Leevi 2vee

“Äiti kertoi aamulla, että minulla on tänään syntymäpäivä, täytän kaksi vuotta. En oikeastaan ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta sain eilen iiiison Duplo-paketin, ehkä sillä on jotakin tekemistä asian kanssa. Syntymäpäiväni kunniaksi äiti pyysi minua kertomaan hieman itsestäni teille, blogin lukijoille.

Olen 87 senttimetriä pitkä ja painan 12 kiloa, kengänkokoni on 24. Olen kasvanut viimeisen puolen vuoden aikana hurjasti, ja äiti valittaa kun kaikki ihanat vaatteet jäävät liian pieniksi ja kengät käyttämättömiksi. Mutta minkäs minä sille mahdan, että puuro maistuu ja sitä on usein tarjolla. Ruoasta puheenollen, olen koko elämäni pitänyt kovasti syömisestä (vaikkei sitä koostani voikaan päätellä) – vanhempieni mukaan se on sukuvika. Lempiruokiani ovat puuro ja banaanit, niitä voin syödä ihan milloin vaan ja kuinka paljon tahansa. Pidän myös muista hedelmistä, leivästä, juustosta, tofusta, pastasta, pitsasta, tomaateista, munakkaasta ja monista, monista muista ruoista. Oikeastaan syön melkein kaikkea, kunhan se on kunnolla maustettua, mihinkään vauvanmössöihin en koske. Enkä salaattiin, se on pupunruokaa.

Ruoan lisäksi rakastan juosta! Ehkä minusta tulee isona juoksija, tai jalkapalloilija, niin kuin iskä toivoisi. Vauhtia riittää jo nyt niin, ettei äiti pysy ollenkaan perässä, se vaan aina sanoo, että “äitiä väsyttää”. Äiti haluaisi aina vaan lukea kirjoja, piirtää tai rakentaa Duploilla. Nekin on ihan kivoja juttuja, mutta kyllä juokseminen on parasta. Toiseksi parasta on musiikki, se lumoaa minut aina, oli sitten kyse iskän futishymneistä tai teknobiiteistä tai äidin tuutulauluista. Olen aina niin kovasti menossa, että en välillä osaa yölläkään rauhoittua, unissanikin juoksen pää kolmantena jalkana. Ja sitten taas toisinaan huomaan, etten ole ehtinyt päivän aikana ollenkaan halimaan, joten halikiintiö tulee täyttää yön tunteina. Aamuisin kuuntelen kuinka iskä ja äiti raportoivat yön tapahtumia näyttäen jostain syystä siltä kuin eivät olisi nukkuneet silmäystäkään. Mutta viis siitä, minulla riittää taas virtaa uuteen päivään!

Muutama viikko sitten aloitin uudessa päiväkodissa. Välillä muistelen vanhan päiväkodin hoitajaa ja vanhoja kavereitani, jotka katosivat jonnekin. Äiti sanoi, että ne meni Italiaan, mutta en tiedä mitä se tarkoittaa. Uudessa päiväkodissa on ihan kivoja hoitajia ja lapsia ja leluja, mutta jäisin silti aamulla mieluummin kotiin. Mutta iltapäivällä, juuri kun olen saanut leikit käyntiin, tulee äiti aina ärsyttävästi hakemaan. Niin ja ne lelut! Suosikkejani ovat autot, mieluiten pienet autot, mutta kyllä isotkin kelpaavat Minulla on monta autoa, ainakin kymmenen. Osaan järjestää niitä hienosti riveihin ja ajaa niillä ympäri huushollia. Osaan sanoa sekä iskän että äidin kielellä minkävärisiä ja -laisia autoja minulla on ja kuinka monta. Osaan myös joitakin automerkkejä, suurimmaksi osaksi saksalaisia. Pidän myös palloista, niitä on kiva potkia ja heitellä (kuulemma muita leluja ei saa), erityisesti pidän ilmapalloista. Tykkään myös junaradasta ja leikkiä kahvikestejä. Kukkuu-leikki on myös kiva!

Osaan puhua jo paljon, ja osaan sanoa sanoja monilla eri kielillä, tai niin ovat vanhempani minulle kertoneet. Äidille sanon “tätä lisää, punainen auto, mennään, yksi pastilli vielä, äiti istu, äiti auttaa, Leevi ite, ei tykkää salaatista, banaania kiitos” ja kaikenlaista muuta. Varsinkin päiväkodin jälkeen tykkään höpöttää paljon ja välillä niin nopeasti, ettei äiti ymmärrä mitään. Iskälle sanon samoja asioita hänen kielellään. Välillä kielet menevät solmuun ja sekaisin, ja välillä kuulemma puhun äidille iskän kielellä ja päinvastoin. En itse ihan tajua mitä väliä sillä on, kunhan joku ymmärtää mitä haluan. Osaan myös muutamia juttuja päiväkodin kielellä, eli viroksi, ja iskän ja äidin kielellä, eli englanniksi. Se saa aina aikuiset nauramaan!

Olen useimmiten iloinen, mutta osaan myös suuttua, jos asiat eivät mene niin kuin haluan. Jos vaikka pitää kävellä tänne, kun haluan tuonne. Tai mennä nukkumaan. Tai pitää pestä kädet, tai pukea vaatteet päälle. Kumisaappaat ovat ainoa vaate, jonka haluan itse pukea. Olen myös aika herkkä, en pidä siitä, että muut itkevät ja heillä on paha mieli, silloin minullakin tulee itku. En myöskään tykkää, jos joku tulee liian lähelle, mieluummin katson hieman kauempaa muiden touhuja. Tykkään erityisesti katsoa vanhempien lasten leikkejä, kunpa olisin jo niin iso ja taitava. Pienet lapset ja vauvat ovat pelottavia ja arvaamattomia…

Nyt on aika mennä herättämään mummi ja ukki – olemme äidin kanssa täällä kylässä. Tulimme eilen iiisolla laivalla. Huomenna, kun iskä tulee, on minulle kuulemma järjestetty isot juhlat. Jännittää vähän kun tulee niin paljon ihmisiä. Mutta äiti lupasi, että saan avata lisää paketteja ja ison palan smoothie-kakkua, joten eiköhän siitä ihan hyvä päivä tule.”

“My mom told me in the morning that today is my birthday, I’m turning two. I don’t really know what it means, but yesterday morning I got a huuuge box of Duplos, maybe that has something to do with it. Mom also told me to tell you something about myself, so here I go.

I am 87cm tall and weight 12 kilos, my shoe size is 24. I have grown a lot in the past half a year, and my mom is frustrated when all the clothes are too small too soon. But what can you do if you love food as much as me? My parents say it’s in my genes. I like all kinds of food, but especially porridge and banana. I like when my food is properly seasoned, unseasoned food is for babies. I basically eat everything, except salad, that’s bunny food.

Apart from food I love to run! Maybe I’ll become a runner when I’m big, or a football player like my dad wishes. I’m already so fast my mom can’t keep up, she’s just always saying she’s tired. Mom would just play with Duplos, draw or read books. They are pretty alright too, but running is the best. Next best is music, I love all kids of music, whether it’s dad’s football hymns or techno or mom’s lullabies. Sometimes my feet are so restless I’m even running in my sleep. And often at night I realise I was too busy to cuddle the whole day, so I have to wake up mom and dad for hugs in the middle of the night. In the mornings my parents report to each other how the night was, looking like they never slept. Don’t know what that’s about, I’m full of energy in the morning! 

Few weeks ago I started in a new daycare. It’s pretty alright, but sometimes I miss my friends from the old kindergarten. My mom told me they went to Italy, but I don’t know what that means. In the new place we have quite nice teachers and kids and toys, but I’d rather stay home in the mornings. But then in the afternoon my mom always comes when I’m not ready… My favourite toys are cars, any cars really but especially small cars. I like to organise them and drive with them. I know how to count them in both my mom’s and dad’s language and I also know all the colours. I know some brands too, mostly German ones. I also like balls, balloons especially. I like to make coffee to everyone (not real, of course!) and play peek-a-boo.

I can already say a lot words in many different languages, or that’s what the adults tell me. My mom says her language is called suomi and dad’s is saksa. Then there is also English, I know when to tell my mom is “tired”. I also know “bye-bye, I guess so, let’s go” and some other things. In the daycare the teachers speak some language that sounds almost like my mom’s, but not quite. I think it is called eesti keel. The teacher has taught me something with that language too, like nägemist!

Most of the time I’m cheerful little guy, but I know how to get angry too. For example when my parents make me do something I don’t want, like go here when I wanna go there. Or wash hands, or dress up. Rubber boots are the only thing I’d like to wear… I’m also quite sensitive – when someone else cries I must cry too. I don’t like when people come too close, especially other children. I like to observe the situation far away for a while. I’m scared of smaller kids, they are so unpredictable, but I really like to watch bigger kids play – I wish I was so big already.

Now it’s time to go wake up ukki and mummi, my Finnish grandparents. Me and my mom are visiting here. We came with a big boat yesterday. Tomorrow when my dad arrives we will have a big party. I’m a bit nervous about all those people coming over, but mom promised I’ll get to open more presents and eat smoothie cake so I guess it’ll be a good day.”

Advertisements

Mitä tehdä Tallinnassa? Tässä yksi vinkki!

Osallistuimme maanantaina ystäväni kanssa pienen japanilaisen ravintola Hakun omistajien järjestämälle kokkauskurssille, tai ruoanlaittoiltamaan, kuten asia viroksi oli ilmaistu. En ole koskaan käynyt missään vastaavanlaisessa, joten odotin iltaa jännityneenä. Emme tienneet etukäteen kuinka monta ihmistä iltaan osallistuisi tai minkälaisessa ympäristössä se järjestettäisiin. Menu sentään selvisi järjestäjien lähettämästä sähköpostista, ja olikin takuuvarmaa japanilaista miso-keittoineen ja teriyaki-kanoineen.

Kadriorgilaisen kerrostalon ulkopuolella meitä odotti ystävällinen virolainen nainen, joka ohjasi meidät pieneen asuntoon. Asunnossa odotti ihanan kotoisan tunnelman lisäksi illan päätähti, japanilainen chef Shuichi Shiraishi, joka on aiemmin matkustanut ympäri maailmaa Japanin suurlähetystön kokkina. Tähden elkeitä ei tällä kokilla kuitenkaan ollut, vaan hän oli oikein mukava ja lämminhenkinen. Hetken päästä paljastui, että aiemmin tapaamamme nainen on hänen vaimonsa ja bisnespartnerinsa. Paljastui myös se, että illan kuudesta osallistujasta saavuimme paikalle vain me, joten saimme oikeastaan yksityistunnin! Chef aloitti käymällä läpi joitakin japanilaisia perusraaka-aineita, kuten kuivattuja bonito-kaloja, kombu-merilevää, miriniä, misoa ja juuri sitä oikeanlaista soijakastiketta (eli Kikkomania). Maisteltuamme näitä sekä tarjolla ollutta vihreää teetä ja erinomaista luumuviiniä ryhdyimme hommiin. Valmistimme Shuichin johdolla miso-keittoa lohella, teriyaki-kanaa, takigomi gohan-riisiä ja vihreällä teellä ryyditettyjä tuulihattuja. Taidokkaan kokin työtä oli hienoa katsoa, ja samalla jutustelimme läpi jokaisen elämäntarinan pääpointit. Kaiken kaikkiaan tunnelma oli kuin ystävien kesken kokatessa, ja mikä tärkeintä, ruoka oli erinomaista!

Photo credits to my friend Rita 😉

Tämä iltama kustantaa 38 euroa, joka on oikein kohtuullinen hinta kolmen ruokalajin illallisesta, viinistä, teestä ja erinomaisesta, mielenkiintoisesta seurasta. Päätimmekin jo mennä heti uuden menun tullessa uudestaan. Chef jopa lupasi opettaa meille toivomiamme ruokalajeja, ystäväni kun oli hieman enemmän perillä japanilaisen ruokakulttuurin saloista. Ja ehdottomasti on päästävä myös syömään pariskunnan ravintola Hakuun mitä pikimmiten.

Eli jos kiinnostaa tietää mitä on japanilainen ruoka sushin lisäksi, suosittelen varaamaan paikan Shuichin ja Marjun kokkausillasta. Opetus on englanniksi ja viroksi, aikatauluja ja muita lisätietoja löytyy heidän Facebook-sivuiltaan.

If you are in Tallinn and like Japanese food (who doesn’t?), I have a tip for you! On Monday me and my friend participated in a Japanese cooking evening organized by the owners of a restaurant called Haku.  I did not really know what to expect in advance as I have never been on such cooking lesson before, and don’t really know too much about Japanese food either (except that I like it).

We were welcomed to a small apartment in Kadriorg by Marju and Shuichi, a heartwarming owner couple of the restaurant and our hosts for the night. Originally there was supposed to be six participants in our Japanese evening, but all the others cancelled and missed all the fun. That did not bother us though, we got a private lesson and had a chance to have very interesting conversation with our hosts.


During the lesson we first learned about some of the basic ingredients of Japanese cuisine, like Kombu seaweed, Bonito fish, mirin, miso, soy sauce and so on, while we were sipping green tea and excellent tasting plum wine. After the introduction we started to prepare our dinner, three course meal of miso soup with salmon, teriyaki chicken with takigomi gohan rice and green tea puffs. It was a pleasure to watch a talented chef like Shuichi work – he has previously worked around the world as the chef of the Japanese embassy, and fun to try something new myself. And most importantly of course, the food was super yummy!
I definitely recommend this event, with it’s 38 euros it is very reasonably priced for 3-course dinner, drinks and lovely company. And of course you get the recipes to keep, so you can repeat everything at home and amaze your guests. The dishes were not too complicated even for a beginner, and course was held in English and Estonian. We are definitely going back to learn new dishes and also visiting their restaurant as soon as possible!

You can find more info of Haku’s events from their Facebook page.

 

Eräs viikonloppu

Tällä kertaa vuorossa eräs viikonloppu kuvien kera. Tämä viikonloppu sopikin postaukseen kuin nappi silmään – luontoäiti helli meitä harvinaisen mahtavalla kelillä, joten intouduimme ulkoilemaan normaalia enemmän.

Matkustamme usein, joten vietämme kotiviikonloppuja suht harvoin, silloin emme yleensä suunnittele sen suurempia. Urheilemme, syömme hyvin, siivoamme, tapaamme kavereita, käymme ostoksilla ja tietysti nautimme perheen yhteisestä ajasta. 

Tämän viikonlopun ohjelma oli myös spontaanisti järjestettyä – perjantaina kävimme pitkästä aikaa ostoskeskuksessa, sieltä sen suuurempia tosin ostamatta. Ülemiste-keskus on niin suuri, ettei sinne ole oikeastaan järkeäkään lähteä vain muutamaksi tunniksi. Reissun kohokohta olikin ostarin leikkipaikka, jossa Leevi viihtyi hurmioituneena kaksi tuntia. Illalla laiskotti, joten nappasimme intialaista noutoruokaa mukaan kotiin.

Lauantaina päätimme nauttia kesäisestä säästä täysin rinnoin käymällä ensin Viimsin Farmer’s Marketilla ja iltapäivällä vielä Vääna-Jõesuun uskomattomalla hiekkarannalla, josta Wolfi oli kuullut kollegaltaan. Markkinoilta löytyi tällä kertaa kaikenlaista kivaa – tuoretta leipää, munia, omenoita, päärynöitä ja omenapiirakkaa. Markkinat ovat aika pienet, mutta aivan mielettömällä paikalla meren rannassa ja lähistöllä on useampi kiva ravintola, joten suosittelen tätä lauantaiaamupäivän reissua ehdottomasti. Viimsiin ajaa Tallinnan keskustasta noin 20 minuutissa. Vääna-Jõesuu onkin sitten vastakkaiseen suuntaan, noin 35 minuutin ajomatkan päässä. Tälläkin suunnalla näytti olevan useampi hyviä arvosanoja niittänyt ravintola – olen todella yllättynyt, että niitä riittää näin monta näin pienessä maassa, ja vielä ison kaupungin ulkopuolella. Jätimme testailut kuitenkin toiseen kertaan ja suuntasimme biitsille. Ja mikä mieletön ranta se olikaan, todellakin ajomatkan arvoinen. Näitä valkeita hiekkarantojakin tuntuu tässä maassa olevan vaikka muille jakaa, harmi että kesä on niin lyhyt, ettei niistä kaikista ehdi nauttimaan. Pääsin vihdon myös metsään samoilemaan, asia jota olen koko kesän haikaillut, mutta en uskaltautunut kauas. Tässä kaupunkilaistytössä on vähitellen herännyt orastava luontoihminen, joka odottaa pääsyä valloilleen… Road tripin jälkeen oli mukava tehdä yhdessä pitsaa ja tuijottaa TV:tä, eli aika normaali lauantai-ilta tässä taloudessa.

Sunnuntai menikin sitten suht arkisissa merkeissä – kuntosalia, ulkoilua, hiustenleikkuuta (Leevin kuontalo kuntoon 2v. juhlia varten), siivoamista, kokkailua… 

Aika mukava viikonloppu, etten sanoisi. Mitenkäs sinun viikonloppusi meni?

We are so often travelling that a good old home weekend feels quite special sometimes. Usually on these weekends we don’t plan too much – we eat well, meet friends, clean, do sports, try to sleep more and spend time together.

This weekend the weather was gorgeous so we spent a little bit more time outdoors than usually. On Friday when weather was still quite average, we took Leevi to the kids’ wonderland in Tallinn’s biggest shopping centre. He had so much fun, and it was also very amusing to watch him run around and slide and climb, so excited. After all this excitement we were so tired that we skipped cooking with takeaway Indian dinner, a totally recommendable way of starting a weekend!


On Saturday we did two mini road trips: first one to Viimsi’s Farmer’s market and second to a beach on Vääna-Jõesuu (good luck pronouncing that). What a wonderful way of enjoying super sunny September Saturday! Viimsi’s market was small, but cute and the views are totally worth the trip. There’s also couple of quality restaurants around, in case you’re still hungry after tasting all the produce the farmers gladly share with you. Vääna-Jõesuu was a total surprise, such an amazing beach that I had never heard of. White sand, clear water, all natural and pure. And next to it woods to gather mushrooms and berries. This seems to happen here though, Estonia has better beaches than in south Europe, but no one talks about it. Perhaps because the beach season is almost nonexistent. After a road trip we returned home hungry for homemade pizza and smoothie cake.

Sunday was a bit more “normal” – just gym, bit of cleaning, haircutting (Leevi’s got a new big boy look for his bday next week), cooking and enjoying the Old Town views.

Pretty nice weekend, I’d say. How was yours?

Elämäni aakkoset

Kun Viherjuuria-blogin Heidi haastoi bloggaajat pohtimaan oman elämänsä aakkosia, innostuin heti. Kuinka hauska tapa kertoa yksityiskohtia omasta elämästään ja päästää lukijat kenties hieman lähemmäksi.

Tässäpä siis aakkosia minun elämästäni:

A niinkuin aamut

Minulla on viha-rakkaussuhde aamuja kohtaan. Ne alkavat aina liian aikaisin, ennen kuin olen valmis. Toisaalta aamuissa on jotakin maagista, tunnelmaa, joka katoaa kellon lyödessä puoli yhdeksän. Olen myös huomannut aamujen olevan tehokkainta aikaa minulle.

B niinkuin banaani

Vuosikausia jatkunut banaaniällötys on ohi! Syön banskuja jopa sellaisenaan, mutta mieluiten smoothien, lettujen, kakkujen ja jätskin muodossa. Banaani on poikani herkku numero yksi, “banaani päivässä pitää pojan tiellä”, joten niitä menee viikossa kilokaupalla.

C niinkuin C-vitamiini

Haluaisin uskoa, että saan vitamiineja moninkertaisesti aikaisempaan verrattuna, sillä syön nykyään huomattavasti enemmän marjoja ja vihanneksia. Siitäkin huolimatta olin viime talvena kipeämpi kuin koskaan aiemmin, toivottavasti tänä talvena kroppa osaa jo väistää flunssavirukset.

D niinkuin Deutschland

Saksasta on tullut toinen kotimaani, vaikken ole siellä koskaan asunut. Muuttaessamme maailmalla Suomi ja Saksa ovat ne mitkä pysyvät kaiken muun muuttuessa. Nuoruusvuosinani vihasin saksan kieltä (koska se on niin vaikeaa ja koska minua kiusattiin saksan tunneilla) ja näin ollen kaikkea Saksaan liittyvää, mutta kappas kuinkas sitten kävikään?

E niinkuin eilinen

En yleensä märehdi eilisen tapahtumia, vaikka muuten olenkin aikamoinen murehtija. Uskon, että se mitä eilen tapahtui tapahtui syystä ja sen vuoksi olen tällainen ja elän tällaista elämää. 

F niinkuin Finland

Suomi Finland, rakas kotimaa. Toivon välittäväni hyvää kuvaa Suomesta ulkomailla, vaikka välillä tykkäänkin vahvistaa hölmöjä stereotypioita. Olen (useimmiten) ylpeä suomalaisuudestani enkä antaisi sitä pois. Suomen kieli on maailman hienoin kieli!

G niinkuin gym

Kuntosali on tullut elämääni jäädäkseen, se on minulle ominaisin tapa urheilla. Tykkään painoharjoittelun tuomasta voiman tunteesta ja siitä, että lihaksissa tuntuu seuraavana päivänä. Eihän painojen nostamisella samanlaista huumaa saa kuin hyvän juoksulenkin jälkeen, mutta olen huomannut, ettei minusta pidemmän päälle ole juoksijaksi.

H niinkuin Helsinki

Helsingillä, entisellä kotikaupungillani ja nuoruuteni pelikentällä tulee aina olemaan paikka sydämessäni. En oikeastaan osaisi ajatella asuvani muualla Suomessa kuin Helsingissä. Helsinki on merenrantoineen niin kaunis ja myös melko omaperäinen kaupunki kaikkien metropolien joukossa. Pieni, mutta sopivan suuri kuitenkin.

I niinkuin illallinen

Nautin ruoan valmistuksesta ja harva se päivä odotan pääseväni valmistelemaan illallista. Suunnittelen viikon ruoat usein etukäteen ja odotan sitten kieli pitkällä näitä herkkuja. Syömme illallisen koko perhe yhdessä, ja haluan ehdottomasti pitää tästä tavasta kiinni.

J niinkuin joulu

Joulun merkitys on harmikseni päässyt haihtumaan ulkomailla vietettyjen vuosien saatossa. Uskon sen johtuvan siitä, ettemme ole saaneet luoduksi pysyviä jouluperinteitä. Olen kuitenkin jouluihminen, rakastan sitä tunnelmaa: koristeita, lauluja, tuoksuja, ruokia, valoja pimeässä. Toivon, että tänä vuonna onnistumme luomaan joulun taian tänne meidän kotiimme ja luomaan perinteitä, joita Leevi voi aikuisena jatkaa.

K niinkuin kasvisruoka

Päätin muistaakseni joskus vuoden alkupuolella, etten valmista enää liharuokia ja se on pitänyt muutamaa kala-annosta lukuunottamatta. Päätös tapahtui hieman samaan tapaan kuin päätös tupakoinnin lopettamisesta aikoinaan – helposti ja lähes huomaamatta, kun aika oli kypsä. En ole kaivannut lihaa tai sen valmistamista, edes turvaherkkujeni lasagnen, spaghetti bolognesen ja makaronilaatikon kohdalla (no okei, ihan ihan vähän jälkimmäisessä). Koska olen perheen kokki, olen saanut myös mieheni vakuutettua, vaikka hän välillä lihaa ehkä kaipaisikin. Ulkona syödessä valitsen yhä useammin lihattoman vaihtoehdon, enkä näe paluuta vanhaan. Vegaaniksi en toistaiseksi ole ryhtymässä – juustot, rahka ja jogurtti ovat liian tärkeitä minulle, enkä ole ainakaan täältä Tallinnasta löytänyt niille tarpeeksi kelvollisia vastineita. Harkitsen tosin kananmunista luopumista. Syy lihatuotteiden poistamiseen ruokavaliosta on ollut ekologinen – koen, että se on meidän arkeemme sopiva keino pyrkiä suojelemaan ympäristöä.

L niinkuin Leevi

Leevin nimi ei ollut meille itsestään selvä valinta, selvää oli vain se että halusimme suomalaisen nimen, joka taipuu myös saksalaisen suuhun. Nykyään en voisi ajatella Leevin olevan kukaan muu. 💚

M niinkuin monikulttuurinen

Vaikka tulen ihan tavallisesta kantasuomalaisesta perheestä, olen pitkään tuntenut paikkani olevan maailmalla. Tunnen itseni kotoisaksi kansainvälisessä ympäristössä ja kulttuurit kiehtovat minua. Olen hyvin onnellinen monikulttuurisesta perheestäni ja meidän monikulttuurisesta arjestamme.

N niinkuin nami

Olen aina ollut aikamoinen herkkuperse, kaiken makean perään, mutta erityisesti karkin. Pikkuhiljaa aikuistuessa ja ulkomailla asuessa (missään muualla ei ole yhtä hyvää karkkia kuin Suomessa) olen alkanut päästä irti sokerikoukusta. Tai no en ehkä irti, mutta nykyään tarvitsen sokerihimon tyydytykseen vähemmän makeita herkkuja ja huomattavasti pienemmissä määrissä. Kauhulla muistellen kun varhaisaikuisuudessa vetelin ykkösellä alas kokonaisen karkkipussillisen tai suklaalevyn, enkä vain viikonloppuisin… Nyt pystyn hillitsemään itseni jopa laivan taxfreessä. 

O niinkuin oma aika

Tarvitsen paljon omaa aikaa. Aikaa haahuilla, ajatella, tehdä juuri sitä mitä huvittaa, mieluiten yksin. Salikäynti pari kertaa viikossa ei riitä pitämään minua tasapainossa. Tämä on harmillista, olisi paljon helpompaa tässä pikkulapsiarjessa, jos en kaipaisi näin paljon yksinoloa. Onneksi kuitenkin tajusin asian laidan vajaa vuosi sitten (psykologin avustuksella) ja osaan nyt pitää huolta tämän tarpeen täyttymisestä.

P niinkuin puhelin

Puhelin on mahdollisesti (valitettavasti) elämäni tärkein esine. Siitäkin huolimatta puhun hyvin harvoin puhelimessa, oikeastaan välttelen sitä viimeiseen asti. Sen sijaan kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan – blogia, Facebookiin, Whatsappiin. Otan kuvia. Kuuntelen musiikkia. Selaan uutisia, reseptejä, blogeja ja nettikauppoja. Etsin tietoa. Luen kirjoja. Kulutan järkyttävän ison osan päivästäni puhelin kädessä, ja olenkin avoimesti sitä mieltä, että olen riippuvainen puhelimeni nettiyhteydestä. Olen asettanut itselleni rajoja – ei puhelinta petiin enkä pelaa mitään pelejä. Nyt pyrin vähentämään puhelimen käyttöä Leevin ollessa hereillä, koska ei, en valitettavasti (vielä) ole se täydellinen vanhempi, jonka puhelin pysyy näkymättömissä lapsen läsnäollessa.

Q niinkuin ???

R niinkuin rakkaus

Yksin suomenkielen kauneimmista sanoista, paljon vahvempi kuin englanninkielinen ylikulutettu vastineensa. Olen ollut rakkauden suhteen varsinainen lottovoittaja, joka päivä saan rakastaa ja tuntea itseni rakastetuksi.

S niinkuin Sia

Sia on yksi nykyhetken lempiartisteistani – hänen musiikkinsa on nostanut minut niin sydänsuruista kuin väsymyksen aiheuttamasta epätoivosta. 

T niinkuin Tallinna

Entinen tylsähkö päiväreissukohde, nykyinen kiinnostava kotikaupunki. Olen iloinen saadessani kokea Tallinnan pintaa syvemmältä. 

U niinkuin uni

Uni, sen tarve ja puute ovat saaneet aivan uuden merkityksen lapsen saamisen jälkeen. Olen aina arvostanut nukkumista, mutta nykyään koko elämä tuntuu pyörivän sen ympärillä milloin ja kuinka paljon saan unta.

V niinkuin vesi

Vesi on elementtini, rakastan vettä, oli se sitten meri, järvi, joki tai uima-allas. En voi vastustaa kiusausta uida, jos näen uintikelpoista vettä jossakin. Leevi on tullut asiassa selkeästi äitiinsä 💙 Kaipasin merenrantaa sisämaassa asuessa paljon ja harmittelen miten huonosti se on täällä Tallinnan keskustan liepeillä hyödynnetty.

W niinkuin Wolfi

Tuplavee ilmeistyi elämääni miehen etunimen mukana. Paras mies ikinä! 😘

X niinkuin luxus

Myönnän sen, tykkään hemmottelusta. Minulle luksus on laadukkaassa ravintolassa syömistä, hyvän skumpan juomista, matkustelua, hierontaa ja hotelliyö ja -aamiainen silloin tällöin. En osaa tuhlata omaisuuksia materiaan, vaikka välillä haluan ostaa laadukkaampaa, olen silti hyvin maltillinen. Merkkikledjut, uusimmat puhelimet ja kalleimmat autot eivät edusta minulle luksusta.

Y niinkuin yllätys

Pidän yllätyksistä. Erityisesti suhteemme alkuaikoina mies kehitteli ylläreitä usein. Vielä nykyäänkin hän hemmottelee minua yllätyksillä muutaman kerran vuodessa. Itse tykkään yllättää itseni ravintoloissa ulkomailla tilaamalla listalta jotakin, jonka nimeä en ymmärrä.

Z niinkuin zebra

Seepra on yksi lempieläimistäni, sen ulkonäkö viehättää minua. Onnekseni pääsin näkemään monta seepraa niiden luonnollisessa ympäristössä Ugandassa.

Å niinkuin Ruåtsi

Ruotsi on ollut minulle pitkään se hieman kadehdittava, aina askeleen edellä oleva naapurimaa, jossa kasvaa niitä kuuluisia parempia ihmisiä. Nyt olen pikkuhiljaa luomassa moniulotteisempaa suhdetta maahan, koska pikkuveljeni vaimoineen asuu siellä. Ehkä ensi vuonna pääsemme jo Tukholman ulkopuolelle!

Ä niinkuin äitiys

Äitiys on muuttanut minua paljon enemmän kuin uskoin, enemmän kuin olisin ehkä halunnutkaan. Se on kasvattanut minua, saanut minut tuntemaan itseni vuoroin pieneksi, vuoroin vahvaksi, ja opettanut monia uusia asioita. Edelleen, kahden vuoden jälkeen, etsin rooliani äitiyden ja kaiken muun välillä. 

Ö niinkuin örvellys

Olen omat örvellykseni örveltänyt, enkä oikeastaan kadu sitä. En ehkä olisi niin tyytyväinen omaan hiirenhiljaa keski-ikäistyvään elämääni nyt, jos olisin aiemmin jarrutellut. Ja ainakin tiedän mitä EN halua oman lapseni koskaan tekevän. 😂

Noniin, kuka ottaa haasteen vastaan seuraavaksi??

This is my life’s alphabet, in Finnish. You may try your luck with Google Translate, maybe you’ll learn some Finnish in the process. 😋

Edit: Do not use Google Translator, it’s shit. Unless you want to cheer up your boring day at the office… In that case do not think you’ll learn any real Finnish.

Pohdintoja bloggaajan yksityisyydestä

Olen viime aikoina pohtinut hieman enemmän yksityisyyttä ja sitä kuinka paljon omasta elämästään uskaltaa paljastaa täällä internetin ihmemaailmassa täysin ventovieraille ihmisille. Tätä aihetta varmasti pohtii moni muukin bloggaaja ja sosiaalisen median suurkuluttaja, ja toki aivan aiheesta.

En itse koe olevani kovin naiivi, enemmänkin perusluonteeltani epäileväinen, mutta haluaisin silti luottaa siihen, etteivät kaikki ihmiset luonnostaan ole pahantahtoisia. Haluan jakaa mielipiteitäni ja kuviani muille, enkä ensimmäisenä pelkää jonkun käyttävän niitä väärin. Olen sitä mieltä, että omasta elämästään bloggaaminen on aika turhaa, jos siitä ei ole valmis suht avoimesti kertomaan. Lukijan täytyy päästä jossain määrin kirjoittajan ihon alle, eihän häneen muuten voi samaistua. Täällä blogin puolella olen tähän mennessä ollut kuitenkin suht varovainen, tämä kun on kaikille avoin. Facebookin suljetuissa ryhmissä saatan jakaa henkilökohtaisempaakin mielipidettä, en usko niiden sieltä aivan kaikkien tietoisuuteen karkaavan. Enkä oikeastaan niin välitäkään. Jos jotakuta huvittaa juoruilla asioitani niin siitä vaan, itse en usko olevani niin kiinnostava.

Tallinna on niin pieni kaupunki ja sen expat-piirit vieläkin pienemmät, joten siinäkin mielessä tahdon olla suht varovainen, en halua polttaa siltoja edessä tai takana. Lukijalle ehkäpä tylsää, mutta kirjoitan tätä blogia omalla identiteetilläni, joten pidän ne kaikista kärkkäimmät mielipiteet (ainakin toistaiseksi) omana tietonani. Pyrinhän muutenkin siihen, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi suunsa pitää kiinni, ellei tietysti ole kyse jostakin muita vahingoittavasta asiasta. Aivan kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen.

Mieheni ja minä olemme molemmat sosiaalisen median innokkaita kuluttajia, mutta olemme päättäneet, ettemme julkaise Leevistä tunnistettavia kuvia. Hän saa itse sitten tulevaisuudessa asiasta päättää. Niinpä täällä bloginkaan puolella ette tule lähiaikoina näkemään kasvokuvia pojastani. Ensin lupauksen pitäminen tuntui vaikealta – miten voin olla näyttämättä koko maailmalle kuinka söpö poikamme onkaan? Mutta enää se ei itseä häiritse, enkä ole koskaan kuullut pahaa kommenttia päätöksestämme. 

Mitä mieltä olet, tulisiko bloggaajan paljastaa itsestään kaikki vai riittääkö vain pieni osa pitämään lukijan mielenkiinnon yllä? Entä oletko itse miettinyt sosiaaliseen mediaan postaamasi kirjoitusten ja kuvien merkitystä yksityisyydellesi?

Recently I’ve given a bit more attention to my privacy here in the blog and in the social media in general. I’m not saying I’ve gotten more strict about it, but I’ve certainly thought about it. As a blogger I feel like I need to be open until some extent, otherwise there wouldn’t be anything to read. But where is the line?

Tallinn is a small town with a small expat community and I don’t believe there’s such thing as anonymity here. And that’s why I rather keep my sharpest opinion to myself (or my husband) – I don’t want to burn any bridges, not the ones behind and especially not the ones coming ahead. Maybe that’s boring, but I’m writing this blog with my own identity, so basically anyone can find out who I am.


Me and my husband both are quite open in social media I’d say, at least not extremely careful. But we have made a rule not to publish photos where Leevi could be recognized – he can decide about those whenever he is old enough. In the beginning it was pretty challenging, I was already used to sharing most of my life in internet (to a limited audience). But nowadays it feels natural.
What do you think: should a blogger share everything, or is less enough? Have you thought about your privacy online, how the things you share might influence on that?

Talvilomat takataskussa!

Vaikka eletäänkin vasta alkusyksyä, tulee talvi tänne Pohjolaan any day now, sitä ei käy kieltäminen. En todellakaan ole talven ystävä – tottakai luminen talvimaisema on kaunis, mutta valitettavasti niitä päiviä on talvessa liian vähän ja loput onkin sitten kylmää, märkää ja pimeää. Eniten ahdistaa talven loputtomuus, ehkä jaksaisin sen yli jos se kestäisi vain muutaman kuukauden… Lääkkeeksi orastavaan pimeäahdistukseen suunnittelimme loppysyksyn ja talven lomat, joita onkin nyt, hups, kolme. Vaikka kesällä vielä vannoin, etten halua matkustaa tänä vuonna enää kovin paljoa. Kummasti se reissukuume taas muutaman viikon tauon jälkeen alkoi koputtelemaan takaraivoa.

Loppusyksystä lähdemme Wolfin kotikonnuille Etelä-Saksaan, jossa saamme toivottavasti vielä nauttia ruskasta ja syysauringosta, kun täällä on jo pimeää ja synkkää. En varsinaisesti laske lomiksi näitä sukulointireissuja, vaikka kyllähän ne loman tärkeimmän kriteerin täyttävät – perheen yhteistä aikaa (reissaten). Huomaan kuitenkin odottavani tätä reissua jo innokkaasti: Baijerin syksy sai erityismerkityksen kaksi vuotta sitten kun vietimme siellä useamman kuukauden Leevin syntymän aikoihin. Ihana palata niihin fiiliksiin.

Alun perin suunnittelimme parin viikon lomaa keskitalvella, mutta hätähousuus iski, emmekä malttaneet odottaa sinne asti. Niinpä päätimme tehdä joulunalusreissun Mallorcalle. Wolfi löysi meille huippuhintaiset lennot EasyJetillä Berliinin kautta, ja varasimme kaksi perheystävällistä hotellia saaren eri puolilta. Suunnitelmissa on saaren tutkailu autolla, rento yhdessäolo, hyvä ruoka ja toivottavasti hieman lämpimämpi ja aurinkoisempi keli kuin täällä Tallinnassa.

Talvilomaksi valikoitui rehellinen viikon pakettimatka Teneriffalle puolihoidolla – miksi tehdä asiat turhan vaikeiksi? Viime talvena olimme Lanzarotella ja vaikka lämpötilat eivät hellelukemiin yltäneetkään, toi reissu kivan breikin kylmään talveen. Löysin tämän talven matkan jopa suorilla lennoilla täältä Tallinnasta ja ihan järkevään hintaan vielä (tosin yli kaksivuotiaan kanssa matkustaminen tulee huomattavasti kalliimmaksi kuin syli”vauvan” kanssa). Ihanan helppoa, kun ei tarvitse lähteä lautalla lahden yli tai lentää Keski-Euroopan kautta etelään päästäkseen. Olemme tosin huomanneet, että välilaskut ovat taaperon kanssa ihan hyvä juttu, jos odottelua ei tule liikaa – saa nähdä miten tuo kuuden tunnin lento taas luonnistuu. 🙄

Nyt kun vielä malttaisi odottaa muutaman viikon näitä reissuja…

Minkälaisia talvilomasuunnitelmia sinulla on?

Winter is coming, and here in the North it comes sooner than later, so it was about the time to plan how to survive it. Our survival strategy against the cold this time is not one, but three (!) autumn and winter holidays. If this does not make it less painful then I don’t know what would.

Our first trip is to lovely Bayern in the end of autumn. Autumny Neuburg has a special place in my heart these days – Leevi was born there quite exactly two years ago. I’m wishing for a little bit more warmth and light than we’ll have here in Tallinn at that time. And of course family quality time and good-old German food (wondering how to do this whole vegetarian thing there though, no vegan-Schnitzels in Central I guess..).


Originally we thought of two weeks winter holidays in a row, but then we got greedy: why not make one trip before Christmas and one after? Wolfi found us very reasonable priced flights to Mallorca, and as we found couple of nice, toddler-friendly hotels too, we decided to do a little Mallorca excursion by car first. Even though it’s not gonna be very warm there at that time, we’ll have our fingers crossed for sun, green (palm) trees, good food and relaxing time.



For winter holidays we booked good-old group tour to Tenerife, with half-pension. Why make this complicated if you don’t need to? Last winter we were in Lanzarote and had a great family holiday. This time we’ll fly straight from Tallinn – to Lanzarote we booked the trip from Finland where there’s a bit more choice (and sometimes better prices) than from here. I’m glad that we don’t need to go to Helsinki first, but a layover somewhere in middle Europe might not be a bad thing with a toddler. We’ll see how the 6 hour flight will go this time. Our next flight to Germany is actually the first one where Leevi has his own seat, as a 2 year old doesn’t count as an infant anymore. I’m nervous to see whether more space is a good or a bad thing. More expensive it is, that’s for sure…

Soooo, when can I start counting the days??

And what about you, where is your winter holiday destination?

Kun suomalainen viroa opiskeli…

Vihdoin, vaivaisen vuoden Tallinnassa asumisen jälkeen, sain raahattua itseni viron kielen alkeiskurssille. Oikeastaan raahautuminen on aivan väärä sana, niin into pinkeänä puikkelehdin “koulun” penkille. Ihanaa oppia jotain uutta! Perimmäisenä tarkoituksena mulla on saada rohkeutta edes yrittää puhua viroa, tähän mennessä kun olen valinnut lähes aina englannin. Ja olen huomannut jo tämän muutaman tunnin auttaneen! Mutta miten tässä menikin näin kauan ennen kuin sain aloitetuksi?

Ensin pelkäsin, että turhautuisin nollatasosta alkavalla kurssilla, ymmärränhän jo jonkin verran viroa. Olen myös melko nopea hiffaamaan teoriajuttuja, ja viron kielessä se on tietysti suomalaiselle erityisen helppoa, kielioppi kun on samantyyppistä. Mutta toistaiseksi olen jaksanut hyvin pysyä muiden vauhdissa, ja oppinut jokaisella tunnilla uutta. Enhän oikeastaan osaa puhua viroa ollenkaan, joten kielioppi on hyvä ottaa haltuun ihan alkeista lähtien.

Ekstrahaastetta aivoille tuo se, että opetus on englanniksi, en nimittäin tullut tarkistaneeksi olisiko kurssia ollut mahdollista käydä suomeksi. Se kun olisi käynyt järkeen paljon paremmin. Nyt joudun kääntämään asiat virosta englanniksi ja englannista suomeksi, koska englanniksi kielioppisäännöt on paljon vaikeampi ymmärtää. Tunnen myötätuntoa muutamaa tunneilla käyvää amerikkalaista kohtaan – mahtaa olla aika haasteellista heille, vaikka en pidäkään “viro (/suomi) on yksi vaikeimmista kielistä oppia”-asenteesta… Sanasto on jo nyt osoittautunut mielenkiintoiseksi suomalaisesta näkökulmasta – niin paljon sanoja, jotka tarkoittavat eri asioita ja myös niin erilaisia sanoja. Luulin, että suomi ja viro ovat melkein sama kieli! 😅

Tällä kurssilla edetään nollasta A2-tasoon, jonka jälkeen on mahdollisuus suorittaa virallinen koe. Sen läpäistessään saa suurimman osan kurssin hinnasta takaisin. Aika motivoivaa sanoisin! Tämän enempää tuskin perehdyn viron kieleen, seuraavaksi listalla odottavat nimittäin saksan kieleen syventyminen ja ruotsin ruosteisen kielitaidon virkistäminen. Lisäksi tietysti kaikki muut asiat maailmassa, joita haluaisin opiskella!

Finally I managed to get myself to Estonian classes, only a year after we moved. And actually I’m pretty excited to learn something new. Feels like a proper autumn school start!

Few weeks back I started a level zero class and even I thought it might be too easy for me, I’ve learned already a lot of new things. As a Finn learning Estonian isn’t the hardest thing as the languages resemble each other quite a lot. But there’s still a lot of differences, for example in the vocabulary – some words mean totally different things and a lot of words are very different. So it’s actually not as easy as I suspected, but on a level to stay comfortably motivated. Extra challenge is that the course is in English, and as Estonian makes much more sense in Finnish, I have to translate everything in my head.

This course goes up to A2 level, and after that there’s a possibility to participate in an official test and get most of the money back if you pass – quite motivating I’d say! I won’t probably go further than this with learning Estonian, as there’s lots of other things on my list of life-long learning. Like the damn German… And wouldn’t hurt to sharpen my almost nonexistent Swedish skills too, might be useful in work life later on.

Mikä se on se Unelmahomma?

Sen kun tietäisi…

blogi.jpg

Sain vihdoin päätökseen paljon hypetystä ainakin bloggaajapiireissä saaneen Unelmahommissa-kirjan. Sen on kirjoittanut bloggaajina itsekin kunnostautuneet Satu Rämö ja Hanne Valtari. Odotin kirjalta paljon, olenhan itse melko lailla tuuliajolla omien tulevaisuuden urasuunnitelmieni kanssa ja toivoin, ehkäpä epärealistisestikin, että kirja antaisi uutta kipinää ammatinvalintaan ja oman uran luomiseen. Sain toki kirjasta inspiraatiota siihen, ettei työn tarvitse olla se perinteisessä mielessä ajateltu homma – kasista neljään toimistoduuni tai tarjoilijan vuorotyö. Kirjassa esiteltiin useampi “uudella alalla” menestynyt ihminen, joka tekee töitä siellä missä haluaa. Se oli mielestäni kirjan positiivista antia.

Toisaalta kirja oli kirjoitettu hyvin yrittäjälähtöisesti, ja siitä jäi kuva että duuni on unelma vain silloin kun työllistät itse itsesi. Tarinoiden ihmisillä tuntui kaikilla olevan intohimo johonkin tai useampaankin asiaan, sellainen palo mitä minulla ei omasta mielestäni ole. Tykkään tehdä kaikenlaisia asioita, jonkin aikaa. Kirja tuntui painostavalta – nytkö pitäisi alkaa miettiä tätäkin blogia ammattimielessä? Mistä minä edes löytäisin ne tarvittavat ihmiset ja tahot, jotta saisin nostettua blogin uudelle levelille. Haluanko edes sitä? Tuli hirvittävä paine miettiä miten teen omista vahvuuksistani rahanlähteen. Mitkä ne ovat ne minun vahvuuteni? En oikeastaan edes halua olla yrittäjä, liikaa vastuuta, liian vähän vapautta, ainakin omissa mielikuvissani. Eikö voisi vaan tehdä sellaista duunia, joka tuntuu ihan mukiinmenevältä, pitääkö löytää unelmaduuni? Eikö työ voisi olla vain pieni osa elämää, en halua sitä jokaisen päiväni jokaiseen tuntiin ja minuuttiin. Vai olenko sittenkin vain kateellinen kun nämä kirjan esittelemät superihmiset (jotka väittävät etteivät ole sellaisia) ovat onnistuneet luomaan tyhjästä jotakin tuottavaa?

Lisäksi kirja toisti itseään -paljon. Asian olisi voinut tiivistää pitkään artikkeliin 200 sivun sijasta. Mutta olen toki onnellinen kirjoittajien puolesta, että he ovat saaneet toteuttaa itseään tällä haluamallaan tavalla. Ehkäpä saan kirjasta enemmän irti, jos joskus jaksan tehdä lukujen loppuun laitetut tehtävät. Ehkä se “ahaa” löytyy sieltä. Mutta juuri nyt olen ihan loppu, miettiessäni päivästä toiseen pääni puhki, miten loisin itselleni työn, joka matkustaisi kanssamme ja joka olisi se minun unelmaduunini.

Mitä tästä sekavasta “arvostelusta” voi siis päätellä? Ihan lukemisen, tai vähintäänkin selailemisen arvoinen kirja, jos aihe tuntuu ajankohtaiselta, mutta ristiriitaisia tunteita se jätti. Päällimäisenä levottoman, avuttoman ja saamattoman fiiliksen. Eli siis aika päinvastaisen kuin toivoin. Taidanpa siis pistää nämä self help-kirjat hetkeksi puhelimen sovelluksen perimmäiseen nurkkaan ja tarttua seuraavaksi vanhaan kunnon romaaniin.

Oletko sinä lukenut kyseisen kirjan?

I recently read a Finnish self help book called Unelmaduuni – Dream job, and it left me puzzled and somewhat frustrated instead of giving me direction…

Päiväkodinaloituskipuilua

Leevi aloitti uudessa päiväkodissa elokuun puolivälissä, ja tällä kertaa tutustuminen ja tottuminen uuteen ympäristöön on ollut yllättävän haastavaa. Viime kerralla, viime talvena, muistelisin, että päivähoidon aloitus oli helpompaa ja Leevi meni aika nopeasti suht iloisesti hoitoon. Tällä kertaa hän ei ilmeisesti todellakaan haluaisi olla siellä. Jotkut päivät ovat olleet hieman parempia kuin toiset, mutta kaikenkaikkiaan omat fiilikseni ovat edelleen melko negatiiviset, ja minulla on jopa fyysisesti paha olo kun pakotan lapseni tähän tilanteeseen.

Ehkäpä odotukseni olivat hieman liian optimistiset, tiesinhän että Leevi ei oikeastaan pidä samanikäisten lasten seuratasta, ja sen lisäksi meillä on ilmassa kaksivuotispäivän tienoilla ilmeisesti yleistä eroahdistusta. Ryhmä on tällä hetkellä pieni, viisi lasta, mutta he kaikki aloittivat nyt samaan aikaan, joten hoitajilla ei varmasti ole helppoa. Sen lisäksi ryhmässä on yksi kovaääninen ja -otteinen lapsi ja muutama näitä herkempiä tapauksia, joka tekee totuttelusta vieläkin haastavampaa. Ryhmän on tarkoitus kasvaa piakkoin jopa kaksinkertaiseksi, ja haluaisin kovasti, että Leevi siihen mennessä viihtyisi jo paremmin.

Ryhmän on tarkoitus olla virolais-suomalainen ryhmä, ja tällä hetkellä suomenkielisiä lapsia on kolme ja vironkielisiä kaksi. Hoitajat ovat virolaisia, joista apuope puhuu kohtuullisen hyvää suomea. Uskoisin että lapset kuitenkin kuulevat enemmän viroa, koska opettaja ei puhu suomea (Virossa on ilmeisesti yleensäkin vain yksi koulutettu opettaja ja yksi apuope per ryhmä) ja hän vaikuttaa paljon aktiivisemmalta kuin apuope. Tämä ei minua haittaa, pääasia on että joku ymmärtää lastani kun hänellä on asiaa, ja uskoisin, että kaikki osapuolet sopeutuvat pian tilanteeseen. Tosin eräs henkilö heitti ilmoille pointin, että vieras kieli saattaisi aiheuttaa turvattomuuden tunnetta, jonka vuoksi Leevi ei oikein ainakaan aluksi tykännyt tästä oikein mukavan oloisesta opettajasta. Ryhmässä käy myös pari kertaa viikossa suomenkielinen opettaja, jonka tarkoitus on leikittää ja laulattaa lapsia suomeksi, joten kielellisesti uskoisin, että tämä ryhmä on niin hyvä vaihtoehto kuin uskaltaisin ulkomailla toivoa.

Minulle suurin ongelma tämän kielimuurin kanssa on se, ettei ryhmän opettaja oikeastaan myöskään puhu englantia, ja vaikka minä ymmärrän melko hyvin mitä hän viroksi sanoo, on tämä hänen ensimmäinen koskeuksensa suomen kieleen. Eli väärinkäsitysten vaara on suuri, ja niitä on tainnut jo tullakin. Olisin toivonut kunnollista keskustelua Leevin sopeutumisesta, mutta se on hyvin hankalaa, ja minulle on jäänyt kuva että opettaja luulee minua jotenkin vihamieliseksi. Vaikka olen vain huolissani pojastani ja olisin halunnut opettajalta ammattilaisen mielipiteen… En vain voi tyytyä kommenttiin “Leevi oli aika itkuinen”. Niin, mitä se siis tarkoittaa? Että hän ei ole valmis päivähoitoon? Vai onko se ihan normaalia? Näissä tilanteissa sitä todella toivoisi olevansa omassa kotimaassaan…

Peukut pystyyn, että Leevi alkaa pikkuhiljaa sopeutua uuteen ryhmään. Ja, että minä pääsen irti itseäni riivaavasta syyllisyydentunnosta. Koska kuten olen jo aiemmin maininnut, olen huomattavasti onnellisempi äiti, vaimo ja ihminen kun saan säännöllisen hengähdyshetken.

Leevi started in a new kindergarten three weeks ago, and it has been harder than I expected. I had pretty optimistic views about the adaptation process, as last time it went quite smoothly. But this time Leevi has really been crying after his parents, and he wouldn’t want to play with the other kids, or even the teachers. Seems like the timing was not very good; he’s having some separation anxiety apparently, and it really makes it more difficult. Slowly, but steadily there has been small signs of positive development, so fingers crossed that next week will be better.


The group where he now started is supposed to be Finnish-Estonian group, but I think it is leaning more to Estonian side, at least what comes to “teaching”. The assistant teacher speaks some Finnish and half of the kids are Finnish, but I have a suspicion that when there’s no parents around both teachers speak Estonian to all of the kids. Anyhow, learning Finnish was not the reason why we put Leevi in this group; it is just nice to know that there is someone who understands him, I could imagine it being somewhat discouraging if no one would understand any of the words that he has just learned.
So far the biggest language issue was not between Leevi and the teachers (I think), but between me and the head teacher and the management of the kindergarten, as they don’t really speak English either. It has been a bit frustrating not being able to properly go through what has happened during the day, especially when it has been clearly challenging for Leevi. My Estonian is developing day by day, but it is not on a level for conversations like this, and it probably will never be. Sometimes you just wish you would be in your own home country…