Tuuliviiri

Haaveilen nykyään säännöllisesti muuttamisesta jonnekin luonnon keskelle, keskelle ei mitään, jonnekin jossa kaikki on kaukana ja on ihanan hiljaista ja rauhallista. Mieluiten meren äärelle. Jonnekin missä elämä on yksinkertaista ja pyörii vain oman kodin ja perheen ympärillä. Ulkomaailmasta ei tarvitse tietää eikä välittää. Mielessäni maalailen kuvia pienestä kasvimaasta, parista kanasta ja ehkä jopa lehmästä, omenapuista ja punaisesta tuvasta tuulen tuivertamalla rannalla. 

Sitten muistan ettei minusta olen puutarhuriksi, viherkasvitkin kuolevat käsiini alta aikayksikön. Ja että minuun on asennettu pysyvä tuuliviiriys, muutoksenhalu ja elämä landella kävisi todennäköisesti mielestäni tylsäksi puolessa vuodessa. 

En tiedä onko kyseessä vain luonteenpiirre vai johtuuko tämä elämäntapaamme leimaavasta väistämättömästä muutoksesta, mutta en selvästikään osaa pysähtyä, muutaman viikon tasaisen elon jälkeen kaipaan jo jotain uutta. Nytkin haluaisin jo muuttaa vaikka meidän kämppä on ihana ja Tallinnakin aika kiva. Viimeisen parin kuukauden aikana olen taas miettinyt tulevaisuuttamme ihan urakalla; millon haaveilen muutosta Suomeen, milloin Espanjaan tai Australiaan; oman asunnon ostosta ja paikalleen ankkuroitumisesta; sapattivapaasta reppureissaillen; opiskeluista, omasta kahvilasta tai majatalosta, diplomaatin urasta. Lista on loputon ja mieleni muuttuu monta kertaa päivässä. Miesparkani joutuu kuuntelemaan jatkuvasti vaihtuvia aatoksiani illat pitkät, ei se varmaan pysy enää perässäkään. Unelmat ja haaveileminen on mielestäni tärkeää, mutta joskus toivoisin että osaisin keskittyä tähän hetkeen ja olla 100% tyytyväinen siihen mitä nyt on. En ole tyytymätön nytkään, mutta silti mieli vaeltelee minne milloinkin.

Ajattelisinko eri lailla jos tästä jatkuvasta muutoksesta ei olisi tullut elämääni, jos olisin luonut uran, mennyt naimisiin ja ostanut asunnon Suomesta eivätkä ulkomaille lähteminen, muuttaminen tai ammatinvaihto olisi mielessäni enää vaihtoehtoja. Olisinko silloin onneton, koska olen luonteeltani muutoksenhaluinen vai olisinko tyytyväinen siihen mitä on? Tällä hetkellä kuulostaa ihan mahdottomalta ajatukselta viettää loppuelämä samassa talossa tai edes samassa maassa. Ja kuten tiedätte jo, mulla ei ole hajuakaan mikä haluan olla isona.

Onkohan tämä jokin sukupolveni tai ehkä expatien “ongelma”? Tai ehkä vain ihan minun omani?

Within the last few months I’ve been regularly dreaming about buying a house or maybe a small farm in the middle of nowhere, far away from other people, only nature and sea around us. Life would be simple, concentrating only on our family, not giving a crap about outside world. Then I remember that I don’t know anything about farming, even house plants die in my hands. And I need change, constant change. I would be bored in a minute.

I’m trying to figure out why is it so hard for me to concentrate in this moment, without letting my mind wander in to the weirdest places, dreaming about all possible things that might happen in future. Already after half a year here in Tallinn, I’m (secretly) planning a move; to a new house or new country. Even our house is wonderful and Tallinn is pretty alright too. My mind changes multiple times in a day; sometimes I’d like to buy a house and settle down, sometimes sell all our things and go backpacking around the world; move to Finland, or Germany, or Spain, or Australia; start my own coffee shop business or bed & breakfast, study all kinds of things, become a career woman, have more kids, not have more kids… The list is endless. This is probably part of the reason for my anxiety – there’s so many things I want to do and I want to do them all now. And then in the end I cannot choose and do nothing. 😅 My poor husband needs to listen all my plans all the time, I bet he doesn’t take me very seriously anymore, haha.

I’m so grateful I have been blessed with life where all this wandering and dreaming and choosing is possible. But would my mind be a bit calmer if there wouldn’t be so many options?

Advertisements

Lempipaikkojani Tallinnassa: Iluait

Koska tämä blogi on kaikesta “musta tuntuu”- ja ruokahöpinästä huolimatta kuitenkin pohjimmiltaan blogi ulkosuomalaisen elämästä, niin olisi ehkä aika kirjoittaa jotain siihen liittyvää. Ajattelin siis aloittaa “juttusarjan” lempipaikoistani Tallinnassa (ja ehkä muuallakin maailmassa).

Vaikka (tai juuri siitä johtuen) olenkin alkuperäiseltä koulutukseltani parturi-kampaaja, olen ehkä maailman onnettomin kampaaja-asiakas: en luota kampaajiin, joten olen käynyt ammattilaisen käsittelyssä omien “kampaajavuosieni” jälkeen _hyvin_ harvakseltaan. Mutta nyt täällä Tallinnassa olen terästäytynyt ja löysinkin mahtavan kampaamon ihan naapurista heti ensi yrittämällä.

Olen käynyt Iluaitissa nyt useamman kerran sekä värissä ja leikkauksessa että voluumiripsien laitossa ja joka kerta olen lähtenyt sieltä hyvin onnellisena. Työntekijät ovat erittäin ammattitaitoisia, sen näkee sekä työskentelystä, lopputuloksesta että seiniä koristavista koulutusdiplomeista. Täältä saat uusimpien trendien mukaisen hiustyylin ja vähän epäsovinnaisemmatkin toiveet toteutetaan. Ilmaista tämä lysti ei toki ole, mutta ammattitaidosta pitää maksaa. Ja hinnat ovat edelleenkin Suomen hintoja huomattavasti edullisemmat (jos niistä mitään tiedän). Sen lisäksi että saat täältä upeat hiukset ja ripset, saat myös ystävällistä englanninkielistä palvelua, hyvää kahvia ja kotoisan viihtyisän hemmotteluhetken. Aika kannattaa varata etukäteen, nämä naiset ovat kiireisiä, ja muista varata käteistä – Tallinnan hi-tech imagosta huolimatta täällä ei käy kortti!

As this blog is, after all, a blog about Finnish woman’s life abroad I decided it’s time to write something related to that. From now on I’ll be regularly writing about my favorite places in Tallinn (and perhaps other countries too). First in row: my hairdresser and volume lash maker Iluait 😊

Iluait is small, cozy hairdressing salon just a few steps from our door. In my previous life I’ve been probably the worst hairdresser customer of all – the one who never goes and when she goes she does not trust the professional. Despite (or because of) the fact that I am hairdresser myself. Anyway, here I knew I’m gonna go back right after the first try: the women are all hard-core professionals, you can see it from the way they work, the results and all the diplomas hanging on the walls. Here you can get the trendiest newest styles, but also friendly English speaking service, good coffee and reasonable price. For sure prices aren’t the cheapest in Tallinn but you should pay fair price for good service, anyway. Remember to make an appointment in advance – these women are in high demand, and take cash: despite Tallinn’s reputation as high-tech there’s no card payment option available here.

Kesäkurpitsaa jälkiruoaksi?

Muutama viikko sitten törmäsin ensimmäistä kertaa cashew cream- reseptiin eli cashew-pähkinöistä tehtyyn jogurtin rakennetta muistuttavaan soseeseen. Se on ilmeisesti vegaanimaailman uusin hitti, joka käy sekä makeisiin että suolaisiin resepteihin esimerkiksi ranskankerman sijasta. Tykkään pähkinäisistä ja kermaisista ruoista, joten kiinnostuin cashew creamista tietysti välittömästi.

Wolfin mulle ystävänpäivänä antamasta Vegan Restoran V:n Celebrations with vegan food-kirjasta löytyi ehkä erikoisin jälkkäriresepti, jonka olen hetkeen bongannut. Nimittäin cashew-kesäkurpitsa-sitruunavaahto. Kuulostaa niin omituiselta, että pakkohan sitä oli kokeilla. Ja se oli oikeasti hyvää, niin hyvää että teen varmasti uudestaankin. Ja terveellistäkin vielä. Tuleeko tästä uusi chia pudding? 

Vegan food world is going nuts about cashew cream, and as I happen to crave for anything nutty and creamy, I had to test it as soon as possible. Cashew cream is basically just soaked cashews blended into smooth paste that can be used in salty and sweet recipes.

I found a very quirky recipe from Vegan restoran V’s cookbook called Celebrations with vegan food, that I got as a present from my husband on Valentine’s day. It is a simple dessert mousse made out of cashews and zucchini?! Can it possibly be good? Believe me, it is, even my husband said he’d eat it again anytime 😄 

Could this be the new chia pudding?

Arkistojen kätköistä

Käväisin juuri vanhalla blogisivullani ja löysin sieltä hyvinkin tarkalleen vuoden takaisen, täysin valmiin, julkaisemattoman tekstin. En keksi syytä miksen ole sitä julkaissut, joten se nähköön päivänvalon nyt täällä uuden blogin puolella:

16.3.2016

Olen täällä Ugandassa asuessa joutunut kohtaamaan oman lapsellisuuteni ja itsekkyyteni. Tämä tosiasia pulpahti mieleeni taas eilen kun kirosin jatkuvia sähkökatkoksia, ja pelkäsin että pakastimen jatkuva on/off-toiminta pilaisi Leeville vaivalla vääntämäni soseet ja sörsselit. Huolenaiheena kai ihan validi, mutta meillä on erittäin hyvin toimiva generaattori *koputan puuta*, jonka ansiosta sähkökatkos kestää noin 30 sekuntia. Tässä ajassa tuskin mikään jääkaapissa pilaantuu vaikka katkoksia olisikin useampi päivässä. Jotenkin ilmeisesti pidän jatkuvaa sähköntuloa minun omana henkilökohtaisena oikeutenani, jota tämän maan sähköntoimittaja rikkoo. Samantyyppisiä ajatuksia herää esimerkiksi silloin kun löydän vaatteeni homehtuneena vaatekaapin perältä. Mikä oikeus tällä ilmastolla on pilata minun vaatteeni? Kaikista karseinta ja vastenmielisintä asiasta tekee se, että asumme erittäin köyhien ihmisten ympäröimänä, joilla ei ole sähköä ollenkaan ja ehkä muutama homeinen vaateparsi, minun itkiessäni vuoden käyttämättömänä roikkuneen paidan perään.

Olen miettinyt paljon sitä miksi en sopeudu tänne, ja olen tullut siihen tulokseen etten vain yksinkertaisesti halua. Mahtaako olla edelleen kulttuurishokkia vai ihan vain idioottimaisuuttani, mutta ajattelen kuin uhmaikäinen – en halua, en halua, EN HALUA. Edelleenkään en myönnä, että minulla olisi jotakin juuri Ugandaa vastaan. (Tiedän, että tämä kuulostaa ristiriitaiselta.) Sopeutumisen ensimmäinen askel on mielestäni motivaatio sopeutua, ja minulta tämä motivaatio on puuttunut alusta lähtien. Minulla ei ole tunnesidettä tähän maahan – täällä ei ole perhettä enkä käy täällä töissä. En halunnut muuttaa tänne. Voin kuvitella, että esimerkiksi Suomeen tulevilla maahanmuuttajilla on sopeutumisvaikeuksia samoista syistä.

Toisaalta tunsin pitkään olevani ulkopuolinen myös Puolassa – oikeastaan melkein koko siellä asumisen ajan. Wolfi oli asunut siellä jo kauemmin ja hänellä oli siellä ystäviä, enkä oikein ikinä tuntenut kotiamme minun kodikseni. Mutta kuitenkin näin jälkeenpäin ajatellen muistelen Wroclawia haikeudella ja tunnen, että minulla oli ihan oikea elämä siellä. Ainakin sen ajan kun olin töissä. Ehkä assosioin “elämän” työssä käymiseen, edelleenkin. Vaikka enhän minä tällä hetkellä kävisi töissä missään muuallakaan, olenhan äitiyslomalainen (on kyllä rankin loma, jolla olen ikinä ollut). Haluaisin niin kovasti ottaa itseäni niskasta kiinni kun muutamme Tallinnaan, jotta en taas siellä asuessa päätyisi tähän samaan jamaan. Puolasta muuttaessa vannoin, että täällä olen sosiaalinen ja hankin ystäviä, mutta enpä taaskaan saanut aikaiseksi. Missä sitten tuntisin oloni kotoisaksi? Suomessa? Mahdollisesti. Mutta en oikein sovi mihinkään lokeroon siellä enää, ainakaan jos asuisimme siellä Wolfin työn takia. Vai Saksassa? Ehkä. Siellä en olisi diplomaatin vaimo vaan ihan “normaali”. 😀 Toivottavasti pääsen Tallinnassa eroon tästä ikuisesta väliaikaisuuden tunteesta.

Voin jo nyt todeta, että kyllä, olen sopeutunut tänne paremmin ja uskoisin, että suurena syynä on nimenomaan tuo motivaatio. Halusin muuttaa tänne, haluan sopeutua tänne, haluan luoda itselleni elämän tänne. Vaikkakin omaa ajatusmaailmaani leimaa jatkuva “minnekäs sitten mentäisiin”-levottomuus. Mutta hassua myös, että olen kokenut useammankin haikean hetken miettiessäni asumistamme Ugandassa, aivan niin kuin olen haikaillut Wroclawin aikojen perään. 😀

I just went to my old blog and found this text, perfectly finished but for unknown reason unpublished. And I decided to publish it here in the new blog. It’s written quite exactly a year ago and it is about me not being able to integrate to Uganda. I’m not gonna translate it all, you may use Google Translator on that. Sorry!

Vakiintuneen ihmisen kielletyt tunteet?

Luulisin, että näitä tunteita on aika monella onnellisesti vakiintuneellakin joskus, mutta niistä tietysti harvemmin puhutaan, ettei kukaan vain luulisi kiittämättömäksi paskiaiseksi. Mutta eikö ihminen aina haikaile vanhoja hyviä aikoja ja sitä mitä itsellä ei juuri nyt ole. Sellainen on ihmisluonto.

Ensi viikolla meillä on liput Haloo Helsingin keikalle täällä Tallinnassa, ja nyt kuunnellessani bändin biisejä saavat ne mut melko haikealle päälle. Ne kun edustavat mulle jotain mitä oli ennen parisuhdetta ja perhettä. Parikymppisen vapautta, kreisiä, huoletonta menoa. Tai ainakin sitä kuvittelen sen silloin olleen.

Kaipaan vapauden fiilistä, sitä kun mitä vaan voi tapahtua – ja sitä aikaa kun näillä sanoilla on ollut optimistinen, jännittävä kaiku. Nykyään “mitä vaan voi tapahtua” kuulostaa lähinnä pelottavalta. Ehkä siksi koska menetettävää on niin paljon. Mistä olen tietenkin äärettömän kiitollinen.

Sitten kun alan tarkemmin asiaa miettimään, muistan että en ole ollut erityisen onnellinen silloin ennen ja olen haaveillut kaikista näistä asioista mitä minulla on juuri nyt. Ja ne hetket jotka ovat olleet hullun huolettomia, ovat oikeasti olleet harvassa, ja hyvin paljon alkoholin maustamia. Sitä en kaipaa ollenkaan, koska dokaamalla saavutetulla ylämäellä on väistämättä ja hyvin nopeasti myös alamäki. Mutta kaipaan kyllä sitä optimismia, sitä pelottomuutta mikä silloin oli.

Btw. Kuuntelin myös Haloo Helsingin uutta albumia, ja se on aika bueno 🙂

Next weekend we have tickets to a concert of a band that to me represents the time before getting married and becoming a mom. And now when I’m listening the songs I cannot deny being a bit sentimental of those times. When anything can happen meant something exciting, something positive. Nowadays these words sound much more scary, probably because there’s so much to lose. Of that I am of course very grateful. 
And even though I do remember that most of the times it was not “young, wild and free”, and I would not really, actually want to be back there, I am missing the fearlessness and the optimism I had back then.

Nainen, joka ei osannut päättää mitään

Aaaargh, miksi mä en osaa päättää mitään?! Alkaa ihan tosissaan ketuttamaan tämä jahkailu, joka vie kamalasti energiaa. Ehkä mun aivot on pysyvästi pehmenneet vauvavuoden univajeesta…

Kävin tänään Tallinnan yliopiston avoimien ovien päivässä. Tuhrasin kolme tuntia arvokasta aikaani, enkä ole yhtään fiksumpi. Tai no okei, tiedän muutaman hakuprosessiin liittyvän seikan enemmän ja olen tutustunut koulun käytäviin perinpohjaisesti. Mutta itse ongelmaan eli hakisinko vai enkö ja mihin hakisin jos hakisin, en saanut selvyyttä. Lähinnä vain lisää epäselvyyttä, koska yliopistolla on myös mahdollisesti mielenkiintoinen bachelor programme ja olin jo päättänyt hakea masteriin. 

Olen lueskellut Helsingin yliopiston kirjastosta hakemaani International Relations-kirjaa ja ainakin päällisin puolin se vaikuttaa kyllä mielenkiintoiselta. Mutta Tallinnan yo painottaa ilmeisesti erityisesti kansainvälistä turvallisuutta, joka kiinnostaa toki, mutta enemmän kuitenkin kiinnostaisi kehitys ja kulttuurit. Emmäää tiiä, pää on vaan niin jumissa. 

Ja eihän mun tosiaan ole pakko päättää nyt, kun olen niin onnellisessa asemassa että voin hengailla himassa niin kauan kuin sielu sietää. Mutta sielu olis jo aika valmis johonkin hommiin kodin ulkopuolella…

Päättäkää nyt joku mun puolesta, jooko??

Do you ever have difficulty making decisions? I do, right now every day. It seems impossible to me. I don’t know if I’ve lost some important brain cells because of the sleep deprivation or what, but seems like most of the time my brain is a big soft mush (it is kinda, isn’t it?). 

Today I went to the Tallinn University, they had open doors day and I hoped I could finally decide whether to apply or not and in which programme. But no, still I’m not any wiser, actually I think it was quite a waste of time. Well, at least I know the campus very well now… 

Could someone please decide for me??

Kiehtovat kulttuurit, osa 1

Eilinen oli varsinainen Baijerin kulttuurin alkeet-päivä weißwurst-aamiaisesta olutfestareille. Mulle, vanhalle Etelä-Saksan kävijälle tässähän ei ollut enää mitään uutta, mutta tällä kertaa ajatukset lähtivät (todennäköisesti starkbierin ansiosta) hieman deepimpään suuntaan.

Aloin pohtimaan kuinka siistiä on että en ole tutustunut vain yhteen uuteen kulttuuriin täällä Saksassa sukuloidessa vaan oikeastaan kolmeen: saksalaiseen, baijerilaiseen sekä hyvin yhteisölliseen maaseutukulttuuriin, jota en ole Suomessa kaupunkilaistyttönä päässyt kokemaan. Täällä nimenomaan tuo maaseudun asukkaiden yhteisöllisyys on mun mielestä todella kiehtovaa, koska se on on itselle niin tuntematonta. Mieheni sisko esimerkiksi osallistuu harva se päivä kaikenmaailman projekteihin kymmenien muiden ihmisten kanssa, oli sitten kyse tanssiesityksestä tai juhlien järjestämisestä. Ihmiset ottavat nämä bierfestit ja muut tapahtumat liikuttavan tosissaan, hyvällä tavalla siis. Kaikki pukeutuvat uniformuihinsa, tanssivat, laulavat ja tuntevat toisensa, mutta ottavat lämpimästi vastaan myös tällaisen ulkomaalaisen kielipuolen, joka ei edes mahtunut dirndliinsä. (Erityismaininta eilisen moderaattorin puheessa voi tosin johtua siitä, että appiukkoni on (ollut) ilmeisesti isokin pomo näillä kylillä.)

Mua on aina kiehtonut ympäristön ja kulttuurin vaikutus ihmiseen. Olisinko erilainen, jos olisin kotoisin isosta maasta tai maaseudulta tai köyhemmistä oloista? Voisin velloa näissä ajatuksissa ikuisuuksia, se on niin kiehtovaa. Mutta siitäkin huolimatta, että tulemme mieheni kanssa eri (vaikka jokseenkin samanlaisista) kulttuureista ja olemme kasvaneet eri ympäristössä, jaamme samanlaiset arvot emmekä oikeastaan koskaan kiistele mistään. Sen vuoksi tunnenkin, että tämän miehen kanssa on helppoa kasvattaa lapsi (niin helppoa kuin se ikinä voi olla). ❤

Yesterday was a proper Introduction to Bavarian culture-day with weißwurstfrühstück (white sausage, sweet mustard, pretzel and beer for breakfast) and starkbierfest (very strong beer, people in their dirndls and lederhosens, the blue and white Bavarian flag everywhere, speeches and jokes in Bavarian, traditional food and music) in the village in the evening. Of course these things are already old news for me, the experienced Bavarian culture explorer 😉 But these events triggered me of thinking something a bit deeper too.

During the last five years the coolest thing is that not only have I gotten to know a little bit of German culture, but Bavarian and the real countryside community culture, too, which for me has been perfectly unknown before, thanks to my “big” city roots. For example: My sister-in-law’s boyfriend, in his 20s, just bought a tractor, eh MB Track 800, from Ebay (thanks for the picture, Tobi!). I don’t think I would have ever met anyone like that in my small Helsinki/Espoo circles 😅

I’ve always been curious about how the culture and environment around you is influencing to who you became and since I was a little girl I’ve been thinking how would I be now if I was raised in one of the biggest nations in the world or in the small country village or if I would come from very poor circumstances. It is so fascinating.

And even though me and my husband come from different countries (with quite similar cultures) and grew up in somewhat different environments, we still share very similar values and we actually hardly ever fight about anything. That’s why I’m very confident about raising a child together with him. 😘

Kevättä etsimässä

Kun talvikelit pohjoisessa tuntuvat pitävän tiukan otteensa, on aika suunnata nokat kohti etelä(mpä)ä. Hop hop, viideltä ylös, kuudeksi kentälle ja LOTin siivin kohti Etelä-Saksaa! On muuten ihan mielettömän mahtavaa että matka kotiovelta check-inin ja turvatarkastuksen kautta lähtöportille kestää 25 minuuttia! Ja ei, emme asu lentokentän vieressä, asumme Tallinnan vanhassa kaupungissa. Nyt voi jo nauraa Kampalan ruuhkille, joiden vuoksi lentokentälle piti aina lähteä vähintään kolme tuntia ennen lentoa. 😅

Ja täältähän se kevät löytyikin, reilusti plusasteita ja aurinkoa taivaan täydeltä, ihanaa! 😍 Leevikin nautti kun ei tarvinnut pukea miljoonaa kerrosta vaatteita. Ja päästiin testaamaan uutta söpöä kevättakkia. Kivaa myös päästä vähän landelle, vaikka mitäpä minä kaupunkilaistyttö mitään tietäisin. Wolfin veli perheineen asuu pienessä kylässä Neuburgin lähellä, joka siis sijaitsee about 100km Münchenissä ja jossa olemme mummilassa. Peltoa on silmänkantamattomiin, traktoreita näkyy enemmän kuin Audeja ja nenään osuu ehta lannan tuoksu, eikös tämä nyt ole jo landea?

Pitkä päivä takana, mutta onneksi meidän taapero ottaa rennosti niin unien, reissaamisen kuin uusien (ja vanhojen tuttujen) naamojen näkemisen suhteen. Tyyppi vaikuttaa lähinnä saavan ekstraenergiaa moisesta pyörityksestä. Toisin kuin äitinsä…zZzzZ. Eiköhän yksi “hyvin” nukuttu yö korjaa asian, ja huomenna on taas puhtia päivään täynnä perhettä, ruokaa ja kevättä!

It was time to leave the wintery Tallinn for a couple of days and look for spring from the south. South of Germany, to be exact. And here it was, waiting for us, with several plus degrees and clear, blue sky! 

Leevi enjoyed playing outside without tons of winter clothes, we got to even test the cutest new spring jacket (moms, have you noticed you never buy anything for yourself anymore, buying clothes for kids is so much more fun?).

Long day behind, but our brave toddler is like fish in the sea with traveling, meeting “new” people and even adjusting his sleeping schedule easily (or is it the parents who just handle it so well 😉). Amazing little boy. Mom is exhausted though, but tomorrow is a new day full of family, nature, food and other lovely things!

Päivähoidosta 

Mulla on kutina, etten ole ainoa vanhempi jonka stressitaso on koholla mediassa käytävän päivähoitokeskustelun vuoksi. En osaa tietenkään tavallisena tallaajana sanoa juuta tai jaata siihen onko päivähoito useampien tutkimusten mukaan lapselle hyväksi vai suorastaan saatanasta, näitä molempia versiota kun tuntuu olevan paljon liikkeellä. Verenpaine lähinnä nousee siksi että aihe on A. meidän perheelle hyvin ajankohtainen B. se on monimutkainen, mutta käytävä keskustelu tuntuu olevan mustavalkoista ja itseään toistavaa. Asiasta jauhetaan tällä hetkellä aivan liikaa, tutkimus sitä, tutkimus tätä. Kun tosiasia on että nämä asiat ovat hyvin henkilö-, perhe- ja lapsikohtaisia, enkä oikeasti usko että asiaa voi yksiselitteisesti tutkia. Kyse ei ole mitattavista asioista vaan tunteista, perheen jaksamisesta jne. 

Kovin moni suomalainen tuskin laittaa lapsiaan päivähoitoon huvin vuoksi tai aivan puhtaasti siksi että uskoisi sen olevan lapselle välttämätöntä hänen kehityksensä takaamiseksi. Useimmiten lapsi laitetaan hoitoon, koska perheellä on tarve tehdä niin. Oli se sitten taloudellinen tai henkinen. Kaikilla ei ole varaa olla kotona siihen asti kunnes lapsi menee kouluun ja joillekin toisille tekee henkisesti tiukkaa olla lapsen kanssa 24/7. Joskus näitä asioita ei voi ennustaa etukäteen. Toiselle on helpompaa elää pienemmällä budjetilla ja toisen pää kestää vuosien kotona olon lasten kanssa. Tärkeintä perheelle on kuitenkin olla mahdollisimman onnellinen ja tasapainoinen, koska silloin myös lapsista kasvanee suuremmalla todennäköisyydellä onnellisia ja tasapainoisia. Onnellisuus on jokaisen oma kokemus eikä kukaan muu voi tulla sanelemaan, että sinun pitäisi kyllä olla tyytyväinen nyt ja nyt kun minäkin kerran olen.

Mediassa käytävän “lapsi tarvitsee varhaiskasvatusta” vs. “lapsen ainoa oikea paikka on vanhemman kanssa kotona”-väittelyn ja “olen parempi vanhempi kuin tuo”-taistelun sijaan kannattaisi ehkä kehittää perheille parhaita mahdollisia hoitomuotoja, koska fakta on että meidän kulttuurissamme jotkut perheet tarvitsevat päivähoitoa lapsilleen, oli se sitten kuinka hyvästä tai pahasta. Keskustelun syyttelevä sävy ei tee ainakaan minun oloani yhtään paremmaksi, olenhan jo muutenkin se surkea äiti, joka ahdistui eikä osannut nauttia vauvantuoksuisesta ihmeestään. Enkä todellakaan sano että minulle pitäisi uskotella puolitoistavuotiaan päivähoitoon laittamisen olevan hänelle hieno asia, mutta meidän on täytynyt tehdä tällainen ratkaisu, jotta olisin mahdollisimman hyvä äiti Leeville silloin kun olen hänen kanssaan ja jotta meidän perheemme kokonaisuudessaan olisi mahdollisimman onnellinen.

Joten sen sijaan, että tehdään tutkimusta tutkimuksen perään ja kirjoitetaan mitä eriävämpiä mielipidekirjoituksia, tapellaan parhaan vanhemman kiiltävästä pokaalista, voisimme jo tulla siihen lopputulokseen ettei tämäkään asia, kuten useimmat asiat maailmassa, ole mustavalkoinen. Voisimmeko me kaikki; vanhemmat, päättäjät, ammattilaiset, tutkijat, psykologit, media, keskittyä siihen miten päivähoidosta voitaisiin tehdä lapsille _mahdollisimman_ hyvää? Tai keskittyä tukemaan vanhempia muilla tavoin, jotta tarve päivähoidolle tulisi mahdollisimman myöhään? Ja miksi päivähoito usein käsitetään 5 päivää viikossa, 8 tuntia päivässä kestäväksi laitoshoidoksi, eikö lastenhoitajan palkkaaminen muutamaksi tunniksi ole hoitoa sekin? Olisiko mahdollista laajentaa käsitystä päivähoidosta ja saada sen negatiivinen kaiku pois? Miksi Suomessa niin kovin usein ajatellaan että kun on lapsen hankkinut, täytyy hänestä pystyä huolehtimaan yksin, ainakin tiettyyn ikään asti? Pokaalin saa se joka on pyytänyt vähiten apua ensimmäisen kolmen vuoden aikana… Tai ainakin tältä keskustelu tuntuu netissä.

Me olemme onnekkaassa tilanteessa ja Leevi sai aloittaa päivähoidon pienen pienessä suomenkielisessä päiväkodissa, jossa perheemme tarvitsema osapäivähoito on mahdollista. Lisäksi Leevi vaikuttaa ihan aidon oikeasti viihtyvän siellä, ei ehkä paremmin kuin vanhempiensa seurassa, mutta hyvin kuitenkin. Leevi ei varmastikaan tarvitse päivähoitoa, mutta minä tarvitsen ja näin ollen perheemme tarvitsee ja olen erittäin iloinen siitä että mieheni työpaikka mahdollistaa meille tämän.

In Finnish media is endless ongoing debate whether daycare is good for your child or it’s gonna ruin them forever. And this makes me so mad, because the topic, as a lot of things in the world, isn’t black and white. 

In Finland the attitude of many (research done by me, mainly in Facebook) seems to be that once you’ve had children you must be capable of taking care of them all by yourself. The best parent trophy goes to those who managed to not ask any help in the first three years of the child’s life. No matter how unhappy or burned out they ended up being.

I believe that not many parents put their children in daycare just for fun, but when they do it, they have a need to do it. So instead of this fight between the good and the bad, we should all think how we could make the daycare as good as possible for those children whose families need it. Could we rethink what daycare means? It does not need to be 5 days a week, 8 hours per day in a 16 children group. Could it be a nanny coming to your home for couple if hours or neighbour parent taking care of your kid when you need time and vice versa? 

Is the debate similar in your countries, or is this a Finnish thing??

Mama on the loose

Yesterday I had my long waited free night, when my husband promised to take care of Leevi and I took off to Helsinki to meet my friends from the university (which we started almost a decade ago, crazy!). Quite funny feeling to travel all by myself.

What a fun night it was, to meet everyone after such a long time and just talk about good old times and hopefully update each other about some new stuff too. Amazingly we are all very well preserved (healthy lifestyle, someone said 😉), looking as good as ever! Way too much alcohol was consumed though, as always. But I did manage to get back to my hotel around 2am and get some sleep before hotel breakfast. Loooong, lazy brekkie with Helsingin Sanomat, what a treat!

Despite of the tiny weeny hangovery feeling, I checked out after 11 and had time to take care of some business: to pick up a new baby wrap and a book of international relations to inform myself whether this is the field I’d be interested to study. 

Now I’m parked to Burger King at the ferry for some serious hangover curing stuff 🙈
And missing my boys terribly, very glad to see them soon! ❤💙💚💛💜