Masupäivitys

Muutama kuukausi sitten paljastin suuren uutisen, sen että odotamme Leeville pikkuveljeä. Ajattelin, etä nyt voisi olla aika kerrata kuulumisia, perjantaina alkaa nimittäin jo 30. raskausviikko, eikä aikaa pikkuisen tuloon ole enää kovin montaa viikkoa.

Raskaus on mennyt erinomaisesti, aikalailla samaan malliin kuin Leevin kanssa. Mitään ihmeellistä kremppaa ei ole ollut ja kaikki testit ja ultraäänet ovat näyttäneet toivottuja tuloksia. Toki olen huomannut väsymyksen painavan eri lailla ja liitokset nitisevät, jos kävelen liian lujaa. Olen kuitenkin voinut jatkaa saliharjoittelua, joogaa, kotitöitä ja Leevin kanniskelua tavalliseen tapaan (toki muokkaamalla salitreenistä raskausystävällisen). Sen sijaan koko syksyn jatkuneet sairastelut ovat rajoittaneet liikuntaharrastuksia. Olemme siis täällä vuorotellen kaikki kolme jonkun viruksen kourissa, ja olen kyllä niin totaalisen kypsä tähän pöpökauteen. Nukkuessa olen alkanut heräilemään paljon – asentoa pitää vaihtaa usein ja vessassakin ravata monta kertaa. Mutta toistaiseksi se ei ole häirinnyt paljoa sen enempää kuin taloudessamme normaaliarjeksi muodostunut heräily ja univelka yleensäkään. Kuten ensimmäisessäkään raskaudessa, ei minulla ole tässäkään ollut mitään erityisiä raskaushimoja, aamupahoinvointia, mielialanmuutoksia (jossain vaiheessa mieli oli kyllä hieman maassa, mutta en tiedä johtuiko raskaudesta) tai muitakaan stereotyyppisiä oireita.

Olin alunperin sitä mieltä, ettemme tällä kertaa hamstraa ylenmäärin vauvakamaa nurkkiin pyörimään, vaan hankimme sitä mukaa kun tarve ilmenee. Melko hyvin olemmekin vielä pysyneet aisoissa ja itse asiassa muutama isompi juttu on hankkimatta, kuten rattaat ja turvakaukalo, mutta valitettavasti pääni meni hieman sekaisin vaatealesta, ja olenkin ostanut ehkä jo hieman liikaa kuteita molemmille pojille. Ups.

Olen todella kiitollinen siitä, että kroppani kantaa vauvan näin helposti. Toivottavasti tällä kertaa vauva myös saadaan ulos jokseenkin luonnollisella tavalla – toisin kuin ensimmäisellä kerralla. Helpon raskauden ja taaperoarjen vuoksi olen aika iloisesti “unohtanut” ajan kulun, enkä ole ottanut kovinkaan montaa masukuvaa. Joinakin päivinä havahdun miettimään onko vauva liikkunut tänään, tai eilen, jotenkin tämä arki taaperon kanssa on kummallisesti hektistä, eikä mukana kätevästi kulkevaa pienokaista ehdi miettiä. Onneksi vauva on menevää sorttia, eikä yleensä tarvitse minuuttia kauemmin pohtia kun sieltä jo tulee potku virtsarakkoon. Mutta nyt lupaan antaa hänelle enemmän ajatuksia ja ehkäpä ottaa niitä masukuviakin, kunhan Leevi saadaan terveeksi korvatulehduksen ja RS-viruksen kourista. En ole myöskään vaivannut päätäni kovin paljoa sillä missä raskauttani seurataan tai mitä toivon synnytykseltä. Luulen, että se on tosin jonkinlainen suojautumisreaktio; en halua ajatella synnytystä ennen kuin on pakko. Olen toki käynyt säännöllisesti kätilön luona pissatesteissä ja tarvittavissa verikokeissa ja ultraäänitutkimuksissa. Viime viikolla sain aikaiseksi käydä kurkkaamassa sairaalaa, jossa minun olisi tarkoitus synnyttää. Tapasin myös kätilön, joka toivottavasti pääsee synnytykseen mukaan – täällä Virossa voi buukata lisäpalveluna “oman” kätilön. Hän vaikutti mukavalta, ja englanti sujui niin että uskoisin meidän ymmärtävän toisiamme ainakin sillä saralla.

Joskus viikolla 36 tai 37 pääsen kuulemma lääkärin pakeille ultraääneen ja synnytystapa-arvioon edellisen kiireellisen sektion vuoksi. Alunperin en ollut varma haluanko ollenkaan yrittää alatiesynnytystä, se kun ei viimeksi päättynyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta raskauden edetessä olen päättänyt luottaa omaan kroppaani vielä kerran. Saa nähdä muuttuuko mieli vielä H-hetken lähestyessä. Joka tapauksessa elektiivinen sektio ei ole täällä ilmeisestikään mahdollinen, joten voi olla että suunnitellusta sektiosta joutuisi hieman vääntämään.

Tälläiset pikaiset kuulumiset siis tällä kertaa.

I revealed our big news few months back, and I thought it might be appropriate to give a quick update about the baby business.

So far this pregnancy has been very similar to the first one – easy. Not much weird aches or other symptoms, and all the tests have shown good results. Of course I’ve felt the tiredness on a whole new level, as our nights are still pretty broken and I can’t sleep as much as I would need. But physically I am able to do most things as normally – go to gym, do housework, yoga and carry Leevi. I have noticed two things though, when I walk fast I get a quick reminder to slow down, and at night I need to change position way too often. But hopefully these won’t start bothering more.

I have quite happily “forgotten” that I’m pregnant  – life with a two year old is surprisingly hectic, so there’s been days when I don’t remember whether I’ve felt any kicks or which week I’m on. Now the belly starts to get so big and the kicks at night so hard that it is getting harder to ignore. 😅 I’ve even felt a bit bad that I don’t have so much time to dwell in this pregnancy than in the first one, so I promised to the baby to think about him a bit more often from now on. And to take some belly pictures too.

I’ve tried not to think about the labor and succeeded in it pretty well. Last one didn’t go anywhere near like I planned (except for the most important – healthy baby), so I’m trying hard not to plan this one at all, haha. Ok, I have decided where I’m going to give birth and I’ve met a midwife who can assist me in the labor. You can book a certain midwife in advance for your labor here in Estonia, and I happily pay (read: let insurance pay) for this, as it eases my mind about the language barrier. The midwife was nice and English good enough, so I’m satisfied. What comes to the labor, I have actually thought about it that much that instead of opting for planned c-section (which in my case might be possible as the first one ended up in the surgery) I’m gonna give my body abother chance to show how it works naturally. But this time I have no expectations, no wishes, except for a healthy baby and quick recovery. 

 

Advertisements

Vegaanihaasteen toinen viikko

Toisen viikon myötä on vahvistunut ajatus siitä, että kotona jatkan tällä linjalla vielä tammikuun jälkeenkin, mutta kodin ulkopuolella tuskin ryhdyn täysvegaaniksi. Reissasimme viikonlopuksi Suomeen ja huomasin, kuinka kuitenkin edelleen haluan maistella (lähes) kaikkea tarjolla olevaa, niin ravintoloissa kuin vieraiden luona. Vanhempani olivat kuitenkin ihanasti varautuneet haasteeseen valmistamalla vegaanista tarjottavaa, joten heidän luonaan ei tarvinnut kärvistellä.

Kiitos vanhempieni, pääsimme mieheni kanssa treffeille lauantaina ja kävimme syömässä 4 ruokalajin menun ravintola Naturassa Helsingissä. Vaikka tilaamani vegaanimenu oli mielestäni ihan kelpo esitys ja rahansa arvoinen niin kyllä mieheni ns. normaalimenu oli maukkaampi ja mielenkiintoisempi. Hotelliin naposteltavaksi löysimme 3 kaverin vegaanisen piparminttu-suklaajäden, joka oli herkullista (ja 100 kertaa parempaa kuin Oatlyn jätskit, joita maistelimme edellisenä iltana), vaikka en yleensä edes piittaa jäätelöstä. 

Yövyimme hotelli Helkassa, jonka aamiainen ansaitsee kyllä mojovat pointsit monipuolisuudestaan. Myös vegaanista tarjontaa löytyi jonkin verran, oikeaan suuntaan ovat menossa vaikka kehitettävää toki olisi. Toivottavasti pian voin hotellissakin korvata munat, juustot ja pannukakut vegaanisilla vaihtoehdoilla. Helkan vegaaninen tuorepuuro marjoilla oli todella herkullista (harmi, etten ottanut tarkempaa kuvaa reseptistä).

Sunnuntaina shoppailin sydämeni kyllyydestä vegaanisia herkkuja Kampin ruokakaupoissa – mukaan lähti muun muassa jogurtteja, härkäpapurouhetta, mustaa suolaa ja eineksiä. Einekset tulivatkin tarpeeseen heti kotiin päästyä: Leevillä on taas vuosisadan flunssa, jonka vuoksi en ehdi paljoa muuta tekemään kuin hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi….

Ruokakaupassa ihmetellessä päädyin yllätyksekseni jättämään kaikki vegejuustot hyllyyn: hinnat olivat sen verran päätähuimaavat, että päätin pärjätä ilman. Koostumus myös näytti samalta kuin mozzarellan Ugandassa, eikä tämä valitettavasti ole kohteliaisuus. Tuskin ne kuitenkaan maistuvat samalta kuin aito tavara, joten parempi pysyä rehellisesti kasvisruoissa. Sama fiilis iski einesten kohdalla, mukaan tosin lähti pari pakettia nyhtistä pahan päivän varalle ja vegaanista kebabia kokeiluun, seitanista kun ei oikein ole vielä kokemusta. Sen sijaan tofut jäivät ostamatta, niiden hinnat olivat myös melko pöyristyttäviä. Tyydyn siis virolaiseen maustamattomaan ennen kuin pääsen taas saksalaisen luontaistuotekaupan hyllyjen ääreen.

Tämän viikon ruokasuunnitelman johtolankana näyttää olevan lohturuoka, johtunee varmaan tästä sairastuvan hieman alakuloisesta fiiliksestä. Suunnittelin ainakin pitsaa, kebab-pitaleipiä, hampurilaisia, ja knödeleitä mustapapupihveillä ja kermakastikkeella (Wolfin äidiltä jäi näitä baijerilaisia erikoisuuksia pakastimeemme joulun jäljiltä). Viikonlopun kunniaksi voisi tilata Tokumarun vegesushia. Ehkä ensi viikolla sitten jotain freshimpää.

Ps. Voit seurata Instagramista haastetta päivittäin!

Second week of Vegan Challenge has proved that it is easy to keep going strong at home, but once I get out of the door it gets much more challenging. 

We spent the weekend at my parents place in Espoo and even got to go on a 24 hour date to Helsinki on Saturday, thanks to my amazing parents. I was trying my best to eat vegan, but I still can’t resist trying all delicious looking foods if they are right under my nose, vegan or non-vegan.

We had a nice four course dinner in restaurant Natura in Helsinki – I had a vegan one and my husband a “normal” one. Even though mine was pretty good, after tasting my husband’s food I think his was still much more interesting. To the hotel we bought some vegan ice cream from a Finnish company and it was really delicious, very pleasant surprise. 

Hotel breakfast proved to be too difficult challenge for me, the breakfast lover. I am unable to leave those pancakes, Karelian pies and eggs untouched if I see them. Luckily there was some vegan choices too, like awesome raw porridge, and for the whole experience I can give Hotel Helka full points. Perhaps some day I’ll find a hotel breakfast that has as many delicious vegan choices as non-vegan ones and can happily pass by the egg station. Or what about all-vegan hotel?

On Sunday I got to go all nuts with vegan food shopping in Kamppi, and oh boy what a souvenir package did I find – yogurts, fast food, speacility products like protein powder and black salt and so on… Of course Helsinki’s selection still loses to Germany, at least in prices but it’s much better than here. Surprisingly though I left the vegan cheeses to the shelfs, prices were so ridiculous and they did look a tad suspicious (like Ugandan “mozzarella” so rubbery it would bounce back from a wall), so I decided to manage without. If I ever need a traditional cheese I’ll buy the real stuff. But in the best scenario this challenge will let me free from my cheese addiction. 

This week’s food plan sounds somewhat comforting, I’m planning to prepare pizza, burgers, vegan pita kebab and knödels with black bean patties and creamy sauce. Follow me on Instagram and you’ll see how the plan comes into action.

Mitä jäi käteen vironkielen kurssilta?

Alkusyksystä aloittamani viron kurssi tuli päätökseen juuri ennen joulua. Kurssilla edettiin siis nollasta A2-tasoon asti. Vaikka opinkin varmasti joitakin uusia asioita, tuntuu että aika vähän jäi kurssista diplomin lisäksi käteen.

Kuten mainitsin jo edellisessä kurssia koskevassa postauksessa, sain kyllä hieman lisää rohkeutta puhua viroa, mutta siihen se kurssin anti sitten tuntuikin jäävän. Ja no, okei, osaan nyt jollakin asteella taivuttaa sanoja oikein halutessani esimerkiksi kaksi kahvia. Sanastoakin kertyi varmasti jonkin verran, mutta useimmat olivat jo entuudestaan tuttuja. En oikein tiedä mitä kurssilta odotinkaan, kun kerran olen hieman pettynyt. Koin, että olisimme voineet samassa ajassa päästä paljon pidemmälle. Mutta ehkä tässä näkyy nyt se oma mokani, kun menin viro-suomi-kurssin sijasta englanninkieliselle.

Kurssin lopuksi tehdyn kokeen kirjallinen osuus oli helppo, suullinen osuus menikin sitten aivan penkin alle, enkä varmasti olisi virallista koetta läpäissyt. Tosin puolustuksekseni sanon, että suullinen osuus oli muutenkin hieman outo; opettaja näytti randomia mustavalkoista (!) kuvaa, josta olisi pitänyt kertoa viroksi mahdollisimman monella lauseella. Kuvassa oli kolme naista ostoskassien kanssa. Auttaakseen minua opettaja käski keksiä mitä naiset ovat tehneet tai mitä he ovat menossa tekemään, eli siis ihan mitä vaan. Kun en osannut oikein siihenkään vastata, käski hän kertoa mitä teen vapaa-ajallani. Että sellainen testi… Onneksi elävän elämän testeistä olen suoriutunut hieman paremmin; joulumarkkinoilla glöginmyyjä kehui kielitaitoani ja sairaalan respassa ja apteekissa pärjäsin viroksi.

Nyt jatkan opintojani liittymällä Facebookin virolaisiin äitiysryhmiin ja tutustumalla virolaiseen sairaalamaailmaan odottavan äidin perspektiivistä. Wish me luck!

Before Christmas I finished my Estonian course, and even it was a way to spend my time, I’m not sure how useful way. Surely, I learned something new, but considering the hours spent on the course I am a little disappointed – I feel like we could have gotten further in the studies in that time. Perhaps it was my own fault, not going to a Finnish Estonian course, where things would have probably moved faster. 

Anyhow, no studying is a complete waste of time, that’s still my opinion. Now I’ll continue my Estonian studies in the real world by joining some Estonian baby groups in Facebook, and getting an intensive course on hospital life in Estonia from an expecting mother’s point of view. Wish me luck!

 

 

Vegaanihaasteen ensimmäinen viikko

Kokonainen viikko takana melkein 100% vegaaniruokavaliolla. Melkein, koska muutama maitoa sisältänyt tuote piti käyttää pois jääkaapista, ruokaa en heitä pois vain haasteen takia. Mutta jopa ravintolaruokaa syödessä olen ollut hyvin motivoitunut pitämään homman hallussa. Hyvä minä!

Oikeastaan vähän naurattaa kuinka tosissani ja innoissani olen tämän haasteen kanssa. Ja olen jo nyt varma, että tästä jää jotakin pysyvää. Viikon aikana en ole kaivannut oikeastaan mitään eläinperäistä, vaikka varmasti sekin päivä vielä koittaa. Todennäköisesti juustot ja jotkut helpot herkut, kuten leipomon korvapuustit alkavat jossain vaiheessa kutkutella. 

Olo on ollut kevyt ja hyvä, ei kovinkaan paljoa ennen joulun mässäilyjä erilainen. Johtunee siitä, että olen jättänyt lihan pois ruokavaliosta jo aiemmin ja korvannut osan maitotuotteista kasvipohjaisilla, joten muutos kropalle ei ollut kovin shokeeraava. Tällä meinigillä on hyvä jatkaa uuteen viikkoon! 😊

Ps. Tervetuloa seuraamaan mun syömisiä Instaan


I’ve stayed very motivated about the vegan challenge all week, it’s a actually even a bit funny how excited I have been. I was a quite disappointed that I had to “cheat” a few times in order not to throw old food away. But I haven’t really missed anything yet, not cheese or even the weekend breakfast eggs. I’m pretty sure though that in some point the easily available ready treats might start tempting, like cinnamon rolls or croissants in a cafe. But I guess then I’ll just have to see that little extra effort and prepare them myself. Anyhow, so far so good, and with this motivation it’s good to start a new week.

Ps. Welcome to follow my eatings in Instagram

Lapsen kasvattaminen oman kulttuurin ulkopuolella

Minulla ei ole kokemusta lapsen kasvattamisesta omassa kulttuurissani, fyysisesti ainakaan. Sosiaalisen median ja internetin välityksellä olen kyllä tiukasti sidottu suomalaiseen vanhemmuuskulttuuriin, ja kyllähän ne meikäläiset tavat ja uskomukset näkyvät edelleen kaikista selkeimmin omassa elämässäni. Suomalaisen kulttuurin ohella kasvatusmetodeihini vaikuttaa eniten “expat-kulttuuri”, ei niinkään esimerkiksi virolainen kulttuuri. En koe päässeeni sisälle paikalliseen vanhemmuuteen niin, että sillä olisi suurempaa vaikutusta. Suurimpana syynä on varmasti oma asenteeni, ei sillä ettenkö arvostaisi paikallista kulttuuria, mutta emme asu täällä pysyvästi, joten jaksan paneutua siihen vain pinnallisella intensiteetillä. Toinen syy on kielitaidon puute; kulttuuriin on hyvin vaikea päästä sisälle, jos et ymmärrä mitä muut ympärilläsi puhuvat. Ja vaikka suurinpiirtein ymmärtäisit, jäävät pienet, lähes äänettömät asiat pimentoon. Ne, jotka ovat totta omassa kulttuurissasi, mutta joista monet eivät puhu ääneen.

Oikeastaan pidän tästä yhdistelmästä, jossa on helpompaa valita se oikeasti omalta tuntuva tapa toimia. Ympäristö, jossa päivittäin elämme, ei painosta, koska ympäristön mielestä olemme kuitenkin ulkopuolisia, outoja muukalaisia, jotka tekevät asiat niin kuin kotona tehdään (vaikka emme tekisikään, mutta sitä kukaan ei tiedä). Uskoisin, että jos asuisimme Suomessa kokisin paljon suurempaa ahdistusta kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Täältä kauempaa on helpompi huudella, netissä jakaa haluamaansa kuvaa tietylle kohderyhmälle, eikä kukaan näe miten perheessämme oikeasti toimitaan. Mitä siihen “expat-kulttuuriin” tulee, se on joka tapauksessa sellainen erilaisten tapojen sulatusuuni, ettei kovin montaa asiaa ainakaan ääneen kritisoida. Erilaiset lähestymistavat vanhemmuuteen kuitataan olankohautuksella – noin ne varmaan siellä Briteissä, Brasiliassa, Japanissa, Nigeriassa, Italiassa tekevät. Omista kasvatusmetodeista eroavia tapoja ei pistetä yksilön piikkiin, vaan hänen edustamansa kulttuurin, oli se sitten reilua tai ei. Mutta yksilölle mahdollisesti helpompaa.

Vuosien varrella perheeseemme varmaankin muodostuu aika selkeä “meidän kulttuuri”, johon vaikuttavat sekä kotimaidemme, lapsuudenperheidemme että muiden enemmän tai vähemmän tuntemiemme kulttuurien arvot. Uskon ja toivon, että juuri tämä pitää perheemme tiiviinä tulevaisuudessakin, kun ei meitä kukaan muu oikein ymmärrä, sellainen sillisalaatti tästä vielä on tuleva 😀

Ulkosuomalainen vanhempi – miten olet itse kokenut lapsen kasvattamisen ulkomailla?

I’ve been giving some thought to how it is different to raise a child outside your own culture. Physically I have never really been a parent in my home country, neither has my husband. But of course via our childhood, social media, news, Internet we are still very much attached to Finnish and German parenthood, so these cultures probably have the most influence. But we are not physically there, so some of the possibilities, responsibilities, expectations, difficulties and advantages don’t touch us.

I haven’t really gotten into Estonian culture, what comes to raising children (and otherwise either). Because of the language and because of the fact that we aren’t here permanently. Motivation is on a level of curiosity, but not really a wish to get in. And as you can probably imagine, those few months being an expat parent in Uganda, didn’t really let me get in in their culture either. Another culture, however, that I somehow do feel has an influence is something I call expat-culture. Which is in some sense a culture of higher tolerance. If you do things differently no one really cares or criticizes (at least not out loud), they just think “oh well, I guess that’s how they do things in Finland, Germany, Uganda, UK, Japan..” Your different views and approaches aren’t held against you but your culture, the country where you come from. And to me, as a parent, it makes it easier. You, personally, don’t feel so judged and you can always blame the culture, whether it is right or wrong. In Finland, I believe, I would feel more pressure, as my choices would be judged as MINE.

So I think (but don’t know for sure) that being an expat parent, raising your children outside your own culture can actually be easier in some sense. At least if you are like our family, never really settling down anywhere, and no one expects you to. You don’t get the pressure from the people around you, as you are anyway a foreigner, outsider. You don’t really know how things “should” be done, and you are forgiven if you are being weird. And as the people from your own culture are not able to see what you’re really doing, you have more freedom to do things your own way. Create your very own little culture. I hope that this keeps our family tight in future too, as there’s soon not many others who could really understand us. 😀