Ensitunnelmia kahden lapsen äitiydestä

“Kaksi menee siinä missä yksi”, tämän sanonnan lienee kuullut aika moni. Vaikka en ihan allekirjoitakaan tuota, niin näen siinä kyllä pointin. Olen huomannut asioiden lutviutuvan helpommin toisen lapsen kohdalla, ainakin näinä ensi kuukausina.

Sen sijaan voisi olla sanonta, “toinen menee vähän vasurilla”, tosin näin ei ehkä ole korrektia sanoa, varsinkaan jos perheen isä on vasenkätinen. Ja tokihan toisesta pidetään aivan yhtä hyvää huolta kuin ensimmäisestä, hieman vähemmän fanaattisesti vain. Varsinkin ensimmäisen kuuden viikon ajan tuntui, että vauva vaan tulee mukana ja kaikki huomio keskittyi esikoisen kipuiluun ainoan lapsen aseman menettämisestä. Vauva roikkui tississä lähes 24/7, mutta varsinainen haaste oli hän jonka olisi jo “pitänyt” oppia hieman itsenäisemmäksi.

Edelleen kolmen kuukauden iässä vauva sujahtaa helposti kantoreppuun ja on siinä enemmän tai vähemmän tyytyväinen samalla kun hoidat kaikenmaailman arkiset puuhat kokkauksesta vessakäynteihin. On vaikea enää ymmärtää mikä siinä esikoisen vauva-ajassa niin vaikeaa oli, tämähän on helppoa kuin heinänteko (jonka helppoudesta tai vaikeudesta minulla ei ole pienintäkään käsitystä), ainakin kun verrataan taaperoon. Vauva ei juokse karkuun, vauva ei väitä vastaan, vauvan kanssa ei tarvitse painia, eikä hänen jälkiään korjata ympäri huushollia. Jos väsyttää, isket vauvalle tissin suuhun ja itsellesi korvatulpat päähän ja suljet silmät – vauva ei karkaa sängystä tökkimään pistorasioita ja tyhjentämään kaappien sisältöjä. Ainoastaan silloin kun esikoinen satuttaa itsensä, tai jostakin muusta syystä kaipaa lohdutusta, huomaan etten taivukaan apuun yhtä helposti kuin ennen.

Esikoisen kanssa stressattiin kasvua (kuten myös tämän toisen, mutta ehkä hieman vähemmän), sterilisoitiin kaikki lattiasta kattoon, pohdittiin miten hänet saa siirrettyä pinnasänkyyn ja tavattiin tietoa kehityksestä “eikö se vieläkään käänny, milloin tulee ekat hampaat” jne. Toisen kanssa sterilisoin tutit kerran ennen ensimmäistä käyttöä, sen jälkeen homma jäi arjen jalkoihin, vaikka tutit ovat käyneet mm. esikoisen suussa. On opittu, että nukkuvan vauvan siirtely on hullun hommaa eikä moista kannata yrittääkään. Huomataan eräänä kauniina aamuna, että hei sehän hymyilee tai että kappas tyyppihän osaa jo kääntyä!

Vaikka meno on väsynyttä eikä haasteiltakaan ole vältytty ja välillä kaikki itkevät kuorossa, niin tunnen jotenkin niin sanotusti puhjenneeni kukkaan vauvan syntymän jälkeen. Kuopus sai minut tuntemaan itseni äidiksi, sillä tavalla kuin miltä kuvittelin äitiyden tuntuvan. Ennen hänen syntymäänsä olin jotenkin hukassa roolini kanssa. Tuntuu kuin toisen lapsen kohdalla kaikki olisi loksahtanut paikoilleen ja osaan olla eri tavalla äiti myös esikoiselle. Tunnen itseni vihdoin itsevarmaksi tässä roolissa ja olen ylpeä saadessani olla näiden ihanien lasten äiti.

“Two goes as well as one” is a Finnish (?) saying parents hear a lot. Even though I don’t fully agree with this, I see the point now. I’ve noticed that with second child things seem more relaxed than with the first, at least during these first months.

Instead the saying could go “the second one goes with left hand”, but I’m not sure if this is appropriate thing to say, especially when the dad is a leftie. And of course, we take as good care of the second as the first, just a little less fanatically. Especially the first six weeks felt like the baby just comes along, while we are attending attention seeking big brother, who was scared to lose his place. Baby was hanging on the boob 24/7, but the one really keeping us busy was the one who “should have” gotten already more independent.

Still at the age of three months the baby goes along in the carrier, more or less happy, while I do daily routines from cooking to going to toilet. It is difficult to see now why Leevi’s baby year seemed so challenging. Baby is so easy compared to a toddler. Baby doesn’t run away, baby doesn’t disagree, you don’t need to wrestle with him or clean the whole house after him. If I’m tired I simply lay down, put the boob in baby’s mouth and close my eyes. Baby doesn’t escape from the bed to stick his fingers in the power sockets or to empty all the closets. Only when Leevi hurts himself or otherwise needs hugs and kisses, I notice that two doesn’t go as well as one.

With the first one, we stressed about the growth, sterilized _everything_, wondered how on earth do you get the baby sleeping in his own bed and we constantly waiting for him to grow bigger. With the second one, I sterilized the pacifiers once before use Even they’ve been everywhere, for example in Leevi’s mouth. We have learnedthat moving a sleeping baby is madness and accepted he just needs to be close to someone. Weeks go by and one day you notice that the baby has learned to smile or turn without you stressing about it.

Even though we are tired and haven’t been able to avoid challenges, I feel like I’ve blossomed after getting a second child. Now I feel being a mother how I always imagined it to feel like. Before Niilo was born I was somehow lost in my new role. After he was born everything seemed to find its place and I’m better mother also to Leevi. Finally I feel confident to be a mother of these two wonderful boys.

Advertisements

Kolmekymppinen

Täytän tänään kolmekymmentä. Ajatuksena se ei tunnu oikeastaan miltään, olen jo muutaman vuoden elänyt elämääni “kolmekymppisenä” kun useimmat ympärilläni olevat (aikuiset) ihmiset ovat tämän virstapylvään jo ohittaneet.

En oikeastaan muista koskaan ajatelleeni, että kolmekymppinen olisi jotenkin vanha tai että joitain tiettyjä asioita olisi siihen mennessä saavutettava. Olemme onnekaita kun saamme elää maailmassa, jossa ikä ei enää ole rajoite samalla lailla kuin ehkä joskus ennen. Ja mitä lähemmäs tätä ikää on tultu, vielä vähemmän on tuntunut siltä että olisin jotenkin vanha. Olen viimeiset vuodet ollut niin onnekas ja onnellinen (vaikka mukaan on mahtunut myös hieman alamäkeä), etten ole pahemmin vaivautunut ikää stressaamaan. Olen myös koko aikuisikäni pyörinyt itseäni hieman vanhempien ihmisten keskellä, joten olen nähnyt, ettei viisi tai kymmenenkään vuotta lisää mittarissa automaattisesti muuta ihmistä.

Näytän nuorelta ja olen teinistä asti saanut kuulla siitä. Ilmeisesti erityisesti lyhyt mittani saa ihmiset ajattelemaan, että olen usean vuoden nuorempi. Ennen asia kismitti – en ymmärrä miten pituus liittyy millään tavalla ikään, pituuskasvuhan loppuu usein jo teini-iän korvalla. Ovatko lyhyet ihmiset ikuisesti 13-vuotiaita? Viime vuosina iän hämmästely ja papereiden kysely on sen sijaan ollut enemmänkin imartelevaa kuin häiritsevää. Tosin ihan viime aikoina ei kukaan ole ikää ihmetellyt. Naururypyistä, silmäpusseista ja huonosta ryhdistä päätellen olen vanhentunut kahden vuoden aikana ainakin viidellä, ehkä jopa kymmenellä vuodella.

Vaikka en ehkä perinteisessä mielessä ole kummempia saavuttanut, olen tyytyväinen siihen mihin olen tähänastisen elämäni käyttänyt. Ei ole tohtorin papereita, esimiesasemaa, vakituista työpaikkaa, omistusasuntoa, kesämökkiä, kuukausipalkkaa eikä asuntolainaa, mutta on muutama tutkinto, takana railakas nuoruus, jotain hajua työelämästä, hienoja kokemuksia maailmalta ja ihana perhe. Näin on just hyvä enkä haluaisi päivääkään olla nuorempi kuin olen nyt. ❤

Today I turn 30. As a thought it does not really feel like anything, I have already lived the last few years “as a thirty year old”, as most (adult) people around me are a bit older.

I don’t remember ever really thinking that thirty year old would be somehow old, or that you should have achieved some certain things by that time. We are lucky to live in a world where age does not restrict life like before. The last few years I’ve been so lucky and happy that I haven’t had any need to stress about age. And as my friends and husband show me, five or even ten years more does not really make a difference. 😉

I look young and I’ve heard about it my whole life. Apparently especially my shortness has been something people connect to being young(er). Earlier this annoyed me very much – I don’t understand what does height have to do with person’s age, as especially girls usually stop growing in the early teenage. So a short person is permanently 13? Anyhow, nowadays it is only flattering if someone thinks I’m younger than I am. In the past months no one has questioned my age though – I think the wrinkles and bags around my eyes and hunched posture have given me some five or even ten extra years….

Even I might have not reached all the traditional goals in life, I am happy how I’ve spent my years so far. I have no Phd, no permanent job, I don’t own a house or anything else for that matter, I have no monthly income or mortgage. But I do have few degrees, rambunctious youth behind, some clue of working life, many amazing experiences around the world and an amazing family. That is just what I need and want, and I wouldn’t give away one day.

Toisen lapsen syntymään liittyviä pelkoja

Alkusanat: Tästä lähtien voi olla, että blogin puolella eletään jonkinmoisessa vauvakuplassa, joten pahoittelut niille keitä moinen ei kiinnosta.

Raskaus lähenee loppuaan, maksimissaan noin 6 viikkoa ja meidän pikkuveli on toivottavasti turvallisesti masun tällä puolella. Raskauden aikana mielessä on käynyt monen monta ajatusta, toivetta ja pelkoakin, vaikka onneksi raskauden suhteen kaikki on mennyt oikein mainiosti. Pelot liittyvät lähinnä muuttuvaan arkeen, joka mielenkiintoista mutta totta, jännittää tällä kertaa enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Luultavasti siksi, että nyt on edes jotain hajua siitä mitä tuleman oikeasti pitää.

Juuri tällä hetkellä olo on kuitenkin varma ja melko rauhallinenkin, mutta mieliala tässä(kin) asiassa vaihtelee melkein päivittäin. Eniten olen jännittänyt tietysti unien puolesta – nukunko enää silmäystäkään, miten ihmeessä jaksan. Tämän tutun pelon lisäksi olen raskauden aikana joko hormonien ansiosta tai jostakin muusta syystä kiintynyt esikoiseen vielä enemmän kuin kuvittelin koskaan olevan mahdollista, ja ajoittain olen pelännyt vauvan tulon häiritsevän tätä symbioosia ja jättävän tulevan isoveljen ja minun välille pysyvän kuilun. Varmasti suhteemme muuttuu, mutta ehkä se ei ole ainoastaan huono asia, näin olen pyrkinyt järkeilemään. En joka tapauksessa haluaisi kasvattaa ihmistä, joka kokee olevansa maailman napa ja joka ei osaa jakaa omastaan. Sisaruksen kanssa nämä asiat tulevat selväksi melko automaattisesti. Itselläni on 2 vuotta nuorempi veli, enkä tietääkseni kanna mitään traumoja tai kaunaa asiasta, vaan olen ehdottomasti kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa hänen kanssaan. Miksi siis pelkään omien lapsieni puolesta?

En osaa kuvitella kuinka voisi olla mahdollista rakastaa ketään muuta yhtä paljon kuin rakastan esikoistani. Mitä jos en tunne samoin toista lasta kohtaan? Pelkään, etten pysty kohtelemaan lapsiani tasa-arvoisesti enkä antamaan uudelle tulokkaalle samaa huomiota ja rakkautta kuin Leevi on saanut. Eli tunteet ovat todellakin ristiriidassa – toisaalta tunnen huonoa omaatuntoa isoveljen, toisaalta pikkuveljen puolesta. Jo nyt. Huono omatunto, tuo joka äidin ikuinen riesa.

Minun täytyy myöntää, että myös tässä raskaudessa, kuten Leeviä odottaessani, minun on vaikea luoda mitään maagista yhteyttä sisälläni kasvavaan vauvaan. Se vaivaa jonkun verran, koska Leevin kanssa sen yhteyden löytyminen kesti kauan ja toivoisin kovasti koko perheen puolesta, etten kipuilisi asian kanssa niin paljon tällä kertaa. Kuitenkaan huoli esikoisen saamasta huomiosta ei varsinaisesti auta asiaa… Olen yrittänyt pistää tämän, ehkä jopa innottomuudeksi kutsutun mielentilan, perusluonteeni piikkiin – olen hidas innostumaan ja melkoinen pessimisti, joten haluan nähdä vauvan sylissäni ennen kuin alan hihkumaan. Ja silloinkaan hihkuminen tuskin näkyy ulospäin.

Pelkään hieman myös synnytystä, vaikka en millään haluaisi myöntää sitä. Pelkään, kuten monet muutkin odottavat äidit, että jotain menee perustavanlaatuisesti vikaan. Mutta sen lisäksi pelkään myös, että kaikki menee aivan samalla lailla kuin viimeksi. Vaikka ensimmäisellä kerralla lopputulos oli toivottu ja onnellinen, matka sinne ei mennyt millään aspektilla toivomusteni mukaan. Minua jännittää, osaanko koskaan päästää tästä katkeruuden siemenestä irti, jos sama kaava toistuu uudelleen. Vaikka kroppani ja fiilikseni sanoo, että näin tulee käymään, faktatiedon valossa identtinen synnytyskokemus lienee hyvin harvinainen. Minun kroppani on se sama (paitsi ettei sekään ole), mutta kaikki muu vauvasta sairaalaan, sen henkilökuntaan ja kulttuuriin on eri. Raskaus vaan on niin samanlainen, että näitä kahta on hyvin vaikea olla vertaamatta…

Jutellessani asiasta vertaistuen kanssa olen kuitenkin huomannut, etteivät nämä toisen lapsen saamiseen liittyvät ajatukset ole vain omasta päästäni temmattuja vaan melko yleisiä. Ehkäpä siitä syystä olen hieman rauhallisempi nyt, kiitos taas vertaistuki!

***

From now on you might as well call this blog “baby blog”, so if such nonsense doesn’t belong to your interests, you might wanna change the channel…

My second pregnancy is soon coming to an end, and hopefully within the next 6 weeks we can joyfully welcome the little brother to this world. During this pregnancy I’ve had some concerns and fears that weren’t there in the first one, even luckily also this pregnancy has been very easy maintenance. My concerns are mostly about things after pregnancy, the everyday life that will be shaken, and funnily enough I’m much more scared than last time. Probably because I know what’s coming.

Right now I’m in a good place, I’ve managed to move most of the fears to the back of my brain, but as in all things also in this one my mind can change in a second. First and foremost I’ve been scared of sleeping, or not sleeping to be exact. I cannot imagine how we will survive another baby “year” like Leevi’s. So I just tell myself it won’t be the same, haha. My second biggest concern has been how a little brother, new baby, will change mine and Leevi’s relationship, that’s finally become so tight and loving as it should have been since beginning. I’m afraid we’ll have a permanent gap between us… But I’m trying to think with common sense – anyway I wouldn’t want my child to become a person who thinks they are the center of the world and don’t know how to share. With siblings these things become quite obvious automatically. And I have a little brother, just 2 years younger, and I never felt any trauma or bitterness about it, I loved to grow up with him. So why am I so afraid for my own children?

I cannot imagine loving someone as much as I love my first child – what if I don’t feel the same with the second one? I’m afraid I won’t be able to treat them equally, to give the second one all the same attention, care and love that I’ve given Leevi. My feelings are totally mixed – on the other hand I feel guilty for Leevi, and at the same time for the little brother. Oh guilt, that every mother’s burden.

I have to admit that also in this pregnancy, like in the first one, it has been difficult for me to create some magical connection with the baby. It bothers me a bit, as with Leevi forming that connection took a long time and I really wish, for the sake of the whole family that this time would be easier. At the same time, worrying about giving enough attention to Leevi does not really help. I have tried to count this, perhaps one could call it unexcitement, on my personality – I’m usually getting enthusiastic slowly and I am quite a pessimist, so I want to actually have the baby in my arms before celebrating.

Even though it is hard for me to admit, I am a little bit scared of the labor too. I’m afraid, like many other moms-to-be, that something goes terribly wrong. I’m also afraid that everything goes exactly like last time, because even though the result was happy, the way there went completely against all my wishes. I’m afraid that if that happens again, I won’t be able to let go of the bitterness. Even though my body and mind tell me that it will be the same again, my brain says it almost never is. My body is the only thing that is (almost) the same as last time, everything else is different. Just that the pregnancy seems so identical to the first one…

I’ve talked with some other moms about these fears about having a second child, and as per usual, I am not the only one with concerns. That has helped to ease my mind – when I hear that someone was afraid of the same things and everything still went fine. And no one was permanently traumatized. 

Eesti Vabariik 100

Viro täytti eilen 100-vuotta. Juhlahumuun emme oikeastaan osallistuneet, vaikka tapahtumia olisi ollut aivan kotikynnyksellä. Nuhaisen taaperon, paukkupakkasten ja laiskojen vanhempien vuoksi päädyimme seuraamaan juhlallisuuksia TVstä ja katsomaan ilotulitukset olohuoneen ikkunasta.

Vuosi sitten kirjoittelin ensimmäisiä fiiliksiäni Virosta ja Tallinnassa asumisesta ja nyt vuotta myöhemmin tuota postausta lukiessani olen melko lailla samoilla linjoilla. Mutta ehkäpä kuherruskuukausi on ohi, kun näen myös muuta kuin sen trendi-Tallinnan. Innovatiivisuuden lisäksi näen vanhanaikaisuutta. Usein tuntuu kuin olisin Suomessa 10 tai 15 vuotta sitten. Sukupuoliroolit ovat tiukemmassa kuin Suomessa, ruokakaupan valikoimassa ollaan ns. jäljessä, jätteiden kierrätys ei tunnu olevan kovin tärkeää, iso auto, kodintekniikka ja hienot vauvanvarusteet sen sijaan ovat. Viro on mielessäni monellakin tapaa ristiriidassa – täällä erilaiset ryhmät näkyvät jotenkin kovin selkeästi. Jopa ulkopuoliselle, tai ehkä juuri siksi.

Täytyy myöntää, etten ole onnistunut tavoitteessani päästä enemmän sisälle yhteiskuntaan tälläkään kierroksella. Viihdyn kyllä täällä, lukuunottamatta pitkää ja kylmää talvea, mutta en voi oikeasti sanoa tuntevani virolaisia tai virolaista kulttuuria, pintaraapaisua enempään. Niin paljon elämä keskittyy vain omaan kotiin ja perheeseen. Ja sellainen elämä on tässä kaupungissa oikein mukavaa, turvallista ja helppoa.

Joka tapauksessa 100-vuotias Viro näyttää suuntaavansa katseen tulevaisuuteen ja uskon sen olevan valoisa. Eteenpäin mennään koko ajan, sellaiseen suuntaan, josta itse, näin ulkopuolelta katsottuna, pidän. Uskon, että 110-vuotias Viro ja sen pääkaupunki tulevat olemaan entistä mielenkiintoisempia ja parempia paikkoja asua.

Joten palju õnne armas Eesti!

Estonia turned 100 years yesterday. We didn’t participate in the celebration much – just watched parade from TV and fireworks from window.

I read my post from Estonia’s last independence day and most of the thoughts are still the same. But next to that excitement has come some darker observations too. In some things Estonia is still pretty old-school, often I feel like in Finland 10 or 15 years ago. Of course considering their history it is understandable.

It is good to live here in any case – I feel safe, which seems to be my number one priority nowadays. It’s easy to be here. I feel like this is a pretty alright place to raise children, even in some things it is a bit conservative to me. I still haven’t gotten much deeper in the local culture though, this seems to be an impossible task to me. Life circles so much around home and family, that we only see a surface of the environment where we live.

Estonia to me still is future-minded and innovative too, so I am excited to see how things progress. I think Estonia and Tallinn will be even more interesting in 10 years than they already are.

So happy 100, Estonia, keep up the good work.

Somen vertaistuesta

Uusimmasta Vauva-lehdestä sain kipinän kirjoittaa aiheesta, joka on ollut mielen päällä jo pitkään. Sosiaalisesta mediasta (minun tapauksessani Facebookista ja Instagramista) saatu vertaistuki on ollut tärkeässä asemassa elämässäni siitä lähtien, kun muutin pois Suomesta. Puolaan muuttaessa etsin Facebookista expat-ryhmiä, muita Wroclawissa asuvia ulkomaalaisia ja muita ulkomailla asuvia suomalaisia. Edelleen seuraan monia ulkosuomalaisten ryhmiä, jaan muiden kanssa koti-ikävää, kulttuurishokkeja ja ärsytystä omaa isänmaata tai asuinmaata kohtaan. Viimeisimpänä olen löytänyt apua vegaaniuteen liittyvissä asioissa. Mutta todellisen voimansa netin vertaistukiverkosto on näyttänyt vauvahaaveiden astuessa kuvaan.

Lähestulkoon heti kun olimme päättäneet lapsen olevan tervetullut, noin kolme ja puoli vuotta sitten, liityin muutamaan aiheeseen liittyvään keskusteluryhmään. Vauvamaailma oli minulle aivan vieras, ennen täysin yhdentekevä, mutta nyt yhtäkkiä niin kiinnostava ja ajankohtainen. Ympärilläni ei kuitenkaan juuri Kampalaan muuttaneena ollut oikeastaan ketään kenen kanssa jutella asiasta tai kysellä kokemuksia. Minulla ei Ugandassa asuessa ollut ajasta puutetta, joten pian olinkin jo ekspertti ties missä raskauteen ja vauvoihin liittyvissä asioissa, kiitos näiden muutaman ryhmän. Raskaaksi tulon jälkeen liityin yhä useampiin ryhmiin, joista sain vinkkejä ja tukea mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kun jutteluseuraa fyysisessä ympäristössä ei hirveästi ollut. Raskausaika tosin oli helppo, joten ihan hirveästi en joutunut silloin kyselemään.

Heti Leevin synnyttyä olikin kaikki toisin – olin hukassa imetyksen, unien, melko traumaattisen synnytyksen ja ensimmäisten päivien sekä oikeastaan vähän kaiken kanssa. Niin kuin monet muutkin samassa tilanteessa olevat. Sen lisäksi olin ulkomailla, enkä edes omassa kodissani, miehen suvun ympäröimänä toki. Mutta vailla juttukaveria, jolle olisin voinut purkaa mitä tahansa ja jolta kysyä ne tyhmimmätkin kysymykset, omalla äidinkielelläni. Vauvaryhmät auttoivat tässä tilanteessa mielettömästi, ja sain paljon, paljon tietoa esimerkiksi imetykseen liittyen. Ilman tätä vertaistukea olisi esikoisen imetystaival jäänyt hyvin lyhyeksi, virtuaalituen avulla saavutimme hienon 1-vuoden virstapylvään. Siitä en voi oikeasti kiittää yhtäkään kätilöä tai lääkäriä enkä miestäni lukuunottamatta lähipiiriänikään, vaan omaa oma-aloitteisuuttani, jääräpäisyyttäni ja ennen kaikkea Imetyksen Tuen-vertaistukiryhmää.

Myös edelleen jatkuvien huonojen yöunien kanssa painiskelu on ollut edes hippusen helpompaa, kun tuskan on saanut jakaa jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Eikä sillä ole ollut merkitystä, että nämä ihmiset asuvat toisessa maassa, enkä ole koskaan tavannut heitä. Olemme yhdessä itkeneet kidutusta muistuttavia yöherätyksiä, pohtineet mikä nukkumisjärjestely auttaisi, mikä allergia tämän saattaisi aiheuttaa, tsempanneet toisiamme mielettömästi ja myös juhlineet niitä muutamaa paremmin nukuttua yötä. Olen löytänyt vertaistukiryhmistä samanhenkisiä ihmisiä, saanut kannatusta omille kasvatusperiaatteilleni (tai kannustusta niistä turhista luopumiseksi) sellaisissa määrin, että se ei omassa pienessä tuttavapiirissäni olisi mitenkään mahdollista. Joitakin asioita on myös helpompi jakaa tuntemattomille kuin esimerkiksi omalle perheelle. Ja se, että nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, juuri tällä hetkellä, aivan samanikäisen lapsen kanssa helpottaa myös asioista puhumista.

Ongelmatonta netistä saatu tuki ei tietenkään ole – varsinkin vanhemmuuteen liittyvissä ryhmissä tunteet ovat helposti herkässä ja ruudun takaa kirjoittaessa väärinkäsityksiä tapahtuu helpommin kuin kasvotusten. Netissä on helppo roikkua tuntikausia, kiitos taskuun mahtuvan älypuhelimen. Ja joskus tieto lisää tuskaa ja hämmennystä. Olen itsekin miettinyt luottaisimmeko enemmän omiin vaistoihimme esimerkiksi vanhemmuudessa, jos meillä ei olisi niin paljon tutkimustietoa ja mielipiteitä parin klikkauksen päässä. Tietoa täytyy osata suodattaa, kuten myös riidanhaastajien provosoivia kommentteja. Ja on hyvä muistaa, etteivät kaikki ole rehellisiä. Mutta varsinkin pienemmissä ryhmissä olen kohdannut sellaista rehellisyyttä, jota on välillä kasvotusten vaikea saavuttaa. Ei ole tarvetta esittää mitään, kun muut ovat kymmenien tai satojen kilometrien päässä.

En toki missään tapauksessa sano, etteikö fyysinen tukiverkosto olisi kultaakin kalliimpaa, mutta en halua kuvitellakaan kuinka paljon haastavampaa tuen, avun ja (hyvien) neuvojen löytäminen on ollut ennen nettiaikakautta. Erityisesti omassa tilanteessani, jossa olen muuttanut maasta toiseen ja kohdannut monia eri käytäntöjä, puhelimen päässä oleva suomenkielinen vertaistukiryhmä antaa minulle turvaa. Omaa äidinkieltä ja kulttuuria kun ei mikään korvaa, vaikka meidän tapamme ei olisikaan se ainoa oikea tapa. Ja vaikka joku saattaisi sanoa, ettei lasten kasvatus siitä miksikään muutu, uskon, että kasvatamme lapsiamme aika eri maailmassa ja eri lailla kuin esimerkiksi omat vanhempamme. Siksikin on mukava kuulla kokeneiden sukulaisten lisäksi myös oman sukupolven edustajien mielipiteitä.

I’ve been meaning to write about this topic for a long time, and now that there was an article about it in the newest baby magazine, I finally decided to do it. The support that I’ve gotten from social media groups concerning living abroad, living as a foreigner in a certain country, becoming a mother, raising children to veganism has been significant in my life.

Especially when moving from country to another and having such big life changes in a short time, I would have felt much more lonely and lost with out the multiple Facebook groups I’m a member in. Some people say that social media can create loneliness, but at least in my case it has had totally opposite effect. I’ve gotten to know so many people, some of them I’ve met in real life, some of them not, but their help has been as priceless in any case.

Whenever I have a question in my mind, about almost anything, there’s bunch of people on the other side of the screen who for sure know an answer. Or whenever I feel like I’m the only one having whatever problem, they prove that I’m not alone. This has been really important especially when battling with issues about breastfeeding, sleeping or parenting in general. For example, I’m sure that I would have quit breastfeeding much much sooner, if there wasn’t an excellent Finnish group that helps with any doubts or questions. With this group’s support we reached a stunning one year milestone, that would have not happened with the (unfortunately) not-very-knowledgeable help I had from midwives and doctors.

Also living abroad and moving constantly leaves you, no matter what, somehow outside. For me support from the Finnish speaking groups has certainly helped – I understand everything, there’s no significant cultural differences or language barries. I can express myself best in my own mother tongue, and I’m able to ask the most difficult questions. Online I can find easier those people who support my views and for example my parenting methods, because even if I have friends or relatives who have children of their own, they might not think the same about things (and they don’t have to).

I’m not saying virtual support is problem-free – you must remember that the possibility for misunderstanding is bigger than face-to-face and that people aren’t necessarily honest. But at least in some smaller groups I have seen such honesty that would be hard to express even to your own partner. So in a way not really knowing each other might make us know each other even better, just in a different way. Also sometimes too much information is no good – I’ve been thinking whether I would follow my own instincts more if there wasn’t such an easy access to hundreds of opinions and research results. But still, I cannot and don’t want to imagine how hard parenting and living abroad has been before social media.

Naturally nothing can replace the friends and family that you have physically around, their opinions matter more than some stranger’s do and they can support in ways that no one can online. But especially if it is not possible to be close to those people, virtual support helps a lot.

Lastenvaunuhulluudesta

Odottaessani Leeviä minulla oli kuukausikaupalla aikaa tutkia lastenrattaiden ihmeellisyyksiä netissä, mutta paikan päälle en päässyt testaamaan, Ugandassa kun olimme. Kun vihdoin saavuimme Saksaan ja pääsin paikalliseen lastenratastaivaaseen, ei sieltä löytynytkään niitä kiesejä, jotka olin suomalaisten käyttökokemusten perusteella päättänyt hankkia. Olin yhtäkkiä ihan pihalla, mutta yksi kriteeri pysyi kirkkaana – rattaisiin ei tuhlattaisi omaisuutta. Myyjän esitellessä tonnin Saksassa valmistettuja rattaita, silmäni kiersivät edullisimmissa vaihtoehdoissa. Lopulta mukaan tarttuivat Mountain Buggyn Cosmopolitanien edellisvuoden malli, joka oli hyvässä alessa. Näiden rattaiden istuimesta sai sekä vauvakopan että istuimen 6kk-4 vuotta vanhalle lapselle, ja päätin että nämä ovat ne ainoat ja oikeat.

Samaan aikaan ihmettelin Facebookin Lastenvaunuhullut-ryhmän meininkiä. Näillä kymmenillä naisilla (en ole nähnyt ryhmässä yhtään miestä) tuntui olevan joku ruuvi löysällä, niin ahkerasti he vaihtoivat, puunasivat ja vertailivat erilaisia satoja euroja maksavia rattaita. Nehän ovat vain rattaat, ajattelin. Saksan leppeässä lokakuussa ja Suomen lumettomassa marraskuussa meidän Mountain Buggymme hoitivat homman hienosti eikä valittamista ollut. Ugandassa rattaat koristivat olohuonettamme, kun ei niillä päiväunia kummempaa käyttöä siellä ollut. Sitten aloimme pohtia, että ne ovat kyllä melko isot ja painavat matkusteluun. Bongasin netistä Recaron Easylifet, ne menisivät todella pieneen kasaan ja värivalikoimassa olisi Wolfin rakastama kelta-musta. Ei siis tarvinnut kahdesti käskeä, kun rattaat jo odottelivat meitä Neuburgissa. Ja olivathan ne ihanan kätevät, taittuivat kasaan sekunnissa ja olivat kevyet kantaa.

Elokuussa muutimme tänne Tallinnaan ja vihdoin isoillekin rattaille tuli käyttöä. Suht tyytyväisenä työntelin Leeviä niissä pitkin uuden kotikaupunkimme katuja, mutta aika ikävästi ne rämisivät vanhankaupungin mukulakivillä. Matkarattaatkin jumittuivat raatihuoneentorin jokaiseen kivenkoloon. Sitten tuli marraskuu ja ensilumi (ja se viime talven ainoa sellainen). Olin lähdössä kauppaan, kun rattaiden etupyörät juuttuivat ensimmäiseen kinokseen. Kiroten palasin rattaita perässä raahaten kotiin ja soitin Wolfille, että en pärjää näiden kanssa tätä Pohjolan talvea, tarvitsen jotkut (lastenrataspiireissä hyökkäysrattaiksi kutsutut) monsterirattaat. Niinpä suuntasimme illalla kauppaan, josta mukaan lähti kiinteillä ilmakumisilla pyörillä varustetut Emmaljungat. Yhtäkkiä meillä olikin kolmet rattaat – mitähän vattua?!

Vaikka lunta ei sitten viime talvena paljoa enempää saatukaan, työntelin Emmaljungia hetken tyytyväisenä, koska ne kiitivät paljon pehmeämmin vanhan kaupungin vaativassa maastossa. Samaan aikaan pistin ensimmäiset rattaamme myyntiin, koska tilaa tai tarvetta kolmille rattaille ei todellakaan ollut. Kesää kohden huomasin kuitenkin Emmaljungien muutaman miinuksen kasvavan plussia suuremmiksi – kiinteät etupyörät olivat ärsyttävän raskaat kaupassa, kori oli liian pieni ja kasauskoko aivan massiivinen. Tarvitsimme helpommin kuljetettavat rattaat, koska niitä taiteiltiin takakonttiin ja kannettiin päiväkodin rappusia ylösalas harva se päivä. No, olihan meillä ne matkarattaat. Mutta niiden pyörät olivat niin onnettomat, että kiroilin kuuluvasti mukulakivillä riuhtoessani ja mulkoilin ikävästi ihmetteleviä turisteja. Ei, ei, ei. Taasko uudet rattaat? Tämähän menee jo ihan hullun hommaksi.

Hetken taas googlailtuani tulin siihen lopputulokseen, että molemmat olemassa olevat rattaat myytäisiin ja niiden tilalle hankittaisiin jotakin mikä menee kompaktiin tilaan mutta jossa on kunnon pyörät. Tällä yhtälöllä löysin Bumbleride Indiet, jotka (pahaksi) onnekseni olivat Suomessa melko hyvässä tarjouksessa. Niin hyvässä, ettei käytettyjä kannattanut ostaa. Niinpä, vanhat kiesit myytyäni, kävin noutamassa Indiet. Näihin olen Leevin kanssa vielä puolen vuoden jälkeen melko tyytyväinen, mutta olen jo luopunut ajatuksesta, että jossakin olisi olemassa yhdet koko ratasiän kestävät täydelliset rattaat. Indieissä on mielettömän hyvät pyörät, iso kori ja mahtava kuomu, mutta kasauskoko on edelleen melko iso, enkä näitä sen vuoksi mielelläni reissuun ottaisi. Onneksi Leevin kanssa reissatessa ei enää tarvitse rattaita. Uutta vauvaa ajatellen nykyisiin rattaisiin saisi kopan, mutta kopasta istuimeen siirryttäessä lapsi voi istua vain menosuuntaan, enkä pidä siitä ajatuksesta täällä tuulisessa Tallinnassa. Joten, voinette jo arvata…. Meillä on taas uudet rattaat, jo aiemmin miettimäni Cybex Baliokset, jotka odottavat testiajoa eteisen nurkassa (en raaskisi antaa Leevin kurata niitä) ja jotka ovat ominaisuuksiltaan, ironista kyllä, melko samanlaiset kuin ihan ensimmäiset rattaamme. Ja voin jo ennustaa, että ne pienen pienet matkarattaat löytävät nurkkiimme viimeistään ensi syksynä.

Että niin, tässä sitä ollaan, ihan lastenvaunuhulluna.

IMG_9537
Photo by Jea’s Photo World

There’s a Finnish group in Facebook that gathers together all the people who are crazy about buggies, strollers and prams. When Leevi was born I used to wonder who are these people who put hundreds, if not thousands of euros, in kids’ buggies, and change them after every month. We, for sure, would only get one buggy and that’s it.

When we arrived to Germany two months before Leevi’s due date, we visited a baby equipment heaven that had hundreds of buggies. And we were supposed to choose one of them. The sales person recommended prams that cost thousand euros and were, naturally, made in Germany, but I wasn’t interested on investing so much in such a thing. So we found, in good offer, Mountain Buggy’s Cosmopolitan, that was supposed to last from birth until 4 years. When Leevi was born we were very happy with our choice – the buggy moved smoothly in autumny Germany, in the shops, and in Finland’s snowless November. After we moved back to Uganda, the buggy was mainly a decoration in the middle of the living room or a movable cot on the terrace. No special functions needed. When Leevi got a bit bigger and out of the baby pram, we started thinking whether something smaller would be better for travelling. After some googling I found Recaro Easylife, in Wolfi’s favorite color, and so we ordered that to wait us on our next trip to Germany. The buggy was so easy to fold and so light to carry. But when visiting Tallin for the first time with a child, I already noticed that the wheels were absolutely terrible for the old town cobblestones.

In August then, we moved to Tallinn and I was pretty happily strolling around the town with our Mountain Buggy – until the first (and the last) snow came in November and the buggy wouldn’t move 2 meters from our door. I cursed and dragged it back home, calling Wolfi that we need something that is meant for this shitty weather. So, in the evening we found ourselves with a brand-new Emmaljunga, with sturdy air-filled wheels that would go thru anything. So now we had three buggies, what the hell happened??

I decided to sell our fist one, we wouldn’t need that one anymore. But by summer I was fed up with the Emmaljunga too – it was too big and heavy to transport between home and kindergarten and the solid wheels and small basket were annoying in the shop. I needed something that would combine the good abilities of the travel buggy and this huge one. I decided to sell both of them and once more go googling for the one last buggy. I found Bumbleride Indie – with big, air-filled, turning wheels, big basket, very good canopy… That should move anywhere, on the cobblestones and in snow, but still be pretty neat package when folded. And moments later it was here, our new, our last buggy. I have been happy with the Bumbleride, it really goes thru anything, but is still sporty and easy to maneuver. It goes into somewhat manageable package, though it certainly is not a travel buggy. But…. for the new baby, the seat is only face-forward and I don’t like that idea, especially here in windy, cold Tallinn. So guess what, we have once more, a new buggy, now Cybex Balios. Which ironically is pretty much the same as the very first one we had. And my bet is that by next autumn we will have one of those tiny travel buggies in our storage once more.

So here I am, crazy buggy lady….

Vegaanihaasteen neljäs viikko – yhteenveto haasteesta

Haaste lähenee loppuaan, ja viimeinen kokonainen viikko on jäänyt taakse. Tammikuu on mennyt todella nopeasti ja herkullisissa merkeissä tämän haasteen parissa. Olen todella iloinen, että lähdin haasteeseen mukaan ja aion varmasti osallistua myös tulevina vuosina. Nyt on aika kerrata mitä tammikuun aikana tekemiäni huomiota.

Ihan ensimmäinen ja se kaikista tärkein huomaamani asia lienee, ettei vegaaniruokavalion toteuttaminen kotona vaatinut kovin suuria ponnistuksia, ja aion pitäytyä tässä uudessa mallissa ainakin 90% ajasta. Ruoat olivat aivan yhtä maistuvia ja todenäköisesti hieman terveellisempiä kuin aiemmin. Uusia reseptejä on ollut hauska kokeilla, ja olen todella innostunut uudesta harrastuksestani, vegaaniruokien postaamisesta Instagramiin. Tammikuun vegaani ei tule jäämään vain tammikuun vegaaniksi, sen voin sanoa nyt ääneen. Eli tervetuloa seurailemaan ruokapuuhia Instaan jatkossakin! Suurimpia oivalluksia on ollut esimerkiksi eilinen lasagne, jonka juustoton juustokastike oli parempaa kuin mikään aiemmin tekemäni, ja olen tehnyt aika monta lasagnea. Huomasin myös heti haasteen alussa, ettei raejuuston korvaaminen aamupuurossa ollut temppu eikä mikään, proteiinin lähteitä kun on niin monia muitakin. Munia en ole kaivannut – monet reseptit onnistuvat ilmankin ja tofukokkeli on korvannut viikonloppuaamujen kananmunat.

Kodin ulkopuolella syöminen on osoittautunut suurimmaksi, tai siis oikeastaan ainoaksi, haasteeksi. En osaa olla vaivaksi, enkä myöskään syödä pelkkiä rehuja, joten hotellien buffissa ja ravintoloissa olen syönyt tarjolla olevia ruokia. Jos maksan ruoasta täyden hinnan haluan saada täyden hinnan sapuskaa, en annosta, josta on poistettu puolet raaka-aineista laittamatta mitään tilalle. Ja edelleen nautin uusien makujen kokemisesta, olivat ne sitten eläin- tai kasviperäisiä. Pyrin kuitenkin valitsemaan vegevaihtoehdon, jos kunnollinen sellainen on tarjolla – ja onneksi yhä useammassa ravintolassa on.

Kaupassa käynti on jollain tasolla jopa nopeampaa kun puolet kaupasta voi jättää huoletta kiertämättä. Maito- ja lihahyllyjen sijaan seikkailen hevi- ja kuivatuoteosastoilla, ja kurvaan silloin tällöin pakkasen puolella. Olen myös huomannut kokkaamisen ja ruokaostoksten olevan huolettomampia, kun ei tarvitse huolehtia raakojen eläinperäisten tuotteiden käsittelystä ja säilyvyydestä. Kaapissa on hyvin helppo pitää hätävarana kaikenlaista, kermasta papuihin. Tämän kuukauden aikana on tullu testattua jonkun verran vegaanieineksiä ja -juustoja (makkaroista en välitä lihaversioinakaan niin niihin ei tarvitse koskea), ja olen todennut, että niiden olemassa olo on ihan kiva, mutta ei suinkaan välttämätön asia. Jos perusjuustoa ihmeellisempää on aivan pakko saada, taidan kääntyä vielä niiden originaaliversioiden puoleen, sen verran kummallista tavaraa nuo vegaaniset ovat olleet… Eineksistä minulla on kuitenkin hyviä kokemuksia, esimerkiksi vöner ja vihis ovat olleet oikein maistuvia. Eineksiä käytän kuitenkin suht vähän. Sen sijaan vegaaniset maidon, kerman ja jogurtin vastineet ovat aivan varmasti ansainneet pysyvän paikan jääkaapissamme, enkä aio palata lehmänmaitoversioihin, ellei ole pakko. Epäilin ensin Tallinnan valikoimaa, mutta olen löytänyt ne perusjutut joita oikeasti tarvitsen, spesiaaliherkkuja voi sitten tuoda Suomesta silloin tällöin. Muutenkin nuo sokeroidut versiot ja erityisesti rahkankorvikkeet ovat aika ällön makuisia, liian makeita tai teollisia. Yksi ihana sokeriherkku tosin löytyi – Alpron kookosvanukas kirpeiden marjojen kera.

Herkkujen syöminen on pysynyt ehkä hieman paremmin aisoissa, koska suklaahyllyn oman suun mukaiset antimet sisältävät lähestulkoon aina maitoa. Normaalioloissa tämä ei kuitenkaan ole ongelma, en ole suuren suuri suklaankuluttaja muutenkaan, muutkin herkut, esimerkiksi itsetehdyt leivonnaiset kelpaavat hyvin. Mutta luulen, että silloin tällöin eksyn maistamaan Fazerin maitosuklaata, ennen kuin sille on keksitty täysin korvaava tuote (en pidä tummasta suklaasta). Karkkeja saakin vegaanisena jo jos minkälaista, joten siinä ei liene ongelmaa. Vauvan synnyttyä saatan kyllä sortua epävegaanisiin herkkuihin enemmänkin, koska aikaa ja energiaa leipomiseen tuskin löytyy kovin paljoa. Onneksi meidän kulmilla on muutama vegaanikahvila, joista hakea makeaa, tosin raakakakut eivät ole minun juttuni, niistä tulee huono olo.

Mitä tulee mahtavaan perheeseeni, he ovat tukeneet vegaaniutta, juuri niinkuin rakkailtani olettaisinkin. Mieheni syö mielellään kokkaamaani ruokaa, oli se sitten vegaanista tai ei. Enkä alkaisi valmistamaankaan erilaisia ruokia – jos haluaa ruoan valmiina pöytään on paras syödä sitä mitä on tarjolla. 😉 Mutta onneksi tästä ei ole tullut vääntöä. Leevi syö myöskin useimmiten sitä mitä lautasella on, joskus paremmalla ja joskus huonommalla ruokahalulla, oli se sitten liha- tai kasvisruokaa. Myös muu perheeni, vanhempani, veljeni, hänen vaimonsa ja serkkuni ovat innostuneet jakamaan vegaanikokemuksia, joka tekee hommasta entistä hauskempaa. Omaan oloon vegaaniruokavalio ei ole oikeastaan vaikuttanut, paitsi ehkä henkisesti uudenlaisena innostuksena. Ehkä jos olisin hypännyt haasteeseen lihansyöjästä ja maidonjuojasta, olisin huomannut muutoksen myös muualla. Nyt kun muutos on tullut pikkuhiljaa, on kropallakin ollut aikaa sopeutua, ja sehän on vain hyvä asia.

Kuten jo yllä mainitsin, olen todella iloinen, että haastoin itseni, ja huomasin juuri sen mitä olin toivonutkin – ei (osa-aika)vegaanius tee elämästä hankalampaa ja ilman maitoa ja munia voi hyvinkin elää. Että vegaanina voi edelleen nauttia hyvästä ruoasta täysin rinnoin ja ehkäpä vielä paremmalla omalla tunnolla. Vegaanin ei välttämättä tarvitse olla omaa asiaansa julistava ituhippi vaan hän voi olla ihan keskiverto tyyppi.

January’s vegan challenge is coming to an end and the last whole week ended yesterday. This month has passed quickly and deliciously and I’m very happy I joined the challenge. Now it is good time to share my thoughts of the whole four weeks.

The most important thing that I noticed was that it is not difficult at all to be vegan at home, and my intention is to keep up with the home veganism at least 90% of the time. Food was as good as always and I got new motivation for cooking. Perhaps I even ate a little bit healthier than before, without an intention to do so. I am very excited about my new hobby, posting my vegan dishes in Instagram, and I am definitely going to continue it. So you are more than welcome to follow me in future too! My biggest successes have been for example yesterday’s lasagne, that was as good as ever, only now totally vegan. Actually the cheeseless cheese sauce tasted better than any that I’ve prepared before, and I have prepared a few. I haven’t missed eggs – many recipes work totally fine without, and the weekend morning eggs I’ve successfully replaced with scrambled tofu.

One big challenge, the only one actually, has been eating vegan outside home. I don’t really want to bother anyone with any special wishes, but I also don’t want to eat only side dishes. So in hotels and restaurants I have eaten whatever they have to offer, trying to choose as much veggie as possible. I just think that if I pay full price, I won’t settle in a dish where half of the ingredients have been removed without adding anything to replace. (On Saturday I was offered fried vegetables without anything else as a vegan dish…) And I am still a very curious restaurant lover, who wants to experience new flavors, whether they are meat or plant-based. Luckily in many interesting restaurants at least vegetarian, if not vegan, food is as well-prepared as anything else.

Grocery shopping has become somewhat quicker than before, when I can easily skip half of the shop and only circle around the veggie and fruit and dry food sections. I have also noticed freedom in cooking and food shopping when I don’t need to worry so much about perishable items and cross-contamination. It’s easy to have an emergency storage of almost anything from cream to beans. I have tested some ready-made vegan stuff and vegan cheese this month, but came into conclusion that they aren’t a necessary part of my diet. If I ever really have to get cheese, I think I will still get the original stuff, but I haven’t missed cheese too much at all. The ready-made food I tried was pretty good mostly, but I don’t usually use such stuff anyway. Plant-based milk, cream and yogurt have found their place in my fridge and diet, and I have no need to change back to the cow-milk ones. I was doubtful about Tallinn’s selection in this matter in the beginning, but came to notice that the basic products that are available here are enough. Anyway most of the more special products, like flavored yogurts are too sweet to my taste. And if I do really want, I can bring those from Finland. And probably the variety here will get better soon enough.

Eating sweets has perhaps reduced slightly, or they’ve become healthier, as milk chocolate and bakery’s ready stuff is out of question. Normally it isn’t really a problem though, I’m not huge chocolate lover, even of course I do eat it every now and then. Candy is already quite widely available as vegan. I have become more motivated preparing my own cakes and dessert now with the challenge, which is good, because then I know exactly what goes in there and I’m able to determine how healthy or unhealthy I’d like it to be. It is likely though that after birth of the baby I won’t be baking anything for a while, but luckily there’s few vegan cafes just around the corner.

What comes to my awesome family, they have proved their awesomeness once more with this challenge. My husband has been very supportive, and I don’t see him being on my way if I want to continue vegan cooking at home. After all, food has been as delicious as before, so there’s nothing to complain about. 😉 Leevi eats whatever I put on his plate, sometimes with bigger appetite, sometimes smaller. He is picky about few things, but they have nothing to do with food being meat or plant-based. Also my other family members, my parents, my brother and his wife and my cousin have been interested sharing vegan cooking experiences, which makes it even more fun. What comes to my own body, I haven’t felt any physical change, just joy about finding new flavors and recipes. Perhaps if I’d become vegan overnight, there would have been some physical differences too, but as I had replaced meat and some of the milk products already before the change was easy on my body.

So as I mentioned in the beginning I am very glad I participated in this challenge, because I proved myself exactly what I hoped – milk and eggs aren’t more necessary than meat, and being (part-time) vegan is not difficult or require you to let go of anything. That you can still enjoy great, delicious food and perhaps with better conscience. Being vegan does not necessarily go hand in hand with fanatic hippie, unless you want it to.

Vegaanihaasteen toinen viikko

Toisen viikon myötä on vahvistunut ajatus siitä, että kotona jatkan tällä linjalla vielä tammikuun jälkeenkin, mutta kodin ulkopuolella tuskin ryhdyn täysvegaaniksi. Reissasimme viikonlopuksi Suomeen ja huomasin, kuinka kuitenkin edelleen haluan maistella (lähes) kaikkea tarjolla olevaa, niin ravintoloissa kuin vieraiden luona. Vanhempani olivat kuitenkin ihanasti varautuneet haasteeseen valmistamalla vegaanista tarjottavaa, joten heidän luonaan ei tarvinnut kärvistellä.

Kiitos vanhempieni, pääsimme mieheni kanssa treffeille lauantaina ja kävimme syömässä 4 ruokalajin menun ravintola Naturassa Helsingissä. Vaikka tilaamani vegaanimenu oli mielestäni ihan kelpo esitys ja rahansa arvoinen niin kyllä mieheni ns. normaalimenu oli maukkaampi ja mielenkiintoisempi. Hotelliin naposteltavaksi löysimme 3 kaverin vegaanisen piparminttu-suklaajäden, joka oli herkullista (ja 100 kertaa parempaa kuin Oatlyn jätskit, joita maistelimme edellisenä iltana), vaikka en yleensä edes piittaa jäätelöstä. 

Yövyimme hotelli Helkassa, jonka aamiainen ansaitsee kyllä mojovat pointsit monipuolisuudestaan. Myös vegaanista tarjontaa löytyi jonkin verran, oikeaan suuntaan ovat menossa vaikka kehitettävää toki olisi. Toivottavasti pian voin hotellissakin korvata munat, juustot ja pannukakut vegaanisilla vaihtoehdoilla. Helkan vegaaninen tuorepuuro marjoilla oli todella herkullista (harmi, etten ottanut tarkempaa kuvaa reseptistä).

Sunnuntaina shoppailin sydämeni kyllyydestä vegaanisia herkkuja Kampin ruokakaupoissa – mukaan lähti muun muassa jogurtteja, härkäpapurouhetta, mustaa suolaa ja eineksiä. Einekset tulivatkin tarpeeseen heti kotiin päästyä: Leevillä on taas vuosisadan flunssa, jonka vuoksi en ehdi paljoa muuta tekemään kuin hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi….

Ruokakaupassa ihmetellessä päädyin yllätyksekseni jättämään kaikki vegejuustot hyllyyn: hinnat olivat sen verran päätähuimaavat, että päätin pärjätä ilman. Koostumus myös näytti samalta kuin mozzarellan Ugandassa, eikä tämä valitettavasti ole kohteliaisuus. Tuskin ne kuitenkaan maistuvat samalta kuin aito tavara, joten parempi pysyä rehellisesti kasvisruoissa. Sama fiilis iski einesten kohdalla, mukaan tosin lähti pari pakettia nyhtistä pahan päivän varalle ja vegaanista kebabia kokeiluun, seitanista kun ei oikein ole vielä kokemusta. Sen sijaan tofut jäivät ostamatta, niiden hinnat olivat myös melko pöyristyttäviä. Tyydyn siis virolaiseen maustamattomaan ennen kuin pääsen taas saksalaisen luontaistuotekaupan hyllyjen ääreen.

Tämän viikon ruokasuunnitelman johtolankana näyttää olevan lohturuoka, johtunee varmaan tästä sairastuvan hieman alakuloisesta fiiliksestä. Suunnittelin ainakin pitsaa, kebab-pitaleipiä, hampurilaisia, ja knödeleitä mustapapupihveillä ja kermakastikkeella (Wolfin äidiltä jäi näitä baijerilaisia erikoisuuksia pakastimeemme joulun jäljiltä). Viikonlopun kunniaksi voisi tilata Tokumarun vegesushia. Ehkä ensi viikolla sitten jotain freshimpää.

Ps. Voit seurata Instagramista haastetta päivittäin!

Second week of Vegan Challenge has proved that it is easy to keep going strong at home, but once I get out of the door it gets much more challenging. 

We spent the weekend at my parents place in Espoo and even got to go on a 24 hour date to Helsinki on Saturday, thanks to my amazing parents. I was trying my best to eat vegan, but I still can’t resist trying all delicious looking foods if they are right under my nose, vegan or non-vegan.

We had a nice four course dinner in restaurant Natura in Helsinki – I had a vegan one and my husband a “normal” one. Even though mine was pretty good, after tasting my husband’s food I think his was still much more interesting. To the hotel we bought some vegan ice cream from a Finnish company and it was really delicious, very pleasant surprise. 

Hotel breakfast proved to be too difficult challenge for me, the breakfast lover. I am unable to leave those pancakes, Karelian pies and eggs untouched if I see them. Luckily there was some vegan choices too, like awesome raw porridge, and for the whole experience I can give Hotel Helka full points. Perhaps some day I’ll find a hotel breakfast that has as many delicious vegan choices as non-vegan ones and can happily pass by the egg station. Or what about all-vegan hotel?

On Sunday I got to go all nuts with vegan food shopping in Kamppi, and oh boy what a souvenir package did I find – yogurts, fast food, speacility products like protein powder and black salt and so on… Of course Helsinki’s selection still loses to Germany, at least in prices but it’s much better than here. Surprisingly though I left the vegan cheeses to the shelfs, prices were so ridiculous and they did look a tad suspicious (like Ugandan “mozzarella” so rubbery it would bounce back from a wall), so I decided to manage without. If I ever need a traditional cheese I’ll buy the real stuff. But in the best scenario this challenge will let me free from my cheese addiction. 

This week’s food plan sounds somewhat comforting, I’m planning to prepare pizza, burgers, vegan pita kebab and knödels with black bean patties and creamy sauce. Follow me on Instagram and you’ll see how the plan comes into action.

Vegaanihaasteen ensimmäinen viikko

Kokonainen viikko takana melkein 100% vegaaniruokavaliolla. Melkein, koska muutama maitoa sisältänyt tuote piti käyttää pois jääkaapista, ruokaa en heitä pois vain haasteen takia. Mutta jopa ravintolaruokaa syödessä olen ollut hyvin motivoitunut pitämään homman hallussa. Hyvä minä!

Oikeastaan vähän naurattaa kuinka tosissani ja innoissani olen tämän haasteen kanssa. Ja olen jo nyt varma, että tästä jää jotakin pysyvää. Viikon aikana en ole kaivannut oikeastaan mitään eläinperäistä, vaikka varmasti sekin päivä vielä koittaa. Todennäköisesti juustot ja jotkut helpot herkut, kuten leipomon korvapuustit alkavat jossain vaiheessa kutkutella. 

Olo on ollut kevyt ja hyvä, ei kovinkaan paljoa ennen joulun mässäilyjä erilainen. Johtunee siitä, että olen jättänyt lihan pois ruokavaliosta jo aiemmin ja korvannut osan maitotuotteista kasvipohjaisilla, joten muutos kropalle ei ollut kovin shokeeraava. Tällä meinigillä on hyvä jatkaa uuteen viikkoon! 😊

Ps. Tervetuloa seuraamaan mun syömisiä Instaan


I’ve stayed very motivated about the vegan challenge all week, it’s a actually even a bit funny how excited I have been. I was a quite disappointed that I had to “cheat” a few times in order not to throw old food away. But I haven’t really missed anything yet, not cheese or even the weekend breakfast eggs. I’m pretty sure though that in some point the easily available ready treats might start tempting, like cinnamon rolls or croissants in a cafe. But I guess then I’ll just have to see that little extra effort and prepare them myself. Anyhow, so far so good, and with this motivation it’s good to start a new week.

Ps. Welcome to follow my eatings in Instagram

Lapsen kasvattaminen oman kulttuurin ulkopuolella

Minulla ei ole kokemusta lapsen kasvattamisesta omassa kulttuurissani, fyysisesti ainakaan. Sosiaalisen median ja internetin välityksellä olen kyllä tiukasti sidottu suomalaiseen vanhemmuuskulttuuriin, ja kyllähän ne meikäläiset tavat ja uskomukset näkyvät edelleen kaikista selkeimmin omassa elämässäni. Suomalaisen kulttuurin ohella kasvatusmetodeihini vaikuttaa eniten “expat-kulttuuri”, ei niinkään esimerkiksi virolainen kulttuuri. En koe päässeeni sisälle paikalliseen vanhemmuuteen niin, että sillä olisi suurempaa vaikutusta. Suurimpana syynä on varmasti oma asenteeni, ei sillä ettenkö arvostaisi paikallista kulttuuria, mutta emme asu täällä pysyvästi, joten jaksan paneutua siihen vain pinnallisella intensiteetillä. Toinen syy on kielitaidon puute; kulttuuriin on hyvin vaikea päästä sisälle, jos et ymmärrä mitä muut ympärilläsi puhuvat. Ja vaikka suurinpiirtein ymmärtäisit, jäävät pienet, lähes äänettömät asiat pimentoon. Ne, jotka ovat totta omassa kulttuurissasi, mutta joista monet eivät puhu ääneen.

Oikeastaan pidän tästä yhdistelmästä, jossa on helpompaa valita se oikeasti omalta tuntuva tapa toimia. Ympäristö, jossa päivittäin elämme, ei painosta, koska ympäristön mielestä olemme kuitenkin ulkopuolisia, outoja muukalaisia, jotka tekevät asiat niin kuin kotona tehdään (vaikka emme tekisikään, mutta sitä kukaan ei tiedä). Uskoisin, että jos asuisimme Suomessa kokisin paljon suurempaa ahdistusta kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Täältä kauempaa on helpompi huudella, netissä jakaa haluamaansa kuvaa tietylle kohderyhmälle, eikä kukaan näe miten perheessämme oikeasti toimitaan. Mitä siihen “expat-kulttuuriin” tulee, se on joka tapauksessa sellainen erilaisten tapojen sulatusuuni, ettei kovin montaa asiaa ainakaan ääneen kritisoida. Erilaiset lähestymistavat vanhemmuuteen kuitataan olankohautuksella – noin ne varmaan siellä Briteissä, Brasiliassa, Japanissa, Nigeriassa, Italiassa tekevät. Omista kasvatusmetodeista eroavia tapoja ei pistetä yksilön piikkiin, vaan hänen edustamansa kulttuurin, oli se sitten reilua tai ei. Mutta yksilölle mahdollisesti helpompaa.

Vuosien varrella perheeseemme varmaankin muodostuu aika selkeä “meidän kulttuuri”, johon vaikuttavat sekä kotimaidemme, lapsuudenperheidemme että muiden enemmän tai vähemmän tuntemiemme kulttuurien arvot. Uskon ja toivon, että juuri tämä pitää perheemme tiiviinä tulevaisuudessakin, kun ei meitä kukaan muu oikein ymmärrä, sellainen sillisalaatti tästä vielä on tuleva 😀

Ulkosuomalainen vanhempi – miten olet itse kokenut lapsen kasvattamisen ulkomailla?

I’ve been giving some thought to how it is different to raise a child outside your own culture. Physically I have never really been a parent in my home country, neither has my husband. But of course via our childhood, social media, news, Internet we are still very much attached to Finnish and German parenthood, so these cultures probably have the most influence. But we are not physically there, so some of the possibilities, responsibilities, expectations, difficulties and advantages don’t touch us.

I haven’t really gotten into Estonian culture, what comes to raising children (and otherwise either). Because of the language and because of the fact that we aren’t here permanently. Motivation is on a level of curiosity, but not really a wish to get in. And as you can probably imagine, those few months being an expat parent in Uganda, didn’t really let me get in in their culture either. Another culture, however, that I somehow do feel has an influence is something I call expat-culture. Which is in some sense a culture of higher tolerance. If you do things differently no one really cares or criticizes (at least not out loud), they just think “oh well, I guess that’s how they do things in Finland, Germany, Uganda, UK, Japan..” Your different views and approaches aren’t held against you but your culture, the country where you come from. And to me, as a parent, it makes it easier. You, personally, don’t feel so judged and you can always blame the culture, whether it is right or wrong. In Finland, I believe, I would feel more pressure, as my choices would be judged as MINE.

So I think (but don’t know for sure) that being an expat parent, raising your children outside your own culture can actually be easier in some sense. At least if you are like our family, never really settling down anywhere, and no one expects you to. You don’t get the pressure from the people around you, as you are anyway a foreigner, outsider. You don’t really know how things “should” be done, and you are forgiven if you are being weird. And as the people from your own culture are not able to see what you’re really doing, you have more freedom to do things your own way. Create your very own little culture. I hope that this keeps our family tight in future too, as there’s soon not many others who could really understand us. 😀