Veljesrakkautta osa 2

Kymmenisen kuukautta sitten kirjoittelin mietteitäni upouuden sisarussuhteen alkumetreistä. Nyt on korkea aika palata asiaan.

Ensimmäiset puoli vuotta Leevi oli siis hyvinkin välinpitämätön Niiloa kohtaan – hänellä ei ollut minkäänlaista hoivaviettiä pikkuveljeään kohtaan, mutta ei myöskään onneksi purkanut turhautumistaan uudesta tilanteesta suoraan veljeensä. Uuden asetelman aiheuttama hämmennys purkautui muutenkin melko maltillisesti, lähinnä huomionhakuisuutena. Mutta tähän olimme jo tottuneet, Leevi on aina ollut vähän “high maintenance”. 😅

Muutos tapahtui selkeästi sillä hetkellä, kun pikkuveli alkoi syömään kiinteitä ruokia ja osasi istua syöttötuolissa. Hän ei enää ollutkaan vain tissillä roikkuva rääpäle vaan ihan oikea lapsi, potentiaalinen leikkikaveri. Sitä mukaa kun Niilo on oppinut uusia taitoja, on isoveljen suhtautuminen muuttunut positiivisemmaksi. Tälläkin hetkellä pojat leikkivät yhdessä ajamalla potkuautoilla (Niilo työntää autoa kun jalat eivät vielä yletä ajamiseen) ympäri kämppää, ilonkiljahdusten siivittämänä. Leevi selvästi nauttii leikkiseurasta, vaikka samalla huuteleekin “Niilo, hei, mä en jaksa nyt leikkiä” “Niilo, älä tee noin”. Muutaman kerran Leevi on jopa itse kysynyt josko pikkuveli leikkisi hänen kanssaan, kun vanhemmat eivät jaksa tai ehdi.

Leevi puhuu paljon Niilosta ja muistaa ympätä hänet perheemme jäseneksi kertoessaan juttujaan. Olen myös huomannut Leevin ottavan Niilon ihanasti huomioon erityisesti silloin kun en itse ole paikalla (tai kun Leevi on luullut, etten ollut). Käydessäni vessassa tai yläkerrassa leikkivät nämä kaksi aina hienosti yhdessä. Välillä toki harmittaa, jos Niilo sotkee leikit tai vie vanhempien huomion ratkaisevalla hetkellä, mutta yleisesti ottaen meininki on tällä hetkellä erittäin positiivista.

Niilo on tietysti ollut kovasti Leevin perään heti alusta asti. Hän katsoo isoveljensä touhuja ihailevasti eikä kukaan lohduta yhtä tehokkaasti kuin pelleilevä veikka. Päivän paras hetki Niilolle on kun Leevi kömpii sängystä ylös tai tulee päiväkodista kotiin – Niilo on niiiin innoissaan, ettei pysy pöksyissään.

On ollut aivan ihanaa seurata näiden kahden suhteen kehittymistä, vaikka aluksi olin epäileväinen. Enkä malta odottaa nähdä heidän leikkejään kun Niilo vielä vähän kasvaa ja lähtee kävelemään.

Lämmin bataattisalaatti ja tahinikastike (V)

Tämäntyyppinen, ehkä hieman talvinen salaatti, on ollut ruokalistallamme siitä asti kun löysin kurpitsan. Tällä kertaa tein “salaatin” kuitenkin bataatista – pidän sen mausta enemmän. Salaatin raaka-aineita voi muutenkin vaihdella maun mukaan: lehtikaalin sijasta voi laittaa babypinaattia ja kikherneet korvata vaikkapa manteliricotalla tai keitetyillä linsseillä. Yksi, joka pysyy, ja on salaattieni kulmakivi, on marinoitu punasipuli. Ilman sitä ei salaatti maistu eikä näytä miltään.

Tahinin löysin vasta hiljattain. En oikeastaan pidä sen mausta ollenkaan, mutta seesaminsiementen ravintoarvot houkuttelivat kuitenkin kokeilemaan. Ja ilokseni huomasin, että kastikkeissa tahini maistuukin miellyttävältä. Tätä salaattia maustaa hyvin yksinkertainen tahini-veriappelsiinikastike.

Bataattisalaatti neljälle

1 bataatti

Pari lehtikaalin lehteä

Öljyä, suolaa

1 prk kikherneitä

Öljyä, savupaprikaa, juustokuminaa, inkivääriä, chiliä, suolaa

1 pieni punasipuli

2 rkl oliiviöljyä

2 rkl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua

Suolaa, pippuria, sokeria

0.5dl tahinia

2 (veri)appelsiinia

Kuori ja paloittele bataatti suupalan kokoisiksi kuutioiksi. Laita uunivuokaan öljyn ja suolan kanssa. Paista 200 asteisessa uunissa 10 minuuttia. Lisää joukkoon huuhdellut, paloitellut lehtikaalin lehdet ja paista vielä viitisentoista minuuttia, kunnes bataatit ovat pehmeitä. Vahdi, etteivät kaalinlehdet käristy liikaa.

Valuta ja huuhtele kikherneet, laita uunivuokaan ja sekoita joukkoon öljy ja mausteet. Paahda uunissa n. 15 minuuttia.

Valmista marinoitu punasipuli: kuori sipuli ja leikkaa se ohuiksi renkaiksi. Sekoita kulhossa oliiviöljyn, viinietikan, suolan, pippurin ja sokerin kanssa. Kypsennä mikrossa 45 sekuntia, sekoita ja anna jäähtyä.

Valmista kastike sekoittamalla tahini ja yhden (veri)appelsiini mehu. Yhdistä kaikki hieman jäähtyneet ainekset salaatiksi ja paloittele toinen appelsiini salaatin joukkoon.

Saako pienten lasten hoidon ulkoistaa?

Project Maman viime viikkoisen blogipostauksen innoittamana lähdin itsekin miettimään sitä kuinka vaikeaa, tai helppoa, avunpyytäminen ja hankkiminen on tässä raskaassa(kin) pikkulapsiarjessa ollut.

Olen itse klassikkoesimerkki hampaat irvessä yksin suorittavasta suomalaisesta. Kyllä minä pärjään, enhän minä mitään apua tarvitse, tai en pyydä ainakaan, sehän olisi noloa, häiritä muita ihmisiä minun ongelmillani. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan. En pyydä kaupassa apua, jos en saa jotakin tuotetta ylähyllyltä, vaan jätän sen sitten ostamatta. En pyydä apua suurten huonekalujen siirtelyyn, vaan kitkutan ne itse toiseen huoneeseen mitä kummallisimmin keinoin. En pyydä apua lastenrattaiden kanssa portaissa tai julkisessa liikenteessä. En pyydä apua, vaikka olisi sata asiaa hoidettavana. Enkä tietenkään halunnut pyytää apua lastenhoidossa.

Ulkomailla asuminen on kuitenkin hieman muuttanut perspektiiviäni asiaan. Monien eri kulttuurien edustajiin tutustuttuani olen huomannut, että tämä marttyyrimainen pärjäämisen kulttuuri on jotenkin todella suomalaista. Muut tarjoavat ja pyytävät apua hyvinkin huolettomasti, kun minä kuvittelen sen olevan elämää vakavampi asia. Että kyllä pitää olla jo pää kainalossa ja toinen jalka haudassa, että kehtaa kysyä naapurilta josko hän leikittäisi lapsia hetken. Mitä yhteisöllisemmästä kulttuurista ihminen tulee, sitä huolettomammin hän tuntuu asiaan suhtautuvan. Edelleen silti koen avun pyytämisen hankalaksi, vaikka tietoisesti pyrin muuttamaan ajattelutapaani. Usein, kun koen häiritseväni muita avuntarpeellani, yritän ajatella, mitä jos joku toinen pyytäisi minulta samaa. En ole koskaan törmännyt ajatukseen, ettenkö tekisi samaa palvelusta toiselle. Miksi sitten tuntuu niin vaikealta pyytää?

Lastenhoidossa olen, kantapään kautta, oppinut hieman hölläämään. Mutta siihenkin tarvittiin mielenterveyden ammattilainen, joka käski ottamaan omaa aikaa. Nykyään haluan kuitenkin kannustaa kaikkia (pienten lasten) vanhempia pyytämään ja hankkimaan apua. Ajoissa, ei vasta sitten kun silmät seisovat päässä ja aivot ovat solmussa. Ei se, että on lapset itse hankkinut tarkoita sitä, etteikö tilanteen raskaus voisi yllättää. Kuten Project Mama hienosti vertasi – sanotko hukkuvalle, että mitäs lähdit vai heitätkö pelastusrenkaan? Eikä se, että joku jossain on joskus pärjännyt tarkoita sitä, että sinä olisit huonompi kun et pärjää. Ja sitä paitsi pärjäämisestäkö tässä on kyse, selvitytymisestä, vai olisiko sallittua nauttiakin hieman? Itse olen huomannut olevani parempi vanhempi ja puoliso, jos en joudu ihan aina menemään sinne hampaat irvessä pärjäämisen puolelle.

En siis edelleenkään ole kovin hyvä pyytämään apua, paitsi isovanhemmilta, mutta olen oppinut ostamaan sitä. Se, että maksaa jollekin esim. lastenhoidosta tai siivouksesta, ei tunnu enää kovinkaan kummalliselta. Keskiluokkaisissa expat-porukoissa pyöriessä on tottunut kuulemaan lastenhoitajista ja kotiäideistä, joiden lapset käyvät päivähoidossa. Haluan aina avoimesti kertoa siitä, että kolmevuotiaamme on päivähoidossa vaikka olen kotona kuopuksen kanssa. Nykyään meillä käy myös lastenhoitaja kerran viikossa, jotta pääsemme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Niilolle olen hakenut päivähoitopaikkaa ensi syksyksi, jolloin hän on puolitoistavuotias. Toivon, että olemalla avoin näistä asioista saan madallettua jonkun toisen kynnystä tehdä omat ratkaisunsa, vaikka ne ehkä poikkeaisivatkin yleisesti asetetusta “täydellinen vanhempi”-muotista. Ja ehkä hieman muutettua olemassa olevaa ilmapiiriä.

Mitä mieltä olet – onko pärjääminen erityisesti suomalainen piirre?

Ravintolasuositus Tallinnassa: Ülo

Olemme viime viikkoina järjestäneet itsemme treffeille hieman normaalia useammin, kiitos mahtavan lastenhoitajan. Vaikka suunnitelmana on ollut tehdä jotakin sporttista, olemme tähän mennessä päätyneet kuitenkin perinteisesti ravintolaan syömään.

Viimeksi palkitsimme itsemme rankan sairasteluviikonlopun päätteeksi aikaisella sunnuntai-illallisella ravintola Ülossa. Olin käynyt ravintolassa jo viime vuonna, kun se oli juuri avannut, ja vakuuttunut heidän ruoasta ja tunnelmastaan. Nyt huomasin, että listalle oli tullut entistä enemmän vegeä, joten halusin kokeilla paikkaa uudestaan.

Heti ravintolaan astuessamme meitä tervehti iloisesti useampi tarjoilija, vaikka kiirettä sunnuntai-iltapäivänä riitti. Saimme paikan ikkunapöydästä ja tarjoilijamme tuli kertomaan ravintolan nimen alkuperästä – se kuulemma juontuu suomen kielen sanasta “ilo” ja on perinteinen, mutta nykyään vähän käytetty, virolainen naisen nimi. Ravintolan omistajat haluavat tehdä nimestä jälleen trendikkään. Tarjoilija esitteli menun ja kertoi, että noin 80% ruoasta on kasvis- ja vegaaniruokaa ja loput lihaa ja kalaa. Eli kaikille löytyy jotain. Hän suositteli tilaamaan useamman annoksen jaettavaksi ja tämähän sopi meille.

Ruoaksi tilasimme yhteensä neljä annosta, kaikki vegaanisia. Ruoka oli rentoa ja herkullista, erityismaininnan ansaitsevat tempura-sienet ja kimchillä ryyditetyt bataattiranskalaiset. Jälkiruoaksi valitsimme ei-vegaanisen leipävanukkaan, joka oli sopivan kotitekoisen oloinen. Listalla oli myös vegaaninen jälkiruokavaihtoehto. Kahvi ja Riesling olivat makuumme erinomaisia.

Suosittelen Üloa lämpimästi sekä vegaaneille että sekaaneille. Vapise V, sillä Ülo on ainakin omasta mielestäni mielenkiintoisempi kuin legendaarinen vegaaniravintola, jonka hypeen en ole oikein koskaan päässyt kiinni. Ülon sisustus on trendikäs viherkasveineen, vihreine kaakeleineen, krominvärisine yksityiskohtineen ja puukalusteineen. Ruoanvalmistusta voi seurata avokeittiön ikkunasta. Sijainti Balti Jaama Turgin kyljessä on hyvin ajankohtainen. Ehdottomasti parasta oli kuitenkin mieletön palvelu. Palvelukulttuuri kaupungin trendiravintoloissa on mielestäni mainettaan parempi, mutta Ülo asettaa sille aivan uudet standardit.

Uudet matkailutottumukset

Tässä kevään korvalla, tai varsinkin vielä viikko sitten takatalven ärsyttäessä, kävi mielessä ottaa äkkilähtö jonnekin lämpimään. Olemme työkuvioiden ja raha-asioiden kanssa tällä hetkellä niin mukavassa asemassa, että moinen ei olisi ollenkaan mahdoton ajatus. Loskaa pakoon muutamaksi päiväksi vaikkapa Espanjan tai Keski-Euroopan kevätaurinkoon. Hinkua ei helpota Instastoreissani toistuvat kuvat lähes parinkymmenen asteen lämpötiloista ja vihreistä puista ympäri Eurooppaa. (Onneksi kevätaurinko näyttää vihdoin löytäneen tänne Pohjolaankin.)

Kuitenkaan en oikein näe tällaista pikapyrähdystä enää vaihtoehtona, toisin kuin muutama vuosi sitten. Suurimpana innoittajana matkustusdieetille ovat lapset – vaikka kuinka haluan kuulua “lasten kanssa reissaavien joukkoon”, on minun pakko myöntää, että varsinkin näiden kahden (unien) kanssa on huomattavasti helpompi jäädä kotiin. Onneksi se on nykyään trendikästä.

Vielä uudempi syy on nimittäin ilmastoahdistus, jota minä monien muiden joukossa poden. Haluan vähentää lentämistä (ja muillakin tavoilla pienentää hiilijalanjälkeäni). Kokonaan lentämistä en ole lähivuosina ajatellut lopettaa, perhettä kun asuu useammassa maassa ja maata pitkin matkustaminen ei näiden pienten kanssa tunnu oikein realistiselta ajatukselta. Mutta haluan harkita matkustustapojani entistä enemmän. Ilmastoahdistustani valitettavasti lisäsi se, että ihan lähiaikoina sain kuulla lauttamatkailun olevan yhtä lailla saastuttavaa lentomatkailun kanssa. Suomessa kun käymme noin kuuden viikon välein. Että se siitä ympäristöystävällisyydestä sitten…

Kolmas syy on sellainen, jota on jotenkin kaikista vaikein sanoa ääneen (tai siis kirjoittaa julkisesti). Nimittäin pelko – pelkään nykyään lentokenttiä, lentämistä ja isoissa kaupungeissa liikkumista paljon enemmän kuin ennen eikä ajatus kevätlomasta esim. Barcelonassa kuulosta korvaani miltään muulta kuin stressiltä. Vaikka kuinka yritän, etten antaisi pelolle jalansijaa, siellä se kuitenkin on, takaraivossa tykyttämässä ja vaikuttamassa päätöksiini. Niin epärealistisia kuin pelkäämäni asiat ovatkaan.

Joka tapauksessa matkustamisemme on siis vähentynyt melko lailla huippuvuosista ja todennäköisesti muutoksesta tulee pysyvämpi. Tuntuu, että tähän pätee vähän sama kuin moneen muuhun “addiktioon” – kun kierteestä pääsee irti, ei olekaan niin vaikeaa olla ilman. Tulevina vuosina tulemme onneksi asumaan ainakin Berliinissä ja toivottavasti muuallakin (Keski-)Euroopassa, jolloin maata pitkin reissaaminen on paljon varteenotettavampi vaihtoehto. Koska joka tapauksessa olen edelleen sitä mieltä, että matkailu avartaa ja lapsillekin tekee hyvää nähdä maailmaa.

Oletko huomannut muutosta omassa matkustuskäyttäytymisessäsi kuumana vellovan keskustelun myötä?