että noin 80% ruoasta on kasvis- ja vegaaniruokaa ja loput lihaa ja kalaa. Eli kaikille löytyy jotain. Hän suositteli tilaamaan useamman annoksen jaettavaksi ja tämähän sopi meille.

Ruoaksi tilasimme yhteensä neljä annosta, kaikki vegaanisia. Ruoka oli rentoa ja herkullista, erityismaininnan ansaitsevat tempura-sienet ja kimchillä ryyditetyt bataattiranskalaiset. Jälkiruoaksi valitsimme ei-vegaanisen leipävanukkaan, joka oli sopivan kotitekoisen oloinen. Listalla oli myös vegaaninen jälkiruokavaihtoehto. Kahvi ja Riesling olivat makuumme erinomaisia.

Suosittelen Üloa lämpimästi sekä vegaaneille että sekaaneille. Vapise V, sillä Ülo on ainakin omasta mielestäni mielenkiintoisempi kuin legendaarinen vegaaniravintola, jonka hypeen en ole oikein koskaan päässyt kiinni. Ülon sisustus on trendikäs viherkasveineen, vihreine kaakeleineen, krominvärisine yksityiskohtineen ja puukalusteineen. Ruoanvalmistusta voi seurata avokeittiön ikkunasta. Sijainti Balti Jaama Turgin kyljessä on hyvin ajankohtainen. Ehdottomasti parasta oli kuitenkin mieletön palvelu. Palvelukulttuuri kaupungin trendiravintoloissa on mielestäni mainettaan parempi, mutta Ülo asettaa sille aivan uudet standardit.

Uudet matkailutottumukset

Tässä kevään korvalla, tai varsinkin vielä viikko sitten takatalven ärsyttäessä, kävi mielessä ottaa äkkilähtö jonnekin lämpimään. Olemme työkuvioiden ja raha-asioiden kanssa tällä hetkellä niin mukavassa asemassa, että moinen ei olisi ollenkaan mahdoton ajatus. Loskaa pakoon muutamaksi päiväksi vaikkapa Espanjan tai Keski-Euroopan kevätaurinkoon. Hinkua ei helpota Instastoreissani toistuvat kuvat lähes parinkymmenen asteen lämpötiloista ja vihreistä puista ympäri Eurooppaa. (Onneksi kevätaurinko näyttää vihdoin löytäneen tänne Pohjolaankin.)

Kuitenkaan en oikein näe tällaista pikapyrähdystä enää vaihtoehtona, toisin kuin muutama vuosi sitten. Suurimpana innoittajana matkustusdieetille ovat lapset – vaikka kuinka haluan kuulua “lasten kanssa reissaavien joukkoon”, on minun pakko myöntää, että varsinkin näiden kahden (unien) kanssa on huomattavasti helpompi jäädä kotiin. Onneksi se on nykyään trendikästä.

Vielä uudempi syy on nimittäin ilmastoahdistus, jota minä monien muiden joukossa poden. Haluan vähentää lentämistä (ja muillakin tavoilla pienentää hiilijalanjälkeäni). Kokonaan lentämistä en ole lähivuosina ajatellut lopettaa, perhettä kun asuu useammassa maassa ja maata pitkin matkustaminen ei näiden pienten kanssa tunnu oikein realistiselta ajatukselta. Mutta haluan harkita matkustustapojani entistä enemmän. Ilmastoahdistustani valitettavasti lisäsi se, että ihan lähiaikoina sain kuulla lauttamatkailun olevan yhtä lailla saastuttavaa lentomatkailun kanssa. Suomessa kun käymme noin kuuden viikon välein. Että se siitä ympäristöystävällisyydestä sitten…

Kolmas syy on sellainen, jota on jotenkin kaikista vaikein sanoa ääneen (tai siis kirjoittaa julkisesti). Nimittäin pelko – pelkään nykyään lentokenttiä, lentämistä ja isoissa kaupungeissa liikkumista paljon enemmän kuin ennen eikä ajatus kevätlomasta esim. Barcelonassa kuulosta korvaani miltään muulta kuin stressiltä. Vaikka kuinka yritän, etten antaisi pelolle jalansijaa, siellä se kuitenkin on, takaraivossa tykyttämässä ja vaikuttamassa päätöksiini. Niin epärealistisia kuin pelkäämäni asiat ovatkaan.

Joka tapauksessa matkustamisemme on siis vähentynyt melko lailla huippuvuosista ja todennäköisesti muutoksesta tulee pysyvämpi. Tuntuu, että tähän pätee vähän sama kuin moneen muuhun “addiktioon” – kun kierteestä pääsee irti, ei olekaan niin vaikeaa olla ilman. Tulevina vuosina tulemme onneksi asumaan ainakin Berliinissä ja toivottavasti muuallakin (Keski-)Euroopassa, jolloin maata pitkin reissaaminen on paljon varteenotettavampi vaihtoehto. Koska joka tapauksessa olen edelleen sitä mieltä, että matkailu avartaa ja lapsillekin tekee hyvää nähdä maailmaa.

Oletko huomannut muutosta omassa matkustuskäyttäytymisessäsi kuumana vellovan keskustelun myötä?

Vegaaninen pinaatti-linssicurry

Intialaisessa ravintolassa himoitsen aina palak paneeria – kotijuustoa tuhdissa pinaattikastikkeessa. Alkuperäistä versiota en ole koskaan kotona kokeillut itse valmistaa, mutta olen kehitellyt samantyyppisen, kevyemmän vegaaniversion.

Alunperin olen tehnyt curryn tofun kanssa, mutta viimevuotisen imetysdieetin takia en voinut syödä soijaa. Tofun sijasta käytin siis linssejä, ja pidän currystä oikeastaan enemmän linssien kera. Tämä superhelppo ruoka tähdittää illallispöytäämme vähintään kerran kuukaudessa – ja maistuu erinomaisesti koko perheelle, kunhan muistaa jättää tulisimmat chilit aikuisten lautasille. Usein lisään intialaisiksi mieltämiäni mausteita, kuten inkivääriä, valkosipulia, neilikkaa, juustokuminaa, chiliä, curryä ja kurkumaa melko lailla summamutikassa, joten curry maistuu joka kerta hieman erilaiselta. Suosittelenkin siis maistelemaan ja lisäilemään niitä oman makumieltymyksesi mukaan.

Parasta tässä(kin) ruoassa on se, että aineksia voi aina pitää kotona saatavilla. Kastike syntyy riisin kiehuessa, joten tämän ruoan valmistukseen menee korkeintaan puoli tuntia.

Pinaatti-linssicurry neljälle

öljyä paistamiseen

1 sipuli

2 valkosipulin kynttä murskattuna tai 1 tl valkosipulitahnaa

kuivattua tai tuoretta inkivääriä, juustokuminaa, chiliä, kanelia, neilikkaa, curryä ja kurkumaa oman maun mukaan

1 tlk kookosmaitoa

400g pakastepinaattia

1,5 dl punaisia linssejä

suolaa

tarvittaessa hieman vettä

(tuoretta korianteria ja chiliä koristeeksi)

Lisäksi: keitettyä riisiä tai naan-leipää

Kuumenna öljy pannulla. Kuori ja hienonna sipuli ja valkosipuli. Kuullota niitä ja mausteita pannulla muutama minuutti. Lisää kookosmaito ja pinaatti. Kuumenna, kunnes pinaatti on sulanut. Lisää linssit ja keitä hiljalleen n. 10 minuuttia, kunnes linssit ovat kypsiä. Lisää hieman vettä, jos kastikkeesta tulee liian paksua. Mausta suolalla. Tarjoile riisin tai naan-leivän kanssa.