Uusille urille…

…vai jatkoa vanhalle?

Pikkuhiljaa on tullut (taas) ajankohtaiseksi miettiä, mitä haluaisin tehdä työkseni, tai millaisesta urasta haaveilen. Kuten olen jo täälläkin – moneen kertaan – maininnut, en ole uraorientoitunut ihminen eikä minulla ole koskaan ollut mielessä yhtä tiettyä unelma-ammattia. Sen sijaan olen haaveillut vähän siitä ja vähän tuosta, ja kaikista kivointa mielestäni on ollut uuden opiskeleminen. Nämä ominaisuudet ovatkin yllättäen olleet kultaakin kalliimpia, perhe-elämämme olisi ollut
paljon hankalampaa, jos olisin ollut kovin kiinni jossakin urasuunnitelmassa.

Tähän mennessä olen siis tehnyt töitä kampaamossa (olen alkuperäiseltä ammatiltani parturi-kampaaja), ravintoloissa tarjoilijana (toiselta ammatiltani restonomi) ja viimeksi Puolassa kansainvälisen firman asiakastuessa (joka on ollut ehdoton lempihommani). Tässä välissä olen opiskellut kieliä ja kansainvälistä vuorovaikutusta ja kehitysmaatutkimusta, jotka kiinnostaisivat kovasti edelleen. Ainut mikä on selvää, on se mitä en halua tehdä; en halua ruokaravintolaan töihin enkä leikata kenenkään hiuksia, mutta siihenpä ne tulevan ammatin kriteerit sitten jäävätkin. About sata muuta asiaa kiinnostaisi, ainakin teoriassa, joka tuntuu olevan vahvin puoleni…

Alunperin olisin halunnut opiskella jonkin maisterin tutkinnon täällä Tallinnassa, mutta emme saaneet hakemaamme vuoden pidennystä pestillemme, joten aika ei olisi riittänyt. En myöskään viitsi etsiä töitä tähän väliin, koska muutamme pian, enkä halua laittaa lapsia vielä kokoaikaiseen hoitoon, kun se ei ole taloudellisesti välttämätöntä. Niinpä etsiskelin jotakin hieman lyhytkestoisempaa opiskelua netistä, jotain joka saattaisi auttaa minua löytämään töitä seuraavassa kohteessa.

Koska ruoka ja erityisesti vegaaninen sellainen kiinnostaa kovasti, päädyin aloittamaan vegaaniseen ruokavalioon erikoistuneen ravitsemusneuvojan kurssin. Lisähaasteeksi päätin suorittaa kurssin saksaksi, koska en löytänyt tarpeeksi vakuuttavaa englanniksi ja ajattelin samalla kohentaa saksankielen taitoni tarvittavalle tasolle, jotta voisin työskennellä Saksassa kun sinne joskus päädymme.

Toistaiseksi olen ollut kurssista todella innoissani, eikä aika tunnu riittävän opiskeluun niin paljon kuin haluaisin. Vieras kieli tuo oman haasteensa ja eteneminen Googlen kääntäjän avulla on hitaampaa, vaikka ymmärränkin suurimmaksi osaksi jo ilman sanakirjaa mistä on kyse. Rakastan sitä, että saan käyttää aivosolujani hieman erilaiseen tekemiseen kuin viimeisen parin vuoden aikana, ja tehdä hommia omaan tahtiini ja itsenäisesti. Olen mielenkiintoisen aiheen myötä jopa motivoitunut aivan eri lailla saksan kielestä, jonka opiskelu on aina tuntunut mielestäni pään hakkaamiselta seinään.

Tulevalta työltäni toivon myös itsenäisyyttä, sitä että saan tehdä töitä itsekseni, omaan tahtiin, mutta myös asiakkaiden kanssa. Vaikka en kovin yrittäjähenkinen mielestäni olekaan, pyörittelen mielessäni freelance-tyyppistä hommaa. Suunnitelmissani on tarjota ravitsemusneuvontaa vegaanisesta ruokavaliosta ainakin netin välityksellä – suomeksi, englanniksi ja saksaksi, ja mahdollisesti myös livenä. Haluaisin erikoistua erityisesti (expat-)perheiden avustamiseen, miten tehdä helppoa, terveellistä, monipuolista ja hyvää vegaanista ruokaa. Mieluusti myös auttaisin luomaan reseptiikkaa ja kouluttamaan esimerkiksi päiväkotien ruokahuollon henkilökuntaa. Tulevaisuutta ajatellen uskon tämän suunnan olevan oikea – yhä useampi on kiinnostunut kasvipohjaisesta ruoasta ja työtä voi periaatteessa tehdä missä vain, mihin Wolfin työ meidät vie.

Olen aiemmin hieman pihistellyt kertomasta tulevaisuuden toiveista ja suunnitelmistani, koska en halua “menettää kasvojani”, jos mieleni muuttuukin tai en saavuta tavoitteitani. Mutta nyt yritän ajatella, että mitä sitten – suunnitelmat muuttuvat koko ajan ja ikinä ei voi tietää mihin elämä vie, mutta haaveilla saa silti. Ja mitä järkeä on unelmoida, jos ei tee mitään sen eteen, että saavuttaisi unelmansa?

Ekologisempaa elämää etsimässä

En ihan tarkalleen tiedä milloin heräsin ajattelemaan kuluttamiseni seurauksia. Siitä ei kuitenkaan ole paria vuotta kauempaa. Tai ehkä se tapahtui hiljalleen, ja sen takia tietyn hetken määritteleminen on vaikeaa. Mutta kuitenkin, herääminen on ollut hyvin selkeä muutos aiempaan, melkein kuin olisin eri ihminen. Ennen en miettinyt kuluttamistani muusta kuin rahaperspektiivistä. Nykyään mietin lähes jokaista hankintaani, mutta syynä on (onnekseni) harvemmin raha ja useammin ekologisuus.

En ole koskaan ollut hirvittävän materialistinen, mutta toki olen tykännyt ostella kivoja (halpis)vaatteita ja kosmetiikkaa. Merkkilaukuilla ja muilla ylellisyyksillä on ollut mielessäni samanlainen haluttava status kuin monien muidenkin mielissä, mutta yleensä olen sijoittanut rahani palveluihin, kuten matkustamiseen ja ruokaan.

Siitäkin huolimatta, ettei itselleni ole ollut tärkeää omistaa uusinta tekniikkaa ja eri asua jokaiselle päivälle, ovat kulutustottumukseni tehneet täyskäännöksen viimeisen parin vuoden aikana. Eniten on kuitenkin muuttunut ajatusmaailma – en enää osaa kuvitellakaan, etten ajattelisi tavaraa hankkiessani tarvitsenko sitä todella tai saisiko sen käytettynä.

Varsinkin se mistä hankin tarvitsemani, on muuttunut. Ennen en olisi koskenut pitkällä tikullakaan kirppiskasoihin, nyt ostan lähes kaikki omat ja lasten vaatteet käytettynä. Jos ostan jotain uutena, harkitsen sitä pitkään ja hartaasti ja olen valmis maksamaan enemmän siitä, että se on mahdollisimman ekologisesti ja eettisesti valmistettu. Yritän käyttää vaatteet loppuun ja korjata niitä, sen sijaan, että vaihtaisin ne heti uusiin. En välitä siitä ovatko vaatteet uusinta muotia, kunhan ne ovat mukavia, käytännöllisiä ja miellyttävät omaa silmää. Olen lopettanut kaupoissa kiertelyn kokonaan – en halua mennä ostoskeskukseen huvin vuoksi, koska tiedän, että olen altis houkutuksille. En seuraa muotiblogeja enkä oikeastaan lue lehtien muotijuttujakaan enää. Vihaan sosiaalisen median mainoksia, vaikka suurin osa minulle osuvista onkin jokseenkin eettistä tuotantoa painottavien merkkien. Helposti kuitenkin ajaudun niiden kautta ihmettelemään kaikkea mitä en tarvitse.

Yksi suuri syy kulutustottumusten muutokseen on se, että lapset ovat surkeaa shoppailuseuraa. Myös kirppisinto heräsi lasten myötä – mitä järkeä ostaa uutena jotain joka kestää puhtaana puoli tuntia ja menee rikki viimeistään ylihuomenna? Kirpputorit ovat täynnä lastenvaatteita ja leluja, en näe mitään syytä miksi niitä pitäisi uutena ostaa. En myöskään halua opettaa lapsiani siihen, että kaupat ovat täynnä kaikkea maan ja taivaan väliltä ja kaiken voi saada milloin vain. Kirppiksillä pyöriessäni aloin pikkuhiljaa huomata niiden potentiaalin myös omien vaatteideni suhteen. Sittemmin käytettynä ostaminen laajeni oikeastaan melkein kaikkeen kodintavaraan – yritän aina ensin etsiä käytettyä ja jos sitä ei löydy, mietin tarvitsenko asiaa todella. Myös meiltä saadut lahjat on käytettyinä hankittuja, enkä suostu tuntemaan siitä huonoa omaatuntoa.

Kosmetiikan ja kodin puhdistusaineiden valintakriteerit ovat myös muuttuneet – ennen tärkeää oli lähinnä hinta, mutta nykyään ostan lähes kaiken mahdollisen luonnonkosmetiikkana ja puhdistusaineet mahdollisimman luontoystävällisinä. Ei sillä, että olisin koskaan ollut Cifillä paikkoja hinkkaava siivousfriikki, mutta nykyään käytän mahdollisimman vähän mitään kemikaaleja, enkä oikein ymmärrä miksi jokaiselle kodin pinnalle pitäisi käyttää eri mömmöjä. Kosmetiikan suhteen sen sijaan olen entinen addikti ja suurkuluttaja, joka nykyään omistaa enää vain murto-osan edellisestä arsenaalista. Suureksi osaksi siksi, ettei kylppärissä puunatessa vietetty aika enää kuulu topkymppiini. Kiva tietysti on kääntää tämä pienten lasten äidin stereotyyppinen olemus ekologisuudeksi.

Pyrin käyttämään yhä enemmän kestotuotteita. Rätit, vaipat, talouspaperit, meikinpuhdistuslaput ja jopa kuukautissiteet ovat vaihtuneet uudelleenkäytettäviin versioihin. Mutta en ole ehdoton – jos joskus kertakäyttövaippa on kätevämpi, valitsen silloin sen. Olen kuitenkin huomannut, ettei kestotuotteiden käyttäminen suinkaan ole välttämättä hankalaa, vaan menee rutiinista siinä missä mikä muukin. Aikaa menee ehkä niiden puhdistamiseen, mutta ainakaan tuotteita ei tarvitse olla koko ajan ostamassa.

Suurin yksittäinen ekologisista syistä tekemäni muutos on ruoka. Ruokavalioni on nykyään 90 prosenttisesti vegaaninen, ja syy siihen on nimenomaan oman hiilijalanjäljen pienentäminen. Mukaan on tullut toki eettinen ja myös terveydellinen puoli, mutta ne eivät olleet muutoksen syitä alunperin. Sen lisäksi, että kauppaan jäävät nykyään eläinperäiset tuotteet, jäävät sinne myös muovipussit ja esimerkiksi valmisruoan kertakäyttöpakkaukset. Kauppakassit ja hedelmäpussit kulkevat mukanani ja jos suunnittelen ostavani lounaan salaattibuffasta, otan oman pakasterasian mukaan.

Roskiksina käytämme kaikkia mahdollisia pusseja, leipäpusseista lähtien. Yritän lajitella roskat parhaani mukaan, mutta valitettavasti meillä ei ole mahdollisuutta lajitella biojätettä ja kaiken muunkin (pahvit, muovit, metallit, lasipullot…) joudumme roudaamaan puolen kilometrin päähän, taloyhtiössämme kun on vain sekajätelaatikko. Tavaroille, joille meillä ei enää ole käyttöä, etsin uuden omistajan tai vien ne kierrätyskeskukseen.

Suurin murheenkryyni on lentäminen ja laivamatkustaminen, jotka ovat itselle ne hankalimmat muutoksen kohteet. Mutta myös matkustuskäyttäytymisessäni on tapahtunut muutos. Kanarialle lentämisen sijaan talvilomamme suuntautuu tällä kertaa autojunalla Lappiin ja yritän muutenkin välttää “huvin vuoksi” lentämistä. Lentokilometrejä kertyy siltikin, koska tällä hetkellä rahkeet eivät riitä Saksaan sukulaisten luo maateitse matkustamiseen. Toivottavasti lähitulevaisuudessa asumme jossain, josta pääsee jotakuinkin järkevästi sekä Suomeen että Saksaan ilman lentämistä.

Toinen asia, jossa olisi parantamisen varaa on asuminen. Asumme vanhahkossa isossa rivitaloasunnossa, jonka tiivistäminen olisi totisesti paikallaan. Talvella lämmitykseen menee varmasti moninkertaisesti energiaa verrattuna pienempään remontoituun tai uuteen kämppään. Toivelistallani onkin seuraavaksi löytää pienempi koti, jossa ei ole turhia neliöitä.

Tähän mennessä en ole kokenut, että tämä tapojen muuttaminen olisi tarkoittanut jostakin luopumista. Prosessi on mennyt eteenpäin hiljalleen ja tullut aika luonnostaan. Elämässä painavat erilaiset asiat kuin ennen. Uudet tavat vaativat välillä hieman enemmän suunnittelemista, mutta itse saan mielihyvää tietäessäni, että olen kuluttanut hieman järkevämmin. Ja toisaalta, kaikkeen shoppailuun kulutetun ajan (ja rahan) voi nyt käyttää johonkin muuhun.

Kirjasuositus: Lihan loppu

Uusin muutama viikko sitten Bookbeat-jäsenyyden siinä toivossa, että ehtisin ja jaksaisin taas lukea hieman aktiivisemmin. Itse asiassa olenkin lukenut viime aikoina paljon enemmän, rahdannut kirjaston kirjoja Suomesta. Halusin kuitenkin testata, josko e-kirjojen lukeminen ajaisi saman asia hieman helpommin. Lisäksi palvelun kirjavalikoima uutuuksineen houkutteli, vaikka kuukausimaksu onkin turhan tyyris. Ensimmäistä kertaa innostuin jopa kuuntelemaan kirjaa ja huomasin kotitöiden hoituvan paljon nopeammin.

Ensimmäisenä tartuin Greta Thunbergin perheen kirjoittamaan Sydämen asioita-kirjaan, joka oli samaan aikaan masentava ja innostava. Kiinnostava ja hyödyllinen lukukokemus, mutta erityisesti pidin seuraavasta lukemastani kirjasta, Suvi Auvisen Lihan lopusta.

Kuva kosmoskirjat.fi
Kuva kosmoskirjat.fi

Lihan loppu käsittelee ruoan ympärillä käytävää keskustelua hyvin ajankohtaisesti. Sen kirjoittaja on itse vegaani, mutta kirjailija ei ainakaan omasta mielestäni tunnu yrittävän käännyttää. Se vain latoo faktat pöytään ja fakta on, ettei eläinperäisten tuotteiden kuluttaminen nykyisellä tavalla tule enää kyseeseen. Kirja alkaa pohdinnalla siitä, miten meistä tuli lihansyöjiä ja kuinka nykypäivän runsas lihankulutus on uusi ilmiö. Eli lihansyönnin perustelu sillä, että niin on aina tehty, on aika hataralla pohjalla. Ei tarvitse mennä montaakaan vuosikymmentä taaksepäin nähdääkseen, ettei lihaa ole ollut jokaisella aterialla eikä edes joka päivä tarjolla. Suomalaisten poliitkoiden huoli esimerkiksi armeijan jaksamisesta kasvisruoalla vaikuttaa naurettavalta, kun lukee huomion siitä mitä ruokaa saatavilla oli maailmansotien aikaan.

Lihan syönnin menneisyyden lisäksi kirjassa käsitellään veganismin historiaa ja sen syitä sekä tietysti tulevaisuutta – mitä syömme muutaman kymmenen vuoden päästä? Olemme kaikki vegaaneja, syömmekö laboratoriossa kasvatettua lihaa? Mitä tapahtuu maataloudelle ja tehotuotetuille eläimille? Mitä tapahtuisi maapallolle, jos lopettaisimme eläinten kasvattamisen ravinnoksi?

Lihan loppu oli erittäin mielenkiintoinen ja mukaansatempaavasti kirjoitettu – ainakin tällaiselle aiheeseen jo perehtyneelle ja siitä kiinnostuneelle henkilölle. Uskoisin kuitenkin, että kuka tahansa tulevaisuuteen avoimin mielin suhtautuva ruoasta kiinnostunut henkilö löytää kirjasta hyvin ajankohtaista tietoa. Huumoriakin löytyy – itse naureskelin useampaan otteeseen kirjaa lukiessani. Mutta mikä kertoo kirjan kolahtamisesta paremmin kuin mikään muu? Se, että olen viimeisen viikon aloittanut joka toisen lauseen “Siinä Lihan loppu-kirjassa kerrottiin…”

Kermainen kastike härkäpapusuikaleista

Olen aina ollut ruoan raaka-aineiden suhteen hieman pihi. Ihmettelen, miksi resepteissä käytetään mahdollisesti kalliitakin aineksia järjettömiä määriä. Sekaani-aikana puolitin usein lihan, kerman ja juuston määrän ja lisäsin edullisempia aineksia, esimerkiksi kasviksia ja mausteita. Ja itse asiassa teen sitä edelleen.

Suomen reissun jäljiltä jääkaappiin eksyi uusia tuotteita kokeiltavaksi. Yksi niistä oli Beanit-härkäpapusuikale sitruunaisessa marinadissa, joka jo paketin läpi näytti lupaavalta. Mielessäni alkoi välittömästi muhia idea kermaisesta kastikkeesta riisin kanssa, vähän kanaviillokin tapaan. Ja koska halusin yhden paketin riittävän mahdollisimman pitkälle, “jatkoin” kastiketta porkkana- ja kesäkurpitsaraasteella. Kermaakaan ei herkullisen maun aikaansaamiseksi tarvita kuin vajaa puoli purkkia, kunhan mausteita laittaa reilulla kädellä. Tämä uutuus nousi saman tien perheen top vitoseen. Härkäpapusuikaleissa on todella miellyttävä suutuntuma ja maku. Harmi, ettei tuota Beanitiä täältä Tallinnasta (vielä) saa…

Kermainen kastike härkäpapusuikaleista

4:lle

  • 1 sipuli
  • loraus oliiviöljyä
  • 1 porkkana
  • puolikas kesäkurpitsa
  • savupaprikaa, inkivääriä, curryä
  • 1 dl vettä
  • 1 pkt Beanit Lempeä sitruuna-härkäpapusuikaleita
  • 1 dl kaura- tai soijakermaa
  • 1 rkl sitruunamehua
  • suolaa, mustapippuria

Lisäksi keitettyä riisiä

Keitä riisi pakkauksen ohjeen mukaan. Kuori ja kuutioi sipuli. Kuumenna öljy pannulla. Kuullota sipulia sen aikaa kun raastat kesäkurpitsan ja kuoritun porkkanan. Lisää raasteet ja mausteet pannulle, kuullota keskilämmöllä muutama minuutti. Lisää n. 1dl vettä. Sekoita joukkoon härkäpapusuikaleet, riko niiden rakennetta tarvittaessa. Lisää kerma ja kuumenna. Maista ja mausta suolalla ja pippurilla tarvittaessa. Tarjoile riisin kanssa.

Vegaanista ruokaa päiväkotiin

Olen jo jonkin aikaa kironnut, miksi lasten päivähoidossa ei ole mahdollisuutta kasvis- saati vegaaniruokaan. Maksamme aika paljon lapsiemme yksityisestä päivähoidosta, mutta valitettavasti se ei aina tunnu tuovan kaipaamiani etuja, kuten valinnanmahdollisuutta. Olen muutamaan otteeseen kysynyt Leevin hoitopaikassa mahdollisuutta tarjota edes yhtenä päivänä viikossa kasvisruokaa. Lisäksi olen ehdottanut, että iltapäivän välipalat voisivat olla hieman terveellisempiä ja ravitsevampia (kuin pulla, kakut ja letut hillolla). Mutta ei. Normaalit lapset eivät kuulemma tykkää sosekeitoista tai vihersmoothieista. Jep, niitähän meikäläisenlaiset kasvissyöjät, terveysintoilijat ja muut kummajaiset pakottavat jälkikasvunsa syömään.

Koska päiväkoti on muuten toiminut suhtkoht okei, eikä vegeä ole tietääkseni muuallakaan tarjolla, olemme jatkaneet melko lailla mukisematta yhteistyötä. Syksyn alussa Leevi vaihtoi uuteen, vanhempien lasten ryhmään ja sai heti uusia kavereita. Yksi heistä on vegaani ja kun kuulin hänen tuovan omat ruoat päiväkotiin, aloin tosissani miettiä tätä mahdollisuutta. Sinä samana päivänä Leevi sattui kysymään saisiko hänkin omat eväät huomenna, kun kaverillakin on. Niinpä päätin tarrata tilaisuuteen ja kokeilla kuinka hankalaa omien eväiden valmistaminen olisi. Onneksi päiväkodin johdolla ei ollut ongelmaa asian suhteen.

Suoraan sanottuna olen kovasti nauttinut siitä, että saan toteuttaa valitsemaani ruokafilosofiaa nyt hieman täysivaltaisemmin. Ruoanlaittaminen on intohimoni, joten minulle tämä ei ole ollut ikävä ylimääräinen tehtävä ja tykkään siitä, että tiedän lapseni saavan herkullista ja terveellistä ruokaa, joka ei ole ristiriidassa kotona tarjotun ruoan kanssa. Olen saanut uudenlaisen mahdollisuuden keskustella lapseni kanssa siitä, miksi emme kotona syö eläinperäisiä tuotteita. Toistaiseksi myös Leevi on ollut tyytyväinen, enkä ole kuullut varsinaista huonoa palautetta opettajiltakaan, vaikkakin joidenkin kommenttien perusteella tiedän, etteivät he ymmärrä miksi asia on niin tärkeä.

Joku saattaa ihmetellä, miksi vaivaudun. Mutta olen sitä mieltä, että kasvipohjainen ravinto on meidän tulevaisuutemme ja että jokaisella valinnalla on väliä. Sillä syökö lapseni viisi kertaa viikossa lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita vai ei, on väliä. Toivon, että meitä empiviä vanhempia on muitakin, ja että yhdenkin ihmisen esimerkki saattaa rohkaista muita. Kuten Leevin päiväkotikaverin perheen esimerkki rohkaisi minua. Toivon, että lähitulevaisuudessa päiväkodit ja koulut täällä Virossa huomaavat tarpeen tarjota muunlaista ruokaa, mutta ne eivät voi sitä huomata, ellei sitä kukaan sano ääneen.

Miksi en puhu saksaa mieheni kanssa?

Aloitin (noin kahdettakymmenettä kertaa elämässäni) uuden saksankielen kurssin muutama viikko sitten. Kurssi on erilainen kuin mikään aiemmin suorittamani, tällä kurssilla nimittäin vain puhutaan. Karmeaa, mutta äärimmäisen tarpeellista ja olen jo nyt vakuuttunut, että tämä on askel eteenpäin suossa, jota saksaksi kutsutaan.

Kurssin aloittamisen jälkeen olen taas vastaanottanut enenevissä määrin kyselyitä siitä, miksi en puhu saksaa mieheni kanssa, jos kerran sitä osaan. Kysymys saa minut kerta toisensa jälkeen puhkumaan, jos nyt ei raivosta niin suuresta ärsytyksestä ainakin. Kukaan ei näet ole koskaan kysynyt mieheltäni, miksi hän ei puhu kanssani (tai edes opiskele) suomea. Ainakaan tosissaan. Se vaikuttaa olevan täysin naurettava ja utopistinen idea. Miksi minun siis oletetaan haluavan puhua saksaa kotonani?

Itse en ymmärrä miksi puhuisin mieheni kanssa kieltä, joka on hänen äidinkielensä ja jota minä osaan jotakuinkin yhtä hyvin kuin nelivuotias poikamme (tai no en varmaankaan edes niin hyvin). En näe tällaisessa tilanteessa mitään tasa-arvoista, enkä oikeastaan usko, että miehenikään haluaisi meidän puhuvan saksaa. Kuka nyt haluaisi yrittää käydä aikuisten keskusteluita nelivuotiaan kanssa? Lisäksi suhteessamme minä olen se, joka tykkää puhumisesta, ajoittaisiin monologeihin asti. Jos puhuisin saksaa, olisivat keskustelumme tasolla “Miten päiväsi meni? Hyvin kiitos. Haluatko ruokaa? Joo”. Voi toki olla, että joissain parisuhteissa tällainen hyvin yksinkertainen kommunikaatio on tie onneen, mutta ei meillä, tai ainakaan minun mielestäni.

Lisäksi ihmiset jaksavat jankuttaa, että kyllä sinä varmasti alat puhumaan kotonakin saksaa, kunhan muutatte Saksaan. Voin sanoa, että en ala. Olemme tutustuneet englanniksi, tunnemme toisemme englanniksi, eikä minulle ole mitään tarvetta muuttaa sitä. En myöskään haluaisi mieheni yhtäkkiä alkavan puhua suomea minulle. Osasyy hänen viehätykseensä on se, että hän ei ole suomalainen. Myös lasten kielitaidon kannalta koen tilanteemme kaikkein tasapuolisimmaksi – kummankaan vanhemman kieli ei ole kotona dominoivassa asemassa. Toistaiseksi se näyttää toimineen erinomaisesti.

En toki halua kuulostaa siltä, että tuomitsisin ne perheet, joissa kotikieli on jomman kumman vanhemman äidinkieli. Jos se on tehokkain tapa kommunikoida ja kaikki tuntevat olonsa mukavaksi, siinä ei ole mitään väärää. En vain näe miksi sen pitäisi olla meidän perheemme tavoite, ja erityisesti miksi se halutaan sälyttää minun tehtäväkseni.

Mitä kieltä teillä puhutaan ja miksi?

Long time no see

Blogini punainen lanka tuntuu olevan randomisti esiintyvät useamman kuukauden kestävät tauot. Pahoittelen.

Kesä meni niin kuin kesät yleensä, huimaa vauhtia hurahtaen. Mutta en ole pahoillani – olen ilmeisesti, omista aiemmista luuloistani huolimatta, neljän vuodenajan ihminen. Nautin vaihteeksi syksyn pimeydestä, värikkäistä lehdistä ja jopa vesisateesta silloin kun se ei rajoita omia menojani.

Niilo aloitti elokuun lopussa päiväkodin, joten minulla on ollut jälleen enemmän aikaa miettiä mitä tekisin isona. Mielessäni varaudun jo seuraavaan askeleeseen, muuttoomme Tallinnasta. Vielä emme tiedä minne tarkalleen ottaen ensi kesänä muutamme, mutta Tallinna on joka tapauksessa jätettävä taakse.

Muuton lisäksi uusia tuulia tuo se, ettei minulla ole enää vauvaa eikä sellaista enää todennäköisesti tule, joten on hyvä hetki pohtia mitä tekisin kodin ulkopuolella. Aloitin (taas kerran) saksan kielen kurssin, koska on todennäköistä, että muutamme Saksaan. Lisäksi olen kuluttanut aikaani urheillen ja ylimääräisiä tavaroitamme myyden (jotta se ei jäisi kesän muuttohässäkkään). Kummasti aika kuluu, enkä ole “ehtinyt” blogin kimppuun koko syksynäkään vaikka aiheita on jonoksi asti.

Anyway, tervetuloa taas seuraamaan. Aiheina monikulttuurinen perhe, ulkosuomalaisuus, vegaaninen ruoka ja ehkäpä muutama sananen ekologisemmasta elämästä. Ja tietysti Tallinna, niin kauan kun täällä vielä asumme.

Meidän arkea 2019

Perheemme arjessa on tällä hetkellä aika kiva flow, jota talven ja kevään sairastelut ovat tosin ärsyttävästi sotkeneet. Arkemme sujuu kuitenkin suurinpiirtein näin:

Olen siis itse kotiäitinä ja yksivuotias Niilo on kanssani kotona kokopäiväisesti. Syyskuussa neljä täyttävä Leevi on käynyt osa-aikaisesti päiväkodissa jo yli kaksi vuotta. Tällä hetkellä päiväkotipäiviksi on vakiintunut ma-to. Päivät ovat välillä pitkiä, koska mieheni vie Leevin aamukasiksi ja Leevi haluaa useimmiten hänen myös hakevan – vaikka itse voisin hakea aiemmin… Ilmeisesti tyyppi siis viihtyy. Keväällä päiväkodin opettajakin kysyi, voisiko isä hakea, kun muuten tuntuu leikit aina jäävän kesken. Ideaali olisi, jos voisin itse viedä Leevin tuntia myöhemmin, mutta näen sen kaikinpuolin stressaavaksi tilanteeksi (Leevi ei nimittäin aamulla haluaisi mennä päiväkotiin, vaikka siellä sitten viihtyykin ja voin kuvitella kuinka hirveä show syntyisi, jos yrittäisin saada meidät lähtövalmiiksi yksin ja Leevin pysymään kiltisti rattaissa koko 1.5 kilometrin matkan).

Niilo herää 5.30-6.30, Leevi yleensä seitsemän ja kahdeksan välillä. Leevin ollessa päiväkodissa yritän pitää kodin kohtuullisessa järjestyksessä, käyn kaupassa, tapaamme Niilon kanssa taaperokavereita, käymme muskarissa ja leikkipuistossa ja lepäämme. Niilo nukkuu päivän aikana yhdet tai kahdet päiväunet, jotka kestävät jotain puolen tunnin ja kahden tunnin väliltä. Jos Leevi antaa luvan, haemme hänet neljän maissa.

Koska ruoanlaitto on rakas harrastukseni, laitan ruokaa lähes joka päivä. Yleensä teen jotain nopeaa, jonka saa pöytään puolessa tunnissa Wolfin tultua kotiin. Haluan keskittyä kokkaamiseen, joten en mielelläni tee mitään ennen kuin saan lapset pois jaloista pyörimästä. Joskus, jos tekee mieli jotain suuritöisempää, valmistelen ruokaa päivän aikana. Noin kerran viikossa, yleensä viikonloppuisin, tilaamme ruokaa Woltista. Lounaalla syömme Niilon kanssa eilisen jämiä, tilaamme jotain kavereiden kanssa tai käymme hakemassa naposteltavaa lähikaupasta. Keskiviikkoisin syömme lounaan muskarissa.

Syömme illallisen kuuden ja seitsemän välillä, sitten leikimme hetken, kahdeksaan mennessä ryhdymme iltapuuhiin. Niilo menee nukkumaan kahdeksan aikaan, Leevi yleensä hieman myöhemmin. Lasten nukahdettua katsomme yleensä noin tunnin telkkaria ja syömme herkkuja – tuiki tärkeää parisuhdeaikaa!

Wolfi käy kerran tai kaksi viikossa pelaamassa futista, itse kävin jossain vaiheessa suht ahkerasti salilla, mutta jostakin mielenhäiriöstä lopetin salijäsenyyden kevättalvella. Siitä lähtien, ja myös sairasteluista johtuen, urheilurutiinini on ollut hukassa. Tarkoitus oli käydä hölkällä pari kertaa viikossa ja joogata kotona toiset pari kertaa, mutta olen ollut koko keväänä ehkä noin kolme viikkoa täysin terveenä… Kelien parannuttua on kyllä tullut käveltyä välillä aika reilustikin, ehkäpä senkin voi laskea liikunnaksi, mutta omasta ajasta se ei kyllä rattaita ja lapsia roudaten mene. Ensi syksyksi otan kyllä taas salikortin, se on näköjään ainoa keino, jolla osaan oikeasti ottaa omaa aikaa säännöllisesti.

Perjantaisin puuhailemme lasten kanssa kolmisteen – käymme läpi lähileikkipuistoja tai lounaalla jossakin lapsiystävällisessä paikassa. Usein myös vaan röhnötämme kotona, hillumme yöasussa ja katsomme ihan liikaa telkkaria. Perjantaisin Wolfin työpäivä päättyy jo kello 14, jolloin teemme yleensä yhdessä jotain.

Kotiviikonloput sujahtavat kavereita tavatessa, urheillessa, lepäillessä, erilaisilla leikkipaikoilla, kahviloissa, ostoksilla ja tapahtumissa, ja kotihommia tehden. (Aikomukseni ei yleensä ole siivota viikonloppuisin, mutta innostun olemaan tehokas kun vihdoin saan tehdä asioita rauhassa, ilman keskeytyksiä.) Välillä käymme kylpylässä tai brunssilla. Noin kuuden viikon välein käymme viikonloppureissulla Suomessa.

Nyt kesälomat muuttavat rutiinia, mikä on hiljaisen kevään jälkeen tervetullutta. Niilon ja mun ainoa harrastus, muskarikin, on kesätauolla. Syksyllä puhaltavatkin sitten hieman uudenlaiset tuulet, kun Niilo aloittaa päivähoitotaipaleensa ja minä yritän keskittyä opiskelemaan.

Mikä vegaanisesti syömisessä on vaikeinta?

Pyrin syömään vegaanisesti, mutta en ole vegaani, ainakaan vielä. Mutta miksi en? Olen aina ollut tällainen keskitien kulkija, selkärangattomaksikin joku saattaisi kutsua, joka tuntee ehdottomuuden vaikeaksi ja kahlitsevaksi. Todellinen syy tässä tilanteessa on kuitenkin laiskuus – laiskuus kyseenalaistaa tarjolla olevia ruokia, laiskuus etsiä sopivia. Kyseessä on myös itsekurin puute. Motivaationi vegaaniseen syömiseen ei ole niin suuri, että pystyisin vastustamaan kiusausta esimerkiksi kaupassa, leipomossa tai jätskikiskalla. Suuri toiveeni onkin, että vegaaniset vaihtoehdot lisääntyisivät, siis myös sellaiset epäterveelliset, joita väsyneenä arjessa himoitsee eniten.

Onneksi vegaanibuumi kasvaa Tallinnassa päivä päivältä ja vaihtoehtoja alkaa jo olla, jos vain tietää mistä hakea. Olen useamman kerran poikennut reitiltä Muhu Pagarille satamaan hakeakseni heidän huikean herkullisia vegaanisia pulliaan. Harmikseni ne eivät kuitenkaan aina ole vegaanisia, enkä oikein ymmärrä miksi. Veget kun maistuvat ihan samalta kuin ne munalla, maidolla ja voilla leivotut. Ensi kerralla kyllä avaan suuni ja kysyn asiaa… Jätskin haen tilanteen salliessa La Muulta Telliskivestä ja onneksi vegaaninen Magnum on löytänyt tiensä muutamaan markettiin.

Lapsiperheen lemppari eli lähikaupan paistopiste ei edelleenkään yleensä tarjoa mitään vegaanista (valkoista sämpylää lukuunottamatta) ja tämä on ollut viime aikoina suurin kompastuskiveni. Kivalla ilmalla on helppo hilpaista lähikaupan kautta leikkipuistoon. Toki paistopisteen antimet eivät ole kovin terveellistäkään ruokaa, mutta eiköhän moni muukin vanhempi tiedä karjalanpiirakan hiljentävän ja pullan stressihermoja helpottavan voiman. Ei ole sama asia syödä mehujäätä, pähkinöitä tai kuivattuja hedelmiä.

Ravintolassa tai kyläillessä en viitsi olla vaivaksi ja otan sitä mitä tarjolla on. Olen jo nyt (vaikka mielestäni en tee asiasta numeroa) saanut kommenttia, että tämä “vegaanihössötys” ärsyttää joitakin kaveripiiriini kuuluvia. Ja kaikkien kaverina en toki halua ketään ärsyttää… Usein kuitenkin saan itse valita ravintolan ja valitsen sen niin, että sieltä löytyy hyvänkuuloinen vegaaninen vaihtoehto. Harmillisesti herkulliset vegevaihtoehdot jäävät usein pääruokaan ja jälkiruoan kohdalla vegaaneille on tarjolla sorbettia tai muuta ei-millään-lailla suklaakakkuun tai panna cottaan verrattavaa. Vaikka nämäkin olisi helppo toteuttaa vegaanisena. Kaikista eniten ärsyttää kuitenkin lastenlistan tarjonta. Vaikka täällä saakin useasta paikasta suht koht terveellisiä ruokia lapsille, sisältävät ne aina lihaa tai kalaa. Kasvisvaihtoehtona on aina kermainen juustopasta, jonka ravintoarvoissa ei ole hurraamista, mahat menevät sekaisin eikä sillä tietenkään ole vegaanisen kanssa mitään tekemistä… Vegaanisen, täysipainoisen lastenannoksen olen nähnyt vain yhden kokonaan vegaanisen ravintolan listalla. Eli tässä on totisesti parantamisen varaa. Ensi kerralla taidan haastaa ravintolan pohtimaan asiaa kysymällä puolikasta annosta aikuisten vegaanisesta ruoasta.

Vaikka kotona syönkin muuten vegaanisesti, olen pikkuhiljaa taas lipsunut ostamaan perinteistä maitosuklaata, jonka syöntiä olisi ehkä aiheellista rajoittaa nykyisestä myös muista syistä. En myöskään jaksa aiheuttaa konflikteja tai pahaa mieltä muille perheenjäsenille vaan annan heidän rauhassa syödä epävegejä vaihtoehtojaan (lähinnä jogurtteja) heidän niin halutessaan. Ilokseni miehenikin kuitenkin valitsee nykyään usein vegaanisen vaihtoehdon, jos sellainen on tarjolla.

Uskon, että luonteeni lisäksi täysvegaaniuden vaikeutena on se syy, minkä vuoksi koen vegaanisen ruoan paremmaksi vaihtoehdoksi. Tottakai on mukavaa, jos minkään eläimen ei tarvitse kärsiä ruokani vuoksi, mutta tällä hetkellä syyni on ennen kaikkea ekologinen. Lukemieni tutkimusten perusteella uskon, että vegaaninen ruoka on ekologisempaa ja että se on meidän tulevaisuus. Mutta tästä näkökulmasta en koe, että ehdottomuus olisi ehdottoman tärkeää. Tärkeää on mennä koko ajan enemmän siihen suuntaan, joka pitää maapallomme elinkelpoisena. Jos ruokavalioni koostuu, sanotaan vaikka, 80% vegaanisesta ruoasta, on se jo aika hyvin. Omasta mielestäni siis. Ymmärrän toki, että eläinten hyväksikäytön kannalta yksikin grillattu kala, munakas, villapaita tai nahkatossu on ongelmallinen.

Olen tässä puolentoista vuoden ailahtelevan vegeilyn aikana ilokseni huomannut, että tosiaan, mistään ei varsinaisesti tarvitse vegaanisuuden vuoksi luopua. Tähän mennessä olen onnistunut luomaan tai löytämään oikein hyvän vegaanisen vaihtoehdon jokaisesta himoitsemastani ruoasta (paitsi Fazerin sinisestä) ja löytänyt paljon kaikkea uutta ihanaa. Sen takia haluankin jakaa tätä intoa ja ymmärrystäni siitä, ettei vegaanisen ruoan valmistaminen (ainakaan Suomesta saatavilla raaka-aineilla) ole hankalampaa kuin sekaaniruoankaan eikä sen tarvitse edes maistua kovin erilaiselta, jos ei halua. Matkaa niihin kaupan valmiisiin, superhelppoihin ja erityisesti edullisiin vegevaihtoehtoihin kuitenkin vielä on. Innoissani seuraan tätä trendiä, joka toivottavasti pian tuo esimerkiksi sen vegaanisen karjalanpiirakan tai vihiksen kaupan paistopisteeseen tai vegaanisen Fazerin sinisen. Ehkä olen naiivi, mutta uskon, että silloin maailma olisi parempi paikka ja kaikki meikäläiset voisivat helpommin tehdä sen valinnan, joka tuntuu olevan elinympäristömme kannalta välttämätön.

PS. Tuon kaupan hyllyltä löytämäni vegan wrapin söin tätä tekstiä kirjoittaessani ja se oli juuri sellainen eines, jota kaipasin löytäväni useammin – maukas, jokseenkin epäterveellinen eikä liian kallis. Maailma paranee siis wrappi kerrallaan ❤️

Miksi sinä himmailet vegaanisuuden kanssa?

Erään aikakauden loppu

Myin juuri suurimman osan imetysvaatteistani kaverilleni ja hänen niitä sovitellessa koin melkoista haikeutta. Imetys ei ole ollut minulle helppoa eikä läheskään aina mieluista, mutta nyt kun todennäköisesti viimeinen imetystaipale on loppunut, olen melkeinpä surullinen.

Miksi sitten lopetin imetyksen? Kuten Leevi, myös Niilo lopetti tissittelyn loppujen lopuksi todella helposti – lopetin vain tarjoamisen eikä perään koskaan itketty. Vaikka molemmille on aina maito kelvannut, eivät he tainneet ollakaan mitään tissitakiaisia. Imetys loppui vähän yli viikko sitten ja edelleen päivittäin pohdin loppuiko se liian aikaisin ja pitäisikö aloittaa uudestaan. Kuitenkin koen, että Niilo oli jo aivan valmis siirtymään tissittömään aikaan, joten olisi ehkä hieman hassua aloittaa uudestaan vain omien fiiliksieni vuoksi. Imetyshetket aiheuttivat Niilossa raivokohtauksia, joten ne eivät olleet enää erityisen mieluisia (kummallekaan). Ehkä kaikista vaikeinta on se, että nyt kun maitoa tulisi kunnolla, ei sitä enää tarvita – ja silloin kun sitä tarvittiin, ei sitä tuntunut olevan riittävästi. Olen tehnyt imetyksen eteen niin paljon töitä, että nyt on hieman tyhjä olo.

Ja onhan imetyksen loppuminen myös positiivinen asia, varsinkin kun se loppui aika lailla lapsen omasta tahdosta. Minä saan uudenlaista vapautta ja luvan laittaa vaatekaapin uusiksi (tai siis kaivaa esiin ne ei-imetyskelpoiset kuteet). On ihanaa kun lapsi tulee lähelle, kainaloon, halaamaan, eikä ole “vain” tissin perään. Ehkäpä tämä tästä… Ja olen kiitollinen siitä, että loppujen lopuksi olen saanut imettää lapsiani näin kauan ja olen ylpeä siitä, että jaksoin nähdä sen eteen niin paljon vaivaa.