Luukku 20 – Jouluperinteet muutosten tuulissa

Tämä postaus on 20. osa Ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Linkit muihin osallistuviin blogeihin löydät tekstin lopusta.

Sairastuvan perukoilla on hyvä viritellä joulutunnelmaa, joka tosiaan pääsi perheessämme riehuvan influenssaviruksen myötä hieman kolhiintumaan.

Joulu on aina ollut minulle tärkeä juhla – olen rakastanut sen tunnelmaa pienestä asti ja jopa parikymppisenä sinkkuna halunnut juhlia sitä kauden alusta loppuun täysin rinnoin (enkä nyt tarkoita pelkästään pikkujouluja). En myönnä, että edes lapsena tärkein asia olisi ollut lahjojen saaminen vaan kuusen valot, joulun tuoksut ja maut, rauhallisuus ja pysähtyminen. Ja perinteet.

Vielä jokunen vuosi sitten olin aivan ehdottomasti sitä mieltä, ettei jouluna saa matkustaa ja niinpä lapsuudenperheeni onkin aiemmin pysynyt visusti kotimaan kamaralla jouluja viettäessämme. Minulle on ollut myös hyvin tärkeää, että jouluaaton kulku on (meidän) perinteidemme mukainen ja ettei klassikkoruokia mennä sörkkimään. Harmaasuolattu kinkku ja Saarioisten laatikot tekivät joulun, sienisalaattia, graavilohta, mätiä ja suklaakonvehteja unohtamatta. Kerran äitini ehdotti kinkun sijasta kalkkunaa, mutta tyrmäsin ajatuksen täysin naurettavana.

Ulkomaille muuton myötä jouluihminen minussa alkoi pikkuhiljaa hiipumaan – en vain päässyt siihen lapsuuden tunnelmaan Puolassa saati Ugandassa. Kaikki näytti, tuoksui ja maistui erilaiselta eikä kellään ollut samoja muistoja kuin minulla. “Sinne päin”-makuisten ruokien syöminen ja Lumiukon tapittaminen netistä yksinään ei vaan ollut sama asia. Yritin saada Wolfia innostumaan meidän perinteistämme, mutta hänellä olikin omat mielessään. Porottavan auringon alla joulu tuntui hyvin kaukaiselta. Omien lasten myötä haluan kuitenkin taas ryhdistäytyä ja onhan joulutunnelmaan virittäytyminen täällä Tallinnassa muutenkin paljon helpompaa. Pikkuhiljaa muovaamme omia perinteitämme, ottaen palan Suomesta ja toisen Saksasta ja ehkä hippusen matkan varrelta.

Tänä vuonna olemmekin jo juoneet glögikiintiön täyteen, ihailleet Tallinnan joulumarkkinoita ja – valaistusta, leiponeet pipareita ja joulutorttuja, laulaneet joululauluja ainakin viidellä eri kielellä, koristelleet kuusen, avanneet joulukalentereita, saaneet lahjoja Nikolaukselta, ripustaneet jouluvaloja, tavanneet pukin vähintään kolme kertaa, sytyttäneet adventtikynttilöitä ja lukeneet joulukirjoja iltasaduksi. Innostus on mitä ilmeisimmin tarttunut myös Leeviin – hän kysyy noin kymmenen kertaa päivässä “onko nyt joulu?”.

Suurinta päänvaivaa perinteiden suhteen perheessämme tuottavat joululahjat. Tai siis eivät itse lahjat vaan niiden tuoja. Wolfin kotiseuduilla Pyhä Nikolaus (eli Joulupukki) tuo jotakin pientä 6.12 eli Nikolauksen päivänä. Jouluaattona lahjat kuusen alle käy tipauttamassa Christkind eli vauva-Jeesus. Omasta mielestäni Joulupukki on tietenkin ainoa oikea lahjojen tuoja. Saa nähdä miten poikien uskomus asiasta muotoutuu, vai uskovatko he kumpaankaan. Voi olla, että Leeville tuottaa pientä päänvaivaa, kun isovanhemmat ja muut Saksassa puhuvat lahjoja tuovasta vauvasta ja äiti ikivanhasta valkoparrasta.

Kuten mainitsin, on jouluruoalla ollut minulle iso merkitys, ja olinkin alunperin pettynyt huomatessani, että saksalaisella perheenpuoliskollani on tapana syödä melko arkisesti joulunakin. Jouluaattona pöydässä on bratwurstia, perunaa ja kaalia eikä jälkiruoista saati spesiaaliaamiaisesta ole puhettakaan. Tänä vuonna vietämme joulua Saksassa, mutta vuodesta suurin osa on muutenkin mennyt ruoka-asioiden suhteen normaalia niukemmin, joten en osaa harmitella asiaa. Eipähän tarvitse miettiä mitä voi ja mitä ei voi syödä… Riisipuuron haluan kuitenkin jouluaamuna keittää ja ehkä leipaista parit tortut myös, jos saan ainekset kasaan. Lupasin kuitenkin itselleni ottavani tämän joulun rentoutumisen kannalta ja pysyväni mahdollisimman paljon pois keittiöstä – saa nähdä miten se onnistuu.

Tuulettumista on muutenkin näkyvissä joulupöydän antimissa. Orastavan vegaaniuden myötä olen bongaillut joulureseptejä netistä ja lehdistä ja luulenkin, että ensi vuonna suomalainen joulupöytämme näyttää aika erilaiselta kuin menneinä vuosina.

Siitäkin huolimatta, että ideani perinteisestä joulusta on joutunut hieman taipumaan, on suomalaisessa ja saksalaisessa joulussa paljon samaa, joten perheriitaa ei tästä(kään) aiheesta ole saatu aikaiseksi. Toivon, että lapsillemme jää yhtä hyviä muistoja jouluista kuin minulla on omasta lapsuudestani, vaikka juhlan vietto paikka vaihtuukin joka vuosi.

Tunnelmallista ja enemmän tai vähemmän perinteikästä joulua kaikille!

Tästä pääset lukemaan muiden ulkosuomalaisten joulutunnelmia:

Luukku 1: Anniinan kulma / Italia
Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa
Luukku 3: Viinilaakson viemää / USA
Luukku 4: Maurelita / Ranska
Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti
Luukku 6: Suomalainen im Allgäu / Saksa
Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti
Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA
Luukku 9: Viisi kymppiä lasissa / Luxemburg
Luukku 10: Viherjuuria / Saksa
Luukku 11: Hollanninsuomalainen / Hollanti
Luukku 12: Tahdon Asiat / USA
Luukku 13: Matkani tuntemattomaan / Ruotsi
Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja
Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti
Luukku 16: Oh, wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days / Saksa
Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA
Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari
Luukku 19: Ruovesi blogi / Itävalta ja Unkari
Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro
Luukku 21: Heidin Italia / Italia
Luukku 22: À la Helvetia / Sveitsi
Luukku 23: One glass of milk, please / USA
Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii, USA

Expatin tukiverkosto

Lasten syntymien jälkeen ulkomailla asumiseen on tullut uusia ulottuvuuksia. Yksi niistä negatiivisimmista on tukiverkoston puuttuminen. Varsinkin tilanteessa, jossa perhe muuttaa muutaman vuoden välein, on luotettavan verkoston rakentaminen vaikeaa ja energiaa vievää.

Toki tiedän, ettei kaikilla kotimaassakaan asuvilla ole mahdollisuutta viedä lapsia hoitoon isovanhemmille tai muille sukulaisille tai ystäville sen useammin kuin meilläkään. Mutta joillakin ilmeisesti on. Sen näkee täällä Tallinnassakin – mummot ja papat ulkoiluttavat lapsia, kun vanhemmat ovat töissä tai tekevät jotain muuta.

Expatille ainoa paikallinen tukiverkosto on usein maksullinen, ja ainakin itse tunnun kasvaneen sellaiseen ajatukseen, ettei maksullisen lastenhoidon hyödyntäminen ole yhtä hyväksyttävää kuin sukulaisten apu. Sen lisäksi se tietysti maksaa, eli sen tarpeellisuutta tulee punnittua vieläkin enemmän kuin siinä tapauksessa, jos lapsi olisi vaikka isovanhemmalla hoidossa. “Onko tämä nyt oikeasti niin tärkeää, olenko varmasti nyt ansainnut tämän oman hengähdyshetken niin että jopa maksaisin siitä?” Eikä kaikilla ole edes varaa ottaa ulkopuolista apua. Lisähaasteena on löytää luotettava tyyppi, joka puhuu samaa kieltä lasten kanssa ja joka pysyisi maisemissa muutamaa kuukautta pidempään. Heitä ei välttämättä kasva puissa.

Onneksi Tallinna on lähellä Espoota, josta olen itse kotoisin ja jossa vanhempani edelleen asuvat. He pääsevät tänne kyllä, jos tositarve iskee. Mutta eivät vaikean yön jälkeen hetkeksi vauvaa viihdyttämään tai yhdeksi illaksi, jotta vanhemmat saisivat hieman kahdenkeskistä aikaa. Edestakaisiin matkoihin menee kuutisen tuntia, lautta-aikataulut täytyy ottaa huomioon eivätkä liputkaan toki ilmaisia ole. Olemme onnekkaassa asemassa siinä mielessä, ettei äitini ole enää työelämässä, joten hän voi periaatteessa tulla tänne milloin vain. Käytännössä hänellä on kuitenkin myös oma elämä.

Lääkärimme ehdotti kepeästi taannoin, kun näytin erityisen väsyneeltä, että äitini tulisi tänne joka viikonloppu lapsia hoitamaan. (Tässä uskon huomaavani suomalaisen ja virolaisen kulttuurin eron – täällä tuntuu olevan paljon yleisempää, että iso- tai isoisovanhemmat hoitavat lapsia ihan päivittäin. Todennäköisesti kyse on osaksi olosuhteiden pakosta.) Kepeästä äänensävystä huolimatta lääkäri tuntui olevan täysin tosissaan. Voitte varmaan arvata onko tämä käytännössä mahdollista?Äitini on kuitenkin tullut hätiin jo useamman kerran näiden haastavien kuukausien aikana, ja arvostan sitä todella. Lisäksi vanhempani, kuin myös Wolfin vanhemmat, hoitavat lapsia silloin kun käymme heillä tai he ovat täällä. Mutta kuten sanottua, mikään säännöllinen, arkielämää helpottava apu tämä ei valitettavasti ole.

Asia voisi toki olla toinen, jos asuisimme kauemmin aloillamme. Ajan kuluessa olemme myös täältä löytäneet muutaman ystäväperheen, jolle uskaltaisin jättää lapset ja joka heidät ottaisi vastaan. Mutta kyllä kynnys kysyä, varsinkin kun perheissä on pieniä lapsia jo ennestään, on suurempi kuin jos isovanhemmat asuisivat samassa kaupungissa. Erityisen hankalia ovat tilanteet, jolloin joku on kipeänä. Kipeitä lapsia ei voi lähettää toiseen lapsiperheeseen leikkimään sillä aikaa kun vanhemmat kuittailevat univelkojaan. Käytännössä Wolfi on joutunut olemaan pois töistä useamman kerran tilanteissa, joissa joko minä tai lapset ovat kipeitä, koska muutakaan apua ei ole. Onneksi hänellä on se mahdollisuus. Ja onneksi hän ei matkusta työssään, kuten monien muiden expat-perheiden vanhemmat. Wolfin työn puolesta perheitä tuetaan mielestäni ihan kohtuullisesti, mutta tässä kohtaa olisi ehdottomasti petrattavaa – lastenhoitoasioissa meidät jätetään aika lailla oman onnemme nojaan, vaikka työn luonteeseen kuuluen sen järjestäminen on tavallista hankalampaa.

Kaiken kaikkiaan expatin tukiverkosto tulee kalliiksi. Milloin palkataan nanny, milloin maksetaan isovanhempien matkalippuja, milloin varataan hotellihuoneita kahdenkeskistä aikaa varten. Jos yhden yön hinnaksi ilman niitä itse treffejä tulee jo 200 euroa, kuinka usein olisit valmis sen maksamaan? Haaveilen säännöllisesti siitä, kuinka voisimme soittaa isovanhemmille ja kysyä voisivatko he katsoa lasten perään vaikkapa huomenna, jotta pääsisimme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Tai että lapset yökyläilisivät, että saisimme koko talon itsellemme yhdeksi vuorokaudeksi. Tai kun olen itse kipeänä, että joku tulisi ja veisi lapset hetkeksi muualle.

Isovanhemmilla ja muilla perheenjäsenillä on erilainen side lapsiin kuin palkatulla avulla. Tämä vuoksi itselleni ainakin on helpompaa jättää lapset heidän hoiviinsa kuin nannyn. Ja onhan se eri asia kun lapset saavat luoda suhdetta sukulaisiinsa, samalla kun vanhemmat saavat omaa aikaa. Sama nanny kun ei todennäköisesti pysy lapsen elämässä kovin montaa vuotta.

Millainen on sinun tukiverkostosi?

Lapset muuttivat elämän?

Taannoisen Lapset muuttavat reissaamista?-postauksen Facebookissa saamat kommentit saivat mut miettimään miksi tuntuu olevan trendikästä kertoa, etteivät lapset ole muuttaneet vanhempien matkustustapoja. Itsellenikin tuntui hankalalta myöntää, että lapset ovat totta tosiaan muokanneet esimerkiksi matkailu- ja ruokailutottumuksiamme. Saamieni kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, että keulia saavat vain ne, jotka edelleen kiipeävät vuoren huipulle lapsi rinkassa tai matkustavat Aasian halki ö-luokan junavaunussa. Pakettimatkat, ja erityisesti Kanaria, ovat saatanasta. Sen tietävät varsinkin ne, jotka eivät ole siellä koskaan käyneet (aika nurinkurista, eikös, kun suuri osa maailmanmatkaajista on niin avarakatseisia).

Mieleeni sitten juolahti ajatus – ehkä kateellisena näille khuuleille pallontallaajille, jotka mennä viilettävät niin, ettei lapsia edes melkein huomaa – että miksi lapsen tulo ei saisi muuttaa vanhemman käyttäytymistä? Mikä siinä on niin pahaa, että nämä ainakin minun maailmani mullistaneet höpönassut ovat tehneet minusta mukavuudenhaluisemman, pelokkaamman ja ehkä sitten jollain tasolla tylsemmän ihmisen? Keski-ikäisemmän, turvallisuudenhakuisen?

Kuulostaa itse asiassa aika röyhkeältä, itsekkäältä ja joustamattomalta sanoa, etteivät lapset vaikuttaisi elintapoihini mitenkään. Hehän ovat muuttaneet koko elämäni, muokanneet minusta uuden minän, kaivaneet tiensä sydämeeni! Ehkä teen heillekin palveluksen viemällä heitä paikkoihin, jotka on suunniteltu lasten tarpeet huomioon ottaen. Koko elämän ei tarvitse pyöriä lapsen ympärillä, mutta saan itsekin lapsen riemusta niin huikeita kiksejä, että mielelläni etsin esimerkiksi hotelleja tai ravintoloita, joissa on jotakin heitä varten. En tiedä sitten näistä reppureissaajien lapsista, mutta omani ainakin antavat minun syödä ruokani loppuun tai pulahtaa rauhassa altaaseen suuremmalla todennäköisyydellä, jos heille on varattu jotain ekstraspesiaalia.

Miksi on hienompaa paketoida itse matkansa vaikkapa maailman suuriin metropoleihin kuin ostaa valmiiksi paketoitu reissu yhtä lailla turistien täyttämään rantalomakohteeseen? Miksi Aasia on cool, jos sinne lentää kaksi vuorokautta viidellä vaihdolla pelkillä käsimatkatavaroilla, mutta ihan out jos on buukannut suoran lennon ja tsekannut ruumaan matkalaukun lisäksi vielä lastenrattaat ja turvakaukalonkin?

Yleisestikin ottaen ilmassa tuntuu olevan ajatus, että mitä vaikeammin asiat tekee, sen siistimpi tyyppi on. Tähän ajatusmaailman törmään liian usein sekä omassa päässäni että netin keskustelupalstoilla. Vauvan itsetehdyistä soseista ja lapsen hoitamisesta 100% omissa helmoissa nukkumiseen koko perheen kesken pakun takakontissa ja lapsen kiikuttamiseen iltakymmeneltä tapas-ravintolaan. Mutta eikös vaikeimman kautta tekeminen ole oikeastaan aika typerää? Eikö olisi fiksumpaa tehdä asiat itselleen helpoksi ja käyttää jäljelle jäänyt energia johonkin muuhun.

Toki tähän voi aina tulla joku pätemään, että kyllä meidän erkkipetteri vaan on tottunut matkustamiseen eikä ikinä kiukkua lentokoneessa ja ravintolassakin istuu kivasti koko illan. Että ei me mitään vaikeaksi tehdä, katso, kun meidän lapsikin nauttii! Onnea vaan erkkipetterin vanhemmille, ei meidän Leevi vaan vaikka kokenut on sekä lentämisessä että ravintolakuluttajanakin. Pääsen itse huomattavasti helpommalla, jos otan lapsen tarpeet huomioon, vaikka sitten etsimällä kohteen lähempää ja ravintolan, jossa on leikkinurkka ja ruokalistalla pastaa (ilman kastiketta).

Olisi jännä tietää, onko tämä suomalainen juttu? Vai yleismaailmallinen trendi? Onko tämä mun sukupolven ihanne, vai oliko tällainen ajatusmaailma jo omilla vanhemmillani? Että aikuisten tulisi jatkaa menoaan samaan malliin, vaikka lapsia roikkuisi lahkeessa neljä. Mitä mieltä te ootte?

Tallinna lasten kanssa: Super Skypark @ T1

Täällä kylmässä pohjoisessa sisäleikkipuistot ovat kultaakin kalliimpia pienten lasten vanhemmille ja tämä on ymmärretty myös Virossa. Toistaiseksi leikkipaikat täällä eivät ole kuitenkaan yltäneet lähellekään Hoplopin ja muiden Suomesta löytyvien tasolle, vaan ovat olleet korkeintaan keskinkertaisia, usein jopa nuhjuisia kiipeilytelineitä ostoskeskusten perukoilla. Toki hinnatkin ovat ihan eri kaliiberia suomalaisiin verrattuna, joten leikkipaikoilla on tullut käytyä harva se viikonloppu.

Tallinnan uusin “nähtävyys”, vasta avattu T1-ostoskeskus lentokentän lähellä vastaa haasteeseen lapsiperheiden ajanviettopaikasta (kuten myös vanhempien ravintolamaailmoineen, elokuvateattereineen ja taidegallerioineen) ja sinne onkin tänä viikonloppuna avattu uutuutta hohtava Skypark, joka ei enää paljoa Suomen sisäleikkipuistoille kalpene.

Virolaiset tuntuvat hurmaantuneen trampoliineihin – trampoliinipuistoja löytyy useampia ja niissä käyvät ilmeisesti siis ihan aikuisetkin. Simppeleimmillään paikat ovat siis seiniä myöten trampoliineilla vuorattuja ja sisäänpääsymaksua vastaan pääsee testaamaan lantionpohjalihastensa kunnon. Skypark aloitti tällaisena trampoliinikeskuksena myös, mutta on uusien tilojen myötä laajentanut monipuolisemmaksi leikkipuistoksi.

Uudesta Skyparkista löytyy massiivisten trampoliinialueiden lisäksi myös leikkilinnake, pienten lasten alue, jättimäinen kiipeilyteline liukumäkineen sekä törmäilyautot. Hinta ainakin toistaiseksi oli hyvin kohtuullinen – alle 5-vuotiaan koko päivän lippu maksaa vain 5 euroa ja saattaja pääsee ilmaiseksi, mutta ei saisi käyttää “laitteita”, joka on käytännössä mahdotonta. Tällä lipulla ei myöskään saisi käyttää trampoliineja, mutta käytännössä kukaan ei tätä valvo. Tästä syystä hinnoittelu on hieman sekavaa, mutta ainakin tällä ekalla kerralla leikimme koko perhe puistossa sillä viidellä eurolla kenenkään puuttumatta asiaan.

Puiston rakentaminen on vielä hieman kesken, mutta sen pitäisi olla valmis vielä tämän vuoden puolella. Puiston sisälle tulee ilmeisesti vielä pieni kahvila ja välittömään läheisyyteen perheravintola, jotka lisäävät paikan viehätystä. Olen aina karsastanut ostoskeskusten leikkipaikkoja, joissa aikuiselle ei ole mitään kun ainoat eväätkin ovat pillimehuja ja tikkareita. Puistosta, kuten muidenkin ostareiden paikoista, voi vuokrata synttärihuoneen. Skyparkin huoneet olivat melkoisia koppeja, mutta niistä on hieno näkymä kaupungin kattojen yli merelle asti.

Vahva suositus siis joululomalaisille – vanhankaupungin iki-ihanan joulutorin lisäksi kannattaa hypätä nelosratikkaan Virun edessä ja ajaa katsastamaan tämä mesta. T1 vaikutti ensi katsauksella muutenkin aika kivalta ostoskeskukselta, vaikka moisia paikkoja yritänkin nykyään heräteostoksien pelossa vältellä.