Ai että minä nyt syyllistyin

Syyllistyminen, tuo äitiyden (vanhemmuuden) ihana trendisana. Tuntuu, että ainakin Suomessa meitä syyllistyviä äitejä riittää loputtomiin. Ei ole väliä miten asiat hoidat, lapsesi kasvatat, aina löytyy joku joka tekee asian eri lailla ja sanoo sen ääneen. Ja sitten me syyllistymme. Tunnemme, että kritiikki ja eriävät mielipiteet kohdistuvat juuri meihin, uhkaavat meidän tapaamme toimia. 

Aihe tuli mieleeni eräästä Facebookin mammaryhmän keskustelusta, tuolta syyllistymisen (ja myös kultaakin kalliimman vertaistuen) mekasta. Milloin syyllistytään imetykseen liittyvistä ratkaisuista, milloin sokeriin suhtautumisesta, milloin nukkumistavoista. Tällä kertaa aiheena oli, ah niin mehukas, päivähoito.

Koen olevani melko fiksusti käyttäytyvä nettipersoona; yritän pysyä kaukana provosoivista ja turhanpäiväisistä keskusteluista, juoruista ja arvostelusta. Haluan kuitenkin tuoda julki esimerkiksi vanhempien jaksamiseen liittyviä kokemuksia ja mielipiteitä. Pyrin näkemään asiat eri kanteilta ja myös ymmärtämään, että kirjoitettua tekstiä on helppo lukea monella tavalla. Epäkohteliaalta kuulostava kommentti ei ehkä ole tarkoitettu niin kärkkääksi. Tätä päivähoitokeskustelua (saako isomman lapsen laittaa hoitoon, jos on vauvan kanssa kotona) seuratessani tulistuin kuitenkin kommenteista, jotka eivät mielestäni tuoneet apua väsyneen äidin elämään. 

Kerrottuani oman mielipiteeni (kyllä, isomman lapsen voi todellakin laittaa säännöllisesti  hoitoon vaikka vanhempi olisi vauvan kanssa kotona, eikä se tee vanhemmasta automaattisesti huonompaa), aloin pohtia miksi minä ja myös muut keskusteluun osallistuneet kimpaannuimme toistemme kommenteista. Toisin sanoen syyllistyimme, vaikka syyllistäminen ei (toivottovasti) ollut kenenkään tavoite.

Milloin siis itse syyllistyn? Silloin kun olen joutunut joustamaan omista periaatteistani, esimerkiksi täysimetyksestä tai lapsen hoitamisesta kotona siihen asti kunnes menen töihin, ja joku toinen on kyennyt pitämään kiinni näistä periaatteista. Syy ei siis ole ollenkaan toisessa osapuolessa, koska kuinka nätisti tahansa tämä mielipiteensä laittaisi, ottaisin siitä itseeni. Syy on siinä, etten sittenkään ole vielä sinut omien ratkaisujeni kanssa, vaikka niin uskoinkin. (Mutta olen edelleen sitä mieltä, että jos kommenttisi ei tuo apua tilanteeseen, voi sen jättää sanomatta.)

Mitä mieltä olet, olenko oikeilla jäljillä? Vai syyllistävätkö vanhemmat toisiaan tarkoituksella? Syyllistytkö itse esimerkiksi (sosiaalisessa) mediassa esiintyvistä mielipiteistä, artikkeleista ja tutkimuksista, jotka eriävät omasta toiminnastasi? Miksi?

Advertisements

Round 2

Kaksi. Se oli luku mielessämme kun alunperin pohdimme, kuinka monta lasta toivoisimme. Ei suurperhettä, mutta kuitenkin niin että sisaruksista olisi seuraa toisilleen. Miehelläni ja minulla on molemmilla sisaruksia, ja olemme sitä mieltä että he ovat ehdottomasti rikkaus elämässämme, sisarussuhde asia jonka toivoisimme omankin jälkikasvumme kokevan.

Mutta viime vuonna tähän aikaan toinen kierros tuntui sulalta hulluudelta, mahdottomalta ajatukselta. Mieleni oli musta kuin marraskuinen maisema, en edelleenkään osannut ajatella itseäni edes yhden saati kahden lapsen äitinä. Myin lähes kaikki vauva-ajan tavarat ja vaatteet pois, olin päättänyt ettemme tarvitsisi niitä enää.

Onneksi hain ja sain apua ahdistuneisuuteeni ja valoa pääkoppaani. Järjestin omaa aikaa, vapautta, jota olin kaivannut enemmän kuin tajusin. Aloin ymmärtää omien tarpeideni tärkeyden ja sen että minä itse olin ainoa joka niistä pystyi huolehtimaan. Minun piti oppia oma rajallisuuteni ja oppia pyytää apua. Pian värien kirkastuttua alkoi unelma toisesta lapsesta koputtelemaan takaraivossa. Ehkä sittenkin?

Jonkin aikaa mietin, onko tässä mitään järkeä, jaksammeko me? Onko minulla oikeutta haluta toista lasta kun ahdistuin jo ensimmäisen kanssa? Enhän jaksanut häntäkään yksin hoitaa. Kuitenkin toive pikkusisaruksesta oli niin vahva, että heitin järjen äänet mielen perukoille ja kerroin miehelle mieleni muutoksesta. Luulen, että hän oli salaa iloinen, vaikka ei koskaan painostanut minua kun sanoin etten haluaisikaan lisää lapsia.

Olemme onnekkaita kun sekä ensimmäinen että toinen lapsemme on saanut alkunsa pian päätöksenteon jälkeen. Tämä toinen jopa niin nopeasti, että aluksi hieman hirvitti. Ja kyllä sen alunkin jälkeen on ollut monta kertaa mielessä kuinka tästä selvitään, olemmeko kohta kaikki jossakin parantolassa. Arki pyörii unen ja unettomuuden ympärillä, edelleen, vaikka ensimmäinen vauvavuosi on sumuinen muisto vain.

Siltikin, minulla on vahva usko siihen, että tämä toinenkin pieni kuuluu perheeseemme. Ehkä olemme hieman fiksumpia kuin ensimmäisellä kierroksella, ehkä ymmärrämme päästää itsemme helpommalla. Ehkä päästämme irti hyödyttömistä periaatteista hieman aiemmin. Yhdessä pärjäämme kyllä. Joten tervetuloa pikkuveli, me odotamme sinua jo! ❤

Two. That was the number we had in mind when we originally thought about how many kids we would like to have. Not a big family, but so that the kids could have company from each other. Me and my husband both have siblings, and we definitely think that they are important part in our lives. We would like our children to be able to experience that too.

But last year the idea of a second round sounded like pure insanity, I would never be able to handle that. My mind was black as the view from our living room window in November. We sold all the baby things, we wouldn’t be needing them anymore. Luckily I realized to seek for help to my anxiety and got it. I understood how I could not put my needs aside anymore, how I was the one who should take care of them being fulfilled. I learned to ease up a bit. Life and parenting wasn’t so serious. I got myself time alone, more sleep, learned to ask for help and quite quickly my mind started to brighten up. And then the wish for a second child came to my mind again.

First I was of course thinking (and still sometimes do) whether it makes any sense? Would I go nuts with the second one too? Is it right to have more children when you can hardly take care of the first one? I just got my balance back and now I would willingly shake things again. But that’s how I am, in a constant need for change. And we both felt strongly that a second child belongs in this family. After some doubts in the beginning of this pregnancy, I’m now confident that we will manage. Me and my husband are such a good team. We will make it work. Perhaps we have learned something on the first round – how important sleep is, how unimportant other people’s parenting advises are, how we should just trust our instincts. How we’ll never be perfect, and most importantly that we don’t need to be.

So welcome baby boy, we are looking forward of meeting you!

Vegaaniset pinaattivohvelit

Tänä syksynä minun on tehnyt erityisesti mieli pinaattia. Olen oikeastaan aina ollut pinaattifani: pinaattikeitolla, -letuilla ja palak paneerilla on erityinen paikka sydämessäni. Mutta kenties syksyn pinaattihimo on selitettävissä sillä, että kroppani tarvitsee rautaa lihansyönnin loputtua. 

Kokeilin muutama viikko sitten “uutta” villitystä, kikhernejauhoja, joista saa suht helposti lettuja ilman kananmunaa. Pidän kikherneistä, mutta valitettavasti jauho on aivan kamalan makuista ja pienikin määrä saattaa pilaa ruoan maun, ainakin omasta mielestäni. Joten kokonaan kikhernejauhoista tehdyt pinaattiletut nieleskeltiin naama irvessä. Sittemmin olen käyttänyt jauhoja muutaman kerran muiden jauhojen ohella, mutta maistan siltikin hyvin helposti sen karvaan maun.

Eilen päätin antaa kikherne- eli gram-jauhoille vielä yhden mahdollisuuden, pinaattivohveleiden osana. Ja ilokseni huomasin vihdoin onnistuneeni, pinaattivohveleista tuli täydellisyyttä hipovia, kikhernejauhot upposivat sekaan huomaamattomasti. Jopa koostumus, joka kokeiluissani usein kärsii, on erinomainen – vohvelit ovat rapeita ja pysyvät hyvin kasassa.

Tässäpä siis vegaanisten pinaattivohveleiden ohje, lisukkeena tarjosin eilen ei-niin-vegaanista sienisalaattia. Valmistaminen on hyvin helppoa, mutta aikaa kannattaa varata 45 minuuttia, ellet sitten omista useampaa vohvelirautaa.

6-7 vohvelia / 6-7 waffles

  • 150g pakastepinaattia sulatettuna / 150g frozen spinach, melted
  • 4,5dl kauramaitoa / 4,5dl oat milk
  • 2dl kaurahiutaleita / 2dl oat flakes
  • 2dl täysjyvävehnäjauhoja / 2dl full corn wheat flour
  • 1dl kikhernejauhoja / 1dl chickpea flour
  • 2tl leivinjauhetta / 2dl baking powder
  • 1rkl öljyä / 1 tbsp oil
  • ripaus suolaa ja muskottipähkinää / pinch of salt and nutmeg

Mittaa kaikki ainekset yhteen kulhoon, sekoita sauvasekoittimella tasaiseksi. Anna turvota kymmenisen minuuttia. Paista kuumalla vohveliraudalla muutama minuutti, kunnes vohveli on kypsä. Tarjoa haluamasi täytteen kanssa. // Put all ingredients in one bowl, blend smooth with a blender. Let the dough rest for about 10 min, fry with hot waffle iron for couple of minutes until the waffle is done. Enjoy with a topping of your choice.

Nämä ovat muuten tuhtia tavaraa, kaksi vohvelia riitti täyttämään vatsan ääriään myöten. Onneksi vohveleita voi syödä vielä seuraavanakin päivänä.

PS. Kuka putsaisi vohveliraudan?

Above is my new masterpiece (it’s good to praise yourself sometimes, isn’t it?) recipe for salty spinach waffles. They are delicious, healthy, easy, and hey, they are even vegan! So if you’ve got the good old waffle iron gathering dust somewhere in the back of your cupboards, here’s your dinner today.

PS. Shall I remind you why you never use that thing? It is so annoying to clean….

Pala virolaista ruokakulttuuria

Osallistuimme ystäväni kanssa eilen Viron ruokamuseon ja Viro-instituutin järjestämään ruoka-aiheiseen iltamaan. Tarkemmin ottaen illan teemana oli vürtsikilu eli pikkelöity kilohaili. Alunperin luulin ystäväni hinkua osallistua tapahtumaan vitsiksi; vaikka olenkin ruoan ystävä, ei pikkelöity kala saanut vettä herahtamaan kielelleni. Mutta ihan tosissaan tämä liettualais-puolalais-saksalainen ystäväni oli, pikkelöity kala on hänen herkkuaan. Päätin siis heittää ennakkoluulot romukoppaan ja lähteä hänen mukaansa.

Iltama järjestettiin Viron ruokamuseon tiloissa, upeassa vanhassa varastorakennuksessa lentokentän lähellä. Museo pettymyksekseni käsitti vain yhden, tällä hetkellä kilohailista kertovan “näyttelyn” eikä sinällään tosiaankaan ole matkan arvoinen. Hieman yllättäen paikalle oli meidän lisäksemme löytänyt noin kymmenen muutakin ihmistä, suurin osa heistä ulkomaalaisia, joille tapahtuma oli suunnatukin. 

Saavuin tapahtumaan tyhjin vastoin ja olinkin todella iloinen nähdessäni pöytään katetun upean juustotarjottimen sekä kantarelli- ja omenapiirakat. Vatsat täytettyämme ja hetken muiden osallistujien kanssa seurusteltuamme, alkoi illan varsinainen show, eli sen kilohailin marinointi. Saimme jokainen tehtäväksemme murskata erilaisia mausteita, mm. sinapinsiemeniä, korianteria, neilikkaa, kanelia, kardemummaa… Huumaava jouluinen tuoksu valtasi huoneen. Tämän jälkeen mausteet sekoitettiin yhteen merisuolan kanssa ja meille kaikille jaettiin pienet muovirasiat, joihin pinota kokonaisia, raakoja kaloja tarkkaan määritellyllä tavalla vuorotellen mausteseoksen kanssa. Rasiat täytettyämme saimme käskyn pitää kalat kylmässä vähintään seuraavaan iltaan asti, jolloin herkku olisi valmista syötäväksi. 

Täytyy sanoa, että vaikka tapahtuma toi mukavaa virkistystä arki-iltaan, en rehellisesti sanottuna ole ollenkaan varma, että kykenen maistamaan tuotostani. Sen verran ällöltä ajatus omissa nesteissään marinoidusta raa’asta kalasta haiskahtaa. Ehkä jos kypsentäisin kalat pannulla… Ravintolassa kiluleipä on kyllä näyttänyt kohtuullisen herkulliselta, mutta asia on eri kun olet itse valmistanut ruoan. Sama kävi aikoinaan maksalaatikon kanssa, en pysynyt maistamaan itse valmistamaani laatikkoa ollenkaan. Olen varmaan tulossa vanhaksi, kun minusta on tullut näin varovainen. 😅 Nähtäväksi siis jää kenen mahaan tämä herkku päätyy, myöskään mieheni ei hyppinyt ilosta tuliaisen nähdessään.

Mitäs paikallisia herkkuja muut ulkosuomalaiset ovat päässeet valmistamaan?

Yesterday I participated in an Estonian cooking event with a friend of mine. The topic of the event was traditional pickled fish, and honestly I was not too excited, but my friend’s excitement convinced me to join.

The event was actually really nice – we got some child-free time and met some other expats. The food we were served was actually not pickled fish, but a gorgeous cheese plate and some mushroom and apple pies. With full stomach I was a little bit more open to the idea of pickling fish, and so we got to get our hands dirty. Everyone was preparing their own little box of pickled fish Estonian style. Lovely, christmassy aroma of the spices filled the room, and stacking fish neatly in a very specified way in the box was actually pretty therapeutic. But then the reality hit back – tomorrow I was supposed to taste this stuff. Straight from the box, raw. Somehow the idea of fish pickled in its own juices does not exactly tempt my tastebuds. In a restaurant this dish does actually look edible, but it’s different when you’ve prepared it from scratch and before laying the fish on you bread you’re supposed to remove its head and intestines… So we’ll see if I manage to taste my creation, or perhaps I’ll use it in cooking. Anyhow, the evening was fun, and I look forward to the other events the Estonian Institute will organise. 😊

What kind of local delicacies have you prepared when living abroad?

Isänpäiväylläreitä

Vietimme isänpäiväviikonlopun vanhempieni kotona Espoossa. Isänpäivää on lapsuudenperheessäni juhlittu perinteisesti korttien, pienten lahjojen ja hyvän ruoan parissa ja haluan jatkaa perinnettä omassakin perheessäni.

Suomalainen ja saksalainen isänpäivä eivät osu samaan ajankohtaan, vaan itse asiassa aivan eri puolille vuotta, ja ainakin nyt toistaiseksi meillä on enemmänkin juhlittu tätä suomalaista päivää. Suomessa, tai ainakin meidän perheessämme, isänpäivä on tarkoittanut perheen yhteistä juhlaa kun taas Saksassa sitä ilmeisesti juhlitaan yleisesti isien kesken (ryyppäämällä). Senkään vuoksi en ole erityisesti keskittynyt saksalaiseen versioon. Pidän isän- ja äitienpäivää arvossaan; vaikka toki meidän pitäisi muistaa ja huomioida äitejä ja isejä ihan normaaleinakin päivinä. On kuitenkin aina kiva kun on hyvä syy juhlia.

Omalle isälleni annoin isänpäivälahjaksi lipun Karjala-turnauksen Suomi-Ruotsi-matsiin, jonne lähdimme miehen kanssa mukaan eilen illalla. Kirsikkana kakun päällä mieheni kaivoi varastoistaan Suomi-releet, joissa menimme aivan täysistä tosifaneista. Vaikka en olekaan jaksanut lätkää viime vuosina paljoa seurata, täytyy sanoa että matsissa oli hyvä tunnelma ja mieheni valitsemat paikat niin hyvät, että peli jaksoi viihdyttää viimeiseen sekuntiin asti. Ja olihan se tietysti jännä pelikin.

Mieheni sai oman lahjansa tänään – lahjakortin rentouttavaan hierontaan. Toivon hänen nauttivan siitä yhtä paljon kuin itse nauttisin. 😅 Lahjojen keksiminen on melko vaikeaa jo näin muutaman vuoden jälkeen, varsinkin kun meillä on kaikki mitä tarvitsemme. En halua ostaa turhaa krääsää, joten tällainen “aineeton” lahja on ainakin minun mieleeni. Odotan innolla miehen palautetta, jotta voin varata itsellenikin saman hieronnan. Askartelimme Leevin kanssa vielä kortit iskälle ja ukille – niistä tuli yllättävän taiteelliset.

Pitkään nukkuminen ja aamiainen sänkyyn on hieman haastellisempi asia järjestää tässä taaperoarjessa. Sen sijaan nautimme vanhempieni luona myöhäisen aamiaisen kaikilla herkuilla, jonka jälkeen katselimme vanhoja VHS-videoita lapsuusajoiltani. Juuri niin mukava ja rento isänpäivä kuin toivoin, toivottavasti myös sankarit nauttivat. ❤

Miten teillä juhlitaan isänpäivää?

We celebrated this year’s Finnish father’s day in a rather traditional way: among close family, with good food and time together. To me keeping up these father’s and mother’s day traditions is important, and I want Leevi to learn it too. It’s always nice to have a good reason for party.

As a father’s day present for my own dad I took him to an ice hockey game with me and my husband. It was loads of fun, much more interesting than watching from TV. I’m pretty proud of the Finnish fans making such a good atmosphere, and of the players too, of course.
Today we had a relaxed breakfast with all the servings at my parents’ place – what could be a better way to spend some quality time together? To my husband, as a thankyou of being such an amazing dad and co-parent, I gave a gift card to massage which I hope to be very relaxing.



How do you celebrate father’s day in your family?

Tallinna-vinkki lapsiperheille

Uudistunut Balti Jaama Turg on mielestäni yksi Tallinnan keskusta-alueen mielenkiintoisimmista paikoista, ja olenkin kirjoitellut siitä jo aiemmin. Sen lisäksi, että varsinkin ruoan, antiikin, Kiina-krääsän ja paikallisen designin ystäville löytyy torilta ihmeteltävää, löytyy sieltä myös keskusta-alueen lapsiystävällisin ravintola.

Kniks & Kraaps (nimi, jota en ikinä muista oikein) on todellinen lapsiperheiden oma ravintola, joskin modernimmin ja raikkaammin toteutettu kuin kilpailijansa yleensä. Ravintolan kohokohta on suuri leikkialue, josta löytyy ihmeteltävää monen ikäiselle; on leikkikeittiötä, autoja, työkaluja, kirjoja, palapelejä, nukkeja, kiipeilytelineitä jne. Alue on sopivasti rajattu kirjahyllyn taakse, jotta leikit eivät valtaa koko ravintolaa, mutta kuitenkin niin että näköyhteys lähimmistä pöydistä säilyy. Varsinkin aamupäivisin leikkitila on ihana, ennen kuin iltapäivän kaaos valtaa sen.

Ravintolasta saa myös mukiinmenevää (onpa hassu sana?!) sapuskaa – erikoisuutena on buffet, joka on katettu niin matalalle, että pienikin lapsi voi itse valita lounaansa. Buffet alkaa(arkisin?) klo 11, ja ainakin tällä ensimmäisellä kokeilukerralla ruoka oli puolenpäivän aikaan oikein maukasta ja fressiä. Iltapäivisin se on tosin näyttänyt jo hieman nuutuneemmalta. Ravintolasta saa tilata myös a la carte-annoksia, sieltä saa viikonloppuisin puuroa ja lettuja aamiaiseksi, ja onpa tarjolla myös erilaisia kakkuja, hyvää kahvia ja smoothieita. En ensialkuun ollut vakuuttunut ravintolan ruokatarjonnasta, mutta eilisen käynnin jälkeen olen kyllä tyytyväinen, erityisesti porkkanakakku ja kotitekoiset kala”puikot” veivät pisteet kotiin. Ehkä ensimmäisillä kerroilla oli ilmassa alkukankeutta.

Kniks & Kraapsista löytyy myös oma vessa perheen pienimmille ja varmasti kaupungin viihtyisin imetys- ja vaipanvaihtonurkka. Jopa vaippoja on tarjolla, jos omat ovat unohtuneet kotiin. Ruokapöytiä on joka lähtöön; on loosseja, tavallisia pöytiä ja pienempiä pöytiä lapsille. Syöttötuolejakin löytyy useampaa eri mallia. Palvelu on ystävällistä, mutta hieman ujoa. Englannilla pärjää ilman mitään ongelmaa, kuten yleensäkin.

Ravintolan perustaja on kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, joka halusi luoda täydellisen ravintolan lapsiperheille. Sellaista hän kun ei ollut vielä Tallinnasta löytänyt. Kniks & Kraaps yltää kyllä ehdottomasti Tallinnan kärkeen tässä kategoriassa, erityisesti tykkään ravintolan raikkaan skandinaaavisesta olemuksesta, mutta aivan täydellinen se ei kuitenkaan ole. Pahin puute on se, ettei ravintolasta löydy aikuisten vessaa. Sellainen on kyllä heti viereisellä käytävällä, mutta taaperon kanssa yksin ollessa asiat ovat aina hieman monimutkaisempia… Toinen asia on arkipäivien myöhäinen avaamisaika; olisi mukavaa jos ravintola aukeaisi jo klo 9, jotta ehtisi leikkimään ennen päiväunia. Näistä pienistä kauneusvirheistä huolimatta, suosittelen paikkaa ehdottomasti kaikille lapsiperheille, jotka lähistöllä liikkuvat.

I’ve written already earlier about the new Balti Jaama Turg that opened it’s doors last spring. To me it is one of the most exciting places in the center of Tallinn – there’s things to explore to a food lover, antique fan or a tourist who is looking for Estonian design souvenir. But there is also the best family restaurant in the city center (or perhaps whole Tallinn?) called Kniks & Kraaps.

This restaurant is definitely planned kids first – it has big, exciting play area, buffet and tables for the little ones, and even their own toilet. Also the breastfeeding / diaper changing corner is really cozy. We had lunch there yesterday with Leevi and the food in the buffet was tasty and fresh, at least at noon (sometimes in the afternoons the food didn’t look that tempting). I really like the light, Scandinavian influenced decor of the restaurant – it differentiates this one from the rest of the family friendly category. Also food seems pretty healthy (no sausage and fries!), and they have a proper coffee machine. What else do you really need? Oh, and it is totally buggy accessible, which isn’t a sure thing here in Tallinn.

Slight minuses to me are the lack of adults’ toilet (it is located in the next corridor but with toddler running around things always tend to get more complicated), and that the restaurant only opens at 11 on weekdays. Would be nice to have some morning coffee and playtime before nap. Anyway, apart from these this place is pretty awesome, so I recommend you to check it out, if you are around (with kids).

Yllärireissu Alppien juurelle

Palasimme eilen Neuburgista, Etelä-Saksasta, sukuloimasta. Tällä kertaa reissu oli aika rentouttava, vaikka kuuteen yöhön mahtui peräti kolme eri yöpymispaikkaa. Leeville riittikin tekemistä ja seuraa, joten me vanhemmat saimme ottaa rennosti. Yövyimme vanhaan tuttuun tapaan Wolfin vanhempien luona hänen siskonsa huoneessa, mutta täällä kertaa vietimme yhden yön myös kaveriperheen juuri valmistuneen talon vierashuoneessa. Lisäksi Wolfi oli järkännyt meille 24 tunnin lapsivapaan.

Wolfi halusi pitää treffiemme kohteen salaisena, joten en etukäteen yhtään tiennyt minne olimme matkalla. Mielessäni haaveilin söpöistä alppikylistä ja ilmeisesti mieheni oli lukenut ajatukseni, koska juuri sellaiseen päädyimme 2 tunnin ajomatkan jälkeen. Jo ajaessa alkoivat huikeat alppimaisemat, jotka edelleen sykähdyttävät yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Mies pohti matkalla, jonka oli kuulemma taittanut satoja kertoja, kuinka osaa vasta nyt arvostaa maiseman ainutlaatuisuutta, kun toinen vieressä ihmettelee sitä suureen ääneen. Aika sama kuin hänen taannoinen ihmetyksensä ruotsinlaivoja kohtaan – minulle kun ne ovat aina kuuluneet siihen tuttuun maisemaan. Monikulttuurisen parisuhteen hienouksia. 😅

Ajomatkan päätteeksi pysähdyimme pieneen Reit im Winklin kylään, juuri ennen Itävallan rajaa. Kylä on kliseiseen alppityyliin oikein viehättävä ruskea-valkosine taloineen, jotka on koristeltu toinen toistaan hienommilla seinämaalauksilla ja puukaiverruksilla. Taustalla häämöttivät lumihuippuiset vuoret. Tätä näkyä kelpaisi katsella useamminkin! Alue on kuulemma tunnettu lumisuudestaan ja kesällä aurinkoisuudestaan – täydellinen lomakohde siis. Ja turisteille kylä onkin eittämättä ensisijaisesti tarkoitettukin: jokaisessa talossa näytti olevan huoneita vuokralla, ravintola tai tuliaispuoti. Nyt kauden ulkopuolella oli kylässä kuitenkin rauhallista.

Mieheni oli buukannut meille tilavan huoneen aivan kylän keskellä sijaitsevasta Hotel Unterwirtistä, jonka rakennus on alunperin rakennettu 1400-luvulla. Keski-Euroopassa moiset vuosiluvut ovat melko normaaleja, mutta tälle espoolaiselle ihan silkkaa utopiaa (paitsi että nyt googlettelin kirkkomme olevan samalta vuosisadalta, but you get the point). Unterwirt onnistui melko täydellisesti yhdistämään alppimaisemaan sopivan historiallisuuden ja kotoisuuden sekä modernin luksuksen. Hotellista löytyi myös spa useine saunoineen ja altaineen, mikä lisäsi ylellisyyden tuntua.

Söimme illallista hotellissa, mikä osoittautui hyväksi päätökseksi, vaikka ravintolan hinnat olivat varmasti kylän korkeimmat. Ruoka ja palvelu oli erinomaista, ravintola oli selvästi muidenkin suosikki, niin täyteen pakattu se oli maanantai-iltana (syyslomien aikaan). Aamiaisbuffa notkui kaikkea mahdollista, mutta saksalaiseen tapaan erityisesti leipä ja erilaiset lihatuotteet olivat päässeet päärooliin. Vaikka itse jätin leikkeleet muille syöjille, oli aamiaisessa enemmän kuin tarpeeksi. “Onneksi” heräsimme vapaa-aamunakin ennen seitsemää (mikä siinä on ettei osaa nukkua kun olisi mahdollisuus), joten aamiaisen jälkeen oli vielä aikaa sulatella ennen ajomatkaa takaisin Neuburgiin.

Yesterday we returned from our family visit to Bayern, where we had a pretty relaxing holiday, even we slept in three different places during those six nights. Leevi had so much to do and so many people around that we parents didn’t need to do much for entertainment. On top of that my amazing hubby had organized us some 24 hours of kid-free time.

Wolfi wanted to keep the program of this 24-hour date as a secret so I had no clue where we were gonna go. Secretly I hoped to see the Alps, as they are kinda close by, and they still amaze me after all these times. Apparently, once in a lifetime, mind-reading worked and Alps was exactly what my husband had in mind. He took me to a village called Reit im Winkl, a village close to Austrian border where he had spent his childhood winters. This village is a perfect example of a stereotypical, yet so wonderful town by the Alps, with it’s historical white-and-brown villas that are covered with beautiful wooden details. And on the background you could see the snow-covered mountains. Apparently this is one of the snowiest places in winter and sunniest in summer, so no wonder a perfect tourist oasis has formed here.

We spent the night in lovely Hotel Unterwirt, a building that dates back to 14th century, which to me as a Finn from Espoo sounds almost impossible, but here in Central Europe is quite normal. Hotel has been recently renovated and it combined really nicely old, historic and cozy to modern functionality (except the Wi-Fi which wasn’t really working in our room, but that’s no news in Germany…). Hotel also has a spa with couple of different saunas and pools, which added to the luxury. After spa we were too lazy to get out anymore, so we chose to have dinner at the hotel restaurant. We had perhaps the most expensive dinner in town, but it was worth it, very yummy. Also the breakfast buffet was everything we desired and even more. (As we were in Germany, they had at least 10 different types of breads and cold cuts.) I was so ready to roll back to bed after this lavish brekkie, and I even skipped all the meat. “Luckily” we woke up on our day-off at 6.50, so there was time for some digesting before driving back to Neuburg.

PS. Photo credits to my hubby 😘