Yksi kokemus virolaisesta terveydenhuollosta

Vielä kun asiat ovat suht tuoreessa muistissa, ajattelin kertailla kokemustani raskauden seurannasta ja synnyttämisestä virolaisessa terveydenhuollossa.

Minulta on kysytty muutamaan kertaan miten vertaisin virolaista sairaalahoitoa suomalaiseen, mutta tähän en oikeastaan pysty ottamaan kantaa kun en ole Suomessa koskaan ollut raskaana enkä synnyttänyt. Toki olen kuullut miten hommat siellä hoidetaan, mutta omia kokemuksia voi vertailla vain Saksan ja Viron välillä. En myöskään osaa sanoa miten hommat toimivat silloin kun ei voi vakuutuksen turvin käydä yksityisellä lääkärillä juuri silloin kuin huvittaa. Olen ollut niin onnekkaassa asemassa, ettei ole tarvinnut turvautua julkiseen puoleen raskaudenseurannassa (tosin uskon että se on täällä Virossa ihan samalla tasolla kuin Suomessa). Synnyttämään en sentään mihinkään yksityissairaalaan päässyt, kun ei sellaista ole täällä olemassa.

Raskauttani seurattiin Fertilitas-nimisellä klinikalla, joka on siis yksityinen lääkäriasema Mehiläisen ja muiden suomalaisten vastaavien tyyliin. Valitsin ko. klinikan, koska joku jossain sitä suositteli. Aluksi olin pettynyt saamaani palveluun – lääkäri ei ottanut huoliani tosissaan ja ensimmäinen kätilö ei osannut vastata mihinkään kysymykseen. Mutta onneksi sain ajan toiselle kätilölle, joka oli aivan ihana ja huomioonottavainen, ja hän jatkoi seurantaa synnytykseen asti. Ultraäänilaitteet olivat heillä viimeistä huutoa ja ultraavat lääkäritkin hyvin huolellisen oloisia – kävin ultraäänitutkimuksessa yhteensä kolme kertaa. Englannin kieli ei ollut ongelma kenenkään kanssa. Kätilön luona otettiin perus pissa- ja verikokeet, kuunneltiin sydänäänet ja mitattiin maha, kuten uskoisin neuvolassakin tapahtuvan.

Tallinnassa toimii kaksi synnytyssairaalaa – Pelgulinna ja ITK, jonka itse valitsin. Molemmilla sairaaloilla on hyvät englanninkieliset nettisivut, ja molemmat vaikuttivat oikein hyviltä vaihtoehdoilta. Kätilöni oli ollut ITK:ssa töissä, joten hän tunsi heidän käytäntöjään ja kätilöitään. Tämä oli suurin syy miksi valitsin ITK:n. Sairaala on myös kivenheiton päässä Leevin päiväkodilta, joten alue oli ennestään tuttu. Molemmat sairaalat panostavat luonnolliseen synnytykseen ja imetysneuvontaan, ainakin jos nettisivuja on uskominen. Synnytyssalit on varustettu hyvin kylpyammeista jumppapalloihin ja perhehuoneita löytyy. ITK:n huoneet oli juuri remontoitu, ja olivatkin ihan viihtyisiä. Erityisesti synnytyssalit tekivät vaikutuksen siisteine valoisine tiloineen. Vaikka kaikki kätilöt ja lääkärit eivät puhuneet englantia, pärjäsin kohtuullisesti englanti-viro-suomi-sekamelskalla; henkilökunta oli ymmärtäväisen oloista ja suurin osa kätilöistä mukavia. Lääkärit vaikuttivat jokseenkin koppavilta. Respa tosin oli papereidemme kanssa ihan hukassa – sisäänkirjautuminen kesti puoli tuntia, jonka aikana ehdin kärvistellä aika monta supistusta sairaalan aulassa muiden ihmisten toljottaessa… Kätilöt osastolla vaihtuivat tiuhaan enkä nähnyt ketään kahdesti. Kätilöiden neuvot myös vaihtelivat aika lailla, mutta ei se minua varsinaisesti haitannut.

Ruuhkaa ainakin ITKssa ilmeisesti on – Niilon kanssa samana päivänä syntyi 18 vauvaa. Kuulin huhua, että edellisenä viikonloppuna kaikki synnytyksen jälkeisten huoneiden sängyt olivat varattuja ja naisia vauvoineen lähetettiin odottavien osastolle. Me onneksi saimme viimeisen vapaana olevan perhehuoneen – valtavan kokoisen VIP-lukaalin keittiöineen. Hintaa huoneella kolmen aterian kera oli 60 euroa per yö. Varmasti keskustan edullisin hotelli. Olen todella onnellinen, että saimme oman huoneen, koska vietimme sairaalassa neljä yötä – se olisi ollut sietämättömän pitkä aika tällaiselle ihmiskammoiselle jossakin yhteishuoneessa. Ruoka sairaalassa oli sitä kuuluisaa sairaalamättöä – aika karmeaa, tunkkaista ja epämääräistä…

Keskimäärin sairaalassa vietetään kaksi yötä synnytyksen jälkeen, mutta me jouduimme oleskelemaan lukaalissamme peräti neljä, koska vauvan verensokerit laskivat liikaa. Neljä yötä ei ehkä muuten olisi haitannut, mutta Leevin vuoksi jokainen lisäpäivä tuntui tuskaisen pitkältä. Loppujen lopuksi olen kuitenkin iloinen siitä, että meillä oli Niilon kanssa niin paljon aikaa pesiä kahden kesken.

Virossa ei ole neuvolaa Suomen tapaan eikä kätilön kotikäyntejä saksalaisittain. Tuoreiden vanhempien tehtävänä on varata tarkastusaika perhelääkärille viimeistään kuukauden kuluessa synnytyksestä. Jos ongelmia tulee sitä ennen, voi sairaalassa käydä imetysneuvonnassa. Me kävimme ensimmäisessä tarkastuksessa kahden viikon iässä ja nyt toisen kerran kuukauden ikäisenä. Hitaanlaisen kasvun ja vatsavaivojen vuoksi seuraava aika on varattu taas parin viikon päähän. Esikoisen kanssa olisin varmaan ollut kauhuissani moisesta kontrollinpuutteesta, mutta nyt koen systeemin ihan toimivaksi. Olisin tosin tyytyväisempi, jos vastasyntynyttä ei tarvitsisi kiikuttaa normaalille pöpöjen täyteiselle klinikalle.

Kaikenkaikkiaan olen siis tyytyväinen saamaamme hoitoon, en usko että tämä eroaa Suomesta kovinkaan paljoa. Toki yksityisellä sektorilla käyminen antaa ruusuisemman kuvan.

I have been asked to compare differences between Estonian and Finnish health care system from expecting mother’s point of view. I’m however unable to do so as I have never been pregnant or given birth while living in Finland. Anyhow, I thought of writing something about the experience I’ve had here. I have to say thought that my experience is not really the same as common Estonians would have, as I don’t belong to their social security. Because of our insurance I had a possibility to choose which ever (private) clinic I preferred, but was giving birth in a normal public hospital (the only kind there is).

I chose a clinic called Fertilitas as I had heard someone recommending it. My first impression wasn’t too good as the doctor I saw didn’t seem to take my concerns seriously and the first midwife couldn’t answer my questions. Just before giving up and changing clinic, I got an appointment with another midwife who was absolutely lovely. So I stayed with her until giving birth. The pregnancy follow up was pretty standard – blood and pee tests, three ultrasounds, measuring belly and listening baby’s heartbeat.

There’s two hospitals in Tallinn for giving birth. They both have English web pages where to find all kinds of info, and they both seem to have pretty similar view on giving birth. As my midwife had worked in ITK and knew some people there, I chose that one. Hospital had pretty nice fully equipped delivery rooms and newly renovated post-natal ward. Even though not everyone spoke English I managed to communicate somehow, everyone seemed quite understanding. It took a good while to get us checked in in the hospital though, as they were totally flustered with our documents. The other patients had some morning entertainment watching me fighting contractions in the lobby for half an hour.

Apparently at least ITK is very busy at the moment – Niilo shared his birthday with 18 other babies. I heard a rumour that on the weekend before they had no free beds at the post-natal ward and had to locate the new mothers in some other units. We were lucky and got the last free family room, VIP room with our own kitchen and lots of space.

On average mothers and babies spend two nights in the hospital but we ended up staying four as Niilo’s blood sugar was a bit low. Otherwise I would have been totally fine with it, but I really wanted to get back home to Leevi. Anyway in the end it was a good opportunity to fully concentrate to the baby.

In Estonia the newborns’ go to the familydoctor for check ups – no “neuvola” Finnish style or midwife coming home like in Germany. Also the first check up should be within one month from birth, which seems like a long time. Now with second child thus is fine for me even though I would prefer not bringing my baby to a normal clinic full of all kinds of bugs. Niilo had his first check up in the age of two weeks, anotherone now with one month and next one again in two weeks because of the slowish growth.

All in all I’ve been happy about my experience so far, no complaints really. Maybe it would be different without the insurance, but I think in any case the health care in Estonia is not too different from Finland.

Advertisements

Kevään ja kesän reissusuunnitelmia

Vauvauutisten vaihteluksi ajattelin tällä kertaa valottaa meidän tämän vuoden reissusuunnitelmia. Matkustustiheys on viime aikoina ehkä hieman harventunut, ellei lähes kuukausittaisia Suomen-reissuja lasketa.

Wolfi on nyt kesäkuuhun asti kotona, kiitos Saksan vanhempainvapaasysteemin, joten meillä on aikaa käydä sukuloimassa ajan kanssa. Ensin matkaamme Suomeen; tällä kertaa kokonaiseksi viikoksi pikapyrähdyksen sijaan. Koska nelihenkinen (!) perheemme ei tahdo enää mahtua vanhempieni nurkkiin, varasimme Airbnb:n Espoosta, kuinka eksoottista! Suunnitelmissa on sukuloinnin lisäksi kaverien tapaamista, Lapsimessuja ja kirppisten koluamista.

Suomireissun jälkeen käännymme kotona pesemässä pyykit ja suuntamme nokat kohti etelää, eli Neuburgia. Siellä vietämme toivottavasti kesäiset kaksi ja puoli viikkoa niin ikään sukuloiden ja kiireettömyydestä nauttien. Myös Neuburgista olemme joutuneet etsimään uutta majoitusta Wolfin vanhempien tilojen käydessä turhan tiiviiksi. Kotilomista alkaa tulla kalliita… Itselläni ei ole vielä sen suurempia odotuksia Saksan reissua kohtaan, Wolfi lienee suunnitellut jo tarpeeksi.

Wolfilla ei ole varsinaista kesälomaa, joten olemme suunnitelleet kesälle lyhyempiä pyrähdyksiä. Kesäkuussa käymme todennäköisesti Tukholmassa – tähän reissuun ajattelimme yhdistää myös visiitin Riiassa, sieltäkin kun on laivayhteys Stokikseen. Myöhemmin kesällä pääsemme toivottavasti mökkeilemään jonnekin päin Viroa. Ja eiköhän kesään pari Suomi-viikonloppuakin mahdu.

Wolfin on tarkoitus pitää kolmas isyyslomakuukausi ensi talvena ja olemmekin suunnitelleet sille ajalle pidempää reissua jonnekin lämpimään.

Mutta nyt nautitaan tästä ihanasta kevätauringosta!

To give you something else to read about than baby stuff, I decided to enlighten you about our travel plans for this year.

Thanks to Germany’s great parental leave system, Wolfi is home with us until June, so we have time to visit our families for a bit longer time than usually. First we will stay in Finland for a week – we’ve booked Airbnb from exotic Espoo. We’ve I’ve planned already whole lot of program for us; Children’s fair “Lapsimessut”, flea markets, meeting family and friends. I bet one week goes by in a second.

Next trip is to Germany, where we have also rented a place to stay – our parents’ homes are getting too tight for the family of four (!) which means quite an increase in our budget… For our stay in Neuburg I have no plans, I’m sure Wolfi has planned enough already.

Wolfi does not have a possibility for longer summer holidays this year so for summer we’ve planned some shorter excursions. We wanted to visit my brother and his wife in Stockholm and thought to combine it with a road trip to Riga – there’s a ferry connection from Riga to Stockholm. Later in summer we are hoping to rent a summer house somewhere in Estonia. Even I’m pretty excited about these travels too, I’m perhaps even more excited about our plan to stay part of next winter somewhere where is no need for winter overalls – Wolfi will have the third month of his parental leave then.

But now, let’s enjoy the gorgeous spring sun!

Synnytyskertomus

Niilon synnytys lähti käyntiin aivan yllättäen kaksi ja puoli viikkoa ennen laskettua aikaa; ruoka kypsyi uunissa ja päätin ennen syömistä vähän joogata. Heti ensimmäisen venytyksen aikana housuun lorahti jotain ja epäuskoisena siirryin vessaan ihmettelemään todetakseni, että kyllä vain, lapsivettä se on. Päivän aikana ei muistaakseni supistanut yhtään tai ollut mitään muutakaan merkkiä synnytyksen alkamisesta. Ensishokista selvittyäni huutelin miehelle alakertaan, että nyt taitaa olla tosi kyseessä. Olimme molemmat tosi hermostuneita, vaikka mitään kipuja ei ollut ja vesikin oli kirkasta. Hetken päätä selviteltyäni soitin ensin kätilölleni, joka ohjeisti odottelemaan rauhassa kotona – sairaalaan ei tarvitsisi lähteä ennen aamua, ellei synnytys lähtisi tosissaan käyntiin. Seuraavaksi soitin äidilleni, joka lupasi pakata kamppeensa ja hypätä heti seuraavaan laivaan. Soitin myös tutulle lastenhoitajalle siltä varalta, että joutuisimme lähtemään sairaalaan ennen kuin äitini ehtisi meille.

Koska supistuksia ei kuulunut, yritimme jatkaa iltatoimia niin normaalisti kuin mahdollista ettemme turhaan huolestuttaisi Leeviä. Kumma kyllä ruoka ei oikein maistunut. 😅 Saimme kuin saimmekin Leevin nukkumaan ihan normaalisti ja odottelimme äitini saapumista, jonka jälkeen yritimme kaikki saada hieman unta palloon. Itse en tosin montaakaan silmäystä nukkunut ennen puoli kahta, jolloin havahduin vaimeisiin supistuksiin. Yritin vielä nukkua, mutta ei siitä tullut enää mitään, joten herätin miehen seurakseni. Katsoimme Netflixiä ja söimme suklaata, supistukset selätin hengitellen ja lantiota pyöritellen – niitä tuli jo muutaman minuutin välein, mutta ne eivät olleet vielä voimakkaita. Neljän maissa soitin kätilölle uudestaan ja päätimme tavata sairaalalla aamukuudelta. Aamulla supistukset olivat jo melko epämukavia ja niihin piti keskittyä yhä enemmän.

Sisäänkirjautumishässäkän jälkeen pääsimme synnytyssaliin, jonka jälkeen en ole enää kärryillä kellonajoista. Muutaman tunnin jälkeen supistukset kävivät niin kivuliaiksi, ettei pelkkä hengittely ja hieronta enää riittäneet kivunlievitykseksi, joten päätin kokeilla lämmintä suihkua. Se auttoi hieman, mutta vain hetken ja pian oli pyydettävä kätilöltä jotakin vahvempaa. Hän suositteli epiduraalia, koska avautuminen ei ollut kovin tehokasta. Anestesialääkäri saatiin paikalle heti ja pian leijuin kipulääkepilvessä. Se ilmeisesti auttoi kroppaa rentoutumaan ja lepäämään, koska avautuminen nopeutui huomattavasti. Muistan miettineeni, että miksi ihmeessä kärsiä tuntikaupalla kivuista, jos voi synnyttää näinkin mukavasti. Epiduraalin haihtuessa kätilö oli pian tuuttaamassa lisää mömmöjä elimistöön, joten sen enempää pahempia kipuja ei tässä synnytyksessä tarvinnutkaan kestää. Viimeisen epiduraalisatsin ajoitus taisi tosin hieman mennä metsään, koska ponnistusvaihe tulikin aiemmin kuin oletimme. Ponnistaminen oli todella vaikeaa, kun en tuntenut supistuksia tai ponnistamisen tarvetta. Kätilö kuitenkin vakuutteli vauvan voivan hyvin ja meillä olevan aikaa. Eikä siinä kovin kauaa mennytkään kun poika oli tahdonvoimalla puskettu ulos. Fiilis oli aika uskomaton – näinkö “helposti” se sitten kävikin? En ollut nähnyt Leeviä heti hänen synnyttyä, joten säikähdin Niilon sinisyyttä, luulin että jotakin oli pahasti pielessä. Mutta kätilö rauhoitteli kaiken olevan hyvin ja pian vauvakin parkaisi, ja sain hänet rinnalleni.

Saimme viettää synnytyssalissa vielä kaksi tuntia ja sainpa illallisenkin siinä heti asiasta mainittuani (söin myös aika paljon synnytyksen aikana, kuulemma kaikki eivät tee niin…? 😆). Jossain vaiheessa kätilö ja lääkäri tarkastivat vauvan; terve poika, 49cm ja 2946g. Kuulimme kätilön varanneen meille talon viimeisen vapaan perhehuoneen – VIP-huoneen keittiöllä, ja siirryimme sinne pesimään. Olen edelleen tosi kiitollinen siitä, että sain kokea luonnollisen synnytyksen. Kaiken kaikkiaan synnytyskokemus oli hyvä ja oikeastaan juuri sellainen kuin toivoin. Olen myös toipunut synnytyksestä todella hyvin, ainoastaan hyppiessä tai juoksuaskelia ottaessa huomaa, ettei kaikki ehkä olekaan vielä ihan ennallaan.

Niilo’s birth started totally unexpectedly two and half weeks before the due date; dinner was in the oven and I decided to do some yoga before eating. After a minute on the yoga mat I felt something wet in my pants and couldn’t believe it. I went to toilet to confirm that it was indeed amniotic fluid, not me peeing in my pants. I had had no symptoms of labor during the day, not a single Braxton Hicks or anything else. When I recovered from the first shock I told my husband, who also seemed to not believe it. We were both super nervous, but trying to act normally because of Leevi who was watching cartoons downstairs. I had no pains and the water was clear so there was no real reason to be scared. After a while I thought I better call someone – I decided to call my midwife first. She said we could wait till the morning before going to hospital, if nothing drastic happened before. Next I called my mom to hop in the next ferry, and then I called our nanny, in case my mom wouldn’t make it here on time.

Because there was no sign of contractions we tried to continue the evening as normally as possible. We had dinner, which was slightly burned and hard to swallow, we read evening story to Leevi and made him sleep. After that we watched Netflix and waited for my mom to arrive. She came before midnight and as there was still no sign of contractions we all tried to get some sleep. I couldn’t though, I was too nervous and excited. Around 1.30 at night I realized some faint waves going through my body, and decided to check if they would keep coming if I would get up. They wouldn’t stop so I decided to wake up my husband. We watched Netflix and ate chocolate and I handled the contractions by breathing and rolling my hips. Around four I called the midwife again and we agreed to meet at the hospital at six. By that time I needed to concentrate already quite a lot.

After the forever long check-in we got in in the delivery room. After that I have no clue about the times, but for some hours I managed still without any other pain relief. In some point breathing and massage were not enough anymore, so I thought warm shower might help. Unfortunately it only helped a little, and soon I had to ask something stronger. The midwife recommended epidural, as the progress was slow and it might help. Doctor was there immediately to put the epidural, and in no time I was floating in a sweet pain killer heaven. My midwife was right and relaxing helped the opening – I remember thinking why on earth should you suffer for hours if you can give birth so easily. The midwife kept pumping me full of medication, so I didn’t really feel much pain for the rest of the delivery. Apparently the pushing phase came earlier than the midwife expected and I was pretty high on epidural. Pushing was very difficult without feeling the contractions or the need to push, but after a while I managed to get the baby out and was wondering how easily it all happened. I got really scared seeing him all blue, I hadn’t seen Leevi right away so I had no idea how they look when they first come out. But the midwife convinced everything was alright and soon Niilo was crying and I got him on my chest.

We got to spend 2 hours in the delivery room after the birth, resting and getting to know each other. I even got dinner, as quickly as I remembered to mention it (I also ate quite a lot during the labour – nutrition is important you know). In some point midwife and doctor examined Niilo; a healthy baby boy, 49cm and 2946g. Our midwife had booked us the last available family room in the hospital, the VIP room, so everything went according to my wishes. I’m very glad that I got to experience the delivery I hoped for, and that I’ve recovered so quickly.