Äiti on nyt vähän ahdistunut

Luin juuri Salamatkustaja-blogin kirjoituksen vanhemmuudesta ja päätin vihdoin jakaa omatkin ajatuksen samoista viboista. Olen pyöritellyt tätä aihetta jo jonkun aikaa, koska siitä kirjoittaminen on vaikeaa. En oikein tiedä mistä aloittaakaan. Haluaisin lukijan saavan mahdollisimman “oikean” kuvan, ilman asian suurentelua tai vähättelyä ja lukiessa jokainen tietenkin ymmärtää asiat hieman eri tavalla. En halua kaunistella, mutta en myöskään halua mitään paskamyrskyä niskaani, en tiedä olenko tarpeeksi vahva sellaista vastaan taistelemaan. En ole myöskään vakuuttunut, että haluan jakaa näin henkilökohtaisen asian “koko maailmalle”, mutta toisaalta sillä on ollut suuri osuus meidän arjessa viime kuukausien aikana, enkä koe pystyväni kirjoittamaan perheestämme ja itsestäni jakamatta tätä asiaa. Uskon asian myös koskettavan monia muita, ja siitä julkisesti puhumisen helpottavan itseni kaltaisten oloa.

Syksyllä, joskus muutenkin masentavan marraskuun paikkeilla, heräsin eräs iltapäivä ajattelemaan, ettei voi olla normaalia olla näin maassa ja onneton. Tai ainakaan en halunnut sen olevan normaalia, vaikka sitä olikin jatkunut jo päiviä, viikkoja, kuukausia. En muistanut enää olinko aina ollut tällainen, toisaalta en millään uskonut aina olleeni niin apea. Milloin se alkoi?Katsoin iloista Leeviä leikkimässä, enkä osannut tuntea sitä iloa hänen kanssaan, tuijotin vain ja mietin ettei minusta ole tähän – äitiyteen. Se ajatus oli pyörinyt päässäni lähes joka päivä Leevin syntymästä lähtien ja nyt hän oli jo reilusti yli vuoden. Kyllähän minun nyt jo pitäisi pystyä, osata olla äiti. Nyt jälkeenpäin en oikein pääse enää käsiksikään tuohon pohjattoman apeaan tunteeseen, josta oli tullut lähes jokapäiväistä.

Olin jo aiemmin Ugandassa ollessamme googlaillut synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta sivuutin tunteeni, ahdistuneisuuteni ja surullisuuteni väsymyksen ja kulttuurishokin aiheuttamiksi. Vaikka edes nukkuminen ei auttanut olooni. Uskoin Tallinnaan muuton olevan avain siihen, että saisin oman itseni takaisin, mutta niin ei käynyt ja joulua kohti mielialani tummeni kovaa vauhtia. Sitten eräänä iltana päätin vielä kerran tsekata mistä muusta voisi olla kyse kuin univajeesta, vai oliko minusta nyt vain tullut tällainen, enkä muuksi enää muuttuisi, minusta ei ikinä tulisi sitä äitiä joksi olin halunnut tulla. Löysin netistä listan synnytyksen jälkeisen ahdistuneisuushäiriön oireista ja pelottavan moni niistä kuulosti tutulta. Olin esimerkiksi alkanut pakkomielteisesti siivota – joka kerta kun pienikin asia ei mennyt täysin suunnitelmani mukaan, minun täytyi päästä puunaamaan, sillä sain edes johonkin jotain järjestystä. Olen jokseenkin siisti ihminen, mutta siivoaminen ei koskaan ole ollut prioriteettilistallani kovin korkealla, joten tämä oli hyvin uusi piirre minussa. Päätin näyttää listan Wolfille, kun en muutenkaan osannut kertoa miltä minusta tuntui. Hän järkyttyi ja pelkäsi että on tehnyt jotain väärin. Mistään sellaisesta ei kuitenkaan ollut kyse, Wolfi on mahtavin isä ja paras puoliso mitä voi toivoa. Ongelma oli mun pääni sisällä. Jo asian myöntäminen ääneen aloitti tämän edelleen käynnissäolevan paranemisprosessin – ymmärsin ettei minun ole pakko olla tällainen koko loppuelämääni, minun täytyy vain hakea ja saada apua.

Viimeisen parin kuukauden aikana olen käynyt muutaman kerran psykologin juttusilla, ja hän helpotuksekseni vahvisti epäilyni ahdistuneisuushäiriöstä. On uskomatonta ajatella kuinka nopeasti pelkkä asian myöntäminen, ymmärtäminen ja tunteistani puhuminen auttoi. Toki olemme myös tehneet arjessamme uusia järjestelyjä, jotta minulla olisi mahdollisuus toteuttaa omia tarpeitani. Uskon, että suurimmat syyt ahdistuneisuuden puhkeamiseen olivat univaje ja se, etten ymmärtänyt ottaa omaa aikaa. Omaan suuren unentarpeen ja tarvitsen myös paljon yksinoloa, ja valitettavasti nämä piirteet eivät ole edukseen pienen lapsen kanssa. Toki myös muutoilla, kulttuurieroilla, tukiverkosta kaukana olemisella ja muulla ylimääräisellä stressillä on ollut lusikkansa tässä sopassa. Olin myös yrittänyt toteuttaa jotain raskausaikana kehittelemääni täydellistä äitimallia (sellaista jolla ei ole omia tarpeita), joka näin kauempaa tarkasteltuna ei oikeastaan ole ollenkaan sellainen jota olin aiemmin ihaillut. En vain ymmärtänyt tarpeitani ennen kuin romahdin. Edelleen mietin, miksi en kestä univajetta tai miksi tarvitsen aikaa erossa rakkaimmistani, mutta näin vain on. Olen tällainen ja joku muu on toisenlainen.

Vaikka vieläkin poden syyllisyyttä siitä kuinka minä, etuoikeutettu ihminen, kaiken toivomansa saanut voi ahdistua, olen jo nyt niin paljon paremmassa paikassa itseni kanssa kuin muutama viikko sitten. Ja tiedän myös olevani paljon parempi äiti, kärsivällisempi, iloisempi ja osallistuvampi. Ja pystyn vihdoin tuntemaan ylpeyttä pojastani ja äitiydestäni, juuri niinkuin sen olisi alusta asti pitänyt olla.

I decided to share something difficult – difficult because it is a dark subject, it’s very personal, and it is challenging to write so that the reader gets the real picture.

I was, or perhaps still am, suffering from postpartum anxiety. Or maybe the anxiety has always been there (that’s what my therapist said). One day, sometime before Christmas I woke up thinking this can’t be normal. That I’m looking at my own beloved child, playing happily, and I don’t feel any joy. Just sadness. That on a daily basis, I think I cannot be a mom, I don’t know how to. Leevi was already way over one year, I should know by now.

That evening I found a list of anxiety symptoms, which sounded way too familiar, and showed it to Wolfi, to explain what I felt. (He was of course devastated, thinking he did not do enough, but that was not the problem. He’s been the best dad and husband for sure, the problem was in my head.) From that moment when I actually said it out loud, I believe, started the healing process for me. I realized that this isn’t me, it does not have to be, I can fix it with some help. So I found a psychologist who confirmed my self-made diagnosis, and just after few times talking to her I started feeling significantly better. She made me see what I needed. We made some changes to our daily life, that let me listen to my needs better – I need a lot of sleep and alone time, and those things had been missing for way too long. I was too scared to admit that I wanted to be alone, I was afraid I would hurt  someone.

I do still feel guilty, and I’m still working on it. How could a woman who has gotten everything she ever wanted become anxious and depressed, that’s not right. But that’s just how it is, whether I’m “entitled” or not. 

Now I feel more like me than in a long time, and a much better mom too. Finally I feel proud of my son and being a mother, just like it should have been since the beginning.

 

 

Advertisements

Minisuomilomat = ❤

Tallinnaan muuton jälkeen meidän Suomi-vierailut on moninkertaistuneet, mikä on tietysti aivan ihanaa 😊 Wroclawista, saati Kampalasta ei ollut suoria lentoja Helsinkiin ja matka-aikakin sellainen, ettei muutaman päivän pyrähdyksille ollut asiaa. 

Nyt matka sujuu kuin rasvattu laivalla Itämeren yli, joten olemmekin käyneet Suomessa noin kuukauden-puolentoista välein. Muutaman kerran olemme tulleet auton kanssa ja ladanneet takakontin täyteen Suomi-tuliaisia, eli ostoksia Lidlistä ja Ikeasta 😅 Myös tofua ym. vegeilyjuttuja ja vähän erikoisempia tuotteita tarttuu yleensä mukaan, täällä kun ko. tuotteiden valikoima on aika suppea. Ja toistaiseksi ainakin olen myös raahannut maksalaatikkoa (Saarioisten, rusinoilla tottakai). 😋 
Vaikka reissu ja tulee tehtyä näinkin usein, on viikonloput silti aina täyteen buukattu. Yleensä hyödynnämme mummin ja ukin luona majailua jättämällä Leevin ainakin muutamaksi tunniksi heidän hellään huomaansa ja karkaamalla omille teillemme. Tällä kertaa pääsin yksin (!) shoppailemaan, jonka jälkeen vietimme treffi-iltaa Kampin Korttelin Fisken på diskenissä. Oli muuten hyvä ruoka ja palvelu, suosittelen!

Wolfi saa Tallinkilta työsuhde-etuna mukavan alennuksen, joten olemmekin toistaiseksi pitäytyneet heidän palveluissaan, ja ehtineet jo matkata peräti kolmesti uudenkarhealla Megastarilla, joka eroaa kyllä edukseen aiemmista laivoista. Viking Line ja Eckerö Line mainostavat tarjouksiaan ahkerasti, joten todennäköisesti nekin tulee vielä testattua.

Pienen lapsen kanssa matkustaessa laiva on tietysti ihan ykkönen; satamassa tarvitsee olla vain puolisen tuntia ennen, laivassa voi vapaasti liikkua, syödä, vaihtaa vaippaa, ja leikkihuoneet ovat yleensä aika kivoja. Eilen oli kyllä sellainen megasekamelska kun ilmeisesti sekä Suomessa että täällä oli hiihtolomat lopuillaan… Ja valitettavasti Leevi nappasi tuliaisena flunssan, nyt illalla nousi kuume 😥 toivottavasti yöunet parantavat pikku potilaan.
Last weekend we were again in Finland, it is so cool that we can visit almost once a month now that we live so close. 😊 usually we spent quality time with my family, do some shopping (Lidl, IKEA and the supermarkets with insane selection of Products 😍) and use the perfect opportunity for a date night. We also try to meet friends but these few days always pass by so quickly, it’s crazy. Next Friday I get to meet old friends all by myself, so excited! 

So far we’ve been going only with Tallink and their shiny new Megastar ferry is actually quite nice. Traveling by ferry is absolutely the best option when you have small children! Two hours pass by really fast in the buffet and playroom 😉 unfortunately this time Leevi caught a cold with fever as a souvenir, fingers crossed it passes quickly.

Happy birthday, Estonia !

img_20161118_161857

Viro viettää tänään 99-vuotissyntymäpäiväänsä ja sen kunniaksi ajattelin laittaa ylös tämän ensimmäisen täällä vietetyn puolen vuoden aikana mieleeni nousseita mietteitä.

Sanoissa Viro, Tallinna ja virolainen on mielessäni, häpellistä myöntää, ollut ennen jokseenkin negatiivinen kaiku. Tai ei, negatiivinen on kyllä liian vahva termi, mutta mielikuva ei kuitenkaan ole ollut erityisen houkutteleva tai positiivinen, ehkäpä alakuloinen olisi oikea adjektiivi. Virolaiset rakennustyömiehet, suomalaisten viinaralli, Viru-kadun turistipuodit, Olde Hansa, feikkileoparditurkikseen kääriytynyt alipukeutunut nainen, humalainen keski-ikäinen mies kusemassa keskelle katua, Amarillon terassi, neuvostotyyliset harmaat, likaiset rakennukset…

Kun kuulin, että muutamme Tallinnaan, olin toki innoissani; innoissani siitä että saan nähdä mitä kaupungilla on oikeasti tarjottavanaan ja ehkäpä mahdollisuuden nähdä aitoa oikeaa virolaista kulttuuria. Olin myös jännittynyt siitä miten suomalaiseen täällä suhtaudutaan, oma kuvani Viron suomiturreista kun on hyvin negatiivinen. Mutta kuinka ollakaan, ihmisiä ei täällä tunnu paljoa kiinnostavan, että olen Suomesta. Asiaan suhtaudutaan hyvin neutraalisti, ja ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että minun kuvani suomalaisista on negatiivisempi kuin paikallisten (ehkä omat ajatukseni kaipaisivat tuuletusta tämän(kin) asian suhteen).

img_20161016_154546

Ilokseni olen huomannut, että Tallinna on kiinnostava kaupunki, joka on niin paljon muutakin kuin Viru-hotelli ja Sadamarket. Vanha kaupunki on idyllinen ja olen kateellinen siitä, ettei meillä Suomessa ole mitään sen veroista, mutta Tallinna on kiinnostavimmillaan tämän turistikeskittymän ulkopuolella; Kalamajassa, Telliskivessä, Kadriorgissa, Lasnamäessä, Piritassa; puistoissa, merenrannoilla, monen monissa ihanissa kahviloissa ja ravintoloissa. Nuori tallinnalainen on hipsterimpi kuin Helsingin ja Tukholman hipsterit yhteensä, ja shoppailumahdollisuudet ovat kansainvälisellä tasolla. Trendibaareja löytyy joka lähtöön, vaikkakin jostain syystä se Amarillo edelleen on ja pysyy. Eikä se suomiturrekaan ole enää aina se kännissä ennen keskipäivää heiluva pariskunta, vaan ihan fiksun oloinen tyyppi, joka on tullut tänne haistelemaan uusimpia trendejä. Ilmassa täällä on positiivista, tulevaisuudennälkäistä ja innovatiivista energiaa, jota Suomessakin ehkä kaivattaisiin.

Eli Head vabariigi aastapäevä, Eesti, olet jo nyt kääntänyt mielikuvani päälaelleen, en malta odottaa mitä kaikkea muuta sinulla on tarjottavana!

img_20161116_154700

Estonia celebrates its 99th birthday today, and I started thinking what has been my first impression of it during these six months.

First of all, I’m ashamed to admit, my picture of Estonia, Tallinn and Estonians haven’t been exactly flattering. Those words used to bring to my mind images like Estonian construction workers, drunken Finnish tourists, Viru street’s rip-off  tourist shops, Olde Hansa, underdressed woman covered in fake fur, middle-aged man peeing on the street, Amarillo’s terrace, Sadamarket, ugly Soviet style buildings…

img_20161102_171007

I was excited to hear that we are gonna move to Estonia, because I had a hunch that my very ugly, stereotypical images needed updating. And I’m happy to tell you the hunch was not wrong. Already now I’ve seen how interesting this city is, and I’m looking forward to explore the country and get to know the people even more in the future years. The really interesting Tallinn is mostly outside the old town, in Kalamaja, Telliskivi, Lasnamäe, Pirita, in the parks and in the charming cafes and restaurants. The young Tallinn citizen is more hipster than the hipsters of Helsinki and Stockholm combined, and the cultural life seems vibrant and interesting. There’s positive, future-minded and innovative energy in the air. And even the good-old Finnish tourist isn’t always the “cheap booze and women” type, but a smart, well-behaving young couple exploring the hippest places of Tallinn.

So Happy independence day, Estonia! I’m so glad that you’ve already turned my head upside down and I can’t wait to see what else you have to offer.

img_20161128_121922

Eat your greens-pasta

Mun “reseptit” alkaa yleensä samalla kaavalla: ai, ostin näköjään parsakaalin / perunoita / kesäkurpitsan / paprikan, mitäs tästä tekis? Siihen kylkeen sitten vähän sitä sun tätä mitä kaapeista löytyy. Tämän illan pasta edusti tyyliä parhaimmillaan. 

Mulla oli siis parsakaali ja kesäkurpitsa, jotka piti saada uppoamaan samaan safkaan. Lisäksi kaapin uumenista löytyi spagettia (aina!), jämä pestoa, toinen jämä kaurakermaa ja tietenkin aurinkokuivattuja tomaatteja.

Näistä syntyi Eat your greens- eli Syö rehusi-pasta, josta tuli (omakehu ei todellakaan haise) superherkkua. Koita vaikka!

Most of my “recipes” start like this: oh, I see I have bought a broccoli / zucchini / potatoes / cabbage, what else do I have that might work with this one?
Today was one of those evenings. I had broccoli and zucchini and had to fit them in the same dish. And that’s how this Eat your greens-pasta was born. 

Ohje 4:lle / For 4 people

  • 1 parsakaali / 1 broccoli
  • 1 kesäkurpitsa / 1 zucchini
  • Puoli purkkia vihreää pestoa / half a jar of green pesto
  • Pari aurinkokuivattua tomaattia + öljyä purkista / few sundried tomatoes + some oil from the jar
  • Kourallinen cashew-pähkinöitä / handful of cashew nuts
  • 1dl (kaura)kermaa / 1dl of (oat) cream
  • Loraus sitruunamehua / drizzle of lemon juice
  • Parmesania, suolaa, pippuria / parmesan, salt, pepper
  • Spagettia, tagliatellea tms./ spaghetti, tagliatelle or any other pasta of your choice

Raasta kesäkurpitsasta kuorimaveitsellä, juustohöylällä tms. pastamaisia suikaleita. Leikkaa parsakaali paloiksi, keitä pari minuuttia kiehuvassa vedessä ja siirrä tehosekoittimeen. Lisää mukaan pesto, kerma, pähkinät, loraus tomaattien marinadiöljyä, sitruunamehu ja pippuri. Soseuta hienoksi, lisää tarvittaessa hieman vettä. Keitä pasta parsakaalien keitinvedessä lähes al denteksi, lisää kesäkurpitsasuikaleet, keitä vielä 1-2min. Valuta siivilässä, laita takaisin kattilaan ja sekoita joukkoon parsakaalipesto. Lisää joukkoon hienonnetut tomaatit, mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla ja viimeistele parmesan-raasteella.

Slice the zucchini into fine, pasta-like slices with vegetable peeler. Cut broccoli into smaller chunks and boil them for couple of minutes. Drain the broccoli (save the water for pasta) and move it into a blender. Add pesto, cream, cashews, lemon juice, pepper, some oil and water if necessary. Blend until it’s quite smooth. Cook the pasta al denteish, add zucchini and boil for another minute or two, drain and mix with the broccoli pesto. Finish with some sundried tomatoes, salt, pepper and parmesan.

Good vibes

Recently Mondays have become days to (almost) look forward to instead of being afraid of them. And today, against all odds, I’ve been on especially good mood. Even though it’s raining some cold, wet, yucky crap for the fifth hour already, my mind is peaceful and I’m able to see the beauty of even this shitty weather. (Ask if I’m still peaceful when the toddler wakes up from his nap and I have to keep him busy indoors all afternoon 😛)
So what is it with particularly this Monday that made me so cheerful?

  • Quite well-slept night
  • Super-healthy, super-yummy breakfast smoothie 
  • Home alone time; coffee and porridge (with coconut milk & berries, yum!) undisturbed while watching news, then some studying
  • Fresh air, oxygen, aaaaah!
  • Proper outdoor gear aka new, comfortable, pretty and so far waterproof rubber boots, and an umbrella
  • BodyBalance class at the gym

      What could you do to make your Mondays more special, if taking time for yourself isn’t an option? Maybe you could have your favourite breakfast prepared already on Sunday evening (I’m thinking smoothie and banana pancakes), or grab a delicious coffee and croissant from the bakery on the way to work; wear your favourite clothes (that keep you warm and dry); listen your favourite music while driving/walking to work; get up a bit earlier and take a looong, hot shower etc… Monday doesn’t need to be terrible, does it? 😉

      Lähiseutumatkailua: Vihula mõis

      Puolen vuoden Virossa asumisen jälkeen oli korkea aika tutkia maata Tallinnan ulkopuolella. Kovin kauas ei vielä kuitenkaan päästy vaan noin tunnin ajomatkan päähän Vihulan kartanoon. Käytiin pari viikkoa sitten matkamessuilla Wolfin töistä saaduilla ilmaislipuilla ja sieltä monen moisen tarjouksen joukosta löytyi myös Vihula.

      Vaikka keli olikin todennäköisesti koko talven surkein, huomasi kartanon alueen idyllisyyden heti. Alueella on useampi rakennus, jotka on kaikki restauroitu kauniisti, erilaisia saunoja, sisäuima-allas ja lastenallas, kuntosali, spa, ravintoloita, söpöäkin söpömpi lampi siltoineen (ja kesällä potkuveneitä) ja hevostalli, joten kaikille riittänee jotakin tekemistä. Ranta on 4km päässä, kesällä varmasti plussaa. Tänne täytyy ehdottomasti päästä kesällä uudestaan!
      Fiilis vahvistui kun päästiin huoneeseen, joka sijaitsi vanhassa aitassa, samassa uima-altaan ja kuntosalin kanssa. Huone oli viihtyisä, kivasti sisustettu, siisti ja suuri vaikka olikin huoneista edullisin.


      Illallisella kävimme kartanon “pää”ravintolassa, ja se sattuikin olemaan aika fancypancy, emme olleet oikein varautuneet, mutta ruoka oli herkullista ja Leevikin jaksoi istua (melkein) koko kolmen ruokalajin ajan. En nyt varsinaisesti kutsuisi perheravintolaksi vaan ennemminkin romanttinen ilta kahdelle-paikaksi, ja suunnittelimmekin jo tulevamme uudestaan “treffeille”.

      Messuhintaan kuului huoneen ja aamiaisen (parasta puuroa ikinä!) lisäksi puolen tunnin hieronta Eco-Spassa ja uima-altaan käyttö. Vanhemmat rentoutuivat ja Leevi sai purkaa energiaa pulikoimalla, täydellinen viikonloppu siis!

      This weekend se finally managed to get out of Tallinn, for the first time since we moved here. We started easy and drove to Vihula manor about an hour away. What a lovely place, so idyllic, I totally recommend it. And we’ll for sure go back in summer time! Unfortunately the weather was probably the crappiest of this winter so far, so outside pictures were kinda out of question. And anyway, you should visit their web page for some professional pics. 

      Really nicely refurbished old buildings, peaceful, yet a lot of things to do (swimming, spa, saunas, eco-farm, gym, restaurants..). Room was spacious and cozy, food excellent, though we were taken by surprise of the fanciness of the restaurant – not really a place to go with a loud toddler (he did well anyway). And breakfast porridge was the best I have probably ever had. 😋

      Deep thoughts of the day

      Some days ago I caught myself thinking of my past. I was wondering how did I come here, how did my life happen so that I’m now where I am and not somewhere else (I enjoy these kind of mind games). In my mind I was rewinding my memories all the way back from the university to the sweet 18 and to my teenage, and it felt so strange. Like it was someone else’s memories, not mine. “Was that really me, did I do that?”

      I could see pictures or videos even, but without audio, in front of my eyes, but I could not catch the feeling. I cannot catch the feelings I had towards people that were once very important to me. How was I feeling in that moment, what did I think then? What were my dreams? I go back to the room of my teenage best friend, and I can see it, but I cannot hear the conversation. Or go back to the first apartment where I lived after moving out from my parents place, and I can clearly remember it, but I cannot see how my daily life there was. Or the months I spent in Erasmus exchange in Cyprus. What was I doing all day every day? Of course I know what I was doing: studying, partying, working… But how did it feel, what were the thoughts in my head? It’s like life before I met my husband doesn’t exist, or wasn’t my life, I cannot really remember it. Does this happen to you too, or am I weird?

      The life-long student

      I’m lazy today so it’ll be only in English…

      Recently I’ve gotten, for perhaps obvious reasons, quite into cultures’ effect on relationships between people. In 2015, when I was expecting Leevi, I did some studies of Intercultural Communication which I found very interesting and would like to study further. Last autumn I found a course of development studies in the Helsinki open university, and even though I had never heard of such study field before I was immediately hooked. 😅 unfortunately it was just a short introduction course, and studying more of it seems a bit challenging in the open university. Luckily I found still another short course, and I’m planning to do it still this winter.

      I really enjoy these distant studies even they require some discipline. It fits so well to me to have freedom of the schedules and mostly it also fits me to study alone. And I can choose only the courses that interest me. But I can’t help thinking if some future employers might appreciate more a Master’s degree than some random separate courses. (OK, they aren’t completely random but anyway.)

      I already planned to apply for the International Relations or Anthropology programmes of Tallinn university but now I’m not sure anymore… There’s so much in these programmes that interest me but also a lot that doesn’t. And a lot that I have no clue of. How can I be sure that this is really the stuff that I want to do? I don’t want to waste time and especially money, if it’s not my thing after all. Some might know that I have already two different educations that have nothing to do with each other, hairdressing and culinary management, so this would be third one (at least I’m heading upwards…). Would kinda be easier if I always wanted to be a lawyer or a teacher or bus driver, wouldn’t it. But so boring too, so in a way I’m very happy to be this indecisive weirdo who just loves to study. And luckily life has brought me quite excellent chances to do so.
      What do you think, are degrees still highly valued by employers, is it worth it? 😄

      Sentimentaalinen höpsö

      Oon jo pitkän aikaa suunnitellut myyväni Leeville pieneksi jääneitä vaatteita ja vauvatavaroita, mutta olen ollut hieman saamaton asian kanssa. Sunnuntaina meillä kävi kyläilijöitä, joiden vauvan on määrä saapua lähiviikkojen aikana ja siinäpä olikin oiva tilaisuus tuputtaa kaikenmaailman ihanuuksia heille. He olivat tästä yllättävästä kirpputorista oikein mielissään ja heidän mukaansa lähti paljon tavaraa. Miten ihanan helppoa! Sain myös vihdoin aikaiseksi laittaa Facebookin kirppiksille myyntiin muutaman hieman spesiaalimman vaatteen (jotka maksoivat alunperin ihan liikaa, ja joiden ostoa perustelin sillä, että merkkitavaran arvo ei laske 😅). Muutama innokas ostaja löytyikin heti. Mikäs sen parempaa?

      Sunnuntai-iltana sitten Nukku-Matti ei meinannut tulla millään kun haikeana pohdin kaikkia näitä “menetettyjä” vauvajuttuja. En ole aikaisemmin kokenut tällaista tunnetta ollenkaan, vaikka olenkin antanut paljon vaatteita pois jo Ugandassa. En varsinaisesti edelleenkään ole vauvaihminen, sellainen joka haistelee salaa lapselle pieneksi jääneitä potkuhousuja, olen koko ajan odottanut Leevin kasvavan. Mutta nyt se iski ihan puun takaa, en ollenkaan osannut varautua. Erityisesti erään tietyn bodyn myyminen teki tiukkaa ja yritin keksiä kaiken maailman tekosyitä, joiden varjolla voisin perua kaupat (“vaatteen päälle kaatui tomaattikeittoa”, “en löydä sitä mistään”, “koira söi sen” jne). Päätinkin sitten myöntää ostajalle ihan suoraan, etten raaskisi luopua vaatteesta, ellei hän aivan todella hirveästi sitä halua. Noh, halusi hän. Onneksi meillä on valokuvia, ja mitäs sitä turhaa tavaraa hilloamaan. Toivottavasti siitä on iloa heille yhtä paljon kuin meille (minulle).

      Recently I had this very new feeling of sentimentality about Leevi, how he is not a baby anymore. Somehow I wasn’t expecting it to come anymore, by now I thought all the new mama hormones would have gone already. I’ve never really been a baby person, the kind that secretly sniffs old baby clothes. And still I found myself doing just that. 😆

      On Sunday we had guests who are going to have a baby very soon and we sold lots of old things to them. I also finally managed to put some posts on some Facebook flea market groups. And somehow apparently these things started this sentimental feeling. Especially selling one body, my favourite one, was a hard thing to swallow. I already promised to sell it to someone and right away tried to find a way to cancel it. I was making up all kinds of excuses (“dog ate it” etc) until I decided to be honest with the buyer. But she really really wanted it so I guess what’s promised is promised. Anyway, I have pictures. And maybe it’ll bring as much joy to this new family than it did to us. 

      Introvertti sosialisoituu

      Oon aika ylpeä itsestäni. Oon saanut aikaiseksi tutustua uusiin ihmisiin aivan eri lailla kuin Puolassa tai Ugandassa. Olen jopa kutsunut “joukoittain” muita äitejä ja lapsia meille leikkimään, viimeksi tänään. Tämä on tällaiselle epävarmalle, yksinäisyydestä nauttivalle introvertille aikamoinen harppaus. Mutta jostain syystä se on tällä kertaa tuntunut aika luonnolliselta, enkä ole yleensä tuntenut itseäni samalla lailla väsyneeksi kuin usein sosiaalisten tapaamisten jälkeen. Ehkä taaperon kanssa on helpompi tutustua muihin. Kun ei se aika kuitenkaan olisi sitä omaa yksin vietettyä aikaa, niin ihan yhtä hyvin voi tavata muitakin 😅 ja sitten olenkin huomannut nauttivani muiden seurasta. Jotenkin myös tuntuu että kun tietty kynnys on ylitetty ei sosialisoiminen olekaan niin hankalaa. Tosin sen verran olen pysynyt omalla mukavuusalueella, että kutsun mieluiten ihmisiä meille.
      Ymmärsin tämän introverttiuden vasta aivan hiljattain, ennen olen kokenut olevani laiska tai epäonnistunut jollain lailla, kun kalenterissani pitää olla enemmän tyhjiä kuin täytettyjä päiviä. Edelleenkin nautin omasta vapaa-ajastani mieluummin yksin, mutta Leevin kanssa päivät menevät nopeammin kun on muita äitejä ja lapsia seurana. Toivon, että nämä uudet orastavat ystävyyssuhteet kestävät vielä kauan, niin minun kuin Leevinkin.

      Hyvää ystävänpäivää uusille ja vanhoille ystäville! 😘

      I have a reason to be very proud of myself. I’ve managed to come out of my comfort zone and meet more new people here in Tallinn than in Uganda and Poland together. Well at least it feels like it. Few months ago I wrote a post to Facebook where I was looking for friends for me and Leevi (toddler, what a perfect excuse). Since then I’ve even started to host my own playgroup. That is a major step for an insecure, unsocial introvert like me. I’ve only recently realized this introvert thing about me. Before I felt I must be lazy or some kind of failure to need so much free space in my calendar, just for myself. It’s such a relief to understand that I do not need to fill my days with thousand activities even if someone else enjoys doing that. 

      But I have actually really enjoyed spending time with all these new people, I’m so happy to have them in my life now. I usually don’t even feel tired afterwards like I used to. I do have to admit that whenever I have a chance for “me”-time I rather spend it all by myself, but with Leevi days go much faster when we meet other moms and kids. I hope these new friendships last a long time.

      Happy Ystävänpäivä to all new and old friends (in Finland Valentine’s day is celebrated as Friend’s day)! 😘