Äiti on nyt vähän ahdistunut

Luin juuri Salamatkustaja-blogin kirjoituksen vanhemmuudesta ja päätin vihdoin jakaa omatkin ajatuksen samoista viboista. Olen pyöritellyt tätä aihetta jo jonkun aikaa, koska siitä kirjoittaminen on vaikeaa. En oikein tiedä mistä aloittaakaan. Haluaisin lukijan saavan mahdollisimman “oikean” kuvan, ilman asian suurentelua tai vähättelyä ja lukiessa jokainen tietenkin ymmärtää asiat hieman eri tavalla. En halua kaunistella, mutta en myöskään halua mitään paskamyrskyä niskaani, en tiedä olenko tarpeeksi vahva sellaista vastaan taistelemaan. En ole myöskään vakuuttunut, että haluan jakaa näin henkilökohtaisen asian “koko maailmalle”, mutta toisaalta sillä on ollut suuri osuus meidän arjessa viime kuukausien aikana, enkä koe pystyväni kirjoittamaan perheestämme ja itsestäni jakamatta tätä asiaa. Uskon asian myös koskettavan monia muita, ja siitä julkisesti puhumisen helpottavan itseni kaltaisten oloa.

Syksyllä, joskus muutenkin masentavan marraskuun paikkeilla, heräsin eräs iltapäivä ajattelemaan, ettei voi olla normaalia olla näin maassa ja onneton. Tai ainakaan en halunnut sen olevan normaalia, vaikka sitä olikin jatkunut jo päiviä, viikkoja, kuukausia. En muistanut enää olinko aina ollut tällainen, toisaalta en millään uskonut aina olleeni niin apea. Milloin se alkoi?Katsoin iloista Leeviä leikkimässä, enkä osannut tuntea sitä iloa hänen kanssaan, tuijotin vain ja mietin ettei minusta ole tähän – äitiyteen. Se ajatus oli pyörinyt päässäni lähes joka päivä Leevin syntymästä lähtien ja nyt hän oli jo reilusti yli vuoden. Kyllähän minun nyt jo pitäisi pystyä, osata olla äiti. Nyt jälkeenpäin en oikein pääse enää käsiksikään tuohon pohjattoman apeaan tunteeseen, josta oli tullut lähes jokapäiväistä.

Olin jo aiemmin Ugandassa ollessamme googlaillut synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta sivuutin tunteeni, ahdistuneisuuteni ja surullisuuteni väsymyksen ja kulttuurishokin aiheuttamiksi. Vaikka edes nukkuminen ei auttanut olooni. Uskoin Tallinnaan muuton olevan avain siihen, että saisin oman itseni takaisin, mutta niin ei käynyt ja joulua kohti mielialani tummeni kovaa vauhtia. Sitten eräänä iltana päätin vielä kerran tsekata mistä muusta voisi olla kyse kuin univajeesta, vai oliko minusta nyt vain tullut tällainen, enkä muuksi enää muuttuisi, minusta ei ikinä tulisi sitä äitiä joksi olin halunnut tulla. Löysin netistä listan synnytyksen jälkeisen ahdistuneisuushäiriön oireista ja pelottavan moni niistä kuulosti tutulta. Olin esimerkiksi alkanut pakkomielteisesti siivota – joka kerta kun pienikin asia ei mennyt täysin suunnitelmani mukaan, minun täytyi päästä puunaamaan, sillä sain edes johonkin jotain järjestystä. Olen jokseenkin siisti ihminen, mutta siivoaminen ei koskaan ole ollut prioriteettilistallani kovin korkealla, joten tämä oli hyvin uusi piirre minussa. Päätin näyttää listan Wolfille, kun en muutenkaan osannut kertoa miltä minusta tuntui. Hän järkyttyi ja pelkäsi että on tehnyt jotain väärin. Mistään sellaisesta ei kuitenkaan ollut kyse, Wolfi on mahtavin isä ja paras puoliso mitä voi toivoa. Ongelma oli mun pääni sisällä. Jo asian myöntäminen ääneen aloitti tämän edelleen käynnissäolevan paranemisprosessin – ymmärsin ettei minun ole pakko olla tällainen koko loppuelämääni, minun täytyy vain hakea ja saada apua.

Viimeisen parin kuukauden aikana olen käynyt muutaman kerran psykologin juttusilla, ja hän helpotuksekseni vahvisti epäilyni ahdistuneisuushäiriöstä. On uskomatonta ajatella kuinka nopeasti pelkkä asian myöntäminen, ymmärtäminen ja tunteistani puhuminen auttoi. Toki olemme myös tehneet arjessamme uusia järjestelyjä, jotta minulla olisi mahdollisuus toteuttaa omia tarpeitani. Uskon, että suurimmat syyt ahdistuneisuuden puhkeamiseen olivat univaje ja se, etten ymmärtänyt ottaa omaa aikaa. Omaan suuren unentarpeen ja tarvitsen myös paljon yksinoloa, ja valitettavasti nämä piirteet eivät ole edukseen pienen lapsen kanssa. Toki myös muutoilla, kulttuurieroilla, tukiverkosta kaukana olemisella ja muulla ylimääräisellä stressillä on ollut lusikkansa tässä sopassa. Olin myös yrittänyt toteuttaa jotain raskausaikana kehittelemääni täydellistä äitimallia (sellaista jolla ei ole omia tarpeita), joka näin kauempaa tarkasteltuna ei oikeastaan ole ollenkaan sellainen jota olin aiemmin ihaillut. En vain ymmärtänyt tarpeitani ennen kuin romahdin. Edelleen mietin, miksi en kestä univajetta tai miksi tarvitsen aikaa erossa rakkaimmistani, mutta näin vain on. Olen tällainen ja joku muu on toisenlainen.

Vaikka vieläkin poden syyllisyyttä siitä kuinka minä, etuoikeutettu ihminen, kaiken toivomansa saanut voi ahdistua, olen jo nyt niin paljon paremmassa paikassa itseni kanssa kuin muutama viikko sitten. Ja tiedän myös olevani paljon parempi äiti, kärsivällisempi, iloisempi ja osallistuvampi. Ja pystyn vihdoin tuntemaan ylpeyttä pojastani ja äitiydestäni, juuri niinkuin sen olisi alusta asti pitänyt olla.

I decided to share something difficult – difficult because it is a dark subject, it’s very personal, and it is challenging to write so that the reader gets the real picture.

I was, or perhaps still am, suffering from postpartum anxiety. Or maybe the anxiety has always been there (that’s what my therapist said). One day, sometime before Christmas I woke up thinking this can’t be normal. That I’m looking at my own beloved child, playing happily, and I don’t feel any joy. Just sadness. That on a daily basis, I think I cannot be a mom, I don’t know how to. Leevi was already way over one year, I should know by now.

That evening I found a list of anxiety symptoms, which sounded way too familiar, and showed it to Wolfi, to explain what I felt. (He was of course devastated, thinking he did not do enough, but that was not the problem. He’s been the best dad and husband for sure, the problem was in my head.) From that moment when I actually said it out loud, I believe, started the healing process for me. I realized that this isn’t me, it does not have to be, I can fix it with some help. So I found a psychologist who confirmed my self-made diagnosis, and just after few times talking to her I started feeling significantly better. She made me see what I needed. We made some changes to our daily life, that let me listen to my needs better – I need a lot of sleep and alone time, and those things had been missing for way too long. I was too scared to admit that I wanted to be alone, I was afraid I would hurt  someone.

I do still feel guilty, and I’m still working on it. How could a woman who has gotten everything she ever wanted become anxious and depressed, that’s not right. But that’s just how it is, whether I’m “entitled” or not. 

Now I feel more like me than in a long time, and a much better mom too. Finally I feel proud of my son and being a mother, just like it should have been since the beginning.

 

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s