Turhamaisuudesta.

Pariutumisen ja erityisesti lapsen saamisen myötä turhamaisuus ja pinnallisuus ovat pikkuhiljaa vähentyneet, mikä on vain hyvä asia. Mutta olen viime aikoina myös huomannut kuinka alakuloiseksi tai iloiseksi oma ulkonäkö voi tehdä, sen kuinka laittautumisella ei välttämättä ole niinkään tekemistä muiden miellyttämisen kanssa, vaan ihan oman hyvinvoinnin.

Pienen lapsen kanssa kotona ollessa ei oma ulkonäkö ole top5-listalla huolehdittavien asioiden joukossa, ja siihen käytettävää aikaa ja energiaa on vähän. Mutta sen kerran kun muistaa peiliin katsoa, olisi kiva pystyä hymyilemään eikä itkemään näylle. Valitettavasti valvotut yöt eivät kaunista, joten au naturel-lookini ei ole näinä päivinä erityisen pirteä. Viime syksynä päätin repäistä ja varata ajan kampaajalle ensimmäisen kerran vuosiin, ja vuoden alussa kävin laitattamassa jopa volyymiripset. Sen jälkeen tunsi itseni joka aamu heti sängystä noustua vähän enemmän omaksi itsekseni, ironista eikö? Vaikka uusi väri hiuksissa ja räpsyttimet ripsissä eivät varsinaisesti poistaneet kuolettavaa väsymystä, tunsin oloni pirteämmäksi, hieman enemmän ihmiseksi kuin zombieksi. Enkä edes muistanut katsoa peiliin päivittäin, koska tiesin näyttäväni hyvältä joka tapauksessa.

Olen kuitenkin alkanut pyrkimään luonnollisuuteen ja luonnonmukaisuuteen niin kosmetiikassa kuin esimerkiksi ruoassa ja vaatteissakin. Ja tämä ajatus on tietysti suoraan ristiriidassa feikkiripsien ja hiusvärien kanssa. Viimeinen niitti oli kun sain kerta kerralta pahemman allergisen reaktion ripsistä – oli aika pohtia mikä on tärkeämpää, ulkonäkö vai terveys. Haikeudella jätin upeat ripset uusimatta. Ostin niiden tilalle luomuripsarin, joka odottaa meikkipussissa lähes käyttämättömänä, koska minulla ei ole aikaa laittaa sitä aamulla eikä energiaa poistaa illalla. Peilistä katsoo jälleen astetta väsyneempi hahmo. Keväällä päätin myös jättää hiukset värjäämättä ja antaa omalle, luonnolliselle kuontalolleni mahdollisuuden. Kesällä, päivettyneenä ja suhteellisen heleäihoisena olinkin melko tyytyväinen. Mutta syksy toi tullessaan vaihtelunhalun ja iho-ongelmat. Ihoni on lähes aina ollut hyvässä kunnossa, mutta raskauden hormonimuutosten myötä pari vuotta sitten alkoi isoja finnejä ilmestyä sinne tänne. Sitten iho oli taas hetken parempi kunnes muutama kuukausi sitten nenänpielet alkoivat punottaa yhä pahemmin ja pahemmin. Viime viikolla sain vihdoin tarpeeksi tummanpunaisena helottavista nenänpielistä, jotka häiristivät niin paljon etten kehdannut mennä edes salille ilman peitevoidetta… Varasin ajan dermatologille, joka vahvisti, että kyseessä ei ole ihan normipunotus vaan infektio nimeltään perioraalidermatiitti, jonka hoitoon vaaditaan pitkä antibioottikuuri. Toivon todella, että kuuri auttaa, koska vaikka ongelma onkin pinnallinen, vaikuttaa se mielialaani enemmän kuin haluaisin myöntää. Varsinkin kun en jaksaisi laittaa meikkiä päivittäin.

Alkusyksystä vaihtelunhalun piinaamana päätin hetken mielijohteesta käydä pätkäisemässä hiukseni pirteään polkkamittaan. Virhe. Näytin omassa hiirenharmaassa ja tässä uudessa hiusmallissa samalta kuin 12-vuotiaana, uusia, väsymyksen tuomia ryppyjä lukuunottamatta. Nyt hiukset ovat kasvaneet hieman imartelevampaan pituuteen, mutta väri alkoi kyllästyttää toden teolla. “Kaikki mulle heti nyt”-idealla ostin “luonnollisen” hiusvärin kaupasta ja iskin sen päähän. Lopputulos sai ihoni näyttämään vielä omituisemmalta: osaksi entistä epätasaisemmalta, osaksi kummallisen kellertävältä. Tuntui, että rumennuin jokaisesta kauneuteen liittyvästä satsauksesta yhä enemmän ja se alkoi suoraan sanottuna vituttamaan, kun olo unettomien öiden jälkeen oli muutenkin karmea. Varasin ajan oikealle kampaajalla, joka onnistui korjaaman kummallisesta puna-vihreästä kuontalosta taas ihan mukiinmenevän. Nyt jos saan ihoni kuntoon, olen todella kiitollinen. Ja jos joku vielä ehdottaa luonnollisempaa vaihtoehtoa niille ihanille volyymiripsille niin olisin varmaan taivaassa. Että se siitä luonnollisuudesta… Ehkä sitten kun saan nukkua 10 tunnin kauneusuneni säännöllisesti.

Recently I’ve noticed how much my looks affect my mood. After the countless sleepless nights my au naturel look isn’t quite as blooming as it used to be. Also I don’t have the time and energy for a proper make-up and hair-do anymore. So a year ago I tried to give mother nature a little help by coloring my hair at a hairdresser for the first time on a decade (I’ve been colouring it at home though). I also got myself permanent volume lashes, and I must admit that I felt so much better. Even these things did not erase the deadly tiredness, they made me look a little less tired so that I almost believed it myself too.

But after that I started to become more and more interested about natural beauty products, and in this picture hair colors and lash glue don’t really fit. On top of that I got an allergic reaction from the lashes, so I had to let them go. Summertime was fine as I got a bit tanned and the hair naturally a bit lighter from the sun. But autumn brought skin issues and need for a change. So first I did the mistake of cutting my hair into a bob. With that and my natural “mouse grey” color I looked like I’m twelve (except that I now had wrinkles). My skin was getting worse everyday – suddenly the red spots around my nose started to get bigger and darker and the skin coming off and it started to spread all over. I had to do something to change my looks. So one day I marched to the department store cosmetic section and bought a “natural” hair color. Another mistake. The color was making my skin look even weirder, and also my hair was now weird with its red and green tones. I was starting to get miserable. So finally I decided to trust professionals: I booked an appointment with dermatologist who confirmed that my skin issue wasn’t gonna go away by itself. It is a condition called perioralis dermatitis and I’d have to treat it with antibiotics. What a relief to get some help for this issue that was now so visible I could not even go to gym without make-up. I really hope the treatment works, even the doctor did warn it’ll take time. I also got a hairdresser fixing my hair, which looks pretty fine now again. I feel slightly better. How superficial, eh?

So, so much for the all natural everything… Maybe I’ll try another time when I get my regular 10 hour beauty sleep. In the meantime I’ll do whatever it takes to feel like a human. 

Ps. Anyone got tips for more natural way of getting those beautiful lashes? I’d be in heaven if I got those back.

Advertisements

Mitä sukupuolineutraali kasvatus tarkoittaa minulle?

Tämän päivän yksi vanhemmuuteen ja lapsiin liittyvä kuuma puheenaihe on sukupuolineutraali kasvatus. Itse olen ehdottomasti sen puolesta liputtaja, vaikka olenkin varmasti arjessani enemmän kultaista keskitietä kulkeva kuin ääripää (en yleensäkään pidä ääripäihin kuulumista tavoiteltavana).

Haluan kasvattaa lapseni niin että hän uskoo kaikkien sukupuolten yhtäläisiin mahdollisuuksiin elämässä. Mielestäni tämä on kaikkein tärkein pointti. En usko sukupuolettomuuteen kasvatuksessa, siihen ettei lasta ollenkaan identifioitaisi pojaksi tai tytöksi, en vain yksinkertaisesta kykene siihen, niin vahvasti se on minuun sisäänrakennettu. Mutta haluan parhaani mukaan pitää pojalleni kaikki ovet avoinna, myös sen jos hän ei myöhemmin elämässään tuntisikaan itseään pojaksi, haluan hänen tietävän, että myös se on ok.

Toivon, että lapseni ei opi meihin aiempiin sukupolviin ohjelmoitua käsitystä siitä, että jokin asia on “tyttöjen” ja toinen “poikien”. Että kaikenlaiset leikit, värit, ammatit, kotityöt, oikeudet, velvollisuudet ja kaikki muukin elämässä kuuluvat yhtä lailla kaikille, sukupuolesta huolimatta. Huomaan kuitenkin jo nyt kuinka vaikeaa asian toteuttaminen on käytännössä. Ympäristö kun ei aina ole kanssani samoilla linjoilla, ja jo päiväkodissa ja sukulaisilta lapsi kuulee jonkin värin tai lelun sopivan hänelle paremmin, koska hän on poika, tai miesten tekevän tai jopa syövän jotakin, koska ovat miehiä…. Tai että pojat ovat villejä ja tytöt nättejä. Mutta ei siinä suinkaan kaikki, huomaan myös itse asiaa sen kummemmin ajattelematta luokittelevani joidenkin ammattien edustajat miehiksi (tai naisiksi), ja kutsuvani siniseen puettua lasta leikkipuistossa pojaksi (yleensä korjaan itseäni jälkeenpäin ontuvilla selityksillä), ylipäänsä puhuvani pojalle enemmän miespuolisista henkilöistä kuin naispuolisista. Mutta annan tämän itselleni anteeksi, asian tiedostaminen on jo parempi kuin ei mitään ja ehkä pikkuhiljaa huomaan alitajuisenkin ajatteluni muuttuvan.

Arjessamme pyrin toteuttamaan sukupuolineutraaliutta esim. sillä että Leevillä on kaiken värisiä vaatteita ja kaikenlaisia leluja, sillä että hän näkee sekä äidin että isän hoitavan kaikenlaisia hommia ja sillä ettei nyt vaan yleisesti ottaen puhuta tyttöjen ja poikien jutuista vaan ennemminkin lasten tai aikuisten tai isojen lasten ja pienten lasten jutuista. Todellisuudessa en kuitenkaan pukisi pojalleni omasta aloitteestani liian “tyttömäistä” vaatetta, semmoista jossa on rusetteja, tylliä, glitteriä ja pinkkiä (samassa paketissa, en tosin varmaan pukisi sellaista tyttärellekään), tai mekkoa. Mutta jos hän myöhemmin itse sellaisen vaatteen valitsee, en aio kieltää häntä. Myönnän myös etten ehkä olisi niin herkästi leikannut Leevin hiuksia, jos hän olisi tyttö. Mutta jos hän ei halua hiuksiaan leikattavan niin ne saavat olla juuri sen pituiset kuin hän haluaa.

Leevi on vauvasta asti rakastanut yli kaiken autoja, niin paljon että se tulee meillä vanhemmilla jo korvista ulos. Kaikki mikä liikkuu pyörillä ja pitää meteliä on parasta. Joten nykyään suuri osa Leevin leluista on autoja. Pyrin välttämään turhan rojun haalimista, joten en näe järkeä pitää lastenhuoneen nurkassa nukkekokoelmaa kaikkine tilpehööreineen, jos lapsi ei niistä piittaa. Välillä vain pelkään, että jumahdamme tähän “Leevi rakastaa autoja” ideaan niin ettemme enää ajattelekaan muuta. Mutta pointtina kuitenkin se, ettei Leeville ole hankittu autoleluja ja -kirjoja sen vuoksi että hän on poika vaan siksi että ne ovat hänen lemppareitaan. Toinen maskuliiniseksi mielletty lempileikki on futiksen pelaaminen, jonka uskoisin kuitenkin johtuvan enemmän isän “hulluudesta” kuin siitä että sitä olisi hänelle sukupuolensa perusteella tuputettu.

Kotityöt ovat perheessämme aika klassisesti suurimmaksi osaksi minun kontollani, asia joka ärsyttää välillä monelta kantilta. Useimmiten siksi, että “minä teen aina kaiken” – mikä ei ole aivan totta, mutta useaan asiaan saa tuota puolisoa kyllä patistaa ennen kuin tapahtuu. Mutta myös siksi että pelkään Leevin näkevän naisen tekevän enemmän kotihommia kuin miehen ja miehen käyvän töissä ansaitsemassa rahaa – asetelma joka on meidän tämänhetkistä arkeamme, mutta jonka en haluaisi välittävän Leeville sitä kuvaa että näin on oltava, ja sillä selvä. Perheemme tavoissa ja arjessa ei kuitenkaan mielestäni ole kyse niinkään roolien jaosta sukupuolittain, vaan siitä mikä on käytännöllisintä, rahallisesti mahdollista, siitä kenellä on enemmän aikaa (ja tarve) siivota ja kuka tykkää mistäkin hommasta. Mikä tärkeintä, olemme miehen kanssa samoilla linjoilla näissä asioissa, en osaisi kuvitellakaan olevani sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä vaikkapa siivoaminen on naisten hommaa, eikä poikaa voi pukea vaaleanpunaiseen.

Välillä kuitenkin tuntuu, että jotkut sukupolveni edustajat, itseni mukaan lukien, stressaavat tästä asiasta liikaa. Meille opetetut asetelmat on hyvä tiedostaa ja niitä kyseenalaistaa, mutta ehkä ei tarvitse käyttää energiaa vetämällä hernettä nenään jokaisesta “tytöille barbeja, pojille autoja”-kommentista (paitsi tottakai, jos kommentti kohdistuu suoraan lapseeni, aion puolustaa häntä ja näkemystäni leijonan raivolla.) Joka tapauksessa uskon, että olemme menossa tässä asissa oikeaan suuntaan, kuten omien vanhempiemmekin sukupolvi, ehkä hitaasti mutta sitäkin varmemmin.

Edit: Postauksen nostattaman keskustelun lomassa opin yhden uuden (perus)asian aiheeseen liittyen. Mun, ja ilokseni monen muunkin, näkemykstä asiasta kutsutaan sukupuolisensitiiviseksi. Pahoittelen, jos termin sukupuolineutraali käyttö on luonut vääriä mielikuvia.

One dilemma in today’s parenting is so called gender neutral upbringing, where people are not categorized by their gender. I totally agree with this, even I’m not as fanatic as some (like in most things).

I would like to raise my child to believe that all genders have equal possibilities in life. To me this is the core of this view. I’m not able to raise my child completely gender free, like some, so deep the idea of different genders is in me. But I’d like to think I keep all doors open to my son, also the one where he doesn’t feel himself as a man. I want him to know that that too is ok.

I wish that my kid won’t learn the kind of thinking where something is for girls and something else for boys. That all kinds of toys, games, colors, professions, household tasks, rights and obligations are for all of us. I have already noticed though that this is harder in reality than in theory. The environment does not always agree with my thinking, either on purpose or by accident. In kindergarten and from family members also my son hears that some color or toy fits him better because he is a boy. Or that he should eat or do, or not do, something specific because he is a man. Or that boys are wild, and girls pretty. But that’s not even all; I catch myself regularly thinking similarly, and sometimes even saying things like this out loud (trying to awkwardly correct myself afterwards). It is so deep in my subconsciousness that I do it even I don’t want to. But I forgive myself – already acknowledging this and trying to fix it is better than nothing. Maybe slowly I can change myself too.

In our everyday life trying to be gender neutral means that Leevi wears all kinds of colors, has all kinds of toys, sees both of his parents doing all kinds of household tasks, and that we in general don’t talk about “girls’ stuff” and “boys’ stuff”. I have to say honestly though that I wouldn’t dress my son in something that is overly girly – pink, glittery, with bows and lace, but I probably wouldn’t do that to a girl either. Or in a dress. But if he someday wants to wear something like that then he is of course allowed to. I do admit also that if Leevi was a girl I might have left his hair uncut for a bit longer, even he looks sharper with cut hair. But again, whenever he wants to decide about his hair they can be long also.

Since Leevi started to understand anything about toys, it’s been all about cars. Cars and anything with wheels, until to a point that we are totally sick of it already. Because of his preferences, most of his toys nowadays are cars. Not because he is a boy, but because he just isn’t too interested of anything else (he does play with teddies and Duplos and in his kitchen sometimes too but nothing can beat a car). I don’t see point of gathering a huge variety of different toys at home if he doesn’t care about them. I’m just a bit afraid that someday his preferences change and we just still keep saying he loves cars. Another absolute favorite thing of Leevi’s is playing football. But I don’t wanna think he’s learned about it because he is a boy, but because his dad is crazy about it, and Leevi would have been brainwashed even if he was a she.

Household work is in our family at this time mostly my task, whether I like it or not. But the fact is that I am home the most, and I am more sensitive to mess. I want to think though that when I go to work someday, we’ll share things equally, and Leevi will get his share as soon as he is big enough. Well, actually he already needs to clean after himself in the evening. No free pass here, no matter if you are a woman or a man, child or adult. Between us adults we share household tasks so that the one who likes to do something does it, and the rest is left to me, or for me to tell my husband to do. 😛 I do still hope Leevi sees that nothing is especially women’s task or men’s task, but everyone needs to participate in some way, and in our family the way now is this. Luckily I’ve found a man who thinks very similarly about these things with me – I couldn’t imagine fighting over this in my own home.

Sometimes I do think that, like other parenting stuff, also this one is taken too seriously these days. We shouldn’t stress and cry over every “girls play with Barbies and boys with cars” comment. Although if someone comments anything about MY boy’s preferences, I’m going to protect him and my views like lion. In any case I’m sure we are going to the right direction, like our parents also have. Slowly, but steadily.

Edit: After some debate about this topic, I’ve learned one new (basic) thing about it. My view is not called gender neutral, but gender sensitive. Apologies to anyone who’s gotten wrong impression because of this error. Anyway, my view stays the same and I’m glad to notice there’s many others that share it.

Laivalle lapsen kanssa

Syyslomien kunniaksi ajattelin kertoa hieman vinkkejä laivamatkustamisesta pienen lapsen kanssa, erityisesti siis Helsinki-Tallinna välillä.

Laivalla matkustaminen on ehdoton suosikkini kun mietitään eri matkustusvaihtoehtoja taaperon kanssa. Syy on päivänselvä – laivalla on tilaa juosta, leikkiä, syödä ja kiukuta, aivan eri tavalla kuin autossa, lentokoneessa, bussissa tai junassa. Tallinnassa asumisen myötä meistä onkin tullut varsinaisia laivareissukonkareita, koska käymme Suomessa melkein kuukausittain ja olemme risteilleet Tukholmaankin. Useimmiten käytämme Tallinkin palveluita – alunperin siksi, että mies saa heiltä työsuhdealen, mutta nyt kokemuksen myötä on tämän yhtiön suosimiselle muitakin syitä.

Tallink on yleisesti ottaen kalliimpi kuin Viking Line, joka on toinen varteenotettava vaihtoehto tästä suunnasta (Eckerö Line kulkee Tallinnasta Helsinkiin harvoin ja kummallisiin aikoihin, Linda Line on kallis). Lippujen hinta heijastuu varsinkin Tallinkin uuden Megastarin kohdalla suoraan paatin ulkoiseen olemukseen ja viihtyvyyteen. Viikkarin alukset kun ovat jääneet jonnekin 90-luvulle, Megastar sen sijaan on kuin trendikkään kauppakeskuksen ravintolamaailma. Tallinkilla on ympäri vuoden monta lähtöä päivässä, eikä sen aluksia pikku syysmyrskyt hetkauta. Viikkari sai kesällä lisää vuoroja, mutta näin epävakaisten kelien saavuttua se saattaa olla epävarma vaihtoehto, koska laivat eivät liiku jos tuulee liian kovaa.

Taaperon kanssa matkustaessa erityisen tärkeäksi tekijäksi nousee tietysti viihdyke eli leikkipaikka. Valitettavasti Megastarin leikkihuoneen on joku (hyvin todennäköisesti lapseton) suunnittelija sössinyt niin pahasti, että laiva saa toooodella pitkän miinuksen tästä. Olen lähettänyt asiasta palautetta useampaan otteeseen, mutta valitettavasti ongelmista suurin, eli huoneen vaarallisuus on edelleen ratkaisematta. Leikkihuoneessa on nimittäin näköyhteyden peittävä pömpeli, joka tekee tilasta myös hyvin ahtaan ja altistaa törmäyksille. Lisäksi isommat lapset ovat keksineet kiivetä pömpelin päälle katonrajaan ja hyppimään sieltä alas. Verenpaineeni nousee jo pelkästään tämän typerän tilan ajattelemisesta… Taaperon kanssa siis ainakin toistaiseksi parempi vaihtoehto on Tallinkin Star, vaikka leikkihuonetta lukuunottamatta en sen ysäriluukista niin välitäkään. Ja yhdessä asiassa Megastarin leikkihuone saa pointsit itselleen: vaipanvaihtohuone on samassa tilassa, toisin kuin Starilla, jossa se on eri kerroksessa ja jossa avain täytyy käydä noutamassa kahvilasta – todella epäkäytännöllistä.

Viikkarin uusi FSTR oli varsinainen pettymys – uusi laiva ei olekaan uusi, edes sisältä, vaan kämänen ja haiseva sillipurkki, eikä siellä ole minkäännäköistä viihdykettä lapsille. XPRS:lle on sentään saatu aikaiseksi pieni leikkinurkka. En siis voi suositella Viikkaria vilkkaan taaperon kanssa, koska vaikuttaa siltä, etteivät he erityisesti erityisesti halua lapsiasiakkaita. Hinnat ovat toki usein kohdallaan ja matka-aika jopa Tallinkia lyhyempi, eli jos matkustata pienemmän tai isomman lapsen tai muuten vaan rauhallisemman tapauksen kanssa, on Viikkarikin ihan varteenotettava vaihtoehto. Viikkarin terminaalit ovat molemmissa päissä hieman lähempänä keskustaa, joka on myös plussaa kiireiselle. Mutta shoppailua on turha näillä laivoilla odottaa, taxfree on joko pieni tai olematon.

Ehdottomasti paras lasten leikkialue Tallinna-Helsinki välillä on kuitenkin Silja Europalla, jossa tilaa ja leluja on kolminkertaisesti. Löytyypä tilasta jopa pallomeri ja kiipeilyseinäkin. Eli jos sinulla ei ole kiire, suosittelen tätä vaihtoehtoa. Se on usein edullisempikin kuin muut Tallinkin laivat.

Parasta ajanvietettä leikkihuoneen lisäksi on laivan buffa – ainakin meidän syöppöperheen kohdalla. Viimeksi Leevin kanssa yksin matkustaessa sain helposti melkein puolet matkustusajasta kulutettua aamiaisbuffassa, jonka hinta ainakin Tallinkilla on erittäin kohtuullinen, varsinkin kun lapsi syö ilmaiseksi. Buffa tai ei, kannattaa ruokailu ajoittaa laivalle joka tapauksessa, sen avulla saa hyvän breikin päättömään juoksenteluun. Megastarin Fast Lanelta saa reilun kokoisen salaatin tai liha-/kasvispulla-annoksen suht järkevään hintaan, mutta edullisin vaihtoehto lienee Burger King.

Muutamaan otteeseen olemme ottaneet myös hytin, joka on erityisen hyvä idea yksin lapsen kanssa matkustaessa tai silloin kun yöunet ovat jäänet vähiin. Hytissä lapsi voi vapaasti leikkiä omilla leluillaan ja pomppia ja kiipeillä (valvotusti tietysti ;)) sängyillä, mutta vanhempien ei tarvitse juosta koko ajan perässä. Ruotsinlaivalla yöpyessä meille paras vaihtoehto oli hytti parisängyllä – mahduimme siihen (jotenkuten) kaikki nukkumaan. Toinen vaihtoehto on hytti yhden hengen sängyillä ja vauvojen matkasängyllä, mutta Leevi ei halunnut nukkua siinä, jolloin yöstä tuli hyvin vähäuninen. Varsinkin hyvinnukkuvien ja erilaisiin nukkumisjärjestelyihin mukautuvien lasten kanssa laivalla matkustaminen on mukavaa, eikä siinä oikeastaan menetä aikaa kohteessakaan, yöt kun menisivät nukkuessa kuitenkin. Helpoin tapa nukuttaa taapero laivalla oli kantaa häntä kantorepussa laivan käytäviä pitkin nukahtamiseen asti. Hytissä homma olisi mennyt pelleilyksi. Laivalla myös päiväunet onnistuvat helpommin kuin lentokoneessa – lasta voi joko hytkyttää rattaissa tai kantaa repussa. Leevi kun ei tahdo enää nykyään lennolla nukahtaa ollenkaan.

Yllä mainittujen syiden lisäksi pidän laivamatkustamisesta (verrattuna lentämiseen) myös siksi, että satama on helpon kävelymatkan päästä keskustasta (paitsi Tukholmassa….) ja ettei sinne tarvitse mennä tuntikausia etukäteen. Tallinkin terminaalissa voi itse asiassa olla vain 30 minuuttia ennen laivan lähtöä, jos lähtöselvityksen tekee puhelimella. Tavaroiden pakkaaminen on huomattavasti rennompaa kun ei tarvitse ottaa huomioon lentomatkustamisen rajoituksia. Kaikista helpointa on matkustaminen auton kanssa – heitä kamat autoon ja aja auto laivaan. Muista vain ottaa evästä, kantoreppu ja vaihtovaipat mukaan laivalle!

As we’ve become such experienced ferry travelers by now, I thought about telling you my tips for traveling on a (Tallinn-Helsinki) ferry with a toddler.

From the service providers our favourite is Tallink – not only because my husband gets a discount, but because they are more kid-friendly than their main rival Viking Line. Tallink’s prices are usually higher than Viking Line’s but you can really see a difference in quality of the ship, especially with Tallink’s new Megastar. It is upgraded to the 21st century instead of the others that are still left in their 90’s glory.

Megastar would be actually perfect without it’s major flaw – the kid’s play area is apparently planned by a person who has no clue what it is like to be toddler’s parent. In it’s current form it is dangerous and stressful, my blood pressure is rising only when I’m thinking about it. But it’s still better than the non-existent play area of Viking Line. Tallink Star’s play area is better for small children but the nappy changing room is annoyingly located in another floor. And otherwise the ship is much less stylish than Megastar. The best playground is in Silja Symphony (also belongs to Tallink), so in case you are not in a hurry and the schedule works for you, I recommend to test that.

The best entertainment apart from playing is of course eating. Tallink’s breakfast buffet is very affordable, especially when kids eat for free. Last time I traveled alone with Leevi, we spent half of the travel time there. Whether it’s buffet, burgers, meatballs or your own snacks, I highly recommend spending some time on dining on the ferry, that way time goes by much quicker (sometimes 2 hours with a toddler can feel like forever). Few times, if I’ve traveled alone with Leevi or after especially crappy night, we’ve invested into a cabin. It’s actually not a bad idea at all – kid can play rather freely while parents (try to) rest. 

I enjoy traveling by ferry because it’s not necessary to be in the harbour as early as at the airport (30 minutes before is fine, especially if you’ve already checked in), the harbours are located much closer to the centre and you don’t need to care about luggage restrictions. Particularly stress free it is to go by car – just load the trunk full of whatever you might need on your holiday and pack a little rucksack of snacks, diapers and other necessities for the journey. And on the way back you don’t need to stress where to pack all the souvenirs!


Vinkki ulkosuomalaiselle (ja miksei kelle tahansa Suomessa asuvallekin)

Ulkomailla asuessani olen luonnollisesti silloin tällöin kaivannut suomenkielistä lukemista, niin kirjoja kuin lehtiäkin. Lehtitilaus tulee kuitenkin järkyttävän kalliiksi, ja sitten pitäisi osata vielä valita SE lehti. Itse kun tykkään lueskella sieltä täältä vähän kaikenlaista. Kirjojen ja lehtien ostaminen ja raahaaminen ulkomaille alkoi pian kyllästyttää. Aloinkin etsiä e-kirjoja ja lehtiä, mutta ainakaan kirjasto ei ole tähän mennessä onnistunut täyttämään tätä rakoa.

Ugandassa asuessa löysin ongelmaan täydellisen ratkaisun, niin hyvän etten uskonut ensin todeksikaan. Sanoma Magazinen lehtiä voi nimittäin lukea digiversioina ja ainakin toistaiseksi tilaamalla heiltä yhden paperilehden saat lukuoikeuden 15 lehden diginäköispainoksiin – koko vuodelta! Ugandassa asuessamme tilasin Vauva-lehteä, mutta samalla sain lueskella Gloriaa, MeNaisia ja muita. Silloin pari vuotta sitten hommassa oli vielä joitakin teknisiä ongelmia (jotka saattoivat johtua aataminaikaisesta tabletista), mutta nekin onneksi selvisivät ja hyvitykseksi taisin saada puolet pidemmän tilauksen kuin olin maksanut.

Viime aikoina olen lukenut enemmän kirjoja (mm. Adlibriksen e-kirjoja, peukku niillekin, vaikka kirjoissa pidänkin enemmän vanhanaikaisesta paperiversiosta), mutta nyt taas vaihteeksi teki mieli hieman kevyempää kirjallisuutta. Muistinpa siis jälleen Sanoma Magazinen, jolta löytyikin monta lehtitarjousta. Parhaan tilaajalahjan (aktiivisuusranneke) perusteella valitsin Meidän Perheen, ja vaikka lehti fyysisesti tippuu vanhempieni postilaatikkoon vasta muutaman viikon päästä, sain digilukuoikeuden ja näin ollen kymmeniä lehtiä luettavakseni sillä silmänräpäyksellä. Ja digilehti-sovellus vaikuttaa ainakin toistaiseksi toimivan sujuvammin kuin viime kerralla. Lisäksi ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, mitä ihmettä tehdä kaikille suomenkielisille lehdille täällä ulkomailla (Suomessahan ne voi kierrättää naapurille). Lehdistä voi selata vain ne itseään oikeasti kiinnostavat jutut ja sen jälkeen heittää loput takaisin bittiavaruuteen. Niin ja vielä se, että lukeminen kulkee koko ajan mukana taskussa, koska e-juttuja voi lukea tietysti myös puhelimella. Ihana digiaika! ❤

PS. Edelleen mietin, että millä ihmeen keinolla tämä on lehtitalolle kannattavaa, mutta älkää paljastako epäilyjäni heille. Kertokaa vain, että täällä on one happy customer. 😉

Have you already found e-books and magazines? I have, and this is the best invention ever to an expat after WhatsApp. Digitalization, what would I do without??

Ikuisesti univelkainen…

Tällä kertaa tuun tänne ihan rehellisesti vaan kertomaan just tämän hetken fiiliksiä. Väsyttää nimittäin niin perkuleesti, että muuta ei jaksa.

Meidän kaksivuotias ei ole koskaan ollut hyvä nukkumaan, omasta mielestäni ei edes kohtuullisen hyvä. Luin jostain, että huomattavan yöheräilyn raja olisi neljä herätystä yössä ja se kyllä menee menillä useimpina öinä rikki. Eli siis ainakin se kolme-neljä sellaista herätystä, jotka vaativat vanhemman reaktiota.

Heräilyjen syy on epäselvä – olemme itse tulleet siihen tulokseen että meidän vauhtiveikko tarvitsee öisin sitä läheisyyttä, jota ei malta päivällä ottaa. Mutta valitettavasti pelkkä vieressä nukkuminen ei auta vaan tyyppi heräilee siitäkin huolimatta. Ilmeisesti käy päivän tapahtumia läpi, näkee pahoja unia tai mitä lie…

Olemme yrittäneet kaikkea, ja keksineet kaikki mahdolliset syyt tämän kahden vuoden aikana. Paitsi itkettämistä, yksin jättämistä, sitä emme ole kokeilleet, koska se ei tunnu meille luonnolliselta. Voihan se olla, että olemme itse omalla “lepsuilullamme” luoneet tämän tilanteen. Tai sitten emme. Nykyään Leevi nukkuu 120cm leveällä patjalla, jotta jompikumpi meistä vanhemmista voi rojahtaa viereen nukkumaan. Koska samaan sänkyyn emme kaikki kolme mahdu – Leevi on levoton nukkuja ja niin olen minäkin.

Vuoden alusta lähtien olemme vuorotelleet yövuorossa – joka toinen yö on minun ja joka toinen Wolfin. Tämä on ainoa keino, jolla pysyn järjissäni. Sitä ehdotti psykologi silloin viime joulun aikaan kun olin aivan totaalisen rikki. Tähän asti se on toiminut suht hyvin, mutta valitettavasti pikkuhiljaa alkaa olla sellainen tilanne, että myös Wolfista on heräilyn myötä tulossa uniongelmainen, joka heräilee jokaiseen inahdukseen ja nukkuu levottomasti, silloinkin kun on hänen vuoronsa nukkua. Itseäni on tämän vuorosysteemin lisäksi auttanut korvatulpat ja unimaski, joita käytän melkein joka yö – ja päivä päiväunilla. Koska sellaiset on pakko ottaa aina jos on siihen aikaa, muuten ei jaksa. Todella ärsyttävää aina vaan ajatella nukkumista ja väsymystä, eihän tämän näin kauaa pitänyt kestää.

Nyt päiväkodin aloituksen yhteydessä on tietysti ollut täysin ymmärrettävää ja odotettavissa, että yöt ovat levottomia. Sen lisäksi Leevillä oli koko viime viikon paha flunssa, jonka jälkimainingeissa hän kärsii edelleen yöllisestä yskästä. Voitte vain kuvitella minkälaisia zombieita täällä pyörii… Leevi itse tosin näyttää olevan täynnä virtaa, ihan sama minkälainen yö olisi takana. Kaiken tämän päälle herra on nyt muutamana yönä saanut jotain ihme raivokohtauksia, jolloin hän ei rauhoitu mun kanssa millään ja Wolfinkin täytyy antaa kaikkensa ja vielä enemmän saadakseen tyypin taas nukkumaan. En kyllä ihan oikeasti kestä, jos näistä raivokohtauksista tulee jotain säännöllisempää (menin tyhmänä googlettamaan…).

Näin on kahdessa vuodessa kahdesta erinomaisesti nukkuvasta melko energisestä ihmisestä tullut varjoja entisestään, tai no kyllä ne vanhat minät sieltä hyvänä päivänä pilkistävät, mutta aivan äärirajoilla mennään. Onneksi meillä on toisemme, ja tietysti tuo päiväsaikaan useimmiten hurmaava lapsi, ei tästä muuten selviäisi hengissä.

I have to be honest now and admit that I am absolutely way too tired to write about anything more interesting than how tired I am. How tired we both are, me and my husband. We were blessed with a beautiful, intelligent and funny son, who unfortunately still after two years does not sleep (how we would need him to). I read from somewhere that the limit of significant amount of wake ups at night is four. And that is what we have most of the night, at least. 

We have tried to figure out every possible reason and solution to this issue, we have tried everything. Except letting Leevi alone to cry, because this would not feel good for neither of us. So maybe we have created the situation ourselves by being too kind. Or maybe it would be like this anyway. Nowadays Leevi’s got a 120cm mattress to sleep on, so one of us can crash there at some point of the night. But even sleeping next to him doesn’t make him sleep the night through, or even close. After my total meltdown last winter we have shared the nights in shifts – every other night is mine and every other night Wolfi’s. That, earplugs, sleep mask and napping whenever possible has gotten me this far. But still I am most of the time completely exhausted. I’m wondering how does it feel to get enough sleep at night, so you don’t need to think about sleeping all the time? Unfortunately regular wake ups have now ruined Wolfi’s sleep, even on those nights when he would have a chance to sleep. And there’s only two of us, so where to turn next?

Recently of course there has been some reasonable explanations for exceptionally shitty sleep – starting kindergarten, suffering a cold and a nightly cough that followed it. But unfortunately it comforts only little, especially when you know that whenever the nights get back to normal that isn’t too glorious either. On top of all this, couple of nights now Leevi’s got some rage attacks in the middle of the night, and I can’t calm him down. Wolfi manages a bit better, but I do really really hope this is not something regular, because we have absolutely no energy left in us. At least we are lucky to have each other in this situation, and apart from the sleeping issues a wonderful child, otherwise we wouldn’t manage. 

Miltä näyttää monikielisen perheen arki?

Leevi sanoi tänään yllättäen autoillaan leikkiessään “What’s this? Car”. Yllätyin, koska en tiennyt hänen osaavan näitä sanoja englanniksi. Sen jälkeen hän sanoi punaista autoa “black”, jonka korjasin “red, punainen”, jonka jälkeen kävimme läpi kaikki paikalla olleet autot englanniski. Ja tyyppi oli selvästi innoissaan ja kiinnostunut.

En olisi ikinä uskonut, että tällaisen kielisekametelisopan keskellä voi joku oppia mitään kieltä nopeasti, saati useampaa. Mutta Leevi on todistanut kaikki uskomukset monikielisen lapsen hitaammasta puhumaan oppimisesta huuhaaksi (tai siis ainakin hänen kohdallaan), sellaista tahtia on hän kieliä oppinut. Pääasiassa Leevi puhuu ja ymmärtää saksaa ja suomea, mutta kuulee myös paljon englantia, koska me vanhemmat puhumme englantia keskenämme. Emme oikeastaan kuitenkaan puhu Leeville ikinä englantia, vaan aina omia äidinkieliämme. Lisäksi Leevi on oppinut päiväkodissa muutaman sanan viroa. On aivan uskomatonta, miten nuo pienet aivot imevät uusia sanoja kuin sieni. Suomea ja saksaa Leevi puhuu ja ymmärtää suurinpiirtein saman verran, hänellä on jo melko laaja sanavarasto ja viime päivinä on tullut yhä enemmän useamman sanan lauseita. Ehkä kaikista eniten itseäni hämmästyttää se, kuinka hän on jo oppinut silloin tällöin taivuttamaan suomenkielisiä sanoja oikeisiin muotoihin. Nyt vasta olen todella tajunnut kuinka vaikea kieli suomi on tässä asiassa verrattuna vaikkapa englantiin!

Kielet menevät Leevillä melko iloisesti sekaisin, vaikka uskon hänen jo ymmärtävän, että ne ovat eri kieliä. Leevi puhuu usein minulle saksaa, ja kuulemma isälleen suomea, mikä ihmetyttää tällä hetkellä hieman. Mutta emme jaksa stressata. Koska itse ymmärrän saksaa, toistan Leeville hänen sanomansa asian suomeksi, tai joskus pyydän sanomaan sen äidin kielellä (jolloin hän toistaa sen saksaksi). Wolfi ei ymmärrä suomea, joten hän arvailee mitä Leevi mahtaa tahtoa tai odottaa kunnes poika tajuaa vaihtaa kieltä.

Meillä on siis tosiaan sellainen tilanne, että itse ymmärrän oikeastaan kaiken mitä mieheni saksaksi puhuu, mutta hän ei ymmärrä suomea. Tämä aiheuttaa nyt Leevin kasvaessa hieman ristiriitoja, kun olen esimerkiksi kieltänyt jotakin suomeksi, ja sitten Wolfi tekee juuri päinvastoin. Kyselin eräässä monikielisten perheiden keskusteluryhmässä mitä ihmiset tekevät tällaisessa tilanteessa ja useat sanoivat kääntävänsä sanomansa asian niin että toinenkin vanhempi sen ymmärtää. Itse en toistaiseksi koe tätä luonnolliseksi, paitsi toki jos on kyse todella tärkeästä asiasta. Toivon Wolfin oppivan pikkuhiljaa sen verran suomea, että hän pysyisi hieman kärryillä minun ja Leevin välisissä keskusteluissa.

Olemme pohtineet jo melko paljon mitä kieltä Leevin elämässä olisi hyvä painottaa, minkäkieliseen päiväkotiin ja kouluun hän mahdollisesti menee jne. Itselleni tuottaa hieman tuskaa ajatella, ettei Leevi todennäköisesti koskaan tule käymään suomenkielistä koulua tai edes asumaan Suomessa, ja pelkään jo nyt miten hänen suomenkielentaitonsa käy. Mutta toisaalta en halua stressata asiasta, jonka eteen voin tehdä vain niin paljon, yritän parhaani ja siinä se. Onneksi Leevi saa nyt täällä käydä puolisuomenkielistä päiväkotia. Englantia emme halua aktiivisesti opettaa Leeville, se kun ei ole kummankaan meidän äidinkieli. Ja uskomme, että hän oppii sitä muutenkin hyvin nopeasti ja siinä sivussa.

Viime aikoina olen kuullut usealta eri taholta, kuinka tärkeää on puhua lapselle vain ja ainoastaan yhtä kieltä per yksi aikuinen. Ymmärrän pointin, mutta asian ehdottomuus (kuten ehdottomuus monessa muussakin asiassa) ärsyttää. Perheitä on monenlaisia, vanhempia ja lapsia on monenlaisia, tilanteita on monenlaisia, enkä pidä näin mustavalkoisesta ajattelusta. Onneksi luin muutama päivä sitten Sverigesradion lyhyen artikkelin kielitutkija Soile Pietikäisestä, joka komppaa ajatuksiani. Olin myös hyvilläni hänen esittämästään ideasta, että koko perheen yhteinen kolmas kieli saattaisi vahvistaa myös vähemmistökielen asemaa. Eli se, että perheemme sisäinen kieli on englanti saattaisi esimerkiksi Saksassa asuessa auttaa pitämään myös suomen kielen kelkassa mukana. Emme muutenkaan pyri vaihtamaan vanhempien keskinäistä kieltä (koska pidän tästä nykyisestä tasa-arvosta), mutta tämä vahvisti ajatusta entisestään.

Mielenkiintoinen matka tämä monikielisyys on todellakin, ja entistäkin enemmän nyt lapsen myötä. Kertaakaan en ole kironnut tai katunut asiaa, vaan se on täysin luonnollinen osa arkeamme ja omasta mielestäni rikastuttaa elämää aika tavalla.

Minkälainen kielikombo teidän perheestänne löytyy? Miten lapset ovat oppineet puhumaan eri kieliä? Onko parisuhteessa ollut vaikeuksia sen vuoksi, etteivät molemmat voi puhua äidinkieltään?

Today Leevi spoke suddenly English while playing with his cars. He said “What’s this? Car.” I was surprised because I didn’t really know he knows English. After this we went through all his cars, me telling him which color or kind they were – in English. And he seemed so glad and interested to learn these words in yet another language.

I would have never believed that in the middle of this kind of lingual mess that our family is, could some learn to speak so quickly, especially in several languages. But Leevi has proved all the studies, about multilingual kids starting to speak later, wrong. So fast has he learned. Mainly he speaks and understands Finnish and German, as those are the languages we speak directly to him. Obviously he must have learned some English too by now, as he hears us talking it every day. In kindergarten he has learned now few phrases in Estonian. It seems almost insane how fast he absorbs new words, he is like a sponge. Leevi’s Finnish and German are quite at the same level now – he has quite large vocabulary in both and he can form simple sentences also. Maybe most amazed I am that he has also learned to put some of the endings in Finnish words – only now I’ve realized how much more difficult it is that there’s so many different cases. 

Leevi mixes the languages quite a lot, even though I do think he knows the difference. He often speaks to me in German and to his dad in Finnish, which we are a bit puzzled by at the moment. But we have decided not to stress too much. As I understand German, I usually repeat whatever Leevi said in Finnish or sometimes just ask him to say it in “mom’s language” (then he repeats it in German…). Wolfi does not really understand Finnish so I think for him it’s easier to just wait until Leevi says it in German.

So in our family the situation now is that I understand almost everything my husband speaks in German, but he does not understand my Finnish. This has lead to some minor clashes when I tell Leevi not to do something and then Wolfi does the opposite, like no more snacks before dinner. These situations haven’t been very serious by now, but I am a bit afraid what might come when Leevi is older. I asked in a multilingual group in Facebook how others manage these situations and most of them said they just translate. Tell the kid in Finnish and the dad in whatever language they understand. Or vise versa of course, but most answers were from moms. For now this strategy did not feel natural to me, so I haven’t really translated. Unless it is something very important. I’m hoping that eventually Wolfi would learn enough Finnish to understand the conversations between me and Leevi.


We have obviously given a few thoughts to Leevi’s future in kindergarten and school. In which language will they be? It hurts me quite a bit to think that he probably won’t ever go to school in Finnish or maybe even live in Finland, because I’m afraid he’ll abandon his mother tongue. But on the other hand I don’t want to stress about something I can’t totally control. I’ll do my best and hope it’s enough. Luckily Leevi can go to half Finnish speaking kindergarten now here in Estonia. We don’t really wanna teach English to Leevi ourselves, as neither of us is a native, and we think he’ll catch it soon enough anyway.
I’ve been hearing from a lot of different sources how in a bilingual family each parent should speak strictly one language to the kids. This kind of dogmatism is annoying to me in this topic as many others too. There’s so different families, persons and situations, you cannot say things like this as an absolute and only right way. That’s why I was very happy to read a short article about a Finnish language researcher Soile Pietikäinen, who is backing up my thoughts. She also says it might be that if the family’s language is a third language that might protect also the minor language. Which means that for example if we’d live in Germany, us speaking English together as a family at home could help Finnish to stay in the combo. We weren’t planning on changing our family language anyway, as I at least like this equality a third language brings, but now I have reassurance that we shouldn’t.

It is certainly an interesting journey, this multilingual life and even more so with a child. Not even once have I cursed or regretted it though – to us it is completely natural and I think it makes our life richer.

What kind of language combo do you have in your family? How have your children learned different languages? Has there been any conflicts because of multilinguality?

Takaisin synttäribileisiin

Tässä sairas”vuoteen” (Leevillä on vuosisadan flunssa, mutta ei hän kyllä siltikään vuoteessa pysy) vierellä ajattelin kerrata viime viikonlopun jokseenkin hilpeitä synttäritunnelmia.

Meillä oli lauantaina ihanat juhlat, siitäkin huolimatta, että Leevi heräsi ehkä 101 kertaa juhlia edeltävänä yönä. Ehkäpä se oli jollain lailla hyväkin asia, olin nimittäin todella tehokas väsymysmaniassani… Juhlijoita oli kokonaista 34 kappaletta, joten vanhempieni kompakti tupa oli täynnä. Olimme päättäneet porrastaa vieraiden saapumista ilmoittamalla heille eri aloitusajat, ja tämä oli oikein hyvä päätös. Mitään kaaosta ei päässyt syntymään (jos ei lasketa smoothiekakun sulamista pöydälle…) eikä kukaan saanut paniikkikohtausta. 

Tarjoilussa ei ollut varsinaista teemaa, jollei hyvää ja helppoa lasketa sellaiseksi. Äitini valmisti muutamia juttuja etukäteen pakkaseen, karjalanpiirakat ja pretzelit ostimme valmiina, kakut valmistin päivää ennen ja isäni toimi melonipäämestarina. Halusin kakkujen olevan mahdollisimman terveellisiä, mausta tinkimättä, jotta sankari sai syödä niitä juuri niin paljon kuin halusi (meillä on vielä tiukahko linja Leevin sokerin syönnissä). Tein jo Wolfin synttäreillä menestykseksi osoittautunutta suklaakakkua, johon ei tule lainkaan jauhoja, valkoista sokeria eikä maitoa (paitsi tässä tapauksessa kuorrutuksen suklaan muodossa). Väliin laitoin persikkaviipaleita, ne raikastivat kakkua kivasti. Epäilin vielä tällä toisellakin kerralla kakkua tehdessäni voiko tämä tosiaan olla hyvää, mutta kyllä se vaan oli! Kaksi kokonaista kakkua katosi parempiin suihin, joten en ollut ainoa, joka siitä piti. Toisin kävi smoothiekakun, joka kyllä maistui hyvältä, mutta jonka valuva ulkomuoto ei houkutellut kovinkaan montaa vierasta… Kokeilin tällä kertaa tehdä kakun vegaanisena, eli agar agarilla hyydytettynä, ja aluksi se näyttikin lupaavalta. Valitettavasti kakku alkoi pikkuhiljaa sulamaan (jopa jääkaapissa) ja meni pöydällä aivan mössöksi. Tästäkin huolimatta sanoisin, että tarjoilut olivat onnistuneet, vaikkakin ruokaa jäi aivan hirveästi yli – olimme ilmeisesti varautuneet 60 vieraaseen 30 sijaan. 

Koristeet jäivät ilmapalloihin ja serpentiiniin, sen enempää en jaksanut päätäni vaivata tänä vuonna. Uskoisin, että niitä teemasynttäreitä saadaan kyllä viettää tulevina vuosina ihan tarpeeksi.  

Leevi nautti ihmisten seurasta, hälinästä ja leikkikavereista silminnähtävästi, eikö vierastanut ollenkaan. Ihan jo tämänkin vuoksi haluan järjestää näitä juhlia jatkossakin, ja onhan se itsellekin kiva nähdä ystäviä ja sukulaisia, vaikka juhlien järjestäminen onkin aikamoista puuhaa. (Oikeastaan tykkään siitä, kunhan langat pysyvät käsissä.) Muutama Leevin vanha tarhakaveri pääsi paikalle, ja oli ihan kuin pojat eivät olisi erossa olleetkaan! Tottakai Leevi oli innoissaan myös uusista leluista ja kirjoista, jotka ovatkin olleet erinomaista ajanvietettä tässä kotona sairastaessa.

Let’s go back to Leevi’s birthday party for a bit – all in all it was a great success. We had more than 30 guests in a pretty small space but we told people to come at different times so it didn’t get way too crowded. At least not to my opinion. Kids didn’t get as restless as I was afraid, so it went pretty smoothly from beginning till end.

We had plenty of food, way too much actually, but at least we didn’t need to stress that it would run out. My mom had prepared some things in advance to the freezer and I prepared chocolate and smoothie cakes the day before. My dad was the melon head artist and Wolfi emptied Lidl from pretzels. I wanted to keep the food selection somewhat healthy, so that Leevi could also eat anything as much as he wanted (we have kept quite strict line on his sugar intake). Despite the “healthiness” everything was super tasty, especially the amazing chocolate cake that didn’t consist any flour, milk or white sugar (except for the chocolate in the topping). The recipe is actually so weird I still can’t believe it tastes so good – it’s basically made of bananas, eggs, dates and sugar free cocoa powder. Only flop was the smoothie cake – I tried to make a vegan version by using agar agar instead of gelatine, but it started to melt, and looked pretty awful. It was tasty though, but we had to eat the whole second cake on Sunday by ourselves…

Leevi clearly enjoyed the party even we had hardly any sleep the night before. He was having fun playing with the guests and the new toys. Particularly funny was to look at him playing with his old friends – looked like the boys were never separated! Also I enjoyed the party, I really like organizing these, even though it does get stressful at times. I just try to keep it simple, no complicated food or decoration, more important is that everyone can relax.