Kanarialla kolmatta talvea putkeen

Kuten mainitsin aiemmassa postauksessa, muuttui eksoottinen Thaimaan-talvilomamme hieman vähemmän eksoottiseen Kanariaan. Olemme nyt siis lomailleet Kanarialla kolmena peräkkäisenä talvena ja täytyy sanoa, että jokainen reissu on ollut oikein onnistunut. Olin ennen ehdottomasti enemmän Kreikka-fani ja koin Espanjan jotenkin tylsänä (kivaa yleistämistä, heh), mutta lasten kanssa reissatessa olen ihastunut Espanjaan. Ihmiset ovat (lapsi)ystävällisempiä, iloisempia ja hotelleissa on siistimpää. Vaikka rakastankin Kreikan saariston luontoa, kirkkaita vesiä, kieltä ja ruokaa, olen viimeisillä reissuilla ollut hieman pettynyt. Kyse voi toki olla odotuksistakin – Kreikkaa kohtaan ne ovat olleet korkeammalla kuin Espanjaa, joten Espanjalla on ollut mahdollisuus yllättää positiivisesti.

Tällä kertaa valitsimme Kanariansaarista Gran Canarian – edellisinä vuosina lomailimme Lanzarotella ja Teneriffalla. Kumpikaan meistä ei ollut käynyt saarella ennen. Taas kerran sää suosi meitä, emmekä nähneet sadepilviä. Lämpötilakin pysyi päivisin yli kahdessakympissä, mutta viileä tuuli pakotti välillä vetämään lämpimämpää vaattetta ylle. Olimme kuitenkin varautuneet tähän, joten mikään yllätys se ei ollut. Tammikuista säätä voisi hyvin kuvata Suomen kesäksi, palmuilla höystettynä.

Hotellivalinta osui jälleen kerran nappiin. Ensivaikutelma myöhään illalla saapuessa oli vanhahtava, mutta loppujen lopuksi hotelli oli oikein siisti ja viihtyisä. Olimme varanneet kaksion Sol Barbacan-hotellin päärakennuksesta. Huoneemme oli maantasossa ja varustettu isolla terassilla. Ensi alkuun epäilin aidattoman, uima-altaan läheisyydessä sijaitsevan terassin toimivuutta, mutta loppujen lopuksi se ei ollut ongelma. Luulen tosin, että vuotta aikaisemmin tämä olisi ollut aika stressaava vaihtoehto, nyt Leevi oli tarpeeksi vanha ymmärtämään, ettei voi juosta suinpäin altaaseen (se ei tosin estänyt häntä juoksentelemasta ympäri hotellialuetta ilman vaatteita…)

Valitsimme tarkoituksella hotellin, jonka altaat ovat lämmitettyjä – osasimme varautua viileään tuuleen. Altaissa olikin ihan mukava uida, mutta ekologinen vaihtoehto tämä ei tietenkään ole… Niilon allergioiden vuoksi varasimme tällä kertaa puolihoidon sijasta ainoastaan aamiaisen. Tämä toimi ihan hyvin, vaikka toki puolihoito tällä köörillä olisi ollut kaikista helpoin vaihtoehto. Buffetti kaksi kertaa päivässä ei kuitenkaan houkutellut.

Playa del Ingles paikkana sen sijaan oli suoraan sanottuna aika jäätävä – laatikkomaisia, jättiläismäisiä rähjäisiä hotellikomplekseja, mitä kummallisimpia ostareita ja “rantabulevardi”, joka oli reunustettu humaltuneiden eläkeläisten bilepaikoilla. Rantakaan ei säväyttänyt. Paikan pelastus on Maspalomasin dyynit, jotka ovat kyllä näkemisen arvoiset. Joten jos tänne eksyt, suosittelen todellakin hyvää hotellia, jonka ulkopuolelle ei tarvitse paljoa mennä. Ravintolakartalta löytyi onneksi hyviäkin paikkoja, vaikka pelkäsin kaikkien tarjoavan ylihinnoiteltua turistihöttöä. Ainakin tapas-paikka Shortys, etiopialainen Restaurante Etiopico Afrika ja Allende 22 Grados olivat erinomaisia. Nämä kaikki sijaitsisivat hotellimme lähellä, kaukana rannasta. Sen sijaan TripAdvisorin ykkösenä keikkuva LoLa oli täysi huti – omistaja katsoi seuruettamme kauhuissaan ja kakisteli moneen kertaan kuinka “rattaat eivät mahdu, heillä ei ole mitään syöttötuoleja, tämä on fine dining-paikka, on ihan täyttä jne.” ja paikka siis sijaitsi yhden rähjäisen ostarin yläkerrassa, vaikea uskoa että olisimme kauheasti latistaneet tunnelmaa… Ensimmäinen kerta ikinä, kun kohtaan moista lapsiperhevihaa, ainakaan näin näkyvästi (okei, toinen kerta oli taksikuskimme täällä Tallinnan päässä, mutta se on jo toinen tarina).

Tällä kertaa emme vuokranneet autoa, vaan teimme kaksi päiväreissua bussilla – toisen Puerto Ricon Angry Birds-puistoon ja toisen saaren pääkaupunkiin Las Palmasiin. Kumpaankin suuntaan yhdensuuntainen reissu kesti n. 45min ja lapset jaksoivat sen hienosti, joko nukkuen tai maisemia katsoen. Angry Birds-puisto oli käymisen arvoinen, ainakin yli 3-vuotiaan kanssa, tosin hintaa reissulle kyllä tulee. Puerto Rico vaikutti Playa del Inglesiä huomattavasti viihtyisämmältä paikalta, joten jos joskus päädymme takaisin Gran Canarialle saatamme palata tänne. Las Palmas onkin ihan oikea iso kaupunki, ja ensi näkemältä viehättävä ja mielenkiintoinen sellainen. Ehdimme lasten tahtiin mennessämme nähdä vain pienen osan vanhaa kaupunkia, joten palaisin mielelläni kaupunkiin paremmalla ajalla. Söimme herkullista vegeruokaa Zoe Food’ssa ja löysimmepä ostoskadun varrelta vegaanijäätelöä myyvän kahvilankin. San Telmo-puiston leikkikenttä viihdytti Leeviä bussimatkan jälkeen.

Saimme kaikki olla alkutalven sairatelukierteen jälkeen terveinä koko etelänloman ajan, josta olen hyvin kiitollinen. Loma oli onnistunut ja oikeastaan juuri niin rentouttava kuin se vain voi tällä porukalla olla, kiitos mukavan hotellin, kivojen ilmojen ja sen ettemme suunnitelleet tekemisiämme etukäteen. Lennotkin menivät hyvin kaikesta stressaamisesta huolimatta. Olemme kuitenkin ikionnellisia, ettei seuraavaa lentomatkaa ole buukattu (kuten meillä yleensä on tapana) – seuraavan kerran on pakko lentää kesällä Saksan lomalle, mutta siihen asti on lentokalenterissa tyhjää. Lupailimme myös itsellemme, ettemme lentäisi etelään ollenkaan ensi vuonna, mutta saa nähdä pitääkö päätös kaamoksessa.

Advertisements

Luukku 20 – Jouluperinteet muutosten tuulissa

Tämä postaus on 20. osa Ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Linkit muihin osallistuviin blogeihin löydät tekstin lopusta.

Sairastuvan perukoilla on hyvä viritellä joulutunnelmaa, joka tosiaan pääsi perheessämme riehuvan influenssaviruksen myötä hieman kolhiintumaan.

Joulu on aina ollut minulle tärkeä juhla – olen rakastanut sen tunnelmaa pienestä asti ja jopa parikymppisenä sinkkuna halunnut juhlia sitä kauden alusta loppuun täysin rinnoin (enkä nyt tarkoita pelkästään pikkujouluja). En myönnä, että edes lapsena tärkein asia olisi ollut lahjojen saaminen vaan kuusen valot, joulun tuoksut ja maut, rauhallisuus ja pysähtyminen. Ja perinteet.

Vielä jokunen vuosi sitten olin aivan ehdottomasti sitä mieltä, ettei jouluna saa matkustaa ja niinpä lapsuudenperheeni onkin aiemmin pysynyt visusti kotimaan kamaralla jouluja viettäessämme. Minulle on ollut myös hyvin tärkeää, että jouluaaton kulku on (meidän) perinteidemme mukainen ja ettei klassikkoruokia mennä sörkkimään. Harmaasuolattu kinkku ja Saarioisten laatikot tekivät joulun, sienisalaattia, graavilohta, mätiä ja suklaakonvehteja unohtamatta. Kerran äitini ehdotti kinkun sijasta kalkkunaa, mutta tyrmäsin ajatuksen täysin naurettavana.

Ulkomaille muuton myötä jouluihminen minussa alkoi pikkuhiljaa hiipumaan – en vain päässyt siihen lapsuuden tunnelmaan Puolassa saati Ugandassa. Kaikki näytti, tuoksui ja maistui erilaiselta eikä kellään ollut samoja muistoja kuin minulla. “Sinne päin”-makuisten ruokien syöminen ja Lumiukon tapittaminen netistä yksinään ei vaan ollut sama asia. Yritin saada Wolfia innostumaan meidän perinteistämme, mutta hänellä olikin omat mielessään. Porottavan auringon alla joulu tuntui hyvin kaukaiselta. Omien lasten myötä haluan kuitenkin taas ryhdistäytyä ja onhan joulutunnelmaan virittäytyminen täällä Tallinnassa muutenkin paljon helpompaa. Pikkuhiljaa muovaamme omia perinteitämme, ottaen palan Suomesta ja toisen Saksasta ja ehkä hippusen matkan varrelta.

Tänä vuonna olemmekin jo juoneet glögikiintiön täyteen, ihailleet Tallinnan joulumarkkinoita ja – valaistusta, leiponeet pipareita ja joulutorttuja, laulaneet joululauluja ainakin viidellä eri kielellä, koristelleet kuusen, avanneet joulukalentereita, saaneet lahjoja Nikolaukselta, ripustaneet jouluvaloja, tavanneet pukin vähintään kolme kertaa, sytyttäneet adventtikynttilöitä ja lukeneet joulukirjoja iltasaduksi. Innostus on mitä ilmeisimmin tarttunut myös Leeviin – hän kysyy noin kymmenen kertaa päivässä “onko nyt joulu?”.

Suurinta päänvaivaa perinteiden suhteen perheessämme tuottavat joululahjat. Tai siis eivät itse lahjat vaan niiden tuoja. Wolfin kotiseuduilla Pyhä Nikolaus (eli Joulupukki) tuo jotakin pientä 6.12 eli Nikolauksen päivänä. Jouluaattona lahjat kuusen alle käy tipauttamassa Christkind eli vauva-Jeesus. Omasta mielestäni Joulupukki on tietenkin ainoa oikea lahjojen tuoja. Saa nähdä miten poikien uskomus asiasta muotoutuu, vai uskovatko he kumpaankaan. Voi olla, että Leeville tuottaa pientä päänvaivaa, kun isovanhemmat ja muut Saksassa puhuvat lahjoja tuovasta vauvasta ja äiti ikivanhasta valkoparrasta.

Kuten mainitsin, on jouluruoalla ollut minulle iso merkitys, ja olinkin alunperin pettynyt huomatessani, että saksalaisella perheenpuoliskollani on tapana syödä melko arkisesti joulunakin. Jouluaattona pöydässä on bratwurstia, perunaa ja kaalia eikä jälkiruoista saati spesiaaliaamiaisesta ole puhettakaan. Tänä vuonna vietämme joulua Saksassa, mutta vuodesta suurin osa on muutenkin mennyt ruoka-asioiden suhteen normaalia niukemmin, joten en osaa harmitella asiaa. Eipähän tarvitse miettiä mitä voi ja mitä ei voi syödä… Riisipuuron haluan kuitenkin jouluaamuna keittää ja ehkä leipaista parit tortut myös, jos saan ainekset kasaan. Lupasin kuitenkin itselleni ottavani tämän joulun rentoutumisen kannalta ja pysyväni mahdollisimman paljon pois keittiöstä – saa nähdä miten se onnistuu.

Tuulettumista on muutenkin näkyvissä joulupöydän antimissa. Orastavan vegaaniuden myötä olen bongaillut joulureseptejä netistä ja lehdistä ja luulenkin, että ensi vuonna suomalainen joulupöytämme näyttää aika erilaiselta kuin menneinä vuosina.

Siitäkin huolimatta, että ideani perinteisestä joulusta on joutunut hieman taipumaan, on suomalaisessa ja saksalaisessa joulussa paljon samaa, joten perheriitaa ei tästä(kään) aiheesta ole saatu aikaiseksi. Toivon, että lapsillemme jää yhtä hyviä muistoja jouluista kuin minulla on omasta lapsuudestani, vaikka juhlan vietto paikka vaihtuukin joka vuosi.

Tunnelmallista ja enemmän tai vähemmän perinteikästä joulua kaikille!

Tästä pääset lukemaan muiden ulkosuomalaisten joulutunnelmia:

Luukku 1: Anniinan kulma / Italia
Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa
Luukku 3: Viinilaakson viemää / USA
Luukku 4: Maurelita / Ranska
Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti
Luukku 6: Suomalainen im Allgäu / Saksa
Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti
Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA
Luukku 9: Viisi kymppiä lasissa / Luxemburg
Luukku 10: Viherjuuria / Saksa
Luukku 11: Hollanninsuomalainen / Hollanti
Luukku 12: Tahdon Asiat / USA
Luukku 13: Matkani tuntemattomaan / Ruotsi
Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja
Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti
Luukku 16: Oh, wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days / Saksa
Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA
Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari
Luukku 19: Ruovesi blogi / Itävalta ja Unkari
Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro
Luukku 21: Heidin Italia / Italia
Luukku 22: À la Helvetia / Sveitsi
Luukku 23: One glass of milk, please / USA
Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii, USA

Expatin tukiverkosto

Lasten syntymien jälkeen ulkomailla asumiseen on tullut uusia ulottuvuuksia. Yksi niistä negatiivisimmista on tukiverkoston puuttuminen. Varsinkin tilanteessa, jossa perhe muuttaa muutaman vuoden välein, on luotettavan verkoston rakentaminen vaikeaa ja energiaa vievää.

Toki tiedän, ettei kaikilla kotimaassakaan asuvilla ole mahdollisuutta viedä lapsia hoitoon isovanhemmille tai muille sukulaisille tai ystäville sen useammin kuin meilläkään. Mutta joillakin ilmeisesti on. Sen näkee täällä Tallinnassakin – mummot ja papat ulkoiluttavat lapsia, kun vanhemmat ovat töissä tai tekevät jotain muuta.

Expatille ainoa paikallinen tukiverkosto on usein maksullinen, ja ainakin itse tunnun kasvaneen sellaiseen ajatukseen, ettei maksullisen lastenhoidon hyödyntäminen ole yhtä hyväksyttävää kuin sukulaisten apu. Sen lisäksi se tietysti maksaa, eli sen tarpeellisuutta tulee punnittua vieläkin enemmän kuin siinä tapauksessa, jos lapsi olisi vaikka isovanhemmalla hoidossa. “Onko tämä nyt oikeasti niin tärkeää, olenko varmasti nyt ansainnut tämän oman hengähdyshetken niin että jopa maksaisin siitä?” Eikä kaikilla ole edes varaa ottaa ulkopuolista apua. Lisähaasteena on löytää luotettava tyyppi, joka puhuu samaa kieltä lasten kanssa ja joka pysyisi maisemissa muutamaa kuukautta pidempään. Heitä ei välttämättä kasva puissa.

Onneksi Tallinna on lähellä Espoota, josta olen itse kotoisin ja jossa vanhempani edelleen asuvat. He pääsevät tänne kyllä, jos tositarve iskee. Mutta eivät vaikean yön jälkeen hetkeksi vauvaa viihdyttämään tai yhdeksi illaksi, jotta vanhemmat saisivat hieman kahdenkeskistä aikaa. Edestakaisiin matkoihin menee kuutisen tuntia, lautta-aikataulut täytyy ottaa huomioon eivätkä liputkaan toki ilmaisia ole. Olemme onnekkaassa asemassa siinä mielessä, ettei äitini ole enää työelämässä, joten hän voi periaatteessa tulla tänne milloin vain. Käytännössä hänellä on kuitenkin myös oma elämä.

Lääkärimme ehdotti kepeästi taannoin, kun näytin erityisen väsyneeltä, että äitini tulisi tänne joka viikonloppu lapsia hoitamaan. (Tässä uskon huomaavani suomalaisen ja virolaisen kulttuurin eron – täällä tuntuu olevan paljon yleisempää, että iso- tai isoisovanhemmat hoitavat lapsia ihan päivittäin. Todennäköisesti kyse on osaksi olosuhteiden pakosta.) Kepeästä äänensävystä huolimatta lääkäri tuntui olevan täysin tosissaan. Voitte varmaan arvata onko tämä käytännössä mahdollista?Äitini on kuitenkin tullut hätiin jo useamman kerran näiden haastavien kuukausien aikana, ja arvostan sitä todella. Lisäksi vanhempani, kuin myös Wolfin vanhemmat, hoitavat lapsia silloin kun käymme heillä tai he ovat täällä. Mutta kuten sanottua, mikään säännöllinen, arkielämää helpottava apu tämä ei valitettavasti ole.

Asia voisi toki olla toinen, jos asuisimme kauemmin aloillamme. Ajan kuluessa olemme myös täältä löytäneet muutaman ystäväperheen, jolle uskaltaisin jättää lapset ja joka heidät ottaisi vastaan. Mutta kyllä kynnys kysyä, varsinkin kun perheissä on pieniä lapsia jo ennestään, on suurempi kuin jos isovanhemmat asuisivat samassa kaupungissa. Erityisen hankalia ovat tilanteet, jolloin joku on kipeänä. Kipeitä lapsia ei voi lähettää toiseen lapsiperheeseen leikkimään sillä aikaa kun vanhemmat kuittailevat univelkojaan. Käytännössä Wolfi on joutunut olemaan pois töistä useamman kerran tilanteissa, joissa joko minä tai lapset ovat kipeitä, koska muutakaan apua ei ole. Onneksi hänellä on se mahdollisuus. Ja onneksi hän ei matkusta työssään, kuten monien muiden expat-perheiden vanhemmat. Wolfin työn puolesta perheitä tuetaan mielestäni ihan kohtuullisesti, mutta tässä kohtaa olisi ehdottomasti petrattavaa – lastenhoitoasioissa meidät jätetään aika lailla oman onnemme nojaan, vaikka työn luonteeseen kuuluen sen järjestäminen on tavallista hankalampaa.

Kaiken kaikkiaan expatin tukiverkosto tulee kalliiksi. Milloin palkataan nanny, milloin maksetaan isovanhempien matkalippuja, milloin varataan hotellihuoneita kahdenkeskistä aikaa varten. Jos yhden yön hinnaksi ilman niitä itse treffejä tulee jo 200 euroa, kuinka usein olisit valmis sen maksamaan? Haaveilen säännöllisesti siitä, kuinka voisimme soittaa isovanhemmille ja kysyä voisivatko he katsoa lasten perään vaikkapa huomenna, jotta pääsisimme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Tai että lapset yökyläilisivät, että saisimme koko talon itsellemme yhdeksi vuorokaudeksi. Tai kun olen itse kipeänä, että joku tulisi ja veisi lapset hetkeksi muualle.

Isovanhemmilla ja muilla perheenjäsenillä on erilainen side lapsiin kuin palkatulla avulla. Tämä vuoksi itselleni ainakin on helpompaa jättää lapset heidän hoiviinsa kuin nannyn. Ja onhan se eri asia kun lapset saavat luoda suhdetta sukulaisiinsa, samalla kun vanhemmat saavat omaa aikaa. Sama nanny kun ei todennäköisesti pysy lapsen elämässä kovin montaa vuotta.

Millainen on sinun tukiverkostosi?

Lapset muuttivat elämän?

Taannoisen Lapset muuttavat reissaamista?-postauksen Facebookissa saamat kommentit saivat mut miettimään miksi tuntuu olevan trendikästä kertoa, etteivät lapset ole muuttaneet vanhempien matkustustapoja. Itsellenikin tuntui hankalalta myöntää, että lapset ovat totta tosiaan muokanneet esimerkiksi matkailu- ja ruokailutottumuksiamme. Saamieni kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, että keulia saavat vain ne, jotka edelleen kiipeävät vuoren huipulle lapsi rinkassa tai matkustavat Aasian halki ö-luokan junavaunussa. Pakettimatkat, ja erityisesti Kanaria, ovat saatanasta. Sen tietävät varsinkin ne, jotka eivät ole siellä koskaan käyneet (aika nurinkurista, eikös, kun suuri osa maailmanmatkaajista on niin avarakatseisia).

Mieleeni sitten juolahti ajatus – ehkä kateellisena näille khuuleille pallontallaajille, jotka mennä viilettävät niin, ettei lapsia edes melkein huomaa – että miksi lapsen tulo ei saisi muuttaa vanhemman käyttäytymistä? Mikä siinä on niin pahaa, että nämä ainakin minun maailmani mullistaneet höpönassut ovat tehneet minusta mukavuudenhaluisemman, pelokkaamman ja ehkä sitten jollain tasolla tylsemmän ihmisen? Keski-ikäisemmän, turvallisuudenhakuisen?

Kuulostaa itse asiassa aika röyhkeältä, itsekkäältä ja joustamattomalta sanoa, etteivät lapset vaikuttaisi elintapoihini mitenkään. Hehän ovat muuttaneet koko elämäni, muokanneet minusta uuden minän, kaivaneet tiensä sydämeeni! Ehkä teen heillekin palveluksen viemällä heitä paikkoihin, jotka on suunniteltu lasten tarpeet huomioon ottaen. Koko elämän ei tarvitse pyöriä lapsen ympärillä, mutta saan itsekin lapsen riemusta niin huikeita kiksejä, että mielelläni etsin esimerkiksi hotelleja tai ravintoloita, joissa on jotakin heitä varten. En tiedä sitten näistä reppureissaajien lapsista, mutta omani ainakin antavat minun syödä ruokani loppuun tai pulahtaa rauhassa altaaseen suuremmalla todennäköisyydellä, jos heille on varattu jotain ekstraspesiaalia.

Miksi on hienompaa paketoida itse matkansa vaikkapa maailman suuriin metropoleihin kuin ostaa valmiiksi paketoitu reissu yhtä lailla turistien täyttämään rantalomakohteeseen? Miksi Aasia on cool, jos sinne lentää kaksi vuorokautta viidellä vaihdolla pelkillä käsimatkatavaroilla, mutta ihan out jos on buukannut suoran lennon ja tsekannut ruumaan matkalaukun lisäksi vielä lastenrattaat ja turvakaukalonkin?

Yleisestikin ottaen ilmassa tuntuu olevan ajatus, että mitä vaikeammin asiat tekee, sen siistimpi tyyppi on. Tähän ajatusmaailman törmään liian usein sekä omassa päässäni että netin keskustelupalstoilla. Vauvan itsetehdyistä soseista ja lapsen hoitamisesta 100% omissa helmoissa nukkumiseen koko perheen kesken pakun takakontissa ja lapsen kiikuttamiseen iltakymmeneltä tapas-ravintolaan. Mutta eikös vaikeimman kautta tekeminen ole oikeastaan aika typerää? Eikö olisi fiksumpaa tehdä asiat itselleen helpoksi ja käyttää jäljelle jäänyt energia johonkin muuhun.

Toki tähän voi aina tulla joku pätemään, että kyllä meidän erkkipetteri vaan on tottunut matkustamiseen eikä ikinä kiukkua lentokoneessa ja ravintolassakin istuu kivasti koko illan. Että ei me mitään vaikeaksi tehdä, katso, kun meidän lapsikin nauttii! Onnea vaan erkkipetterin vanhemmille, ei meidän Leevi vaan vaikka kokenut on sekä lentämisessä että ravintolakuluttajanakin. Pääsen itse huomattavasti helpommalla, jos otan lapsen tarpeet huomioon, vaikka sitten etsimällä kohteen lähempää ja ravintolan, jossa on leikkinurkka ja ruokalistalla pastaa (ilman kastiketta).

Olisi jännä tietää, onko tämä suomalainen juttu? Vai yleismaailmallinen trendi? Onko tämä mun sukupolven ihanne, vai oliko tällainen ajatusmaailma jo omilla vanhemmillani? Että aikuisten tulisi jatkaa menoaan samaan malliin, vaikka lapsia roikkuisi lahkeessa neljä. Mitä mieltä te ootte?

Tallinna lasten kanssa: Super Skypark @ T1

Täällä kylmässä pohjoisessa sisäleikkipuistot ovat kultaakin kalliimpia pienten lasten vanhemmille ja tämä on ymmärretty myös Virossa. Toistaiseksi leikkipaikat täällä eivät ole kuitenkaan yltäneet lähellekään Hoplopin ja muiden Suomesta löytyvien tasolle, vaan ovat olleet korkeintaan keskinkertaisia, usein jopa nuhjuisia kiipeilytelineitä ostoskeskusten perukoilla. Toki hinnatkin ovat ihan eri kaliiberia suomalaisiin verrattuna, joten leikkipaikoilla on tullut käytyä harva se viikonloppu.

Tallinnan uusin “nähtävyys”, vasta avattu T1-ostoskeskus lentokentän lähellä vastaa haasteeseen lapsiperheiden ajanviettopaikasta (kuten myös vanhempien ravintolamaailmoineen, elokuvateattereineen ja taidegallerioineen) ja sinne onkin tänä viikonloppuna avattu uutuutta hohtava Skypark, joka ei enää paljoa Suomen sisäleikkipuistoille kalpene.

Virolaiset tuntuvat hurmaantuneen trampoliineihin – trampoliinipuistoja löytyy useampia ja niissä käyvät ilmeisesti siis ihan aikuisetkin. Simppeleimmillään paikat ovat siis seiniä myöten trampoliineilla vuorattuja ja sisäänpääsymaksua vastaan pääsee testaamaan lantionpohjalihastensa kunnon. Skypark aloitti tällaisena trampoliinikeskuksena myös, mutta on uusien tilojen myötä laajentanut monipuolisemmaksi leikkipuistoksi.

Uudesta Skyparkista löytyy massiivisten trampoliinialueiden lisäksi myös leikkilinnake, pienten lasten alue, jättimäinen kiipeilyteline liukumäkineen sekä törmäilyautot. Hinta ainakin toistaiseksi oli hyvin kohtuullinen – alle 5-vuotiaan koko päivän lippu maksaa vain 5 euroa ja saattaja pääsee ilmaiseksi, mutta ei saisi käyttää “laitteita”, joka on käytännössä mahdotonta. Tällä lipulla ei myöskään saisi käyttää trampoliineja, mutta käytännössä kukaan ei tätä valvo. Tästä syystä hinnoittelu on hieman sekavaa, mutta ainakin tällä ekalla kerralla leikimme koko perhe puistossa sillä viidellä eurolla kenenkään puuttumatta asiaan.

Puiston rakentaminen on vielä hieman kesken, mutta sen pitäisi olla valmis vielä tämän vuoden puolella. Puiston sisälle tulee ilmeisesti vielä pieni kahvila ja välittömään läheisyyteen perheravintola, jotka lisäävät paikan viehätystä. Olen aina karsastanut ostoskeskusten leikkipaikkoja, joissa aikuiselle ei ole mitään kun ainoat eväätkin ovat pillimehuja ja tikkareita. Puistosta, kuten muidenkin ostareiden paikoista, voi vuokrata synttärihuoneen. Skyparkin huoneet olivat melkoisia koppeja, mutta niistä on hieno näkymä kaupungin kattojen yli merelle asti.

Vahva suositus siis joululomalaisille – vanhankaupungin iki-ihanan joulutorin lisäksi kannattaa hypätä nelosratikkaan Virun edessä ja ajaa katsastamaan tämä mesta. T1 vaikutti ensi katsauksella muutenkin aika kivalta ostoskeskukselta, vaikka moisia paikkoja yritänkin nykyään heräteostoksien pelossa vältellä.

Erään expatin virolainen ruokakori

Ulkosuomalaisten blogit-ryhmän haasteen innoittamana avaan teille tänään erään maanantaisen kauppakassin sisällön.

Tänään kassista löytyikin oikea lottovoitto blogipostausta ajatellen, nimittäin melkein viikon ruokaostokset. Yleensä pyrinkin kyllä käymään kaupassa (tai tilaamaan Prismasta) kerran viikossa isosti ja sitten hakemassa vain jotain pienempää, esim. lisää hedelmiä tai tuoretta leipää. Koen, että käytän silloin ruokaostoksiin sekä vähemmän aikaa että vähemmän rahaa. Mitään faktatietoa minulla ei tästä tosin ole. Tunnen myös suurta tyydytystä, jos saan lähes koko viikon ostokset tehtyä yhdellä kertaa.

Ruokakoristani löytyi tällä kertaa paljon vihanneksia ja hedelmiä, säilykkeitä, tofua, linssejä, Leeville soijajogurttia, Wolfille kefiriä, mehua, puurohiutaleita, muroja, vauvanruokaa, tortilla-aineksia ja oliiviöljyä. Kallein satsaus tällä kertaa oli tuo öljypullo. Kaappini eivät ole koskaan tyhjiä, vaan kuivakaapit ja pakastin on varustettu perusteellisesti peruskamoilla, kuten pastalla, riisillä, erilaisilla jauhoilla, säilykkeillä, kasvimaidoilla, mehulla, marjoilla ja pakastevihanneksilla. Täydennän näitä aina tarpeen mukaan. Tällä kertaa kaapit olivat melko täynnä, joten ostin lähinnä tuoretavaraa. Lasku pysyi kohtuullisena myös siksi, ettei vaipoille tai maidolle ollut tarvetta – nämä ovat varmaan kaksi suurinta menoerää kauppalaskussamme, tosin vaippalasku on pienentynyt Leevin oppiessa päiväkuivaksi ja Niilon käyttäessä suurimmaksi osaksi kestovaippoja.

Yleensä teen isommat ostokset joko Rimissä tai Prismassa. Spesiaalituotteita, kuten kookosjogurttia ja mantelimaitoa ostan lisäksi Selveristä ja Solaris-kauppakeskuksen ruokakaupasta. Ehkä eniten, verrattuna Suomen jättimarketteihin, ärsyttää että tarvitsemiani tuotteita täytyy juosta hakemassa ympäri kaupunkia ja ne ovat usein loppu. Tosin eipä jätti-Cittarissakaan ollut viimeksi mitään kookospohjaista jogurttia soijan ja kauran vallatessa hyllyt (normaalisti ilahtuisin valikoimasta kovasti, mutta soija ja kaura ovat edelleen imetysdieetin vuoksi poissa pelistä).

On vaikea verrata mikä ruokaostostottumuksissani on muuttunut ulkomaille muuton vuoksi, ja mikä muiden elämäntilanteen muutosten takia. Suomessa olen viimeksi elänyt sinkkuna sekasyöjätarjoilijana (lue: söin töissä), kun taas nyt olen kahden lapsen kotivegaaniäiti. Aiemmin kaipasin Suomen valtavia maitotuote- ja karkkivalikoimia, mutta pärjään nykyään mainiosti ilman. Jokainen maa missä olen ulkomaille muuton jälkeen asunut, on toki vaikuttanut ruokakorin sisältöön, koska eri maissa on eri asioita tarjolla. Suurin muutos on kuitenkin ollut se, että en ole vuoteen ostanut kotiin lähes mitään eläinperäistä, Wolfin aamujogurttia ja pizzajuustoja lukuunottamatta. Vielä viime vuonna ostin käsittämättömän määrän juustoja ja munia ja Ugandassa asuessa söimme liharuokaa lähes joka päivä. Puolan ajoilta muistan, kuinka hukassa olin täkäläisten maitotuotteiden kanssa yrittäessäni löytää rahkaa ja ruokakermaa. Mutta en oikeastaan muista tarkalleen mitkä olivat sen aikaiset luottoarkiruokani.

Eräs asia, jonka olen huomannut, on se, että täällä Virossa tulee ostettua hyvin sekalaisten merkkien tuotteita – on paikallista, suomalaista, ruotsalaista, italialaista… Suomessa ostaisin varmaan pelkkää Pirkkaa. Itseä jollain lailla ärsyttää tämä, ehkä purkit ja pakkaukset eivät erilaisuudessaan miellytä esteettistä silmääni.

Tällä hetkellä arkiruokina pyörii aika paljon samoja, johtuen omasta väsymyksestäni ja Niilon allergioista. Soija- ja kauratuotteet ovat jääneet lähes kokonaan ja syömme paljon papuja, linssejä ja kikherneitä. Sen minkä maksan enemmän mantelimaidosta kauramaidon sijaan, säästän uskoakseni ruoka-aineissa – pavut ovat edullisempia kuin tofu tai nyhtökaura. Luottoruokia ovat mm. pinaattilinssikastike riisin kanssa, sosekeitot, tortillat ja tacot, salaatit, pastat ja lasagne. Tällä viikolla listalla ovat ainakin tortillat (Suomesta tuodulla Härkiksellä), juuressosekeitto, chili sin carne ja pasta kaappiin jääneistä aineksista.

En oikein osaa verrata ruokaan menevää rahamäärää Suomeen, mutta melko kallista täällä mielestäni on. Useat tuotteet, joita päivittäin käytämme, kuten kasvimaidot ja -jogurtit, ovat täällä hieman kalliimpia kuin Suomessa. Onneksi maidot ovat nykyään aika usein tarjouksessa, vegebuumi jyllää täälläkin. Myös ihan perusjuttuja, kuten hedelmiä, vihanneksia ja kuivatarvikkeita vertaillessa tuntuu usein, että täällä on kalliimpaa kuin esimerkiksi Saksassa. Joka on aivan hullua, kun miettii virolaisen ja vaikkapa eteläsaksalaisen palkkoja. Rahtaankin aina täyslastillisen ruokatuliaisia sekä Suomesta että Saksasta.

Tämänkertainen kauppalasku oli ~55 euroa, joka kuulosti mielestäni aika isolta, kun ottaa huomioon, että suuri osa ostoksista oli suht edullisia kasviksia ja hedelmiä. Katson aina kilohintaa, enkä osta yleensä yli 3 euron kilohintaisia hevi-tuotteita yrttejä lukuunottamatta. Luomuheviä ostan harvoin – sitä on heikosti saatavilla, hinnat huikeita ja pakkaukset kolminkertaista muovia. Myös kuivatavaroissa vertailen hintoja parhaani mukaan, mutta yritän antaa painoarvoa myös pakkaukselle ja luomulle. Valmiit vauvanruoat kasvattavat laskua niin nopeasti, että vaikka voisinkin syöttää Niiloa pelkästään kaupan sapuskoilla, ei taitaisi rahapussi kestää (vauvanruoat on yksi asia, jonka Saksasta saa kolmanneksen sillä hinnalla mitä täältä).

Jos muidenkin ulkosuomalaisten ruokakorit kiinnostavat, pääset lukemaan niistä näistä linkeistä:

H niinkuin Hausfrau

Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä

Life in English

Vihreän saaren emäntä

Suomalainen im Allgäu

There was a blog post challenge in one of my Facebook expat groups – to tell about your grocery basket abroad.

I started thinking what has changed in my grocery shopping habits since I moved away from Finland. More than moving abroad I think my habits have been changed by other changes in my life. When I last lived in Finland I was single living alone working in restaurant – which means I mostly ate at work or at my parents. Usually I went grocery shopping on Sundays when I had hangover, and bought bunch of unhealthy crap.

Now I am stay-at-home mom of two, who has recently cut almost all animal products from my diet. So the biggest change is obviously there. I cook more, bigger and, I would like to think, healthier. And the ingredients have changed completely, which keeps cooking interesting.

Every country where I have lived has of course had its effect on what I buy. I buy what is available with reasonable price. For example in Uganda proper cheese was difficult to find and the fruits and veggies were different from what we have here. In Poland, when I first lived outside Finland, I was quite lost and annoyed when the milk product selection wasn’t at all what I was used to.

Nowadays the most expensive food stuff I buy is probably almond milk, almond butter and all kinds of special flours, like chickpea, coconut and buckwheat flour. But I think that compared to my previous meat, egg and cheese heavy diet, I don’t spent much more.

What I’m wondering here in Estonia is how expensive it sometimes is. How can average Estonian afford anything more special when prices are higher than in Finland? And for example ready baby food is ridiculously expensive – sometimes three times more than in Germany where people earn three times more…. So I keep dragging half a suitcase of food from Finland and Germany whenever possible.

#%@^# refluksi

Juuri kun alkoi näyttää siltä, että Niilon allergiat (tai yliherkkyydet) alkavat helpottaa ja alamme löytää hänelle kiinteitä ruokia syötäväksi, räjähti refluksi niin sanotusti käsiin ja yöt menivät entistä karmeammiksi.

Mitä nämä karmeat yöt meillä ovat tarkoittaneet? Normaaliksi muodostuneen 2 tunnin välein heräilyn sijaan olemme Niilon kanssa heränneet viimeiset viisi (?) yötä about 15 kertaa välillä jopa 10 minuutin välein. Tällä kertaa syy on ollut selkeä, koska sen voi kuulla ja nähdä. Silent refluksi jyllää yöt päivät, mutta makuuasennossa se haittaa erityisesti – vauvaparka nieleskelee pukluja, yskii, vääntelehtii ja kiemurtelee epämukavaa oloaan. Silent refluksi on siis refluksin muoto, jossa vatsan sisältö ei tule ulos asti vaan lapsi nielee sen.

On hyvin todennäköistä, että refluksin paheneminen on allerginen reaktio johonkin ruoka-aineeseen, mutta koska se on pahentunut hieman huomaamatta, eikä ole koskaan ollutkaan kokonaan pois, en edelleenkään tiedä mikä sen aiheuttaa. Viime viikolla näytti siltä, että soija on vihdoin Niilolle ok, mutta nyt täytyy jättää se taas hetkeksi pois, koska uskon sen olevan todennäköisin vaihtoehto. Pahinta on se, ettei mikään muu kuin tissillä roikkuminen tunnu auttavan vauvan oloa. Ja mitä useammin vauva juo, sitä enemmän maitoa nousee kurkkuun eli kierre on valmis.

Refluksiin on lääkkeitä, mutta vauvoille niitä varten tarvitsee reseptin ja reseptiä varten lääkärin joka sellaisen suostuu kirjoittamaan. (Toki olen itsekin sitä mieltä, ettei turhaan pidä lääkitä, varsinkaan pientä vauvaa.) Tässä asiassa valitettavasti korostuu tämä ulkomailla asuminen. Etsin tietoa suomeksi ja kuulun suomalaisiin vertaistukiryhmiin, joista saatu informaatio ei aina kohtaa paikallisten lääkäreiden näkemysten kanssa. Onneksi olemme kuitenkin Virossa – en voi kuvitellakaan että Ugandassa (jossa lasten ongelmat ovat vakavampia ja resurssit menevät niiden ratkaisemiseen) olisimme saaneet mitään apua allergia- ja refluksiasioihin. Täältäkään en kuitenkaan ole löytänyt sellaista apua, jota olisin kaivannut. Oma perhelääkärimme ei oikeastaan usko refluksiin, mutta suostui kuitenkin vänkäämiseni tuloksena kirjoittamaan kesäkuussa reseptin Losec-nimiseen lääkkeeseen. Se ei valitettavasti tuonut apua (annostus oli puolet pienempi kuin mitä olin kuullut Suomessa annettavan). Sen jälkeen lääkäri totesi, ettei refluksia ole kun ei lääke auta. Ja tähän uskoin itsekin aina joka toinen päivä.

Tällä viikolla sain kuitenkin taas tarpeekseni ja kirjoitin sähköpostia elokuussa tapaamallemme allergialääkärille Suomeen. Ilokseni hän vastasi saman tien ja kirjoitti reseptin Zantac-lääkkeeseen ja suositteli samalla aloittamaan myös Silicea-piihappogeelin antamisen. Tuota geeliä meillä onkin ja sitä on kokeiltukin, joskaan ei johdonmukaisesti. Nyt otettiin siis se käyttöön lääkärin antaman annostuksen mukaan. Lääkkeen saaminen onkin sitten toinen juttu – tänä vuonna on ollut tarkoitus alkaa mahdollisuus ostaa lääkkeitä Virosta suomalaisella reseptillä. Mutta se ei vielä toimi, ja apteekkarin mukaan hommassa menee vielä viikkoja. Oma lääkärimme kertoi, ettei ko. lääkettä edes saa täältä eikä sitä Virossa lapsille käytetä. Nyt sitten odottelen peukut pystyssä, että eräs ihana ihminen saisi lääkkeen huomenna Suomesta tuotua. Ja että se auttaisi Niiloa, edes vähän, koska hän aivan varmasti kärsii tilanteesta minuakin enemmän.

Ehkä kuitenkin eniten ärsyttää oma venkslaaminen asiassa – “ihan varmasti on refluksi, ei tämä ole normaalia” vs. “ei tässä mitään hätää ole, kyllä me pärjätään”. Olisi pitänyt kysyä ja vaatia apua aiemmin. Miksi sitä aina vähättelee näitä asioita, kenelle todistelen pärjääväni? Miksi lääkäriin mennessä alankin yhtäkkiä kaunistelemaan asioita?

Niilon selkeiden refluksioireiden myötä olen herännyt miettimään voisiko jotain samantapaista olla myös Leevin edelleen jatkuvien heräilyjen takana? Pohdimme ja pohdimme, emme vain osaa kysyä apua, emme tiedä mistä kysyä. Pelkäämme kai, että meidät nauretaan lääkäristä ulos ja lähetetään kotiin unikouluohjeiden kera. Perhelääkärimme ei 3-vuotistarkastuksessa ollut huolissaan, koska Leevi kehittyy normaalisti. Mielestäni on aika radikaalia puuttua uniongelmiin vasta sitten, kun ne näkyvästi haittaavat lapsen kehitystä…

Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi emme löydä apua? Olisiko yhtä vaikeaa, jos asuisimme jomman kumman kotimaassa? Miksi lapsemme nukkuvat niin huonosti? Onko se meidän vikamme, olemmeko kasvattaneet heidät heräilemään? Vai onko taustalla terveyteen liittyviä ongelmia? Niin monta kysymystä, jotka ovat edelleen vastaamatta kolmen vuoden jälkeen.

Last week Niilo’s reflux got cleary worse, and I am getting so frustrated. Nothing helps, but there seems to always be a new gear with this illness. No matter how hard we try – to take it easy with solid foods, to keep diary of every bit that was put in his mouth and mine. Still we are lost. And now instead of waking up 6 times a night, we are up 15 times. Living abroad certainly doesn’t make it easier – doctors have different information than what I get from Finland and same medication is not available. I feel like I need to prove my information every time we go to doctor here, that everything I say is different from the way they do things here. And I’m not saying our ways in Finland would be better, but they are the ones I know about. Luckily we live in Estonia, not in Uganda anymore. At least it is possible to go to Finland for a doctor and get medicine from there. But it is frustrating.

I got one Finnish allergy doctor to write a prescription for medicine for Niilo – now we first wait and see if we can get the meds here and then if they help. I really really hope they do, because the situation is getting unbearable and I don’t want to see my baby suffering.

Now when Niilo’s symptoms are so clear and I am certain about the silent reflux, I cannot stop wondering whether something similar is behind Leevi’s night restlessness too. But how to find out an answer to that, how to find a doctor who takes our concerns seriously? Our own doctor said she is not worried, because Leevi develops normally. To me it sounds a bit extreme to only start worrying when a 3yo is behind in development. Maybe we haven’t just raised our concerns loud enough…? Maybe we haven’t taken the situation seriously enough.

Again these questions that have hovered over our heads for 3 years – have we caused this, have we raised our boys to become terrible sleepers? Or could there be something else behind it? I wish we’d have an answer.

Flunssakausi on täällä

On taas se aika vuodesta, tai se puolikas vuodesta, kun pöpöt valtaavat kaikki nurkat. Neljättä viikkoa meidän perheessä pyörii joku virus, joka ei löydä tietään ulos. Että mä vihaan tätä!

En ole ollut yhtä paljon kipeä ikinä elämässäni kuin nyt täällä Tallinnassa asuessa. Ei sillä, että se nyt varsinaisesti olisi Tallinnan vika, suurempi rooli lienee pikkulapsivaiheella. Lapset kun ovat pöpömagneetteja.

Millä saisi vastustuskykyä vahvistettua? Itse olen entisessä elämässäni ollut hyvinkin terve, mutta nyt imuroin kaikki nuhat, jotka Leevi tähän taloon tuo. Leevi taas näyttää perineen isänsä geenit – flunssa iskee usein ja kovaa. Nytkin hän on toista viikkoa pois päiväkodista, vaikka kuumetta ei ole ollut missään vaiheessa. Räkä ja köhä eivät vaan ota laantuakseen. Ja Leevin kohdalla se tarkoittaa myös äärimmäisen huonoa nukkumista…

“Hauskinta” on se, että Leevi on liian kipeä päiväkotiin, mutta ei tarpeeksi kipeä levätäkseen. Sen lisäksi olen itse flunssassa, mutta sen sijaan, että saisin levätä, saan keksiä tekemistä uhmikselle ennen kuin se hyppii seinille ja pistää koko kodin palasiksi. Ainiin juu ja tuo vauvakin pitäisi ruokkia ja pylly pestä säännöllisin väliajoin. Näinä hetkinä erityisesti ketuttaa asua kaukana mistään tukiverkosta…

Sormet ristiin, että ensi viikolla päästään normaaliarkeen kiinni, alkaa pian pää hajoilla.

The season is here! No, I don’t mean Christmas but flu. Viruses have found our household once again and within the last month there hasn’t been a day all of us were healthy. “Funniest” combo is this – Leevi is too sick for kindergarten but not sick enough to rest, and I’m ill too. So instead of taking care of myself, I’ll be entertaining Leevi who is soon jumping to the walls for lack of exercise. Oh and then there’s the baby too. No sick leave for moms… No wonder the cold keeps coming back when there’s no time for resting. On these days especially I curse that we live far away from grandparents.

Fingers crossed the bugs find another victim outside this family soon. I am so sick of this, cannot do anything, cannot meet anyone, cannot go anywhere.

Lapset muuttavat reissaamista?

Kotiuduimme joku aika sitten syyslomareissulta sen verran rähjääntyneinä, että aloimme saman tien pohtimaan talvilomamatkamme järkevyyttä. Varasimme jo kesällä kahden viikon reissun Thaimaahan siinä uskossa, että pystyisimme ne matkat handlaamaan. Mutta kun jo nuo alle kolmen tunnin lennot Saksaan veivät mehut kiitettävästi, oli pakko myöntää tappiomme.

Olen halunnut ajatella, että kyllä lasten kanssa voi matkustaa siinä missä ilmankin. Ja olen edelleen sitä mieltä, että matkustaa voi ja ehkä kannattaakin ennen kuin koulujen loma-ajat ynnä muut rajoittavat tekijät astuvat kuvaan. Ja haluan antaa lapsilleni ja itselleni näitä elämyksiä ja tutustuttaa uusiin paikkoihin, kun meillä kerran sellainen mahdollisuus on. Mutta todellisuudessa matkustaminen on muuttunut melkoisesti lasten synnyttyä, eikä tämä Thaimaan-matkan peruminen ole ensimmäinen esimerkki.

Ennen lapsiakin saatoin tarkistaa hotellin lastenallastilanteen, mutta vain vältelläkseni kyseistä paikkaa. Nykyään mitä enemmän härpäkettä ja härdelliä skideille, sen parempi meille. Rentouttavimmat lomat on koettu paikoissa, joissa lapsi pysyy viihdytettynä ilman suuria ponnisteluja ja naapurin jälkikasvu kiljuu uhmapäissään yhtä lailla kuin omamme.

Enää ei riitä budjettihotellin minihuone, vaan tarvitsemme vähintään yhden erillisen makuuhuoneen ja kaksi parisänkyä… Nyt kun Niilo syö kiinteitä, mutta ei voi allergioiden takia syödä purkkiruokaa, tarvitsemme myös keittiön. Budjettimatkailun on voinut unohtaa myös siksi, että Leevi tarvitsee oman paikkansa lentokoneessa eikä se usein ole paljoa aikuisen paikkaa edullisempi.

Pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa matkustamisen voi unohtaa, kun tavaraa yhtä Suomi-viikonloppua varten tarvitsee kokonaisen takakontillisen. Nyt viimeksi olin kyllä aika ylpeä meistä, kun osasimme pakata vain tarpeellisen ja pärjäsimme ilman rattaita, olo oli edes hieman kevyempi.

Me olemme tehneet päätöksen, että myös reissuilla lapset tarvitsevat autossa turvaistuimen. Ei siis taksimatkoja sylissä, mielellään ei edes bussimatkoja. Tämä on johtanut siihen, että olemme valinneet kohteita, joissa auton vuokraaminen on vaivatonta ja autoon saa vuokrattua Leeville myös istuimen. Niilon kaukalo kulkee mukana (paitsi nyt viime reissulla, jolloin LOT ystävällisesti jätti sen Tallinnaan ja jouduimme ostamaan Münchenin kentältä uuden….) niin kauan kun hän siihen mahtuu. Olemme myös hankkineet Leeville oman istuimen molempien isovanhempien autoihin. Spontaanius on siis tässäkin mielessä rajoittunut aika lailla.

Kaikista eniten itseäni koskettava muutos on toivottavasti väliaikainen. Olen aina ollut erityisen kiinnostunut kohteen ruokakulttuurista ja ravintolatarjonnasta. Valitettavasti tuon 3-vuotiaan touhupetterin kanssa saa useamman ruokalajin dinnerit hienoimmissa ravintoloissa tai street food-kojusta toiseen hyppelyn unohtaa. Tilalle ovat tulleet, jos ei nyt perheravintolat, niin mieluiten ainakin sellaiset, joissa on tilaa säntäillä (sori henkilökunta) ja jotakin ihmeteltävää lapselle. Tai vaihtoehtoisesti joku tosi nopea buffet-ratkaisu. Mutta heti kun muksut ovat tarpeeksi isoja ymmärtämään kunnon ruokailutapahtuman päälle, aion koukuttaa myös heidät eri maiden sapuskoihin tutustumiseen.

Lomaltapaluu-fiilikset ovat myös kääntyneet jokseenkin toisinpäin. Arkeen palaamisen surkuttelun sijaan on oikeastaan helpottavaa päästä takaisin rutiineihin ja omiin nurkkiin. Jokapäiväistä elämää osaa arvostaa taas ihan eri lailla!

Mutta mitä siis kävi talvilomallemme? Onneksi saimme sen melko pienillä kuluilla vaihdettua Gran Canariaan (ja toki siis kokonaishinta on huomattavasti pienempi). Olen niin helpottunut, vaikka kovasti olisin Aasian lämpöön halunnut. Kymmenen tunnin lento plus yli kolmen tunnin bussimatka kuulostaa tässä elämänvaiheessa sulalta hulluudelta. En tiedä mitä silloin muutama kuukausi sitten päässämme mahtoi liikkua. Puhumattakaan siitä, kuinka hankalaksi meidän ruokahommat olisivat menneet, tai siitä miten reissu olisi vaikuttanut jo nyt katastrofaaliseen väsymystilaamme. Nyt lomaa voi odottaa hyvillä mielin, vaikka onhan se viiden tunnin lentokin aika rupeama. Ainakaan ei tarvitse painia aikaeron kanssa ja huoneitakin on uudessa paikassa kaksi yhden (!) sijaan.

Esikoisen vs. kuopuksen vauva-aika

Tässä sohvannurkkaa kuluttaessa aloin miettiä miten esikoisen ja kuopuksen vauva-ajat eroavat toisistaan tai mitä itse olen tehnyt eri lailla. Toki nyt ollaan vasta puolivälissä vauvavuotta, mutta kyllä joitakin selkeitä eroja on nähtävissä.

Ensimmäisen kanssa oli koko ajan kiire, toisen kanssa olen useasti halunnut pysäyttää ajan. Erityisesti nyt kun on pitänyt aloitella kiinteitä, olisin mielelläni vielä odottanut muutaman kuukauden. Maito on vain niin paljon helpompi ratkaisu, kuin sopivien kiinteiden seulominen ja puuron tunkeminen vauvan suuhun samaa tahtia kun se tulee sieltä ulos. En muista, että olisin Leevin kanssa ollut näin kärsimätön syöttäjä, nyt ei vaan millään jaksaisi. Kai se oli silloin ekalla kierroksella jännittävää. 😅

Esikoisen vauva-aikana kotoa lähteminen oli jotenkin hankalaa. Toki realiteetit Ugandassa ja Tallinnassa ovat hyvin erilaisia, mikä varmasti vaikuttaa asiaan, mutta kyllä ongelma oli myös pään sisällä. Vaikka en mitenkään superaktiivinen ole Niilonkaan kanssa ollut, on vauvan kanssa ulos lähteminen lasten leikkiä verrattuna “en haluu, haluun, en haluu”-uhmiksen suostutteluun. Vauva reppuun ja menoksi.

Väsymys oli ekalla kierroksella epätoivoisempaa. Kyllä, todellakin, epätoivon hetkiä on myös toisen vauvan kanssa valvoessa tullut monesti, mutta se ei kuitenkaan ole aivan jokapäiväinen fiilis. Olen oppinut nukkumaan vauva tississä kiinni ja unohtamaan huuhaat siitä kuinka vauva tulisi nukahtaa itsekseen omaan sänkyyn ja nukkua ainakin 6 tuntia putkeen. Olen myös oppinut rauhoittamaan iltapäivät vauvan ja mun yhteisille päiväunille.

Kämppä on kuin pommin jäljiltä. Toki ekalla kierroksella Ugandassa asuessa meillä kävi siivooja jopa pari kertaa viikossa, mutta olin myös aika neuroottinen siisteydestä. Nyt ei vois vähempää kiinnostaa ja siltä kyllä näyttääkin. Pyykit sentään saan pestyä, koska sillon tunnen tehneeni jotain. Harmi vaan, ettei kukaan laita puhtaita paikoilleen, joten niitä tursuaa joka nurkassa. Siivooja käy kerran kuukaudessa ja joka kerta lupaan itselleni, että siivoan ainakin kerran tai kaksi ennen kuin hän tulee seuraavan kerran. Ja hups, niin on taas kuukausi mennyt eikä kukaan koskenut imuriin saati vessaharjaan.

Minun on tällä kertaa helpompi antautua äidin ja vauvan väliseen symbioosiin. Ensimmäisen vauvavuoden aikana kipuilin välillä kovastikin sitä, kuinka kiinni olin vauvassa. Nyt se ärsyttää lähinnä silloin kun haluaisi halailla esikoisen kanssa.

Olen oppinut ottamaan omaa aikaa. Vastapainona symbioosissa elämiselle, olen potenut vähemmän huonoa omaatuntoa siitä, että tarvitsen säännöllisesti omaa aikaa. Kuntosalilla käymisestä tulee vain niin hyvä olo, etten oikeastaan välitä mikä kaaos sen 1,5 tunnin ajan kotona vallitsee (ja yleensä siellä on tottakai kaikki hyvin). Mutta kyllä tässäkin on vielä petrattavaa – joskus voisi kotonakin ollessa vain sulkea oven perässään ja ottaa hetken itselleen.

Tietynlainen hysteria on väistynyt ja leväperäisyys ottanut tilaa. “Milloin vauva on viimeksi kylpenyt? Jaa-a. Milloin tutit on steriloitu? Ehkä pari kuukautta sitten. Lelut pesty? Kai ne ennen käyttöönottoa on… Älä laita sitä suuhun, älä koske tuohon.”

Mikä sitten ei ole muuttunut? Valitettavasti kasvusta, imetyksestä ja levottomista öistä stressaaminen ei ole muuttunut. Nämä kaksi poikaa ovat kuin kaksi marjaa, sillä erotuksella, että Niilon allergiat aiheuttavat lisää päänvaivaa. Päähänpinttymäni imetyksen tärkeydestä ei päästä otteestaan, olisin toivonut olevani rennompi tämän asian kanssa tällä kierroksella. Myös jonkinasteinen suorittaminen, stressaaminen ja pingottaminen pitää edelleen pintansa, olisi kiva olla easy going mom, mutta ei musta taida tulla sellaista. 😅

I started to think what has changed between the first baby year and this second one. Of course now it’s only half way, but I have noticed some differences already.

With the first baby I was in such a hurry all the time. When does he learn this and that and so on. With second one I would have wanted to stop the time, he is growing too quickly. Especially now when we had to start solid food – boob is just so much easier than stuffing porridge in baby’s mouth at the same pace as it comes out…

On the first round it was somehow very difficult to get out of the house. Ok, we were in Uganda, which made it a bit more challenging, but it was also a problem in my head. I’m not super-active now either, but it is easier to just pack the baby in the carrier and go, without thinking too much.

Lack of sleep was more desperate on the first baby year. Of course there’s been desperate days too, but it is not the dominating feeling, now I know the deal. I have learned to sleep while breastfeeding and to dedicate afternoon for mine and baby’s nap time.

The household looks like a war zone. When Leevi was a baby I got quite neurotic about cleanliness. Now I don’t give a rat’s ass, and it shows. We have a cleaning lady coming once a month and every time after I promise myself I’ll clean sometime in between. And oops so goes another month and no one touched the hoover.

It is easier for me to adjust to mother-baby symbiosis this time. I have seen now that it doesn’t last forever and I want to enjoy it as long as it will. Only reason why it bothers me is that I cannot give as much attention to Leevi as I would like.

I have learned to take some time alone. When I have had a chance to spend some time alone, I haven’t felt as guilty about it as on the last round. After gym I feel so good that I don’t really care what kind of chaos there is at home for that 1.5h (usually it is of course totally fine). But I could still be better at taking my own time – sometimes close the door behind me at home and read a book for 30 minutes for example.

Some kind of hysteria is gone. “When has the baby bathed last time? I can’t remember. When have we sterilized the pacifiers or washed the toys? No idea… Don’t touch that, don’t put it in your mouth.”

And what hasn’t changed? Unfortunately stressing about baby’s growth, breastfeeding and the sleepless nights hasn’t changed. These two boys are like twins, except that Niilo’s allergies give some extra concern.

Me being very stubborn about breastfeeding hasn’t changed either. I hoped I could have been a bit more relaxed about it this time around.

Also overall stressing and perfectionism in certain things is still there in the back of my head. I would gladly be an easy-going mom, but I’m afraid that isn’t gonna happen. 😅