Lapsen päätösvalta

Ylen uutisissa eilen ollut psykologin haastattelu lapsen neuvotteluoikeudesta on täyttänyt sosiaalisen mediani.

Myönnän käyttäväni konditionaalimuotoa hyvinkin paljon puhuessani lapsilleni, mahdollisesti liikaakin ja olenkin pikkuhiljaa huomannut, että tietyissä tapauksissa tiukka kehotus toimii kysymystä paremmin. Niissä tilanteissa, joissa lapsella ei ole mahdollisuutta päättää tai vaikuttaa päätökseen, on turha antaa hänelle sellainen kuva.

En kuitenkaan itse ole samoilla linjoilla ko. psykologin kanssa, siitä mitä ovat nämä “aikuisten asiat”, joissa lapsella ei saisi olla päätäntävaltaa. Mielestäni on epäreilua ja kummallista, jos aikuinen saa aina päättää lapsen elämään liittyvistä asioista, kuten siitä milloin hänen tulisi syödä, lähteekö hän ulos, mitä hän pukee päällensä tai milloin nukkuu. Mielestäni nämä ovat asioita, joissa aikuisella on mielipide, lapsella ehkä toisenlainen ja näistä asioista voi neuvotella ja keskustella. Vertaa, vaikka jos joku käskisi sinua syömään kun sinulla ei ole nälkä, pakottaisi räntäsateeseen kun mieluummin lukisit kotona lehteä, käskisi sinua pukemaan päällesi vaatekappaleen, joka riitelee tämänpäiväisen mielentilasi kanssa tai pakottaa sinut syömään ruokaa, jota ei yhtään tee mieli. On reilua pyrkiä kohtelemaan lasta kuin ihmistä, joka hän on.

Se, että lapsen kanssa neuvotellaan asioista, ei tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi rajoja. Turvallisuuden suhteen rajat ovat selkeitä ja aikuinen ne päättää, koska lapsella ei ole tarvittavaa ymmärrystä seurauksista. Mutta silloinkin, pelkän käskyn sijaan, pyrin selittämään lapselle miksi ei ja mitä voisi tapahtua, jotta hän voi sitten myöhemmin käyttää omaa järkeään arvioidessaan tilannetta. Myös tietynlaisten kohteliaiden käytöstapojen suhteen ei neuvotella, mutta asioista voidaan silti keskustella – ruokaa ei heitetä lattialle, leluja ei viedä toisen kädestä jne. On kuitenkin hyvä välillä päivittää omia ajatuksiaan siitä, missä ne rajat kulkevat ja miksi, voisiko niistä neuvotella, jos ne eivät lapselle sovi. Toisinaan huomaan pitäväni kiinni periaatteesta vain periaatteen vuoksi.

Itse uskon, ettei pieni lapsi manipuloi ja testaa vanhempiaan siinä mielessä kuin nämä termit usein ymmärretään. On tärkeää nähdä tilanne lapsen kannalta ja usein käskeminen ärsyttää kiukkuavaa lasta entistä enemmän. Itsellänikin nousee karvat pystyyn siitä, jos joku käskee minua tekemään jotain – en varmasti tee! 😅

Perheellä voi olla yhteinen ruoka-aika, mutta jos lapsi toistuvasti kieltäytyy tulemasta pöytään, voisi hänet ehkä ottaa mukaan päätöksentekoon ruokailun ajankohdasta. Pöydästä saa poistua, kun on valmis, koska en halua pilata omaa ruokailuhetkeäni pakottamalla lasta istumaan yhtä pitkään kuin muut. Jos lapsi kieltäytyy syömästä, voi hänelle mielestäni antaa muutaman helposti toteutettavan vaihtoehdon (meillä usein puuro, jos ruoka on jotain josta Leevi ei pidä), jos hän ei ole saanut osallistua päätöksentekoon siitä mitä tänään syödään. Tai jos lapsella ei ole nälkä, saa hän puolestani syödä hänelle sopivana ajankohtana. En voi sanella milloin kenelläkin on nälkä. Illalla lapsen voi hyvin antaa leikkiä vielä hetken, jos hän ei ole valmis nukkumaan. Useimmiten vastustelu loppuu hetken päästä, kun lapsi kokee, että saa itse vaikuttaa asiaan.

En ymmärrä sitä, kun sanotaan, että minunkaltaiseni vanhempi antaa lapsen päättää kaikesta. En minä anna, me päätämme yhdessä, koska kyseessä on meidän molempien elämä – tilanteesta riippuen joskus minä päätän, joskus lapsi ja useimmiten pääsemme yhteiseen kompromissiin, kuten muissakin ihmissuhteissa.

Mutta kuten sanoin, käytän kysymysmuotoa tahattomasti välillä myös silloin kun vaihtoehtoja ei (omasta mielestäni) ole, mikä ei varmaankaan ole järkevää. Huomaan kyllä, että joskus lapsi tarvitsee suoran kehotuksen. Esimerkiksi lähtötilanteissa meillä ei kysymykset toimi vaan ainoastaan jämpti “nyt mennään”, sen jälkeen siis kun olemme yleensä yhteistuumin päättäneet lähteä ulos.

Mitä mieltä sinä olet? Saako aikuinen päättää lapsen asioista vai pyrittekö päättämään yhdessä?

There’s been an interview of a psychologist in the Finnish morning TV yesterday and this interview has filled my Facebook feed today. This psychologist says that you shouldn’t give a child power to decide about things that adult should decide about, like eating, sleeping and so on. He thinks using conditional form when talking to children is dangerous.

I don’t really agree with him. I like to think that children are humans, just like we adults are, and they have a right to decide when and what they want to eat, when they are tired, what they want to wear and whether they want to go out or stay in (in Finland the culture says you must go out to park or playground at least once a day, no matter the weather). Of course, adult has the knowledge of what is healthy to eat, how much sleep should a child get and what is a reasonable outfit for today’s weather. But I think child should have a say in that, it is his life after all. Adult can explain why one is better than another and give reasonable options.

In safety related things there isn’t space to negotiate and then I do believe it is better to tell and not ask. Sometimes in other situations too I notice that it is difficult for the child to make a decision, so I tell him what we are going to do now. For example with Leevi leaving is always challenging and then only “we go now” works (after perhaps we have decided together to go somewhere). I admit that sometimes I use a question form in situations where there is no space to decide, and that probably isn’t good. But usually I catch myself doing so and correct.

I don’t like when some people seem to think a parent like me let’s children decide everything. I do not – we decide together whenever it is something that has to do with both of us. Sometimes I get to decide, sometimes the child, but usually we come up to a compromise, just like with any other relationship. I think it is important to see the child’s point of view too. I at least hate if someone orders me to do something, I’d rather be asked.

All in all, I believe in negotiating, explaining and listening. I believe that this way we avoid unnecessary drama and my child becomes empathetic person who takes into account other people’s opinions too.

What do you think? Do children have too much power in decisions?

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s