Veljesrakkautta osa 2

Kymmenisen kuukautta sitten kirjoittelin mietteitäni upouuden sisarussuhteen alkumetreistä. Nyt on korkea aika palata asiaan.

Ensimmäiset puoli vuotta Leevi oli siis hyvinkin välinpitämätön Niiloa kohtaan – hänellä ei ollut minkäänlaista hoivaviettiä pikkuveljeään kohtaan, mutta ei myöskään onneksi purkanut turhautumistaan uudesta tilanteesta suoraan veljeensä. Uuden asetelman aiheuttama hämmennys purkautui muutenkin melko maltillisesti, lähinnä huomionhakuisuutena. Mutta tähän olimme jo tottuneet, Leevi on aina ollut vähän “high maintenance”. 😅

Muutos tapahtui selkeästi sillä hetkellä, kun pikkuveli alkoi syömään kiinteitä ruokia ja osasi istua syöttötuolissa. Hän ei enää ollutkaan vain tissillä roikkuva rääpäle vaan ihan oikea lapsi, potentiaalinen leikkikaveri. Sitä mukaa kun Niilo on oppinut uusia taitoja, on isoveljen suhtautuminen muuttunut positiivisemmaksi. Tälläkin hetkellä pojat leikkivät yhdessä ajamalla potkuautoilla (Niilo työntää autoa kun jalat eivät vielä yletä ajamiseen) ympäri kämppää, ilonkiljahdusten siivittämänä. Leevi selvästi nauttii leikkiseurasta, vaikka samalla huuteleekin “Niilo, hei, mä en jaksa nyt leikkiä” “Niilo, älä tee noin”. Muutaman kerran Leevi on jopa itse kysynyt josko pikkuveli leikkisi hänen kanssaan, kun vanhemmat eivät jaksa tai ehdi.

Leevi puhuu paljon Niilosta ja muistaa ympätä hänet perheemme jäseneksi kertoessaan juttujaan. Olen myös huomannut Leevin ottavan Niilon ihanasti huomioon erityisesti silloin kun en itse ole paikalla (tai kun Leevi on luullut, etten ollut). Käydessäni vessassa tai yläkerrassa leikkivät nämä kaksi aina hienosti yhdessä. Välillä toki harmittaa, jos Niilo sotkee leikit tai vie vanhempien huomion ratkaisevalla hetkellä, mutta yleisesti ottaen meininki on tällä hetkellä erittäin positiivista.

Niilo on tietysti ollut kovasti Leevin perään heti alusta asti. Hän katsoo isoveljensä touhuja ihailevasti eikä kukaan lohduta yhtä tehokkaasti kuin pelleilevä veikka. Päivän paras hetki Niilolle on kun Leevi kömpii sängystä ylös tai tulee päiväkodista kotiin – Niilo on niiiin innoissaan, ettei pysy pöksyissään.

On ollut aivan ihanaa seurata näiden kahden suhteen kehittymistä, vaikka aluksi olin epäileväinen. Enkä malta odottaa nähdä heidän leikkejään kun Niilo vielä vähän kasvaa ja lähtee kävelemään.

Advertisements

Lämmin bataattisalaatti ja tahinikastike (V)

Tämäntyyppinen, ehkä hieman talvinen salaatti, on ollut ruokalistallamme siitä asti kun löysin kurpitsan. Tällä kertaa tein “salaatin” kuitenkin bataatista – pidän sen mausta enemmän. Salaatin raaka-aineita voi muutenkin vaihdella maun mukaan: lehtikaalin sijasta voi laittaa babypinaattia ja kikherneet korvata vaikkapa manteliricotalla tai keitetyillä linsseillä. Yksi, joka pysyy, ja on salaattieni kulmakivi, on marinoitu punasipuli. Ilman sitä ei salaatti maistu eikä näytä miltään.

Tahinin löysin vasta hiljattain. En oikeastaan pidä sen mausta ollenkaan, mutta seesaminsiementen ravintoarvot houkuttelivat kuitenkin kokeilemaan. Ja ilokseni huomasin, että kastikkeissa tahini maistuukin miellyttävältä. Tätä salaattia maustaa hyvin yksinkertainen tahini-veriappelsiinikastike.

Bataattisalaatti neljälle

1 bataatti

Pari lehtikaalin lehteä

Öljyä, suolaa

1 prk kikherneitä

Öljyä, savupaprikaa, juustokuminaa, inkivääriä, chiliä, suolaa

1 pieni punasipuli

2 rkl oliiviöljyä

2 rkl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua

Suolaa, pippuria, sokeria

0.5dl tahinia

2 (veri)appelsiinia

Kuori ja paloittele bataatti suupalan kokoisiksi kuutioiksi. Laita uunivuokaan öljyn ja suolan kanssa. Paista 200 asteisessa uunissa 10 minuuttia. Lisää joukkoon huuhdellut, paloitellut lehtikaalin lehdet ja paista vielä viitisentoista minuuttia, kunnes bataatit ovat pehmeitä. Vahdi, etteivät kaalinlehdet käristy liikaa.

Valuta ja huuhtele kikherneet, laita uunivuokaan ja sekoita joukkoon öljy ja mausteet. Paahda uunissa n. 15 minuuttia.

Valmista marinoitu punasipuli: kuori sipuli ja leikkaa se ohuiksi renkaiksi. Sekoita kulhossa oliiviöljyn, viinietikan, suolan, pippurin ja sokerin kanssa. Kypsennä mikrossa 45 sekuntia, sekoita ja anna jäähtyä.

Valmista kastike sekoittamalla tahini ja yhden (veri)appelsiini mehu. Yhdistä kaikki hieman jäähtyneet ainekset salaatiksi ja paloittele toinen appelsiini salaatin joukkoon.

Saako pienten lasten hoidon ulkoistaa?

Project Maman viime viikkoisen blogipostauksen innoittamana lähdin itsekin miettimään sitä kuinka vaikeaa, tai helppoa, avunpyytäminen ja hankkiminen on tässä raskaassa(kin) pikkulapsiarjessa ollut.

Olen itse klassikkoesimerkki hampaat irvessä yksin suorittavasta suomalaisesta. Kyllä minä pärjään, enhän minä mitään apua tarvitse, tai en pyydä ainakaan, sehän olisi noloa, häiritä muita ihmisiä minun ongelmillani. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan. En pyydä kaupassa apua, jos en saa jotakin tuotetta ylähyllyltä, vaan jätän sen sitten ostamatta. En pyydä apua suurten huonekalujen siirtelyyn, vaan kitkutan ne itse toiseen huoneeseen mitä kummallisimmin keinoin. En pyydä apua lastenrattaiden kanssa portaissa tai julkisessa liikenteessä. En pyydä apua, vaikka olisi sata asiaa hoidettavana. Enkä tietenkään halunnut pyytää apua lastenhoidossa.

Ulkomailla asuminen on kuitenkin hieman muuttanut perspektiiviäni asiaan. Monien eri kulttuurien edustajiin tutustuttuani olen huomannut, että tämä marttyyrimainen pärjäämisen kulttuuri on jotenkin todella suomalaista. Muut tarjoavat ja pyytävät apua hyvinkin huolettomasti, kun minä kuvittelen sen olevan elämää vakavampi asia. Että kyllä pitää olla jo pää kainalossa ja toinen jalka haudassa, että kehtaa kysyä naapurilta josko hän leikittäisi lapsia hetken. Mitä yhteisöllisemmästä kulttuurista ihminen tulee, sitä huolettomammin hän tuntuu asiaan suhtautuvan. Edelleen silti koen avun pyytämisen hankalaksi, vaikka tietoisesti pyrin muuttamaan ajattelutapaani. Usein, kun koen häiritseväni muita avuntarpeellani, yritän ajatella, mitä jos joku toinen pyytäisi minulta samaa. En ole koskaan törmännyt ajatukseen, ettenkö tekisi samaa palvelusta toiselle. Miksi sitten tuntuu niin vaikealta pyytää?

Lastenhoidossa olen, kantapään kautta, oppinut hieman hölläämään. Mutta siihenkin tarvittiin mielenterveyden ammattilainen, joka käski ottamaan omaa aikaa. Nykyään haluan kuitenkin kannustaa kaikkia (pienten lasten) vanhempia pyytämään ja hankkimaan apua. Ajoissa, ei vasta sitten kun silmät seisovat päässä ja aivot ovat solmussa. Ei se, että on lapset itse hankkinut tarkoita sitä, etteikö tilanteen raskaus voisi yllättää. Kuten Project Mama hienosti vertasi – sanotko hukkuvalle, että mitäs lähdit vai heitätkö pelastusrenkaan? Eikä se, että joku jossain on joskus pärjännyt tarkoita sitä, että sinä olisit huonompi kun et pärjää. Ja sitä paitsi pärjäämisestäkö tässä on kyse, selvitytymisestä, vai olisiko sallittua nauttiakin hieman? Itse olen huomannut olevani parempi vanhempi ja puoliso, jos en joudu ihan aina menemään sinne hampaat irvessä pärjäämisen puolelle.

En siis edelleenkään ole kovin hyvä pyytämään apua, paitsi isovanhemmilta, mutta olen oppinut ostamaan sitä. Se, että maksaa jollekin esim. lastenhoidosta tai siivouksesta, ei tunnu enää kovinkaan kummalliselta. Keskiluokkaisissa expat-porukoissa pyöriessä on tottunut kuulemaan lastenhoitajista ja kotiäideistä, joiden lapset käyvät päivähoidossa. Haluan aina avoimesti kertoa siitä, että kolmevuotiaamme on päivähoidossa vaikka olen kotona kuopuksen kanssa. Nykyään meillä käy myös lastenhoitaja kerran viikossa, jotta pääsemme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Niilolle olen hakenut päivähoitopaikkaa ensi syksyksi, jolloin hän on puolitoistavuotias. Toivon, että olemalla avoin näistä asioista saan madallettua jonkun toisen kynnystä tehdä omat ratkaisunsa, vaikka ne ehkä poikkeaisivatkin yleisesti asetetusta “täydellinen vanhempi”-muotista. Ja ehkä hieman muutettua olemassa olevaa ilmapiiriä.

Mitä mieltä olet – onko pärjääminen erityisesti suomalainen piirre?

Ravintolasuositus Tallinnassa: Ülo

Olemme viime viikkoina järjestäneet itsemme treffeille hieman normaalia useammin, kiitos mahtavan lastenhoitajan. Vaikka suunnitelmana on ollut tehdä jotakin sporttista, olemme tähän mennessä päätyneet kuitenkin perinteisesti ravintolaan syömään.

Viimeksi palkitsimme itsemme rankan sairasteluviikonlopun päätteeksi aikaisella sunnuntai-illallisella ravintola Ülossa. Olin käynyt ravintolassa jo viime vuonna, kun se oli juuri avannut, ja vakuuttunut heidän ruoasta ja tunnelmastaan. Nyt huomasin, että listalle oli tullut entistä enemmän vegeä, joten halusin kokeilla paikkaa uudestaan.

Heti ravintolaan astuessamme meitä tervehti iloisesti useampi tarjoilija, vaikka kiirettä sunnuntai-iltapäivänä riitti. Saimme paikan ikkunapöydästä ja tarjoilijamme tuli kertomaan ravintolan nimen alkuperästä – se kuulemma juontuu suomen kielen sanasta “ilo” ja on perinteinen, mutta nykyään vähän käytetty, virolainen naisen nimi. Ravintolan omistajat haluavat tehdä nimestä jälleen trendikkään. Tarjoilija esitteli menun ja kertoi, että noin 80% ruoasta on kasvis- ja vegaaniruokaa ja loput lihaa ja kalaa. Eli kaikille löytyy jotain. Hän suositteli tilaamaan useamman annoksen jaettavaksi ja tämähän sopi meille.

Ruoaksi tilasimme yhteensä neljä annosta, kaikki vegaanisia. Ruoka oli rentoa ja herkullista, erityismaininnan ansaitsevat tempura-sienet ja kimchillä ryyditetyt bataattiranskalaiset. Jälkiruoaksi valitsimme ei-vegaanisen leipävanukkaan, joka oli sopivan kotitekoisen oloinen. Listalla oli myös vegaaninen jälkiruokavaihtoehto. Kahvi ja Riesling olivat makuumme erinomaisia.

Suosittelen Üloa lämpimästi sekä vegaaneille että sekaaneille. Vapise V, sillä Ülo on ainakin omasta mielestäni mielenkiintoisempi kuin legendaarinen vegaaniravintola, jonka hypeen en ole oikein koskaan päässyt kiinni. Ülon sisustus on trendikäs viherkasveineen, vihreine kaakeleineen, krominvärisine yksityiskohtineen ja puukalusteineen. Ruoanvalmistusta voi seurata avokeittiön ikkunasta. Sijainti Balti Jaama Turgin kyljessä on hyvin ajankohtainen. Ehdottomasti parasta oli kuitenkin mieletön palvelu. Palvelukulttuuri kaupungin trendiravintoloissa on mielestäni mainettaan parempi, mutta Ülo asettaa sille aivan uudet standardit.

Uudet matkailutottumukset

Tässä kevään korvalla, tai varsinkin vielä viikko sitten takatalven ärsyttäessä, kävi mielessä ottaa äkkilähtö jonnekin lämpimään. Olemme työkuvioiden ja raha-asioiden kanssa tällä hetkellä niin mukavassa asemassa, että moinen ei olisi ollenkaan mahdoton ajatus. Loskaa pakoon muutamaksi päiväksi vaikkapa Espanjan tai Keski-Euroopan kevätaurinkoon. Hinkua ei helpota Instastoreissani toistuvat kuvat lähes parinkymmenen asteen lämpötiloista ja vihreistä puista ympäri Eurooppaa. (Onneksi kevätaurinko näyttää vihdoin löytäneen tänne Pohjolaankin.)

Kuitenkaan en oikein näe tällaista pikapyrähdystä enää vaihtoehtona, toisin kuin muutama vuosi sitten. Suurimpana innoittajana matkustusdieetille ovat lapset – vaikka kuinka haluan kuulua “lasten kanssa reissaavien joukkoon”, on minun pakko myöntää, että varsinkin näiden kahden (unien) kanssa on huomattavasti helpompi jäädä kotiin. Onneksi se on nykyään trendikästä.

Vielä uudempi syy on nimittäin ilmastoahdistus, jota minä monien muiden joukossa poden. Haluan vähentää lentämistä (ja muillakin tavoilla pienentää hiilijalanjälkeäni). Kokonaan lentämistä en ole lähivuosina ajatellut lopettaa, perhettä kun asuu useammassa maassa ja maata pitkin matkustaminen ei näiden pienten kanssa tunnu oikein realistiselta ajatukselta. Mutta haluan harkita matkustustapojani entistä enemmän. Ilmastoahdistustani valitettavasti lisäsi se, että ihan lähiaikoina sain kuulla lauttamatkailun olevan yhtä lailla saastuttavaa lentomatkailun kanssa. Suomessa kun käymme noin kuuden viikon välein. Että se siitä ympäristöystävällisyydestä sitten…

Kolmas syy on sellainen, jota on jotenkin kaikista vaikein sanoa ääneen (tai siis kirjoittaa julkisesti). Nimittäin pelko – pelkään nykyään lentokenttiä, lentämistä ja isoissa kaupungeissa liikkumista paljon enemmän kuin ennen eikä ajatus kevätlomasta esim. Barcelonassa kuulosta korvaani miltään muulta kuin stressiltä. Vaikka kuinka yritän, etten antaisi pelolle jalansijaa, siellä se kuitenkin on, takaraivossa tykyttämässä ja vaikuttamassa päätöksiini. Niin epärealistisia kuin pelkäämäni asiat ovatkaan.

Joka tapauksessa matkustamisemme on siis vähentynyt melko lailla huippuvuosista ja todennäköisesti muutoksesta tulee pysyvämpi. Tuntuu, että tähän pätee vähän sama kuin moneen muuhun “addiktioon” – kun kierteestä pääsee irti, ei olekaan niin vaikeaa olla ilman. Tulevina vuosina tulemme onneksi asumaan ainakin Berliinissä ja toivottavasti muuallakin (Keski-)Euroopassa, jolloin maata pitkin reissaaminen on paljon varteenotettavampi vaihtoehto. Koska joka tapauksessa olen edelleen sitä mieltä, että matkailu avartaa ja lapsillekin tekee hyvää nähdä maailmaa.

Oletko huomannut muutosta omassa matkustuskäyttäytymisessäsi kuumana vellovan keskustelun myötä?

Vegaaninen pinaatti-linssicurry

Intialaisessa ravintolassa himoitsen aina palak paneeria – kotijuustoa tuhdissa pinaattikastikkeessa. Alkuperäistä versiota en ole koskaan kotona kokeillut itse valmistaa, mutta olen kehitellyt samantyyppisen, kevyemmän vegaaniversion.

Alunperin olen tehnyt curryn tofun kanssa, mutta viimevuotisen imetysdieetin takia en voinut syödä soijaa. Tofun sijasta käytin siis linssejä, ja pidän currystä oikeastaan enemmän linssien kera. Tämä superhelppo ruoka tähdittää illallispöytäämme vähintään kerran kuukaudessa – ja maistuu erinomaisesti koko perheelle, kunhan muistaa jättää tulisimmat chilit aikuisten lautasille. Usein lisään intialaisiksi mieltämiäni mausteita, kuten inkivääriä, valkosipulia, neilikkaa, juustokuminaa, chiliä, curryä ja kurkumaa melko lailla summamutikassa, joten curry maistuu joka kerta hieman erilaiselta. Suosittelenkin siis maistelemaan ja lisäilemään niitä oman makumieltymyksesi mukaan.

Parasta tässä(kin) ruoassa on se, että aineksia voi aina pitää kotona saatavilla. Kastike syntyy riisin kiehuessa, joten tämän ruoan valmistukseen menee korkeintaan puoli tuntia.

Pinaatti-linssicurry neljälle

öljyä paistamiseen

1 sipuli

2 valkosipulin kynttä murskattuna tai 1 tl valkosipulitahnaa

kuivattua tai tuoretta inkivääriä, juustokuminaa, chiliä, kanelia, neilikkaa, curryä ja kurkumaa oman maun mukaan

1 tlk kookosmaitoa

400g pakastepinaattia

1,5 dl punaisia linssejä

suolaa

tarvittaessa hieman vettä

(tuoretta korianteria ja chiliä koristeeksi)

Lisäksi: keitettyä riisiä tai naan-leipää

Kuumenna öljy pannulla. Kuori ja hienonna sipuli ja valkosipuli. Kuullota niitä ja mausteita pannulla muutama minuutti. Lisää kookosmaito ja pinaatti. Kuumenna, kunnes pinaatti on sulanut. Lisää linssit ja keitä hiljalleen n. 10 minuuttia, kunnes linssit ovat kypsiä. Lisää hieman vettä, jos kastikkeesta tulee liian paksua. Mausta suolalla. Tarjoile riisin tai naan-leivän kanssa.

Kirkkoon käypi tiemme

Kukapa olisi uskonut, että jonain päivänä kertoisin viikottaisen kirkkokäynnin olevan yksi arjen kohokohdista. Tai no, en tiedä voidaanko varsinaisesti puhua kirkosta, mutta seurakunnasta kuitenkin.

En ole kovin uskonnollinen ihminen, lapsuudenkodissani ei uskontoa harjoitettu ja kävin jossain vaiheessa uskontotuntien sijaan elämänkatsomustiedon tunneilla. Vaikka ei meillä nyt varsinaisesti ateistejakaan oltu, en vain muista, että uskonnosta olisi kotona puhuttu ollenkaan eivätkä vanhempani kuuluneet kirkkoon. Jumalanpalveluksissa käymiset voi laskea, jos nyt ei yhden, niin kahden käden sormin. En pidä paasaamisesta ja tunnen oloni epämukavaksi hyvin uskonnollisten ihmisten seurassa. Uskon kuitenkin Jumalaan, en vain usko kaikkeen siihen “ylimääräiseen”, joka uskontojen harjoittamiseen yleisesti ottaen kuuluu – sääntöihin, kirjoihin, kirkossa käymiseen, siihen että jos käyttäydyt tietyllä tavalla pääset taivaaseen tai joudut helvettiin jne. Saatan joskus rukoilla, mutta siihen se sitten jääkin.

Mistä siis moinen innostus? Kuten aika monen muunkin ulkosuomalaisen kohdalla, kyse on yhteisöllisyydestä ja sosialisoitumisesta enemmän kuin seurakunnasta, uskonnosta tai kirkossa käymisestä. Tallinnan suomalainen seurakunta järjestää joka keskiviikkoaamu muskaria, josta on tullut tärkeä minulle ja Niilolle. Vaikka ensin koin oloni korniksi ja tekopyhäksi Jeesus-lauluja mumistessani, olen päässyt siitä pikkuhiljaa yli. En oikeastaan edes tiedä miksi uskonnolliset laulut tai raamatun tarinoiden kuunteleminen aiheuttavat minussa lievää ahdistuneisuutta ja tuolilla kiemurtelua (oli uskonto siis mikä hyvänsä, tämä ei liity pelkästään kristinuskoon). Muskarissa lauletaan toki monia muitakin lauluja ja oli laulu mikä tahansa on Niilo aina täysillä mukana.

Muskarin järjestäjät ovat todella lämminhenkisiä ja sydämellisiä ihmisiä. Heti ensi hetkestä tunsin oloni tervetulleeksi, ilman että minulta tivattiin uskonnollisuuteni astetta enkä tunne, että kukaan tuputtaisi näkemyksiään. Muskarin musiikkiosuutta tärkeämpää itselleni on kuitenkin ollut löytää paikka, jossa Niilo ja minä voimme viihtyä uusien kavereiden seurassa ja jopa syödä herkullisen lounaan. Vietämmekin usein seurakunnalla puoli päivää. Tämä muskari on siis paljon enemmän kuin “vain” kirkkomuskari ja kannustan kaikkia Tallinnassa pienten lasten kanssa asuvia suomalaisia mukaan!

P. S. Muskari löytyy Facebookissa nimellä “Kirkkomuskari Tallinnassa”.

Vegaaninen Härkis-lasagne

Lasagne, kotitekoinen sellainen, on ollut lempiruokalistallani jo vuosikausia. Kuka nyt ei pitäisi tästä pastan, tomaatti- ja juustokastikkeen lohduttavasta liitosta? Luonnollisesti kotiruoka me vegaaniuduttua myös lasagnesta täytyi saada vegeversio.

Kaikki tähän asti kokeilemani vegaanijuustot ovat olleet suuria pettymyksiä – kuumennettuina ne aiheuttavat minulle jopa pahoinvointia. Niinpä kehittelin juustottoman juustokastikkeen, jonka salaisuus piilee oluthiivahiutaleissa ja kala namak-suolassa. Nämä yhdessä antavat kastikkeelle erehdyttävästi juustoa muistuttavan aromin. Plussana juustottomassa kastikkeessa on sen keveys verrattuna alkuperäiseen – tätä herkkua voi santsata hyvilla mielin!

Tässä ruokalajissa on oma hommansa, mutta mielestäni se on vaivan arvoinen. Lasagnea on helppo tehdä kerralla iso satsi ja se vain paranee, jos saa muhia jääkaapissa seuraavaan päivään. Teen lasagnesta eri versioita kaappien sisällön mukaan. Tomaattikastikkeeseen lisään proteiiniksi joko punaisia linssejä, soijarouhetta tai uusimpana tulokkaana Härkistä. Suhtauduin Härkikseen aluksi epäilevästi, mutta lasagnessa se toimii erinomaisesti. Kunpa vain saisin sitä ostettua täältä Tallinnasta, nyt tämä on Suomi-lomien jälkeistä spesiaaliherkkua.

Vegaaninen Härkis-lasagne neljälle

Tomaattikastike

Oliiviöljyä

1 sipuli

1 tl valkosipulimurskaa

2 tlk tomaattimurskaa

3 rkl tomaattipyrettä

1 kasvis- tai yrttiliemikuutio

Suolaa, mustapippuria, sokeria, tuoreita tai kuivattuja yrttejä

1 pkt Härkistä

“Juusto”kastike

6 dl makeuttamatonta soija-, manteli- tai kauramaitoa

3 rkl vehnäjauhoja

2 rkl oluthiivahiutaleita

0.5 tl kala namak-suolaa

0.5 tl muskottipähkinää

Suolaa

Lisäksi

9 lasagnelevyä (kolmeen kerrokseen)

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Kuori ja silppua sipuli, murskaa valkosipulinkynnet tai käytä valmista murskaa (maailman kätevin keksintö!). Kuullota sipuleita pannulla öljyssä muutama minuutti. Lisää tomaattimurska, – pyre ja mausteet, anna porista hetki. Lisää Härkis ja jätä miedolle lämmöllä. Tarkista maku.

Kuumenna kattilassa 5 dl maitoa kiehuvaksi. Sekoita vehnäjauhot jäljelle jääneeseen 1 dl maitoa ja lisää hitaasti koko ajan vatkaten kiehuvaan maitoon. Anna kiehua sekoittaen pari minuuttia, kunnes kastike sakenee. Lisää mausteet ja tarkista maku.

Lado lasagne vuokaan – ensin ohut kerros tomaattikastiketta, sitten pastalevyt, taas tomaattikastiketta, sitten hieman juustokastiketta, pastalevyjä, tomaattikastiketta, juustokastiketta jne. Päällimmäisten lasagnelevyjen päälle tulee vain juustokastiketta, varmista että sitä jää riittävästi peittämään levyt kunnolla. Paista uunissa n. 50 minuuttia, kunnes pinta on kauniin ruskea. Nauti raikkaan salaatin ja hyvän seuran kanssa.

Yksivuotias Niilomme

Niin on vierähtänyt kokonainen vuosi kuopuksemme syntymästä. Vuosi on ollut pitkä, mutta samalla on vaikea uskoa Niilon ilostuttaneen elämäämme jo 365 päivää.

Huvittuneena muistelen kuinka esikoisen ylittäessä yhden vuoden rajapyykin ajattelin, että nyt vauvavuosi on ohi. Totuushan on, ettei vauvasta tule taaperoa yhdessä yössä. Niilon kanssa en moiseen harhaluuloon ole uskonut hetkeäkään. Meno jatkunee melko samanlaisena synttäreiden jälkeenkin. Toisaalta, Niilo onkin hieman “vauvamaisempi” kuin veljensä aikoinaan. Vaikka hän onkin ottanut tiukan kehitysspurtin tämän vuoden puolella, en usko, että näemme ensiaskelia vielä muutamaan viikkoon. Eikä haittaa ollenkaan, tämä on niin söpö vaihe, että nautimme mielellämme vielä hetken ennen uhmaa. 😅

Niilon ensimmäinen vuosi on ollut rankka unenpuutteen, kasvun kyttäämisen, imetysvaikeuksien ja allergia- ja refluksiepäilyjen vuoksi, mutta myös eheyttävä ja voimaannuttava kokemus. Hänen myötään olen vihdoin alkanut viihtyä äidin roolissa. Vaikka teen yhtä lailla virheitä kuin aiemmin, en ole enää niin epävarma ja kohtuuton itseäni kohtaan. Olen nauttinut tästä vauvavuodesta aivan eri tavalla kuin esikoisen, ja olen onnellinen, että olen saanut ns. toisen mahdollisuuden.

Ensimmäisen puolen vuoden itkut ja vaikeudet ovat onneksi jo lähestulkoon pyyhkiytyneet mielestäni. Puolen vuoden paikkeilla Niilosta alkoi kuoriutua se suloinen hymypoika, joka hän nykyään on. Nukkumisetkin ovat pikkuhiljaa parantuneet, tosin nyt taas eletään levottomampia aikoja.

Niilon kehityksen lisäksi on ollut ihanaa seurata veljesten keskinäisen suhteen kehittymistä. Vauvavuoden ensimmäinen puolisko oli vaikea kaikille – niin myös tuoreelle isoveljelle. Mutta Niilon kasvaessa ja alkaessa muistuttaa enemmän leikkikaveria ja vähemmän parkuvaa alienia, on Leevikin ottanut hänet perheenjäseneksi. Aivan viime aikoina on veljesten välille syntynyt uudenlaista kanssakäymistä – hassuttelua ja huolenpitoa, enkä malta odottaa mitä tuleman pitää.

Onnea ihana rakas Niilo ❤️ kiitos kun teet elämästämme värikkäämpää!

Vegaaninen kukkakaali-perunasosekeitto

En ole sosekeittojen – tai keittojen ylipäänsä, ystävä. Miellän keitot jotenkin laimeiksi, tylsiksi ruoiksi. Silti teen keittoja aina silloin tällöin, kun en muutakaan keksi tai mieheni toiveesta, hän kun oikeasti pitää niistä.

Sain 30-vuotislahjaksi Vitamixin, kaikkien blendereiden blenderin, jota taloudessamme Masiinaksikin kutsutaan. Sen ansiosta erityisesti sosekeittojen suosio ruokarotaatiossamme on noussut. Ovathan ne huippuhelppoja, lapsillekin maistuvia ja smoothien lailla sosekeittoihin voi upottaa ties mitä ravitsevaa. Ja pääsee ihailemaan Masiinan työtä.

Tämän myyntipuheen myötä jaan teille kukkakaali-perunasosekeiton reseptin. Keiton ainekset voi (lähestulkoon) laskea yhden käden sormilla ja ne voi pilkkoa kattilaan vaikka edellisenä iltana ja keittää ja soseuttaa vasta seuraavana. Hävikkiä syntyy todella vähän, jos heität pataan kukkakaalit lehtineen ja perunat kuorineen, hyvin pestyinä tietysti. Proteiinia keittoon tuo purkillinen valkopapuja ja päälle ripoteltavat siemenet. Jos et omista blendereiden blenderiä, ei haittaa, soseuttaminen onnistuu vähemmän tehokkaallakin laitteella. Muista tarkistaa laitteen kuumankestävyys ennen kuin käsittelet kiehuvaa keittoa (terveisin yhden muovisen sauvasekoittimen tuhonnut).

Kukkakaali-perunasosekeitto neljälle

5 pientä perunaa

1 pienehkö kukkakaali

1 sipuli

1-1.5dl vettä

1prk valkoisia papuja

1prk kaura- tai soijakermaa

Tuoretta tai kuivattua timjamia, suolaa, mustapippuria

Keiton viimeistelyyn: oliiviöljyä, siemeniä

Pese perunat ja kukkakaali huolellisesti ja paloittele ne. Kuori ja paloittele sipuli. Laita vihannekset kattilaan ja lisää vettä sen verran, että noin puolet vihanneksista peittyvät. Kuumenna kiehuvaksi ja keitä kannen alla 15-20 minuuttia kunnes vihannekset ovat kypsiä. Lisää pavut, timjami, suola ja pippuri sekä kaurakerma ja soseuta tasaiseksi (lisää vettä jos keitosta tulee liian paksua). Viimeistele siemenillä ja oliiviöljyllä ja tarjoile tuoreen leivän kanssa.