Olenko mä nyt sellainen, aikuinen?

Havahdun säännöllisesti kummalliseen ajatukseen päässäni. Se on vain häivähdys, sekunnin sadasosa, niin nopea, että se saattaa kadota ennen kuin saan siitä kiinni. Mutta juuri tänään sain.

Usein tehdessäni jotakin arkista asiaa – kerätessäni likaisia vaatteita lattioilta tai ostaessani ruokaa perheelle, pälkähtää päähäni aivan yhtäkkiä “onpa aikuismaista”. Samalla sekunnilla tajuan ajatuksen naurettavuuden, minähän olen hyvinkin paljon aikuinen, olen kai ollut jo monta vuotta. Kolmekymppinen, kahden lapsen äiti, vaimo, asunut pois vanhempien nurkista kohta yhtä kauan kuin heidän kanssaan.

Kuitenkin kun jään tuota takaraivossa muistuttelevaa ajatusta miettimään, en jotenkin tunne itseäni aikuiseksi ollenkaan. Ihmiset ympärilläni, kaverini, ystäväni, he ovat kyllä aikuisia asuntolainoineen, perheineen, työpaikkoineen ja ruuhkavuosineen, mutta itse olen kuin joku näyttelijä, joka yrittää pitää roolista kiinni, mutta aina välillä muistaa sen vain olevan rooli. Kaikista kummallisinta on, ettei edes äidiksi tuleminen ole tätä muuttanut. Kun oikein antaudun pohtimaan, tuntuu kuin irtoaisin elämästäni kokonaan, se ei olekaan yhtäkkiä ollenkaan minun, eivät lapset, ei mies, ei koti. Olenkin ihan joku muu. Kaikki tuntuu vieraalta.

Sitten joku huutaa “äiti!”, sellaisella äänenpainolla, jonka vain kolmevuotiaan äiti tietää ja palaan yhtäkkiä olemaan minä – kolmekymppinen, äiti, vaimo, aikuinen. Omaan tuttuun, rakkaaseen elämääni.

Käykö kellekään muulle näin?

Kanarialla kolmatta talvea putkeen

Kuten mainitsin aiemmassa postauksessa, muuttui eksoottinen Thaimaan-talvilomamme hieman vähemmän eksoottiseen Kanariaan. Olemme nyt siis lomailleet Kanarialla kolmena peräkkäisenä talvena ja täytyy sanoa, että jokainen reissu on ollut oikein onnistunut. Olin ennen ehdottomasti enemmän Kreikka-fani ja koin Espanjan jotenkin tylsänä (kivaa yleistämistä, heh), mutta lasten kanssa reissatessa olen ihastunut Espanjaan. Ihmiset ovat (lapsi)ystävällisempiä, iloisempia ja hotelleissa on siistimpää. Vaikka rakastankin Kreikan saariston luontoa, kirkkaita vesiä, kieltä ja ruokaa, olen viimeisillä reissuilla ollut hieman pettynyt. Kyse voi toki olla odotuksistakin – Kreikkaa kohtaan ne ovat olleet korkeammalla kuin Espanjaa, joten Espanjalla on ollut mahdollisuus yllättää positiivisesti.

Tällä kertaa valitsimme Kanariansaarista Gran Canarian – edellisinä vuosina lomailimme Lanzarotella ja Teneriffalla. Kumpikaan meistä ei ollut käynyt saarella ennen. Taas kerran sää suosi meitä, emmekä nähneet sadepilviä. Lämpötilakin pysyi päivisin yli kahdessakympissä, mutta viileä tuuli pakotti välillä vetämään lämpimämpää vaattetta ylle. Olimme kuitenkin varautuneet tähän, joten mikään yllätys se ei ollut. Tammikuista säätä voisi hyvin kuvata Suomen kesäksi, palmuilla höystettynä.

Hotellivalinta osui jälleen kerran nappiin. Ensivaikutelma myöhään illalla saapuessa oli vanhahtava, mutta loppujen lopuksi hotelli oli oikein siisti ja viihtyisä. Olimme varanneet kaksion Sol Barbacan-hotellin päärakennuksesta. Huoneemme oli maantasossa ja varustettu isolla terassilla. Ensi alkuun epäilin aidattoman, uima-altaan läheisyydessä sijaitsevan terassin toimivuutta, mutta loppujen lopuksi se ei ollut ongelma. Luulen tosin, että vuotta aikaisemmin tämä olisi ollut aika stressaava vaihtoehto, nyt Leevi oli tarpeeksi vanha ymmärtämään, ettei voi juosta suinpäin altaaseen (se ei tosin estänyt häntä juoksentelemasta ympäri hotellialuetta ilman vaatteita…)

Valitsimme tarkoituksella hotellin, jonka altaat ovat lämmitettyjä – osasimme varautua viileään tuuleen. Altaissa olikin ihan mukava uida, mutta ekologinen vaihtoehto tämä ei tietenkään ole… Niilon allergioiden vuoksi varasimme tällä kertaa puolihoidon sijasta ainoastaan aamiaisen. Tämä toimi ihan hyvin, vaikka toki puolihoito tällä köörillä olisi ollut kaikista helpoin vaihtoehto. Buffetti kaksi kertaa päivässä ei kuitenkaan houkutellut.

Playa del Ingles paikkana sen sijaan oli suoraan sanottuna aika jäätävä – laatikkomaisia, jättiläismäisiä rähjäisiä hotellikomplekseja, mitä kummallisimpia ostareita ja “rantabulevardi”, joka oli reunustettu humaltuneiden eläkeläisten bilepaikoilla. Rantakaan ei säväyttänyt. Paikan pelastus on Maspalomasin dyynit, jotka ovat kyllä näkemisen arvoiset. Joten jos tänne eksyt, suosittelen todellakin hyvää hotellia, jonka ulkopuolelle ei tarvitse paljoa mennä. Ravintolakartalta löytyi onneksi hyviäkin paikkoja, vaikka pelkäsin kaikkien tarjoavan ylihinnoiteltua turistihöttöä. Ainakin tapas-paikka Shortys, etiopialainen Restaurante Etiopico Afrika ja Allende 22 Grados olivat erinomaisia. Nämä kaikki sijaitsisivat hotellimme lähellä, kaukana rannasta. Sen sijaan TripAdvisorin ykkösenä keikkuva LoLa oli täysi huti – omistaja katsoi seuruettamme kauhuissaan ja kakisteli moneen kertaan kuinka “rattaat eivät mahdu, heillä ei ole mitään syöttötuoleja, tämä on fine dining-paikka, on ihan täyttä jne.” ja paikka siis sijaitsi yhden rähjäisen ostarin yläkerrassa, vaikea uskoa että olisimme kauheasti latistaneet tunnelmaa… Ensimmäinen kerta ikinä, kun kohtaan moista lapsiperhevihaa, ainakaan näin näkyvästi (okei, toinen kerta oli taksikuskimme täällä Tallinnan päässä, mutta se on jo toinen tarina).

Tällä kertaa emme vuokranneet autoa, vaan teimme kaksi päiväreissua bussilla – toisen Puerto Ricon Angry Birds-puistoon ja toisen saaren pääkaupunkiin Las Palmasiin. Kumpaankin suuntaan yhdensuuntainen reissu kesti n. 45min ja lapset jaksoivat sen hienosti, joko nukkuen tai maisemia katsoen. Angry Birds-puisto oli käymisen arvoinen, ainakin yli 3-vuotiaan kanssa, tosin hintaa reissulle kyllä tulee. Puerto Rico vaikutti Playa del Inglesiä huomattavasti viihtyisämmältä paikalta, joten jos joskus päädymme takaisin Gran Canarialle saatamme palata tänne. Las Palmas onkin ihan oikea iso kaupunki, ja ensi näkemältä viehättävä ja mielenkiintoinen sellainen. Ehdimme lasten tahtiin mennessämme nähdä vain pienen osan vanhaa kaupunkia, joten palaisin mielelläni kaupunkiin paremmalla ajalla. Söimme herkullista vegeruokaa Zoe Food’ssa ja löysimmepä ostoskadun varrelta vegaanijäätelöä myyvän kahvilankin. San Telmo-puiston leikkikenttä viihdytti Leeviä bussimatkan jälkeen.

Saimme kaikki olla alkutalven sairatelukierteen jälkeen terveinä koko etelänloman ajan, josta olen hyvin kiitollinen. Loma oli onnistunut ja oikeastaan juuri niin rentouttava kuin se vain voi tällä porukalla olla, kiitos mukavan hotellin, kivojen ilmojen ja sen ettemme suunnitelleet tekemisiämme etukäteen. Lennotkin menivät hyvin kaikesta stressaamisesta huolimatta. Olemme kuitenkin ikionnellisia, ettei seuraavaa lentomatkaa ole buukattu (kuten meillä yleensä on tapana) – seuraavan kerran on pakko lentää kesällä Saksan lomalle, mutta siihen asti on lentokalenterissa tyhjää. Lupailimme myös itsellemme, ettemme lentäisi etelään ollenkaan ensi vuonna, mutta saa nähdä pitääkö päätös kaamoksessa.