Miten teillä nukutaan?

Kuten monet jo tietävät meillä on nukuttu viimeiset lähes 2,5 vuotta melko surkeasti. Taaperomme ei ole koskaan ollut täysien öiden nukkuja, vaan hyvin levoton heräilijä. Olemme yrittäneet pohtia syytä heräilyyn ja kokeilleet kaikenlaisia nukkumisjärjestelyjä, ja olen purkanut tuntojani tilanteesta ainakin tässä tekstissä. Optimistisina ajattelimme vielä syksyllä, että kyllä me kaikki varmaan jo nukumme paremmin ennen kuin pikkuveli saapuu.

Mitään shokkimuutosta ei tilanteeseen kuitenkaan ole tullut, mutta jostakin syystä koemme heräilyt kuitenkin nykyään hieman helpompina kuin ennen. Ehkä olemme vain vihdoin hyväksyneet tilanteen. Ehkä elimistömme ovat tottuneet. Ehkä herätyksiä on hieman vähemmän. Tai ehkä syynä on se, että saamme ainakin itse nukkua missä haluamme eli yhdessä, omassa sängyssämme.

Olemme onnellisessa asemassa siinä, että meillä on iso talo ja paljon tilaa toteuttaa villimpiäkin nukkumisjärjestelyjä. Olisimme varmasti päätyneet koko perheen perhepetiin aiemminkin, mutta vielä puolisen vuotta sitten Leevi oli entistä levottomampi nukkuessaan meidän molempien kanssa. Joten nukuimme pitkään niin, että yksi aikuinen nukkui omillaan ja yksi Leevin kanssa. Ostimme sitä varten Leevin huoneeseen jopa 120cm leveän runkopatjan. Kuitenkin molempien vanhempien toiveena oli päästä nukkumaan omaan sänkyyn – runkopatja on liian pehmeä isommalle ihmiselle ja oma sänky on aina oma sänky.

Marraskuussa lomaillessamme nukuimme kaikki samassa pedissä ja se tuntui vihdoin toimivan edes jollain tasolla, vaikka monoa tulikin aina välillä jomman kumman nassuun. Homma kuitenkin sujui niin, että päätimme heittää viimeisetkin “taaperon kuuluisi kyllä nukkua jo omassa sängyssään “-mietteet nurkkaan ja nukkua koko perhe meidän vanhempien sängyssä myös täällä kotona. Ja näin olemme nyt menneet sen pari kuukautta. Välillä yöt ovat olleet hyvinkin rauhallisia, verrattuna siihen mihin olemme joutuneet tottumaan. Mutta edelleen kipeäksi tullessaan ja muista, tuntemattomista syistä, Leevi on usein levoton. Silti koemme tämän parhaaksi vaihtoehdoksi, emmekä ole edes haaveilleet Leevin siirtymisestä omaan huoneeseen ennen vauvan tuloa.

Jotta kaikilla olisi mahdollisimman paljon tilaa nukkua, päätimme rakentaa makuuhuoneeseemme yhden valtavan perhepedin – liitimme yhteen oman 180cm sänkymme, Leevin runkopatjan ja vauvan pinnasängyn. Tilaa on nyt siis huikeat 380cm 😂 Katsotaan kuinka kauan tämä järjestely toimii vai toimiiko se. Onneksi makuuhuoneemme on niin suuri ja hassun mallinen, että moinen järjestely sopii tänne. Ja vielä on vierashuoneen parisänky, jos jonkun on päästävä evakkoon. Tosin nyt kun olen niin tottunut tähän koko perheen pesimiseen, en osaa enää kuvitellakaan eri puolilla kämppää nukkumista.

Minkälaisia nukkumisjärjestelyjä teidän perheessänne on toteutettu?

As some of you know, our sleeping has been rather challenging for the past 2,5 years, I have been writing about the situation at least in this post. We were optimistically hoping for a change before the baby comes, but now it seems like it won’t be happening and we’ve finally somewhat accepted the situation.

We’ve tried almost everything and luckily we have a big house where to test even the weirdest sleeping arrangements. Last autumn we bought Leevi a big, 120cm wide bed in the hope that he would sleep less restless if he had more space. Well that didn’t help, but at least then one of us could go and sleep next to him.

We both still would have preferred sleeping in our own bed and after our holidays in Majorca we decided to forget about any hopes and wishes to get Leevi sleeping by himself before the baby arrives – and take him between us in our bed. We had tried this before, but it seemed to make Leevi even more restless – now after a few nights we all got more or less used to it.

So we’ve been all sleeping in same bed since December now, and this seems to be the best solution. There’s still lots of waking up, but there’s been some improvement too. If nowhere else then at least in our attitudes towards this situation. Somehow it helps when we get to sleep where we want, which is together in our own bed. As the baby is arriving in only some weeks we had to figure out how we’ll all safely fit here. So we combined our bed, Leevi’s bed and the baby crib into a 380cm wide family bed. I would have never imagined sleeping in bed like this, but now it seems like the most natural thing to do for our family. Let’s see how this works when the baby is here.

So tell me, how is your family sleeping?

Advertisements

Somen vertaistuesta

Uusimmasta Vauva-lehdestä sain kipinän kirjoittaa aiheesta, joka on ollut mielen päällä jo pitkään. Sosiaalisesta mediasta (minun tapauksessani Facebookista ja Instagramista) saatu vertaistuki on ollut tärkeässä asemassa elämässäni siitä lähtien, kun muutin pois Suomesta. Puolaan muuttaessa etsin Facebookista expat-ryhmiä, muita Wroclawissa asuvia ulkomaalaisia ja muita ulkomailla asuvia suomalaisia. Edelleen seuraan monia ulkosuomalaisten ryhmiä, jaan muiden kanssa koti-ikävää, kulttuurishokkeja ja ärsytystä omaa isänmaata tai asuinmaata kohtaan. Viimeisimpänä olen löytänyt apua vegaaniuteen liittyvissä asioissa. Mutta todellisen voimansa netin vertaistukiverkosto on näyttänyt vauvahaaveiden astuessa kuvaan.

Lähestulkoon heti kun olimme päättäneet lapsen olevan tervetullut, noin kolme ja puoli vuotta sitten, liityin muutamaan aiheeseen liittyvään keskusteluryhmään. Vauvamaailma oli minulle aivan vieras, ennen täysin yhdentekevä, mutta nyt yhtäkkiä niin kiinnostava ja ajankohtainen. Ympärilläni ei kuitenkaan juuri Kampalaan muuttaneena ollut oikeastaan ketään kenen kanssa jutella asiasta tai kysellä kokemuksia. Minulla ei Ugandassa asuessa ollut ajasta puutetta, joten pian olinkin jo ekspertti ties missä raskauteen ja vauvoihin liittyvissä asioissa, kiitos näiden muutaman ryhmän. Raskaaksi tulon jälkeen liityin yhä useampiin ryhmiin, joista sain vinkkejä ja tukea mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kun jutteluseuraa fyysisessä ympäristössä ei hirveästi ollut. Raskausaika tosin oli helppo, joten ihan hirveästi en joutunut silloin kyselemään.

Heti Leevin synnyttyä olikin kaikki toisin – olin hukassa imetyksen, unien, melko traumaattisen synnytyksen ja ensimmäisten päivien sekä oikeastaan vähän kaiken kanssa. Niin kuin monet muutkin samassa tilanteessa olevat. Sen lisäksi olin ulkomailla, enkä edes omassa kodissani, miehen suvun ympäröimänä toki. Mutta vailla juttukaveria, jolle olisin voinut purkaa mitä tahansa ja jolta kysyä ne tyhmimmätkin kysymykset, omalla äidinkielelläni. Vauvaryhmät auttoivat tässä tilanteessa mielettömästi, ja sain paljon, paljon tietoa esimerkiksi imetykseen liittyen. Ilman tätä vertaistukea olisi esikoisen imetystaival jäänyt hyvin lyhyeksi, virtuaalituen avulla saavutimme hienon 1-vuoden virstapylvään. Siitä en voi oikeasti kiittää yhtäkään kätilöä tai lääkäriä enkä miestäni lukuunottamatta lähipiiriänikään, vaan omaa oma-aloitteisuuttani, jääräpäisyyttäni ja ennen kaikkea Imetyksen Tuen-vertaistukiryhmää.

Myös edelleen jatkuvien huonojen yöunien kanssa painiskelu on ollut edes hippusen helpompaa, kun tuskan on saanut jakaa jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Eikä sillä ole ollut merkitystä, että nämä ihmiset asuvat toisessa maassa, enkä ole koskaan tavannut heitä. Olemme yhdessä itkeneet kidutusta muistuttavia yöherätyksiä, pohtineet mikä nukkumisjärjestely auttaisi, mikä allergia tämän saattaisi aiheuttaa, tsempanneet toisiamme mielettömästi ja myös juhlineet niitä muutamaa paremmin nukuttua yötä. Olen löytänyt vertaistukiryhmistä samanhenkisiä ihmisiä, saanut kannatusta omille kasvatusperiaatteilleni (tai kannustusta niistä turhista luopumiseksi) sellaisissa määrin, että se ei omassa pienessä tuttavapiirissäni olisi mitenkään mahdollista. Joitakin asioita on myös helpompi jakaa tuntemattomille kuin esimerkiksi omalle perheelle. Ja se, että nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, juuri tällä hetkellä, aivan samanikäisen lapsen kanssa helpottaa myös asioista puhumista.

Ongelmatonta netistä saatu tuki ei tietenkään ole – varsinkin vanhemmuuteen liittyvissä ryhmissä tunteet ovat helposti herkässä ja ruudun takaa kirjoittaessa väärinkäsityksiä tapahtuu helpommin kuin kasvotusten. Netissä on helppo roikkua tuntikausia, kiitos taskuun mahtuvan älypuhelimen. Ja joskus tieto lisää tuskaa ja hämmennystä. Olen itsekin miettinyt luottaisimmeko enemmän omiin vaistoihimme esimerkiksi vanhemmuudessa, jos meillä ei olisi niin paljon tutkimustietoa ja mielipiteitä parin klikkauksen päässä. Tietoa täytyy osata suodattaa, kuten myös riidanhaastajien provosoivia kommentteja. Ja on hyvä muistaa, etteivät kaikki ole rehellisiä. Mutta varsinkin pienemmissä ryhmissä olen kohdannut sellaista rehellisyyttä, jota on välillä kasvotusten vaikea saavuttaa. Ei ole tarvetta esittää mitään, kun muut ovat kymmenien tai satojen kilometrien päässä.

En toki missään tapauksessa sano, etteikö fyysinen tukiverkosto olisi kultaakin kalliimpaa, mutta en halua kuvitellakaan kuinka paljon haastavampaa tuen, avun ja (hyvien) neuvojen löytäminen on ollut ennen nettiaikakautta. Erityisesti omassa tilanteessani, jossa olen muuttanut maasta toiseen ja kohdannut monia eri käytäntöjä, puhelimen päässä oleva suomenkielinen vertaistukiryhmä antaa minulle turvaa. Omaa äidinkieltä ja kulttuuria kun ei mikään korvaa, vaikka meidän tapamme ei olisikaan se ainoa oikea tapa. Ja vaikka joku saattaisi sanoa, ettei lasten kasvatus siitä miksikään muutu, uskon, että kasvatamme lapsiamme aika eri maailmassa ja eri lailla kuin esimerkiksi omat vanhempamme. Siksikin on mukava kuulla kokeneiden sukulaisten lisäksi myös oman sukupolven edustajien mielipiteitä.

I’ve been meaning to write about this topic for a long time, and now that there was an article about it in the newest baby magazine, I finally decided to do it. The support that I’ve gotten from social media groups concerning living abroad, living as a foreigner in a certain country, becoming a mother, raising children to veganism has been significant in my life.

Especially when moving from country to another and having such big life changes in a short time, I would have felt much more lonely and lost with out the multiple Facebook groups I’m a member in. Some people say that social media can create loneliness, but at least in my case it has had totally opposite effect. I’ve gotten to know so many people, some of them I’ve met in real life, some of them not, but their help has been as priceless in any case.

Whenever I have a question in my mind, about almost anything, there’s bunch of people on the other side of the screen who for sure know an answer. Or whenever I feel like I’m the only one having whatever problem, they prove that I’m not alone. This has been really important especially when battling with issues about breastfeeding, sleeping or parenting in general. For example, I’m sure that I would have quit breastfeeding much much sooner, if there wasn’t an excellent Finnish group that helps with any doubts or questions. With this group’s support we reached a stunning one year milestone, that would have not happened with the (unfortunately) not-very-knowledgeable help I had from midwives and doctors.

Also living abroad and moving constantly leaves you, no matter what, somehow outside. For me support from the Finnish speaking groups has certainly helped – I understand everything, there’s no significant cultural differences or language barries. I can express myself best in my own mother tongue, and I’m able to ask the most difficult questions. Online I can find easier those people who support my views and for example my parenting methods, because even if I have friends or relatives who have children of their own, they might not think the same about things (and they don’t have to).

I’m not saying virtual support is problem-free – you must remember that the possibility for misunderstanding is bigger than face-to-face and that people aren’t necessarily honest. But at least in some smaller groups I have seen such honesty that would be hard to express even to your own partner. So in a way not really knowing each other might make us know each other even better, just in a different way. Also sometimes too much information is no good – I’ve been thinking whether I would follow my own instincts more if there wasn’t such an easy access to hundreds of opinions and research results. But still, I cannot and don’t want to imagine how hard parenting and living abroad has been before social media.

Naturally nothing can replace the friends and family that you have physically around, their opinions matter more than some stranger’s do and they can support in ways that no one can online. But especially if it is not possible to be close to those people, virtual support helps a lot.

Reissussa: Teneriffan Costa Adeje

Vietimme aurinkoisen talviloman Teneriffalla. Tämä oli jo toinen Kanarian-reissumme tällä porukalla ja täytyy myöntää, että alan pikkuhiljaa ymmärtää alueen viehätystä. Taaperon kanssa valmis pakettimatka lapsiystävällisessä (tai jopa lapsille suunnatussa) hotellissa on helppo vaihtoehto. Mitä enemmän turvallista ohjelmaa, sen rentouttavampi loma. Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut koskaan ajattelevani, että hyvän loman ainekset ovat puolihoidossa ja lapsiperheille suunnittelussa hotellissa.

Sekä viime vuonna valitsemamme kohde Playa Blancan Flamingo Beach-hotelli Lanzarotella, että tämänvuotinen GF Isabel Teneriffan Costa Adejella olivat oivallisia valintoja tarpeisiimme. Molemmat hotellit olivat siistejä, kotoisia suuresta koostaan huolimatta, hyvällä paikalla ja täynnä aktiviteetteja. Edullisia nämä täyden palvelun majoituslaitokset eivät kuitenkaan ole, mutta jos (löhö)lomalle ollaan menossa, sijoitan mielelläni mukavuuteen. Varsinkin pienen lapsen kanssa. Myös itse kohteet olivat sieltä viehättävämmästä päästä, jos nyt tällaista adjektiivia voi Kanarian saarten turistikylistä käyttää.

Varasimme matkan Aurinko.ee:n kautta, joka on siis Aurinkomatkojen virolainen sisaryhtiö. Näin pääsimme kohteeseen suoraan omalta kotikentältä, joka Mallorcan reissun vaihtojen ja lentokenttähotellissa yöpymisten jälkeen oli oikein tervetullutta. Palvelu sujui mainiosti, vaikka matkaopas olikin yllättynyt näin kansainvälisistä asiakkaista. Kuuden tunnin lennot menivät Leevin kanssa melko sutjakasti – oman kokemukseni mukaan näyttää siltä, että vaikein matkustusikä 1-2v. on nyt ohitettu, juhuu!

Hotellimme oli todellinen lapsiperheen unelma, jota voin suositella kelle tahansa pienten lasten kanssa matkustavalle. GF Isabel on rakennettu muistuttamaan kanarialaista kylää ja vaikka toteutus on melko teemapuistomainen on alue silti viihtyisä. Ja mikä tärkeintä, siellä on kilometrikaupalla turvallista, autotonta tilaa lapsille juosta. Huoneemme oli tilava kaksio keittiöllä ja valtavalla parvekeella. Suuret parvekkeet ja terassit näyttivätkin kuuluvan lähes jokaiseen huoneistoon. Hotellin alueella on ravintoloiden, minimarketin ja baarien lisäksi kaksi sisä- ja kaksi ulkoleikkipaikkaa sekä kolme lämmitettyä allasta, joista yksi on pyhitetty kokonaan lapsille ja toisissakin oli lapsille sopivan matala kohta. Kaiken tämän lisäksi aulassa oli viihdykettä, jotta lapset jaksavat odottaa sisäänkirjautumista. Joka ilta järjestettiin minidisko, josta meidän taaperomme piti kovasti, ja joka päivä toimi myös lastenkerho, jonne yli 3-vuotiaan voi jättää ilman vanhempia puuhailemaan. (Hieman kateellisena katselin isompien lasten vanhempia, jotka lekottelivat keskenään altaalla lasten osallistuessa aarteen etsintään. Ehkä mekin joskus sitten….) Hotellin puolihoito piti meidät hyvässä lihassa, joten montaakaan syytä hotellista poistumiselle ei ollut.

Costa Adeje itsessään on ihan kelpo turistikylä, jossa parasta on leveä ja pitkä, autoton rantabulevardi leikkipuistoineen ja itse ranta, joka syvenee melko hitaasti. Hiekka on hienonhienoa mustaa laavakivihiekkaa. Vaikka sää suosikin meitä, merivesi oli näin helmikuun alussa hyytävää, joten tyydyimme rakentelemaan (ja tuhoamaan) hiekkalinnoja. Costa Adejessa ei ole montaakaan korkeaa rakennusta, mikä miellyttää minun silmääni huomattavasti enemmän kuin megakokoiset hotellikompleksit. Kuulin, että Adejella olisi hieman poshimpi maine, mutta ei se ainakaan häiritsevällä tavalla näkynyt missään. Vastaantulevat turistit olivat lähinnä lapsiperheitä tai vanhempia ihmisiä, bileporukat ovat löytäneet paikkansa jostakin muualta, mikä tietysti sopi meille. Emme puolihoidon vuoksi tutustuneet ravintolatarjontaan kovinkaan syvällisesti, mutta voin ehdottomasti suositella Buenavidan vegaaniravintolaa. Vaikka sijainti autionoloisen ostarin sisäpihalla ei todellakaan ole viehättävimmästä päästä, ovat palvelu, ruoka ja smoothiet visiitin arvoisia.

Hotellissa “loikoilun” ja rantabulevardilla juoksentelun lisäksi teimme kaksi omatoimiretkeä – bussilla viereiseen Los Cristianosiin ja vuokra-autolla saaren pääkaupunkiin Santa Cruziin. Nämä toivat kivaa vaihtelua, vaikka en kumpaakaan kuvailisi varsinaiseksi must see-kohteeksi. Los Cristianos oli pikaisella katsauksella räjähtäneen näköinen ja ruuhkainen, Playa de las Teresitas tosin on kaunis ranta. Söimme myös erinomaisen lounaan Habibi-ravintolassa. Santa Cruzista löytyy shoppailumahdollisuuksia ja muutama kaunis rakennus, mutta suurelta osin se on aika ruma kaupunki. Kauppahalli Mercado Municipal Nuestra Senora de Africa oli näkemisen arvoinen ja sieltä löytyi myös kelpo leikkipaikka.

Costa Adejen lähellä sijaitsee myös useampi vesi- ja eläinpuisto, jotka jäivät tällä kertaa kokeilematta. Päiväretkimahdollisuuksiakin löytyy vuoristoretkistä La Gomera-saaren visiittiin, joten kaksikin viikkoa hurahtaisi täällä varmasti nopeasti. Uskon, että saatamme hyvinkin vielä palata Teneriffalle, ehkäpä jopa samaan kohteeseen. Keski-ikäistymistä havaitavissa?

Onnistuneesta lomasta huolimatta olen iloinen kotiinpaluusta – pääsen taas vegaanipatojeni ääreen ja kohta saattaisi olla ajankohtaista valmistella erään pienen herran tuloakin. 😍

We spent sunny winter holiday (nr. 2) in Tenerife. This was already our second Canaria trip together, and I have to say I’m starting to understand the appeal of this area. With a small child it is just so easy choice to go on a ready package trip to child-friendly hotel. The more there’s safe activities, the more relaxing holiday it’ll be for the whole family. I can’t believe it’s me saying this – family hotel in Canary Islands was close to a nightmare only some years ago.

We’ve managed to find amazing hotels on both of our trips to Canary Islands. Last year we spent a week in Flamingo Beach hotel in Lanzarote’s Playa Blanca and this year we chose GF Isabel in Tenerife’s Costa Adeje. Both hotels have very good location, they’ve had excellent service and tons of activities (many pools, kids’ club, fitness, evening program….), and they manage to be cozy even they are very big hotels. Cheap these full-service hotels are definitely not, but if I’m going on a holiday where I wanna relax, I’m ready to pay a bit extra. Also both towns were pretty alright, being tourist villages and all.

We booked first time from an Estonian travel company, Aurinko, which gave us the advantage to travel with straight flights from Tallinn. What a nice change to our Mallorca trip where we spent 24 hours travelling, if you count the nights in Berlin airport hotel. I was a bit concerned about the 6 hour flight, but both ways it went somewhat painless. It seems like the most difficult time to fly with a small child is between 1 to 2 years, and with Leevi we’ve now passed it, wohoo!

Our hotel was really a dream come true for a family with small children. GF Isabel is built to resemble a traditional Canarian village, and even it does have a bit of a kitschy theme-park feeling it’s still very cozy, and most importantly there’s loads of car-free space for a toddler to run around. Our room, one bedroom apartment, was spacious and came with a kitchen and huge balcony. Big balconies and terraces anyway seemed to be normal in this hotel. In addition to the restaurants and bars in the hotel, there’s two inside and two outside playgrounds and three heated pools, one dedicated for children and two other having also shallow side for kids. On top of all this there was entertainment for children in the lobby, mini disco every evening and a daily kids’ club. The half-board kept us fully fed, so there really wasn’t many reasons to leave the hotel.

Costa Adeje itself is not bad either – the best thing was the broad, long, car-free beach promenade with a few playgrounds, and the beach with its fine, lavastone sand. Even the weather was kind to us, sea water was way too cold (even for this Finn) to swim in, so we were concentrating in building, and destroying, sand castles. There’s not many very high buildings in Costa Adeje which pleases my eye. I heard that Adeje has somewhat poshier reputation, but it did not feel too fancy at all. Most tourists seemed to be other families or older couples, not many party people to be seen. Because of the half-board we didn’t test too many restaurants, but I can definitely recommend vegan restaurant called Buenavida in Fanabe shopping center – location is far from pretty, but service, food and especially smoothies were great!

Apart from “lazing” at the pool and running around the hotel we did two trips by ourselves – one with a local bus to Los Cristianos and another with rental car to the capital Santa Cruz. Even though these trips brought some change to the daily schedule, I wouldn’t say that either place is really a must-see. Los Cristianos seemed quite outdated and very crowded, Playa de las Teresitas was a nice beach though. We also ate excellent Lebanese lunch in Habibi restaurant. For shopaholics Santa Cruz offers probably more to see than to our crowd. There’s a few pretty buildings and the market hall, Mercado Municipal Nuestra Senora de Africa, was worth of a visit, but mainly the city wasn’t really very pretty.

There’s several water and animal parks close to Costa Adeje, but this time we didn’t have need to visit those. Tenerife also offers plenty of day trip possibilities, from a mountain hike to a boat trip to the other islands, so I could easily imagine spending more than one week here. Actually I wouldn’t be surprised if we’d visit Tenerife someday again, maybe even the same hotel. Is this called middle-aging?

Our holiday was wonderful, but I’m happy to be back home – I get to cook again, and soon it might be time to start seriously preparing for certain little boy’s arrival. 😍

Lempipaikkojani: Tokumaru

Yksi aivan ehdoton lempparini Tallinnassa on japanilainen ravintola Tokumaru. Tai siis heidän ruokansa, heidän ravintolassaan olen syönyt oikeastaan vain muutaman kerran. Tokumarulla on Solaris-keskuksessa kauppakeskusravintolaksi ihan viihtyisä paikka, mutta heillä on siellä ja Balti Jaama Turgilla myös pienet take away-ravintolat. Useimmiten ruoka tulee napattua mukaan salin jälkeen Balti Jaamalta tai tilattua Woltista.

Tokumarun sushi on varmaankin parasta mitä olen syönyt, tai aivan varmasti ainakin Tallinnan parasta. Aina tuoretta, löytyy sekä klassikoita että mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia. Kaikkein hienointa on, että Tokumarun vegaaninen sushi on niin herkullista, etten edes kaipaa kalaa. Sushin lisäksi Tokumarulla on listallaan laaja valikoima muita japanilaisen keittiön herkkuja, niin lämpimiä ruokia kuin kylmiä salaattejakin, niin lihan- kuin kasvisyöjille. Heidän arkilounaansa on todella rahansa arvoinen, eivätkä hinnat muutenkaan ole kohtuuttomia.

Eli jos satut Tallinnaan ja kaipaat jotakin muuta kuin modernia virolaista, suuntaa ihmeessä Tokumaruun. Ruoka on ollut aina todella freshiä myös kotiin tilattuna, joten jos talvimyrsky yllättää niin mikset kokeilisi tätäkin vaihtoehtoa. Suosittelen vegaanista 24 palan sushisettiä. 😉

Best sushi in Tallinn is in Tokumaru. Alright, that’s a bit unfair as I have only tested a few, but just because this one’s so good, why look further! It’s not the cheapest, that’s for sure, but cheap and sushi should not be in the same sentence anyway. It’s always fresh, and always interesting.

Tokumaru has been my favorite since the beginning and now during the vegan challenge became even more so. Their vegan sushi is so good, you will not even miss that salmon or tuna and they have other vegan options too, like teriyaki tofu rice bowl. They also offer really affordable lunch deals. I could honestly eat their food if not daily, for sure weekly. Apart from sushi and vegan food, Tokumaru has a wide menu of hearty Japanese style soups and noodle dishes and many other delicious things. So this is pretty perfect place to go if you have both meat lovers and vegans in your group.

Tokumaru has a proper restaurant in Solaris shopping center and also take away points in Solaris and Balti Jaama Turg (strategically located on my route out from the gym), but we usually order from Wolt. Even delivered food is always fresh and yummy, and that must tell you something. So in case you are here, and looking for something else than that modern Estonian, I can warmly recommend this.

Lastenvaunuhulluudesta

Odottaessani Leeviä minulla oli kuukausikaupalla aikaa tutkia lastenrattaiden ihmeellisyyksiä netissä, mutta paikan päälle en päässyt testaamaan, Ugandassa kun olimme. Kun vihdoin saavuimme Saksaan ja pääsin paikalliseen lastenratastaivaaseen, ei sieltä löytynytkään niitä kiesejä, jotka olin suomalaisten käyttökokemusten perusteella päättänyt hankkia. Olin yhtäkkiä ihan pihalla, mutta yksi kriteeri pysyi kirkkaana – rattaisiin ei tuhlattaisi omaisuutta. Myyjän esitellessä tonnin Saksassa valmistettuja rattaita, silmäni kiersivät edullisimmissa vaihtoehdoissa. Lopulta mukaan tarttuivat Mountain Buggyn Cosmopolitanien edellisvuoden malli, joka oli hyvässä alessa. Näiden rattaiden istuimesta sai sekä vauvakopan että istuimen 6kk-4 vuotta vanhalle lapselle, ja päätin että nämä ovat ne ainoat ja oikeat.

Samaan aikaan ihmettelin Facebookin Lastenvaunuhullut-ryhmän meininkiä. Näillä kymmenillä naisilla (en ole nähnyt ryhmässä yhtään miestä) tuntui olevan joku ruuvi löysällä, niin ahkerasti he vaihtoivat, puunasivat ja vertailivat erilaisia satoja euroja maksavia rattaita. Nehän ovat vain rattaat, ajattelin. Saksan leppeässä lokakuussa ja Suomen lumettomassa marraskuussa meidän Mountain Buggymme hoitivat homman hienosti eikä valittamista ollut. Ugandassa rattaat koristivat olohuonettamme, kun ei niillä päiväunia kummempaa käyttöä siellä ollut. Sitten aloimme pohtia, että ne ovat kyllä melko isot ja painavat matkusteluun. Bongasin netistä Recaron Easylifet, ne menisivät todella pieneen kasaan ja värivalikoimassa olisi Wolfin rakastama kelta-musta. Ei siis tarvinnut kahdesti käskeä, kun rattaat jo odottelivat meitä Neuburgissa. Ja olivathan ne ihanan kätevät, taittuivat kasaan sekunnissa ja olivat kevyet kantaa.

Elokuussa muutimme tänne Tallinnaan ja vihdoin isoillekin rattaille tuli käyttöä. Suht tyytyväisenä työntelin Leeviä niissä pitkin uuden kotikaupunkimme katuja, mutta aika ikävästi ne rämisivät vanhankaupungin mukulakivillä. Matkarattaatkin jumittuivat raatihuoneentorin jokaiseen kivenkoloon. Sitten tuli marraskuu ja ensilumi (ja se viime talven ainoa sellainen). Olin lähdössä kauppaan, kun rattaiden etupyörät juuttuivat ensimmäiseen kinokseen. Kiroten palasin rattaita perässä raahaten kotiin ja soitin Wolfille, että en pärjää näiden kanssa tätä Pohjolan talvea, tarvitsen jotkut (lastenrataspiireissä hyökkäysrattaiksi kutsutut) monsterirattaat. Niinpä suuntasimme illalla kauppaan, josta mukaan lähti kiinteillä ilmakumisilla pyörillä varustetut Emmaljungat. Yhtäkkiä meillä olikin kolmet rattaat – mitähän vattua?!

Vaikka lunta ei sitten viime talvena paljoa enempää saatukaan, työntelin Emmaljungia hetken tyytyväisenä, koska ne kiitivät paljon pehmeämmin vanhan kaupungin vaativassa maastossa. Samaan aikaan pistin ensimmäiset rattaamme myyntiin, koska tilaa tai tarvetta kolmille rattaille ei todellakaan ollut. Kesää kohden huomasin kuitenkin Emmaljungien muutaman miinuksen kasvavan plussia suuremmiksi – kiinteät etupyörät olivat ärsyttävän raskaat kaupassa, kori oli liian pieni ja kasauskoko aivan massiivinen. Tarvitsimme helpommin kuljetettavat rattaat, koska niitä taiteiltiin takakonttiin ja kannettiin päiväkodin rappusia ylösalas harva se päivä. No, olihan meillä ne matkarattaat. Mutta niiden pyörät olivat niin onnettomat, että kiroilin kuuluvasti mukulakivillä riuhtoessani ja mulkoilin ikävästi ihmetteleviä turisteja. Ei, ei, ei. Taasko uudet rattaat? Tämähän menee jo ihan hullun hommaksi.

Hetken taas googlailtuani tulin siihen lopputulokseen, että molemmat olemassa olevat rattaat myytäisiin ja niiden tilalle hankittaisiin jotakin mikä menee kompaktiin tilaan mutta jossa on kunnon pyörät. Tällä yhtälöllä löysin Bumbleride Indiet, jotka (pahaksi) onnekseni olivat Suomessa melko hyvässä tarjouksessa. Niin hyvässä, ettei käytettyjä kannattanut ostaa. Niinpä, vanhat kiesit myytyäni, kävin noutamassa Indiet. Näihin olen Leevin kanssa vielä puolen vuoden jälkeen melko tyytyväinen, mutta olen jo luopunut ajatuksesta, että jossakin olisi olemassa yhdet koko ratasiän kestävät täydelliset rattaat. Indieissä on mielettömän hyvät pyörät, iso kori ja mahtava kuomu, mutta kasauskoko on edelleen melko iso, enkä näitä sen vuoksi mielelläni reissuun ottaisi. Onneksi Leevin kanssa reissatessa ei enää tarvitse rattaita. Uutta vauvaa ajatellen nykyisiin rattaisiin saisi kopan, mutta kopasta istuimeen siirryttäessä lapsi voi istua vain menosuuntaan, enkä pidä siitä ajatuksesta täällä tuulisessa Tallinnassa. Joten, voinette jo arvata…. Meillä on taas uudet rattaat, jo aiemmin miettimäni Cybex Baliokset, jotka odottavat testiajoa eteisen nurkassa (en raaskisi antaa Leevin kurata niitä) ja jotka ovat ominaisuuksiltaan, ironista kyllä, melko samanlaiset kuin ihan ensimmäiset rattaamme. Ja voin jo ennustaa, että ne pienen pienet matkarattaat löytävät nurkkiimme viimeistään ensi syksynä.

Että niin, tässä sitä ollaan, ihan lastenvaunuhulluna.

IMG_9537
Photo by Jea’s Photo World

There’s a Finnish group in Facebook that gathers together all the people who are crazy about buggies, strollers and prams. When Leevi was born I used to wonder who are these people who put hundreds, if not thousands of euros, in kids’ buggies, and change them after every month. We, for sure, would only get one buggy and that’s it.

When we arrived to Germany two months before Leevi’s due date, we visited a baby equipment heaven that had hundreds of buggies. And we were supposed to choose one of them. The sales person recommended prams that cost thousand euros and were, naturally, made in Germany, but I wasn’t interested on investing so much in such a thing. So we found, in good offer, Mountain Buggy’s Cosmopolitan, that was supposed to last from birth until 4 years. When Leevi was born we were very happy with our choice – the buggy moved smoothly in autumny Germany, in the shops, and in Finland’s snowless November. After we moved back to Uganda, the buggy was mainly a decoration in the middle of the living room or a movable cot on the terrace. No special functions needed. When Leevi got a bit bigger and out of the baby pram, we started thinking whether something smaller would be better for travelling. After some googling I found Recaro Easylife, in Wolfi’s favorite color, and so we ordered that to wait us on our next trip to Germany. The buggy was so easy to fold and so light to carry. But when visiting Tallin for the first time with a child, I already noticed that the wheels were absolutely terrible for the old town cobblestones.

In August then, we moved to Tallinn and I was pretty happily strolling around the town with our Mountain Buggy – until the first (and the last) snow came in November and the buggy wouldn’t move 2 meters from our door. I cursed and dragged it back home, calling Wolfi that we need something that is meant for this shitty weather. So, in the evening we found ourselves with a brand-new Emmaljunga, with sturdy air-filled wheels that would go thru anything. So now we had three buggies, what the hell happened??

I decided to sell our fist one, we wouldn’t need that one anymore. But by summer I was fed up with the Emmaljunga too – it was too big and heavy to transport between home and kindergarten and the solid wheels and small basket were annoying in the shop. I needed something that would combine the good abilities of the travel buggy and this huge one. I decided to sell both of them and once more go googling for the one last buggy. I found Bumbleride Indie – with big, air-filled, turning wheels, big basket, very good canopy… That should move anywhere, on the cobblestones and in snow, but still be pretty neat package when folded. And moments later it was here, our new, our last buggy. I have been happy with the Bumbleride, it really goes thru anything, but is still sporty and easy to maneuver. It goes into somewhat manageable package, though it certainly is not a travel buggy. But…. for the new baby, the seat is only face-forward and I don’t like that idea, especially here in windy, cold Tallinn. So guess what, we have once more, a new buggy, now Cybex Balios. Which ironically is pretty much the same as the very first one we had. And my bet is that by next autumn we will have one of those tiny travel buggies in our storage once more.

So here I am, crazy buggy lady….

Terveelliset, vegaaniset mokkapalat

Vegaanihaasteen lisäksi myös mokkapala sai ainakin mun medialähteissä kummallisen paljon huomiota tammikuussa. Ja mikäs siinä, mokkapalahan on kaikkien ysärilasten ikisuosikki. Olen aikoinaan itsekin leiponut niitä peltikaupalla ja syönyt helposti saman verran. Muistaakseni jossain vaiheessa isäni pyysi minua leipomaan joskus jotain muutakin kuin tuota suklaista herkkua – oli ilmeisesti saanut yliannostuksen tai huolissaan vyötäröstään.

No nyt minä olen se aikuinen, joka on huolissaan liiasta herkuttelusta, eikä mokkapaloja mielestäni voi syödä vain yhtä, vaan niitä täytyy saada vähintäänkin neljä. Joten päätin yrittää tehdä klassikosta hieman terveellisemmän version. Ja vegaanihaasteen merkeissä toki myös vegaanisen. Lopputulos oli sen verran onnistunut, että päätin jakaa reseptin. Toisin kuin originaaliversiossa, tässä reseptissä kuorrutus tehdään ensin, koska sen jähmettyy hitaammin. Ihan esikuvansa vertaiseksi mättöherkuksi tätä ei ehkä tunnistanut, lähinnä kuorrutuksen vuoksi. Mutta hyvää oli, ja erityisen hyvää vasta seuraavana päivänä. Hassu juttu muuten – tätä kun olisi hyvällä omalla tunnolla voinut ottaa sen kolmannenkin palan, niin huomasin että makeanhimo olikin jo tyydytetty, nämä kun ovat niin täyttä tavaraa!

Terveelliset, vegaaniset mokkapalat

Healthy, vegan coffee brownies

1 pieni vuoallinen / 1 small oven tray

  • 0,5 dl vahvaa kahvia / 0,5 dl strong coffee
  • yhden kookosmaitotölkin valkoinen osa (laita tölkki yöksi jääkaappiin, kaavi kiinteä osa mokkapaloja varten ja säästä loput muuhun) / white part of one jar of coconut milk (to separate place in the fridge overnight)
  • 5 tuoretta, kivetöntä taatelia /  5 fresh, pitted dates
  • 2 rkl sokeroimatonta kaakaojauhetta / 2 tbsp cocoa powder

Sulata kookosmaitoa hieman mikrossa. Lisää kulhoon taatelit, kahvi ja kaakaojauhe. Sekoita blenderissä tasaiseksi ja anna jähmettyä välillä sekoittaen tunnin pari jääkaapissa.

Melt the coconut milk slightly in the microwave oven. Add dates, coffee and cocoa powder, blend in a blender until smooth. Let the topping firm in the fridge for few hours, mixing once and a while.

  • 1,5 dl täysjyvävehnäjauhoja / 1,5 dl full corn wheat flour
  • 1 dl mantelijauhoja / 1 dl almond flour
  • 0,5 dl sokeroimatonta kaakaojauhetta / 0,5 dl cocoa powder
  • 2 tl leivinjauhetta / 2 tsp baking powder
  • ripaus suolaa / pinch of salt
  • 6 tuoretta, kivetöntä taatelia / 6 fresh pitted dates
  • 50 g vegaanista margariinia / 50g vegan margarine
  • 1,5 dl vahvaa kahvia / 1,5 dl strong coffee
  • Koristeeksi kookoshiutaleita / coconut flakes for decoration

Yhdistä kuivat aineet. Sulata margariini, lisää joukkoon taatelit ja kahvi, sekoita blenderillä tasaiseksi. Sekoita ainekset keskenään tasaiseksi taikinaksi. Levitä leivinpaperilla vuoratun pienen vuoan pohjalle, paista 200 asteessa 15 minuuttia. Anna jäähtyä. Kun kuorrute on jähmettynyt tarpeeksi, levitä se pohjan päälle, ripottele koristeeksi kookoshiutaleet ja jätä vielä hetkeksi kylmään jähmettymään. Nauti!

Mix dry ingredients together. Melt the margarine, add dates and coffee and blend with blender until smooth. Mix all ingredients into smooth dough. Pour dough on a baking tray lined with baking paper, bake in 200 degrees for 15 minutes. Let it cool. Once the topping is firm enough, pour it over the cake, sprinkle coconut flakes on top and place in the fridge for a little bit longer. Enjoy!

20180129_145817263920466.jpg