Myöhään herännyt kirppisintoilija

Lapsen saamisen jälkeen kulutuskäyttäytymiseni on muuttunut aika radikaalisti. Vauvan saapumisen ensihuumassa tuli toki osteltua kaikkea ja paljon, ja ostimme suurimman osan uutena, koska Ugandasta ei oikein saanut (hyväkuntoista, laadukasta) käytettyä ja Saksasta olin laiska etsimään. Mutta samalla kun ostovimma suuntautui vauvantarvikkeisiin, ei sitä enää riittänytkään omien vaatteiden, kosmetiikkatuotteiden, kenkien ynnä muun hankkimiseen. En ole koskaan ollut mikään himoshoppaaja, paitsi ehkä kosmetiikkatuotteiden suhteen, mutta nyt ne viimeisetkin rippeet pikkuhiljaa lopahtivat. Ylimääräinen tavara alkoi ärsyttää, kerran käytetyt ketjuliikerätit hävettää ja kemikaaliota muistuttava peilikaappi tuntua järjettömältä.

Tallinnaan muuton jälkeen löysinkin sitten käytetyn tavaran markkinat, ja olen niin ihmeissäni miksen koskaan ennen ymmärtänyt kirppisostosten hienoutta. Ennen en olisi itse asiassa astunutkaan kirppikselle tai second hand-liikkesseen, koska jo niiden haju ällötti minua. Ovatkohan parantaneet ilmanvaihtoa vai onko päässäni naksahtanut jokin, kun en enää useimmiten häiriinny ummehtuneensa tuoksusta. Tallinnan keskustan tuntumassa on useampi second hand-liike, mm. Humana, Uuskasutuskeskus, Kalamaja Basaar, Sõbralt Sõbrale ja lisäksi tietenkin Telliskiven kuuluisa lauantaikirpputori. Live-kirppisten lisäksi olen löytänyt Facebookin kymmenet kirppisryhmät, joiden hyvänä puolena on ajansäästö, mutta huonona puolena postikulut ja epäluotettavuus. Suomalaiset FB-kirppikset ovat muuten erinomaisen organisoituja verrattuna virolaisiin tai saksalaisiin serkkuihinsa, joten niitä on ilo selailla.

En ole kovin hyvä bongaamaan aarteita itselleni, mutta lastentarvikkeiden löytäminen on helpompaa. Ensin etsinkin kirppiksiltä vaatteita ja leluja Leeville, koska ne maksavat uutena niin paljon ja niitä käytetään vain vähän aikaa. Lisäksi (pienelle) lapselle on huomattavasti helpompi ostaa käytettyjä vaatteita kuin itselleni, niiden kun ei tarvitse sopia niin prikulleen. Pikkuhiljaa aloin lämmetä ajatukselle etsiä itsellenikin jotain, ja yhden onnistuneen Humana-reissun jälkeen olin siinä kuuluisassa kirpparilöytöhuumassa, niin edulliseksi tuli valtava kassillinen “uusia” vaatteita. Olin lopullisesti käännytetty.

Nykyään pyrin ensin etsimään käytettyä, ja jos sitä ei löydy (tai se maksaa uuden verran), mietin kahteen kertaan tarvitsenko kyseisen tuotteen. Suhtautumiseni on siis tehnyt täydellisen täyskäännöksen hyvin lyhyessä ajassa, mutta olen siitä enemmän kuin iloinen. Säästyneen rahan ja luonnon lisäksi voi jo valmiiksi käytettyjä tavaroita käyttää huolettomammin kuin uusia, mikä on tässä sotkuisessa taaperoarjessa todellinen plussa. Eikä haittaa vaikka tavaraa käyttäisi vain hetken, se tuntuu helpommalta pistää uudestaan kiertoon kun siitä ei ole maksanut täyttä hintaa alunperinkään. Tottakai silloin tällöin ostan edelleen uutta ja teen heräteostoksiakin, mutta yritän etsiä kestävyyden kannalta paremman vaihtoehdon ja välttää päämäärätöntä kaupoissa kiertelyä (niin kuin siihen muka olisi aikaakaan). Toivoisin vielä, että löytäisin hyvän kanavan myydä omia käytettyjä, mutta rahanarvoisia tavaroita ja vaatteita. Tuntuu, että se on täällä Pohjoisessa paljon vaikeampaa kuin Ugandassa, jossa eurooppalaisille käyttötavaroille oli yllättävän kuumat markkinat.

Onko sinun kulutuskäyttäytymisesi muuttunut viime aikoina? Miksi ja mihin suuntaan?

After having a child my shopping behavior has been steadily shifting – suddenly there’s no time or interest or energy to buy nice, useless, unnecessary things to myself. And that feels surprisingly good. In the beginning, of course, all that energy was channeled to super-cute baby accessories, which we bought mostly new due to laziness and the fact that in Uganda finding used, good-quality things was not that easy.

When we moved to Tallinn, I found the second-hand market.I know, I’m a “bit” late on this one, I had totally been disliking flea markets and second-hand stores before. Already the smell would make me turn around at the door. I don’t know whether they’ve gotten better ventilation or what, but I rarely smell that stuffy smell anymore. I started my second-hand career from clothes and toys for Leevi, as it seems quite ridiculous to buy them new when he only uses them for so little time. And I found out that buying things for a small child from flea markets is pretty easy, and it gets so much cheaper too. I also don’t need to spend my evenings scrubbing strawberry stains out of the brand-new T-shirt, I can live more carefree when the clothes are already used (even of course I only buy clean, sound things).


It took a while for me to start looking for clothes for myself from the second-hand shops, I was never very good in shopping and I think finding that one perfectly fitting dress is harder from a flea market than from clothes store where there is so many different sizes. But after one very successful trip to Humana and Kalamaja Basaar, I was convinced that I should continue looking for things for myself also. Nowadays, if there is something I need or Leevi needs, I’ll try to check if I can get it used, and if not then I really consider that third time if it is absolutely necessary. I mean, I do still buy things new, and make impulsive purchases, but not even nearly as much as before. I hope this change is here to stay, because it feels better not own so much crap. I just wish it would be easier to sell my old things too, here in the North it seems much more difficult than in Uganda.

Have your shopping habits changed recently? How and why?

By the way: if you want to see an example of very well-organised and smoothly working Facebook flea market group, have a look at the Finnish ones. 😉

Advertisements

Banaanileipä astetta parempiin sunnuntaiaamuihin

Kukapa uskoisi, että vielä vuosi pari taaksepäin en voinut sietää banaania? Legenda kertoo, että söin joskus pienenä koko perheen paistetut banaanit kiinalaisravintolassa kun muut eivät enää jaksaneet. Olin siis banaaniyliannostuksen uhri. Mutta nyt, 25 vuotta myöhemmin en enää yökkää banaanin tuoksusta, vaikka niitä paistettuja versioita en kyllä söisi kirveelläkään. Sen sijaan banaanista on tullut arjen mainio makeuttaja ja lisään banskuja niin aamupuuroon, smoothieen kuin leivonnaisiinkin. 

Mikä lie kääntänyt makunystyräni päälaelleen, ainakin tämä maailman maukkain banaanileipä on ollut suuressa osassa oman elämäni banaanivallankumouksessa. Ja mikä hienointa, tämä brunssipöydän tai kahvihetken herkku ratsastaa trendien aallonharjalla gluteenittomuudellaan, vegaanisuudellaan ja sillä, ettei siinä ole ripaustakaan valkoista sokeria. Mutta tärkeintä on tietysti maku ja se on niin kohdallaan, että taikinan voi syödä vaikka paistamatta! 😄

Mahdollisesti maailman paras banaanileipä

  • 4 isoa, kypsää banaania (3 taikinaan, yksi koristeeksi)
  • 4 pehmeää kivetöntä taatelia
  • 0,5dl kookosöljyä sulatettuna
  • 2rkl maapähkinävoita
  • 2dl kaurahiutaleita 
  • 1dl kookosjauhoja
  • 2tl leivinjauhetta
  • Vaniljaa, kanelia, kardemummaa, inkivääriä, suolaa

    Sulata kookosöljy kulhossa, lisää kolme paloiteltua banaania, taatelit ja maapähkinävoi. Surauta blenderillä / sauvasekoittimella sileäksi. Lisää kulhoon kuivat aineet ja blendaa uudelleen kunnes seos on tasaista. Kaada leivinpaperilla vuorattuun suorakaiteen muotoiseen leipävuokaan. Halkaise neljäs banaani pitkittäin ja paina taikinan päälle. Lisää päälle ripaus merisuolaa, jos pidät suolaisesta makeasta, kuten minä. Paista 200 asteessa puolisen tuntia. Anna jäähtyä ja nauti!

    I used to hate bananas – story tells that I ate too many fried bananas in a Chinese restaurant when I was a kid, and could not stand them after that. But within the last year or two I’ve let bananas in my life again, and now they sweeten my morning porridge, smoothies and baked goods.

    I don’t know exactly how my taste buds made a total U-turn, but this banana bread can totally do it for the most hardcore banana hater! Apart from the delicious nutty and spicy flavour, it is also hyper-trendy by being gluten and white sugar free, and vegan. So what are you waiting for, it is super-easy to prepare!

    Possibly the best banana bread ever

    • 4 ripe, big bananas (3 for dough, 1 for deco)
    • 4 soft dates
    • 0,5 dl of coconut oil
    • 2 tbsp of peanut butter
    • 2 dl of oat meal
    • 1 dl of coconut flour
    • 2 tsp of baking powder
    • Dried vanilla, ginger, cardamom, cinnamon, salt

    Melt the coconut oil in a bowl, add 3 bananas, dates and peanut butter, and blend with blender until smooth. Add dry ingredients, and blend again. Pour into a small oven form, lined with baking paper. Split last banana into half, and press on top of the dough, sprinkle with bit of sea salt. Bake in 200 degrees for about 30 minutes. Cool down and enjoy!

    Lapset, jotka eivät ole mistään kotoisin

    Heti Leevin ensimmäisistä päivistä lähtien olemme mieheni kanssa pohtineet hänen kansallisen identiteetin muodostumistaan. Emme kovin vakavasti tosin, asia on tähän asti tuntunut aika kaukaiselta, mutta olemme toki miettineet sitä, minkä maalaiseksi Leevi itsensä tulee kokemaan, kun vanhemmat tulevat eri maista ja muutamme maasta toiseen muutaman vuoden välein. Uskoisin, että sillä missä Leevi käy koulunsa tulee olemaan suuri merkitys hänen kokemuksensa kannalta.

    Asia nousi mieleeni taas tänään aamulla törmätessäni Hesarin juttuun vanhempien työn takia maasta toiseen muuttavista lapsista. Artikkelissa oli huomionarvoisia pointteja, jotka saivat minut miettimään Leevin tulevaa koulutietä eri kanteilta.

    Mielikuvani mukaan monissa maissa toimivat kansainväliset koulut ovat elitistisiä, liian kilpailuorientoituneita ja lapsia vertailevia, enkä ole ollut kovin innoissani ajatuksesta laittaa Leevi tällaiseen kouluun. Mieluummin toivoisin hänen saavan suomalaistyyppisen koulutuksen, vaikka toki siinäkin on omat heikkoutensa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että suomalaiset peruskoulut ovat edelleen, nykypäivän kasvavasta eriarvoistumisesta huolimatta, melko tasa-arvoisia, verrattuna moniin muihin maihin. Rikkaiden ja köyhien, korkeakoulutettujen ja duunareiden lapset käyvät kaikki samaa koulua, ja lapsen paras kaveri saattaa tulla täysin erilaisesta perheestä kuin hänen omansa. Kansainväliset koulut perivät useimmiten huikeita lukukausimaksuja, joka rajaa oppilaat aika tarkasti vain hyvätuloisten perheiden jälkikasvuun. Muutenkin, vaikka lapset tulevat eri maista, on heidän elämäntyylinsä ja kulttuurinsa loppujen lopuksi hyvin samanlaista, ja lapset kasvavat expat-kuplaan, ilman todellista kokemusta ympäröivästä kulttuurista.

    bl

    Olen siis tähän mennessä ollut näitä kansainvälisiä kouluja vastaan, mutta artikkeli herätteli minua ajattelemaan asiaa toiselta kantilta. Leeville kansainvälisessä koulussa opiskeleminen saattaa olla luonnollisempaa ja sinne sopeutuminen helpompaa, koska useat muut oppilaat ovat hänen kanssaan samallaa viivalla, muuttaen maasta toiseen vanhempien mukana. Normaalissa koulussa hän olisi paljon todennäköisemmin erilainen ja ulkopuolinen, vaikka monikulttuurisia perheitä on yhä enemmän. Siltikin näiden muiden monikulttuuristen lasten elämässä on erilaista pysyvyyttä ja heidän käsityksensä omasta kotimaastaan on erilainen, kuin sellaisen joka ei ole koskaan saanut asettua pitkäksi aikaa mihinkään. Ja tietenkin jokainen vanhempi toivoo lapselleen onnellista lapsuutta, siinä yhteenkuuluvuuden tunne kavereiden kanssa on suuressa osassa, ja jos se on todennäköisempää kansainvälisessä koulussa, alan olla sen kannalla.

    Onneksi meidän ei tarvitse vielä päättää, tai emme oikeastaan voikaan, emmehän tiedä missä asumme kun Leevi on kouluiässä. Olemme miettineet mahdollisuutta jäädä yhteen paikkaan koko hänen koulutaipaleensa ajaksi, mutta aika näyttää onnistuuko se ja missä maassa. Oli koulu ja maa sitten mikä tahansa, toivon Leevin oppivan kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, oli heidän kotimaansa, kulttuurinsa ja pankkitilin saldonsa mikä tahansa.

    Today I stumbled upon an interesting (though too short) article in  the biggest Finnish newspaper. It was about a study of hypermobile children – children who move from country to another because of their parents jobs. These kids might have difficulties finding their place and national identity, especially if the parents come from different cultures themselves. This of course touches our family very closely, we have been wondering about Leevi’s future since he was born.

    School is a major thing in child’s life and I do think it matters a lot, what kind of school you attended, who were your classmates and how was the culture in the school. Until this day I have been thinking quite negatively about so called international schools, where for example diplomats children often go to. I’m afraid about the culture these schools seem to have – they often seem elitist, very competitive, stressful and they create an expat bubble, that is separate from the culture of the host country. I’ve been rooting more for (Finnish) public schools were everyone is more or less on the same line, and children make friends with others from very different backgrounds. Of course also in international schools kids are from, probably even bigger variety of cultures, but they are very likely from wealthier families as the tuition fees rule out a lot of normal families.

    blo2

    But this article made me think the issue from another perspective, and perhaps changed my mind. Kids like Leevi, who are not from anywhere, are always gonna be the new ones, the weird ones, the outsiders in local schools. Do I want that to my child? Of course not, if I can prevent it. Children in international schools however are used to changing classmates, very multicultural backgrounds and the fact that the country they are in is not their home country.

    We have been considering how moving might affect to Leevi when he is older, and also thought about a possibility to stay in one place for those years he goes to school. Luckily we don’t need to make decisions yet, or in a few coming years. But no matter where Leevi goes to school I hope he will learn one thing – to appreciate and respect all people, no matter which culture they are coming from or what is on their bank account.

    Miten olen muuttunut ulkomaille muuton jälkeen?

    Olen viime aikoina pohdiskellut sitä, mikä minussa on muuttunut näiden ulkomailla vietettyjen viiden vuoden aikana. Täällä Virossa, maassa jonka kulttuuri on hyvin suomalaisen kaltainen, huomaa oman käytöksensä ja ajattelunsa muutokset helpommin kuin muissa maissa. Toki on aivan mahdotonta sanoa, olenko muuttunut siksi, että olen asunut ulkomailla ja tutustunut muiden kulttuurien tapoihin tehdä ja ajatella asioita, vaiko siksi että olen nyt viisi vuotta vanhempi ja melkoisen erilaisessa elämäntilanteessa kaikin puolin kuin ennen ulkomaille muuttoa.

    Mielestäni ehkä näkyvin muutos on se, että olen nykyään puheliaampi, tai sanotaanko reippaampi uusia ihmisiä tavatessa – tervehdin kuuluvasti ja näkyvästi naapuria, kaupan kassaa, tarjoilijaa, seurueessa olevia vieraita ihmisiä jne. Ennen olin aika lailla ääripään edustaja kuuluisassa suomalaisessa jurottamisessa, en varmasti ollut se joka päivästä toiseen kailottaa hyvät huomenet, vaikka naapuri aina näyttäisikin nyrpeää naamaa. Olen hyvin iloinen tästä muutoksesta, vaikka toki välillä tämä hilpeä tervehtiminen saattaakin olla aika päälleliimattua. Mutta ei siitä koskaan, huonoimpanakaan maanantaiaamuna tule itselle paha mieli, että on jaksanut lausua ne pari sanaa.

    Tervehtimisen lisäksi osaan nykyään myös kiittää ja pyytää anteeksi, jopa kehua joissakin tilanteissa. Olen kyllä aina tiennyt, että nämä asiat kuuluvat hyviin tapoihin, mutta turhan harvoin sanat kuitenkaan tulivat ulos suustani. Esimerkiksi hyvästä palvelusta tai erityisen viehättävästä ulkonäöstä kehuminen kuuluu suomalaisessa kulttuurissa lähinnä turistien ja humaltuneiden keski-ikäisten lokeroon, ja olenkin onnellinen siitä, että olen päässyt murtautumaan ulos tästä lokerosta, edes ihan pikkuisen. En edelleenkään ole (mielikuvissani) amerikkalaistyylisen “you’re so awesome, everything’s so amazing”-kulttuurin ystävä, mutta jos jossakin asiassa on mielestäni kehuttavaa, sanon sen nykyään useammin ääneen. Siitä tulee muuten oikein hyvä olo, suosittelen kokeilemaan! Toisaalta puutun asioihin aiempaa hanakammin. Jos joku näyttää olevan pulassa, kysyn mikä on hätänä, tai jos näen jossakin epäkohdan pyrin muuttamaan sen esimerkiksi antamalla palautetta, sen sijaan että purnaisin asiasta vain miehelleni. Eli olen ehkä suorempi kuin ennen. 

    Negatiivisemmista asioista mieleeni tulee se, että pelkään nykyään paljon enemmän kuin ennen, ja olen varovaisempi. Moni voisi sanoa tämän olevan hyväkin asia, mutta kaipaan kyllä sitä pelottomuutta ja naiiviuutta, jota minussa oli vielä muutama vuosi sitten. Toki tässä voi olla kyse myös äitiyden mukana tulleesta pelosta, jota olen kuullut monen muunkin kokevan. Toisaalta en ole enää niin ennakkoluuloinen – olen nähnyt että Puola on lähestulkoon Suomen kaltainen moderni länsimaalainen maa (tosin viime aikoina siellä on ilmeisesti otettu poliittisesti askelia taaksepäin), ja että Viro ei tosiaankaan häviä Suomelle missään muussa kuin ehkäpä jääkiekossa. Että saksalaiset eivät välttämättä ole meitä edellä kaikessa ja että myös Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on mahdollista saada täysin pätevää sairaalahoitoa. Emmekä me ihmiset eri puolilla maailmaa ole niin kovin erilaisia vaikka tapamme eroavatkin toisistaan.

    Kuuntelen nykyään paljon enemmän suomalaista musiikkia kuin ennen, ja arvostan muutenkin suomen kieltä ja joitakin suomalaisia perinteitä eri tavalla. Mökki, puusauna ja järvimaisema kuulostavat romanttisemmalta. Suomalaisesta designista on myös tullut paljon tärkeämpää. Arvostan suomalaista luontoa ja luontoa ylipäänsä – ennen olin vain kaupunkien perään, mitä suurempi sen parempi. En edellenkään ole koskaan asunut suurkaupungissa, tai no muutaman miljoonan ihmisen Kampalassa, mutta nykyään minulla ei ole niihin enää mikään hinku. Mieluummin asuisin kompaktissa, kauniissa kylässä lähellä luontoa. En myöskään enää haaveile muuttavani mahdollisimman kauas, vaikka en välttämättä tällä hetkellä Suomessakaan asua haluaisi. Tai no, kyllä mä vieläkin Australiaan muuttaisin, jos sellainen mahdollisuus tulisi. Mutta olen ymmärtänyt, että arki on yleensä melko samanlaista, oli se sitten täällä tai pallon toisella puolella.

    Vai onkohan näissä pointeissa sittenkään kyse ulkomailla asumisesta, vaan enemminkin keski-iän lähestymisestä. Oletko huomannut itsessäsi samanlaisia muutoksia, asuit sitten koto-Suomessa tai jossakin muualla?

    For the last couple of months my thoughts have regularly wandered into how I’ve changed since I moved abroad. How has seeing other habits and cultures changed my personality, my way of thinking and doing things? Of course, it is impossible to know whether these changes have happened because I’ve lived away from my home culture, or because I’m older and my life situation has changed drastically. Either way, here’s some things I’ve noticed…

    I am more chatty than before, it is easier for me to say hello to the neighbors, waitresses, cashiers and other strangers. I go bravely to introduce myself in an unknown company. I ask people how they are doing. I start conversations. I used to be complete opposite, the ultimate stereotype of a Finnish person – grumpy and unfriendly, minding only my own business. All in all, I am more social, even I have also understood how much I enjoy my alone time. 

    I’m more polite than I used to be. I did know also before that saying thank you, excuse me, and giving compliments were polite things, but it was very difficult sometimes for me to say them. Especially giving random compliments is in Finland considered something only (American) tourists or drunken middle-aged people would do. I’m happy to notice that it does not have to be that way, and that saying (genuinely) how good the service was or how pretty shoes someone has can actually lift your own spirits too. On the other hand I also nowadays complain (in a friendly way if possible) directly if there’s something to complain about, so that they might do things differently in future. I also care, or show my concern more often, if someone looks like they need help. So perhaps I’m more straightforward than I used to be.

    Unfortunately I’ve become more scared, concerned and suspicious than I was before. I’ve realized that it is not as safe everywhere as it is in Finland. Or as it used to be. Someone might say healthy fear is alright, but I do often miss that fearlessness, carelessness and naiveness I haad before. This is though probably more due to becoming a mother than moving abroad. On the other side, I’ve broken some prejudices – I’ve seen that Poland is as much Western country as Finland is, that Estonia does not lose to Finland in anything, that we are not less civilized or less modern than Germans, and that even in the Sub-Saharan Africa it is possible to get proper health care and an amazing meal at a fancy restaurant. I have noticed that people are after pretty similar things, even if we do have different ways to get there.

    I listen much more Finnish music than I used to when I was living in Finland, I also value things like sauna, lake view and Finnish summer in a different way. I have found Finnish design and I value Finnish nature more than I did. Actually I value nature in all more than I did, I’m not after the big cities anymore, I’ve apparently seen enough, even I was never really living in one (ok, Kampala did have few million people). I appreciate Europe and Nordics in a different way, I don’t have the burning urge to get as far as possible. Even though I would still move to Australia in a heartbeat if an opportunity would come. But I have come to realize that no matter where you are, you are likely to organize your everyday life very similarly anyway.

    So am I like this because I have been living in different countries? Or have I only changed because I’m getting old(er)? What do you think? How have you changed in the past five years?

    Meidän kotona

    Tallinnaan kotoutumisen merkeissä jatkan samaan aiheeseen liittyvällä postauksella – tänään pääsette kurkistamaan meidän kotiimme. Nappasin haasteen Konalla-blogin Anulta, joka toteutti samantyyppisen postauksen muutama viikko sitten. Paljastan teille nyt siis omat lempijuttuni kämpässämme, joka on kyllä aikamoinen “dream come true”, vaikka toki aina pientä rukattavaa löytyisi.

    Ensi näkemältä rakastuin talon isoon ja valoisaan keittiöön, se oli kuin suoraan amerikkalaisesta unelmasta. Kampalan kämppämme keittiö oli ahdas, pimeähkö, suljettu koppero, ilmeisesti koska siellä ei talon emännän (saati isännän) ollut tarkoituskaan viettää aikaansa… Onneksi täällä päin nähdään ruoanlaiton olevan muutakin kuin välttämätön paha, joka ulkoistetaan kotiapulaiselle heti tilanteen salliessa. Mielestäni keittiö on kodin sydän, ja olenkin ollut erittäin tyytyväinen nykyiseen lähes täydelliseen sydämeemme. Lisäksi oma rakas muutaman vuoden vanhemmillani hoidossa ollut saareke täydentää keittiön ihanasti.

    Keittiön lisäksi pidän talossamme erityisesti myös tunnelmaa luovasta takasta (jota emme “osaa” käyttää, poltamme siellä puun sijaan kynttilöitä) ja yläkerran kiviseinistä sekä pikkuruisesta takapihasta, joka ei todellakaan ole itsestäänselvyys näillä nurkilla. Tykkään myös avarasta, kokonaan avoimesta alakerrastamme. Sen sijaan kaksikerroksisuus on alkanut tympimään päivä päivältä yhä enemmän, se kun ei todellakaan ole Leevin kanssa käytännöllisin ratkaisu.

    Olen melko tyytyväinen nykyiseen sisustukseemme, siitä puuttuu kyllä yksityiskohtia, kuten mattoja ja tauluja, mutta pidän yleisilmettä onnistuneena ja kodikkaana. Muuttaessamme tähän asuntoon päätin, etten halua hankkia huonekaluja hetken mielijohteesta vaan odottaa sitä juuri oikeaa. (Myimme lähes kaiken Kampalassa.) Ihan en ole siihen saavutukseen päässyt, jotkut asiat on vain ollut pakko saada vaikka täydellistä ei olisikaan löytynyt. Mutta olen kyllä hieman onnistunut jarruttelemaan Wolfin hankintavimmaa. 😄 Yksi huonekalu, joka on kyllä käytännöllinen, mutta ah niin ruma, on “TV-tasomme” eli taulu-TV:n alla oleva hylly, jonka perimmäinen tarkoitus on peittää pelit ja vehkeet Leevin näkyviltä. Myös kaaosnurkka heti sisäänkäynnin vieressä saisi kokea muodonmuutoksen – nyt siinä kerää krääsää toimistopöytä, jonka ääressä kukaan ei koskaan istu.

    Talossamme riittää neliöitä perheellemme liiankin kanssa, viihtyisin paljon pienemmässäkin enkä jaksaisi pitää tätä lukaalia siistinä. Yritän pitää tavaran minimissään, mutta näihin nurkkiin sitä hukkuu huomaamatta hulluja määriä… Onneksi varsinaista varastotilaa on kuitenkin todella vähän. On tietysti oikein mukavaa, että meillä on kunnon tilat vieraille, ja olipa ylimääräisestä makkarista ja sängystä iloa Leevin huonoimpina öinäkin. (Huomautan tähän vielä, koska joku sitä kuitenkin miettii, että tämä on työsuhdeasunto ja siksi niin iso ja hieno ja fancy. Ei me varmaan asuttaisi näin kalliisti, jos joutuisimme koko lystin itse maksamaan.)

    Olemme onnistuneet luomaan omannäköisemme kodin nopeasti. Mukanamme ei oikeastaan kulje montaakaan huonekaluja, vaan pienemmät yksityiskohdat, taulut, kuvat, koriste-esineet, tekstiilit ja Iittalan astiat ovat ne mitkä kodistamme tekevät meidän kotimme missä päin maailmaa tahansa. Ja tietysti ne tärkeimmät, ihmiset. ❤
    Eli semmoinen luukku, mitäs piditte? Nuuskisin mielelläni myös sun nurkkiisi, otatko haasteen vastaan?

    Today you get to see how we live, I’m gonna give you a little house tour. Naturally I will show you the nicest corners of our home, believe me there’s also messy and not so pretty ones. 😄 

    My favorite part in our house is the kitchen. It’s big, light and modern – straight from the American dream, quite the opposite to our kitchen in Kampala. I also really like the fireplace, the stone walls in the bedrooms and our tiny backyard that is a rarity around this neighborhood. What I don’t really like, I’m actually starting to hate it more day by day, is that we live in two floors. With a toddler it is totally inconvenient. But I guess I just have to deal with it, as otherwise the house has so many pluses.


    I’m pretty happy about our current “interior design”, the style if our furniture. It’s modern but homey. We really tried to put more thought in it than before, so that everything would fit together and we would be happy with it for some years. We are still missing some carpets and decoration, and some corners don’t please me, like our “TV-stand”, which purpose is mainly to hide all the cords and electronics from Leevi. 


    We have lots of space, perhaps too much even, as it takes so much time to clean. And I’m really trying to gather less stuff these days, but in these square meters all kind of crap disappears too easily. It’s nice though to have enough space for guests, which we have more often here than in Kampala.


    I think we’ve managed to make the house look like our home in a quite short time, even though we’ve bought almost all furniture here. We don’t really own much furniture that would have deeper meaning, our home feels like home anywhere in the world because of small things like posters, pictures, decorative items, textiles and china. And of course the people

    So what do you think? And what are the favorite aspects of your own home?

    Vuosi Tallinnassa

    Parin viikon takaisen Vuosi Ugandasta-postauksen jälkimainingeissa pohdiskelen Viroon muuton vuosipäivän kunniaksi vähän sitä miltä täällä asuminen on tuntunut.

    Ensimmäinen vuosi on hurahtanut kiitäen ohi, vaikka toisaalta muistelen talven kestäneen vähintääkin ikuisuuden. Ajan kulumisen huomaa parhaiten Leevin kasvussa ja kehityksessä, jotka ovat tänä vuonna ottaneet jättiläisen harppauksia. Mutta siitä lisää muutaman viikon päästä Leevin omassa synttäripostauksessa, stay tuned. 😉 Toisaalta tunne, joka minua on vaivannut viime vuodet, vaivaa edelleen – aika kuluu hirveän nopeasti mutta silti niin hitaasti. Samaan aikaan on kuin olisimme juuri eilen muuttaneet ja toisaalta kuin olisimme olleet täällä jo vuosia.

    Kämppämme tuntuu jokseenkin kotoisalta, jollei nyt ihan vallan kodilta. Kodin käsite on viime vuosina muuttunut häilyväksi, jokaisen paikan yllä kun leijuu se viimeinen käyttöpäivämäärä, vaikkakin sitten vasta vuosien päässä. Olemme laittaneet kotia pikkuhiljaa oman näköiseksemme, mutta valmiiksi se tuskin tulee koskaan. Taulut puuttuvat seiniltä, matot lattioilta… Kohta ei kannata enää porailla reikiä seinään, kun kuitenkin kohta muutetaan. Minut on lisäksi vallannut joka vuotinen muutosvimma, ja haluaisinkin jo pistää uusiksi tämän olemassa olevan sisustuksen. Oikeastaan haluaisin ehkä muuttaa, mutta onneksi mulla on tuo järjen ääni mukana arjessa, koska kämppä on kaikilla mittapuilla aika täydellinen kuitenkin. Minua vain vaivaa loputon muutoksen halu-syndrooma.

    Arkirutiinit ovat muodostuneet jo moneen kertaan ja sitten ne ovat muuttuneet ja taas muuttuneet, vaikka isot raamit ovatkin pysyneet samana. Mutta tämä lienee melko yleistä pienten lasten kanssa, arki kun muuttuu koko ajan lapsen kasvaessa. Olen löytänyt omat lempi(ruoka)kauppani, lempipuistoni, -ravintolani, -kuntosalini ja niin edelleen. Osaan suunnistaa kaupungissa jalan lähes joka suuntaan, ja paljon osoitteitakin on jäänyt mieleen. Julkisilla kulkemisessa olen edelleen onneton – meidän kodistastamme kun kävelee keskustan alueella melkein mihin vain yhtä nopeasti kuin bussilla pääsisi. Onneksi uusi (vanha) ratikkalinja avataan pian, jotta pääsemme helpommin keskustan ulkopuolellekin.

    Ihaninta täällä asumisessa on ehdottomasti ollut vapaus, joka korostuu Kampalasta muuton jälkeen – voin astua ulos kodistani ja kävellä niin pitkälle kuin huvittaa juuri siihen suuntaan kuin nenä näyttää. Minun ei tarvitse suunnitella siirtyväni paikasta A paikkaan B ja sitten takaisin kotiin. Voin kävellä kadulla ja asioida kaupassa anonyymisti, ilman että kukaan huomaa etten ole paikallinen. Täällä on puistoja, joissa Leevi voi vapaasti juosta. Voin itse lähteä juoksulenkille. En tunne painetta siitä, että saatan tehdä jotakin kulttuurillisesti paheksuttavaa. Voin tuntea itseni tasapuoliseksi juttuseurani kanssa ja olla rehellisemmin oma itseni. Tunnen melkein kuin vapautuneeni vankilasta, vaikka aina toisinaan haikailenkin Ugandan ajan pienten yksityiskohtien perään.

    Kaiken kaikkiaan olemme koko perhe sopeutuneet hyvin, löytäneet omat kuviomme ja kaverimme, mutta toki oikea integroituminen kestää paljon kauemmin kuin vain vuoden. Oikeastaan en ole varma voiko sitä koskaan tapahtua näissä meidän elämäntyylimme olosuhteissa.

    päässälinnassa asumisessa on monien hyvien puolien lisäksi myös muutama huono puoli ja ajattelinkin heittää tähän loppuun leikkimielisen plussat ja miinukset-yhteenvedon.

    Miinuksia

    • Ihmisten töykeys ja välinpitämättömyys, töksäyttely
    • Paikallisiin on vaikea tutustua
    • Aivan liian pitkä talvi
    • Turistilaumat
    • Lähes kaikki ihmiset ovat samasta muotista, pukeutumisesta lähtien
    • Viina ja sen kulutus, niin paikallisten kuin turistien toimesta
    • Ihmiset eivät välttämättä toimi suomalaiseen (ja saksalaiseen) tapaan luotettavasti ja ajallaan, lupauksia ei pidetä tai oteta tosissaan
    • Jätteiden kierrätystä ei harrasteta
    • Ruoka on kaupassa kallista, ja valikoima suppeampi kuin Suomessa tai Saksassa (ymmärrettävistä syistä toki)
    • Ihmisillä on kummallinen käsitys siitä mihin aikaan on suvaittavaa meluta: ilotulitteita paukutellaan myöhään illalla harva se päivä ja puutarhurit puhaltelevat lehtipuhaltimilla keskellä yötä
    • Täällä ei ole IKEAa
    • Lastenrattailla liikkuminen on varsinainen pain in the ass – kauppoihin, ravintoloihin, lääkäriin, jopa tarhaan on lähes mahdoton päästä sisälle rattaiden kanssa
    • Merenranta on keskustan edustalla joko satama-aluetta tai muuten vaan rumaa ja käyttökelvotonta, kauniit ranta-alueet ovat kilometrien päässä

    Positiivista

    • Ei kulttuurishokkia
    • Valoisa kesä
    • Jokapäiväiset asiat, kuten nettiyhteys, puhelin, TV, julkinen liikenne, taksit, pankkikortilla maksaminen, laivayhteydet jne. toimivat luotettavasti
    • Ihana vanha kaupunki, paljon puistoja ja mielenkiintoisia kaupunginosia
    • Laadukas ja edullinen ravintolatarjonta, paljon tapahtumia
    • Lapsiystävällisyys: paljon leikkipuistoja ja lasten leikkipaikkoja
    • Kieltä on helppo ymmärtää, ja englanniksikin tulee toimeen lähes kaikkialla
    • Suomeen pääsee helposti ja suht edullisesti, ja isovanhemmat pääsevät helposti kylään
    • Kaupunki tuntuu isommalta kuin se on, mutta on kuitenkin hyvin kompakti ja käveltävä

    Saa nähdä muuttuuko lista seuraavan vuoden aikana 😀


    So we’ve been here in Tallinn one year, one whole year, can’t believe! Year has passed so quickly, it’s like we just came yesterday. And still I remember that horrendous winter that lasted forever and forever… 

    We’ve adapted quite well, honestly it’s been very easy after Uganda. I love the feeling of freedom here – I can just get out and walk wherever I want. And no one can see that I’m not from here, no extra attention. Our house feels homey, if not like home. The definition of home has been blurry for years already, as all of our homes have had “last date of use” already when we moved in. In any case we’ve all adapted very well.

    There’s lots of good things about living in Tallinn but also couple of not-so-nice ones, so I thought I’d make a list about those that have come to my mind so far.

    Negative

    • Locals often seem rude and impassive, it’s hard to get to know them
    • 24/7 darkness and cold in winter, winter is too long
    • Booze, and the hard-core consumers, both locals and tourists
    • Too many tourists
    • Almost everyone looks the same, there’s no diversity
    • People don’t take their promises as seriously as I assume, don’t show up or write when agreed
    • People have no sense of when it is OK to be noisy – fireworks late in the evening on a normal weekday or blowing leaves from the street in the middle of the night
    • Recycling garbage is not seen important (and made complicated)
    • Food is expensive in the shop, and the selection is smaller than in Finland or Germany (which is understandable in such a small country)
    • There’s no IKEA
    • Buggy in the city is a pain in the ass – you never know if you get in restaurants, shops, even doctor or kindergarten
    • Seaside around city centre is really poorly used, only harbour or otherwise ugly

    Positive

    • No culture shock
    • 24/7 light in summer
    • Everyday things like Internet, TV, phone, public transport, ferries, taxis, paying with card etc. work very well
    • Lovely old town
    • Very good price-quality ratio in restaurants, lots of events
    • Child-friendliness: lots of outside and inside playgrounds, toys and kids’ menus in restaurants
    • Language is easy to understand (for a Finn) and English is commonly spoken
    • It’s easy and affordable to go to Finland, and for the grandparents to visit us
    • Tallinn feels bigger than it is, but at the same time everything is close by and it’s very walkable

    YouTube-joogaaja

    Introverttina en ole koskaan innostunut joukkueurheilusta enkä ryhmäliikunnasta, vaan pidän eniten yksinäisistä lajeista, kuten salilla käymisestä ja juoksemisesta. Yksi viime vuosina tärkeäksi muodostunut liikuntamuoto on myös kotona joogaaminen.

    Olen käynyt ihka oikealla joogatunnilla muistaakseni kerran elämässä (ja silloinkin puolaksi) – tiedän kyllä että olisi hyvä käydä useammin, jotta saa varmasti asanat oikeaan asentoon, mutta kovasta yrityksestä ja suunnittelusta huolimatta en ole saanut itseäni paikalle. Kuntosalin BodyBalance-tunnilla olen kyllä käynyt usemman kerran, ja nautinkin niistä tunneista kovasti. BodyBalancen tyyli yhdistellä joogaa, pilatesta ja pop-musiikkia sopii minulle, en oikeastaan ole “aidon” hippijoogan ystävä (tai niin luulisin). Minulle sopii hieman mainstreamimpi jumppaaminen.

    Olen vuosien saatossa joogannut jos minkälaisen Youtube-opettajan johdolla, mutta nyt pitkäaikainen suosikki on ollut Boho Beautifulin videot. Ohjaajalla on miellyttävä ääni ja tapa puhua, ja olen salaa kliseisten maailmanparannusiskulauseiden fani – ja näitä neitonen muistaa jakaa tarpeeksi usein, jotta tunnet juuri nyt työstäväsi parempaa minää. Mukavia ovat myös maisemat, joihin hän on päässyt videoita kuvaamaan, vaatetuksesta ja henkilön muustakin habituksesta voidaan sitten olla montaa mieltä. Mutta eipä niitä joogavideoita ole varsinaisesti tarkoitus katsella, vaan kuunnella, ja loppuenergia johdattaa siihen omaan harjoitukseen. Nämä videot ovat myös erinomaisen pituisia kiireiseen (?) pikkulapsiarkeen – 20 minuuttia pitäisi kyllä saada itselleen revittyä vaikka joka päivä.

    Joogaan kuitenkin harmillisen harvoin, kerran-pari viikossa. En vain saa aikaiseksi useammin, vaikka joka kerta jo sillä hetkellä kun laskeudun joogamatolle muistan miksi tämä hetki olisi hyvä suoda itselleen joka päivä. Tunnen itseni rentoutuneemmaksi, enemmän omaksi itsekseni ja joskus jopa paremmaksi ihmiseksi, kun otan tämän ajan itselleni. Jooga sopii mulle, koska en tunne silloin painetta suorittaa ja hengitykseen keskittyminen parhaimmillaan pysäyttää hetkeksi jatkuvan pääni sisäisen levottomuuden. Voisinkin siis luoda itselleni joogahaasteen, pieni joogahetki joka päivä, lähteekö joku mukaan? Siis siellä oman tietokoneen ääressä tietenkin, tänne en ota ketään keskittymistäni häiritsemään. 😉

    Onko jooga sinulle tuttua? Harjoitatko sitä kotona vai ryhmässä? Vai oletko löytänyt jonkun muun tavan rentoutua?

    As an introvert I am not a fan of group sports – jogging alone, going to the gym with my headphones on and doing yoga at home are my kinds of sports. I’ve been doing yoga-like exercises already for years at home, with the help of Youtube-teachers. Now, I know that it would be important to actually see a live teacher sometimes to get my asanas right, but I am unable to force myself to a class.

    From among all the crappy and not so crappy yoga videos out in the world wide web, I’ve managed to find my favorite, Boho Beautiful. I like her soft voice and cheesy quotes, and the videos are perfect length for a busy (?) life of a 2 year old’s mom. Anyone should be able to give themselves 20 minutes every now and then, even me.


    I just wish I would get myself on the yoga mat more often, now I do it maybe once or twice a week. And every time I think I should do it more often. It just makes me feel relaxed, more like myself and sometimes like a little bit better person even. Such a miraculous little thing. So perhaps I should set myself a challenge, yoga every evening. Will you join me? Behind your screen of course, I don’t want anyone messing my concentration here. 😉

    Kesäinen pyrähdys Tukholmassa

    Muutama viikko sitten seilasimme Tallinkilla “normaalista” poiketen Itämeren toiselle laidalle Tukholmaan. Olen käynyt Tukholmassa muutamaan otteeseen, mutta en ole oikein ikinä saanut otetta kaupungista, vaikka se ihan mukava kohde onkin. Tällä kertaa motivaationa ei ollut itse kaupunki vaan siellä asuvan veljeni ja hänen vaimonsa tapaaminen.

    Edelleenkään Tukholma ei sulattanut sydäntäni, vaikka P&V:n asuinalue Vasastan vaikuttaakin söpöltä ja menevältä naapurustolta, eikä Tukholman maisemissakaan ole valittamista. En oikeastaan osaa paikantaa mikä se on se juttu, joka minua vaivaa tai miksi en tunne suurta kiinnostusta kaupunkia kohtaan. Ehkä olen vain saanut tarpeekseni kaupunkimatkailusta. Haluaisin kyllä nähdä Ruotsia Tukholman ulkopuolella, varsinkin iki-ihanaa saaristoa, jota hytin ikkunasta ihailtiin tuntikaupalla sekä tulo- että menomatkalla.

    Tukholma tuntuu kyllä kieltämättä kosmopoliittisemmalta ja mannereurooppalaisemmalta verrattuna Helsinkiin ja varsinkin Tallinnaan (vaikka Virohan siis on Manner-Eurooppaa?) – ihmiset eivät ole kaikki samasta muotista, ravintolatarjontaa on laidasta laitaan ja kaduilla vilkasta vielä iltakahdeksan jälkeenkin. Erityisesti Vasastanin mukavannäköiset kahvilat ja ravintolat ihastuttivat, vaikka emme niitä (taaskaan) ehtineet paljoa testailemaan. Pari päivää sujahtaa aina aivan liian nopeasti, varsinkin kun on pidettävä edes jollain tasolla kiinni taaperon nukkuma-ajoista.

    Kävimme ensimmäisenä päivänä Leevin viihdyttämiseksi Junibackenissa, joka oli sateisena heinäkuun perjantaina melko lähellä pahinta mahdollista paikkaa, johon ihminen voi itsensä tunkea (ja vielä maksaa siitä). Ehkä olisi pitänyt ottaa vinkistä vaari ja kääntyä jo pihalla nähdessämme vaunuparkin vähintään sadat (!) lastenrattaat. Mutta ei, emme me tajunneet…. Vasta (mielestäni ylihinnoitellut) liput ostettuamme tajusimme, minkä emämokan olimme tehneet. Satoja kiljuvia kakaroita ja stressaantuneita vanhempia, kaaos jollaista en ole ehkä koskaan ennen todistanut. Hammasta purren jäimme kuitenkin toviksi ja onneksi meno hiljeni iltaa kohden. Lopuksi pääsimme pääsylipun hinnalla “tarinajunaan”, joka olisi ehkä ollut ihan mielenkiintoinen, jos ei olisi tarvinnut lohduttaa kauhusta kankeaa taaperoa. Unohtivat näet mainita, ettei juna ole tarkoitettu perheen pienimmille…

    Onneksi lauantaiaamu näyttäytyi aurinkoisena, ja pääsimme nauttimaan Vasastanin kahviloista (peukku Mellqvistille aamuvirkuille turisteille tarjoamastaan aamiaisesta) ja leikkipuistoista. Siestan jälkeen Wolfin uusi kollega (joka on opiskellut Tukholmassa ja sattui olemaan siellä samaan aikaan) vei meidät Sisäpiirin vinkit-kaupunkikierrokselle, joka oli kyllä oikein fressi kokemus normaalin vanhassa kaupungissa ja kuninkaanlinnan liepeillä notkumisen sijaan. Käveltyä tuli reilut 20 kilometriä, eikä tuntunut missään!

    Meillä ei ollut reissulle suurempia suunnitelmia, tärkeintä oli viettää laatuaikaa perheen parissa ja siinä onnistuttiin. Ja onneksi viikonlopulle osui perjantaita lukuunottamatta hieno sää, joten päätön haahuilu onnistui stressittömästi. Laivalla reissaaminen oli pienen lapsen kanssa jokseenkin mukavaa, erityisesti paluumatkalla, jolle valitsimme yhden ison parisängyn kahden erillisen sängyn sijaan. Parasta antia oli ihailla auringonlaskua hytin ikkunasta. Mutta taidamme kuitenkin lentää ensi kerralla, sen verran matkaa on Tallinkin terminaalista Vasastaniin, että samassa ajassa pääsee myös lentokentältä. Paitsi jos joku vakuuttaa mut laivamatkustamisen ekokogisuudesta niin saatan muuttaa mieleni.

    Ensi kertaa varten otan mielelläni vastaan Tukholman parhaat tärpit perheelliselle reissaajalle – niin tekemiset kuin syömisetkin. Tällä kertaa en ainakaan bongannut leikkipuistojen ja sen Junibacken-helvetin lisäksi mitään erityisesti taaperolle sopivaa, vaikka varmasti sellaista kaupungista löytyy. Myös Tukholman ulkopuolella sijaitsevat helpot päiväretkikohde-ehdotukset otetaan ilomielin vastaan.

    One of our summer mini-holidays was a trip to Stockholm to meet my brother and his wife. I’ve been in Stockholm many times before, but somehow the city never really excited me a lot. This time was not different, even of course we did enjoy family quality time and even a pretty perfect Nordic summer weather.

    We did not have much plans, and on Friday afternoon we ended up in Junibacken – which on a rainish July afternoon was pretty much the worst place a person could ever willingly go. Insane amount of screaming children and stressed parents, and it was totally not worth the money, I must say.


    Luckily after Friday’s chaos Saturday morning woke us up with sunshine, and we enjoyed early birds’ breakfast at Mellqvist Cafe close to my brother’s place. After that we wondered the streets and playgrounds of Vasastan, which is quite interesting and idyllic neighborhood with its restaurants and cafés, and pastel color architecture. Even though it might have been a good idea to plan something ahead, I do enjoy this kind of pointless wandering, especially in summer. After our mandatory siesta we wandered a bit more, on a private walking tour “organised” by Wolfi’s new colleague, who happened to be in Stockholm at the same time (and who used to be a tour guide there). It was cool to see Stockholm outside the tourist paths, but for some reason I’m still not totally convinced….


    Traveling by ferry went quite smoothly with a toddler; there’s lots of space to run around, playgrounds and different dining possibilities. And at least on the way back we all slept pretty fine in our double bed. Ferry from Tallinn leaves at 6pm and is in Stockholm around 10am, and the way back is similar, so most of the time you anyway spend sleeping. This ferry route is definitely worth of experiencing, so beautiful are the Swedish islands that you pass by. But I think we might anyway fly next time, it’s just so much faster. By the way, can someone tell to me the eco-friendliness of ferry travel compared to plane, maybe that’ll change my mind.



    For our next trip to Sweden I would gladly take all family friendly tips, about restaurants, entertainment, day trips etc. 😊

    Vuorokausi treffeillä

    Miltä tuntuisi olla kokonaiset 24 tuntia treffeillä aviopuolisosi kanssa? No minäpä kerron, aivan mahtavalta!

    Ugandasta muuttomme jälkeen olemme pitäneet huolen siitä, että saamme säännöllistä parisuhdeaikaa, Kampalassa kun se ei pienen vauvan kanssa kaukana tukiverkoista ollut meille ollenkaan mahdollista. Leevin oltua reilun vuoden ikäinen jäi hän ensimmäistä kertaa isovanhemmille yöksi ja sen jälkeen olemmekin saaneet nauttia laatuajasta aikuisten kesken melko säännöllisin väliajoin. Olemme ottaneet omaa aikaa aina silloin kuin isovanhemmat ovat kylässä tai me siellä päin. Olemmepa matkustaneet Suomeen asti ihan vain siitä syystä, että haikailimme pientä hengähdystaukoa. Meillä kun ei täällä Tallinnassa ole perhettä ja lastenhoitajan etsiminen tuntuu tuottavan enemmän päänvaivaa kuin stressin lievitystä.

    Muutaman kerran olemme varanneet hotellin ja viettäneet yhden illan ja yön mieheni kanssa kaksistaan, mutta useimmiten leffaan tai syömään pääseminen on jo piristänyt mukavasti. Oikeastaan en ollenkaan usko, että pikkulapsiarjen parisuhdeajan viettämiseen tarvitsee mitään sen kummempia kuin luotettavan hoitajan lapselle, jotta voi täydellisesti rentoutua. Tärkeintä on aina silloin tällöin muistuttaa itseään ja parempaa puoliskoaan siitä, että ollaan tässä muutakin kuin äiskä ja iskä. Toki on mahtavaa, jos tämä onnistuu aivan normaalissa arjessa, mutta kannustan ottamaan lapsetonta aikaa niin yhdessä kuin erikseenkin aina silloin tällöin. Tekee varmasti hyvää kaikille osapuolille!

    Nyt viimeksi päätimme Wolfin synttäreiden kunniaksi värvätä mummin ja ukin lapsenhoitovuoroon ja suunnata Långvikin kylpylähotelliin syömään, nukkumaan ja kylpemään. Seuraavana päivänä kävimme vielä leffassa ja spontaanisti vieläpä Lintsillä, jossa juoksimme laitteesta toiseen koko rahan edestä. Ai että oli hauskaa olla välillä huoleton ja spontaani! Ja kuinka tuulettuneet vanhemmat Leevi saikaan takaisin isovanhempien seurassa viettämänsä laatuajan jälkeen! 😉

    Miten teillä pidetään pikkulapsiarjen keskellä huolta aikuisten parisuhdeajasta?

    After we moved back to Europe we’ve been taking some wife-husband-quality-time quite regularly, thanks to the grandparents who don’t live thousands but only hundred(s) of kilometers away. In Uganda we had really no one to leave a small baby even for an hour or two, but luckily now we can go to Finland every month if we’d like to get some romantic, carefree time alone. And we’ve been quite efficiently using every opportunity also when grandparents are visiting here or we are in Germany.

    I think happy parents make happy family, and even joy should come mainly from everyday life (if it doesn’t it’s time to change something), it is essential every now and then to remind yourself and your partner that you are something beneath the role of a co-parent. The best way to do this – I think – is to take a break, even a small one, from everyday life and just concentrate on each other. And if you do it more often, then you don’t have pressure that it must be the best night in a decade (because that stress is probably gonna ruin the whole point). So find a trustworthy nanny and take your loved one to someplace nice, or even stay at home, just the two of you. It does not need to be all five-star hotels, seven-course dinners and fireworks. A moment of relaxed time with no responsibilities is the thing.

    Mainly because of logistic matters, we’ve been in a hotel a couple of times, but a dinner or a movie does the trick too. Or just wondering around hand-in-hand without any specific plan. This weekend we were lucky to get a whole 24 (or more) hours to ourselves and got the complete package celebrating Wolfi’s birthday in Långvik Wellness Hotel and going for fancy dinner, and the day after to movies and a fun park, where we were riding for the whole money. Talking about efficiency, eh? Anyway, it was tons of fun, and now Leevi’s got whole new parents (at least for couple of hours before the tantrum kicks in in every family member).


    How do you take care of your relationship?

    Uusien ystävyyssuhteiden luomisesta

    Kuinka ulkomailla asuva suomalainen kotirouva on onnistunut löytämään uusia sosiaalisia kuvioita? Tällä hetkellä sanoisin, että ihan hyvin, ainakin olen tehnyt täyskäännöksen Ugandan ajoista. Kuten olen jo (monesti?) aiemmin maininnut, en ole sieltä sosiaalisimmasta päästä vaan viihdyn enimmäkseen itsekseni tai perheeni seurassa. Mutta toki muutama kaveri on aina hyvä olla, vaikka minulla onkin taipumusta sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuvaan krapulaan (jolla ei ole tekemistä alkoholin kanssa). Olen nyt viime aikoina pyrkinyt panostamaan uusien tuttavuuksien löytämiseen erityisen paljon.

    En ole koskaan ollut kovin hyvä pitämään yllä ystävyyssuhteitani. Mielestäni olen kuitenkin ihan ok tyyppi ja luotettava ystävä, mutta useimmat ystävyys- ja kaveruussuhteeni eivät ole kestäneet muutamaa vuotta kauemmin. (Vika lienee siis kuitenkin minussa, en kylläkään osaa asiaa sen enempää analysoida.) Osaan tarvittaessa sosiaalisen, iloisen, ulospäinsuuntautuneen kaikkien kaveri-roolin, ja olen ihan kohtuullienn kuuntelija eikä minun varsinkaan nykyään ole vaikeaa heittää läppää tuntemattomien kanssa. Mutta ystävyydessä olen kieltämättä kranttu. Jos ei heti nappaa, niin en jaksa kovin kauaa yrittää. Samahan se tietysti on parisuhteessakin, miksi sitä ystäväkseen siis ottaisi tyyppiä, jonka kanssa vietetty aika vie enemmän energiaa kuin tuo? Tuntuu kuitenkin, ettei minulla ole oikein koskaan napannut kenenkään kanssa (ellei aviomiestä lasketa), ainakaan ensihuuman tai alkoholinhuuruisen biletyksen yli. Ystävyyssuhteeni eivät ole kantaneet elämänmuutosten yli. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut mieheni lisäksi ystävää, jolle voisin kertoa kaiken, avoimesti ja rehellisesti. Edelleen kuitenkin toivon, että tuolla jossain olisi joku, jonka kanssa vanhana muistella kuinka naiiveja ja nuoria silloin kolmekymppisinä oltiinkaan. Ja joka olisi tukena niinä (harvoina) hetkinä kun miehen pärstä ärsyttää.

    Olen sosiaalisen median suurkuluttaja ja se on varsinkin äidiksi tulon jälkeen paikannut tätä luottoystävän mentävää aukkoa. Surullista ehkä, mutta olen suurimmaksi osaksi kuitenkin melko tyytyväinen. Suurimmassa roolissa on ollut Facebookin äitiryhmät, joista olen vieraassa maassa asuessa saanut mielettömästi tukea ja turvaa, neuvoja ja nauruja. En ole kuitenkaan koskaan tavannut ketään näistä äideistä. Eikä sielläkään tee mieli vuodattaa ihan kaikkia syvimpiä tuntojaan.

    Muuttaessamme tänne Tallinnaan tein päätöksen, että pyrin aktiivisesti hommaamaan uusia tuttavuuksia. Mutta miten ihmeessä se onnistuu kotiäidiltä maassa, jossa naapuria ei tervehditä ja leikkipuistossa toisilleen puhuvat korkeintaan taaperot, jotka eivät ymmärrä kulttuurin kirjoittamattomien sääntöjen päälle? No Facebookin avulla tietenkin! (Tämä ei ole maksettu mainos, vaikken pientä kontribuutiota pistäisikään pahakseni.) Se oli itse asiassa todella helppoa, meitä “yksinäisiä” (expat)kotivanhempia kun näyttää olevan muitakin. Perustin ryhmän lasten leikkitreffeille, mutta oikea syy oli saada aikuiset ulos kodeistaan ja juttelemaan toisilleen. Ryhmään halusi välittömästi yli kuusikymmentä ihmistä ja olen sen kautta tutustunut paremmin sekä seinänaapuriimme (heh) että muutamaan muuhunkin vanhempaan. Harmillista vain, että ne potentiaalisimmat ystävätyypit menivät ja muuttivat jo pois. Expat-elämän kirouksia…

    Onnekseni Wolfi on saanut kaksi uutta kollegaa, joiden vaimot vaikuttavat ihanilta tyypeiltä (ja on ne kollegatkin ihan jees). Jospa sittenkin uusi ystävä löytyisi hieman perinteisemmin? Alku vaikuttaa lupaavalta; toisen vaimon kanssa olemme käyneet jo viettämässä tyttöjen iltaakin, ja juttua riittää niin, että aika loppuu aina kesken. Kunhan en nyt itse vain sössisi tätä orastavaa suhdetta epärealistisilla odotuksilla, tai sillä sosiaalisella krapulalla.

    How does a stay-at-home-mom find new friends in a country where saying hello to your neighbor is overrated and talking to a stranger at the playground is a sign of mental illness?

    I’ve not been very good in friendships, I must admit. I seem to have a problem holding on to my friends, it’s been like that since I was a child. I don’t know exactly what it is, it has not been intentional. I do enjoy my own company very much, but every now and then I get jealous looking at the groups of friends laughing in the park or having fun friends-night-out. So when we moved to Tallinn I decided to change something, I decided to find new friends.

    As I was already heavy user of social media (aka Facebook) I started a group for toddler play dates. Kids, what a perfect excuse for adults to find new people to talk to. The group had immediately over 60 people, so apparently somewhere there in the suburbs of Tallinn is someone else needing a friend too. I organized some play dates along the spring and met quite a few people. Unfortunately the most promising ones (to be my new BFF) already moved away. Expat life’s cursing…….

    Luckily Wolfi got two new colleagues this autumn and their wives seem like wonderful people (the colleagues are alright too). Maybe I’ll find a new friend in more traditional way after all? It does look promising so far: with one of the wives I already had a girls-night-out and it was difficult to stop talking and go home to sleep. Fingers crossed I won’t mess this one up. 😉