SUOMI 100-blogihaaste

Suomen suuri symttäripäivä meni minulta talvilomaillessa harmillisesti aika ohi, vaikka olisin nyt Virossa saanut juhlia sitä todella hienoin menoin. Toivottavasti he jaksavat vielä tulevinakin vuosina järjestää yhtä hienoja kunnianosoituksia naapuriaan kohtaan – ja toivottavasti me suomalaiset kunnioitamme hyvin näkyvästi virolaisten 100-vuotispäivää muutaman viikon kuluttua. 

Katsoin sentään koosteen Linnan juhlista ja Helsingin ilotulitukset Yle Areenasta, ihanaa että se toimi noin helposti. Edellisinä vuosina olen kikkaillut jotain kummallista saadakseni juhlat näkyviin, en tiedä onko Yle muuttanut jotain vai enkö vain ole tajunnut Areenan hienoutta.

Päätin vielä näin jälkijälkikäteen muistaa Suomea tällä ulkosuomalaisten blogeissa kiertävällä Suomi100-haasteella, te tiedätte kuinka rakastan näitä 😃

Missä asut ja kuinka kauan olet asunut ulkomailla?

Asun Tallinnassa, Virossa, jossa olen asunut noin puolitoista vuotta. Yhteensä olen asunut ulkomailla 5,5 vuotta.

Kuinka usein käyt Suomessa? Milloin viimeksi ja onko seuraava kerta jo tiedossa?

Nyt Tallinnasta käsin käyn Suomessa melkein kerran kuukaudessa, ja Ugandassa ja Puolassa asumisen jälkeen osaan todella arvostaa kuinka helppoa, nopeaa ja edullista kotona käyminen on. Viimeksi olimme Espoossa isänpäivänä, ja seuraavan kerran menemme ensi viikonloppuna.

Mitä kaipaat Suomesta?

Kaipaan enemmän aikaa perheen ja kavereiden kanssa. Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi stressata ymmärtävätkö muut minua (esim. lääkärissä) tai käyttäydynkö kulttuurillisesti oikein. Kaipaan turvallisuudentunnetta, joka minulla oli Suomessa asuessa. Kaipaan supermarkettien absurdeja valikoimia. Kaipaan juhlapyhien perinteitä.

Lempimaisemasi Suomessa?

Helsingin keskusta-alueen merenrannat, ja sellainen täydellinen saaristolais- tai järvimökkimaisema, joka ei oikeestaan koskaan ole ollut minulle tuttu, mutta joksi suomalaisen maiseman miellän.

Miten meinaat juhlia itsenäisyyspäivänä?

Kuten aiemmin mainittu, jäi juhlinta kilistelyyn hotelli buffassa ja mahdollisimman Suomi-henkiseen asuun pukeutumiseen (sinivalkoinen mekko lomagarderobista). Ehkäpä ensi vuonna juhlimme Suomessa.

Mitä suomalaista muotoilua teiltä löytyy, ja onko joku esine tai astia, minkä haluaisit kotiisi tuoda Suomesta?

Olen siinä uskossa, että ulkosuomalaiset arvostavat suomalaista muotoilua keskimääräistä enemmän ja minullekin Suomi-tavaroiden arvo on noussut viime vuosina. Meiltä löytyy Muumi-mukeja, Iittalaa ja Marimekkoakin. En tiedä lasketaanko vaatteet muotoiluksi, olen ostanut suomalaisen Noshin vaatteita Leeville ja itselleni. Iittalan tuotteita voisin ostaa loputtomasti, jos se ei olisi rahasta kiinni, ja panostaisin mielelläni enemmän myös suomalaiseen vaatesuunnitteluun.

Mikä on rakkain tavara, minkä olet tuonut Suomesta?

Vuosien varrella olen haalinut ulkomaille oikeastaan kaiken omaisuuteni, jota ei kyllä lähtiessäni hirveästi ollut. Tunnearvollisesti tärkein on lapsuuden nalle, joka koristaa nyt Leevin huonetta. Ilahduin myös kovasti kun vanhempani saivat viime syksynä tuotua Ikeasta ensimmäiseen omaan kämppääni ostamani keittiösaarekkeen, joka oli heillä säilössä. Se on jokapäiväisessä käytössä aamiaispöytänä. On myös joitakin keittiövälineitä, joita olen kantanut mukanani kaikkialle; kunnollinen kuorimaveitsi ja pienen pieni purkinavaaja. Loppujen lopuksi minulla on kuitenkin hyvin vähän “korvaamattomia” tavaroita, siitä on aikuisiän jatkuva muuttaminen pitänyt huolen.

Mitä suomalaista ruokaa rakastat?

Pidän monista suomalaisista ruoista, kuten makaroni- ja maksalaatikosta, poronkäristyksestä, kanaviillokista ja karjalanpaistista, mutta lihansyönnin vähentämisen jälkeen en ole niitä oikeastaan kaivannut. Rakastan suomalaisia joulu- ja pääsiäisherkkuja, ja tietysti Fazerin sinistä, Missä Xiä ja kunnon salmiakkia.

Entä mitä suomalaista ruokaa inhoat?

Ei tule nyt mitään sellaista mieleen, jota olisin maistanut ja jota suoraan sanottuna vihaisin. Ennen tykkäsin mustasta makkarasta, mutta epäilen, että koskisin siihen enää. Minusta on tullut ennakkoluuloisempi (liha)ruoan suhteen viime aikoina.

Minkälaista elämää viettäisit / viettäisitte, jos asuisitte edelleen Suomessa? Tai miten se ehkä poikkeaisi nykytilanteesta?

En ole koskaan asunut perheeni kanssa Suomessa, muutin Suomesta kun aloin seurustella mieheni kanssa. On myös melko epätodennäköistä, että asuisimme Suomessa lähivuosina. Joten on hyvin vaikea kuvitella sitä tilannetta. Jos en olisi koskaan lähtenyt Suomesta, tuskin olisimme tässä tällaisena perheenä ja se on minulle täysin sietämätön ajatus. Eli muutto oli elämäni paras päätös. Jos mieheni työ veisi meidät Suomeen, menisin hyvin todennäköisesti töihin tai opiskelisin uuden ammatin. Mutta se on suunnitelmani muutenkin, heti kun tämä toinen bebe on tarpeeksi vanha. Suomessa asuessa olisin varmasti enemmän vastuussa arkisista asioista, kuten vakuutuksista, laskujen maksamisesta ja muista järjestelyistä, ja ehkä olisin aktiivisempi lasten harrastustoiminnassa kun ei olisi pelkoa kielimuurista.

Mitä pyydät aina tuomaan tuliaiseksi Suomesta?

Nykyään en usein mitään, koska Tallinnasta saa melkein kaikkea ja jos ei saa niin haen itse. Aiemmin olen pyytänyt suomalaisia lehtiä ja kirjoja, salmiakkia, suklaata, ruisleipää… Niitä kliseisiä perusjuttuja.

Mitä arvostat nykyään eniten Suomessa, mitä et ehkä osannut arvostaa ennen?

Aiemmin mainittuja asioita: turvallisuudentunnetta ja sitä, että voin kommunikoida omalla äidinkielelläni. Supermarketin valikoimaa. Luontoa, puhtautta, ötökättömyyttä. Vuodenaikoja (vaikka olen edelleen sitä mieltä, että talvi on liian pitkä). Talojen lämmitystä. Sitä, ettei tarvitse huolehtia homehtuvatko vaatteet kaappeihin. Sitä, että asiat usein hoituvat niin kuin luvattu ja ajallaan. Läpinäkyvyyttä, luotettavuutta ja reiluutta maan hallinnossa, poliisissa ym. Tasa-arvoa, ennakkoluulottomuutta. Suomalaista koulujärjestelmää, jossa lapset ovat samanarvoisia ja heillä on samat mahdollisuudet. Sitä, että lapset saavat olla lapsia. Henkilökohtaista tilaa, ihmisten vähyyttä. Olen oppinut arvostamaan myös kaurapuuroa, ruisleipää ja Fazerin sinistä, joista en ennen välittänyt.

Mikä Suomessa ärsyttää eniten?

Kateellisuus, pessimistisyys, kyynisyys. Epäkohteliaat ihmiset. Epäystävällisyys. Se, etteivät lapset saisi näkyä eikä kuulua. Minä-keskeisyys. Pitkä, pimeä, kylmä talvi.

Mikä taas Suomessa on ihanampaa kuin missään muualla?

Yöttömät kesäyöt. Alkukesän vehreys loputtoman talven jälkeen. 

Suomalaisinta minussa on…

Henkilökohtaisen tilan tarve. Rehellisyys. Jähmeys. Introverttius. Pessimistisyys (tai realistisuus). Se, että näen ihmiset samanarvoisina ammatista tai tuloluokasta huolimatta enkä ymmärrä hierarkiaa. Minun on vaikea ottaa vastaan kohteliaisuuksia tai ystävällisiä huomionosoituksia.

Olen hävennyt suomalaisia / Suomea…

Kun he törttöilevät kännissä Tallinnan laivalla ja Tallinnassa.

Mitä nykyisen kotimaasi asukkaat tietävät Suomesta?

Varmasti keskimääräistä enemmän, olemmehan naapureita. Kaikilla on Suomessa asuva kaveri tai perheenjäsen. Kuitenkin olen hieman yllättynyt siitä, ettei oman ikäsilläni virolaisilla tunnu olevan vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, kun puhutaan suomalaisista. Tai ehkä he ovat vain liian kohteliaita kertoakseen minulle. Suomesta käydään ostamassa joitakin tuotteita, joita ei Virosta saa, tai jotka ovat täällä kalliimpia. 

Kerron aina Suomesta…

Kylmästä talvesta, valoisasta kesästä, koulutuksesta, maailman parhaasta karkkivalikoimasta ja siitä, etteivät ihmiset välttämättä tarkoita olla niin epäkohteliaita kuin miltä vaikuttavat.

Kuinka usein puhut suomea?

Joka päivä poikani kanssa.

Mitä suomalaista perinnettä teillä vaalitaan?

Haluan vaalia ainakin jouluun liittyviä perinteitä; joulukalenteria, joulupukkia, joulusaunaa, jouluruokia… Myös isän- ja äitienpäivää juhlimme itselleni lapsuudesta tutuin menoin. Minä ja poikani syömme molemmat melkein joka aamu aamiaiseksi puuroa, tosin tässä on kyse enemmän mieltymyksestä kuin perinteestä. Aion kasvattaa lapseni pitämään salmiakista.

Mitä terveisiä lähetät 100-vuotiaalle Suomelle?

Toivon Suomelle ja suomalaisille lisää itseluottamusta, jotta ei olisi tarvetta vertailla meitä muihin tai pelätä muiden erilaisuutta. Olemme oikein kelpo porukkaa ja meillä on monenlaisia erinomaisia taitoja ja ominaisuuksia, ja maamme on monella tapaa aivan erityislaatuinen. Olemme päässeet nopeasti pitkälle. Nämä meidän olisi hyvä muistaa, mutta myös se, että maailmassa on monen monta tapaa tehdä asioita oikein.

I unfortunately missed this year’s big party, Finland’s 100th birthday as we were on a holiday. But I still felt like honouring my home country in some way, and I found this blog challenge to be a good way to do it.

In which country do you live and how long have you lived abroad?

I live in Tallinn, Estonia, for about 1,5 years now. Altogether I’ve lived abroad for 5,5 years.

How often do you visit Finland? 

I visit Finland very frequently now that we live so close, we go to my parents almost once a month. I really appreciate the possibility after living much further away in Uganda and Poland. 

What do you miss from Finland?

I miss more time with family and friends. I miss that I wouldn’t need to stress about communication and if I’m behaving culturally appropriately.  I miss feeling of being safe everywhere. I miss the absurd variety of stuff in supermarkets. I miss the holiday traditions.

Your favorite landscape in Finland?

The seaside of Helsinki and somewhat stereotypic archipelago or lake cabin view.

How are you celebrating the independence day?

As I mentioned I kinda totally missed the celebrations this year. Perhaps next year we’ll be in Finland. Normally I’d be watching the president’s party from TV, eating some delicious Finnish food and drinking sparkling wine. 

What kind of Finnish design you have in your home? Is there something that you’d like to bring from Finland?

I began to appreciate Finnish design more after moving abroad. We have mugs and plates from Iittala, Moomin mugs and some Marimekko. I’ve bought clothes from Finnish clothing company Nosh. If I would have unlimited amount of money I’d buy more Iittala and Finnish designers’ clothes.

What is the most beloved item you’ve brought from Finland?

I’ve managed to bring basically all my belongings from Finland. Thing with biggest emotional value is a teddy bear from my childhood, which now decorates Leevi’s room. Last autumn I finally got back my kitchen table, when my parents were able to bring it to Tallinn. We eat breakfast around it every day. In general I don’t own many irreplaceable items.

Which Finnish food you love?

I like many Finnish foods, but as they have meat in them, I haven’t eaten them much recently. I love Finnish Christmas and Easter foods, and of course Finnish chocolate and candy.

Which Finnish food you hate?

I can’t get anything really disgusting in mind, that I would have actually tasted. I would probably not touch the famous blood sausage anymore, even I used to like it. I’ve become more cautious towards food lately, especially those that have meat in them.

How would your life be like if you’d still live in Finland?

It is difficult for me to imagine how life would be if I would have not moved to Poland in 2012. Me and my husband have never lived together in Finland and I think that our family wouldn’t exist as it is now if I would have stayed. So I don’t really wanna think about that, moving was the best decision of my life. 

What do you always ask people to bring you from Finland?

Nowadays not much as I can get almost everything from Tallinn and if not I can pick it up myself. In the past I’ve asked Finnish books and magazines, candy and rye bread.

What do you appreciate in Finland that you maybe didn’t realize to appreciate before?

Earlier mentioed things: safety and being able to communicate in my own language. The supermarkets. Nature, cleanliness, absence of bugs. Four seasons (even though I still think winter is way too long). Heating in the houses. That my clothes wouldn’t mould in the closets. That things usually work as promised. Transparency, reliability and fairness in the leadership of the country. Equality and liberality. Finnish school system where every child is equal and they have same possibilities. That kids are allowed to be kids. Personal space. I have learned to appreciate also Fazer’s milk chocolate, rye bread and oatmeal porridge.

What is annoying you the most about Finland?

Jealousness, pessimistic and cynical attitude. Rude people, unfriendliness. That kids are not tolerated very well in public places. Me-centered thinking. Long, dark, cold winter. 

What in Finland is better than anywhere else?

The nightless summer nights and the greeniness of beginning of summer after a long winter.

The most Finnish thing in me is…

Need for a lot of personal space. Honesty. Icyness. Being introvert and a bit pessimistic. That I see people as equals no matter what their profession or income is, I don’t understand hierarchy. I have difficulties accepting compliments or friendly gestures.

I have been embarrassed about Finns when…

They are totally wasted on the Tallinn ferry or in Tallinn. 

What do the people of your present home country know about Finland?

Quite a lot, we are neighbours after all. Everyone seems to have family or friends living in Finland. I am a bit surprised though that Estonians of my generation don’t seem to have any strong opinion about Finns  – neither negative or positive. Or maybe they are afraid to tell me. Some people go shopping in Finland for things that are difficult or more expensive to get in Estonia. 

What I always mention when I talk about Finland…

I mention cold winter, summer nights full of light, education, the world’s best candy and that people don’t always mean to be as rude as they seem.

How often do you speak Finnish?

Every day with my son. 

Which Finnish traditions you want to keep cherishing?

I want to continue the Christmas traditions; Christmas calendar, Santa Claus (who lives in Rovaniemi, in case you didn’t know), sauna, food… Also mother’s and father’s day are important to me. Me and my son eat porridge for breakfast almost every day, but that is more about what we like than some tradition. I will raise my children to like salty liquorice. 

What would you wish for the 100 year old Finland?

I wish more confidence to Finland and Finns so we wouldn’t need to compare ourselves to others or be afraid of those who do things differently. We are decent people and we have many excellent skills and abilities. Our country is very special, we have come far in a short time. We should keep these things in mind, but also remember to appreciate other ways than our own, there’s many ways to do things right.

Advertisements

Reissussa: Ihastuttava Palma de Mallorca

Mallorcan viehätyksestä ja imagosta voi olla montaa mieltä, ehkäpä en siksi osannut asettaa suuria odotuksia myöskään Palman kaupunkia kohtaan. Energiani on viime vuosina mennyt ihan muuhun kuin lomakohteisiin etukäteen tutustumiseen, ja tämä on yleensä johtanut iloisiin yllätyksiin. Niin tälläkin kertaa.

Tiesitkö sinä, että Mallorcan pääkaupunki on ihan oikea, iso kaupunki, jossa asuu enemmän ihmisiä kuin Tallinnassa? Minä en ainakaan tiennyt. Sen lisäksi, että se on ihan oikea suurkaupunki (suomalaisen mittakaavassa), on se vieläpä oikein mielenkiintoinen sellainen. Turistikauden ulkopuolella saaren rantakylien muuten muistuttaessa hylättyjä, parhaat päivänsä nähneitä lomahelvettejä, oli Palmassa ihan oikeaa elämää. Satoja ravintoloita, kahviloita ja söpöjä pikku puoteja, joissa olisi viettänyt päivän jos toisenkin, jos matkaseuran hermot olisivat hieman pidemmät.

Palman vanhakaupunki ihastuttaa hyvin espanjalaisella ulkonäöllään, vehreydellä, merenrannalla ja mielettömällä katedraalilla, jota katsellessa ei voi muuta kuin ihmetellä, että mitähän vattua rakennuttajan päässä on liikkunut ja kuinka tuo on ikinä saatu pystyyn? Joka tapauksessa se on vaikuttavaa katseltavaa. Vanhankaupungin arkkitehtuuri kapeine, ranskalaisin parvekkein varustettuine kivitaloineen on minulle tuttua Barcelonasta, ja kuvittelisin muissakin Espanjan vanhoissa kaupungeissa näyttävän tältä. Kaupunki ei tunnu mitenkään erityisen turistirysältä, en tunne joutuvani huijatuksi joka kadun kulmassa. Meininki saattaa toki sesongin aikana olla ihan eri. Espanjaakin kuulee vaihteeksi enemmän kuin saksaa, joka lomakylissä on melkeinpä toinen virallinen kieli.

Kävimme Palmassa viikonloppuna ja ainakin näin turistikauden ulkopuolella sunnuntai oli hyvin hiljainen, ja useimmat kaupat ja monet ravintolat kiinni. Joten suosittelen sunnuntain sijasta jotakin muuta päivää, jos vierailuun on aikaa vain yksi päivä. 

Taaperon kanssa Palma vaikutti myöskin hyvältä kohteelta, vaikka menimmekin aika paljon vanhemmat edellä mentaliteetillä tällä kertaa. Hienoja leikkipuistoja löytyy kuitenkin ympäri vanhaakaupunkia, ja ihmiset ovat aina superihania lapsia kohtaan. Ihanan näköisiä lastenvaatepuotejakin löytyi monen monta. Rattailla kulkeminen ei liene suuri ongelma, meillä ei niitä enää tosin kaivattu, vaan repussa kulki mukana kantoreppu, johon taaperon sai tarpeen mukaan sujautettua.

Palma de Mallorca totally took me by surprise on our autumn holiday – to be honest I had absolutely zero expectations and was happily surprised how interesting and beautiful city it is.

Old Spanish style stone houses with French balconies, tiny alleys to get lost in, perfect floor tiles, seaside location, hundreds of small shops and cozy restaurants and cafes. And as a cherry on top, ridiculous cathedral, one of the biggest buildings I’ve ever seen. What’s not to love?

Outside tourist season the city felt like any mainland historic town, with it’s normal everyday life. Far from the abandoned plasticy tourist villages on the coast. Here you actually hear more Spanish than German which seems otherwise to be the island’s unofficial second language. So many lovely boutiques I would have visited if my travel company wouldn’t be so impatient. 😅 Palma seems like a child-friendly destination too, there’s lots of outside playgrounds and people are ever so friendly towards kids, it amazes me time after time.

Ai että minä nyt syyllistyin

Syyllistyminen, tuo äitiyden (vanhemmuuden) ihana trendisana. Tuntuu, että ainakin Suomessa meitä syyllistyviä äitejä riittää loputtomiin. Ei ole väliä miten asiat hoidat, lapsesi kasvatat, aina löytyy joku joka tekee asian eri lailla ja sanoo sen ääneen. Ja sitten me syyllistymme. Tunnemme, että kritiikki ja eriävät mielipiteet kohdistuvat juuri meihin, uhkaavat meidän tapaamme toimia. 

Aihe tuli mieleeni eräästä Facebookin mammaryhmän keskustelusta, tuolta syyllistymisen (ja myös kultaakin kalliimman vertaistuen) mekasta. Milloin syyllistytään imetykseen liittyvistä ratkaisuista, milloin sokeriin suhtautumisesta, milloin nukkumistavoista. Tällä kertaa aiheena oli, ah niin mehukas, päivähoito.

Koen olevani melko fiksusti käyttäytyvä nettipersoona; yritän pysyä kaukana provosoivista ja turhanpäiväisistä keskusteluista, juoruista ja arvostelusta. Haluan kuitenkin tuoda julki esimerkiksi vanhempien jaksamiseen liittyviä kokemuksia ja mielipiteitä. Pyrin näkemään asiat eri kanteilta ja myös ymmärtämään, että kirjoitettua tekstiä on helppo lukea monella tavalla. Epäkohteliaalta kuulostava kommentti ei ehkä ole tarkoitettu niin kärkkääksi. Tätä päivähoitokeskustelua (saako isomman lapsen laittaa hoitoon, jos on vauvan kanssa kotona) seuratessani tulistuin kuitenkin kommenteista, jotka eivät mielestäni tuoneet apua väsyneen äidin elämään. 

Kerrottuani oman mielipiteeni (kyllä, isomman lapsen voi todellakin laittaa säännöllisesti  hoitoon vaikka vanhempi olisi vauvan kanssa kotona, eikä se tee vanhemmasta automaattisesti huonompaa), aloin pohtia miksi minä ja myös muut keskusteluun osallistuneet kimpaannuimme toistemme kommenteista. Toisin sanoen syyllistyimme, vaikka syyllistäminen ei (toivottovasti) ollut kenenkään tavoite.

Milloin siis itse syyllistyn? Silloin kun olen joutunut joustamaan omista periaatteistani, esimerkiksi täysimetyksestä tai lapsen hoitamisesta kotona siihen asti kunnes menen töihin, ja joku toinen on kyennyt pitämään kiinni näistä periaatteista. Syy ei siis ole ollenkaan toisessa osapuolessa, koska kuinka nätisti tahansa tämä mielipiteensä laittaisi, ottaisin siitä itseeni. Syy on siinä, etten sittenkään ole vielä sinut omien ratkaisujeni kanssa, vaikka niin uskoinkin. (Mutta olen edelleen sitä mieltä, että jos kommenttisi ei tuo apua tilanteeseen, voi sen jättää sanomatta.)

Mitä mieltä olet, olenko oikeilla jäljillä? Vai syyllistävätkö vanhemmat toisiaan tarkoituksella? Syyllistytkö itse esimerkiksi (sosiaalisessa) mediassa esiintyvistä mielipiteistä, artikkeleista ja tutkimuksista, jotka eriävät omasta toiminnastasi? Miksi?

Round 2

Kaksi. Se oli luku mielessämme kun alunperin pohdimme, kuinka monta lasta toivoisimme. Ei suurperhettä, mutta kuitenkin niin että sisaruksista olisi seuraa toisilleen. Miehelläni ja minulla on molemmilla sisaruksia, ja olemme sitä mieltä että he ovat ehdottomasti rikkaus elämässämme, sisarussuhde asia jonka toivoisimme omankin jälkikasvumme kokevan.

Mutta viime vuonna tähän aikaan toinen kierros tuntui sulalta hulluudelta, mahdottomalta ajatukselta. Mieleni oli musta kuin marraskuinen maisema, en edelleenkään osannut ajatella itseäni edes yhden saati kahden lapsen äitinä. Myin lähes kaikki vauva-ajan tavarat ja vaatteet pois, olin päättänyt ettemme tarvitsisi niitä enää.

Onneksi hain ja sain apua ahdistuneisuuteeni ja valoa pääkoppaani. Järjestin omaa aikaa, vapautta, jota olin kaivannut enemmän kuin tajusin. Aloin ymmärtää omien tarpeideni tärkeyden ja sen että minä itse olin ainoa joka niistä pystyi huolehtimaan. Minun piti oppia oma rajallisuuteni ja oppia pyytää apua. Pian värien kirkastuttua alkoi unelma toisesta lapsesta koputtelemaan takaraivossa. Ehkä sittenkin?

Jonkin aikaa mietin, onko tässä mitään järkeä, jaksammeko me? Onko minulla oikeutta haluta toista lasta kun ahdistuin jo ensimmäisen kanssa? Enhän jaksanut häntäkään yksin hoitaa. Kuitenkin toive pikkusisaruksesta oli niin vahva, että heitin järjen äänet mielen perukoille ja kerroin miehelle mieleni muutoksesta. Luulen, että hän oli salaa iloinen, vaikka ei koskaan painostanut minua kun sanoin etten haluaisikaan lisää lapsia.

Olemme onnekkaita kun sekä ensimmäinen että toinen lapsemme on saanut alkunsa pian päätöksenteon jälkeen. Tämä toinen jopa niin nopeasti, että aluksi hieman hirvitti. Ja kyllä sen alunkin jälkeen on ollut monta kertaa mielessä kuinka tästä selvitään, olemmeko kohta kaikki jossakin parantolassa. Arki pyörii unen ja unettomuuden ympärillä, edelleen, vaikka ensimmäinen vauvavuosi on sumuinen muisto vain.

Siltikin, minulla on vahva usko siihen, että tämä toinenkin pieni kuuluu perheeseemme. Ehkä olemme hieman fiksumpia kuin ensimmäisellä kierroksella, ehkä ymmärrämme päästää itsemme helpommalla. Ehkä päästämme irti hyödyttömistä periaatteista hieman aiemmin. Yhdessä pärjäämme kyllä. Joten tervetuloa pikkuveli, me odotamme sinua jo! ❤

Two. That was the number we had in mind when we originally thought about how many kids we would like to have. Not a big family, but so that the kids could have company from each other. Me and my husband both have siblings, and we definitely think that they are important part in our lives. We would like our children to be able to experience that too.

But last year the idea of a second round sounded like pure insanity, I would never be able to handle that. My mind was black as the view from our living room window in November. We sold all the baby things, we wouldn’t be needing them anymore. Luckily I realized to seek for help to my anxiety and got it. I understood how I could not put my needs aside anymore, how I was the one who should take care of them being fulfilled. I learned to ease up a bit. Life and parenting wasn’t so serious. I got myself time alone, more sleep, learned to ask for help and quite quickly my mind started to brighten up. And then the wish for a second child came to my mind again.

First I was of course thinking (and still sometimes do) whether it makes any sense? Would I go nuts with the second one too? Is it right to have more children when you can hardly take care of the first one? I just got my balance back and now I would willingly shake things again. But that’s how I am, in a constant need for change. And we both felt strongly that a second child belongs in this family. After some doubts in the beginning of this pregnancy, I’m now confident that we will manage. Me and my husband are such a good team. We will make it work. Perhaps we have learned something on the first round – how important sleep is, how unimportant other people’s parenting advises are, how we should just trust our instincts. How we’ll never be perfect, and most importantly that we don’t need to be.

So welcome baby boy, we are looking forward of meeting you!

Vegaaniset pinaattivohvelit

Tänä syksynä minun on tehnyt erityisesti mieli pinaattia. Olen oikeastaan aina ollut pinaattifani: pinaattikeitolla, -letuilla ja palak paneerilla on erityinen paikka sydämessäni. Mutta kenties syksyn pinaattihimo on selitettävissä sillä, että kroppani tarvitsee rautaa lihansyönnin loputtua. 

Kokeilin muutama viikko sitten “uutta” villitystä, kikhernejauhoja, joista saa suht helposti lettuja ilman kananmunaa. Pidän kikherneistä, mutta valitettavasti jauho on aivan kamalan makuista ja pienikin määrä saattaa pilaa ruoan maun, ainakin omasta mielestäni. Joten kokonaan kikhernejauhoista tehdyt pinaattiletut nieleskeltiin naama irvessä. Sittemmin olen käyttänyt jauhoja muutaman kerran muiden jauhojen ohella, mutta maistan siltikin hyvin helposti sen karvaan maun.

Eilen päätin antaa kikherne- eli gram-jauhoille vielä yhden mahdollisuuden, pinaattivohveleiden osana. Ja ilokseni huomasin vihdoin onnistuneeni, pinaattivohveleista tuli täydellisyyttä hipovia, kikhernejauhot upposivat sekaan huomaamattomasti. Jopa koostumus, joka kokeiluissani usein kärsii, on erinomainen – vohvelit ovat rapeita ja pysyvät hyvin kasassa.

Tässäpä siis vegaanisten pinaattivohveleiden ohje, lisukkeena tarjosin eilen ei-niin-vegaanista sienisalaattia. Valmistaminen on hyvin helppoa, mutta aikaa kannattaa varata 45 minuuttia, ellet sitten omista useampaa vohvelirautaa.

6-7 vohvelia / 6-7 waffles

  • 150g pakastepinaattia sulatettuna / 150g frozen spinach, melted
  • 4,5dl kauramaitoa / 4,5dl oat milk
  • 2dl kaurahiutaleita / 2dl oat flakes
  • 2dl täysjyvävehnäjauhoja / 2dl full corn wheat flour
  • 1dl kikhernejauhoja / 1dl chickpea flour
  • 2tl leivinjauhetta / 2dl baking powder
  • 1rkl öljyä / 1 tbsp oil
  • ripaus suolaa ja muskottipähkinää / pinch of salt and nutmeg

Mittaa kaikki ainekset yhteen kulhoon, sekoita sauvasekoittimella tasaiseksi. Anna turvota kymmenisen minuuttia. Paista kuumalla vohveliraudalla muutama minuutti, kunnes vohveli on kypsä. Tarjoa haluamasi täytteen kanssa. // Put all ingredients in one bowl, blend smooth with a blender. Let the dough rest for about 10 min, fry with hot waffle iron for couple of minutes until the waffle is done. Enjoy with a topping of your choice.

Nämä ovat muuten tuhtia tavaraa, kaksi vohvelia riitti täyttämään vatsan ääriään myöten. Onneksi vohveleita voi syödä vielä seuraavanakin päivänä.

PS. Kuka putsaisi vohveliraudan?

Above is my new masterpiece (it’s good to praise yourself sometimes, isn’t it?) recipe for salty spinach waffles. They are delicious, healthy, easy, and hey, they are even vegan! So if you’ve got the good old waffle iron gathering dust somewhere in the back of your cupboards, here’s your dinner today.

PS. Shall I remind you why you never use that thing? It is so annoying to clean….

Pala virolaista ruokakulttuuria

Osallistuimme ystäväni kanssa eilen Viron ruokamuseon ja Viro-instituutin järjestämään ruoka-aiheiseen iltamaan. Tarkemmin ottaen illan teemana oli vürtsikilu eli pikkelöity kilohaili. Alunperin luulin ystäväni hinkua osallistua tapahtumaan vitsiksi; vaikka olenkin ruoan ystävä, ei pikkelöity kala saanut vettä herahtamaan kielelleni. Mutta ihan tosissaan tämä liettualais-puolalais-saksalainen ystäväni oli, pikkelöity kala on hänen herkkuaan. Päätin siis heittää ennakkoluulot romukoppaan ja lähteä hänen mukaansa.

Iltama järjestettiin Viron ruokamuseon tiloissa, upeassa vanhassa varastorakennuksessa lentokentän lähellä. Museo pettymyksekseni käsitti vain yhden, tällä hetkellä kilohailista kertovan “näyttelyn” eikä sinällään tosiaankaan ole matkan arvoinen. Hieman yllättäen paikalle oli meidän lisäksemme löytänyt noin kymmenen muutakin ihmistä, suurin osa heistä ulkomaalaisia, joille tapahtuma oli suunnatukin. 

Saavuin tapahtumaan tyhjin vastoin ja olinkin todella iloinen nähdessäni pöytään katetun upean juustotarjottimen sekä kantarelli- ja omenapiirakat. Vatsat täytettyämme ja hetken muiden osallistujien kanssa seurusteltuamme, alkoi illan varsinainen show, eli sen kilohailin marinointi. Saimme jokainen tehtäväksemme murskata erilaisia mausteita, mm. sinapinsiemeniä, korianteria, neilikkaa, kanelia, kardemummaa… Huumaava jouluinen tuoksu valtasi huoneen. Tämän jälkeen mausteet sekoitettiin yhteen merisuolan kanssa ja meille kaikille jaettiin pienet muovirasiat, joihin pinota kokonaisia, raakoja kaloja tarkkaan määritellyllä tavalla vuorotellen mausteseoksen kanssa. Rasiat täytettyämme saimme käskyn pitää kalat kylmässä vähintään seuraavaan iltaan asti, jolloin herkku olisi valmista syötäväksi. 

Täytyy sanoa, että vaikka tapahtuma toi mukavaa virkistystä arki-iltaan, en rehellisesti sanottuna ole ollenkaan varma, että kykenen maistamaan tuotostani. Sen verran ällöltä ajatus omissa nesteissään marinoidusta raa’asta kalasta haiskahtaa. Ehkä jos kypsentäisin kalat pannulla… Ravintolassa kiluleipä on kyllä näyttänyt kohtuullisen herkulliselta, mutta asia on eri kun olet itse valmistanut ruoan. Sama kävi aikoinaan maksalaatikon kanssa, en pysynyt maistamaan itse valmistamaani laatikkoa ollenkaan. Olen varmaan tulossa vanhaksi, kun minusta on tullut näin varovainen. 😅 Nähtäväksi siis jää kenen mahaan tämä herkku päätyy, myöskään mieheni ei hyppinyt ilosta tuliaisen nähdessään.

Mitäs paikallisia herkkuja muut ulkosuomalaiset ovat päässeet valmistamaan?

Yesterday I participated in an Estonian cooking event with a friend of mine. The topic of the event was traditional pickled fish, and honestly I was not too excited, but my friend’s excitement convinced me to join.

The event was actually really nice – we got some child-free time and met some other expats. The food we were served was actually not pickled fish, but a gorgeous cheese plate and some mushroom and apple pies. With full stomach I was a little bit more open to the idea of pickling fish, and so we got to get our hands dirty. Everyone was preparing their own little box of pickled fish Estonian style. Lovely, christmassy aroma of the spices filled the room, and stacking fish neatly in a very specified way in the box was actually pretty therapeutic. But then the reality hit back – tomorrow I was supposed to taste this stuff. Straight from the box, raw. Somehow the idea of fish pickled in its own juices does not exactly tempt my tastebuds. In a restaurant this dish does actually look edible, but it’s different when you’ve prepared it from scratch and before laying the fish on you bread you’re supposed to remove its head and intestines… So we’ll see if I manage to taste my creation, or perhaps I’ll use it in cooking. Anyhow, the evening was fun, and I look forward to the other events the Estonian Institute will organise. 😊

What kind of local delicacies have you prepared when living abroad?

Isänpäiväylläreitä

Vietimme isänpäiväviikonlopun vanhempieni kotona Espoossa. Isänpäivää on lapsuudenperheessäni juhlittu perinteisesti korttien, pienten lahjojen ja hyvän ruoan parissa ja haluan jatkaa perinnettä omassakin perheessäni.

Suomalainen ja saksalainen isänpäivä eivät osu samaan ajankohtaan, vaan itse asiassa aivan eri puolille vuotta, ja ainakin nyt toistaiseksi meillä on enemmänkin juhlittu tätä suomalaista päivää. Suomessa, tai ainakin meidän perheessämme, isänpäivä on tarkoittanut perheen yhteistä juhlaa kun taas Saksassa sitä ilmeisesti juhlitaan yleisesti isien kesken (ryyppäämällä). Senkään vuoksi en ole erityisesti keskittynyt saksalaiseen versioon. Pidän isän- ja äitienpäivää arvossaan; vaikka toki meidän pitäisi muistaa ja huomioida äitejä ja isejä ihan normaaleinakin päivinä. On kuitenkin aina kiva kun on hyvä syy juhlia.

Omalle isälleni annoin isänpäivälahjaksi lipun Karjala-turnauksen Suomi-Ruotsi-matsiin, jonne lähdimme miehen kanssa mukaan eilen illalla. Kirsikkana kakun päällä mieheni kaivoi varastoistaan Suomi-releet, joissa menimme aivan täysistä tosifaneista. Vaikka en olekaan jaksanut lätkää viime vuosina paljoa seurata, täytyy sanoa että matsissa oli hyvä tunnelma ja mieheni valitsemat paikat niin hyvät, että peli jaksoi viihdyttää viimeiseen sekuntiin asti. Ja olihan se tietysti jännä pelikin.

Mieheni sai oman lahjansa tänään – lahjakortin rentouttavaan hierontaan. Toivon hänen nauttivan siitä yhtä paljon kuin itse nauttisin. 😅 Lahjojen keksiminen on melko vaikeaa jo näin muutaman vuoden jälkeen, varsinkin kun meillä on kaikki mitä tarvitsemme. En halua ostaa turhaa krääsää, joten tällainen “aineeton” lahja on ainakin minun mieleeni. Odotan innolla miehen palautetta, jotta voin varata itsellenikin saman hieronnan. Askartelimme Leevin kanssa vielä kortit iskälle ja ukille – niistä tuli yllättävän taiteelliset.

Pitkään nukkuminen ja aamiainen sänkyyn on hieman haastellisempi asia järjestää tässä taaperoarjessa. Sen sijaan nautimme vanhempieni luona myöhäisen aamiaisen kaikilla herkuilla, jonka jälkeen katselimme vanhoja VHS-videoita lapsuusajoiltani. Juuri niin mukava ja rento isänpäivä kuin toivoin, toivottavasti myös sankarit nauttivat. ❤

Miten teillä juhlitaan isänpäivää?

We celebrated this year’s Finnish father’s day in a rather traditional way: among close family, with good food and time together. To me keeping up these father’s and mother’s day traditions is important, and I want Leevi to learn it too. It’s always nice to have a good reason for party.

As a father’s day present for my own dad I took him to an ice hockey game with me and my husband. It was loads of fun, much more interesting than watching from TV. I’m pretty proud of the Finnish fans making such a good atmosphere, and of the players too, of course.
Today we had a relaxed breakfast with all the servings at my parents’ place – what could be a better way to spend some quality time together? To my husband, as a thankyou of being such an amazing dad and co-parent, I gave a gift card to massage which I hope to be very relaxing.



How do you celebrate father’s day in your family?

Tallinna-vinkki lapsiperheille

Uudistunut Balti Jaama Turg on mielestäni yksi Tallinnan keskusta-alueen mielenkiintoisimmista paikoista, ja olenkin kirjoitellut siitä jo aiemmin. Sen lisäksi, että varsinkin ruoan, antiikin, Kiina-krääsän ja paikallisen designin ystäville löytyy torilta ihmeteltävää, löytyy sieltä myös keskusta-alueen lapsiystävällisin ravintola.

Kniks & Kraaps (nimi, jota en ikinä muista oikein) on todellinen lapsiperheiden oma ravintola, joskin modernimmin ja raikkaammin toteutettu kuin kilpailijansa yleensä. Ravintolan kohokohta on suuri leikkialue, josta löytyy ihmeteltävää monen ikäiselle; on leikkikeittiötä, autoja, työkaluja, kirjoja, palapelejä, nukkeja, kiipeilytelineitä jne. Alue on sopivasti rajattu kirjahyllyn taakse, jotta leikit eivät valtaa koko ravintolaa, mutta kuitenkin niin että näköyhteys lähimmistä pöydistä säilyy. Varsinkin aamupäivisin leikkitila on ihana, ennen kuin iltapäivän kaaos valtaa sen.

Ravintolasta saa myös mukiinmenevää (onpa hassu sana?!) sapuskaa – erikoisuutena on buffet, joka on katettu niin matalalle, että pienikin lapsi voi itse valita lounaansa. Buffet alkaa(arkisin?) klo 11, ja ainakin tällä ensimmäisellä kokeilukerralla ruoka oli puolenpäivän aikaan oikein maukasta ja fressiä. Iltapäivisin se on tosin näyttänyt jo hieman nuutuneemmalta. Ravintolasta saa tilata myös a la carte-annoksia, sieltä saa viikonloppuisin puuroa ja lettuja aamiaiseksi, ja onpa tarjolla myös erilaisia kakkuja, hyvää kahvia ja smoothieita. En ensialkuun ollut vakuuttunut ravintolan ruokatarjonnasta, mutta eilisen käynnin jälkeen olen kyllä tyytyväinen, erityisesti porkkanakakku ja kotitekoiset kala”puikot” veivät pisteet kotiin. Ehkä ensimmäisillä kerroilla oli ilmassa alkukankeutta.

Kniks & Kraapsista löytyy myös oma vessa perheen pienimmille ja varmasti kaupungin viihtyisin imetys- ja vaipanvaihtonurkka. Jopa vaippoja on tarjolla, jos omat ovat unohtuneet kotiin. Ruokapöytiä on joka lähtöön; on loosseja, tavallisia pöytiä ja pienempiä pöytiä lapsille. Syöttötuolejakin löytyy useampaa eri mallia. Palvelu on ystävällistä, mutta hieman ujoa. Englannilla pärjää ilman mitään ongelmaa, kuten yleensäkin.

Ravintolan perustaja on kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, joka halusi luoda täydellisen ravintolan lapsiperheille. Sellaista hän kun ei ollut vielä Tallinnasta löytänyt. Kniks & Kraaps yltää kyllä ehdottomasti Tallinnan kärkeen tässä kategoriassa, erityisesti tykkään ravintolan raikkaan skandinaaavisesta olemuksesta, mutta aivan täydellinen se ei kuitenkaan ole. Pahin puute on se, ettei ravintolasta löydy aikuisten vessaa. Sellainen on kyllä heti viereisellä käytävällä, mutta taaperon kanssa yksin ollessa asiat ovat aina hieman monimutkaisempia… Toinen asia on arkipäivien myöhäinen avaamisaika; olisi mukavaa jos ravintola aukeaisi jo klo 9, jotta ehtisi leikkimään ennen päiväunia. Näistä pienistä kauneusvirheistä huolimatta, suosittelen paikkaa ehdottomasti kaikille lapsiperheille, jotka lähistöllä liikkuvat.

I’ve written already earlier about the new Balti Jaama Turg that opened it’s doors last spring. To me it is one of the most exciting places in the center of Tallinn – there’s things to explore to a food lover, antique fan or a tourist who is looking for Estonian design souvenir. But there is also the best family restaurant in the city center (or perhaps whole Tallinn?) called Kniks & Kraaps.

This restaurant is definitely planned kids first – it has big, exciting play area, buffet and tables for the little ones, and even their own toilet. Also the breastfeeding / diaper changing corner is really cozy. We had lunch there yesterday with Leevi and the food in the buffet was tasty and fresh, at least at noon (sometimes in the afternoons the food didn’t look that tempting). I really like the light, Scandinavian influenced decor of the restaurant – it differentiates this one from the rest of the family friendly category. Also food seems pretty healthy (no sausage and fries!), and they have a proper coffee machine. What else do you really need? Oh, and it is totally buggy accessible, which isn’t a sure thing here in Tallinn.

Slight minuses to me are the lack of adults’ toilet (it is located in the next corridor but with toddler running around things always tend to get more complicated), and that the restaurant only opens at 11 on weekdays. Would be nice to have some morning coffee and playtime before nap. Anyway, apart from these this place is pretty awesome, so I recommend you to check it out, if you are around (with kids).

Yllärireissu Alppien juurelle

Palasimme eilen Neuburgista, Etelä-Saksasta, sukuloimasta. Tällä kertaa reissu oli aika rentouttava, vaikka kuuteen yöhön mahtui peräti kolme eri yöpymispaikkaa. Leeville riittikin tekemistä ja seuraa, joten me vanhemmat saimme ottaa rennosti. Yövyimme vanhaan tuttuun tapaan Wolfin vanhempien luona hänen siskonsa huoneessa, mutta täällä kertaa vietimme yhden yön myös kaveriperheen juuri valmistuneen talon vierashuoneessa. Lisäksi Wolfi oli järkännyt meille 24 tunnin lapsivapaan.

Wolfi halusi pitää treffiemme kohteen salaisena, joten en etukäteen yhtään tiennyt minne olimme matkalla. Mielessäni haaveilin söpöistä alppikylistä ja ilmeisesti mieheni oli lukenut ajatukseni, koska juuri sellaiseen päädyimme 2 tunnin ajomatkan jälkeen. Jo ajaessa alkoivat huikeat alppimaisemat, jotka edelleen sykähdyttävät yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Mies pohti matkalla, jonka oli kuulemma taittanut satoja kertoja, kuinka osaa vasta nyt arvostaa maiseman ainutlaatuisuutta, kun toinen vieressä ihmettelee sitä suureen ääneen. Aika sama kuin hänen taannoinen ihmetyksensä ruotsinlaivoja kohtaan – minulle kun ne ovat aina kuuluneet siihen tuttuun maisemaan. Monikulttuurisen parisuhteen hienouksia. 😅

Ajomatkan päätteeksi pysähdyimme pieneen Reit im Winklin kylään, juuri ennen Itävallan rajaa. Kylä on kliseiseen alppityyliin oikein viehättävä ruskea-valkosine taloineen, jotka on koristeltu toinen toistaan hienommilla seinämaalauksilla ja puukaiverruksilla. Taustalla häämöttivät lumihuippuiset vuoret. Tätä näkyä kelpaisi katsella useamminkin! Alue on kuulemma tunnettu lumisuudestaan ja kesällä aurinkoisuudestaan – täydellinen lomakohde siis. Ja turisteille kylä onkin eittämättä ensisijaisesti tarkoitettukin: jokaisessa talossa näytti olevan huoneita vuokralla, ravintola tai tuliaispuoti. Nyt kauden ulkopuolella oli kylässä kuitenkin rauhallista.

Mieheni oli buukannut meille tilavan huoneen aivan kylän keskellä sijaitsevasta Hotel Unterwirtistä, jonka rakennus on alunperin rakennettu 1400-luvulla. Keski-Euroopassa moiset vuosiluvut ovat melko normaaleja, mutta tälle espoolaiselle ihan silkkaa utopiaa (paitsi että nyt googlettelin kirkkomme olevan samalta vuosisadalta, but you get the point). Unterwirt onnistui melko täydellisesti yhdistämään alppimaisemaan sopivan historiallisuuden ja kotoisuuden sekä modernin luksuksen. Hotellista löytyi myös spa useine saunoineen ja altaineen, mikä lisäsi ylellisyyden tuntua.

Söimme illallista hotellissa, mikä osoittautui hyväksi päätökseksi, vaikka ravintolan hinnat olivat varmasti kylän korkeimmat. Ruoka ja palvelu oli erinomaista, ravintola oli selvästi muidenkin suosikki, niin täyteen pakattu se oli maanantai-iltana (syyslomien aikaan). Aamiaisbuffa notkui kaikkea mahdollista, mutta saksalaiseen tapaan erityisesti leipä ja erilaiset lihatuotteet olivat päässeet päärooliin. Vaikka itse jätin leikkeleet muille syöjille, oli aamiaisessa enemmän kuin tarpeeksi. “Onneksi” heräsimme vapaa-aamunakin ennen seitsemää (mikä siinä on ettei osaa nukkua kun olisi mahdollisuus), joten aamiaisen jälkeen oli vielä aikaa sulatella ennen ajomatkaa takaisin Neuburgiin.

Yesterday we returned from our family visit to Bayern, where we had a pretty relaxing holiday, even we slept in three different places during those six nights. Leevi had so much to do and so many people around that we parents didn’t need to do much for entertainment. On top of that my amazing hubby had organized us some 24 hours of kid-free time.

Wolfi wanted to keep the program of this 24-hour date as a secret so I had no clue where we were gonna go. Secretly I hoped to see the Alps, as they are kinda close by, and they still amaze me after all these times. Apparently, once in a lifetime, mind-reading worked and Alps was exactly what my husband had in mind. He took me to a village called Reit im Winkl, a village close to Austrian border where he had spent his childhood winters. This village is a perfect example of a stereotypical, yet so wonderful town by the Alps, with it’s historical white-and-brown villas that are covered with beautiful wooden details. And on the background you could see the snow-covered mountains. Apparently this is one of the snowiest places in winter and sunniest in summer, so no wonder a perfect tourist oasis has formed here.

We spent the night in lovely Hotel Unterwirt, a building that dates back to 14th century, which to me as a Finn from Espoo sounds almost impossible, but here in Central Europe is quite normal. Hotel has been recently renovated and it combined really nicely old, historic and cozy to modern functionality (except the Wi-Fi which wasn’t really working in our room, but that’s no news in Germany…). Hotel also has a spa with couple of different saunas and pools, which added to the luxury. After spa we were too lazy to get out anymore, so we chose to have dinner at the hotel restaurant. We had perhaps the most expensive dinner in town, but it was worth it, very yummy. Also the breakfast buffet was everything we desired and even more. (As we were in Germany, they had at least 10 different types of breads and cold cuts.) I was so ready to roll back to bed after this lavish brekkie, and I even skipped all the meat. “Luckily” we woke up on our day-off at 6.50, so there was time for some digesting before driving back to Neuburg.

PS. Photo credits to my hubby 😘

Turhamaisuudesta.

Pariutumisen ja erityisesti lapsen saamisen myötä turhamaisuus ja pinnallisuus ovat pikkuhiljaa vähentyneet, mikä on vain hyvä asia. Mutta olen viime aikoina myös huomannut kuinka alakuloiseksi tai iloiseksi oma ulkonäkö voi tehdä, sen kuinka laittautumisella ei välttämättä ole niinkään tekemistä muiden miellyttämisen kanssa, vaan ihan oman hyvinvoinnin.

Pienen lapsen kanssa kotona ollessa ei oma ulkonäkö ole top5-listalla huolehdittavien asioiden joukossa, ja siihen käytettävää aikaa ja energiaa on vähän. Mutta sen kerran kun muistaa peiliin katsoa, olisi kiva pystyä hymyilemään eikä itkemään näylle. Valitettavasti valvotut yöt eivät kaunista, joten au naturel-lookini ei ole näinä päivinä erityisen pirteä. Viime syksynä päätin repäistä ja varata ajan kampaajalle ensimmäisen kerran vuosiin, ja vuoden alussa kävin laitattamassa jopa volyymiripset. Sen jälkeen tunsi itseni joka aamu heti sängystä noustua vähän enemmän omaksi itsekseni, ironista eikö? Vaikka uusi väri hiuksissa ja räpsyttimet ripsissä eivät varsinaisesti poistaneet kuolettavaa väsymystä, tunsin oloni pirteämmäksi, hieman enemmän ihmiseksi kuin zombieksi. Enkä edes muistanut katsoa peiliin päivittäin, koska tiesin näyttäväni hyvältä joka tapauksessa.

Olen kuitenkin alkanut pyrkimään luonnollisuuteen ja luonnonmukaisuuteen niin kosmetiikassa kuin esimerkiksi ruoassa ja vaatteissakin. Ja tämä ajatus on tietysti suoraan ristiriidassa feikkiripsien ja hiusvärien kanssa. Viimeinen niitti oli kun sain kerta kerralta pahemman allergisen reaktion ripsistä – oli aika pohtia mikä on tärkeämpää, ulkonäkö vai terveys. Haikeudella jätin upeat ripset uusimatta. Ostin niiden tilalle luomuripsarin, joka odottaa meikkipussissa lähes käyttämättömänä, koska minulla ei ole aikaa laittaa sitä aamulla eikä energiaa poistaa illalla. Peilistä katsoo jälleen astetta väsyneempi hahmo. Keväällä päätin myös jättää hiukset värjäämättä ja antaa omalle, luonnolliselle kuontalolleni mahdollisuuden. Kesällä, päivettyneenä ja suhteellisen heleäihoisena olinkin melko tyytyväinen. Mutta syksy toi tullessaan vaihtelunhalun ja iho-ongelmat. Ihoni on lähes aina ollut hyvässä kunnossa, mutta raskauden hormonimuutosten myötä pari vuotta sitten alkoi isoja finnejä ilmestyä sinne tänne. Sitten iho oli taas hetken parempi kunnes muutama kuukausi sitten nenänpielet alkoivat punottaa yhä pahemmin ja pahemmin. Viime viikolla sain vihdoin tarpeeksi tummanpunaisena helottavista nenänpielistä, jotka häiristivät niin paljon etten kehdannut mennä edes salille ilman peitevoidetta… Varasin ajan dermatologille, joka vahvisti, että kyseessä ei ole ihan normipunotus vaan infektio nimeltään perioraalidermatiitti, jonka hoitoon vaaditaan pitkä antibioottikuuri. Toivon todella, että kuuri auttaa, koska vaikka ongelma onkin pinnallinen, vaikuttaa se mielialaani enemmän kuin haluaisin myöntää. Varsinkin kun en jaksaisi laittaa meikkiä päivittäin.

Alkusyksystä vaihtelunhalun piinaamana päätin hetken mielijohteesta käydä pätkäisemässä hiukseni pirteään polkkamittaan. Virhe. Näytin omassa hiirenharmaassa ja tässä uudessa hiusmallissa samalta kuin 12-vuotiaana, uusia, väsymyksen tuomia ryppyjä lukuunottamatta. Nyt hiukset ovat kasvaneet hieman imartelevampaan pituuteen, mutta väri alkoi kyllästyttää toden teolla. “Kaikki mulle heti nyt”-idealla ostin “luonnollisen” hiusvärin kaupasta ja iskin sen päähän. Lopputulos sai ihoni näyttämään vielä omituisemmalta: osaksi entistä epätasaisemmalta, osaksi kummallisen kellertävältä. Tuntui, että rumennuin jokaisesta kauneuteen liittyvästä satsauksesta yhä enemmän ja se alkoi suoraan sanottuna vituttamaan, kun olo unettomien öiden jälkeen oli muutenkin karmea. Varasin ajan oikealle kampaajalla, joka onnistui korjaaman kummallisesta puna-vihreästä kuontalosta taas ihan mukiinmenevän. Nyt jos saan ihoni kuntoon, olen todella kiitollinen. Ja jos joku vielä ehdottaa luonnollisempaa vaihtoehtoa niille ihanille volyymiripsille niin olisin varmaan taivaassa. Että se siitä luonnollisuudesta… Ehkä sitten kun saan nukkua 10 tunnin kauneusuneni säännöllisesti.

Recently I’ve noticed how much my looks affect my mood. After the countless sleepless nights my au naturel look isn’t quite as blooming as it used to be. Also I don’t have the time and energy for a proper make-up and hair-do anymore. So a year ago I tried to give mother nature a little help by coloring my hair at a hairdresser for the first time on a decade (I’ve been colouring it at home though). I also got myself permanent volume lashes, and I must admit that I felt so much better. Even these things did not erase the deadly tiredness, they made me look a little less tired so that I almost believed it myself too.

But after that I started to become more and more interested about natural beauty products, and in this picture hair colors and lash glue don’t really fit. On top of that I got an allergic reaction from the lashes, so I had to let them go. Summertime was fine as I got a bit tanned and the hair naturally a bit lighter from the sun. But autumn brought skin issues and need for a change. So first I did the mistake of cutting my hair into a bob. With that and my natural “mouse grey” color I looked like I’m twelve (except that I now had wrinkles). My skin was getting worse everyday – suddenly the red spots around my nose started to get bigger and darker and the skin coming off and it started to spread all over. I had to do something to change my looks. So one day I marched to the department store cosmetic section and bought a “natural” hair color. Another mistake. The color was making my skin look even weirder, and also my hair was now weird with its red and green tones. I was starting to get miserable. So finally I decided to trust professionals: I booked an appointment with dermatologist who confirmed that my skin issue wasn’t gonna go away by itself. It is a condition called perioralis dermatitis and I’d have to treat it with antibiotics. What a relief to get some help for this issue that was now so visible I could not even go to gym without make-up. I really hope the treatment works, even the doctor did warn it’ll take time. I also got a hairdresser fixing my hair, which looks pretty fine now again. I feel slightly better. How superficial, eh?

So, so much for the all natural everything… Maybe I’ll try another time when I get my regular 10 hour beauty sleep. In the meantime I’ll do whatever it takes to feel like a human. 

Ps. Anyone got tips for more natural way of getting those beautiful lashes? I’d be in heaven if I got those back.