Yksivuotias Niilomme

Niin on vierähtänyt kokonainen vuosi kuopuksemme syntymästä. Vuosi on ollut pitkä, mutta samalla on vaikea uskoa Niilon ilostuttaneen elämäämme jo 365 päivää.

Huvittuneena muistelen kuinka esikoisen ylittäessä yhden vuoden rajapyykin ajattelin, että nyt vauvavuosi on ohi. Totuushan on, ettei vauvasta tule taaperoa yhdessä yössä. Niilon kanssa en moiseen harhaluuloon ole uskonut hetkeäkään. Meno jatkunee melko samanlaisena synttäreiden jälkeenkin. Toisaalta, Niilo onkin hieman “vauvamaisempi” kuin veljensä aikoinaan. Vaikka hän onkin ottanut tiukan kehitysspurtin tämän vuoden puolella, en usko, että näemme ensiaskelia vielä muutamaan viikkoon. Eikä haittaa ollenkaan, tämä on niin söpö vaihe, että nautimme mielellämme vielä hetken ennen uhmaa. 😅

Niilon ensimmäinen vuosi on ollut rankka unenpuutteen, kasvun kyttäämisen, imetysvaikeuksien ja allergia- ja refluksiepäilyjen vuoksi, mutta myös eheyttävä ja voimaannuttava kokemus. Hänen myötään olen vihdoin alkanut viihtyä äidin roolissa. Vaikka teen yhtä lailla virheitä kuin aiemmin, en ole enää niin epävarma ja kohtuuton itseäni kohtaan. Olen nauttinut tästä vauvavuodesta aivan eri tavalla kuin esikoisen, ja olen onnellinen, että olen saanut ns. toisen mahdollisuuden.

Ensimmäisen puolen vuoden itkut ja vaikeudet ovat onneksi jo lähestulkoon pyyhkiytyneet mielestäni. Puolen vuoden paikkeilla Niilosta alkoi kuoriutua se suloinen hymypoika, joka hän nykyään on. Nukkumisetkin ovat pikkuhiljaa parantuneet, tosin nyt taas eletään levottomampia aikoja.

Niilon kehityksen lisäksi on ollut ihanaa seurata veljesten keskinäisen suhteen kehittymistä. Vauvavuoden ensimmäinen puolisko oli vaikea kaikille – niin myös tuoreelle isoveljelle. Mutta Niilon kasvaessa ja alkaessa muistuttaa enemmän leikkikaveria ja vähemmän parkuvaa alienia, on Leevikin ottanut hänet perheenjäseneksi. Aivan viime aikoina on veljesten välille syntynyt uudenlaista kanssakäymistä – hassuttelua ja huolenpitoa, enkä malta odottaa mitä tuleman pitää.

Onnea ihana rakas Niilo ❤️ kiitos kun teet elämästämme värikkäämpää!

Advertisements

Hei, meillä nukutaan!

Tai on ainakin nukuttu huomattavasti paremmin viime viikkoina. Tai siis Niilo on nukkunut, Leevi jatkaa omaa sekoiluaan asteikolla kohtalainen-erittäin levoton. Joka tapauksessa tämä on tarkoittanut sitä, että me vanhemmatkin olemme saaneet hieman enemmän unta ja nyt alkaa jaksaa jo jotain muutakin kuin ainaista päiväunista haaveilua. Johan tässä on taas 10 kuukautta menty pää sumussa.

Niilon unet menivät joululomalla vielä entistäkin mahdottomammiksi – tissittelyä, kanniskelua, huutoa, venkoilua, puolelta toiselle kääntelyä ja liian aikaisia aamuja. Eräänä yönä joululomalta kotiuduttuamme menetin hermoni, olin puoleenyöhön mennessä vaihtanut Niiloa tissiltä toiselle 15 kertaa ja selvää oli, ettei kumpikaan nukkunut pätkän vertaa. Päätin siis, että kainalossa saa olla, mutta tissiä ei enää tipu ja tarjosin tuttia sen sijaan. Ensimmäiset kaksi yötä olivat melkoista huutoa, kolmantena yönä herra alkoi tyytyä kohtaloonsa ja hyväksyä tutin mukisematta. Sen jälkeen hän ei enää kaivannut edes kainaloon vaan nukkui tyytyväisenä omassa pedissään.

Nyt surkeista öistä on jäljellä enää aamuvarhaiset herätykset, mutta muuten yöt ovat muuttuneet huimasti. Parhaassa tapauksessa tyyppi herää kerran, viiden aikaan aamulla ja nukkuu useimmiten sen jälkeen vielä tunnin, täydellisenä yönä jopa pari. Välillä herätyksiä on hieman useammin, mutta useimmiten ne taittuvat tutin suuhun tökkäämisellä.

Kaikista vippaskonsteista meillä toimi siis se klassinen eli yösyöttöjen lopettaminen (ja omassa huoneessa nukkuminen). Lopettaminen ei varmaankaan olisi ollut ajankohtaista kovin paljon aiemmin, koska sen täytyi Niilon tapauksessa olla todella selkeää – makuuhuoneessa ei saa maitoa. Pari kertaa yritin pitkittää aamuja ottamalla Niilon viereenä rinnalle, mutta heti seuraavana yönä huutokonsertti oli taas pystyssä, joten muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin pitää tissi ja uni täysin erillään. Vaikka olen kuullut sanottavan, ettei yli kuuden kuukauden ikäinen vauva tarvitse yöllä ruokaa, olisi itseäni hirvittänyt lopettaa yösyötöt paljoa aiemmin kuin nyt kymmenen kuukauden iässä. Vauva on nyt n. 12 tuntia ilman maitoa ja se on aika pitkä aika aikuisellekin olla syömättä.

Edelleen pelkään milloin unet kääntyvät takaisin meidän “normaaliin” eli surkeiksi, mutta toisaalta yritän pysyä positiivisena ja ainakin nauttia tästä niin kauan kuin se kestää. Ehkä toisen lapsen ei tarvitse toistaa ihan samaa kaavaa kuin ensimmäisen? Ehkä Niilo onkin ihan hyvä nukkuja, jota vain häiritsin ainaisella tissin tuputtamisella. Noh, se nähdään tulevaisuudessa. Päiväunissakin siirryimme samassa rytäkässä kolmista kahtiin ja nekin ovat nyt useimmiten vähintään puolitoistatuntisia entisen 30 minuutin sijaan. Oi autuutta!

Expatin tukiverkosto

Lasten syntymien jälkeen ulkomailla asumiseen on tullut uusia ulottuvuuksia. Yksi niistä negatiivisimmista on tukiverkoston puuttuminen. Varsinkin tilanteessa, jossa perhe muuttaa muutaman vuoden välein, on luotettavan verkoston rakentaminen vaikeaa ja energiaa vievää.

Toki tiedän, ettei kaikilla kotimaassakaan asuvilla ole mahdollisuutta viedä lapsia hoitoon isovanhemmille tai muille sukulaisille tai ystäville sen useammin kuin meilläkään. Mutta joillakin ilmeisesti on. Sen näkee täällä Tallinnassakin – mummot ja papat ulkoiluttavat lapsia, kun vanhemmat ovat töissä tai tekevät jotain muuta.

Expatille ainoa paikallinen tukiverkosto on usein maksullinen, ja ainakin itse tunnun kasvaneen sellaiseen ajatukseen, ettei maksullisen lastenhoidon hyödyntäminen ole yhtä hyväksyttävää kuin sukulaisten apu. Sen lisäksi se tietysti maksaa, eli sen tarpeellisuutta tulee punnittua vieläkin enemmän kuin siinä tapauksessa, jos lapsi olisi vaikka isovanhemmalla hoidossa. “Onko tämä nyt oikeasti niin tärkeää, olenko varmasti nyt ansainnut tämän oman hengähdyshetken niin että jopa maksaisin siitä?” Eikä kaikilla ole edes varaa ottaa ulkopuolista apua. Lisähaasteena on löytää luotettava tyyppi, joka puhuu samaa kieltä lasten kanssa ja joka pysyisi maisemissa muutamaa kuukautta pidempään. Heitä ei välttämättä kasva puissa.

Onneksi Tallinna on lähellä Espoota, josta olen itse kotoisin ja jossa vanhempani edelleen asuvat. He pääsevät tänne kyllä, jos tositarve iskee. Mutta eivät vaikean yön jälkeen hetkeksi vauvaa viihdyttämään tai yhdeksi illaksi, jotta vanhemmat saisivat hieman kahdenkeskistä aikaa. Edestakaisiin matkoihin menee kuutisen tuntia, lautta-aikataulut täytyy ottaa huomioon eivätkä liputkaan toki ilmaisia ole. Olemme onnekkaassa asemassa siinä mielessä, ettei äitini ole enää työelämässä, joten hän voi periaatteessa tulla tänne milloin vain. Käytännössä hänellä on kuitenkin myös oma elämä.

Lääkärimme ehdotti kepeästi taannoin, kun näytin erityisen väsyneeltä, että äitini tulisi tänne joka viikonloppu lapsia hoitamaan. (Tässä uskon huomaavani suomalaisen ja virolaisen kulttuurin eron – täällä tuntuu olevan paljon yleisempää, että iso- tai isoisovanhemmat hoitavat lapsia ihan päivittäin. Todennäköisesti kyse on osaksi olosuhteiden pakosta.) Kepeästä äänensävystä huolimatta lääkäri tuntui olevan täysin tosissaan. Voitte varmaan arvata onko tämä käytännössä mahdollista?Äitini on kuitenkin tullut hätiin jo useamman kerran näiden haastavien kuukausien aikana, ja arvostan sitä todella. Lisäksi vanhempani, kuin myös Wolfin vanhemmat, hoitavat lapsia silloin kun käymme heillä tai he ovat täällä. Mutta kuten sanottua, mikään säännöllinen, arkielämää helpottava apu tämä ei valitettavasti ole.

Asia voisi toki olla toinen, jos asuisimme kauemmin aloillamme. Ajan kuluessa olemme myös täältä löytäneet muutaman ystäväperheen, jolle uskaltaisin jättää lapset ja joka heidät ottaisi vastaan. Mutta kyllä kynnys kysyä, varsinkin kun perheissä on pieniä lapsia jo ennestään, on suurempi kuin jos isovanhemmat asuisivat samassa kaupungissa. Erityisen hankalia ovat tilanteet, jolloin joku on kipeänä. Kipeitä lapsia ei voi lähettää toiseen lapsiperheeseen leikkimään sillä aikaa kun vanhemmat kuittailevat univelkojaan. Käytännössä Wolfi on joutunut olemaan pois töistä useamman kerran tilanteissa, joissa joko minä tai lapset ovat kipeitä, koska muutakaan apua ei ole. Onneksi hänellä on se mahdollisuus. Ja onneksi hän ei matkusta työssään, kuten monien muiden expat-perheiden vanhemmat. Wolfin työn puolesta perheitä tuetaan mielestäni ihan kohtuullisesti, mutta tässä kohtaa olisi ehdottomasti petrattavaa – lastenhoitoasioissa meidät jätetään aika lailla oman onnemme nojaan, vaikka työn luonteeseen kuuluen sen järjestäminen on tavallista hankalampaa.

Kaiken kaikkiaan expatin tukiverkosto tulee kalliiksi. Milloin palkataan nanny, milloin maksetaan isovanhempien matkalippuja, milloin varataan hotellihuoneita kahdenkeskistä aikaa varten. Jos yhden yön hinnaksi ilman niitä itse treffejä tulee jo 200 euroa, kuinka usein olisit valmis sen maksamaan? Haaveilen säännöllisesti siitä, kuinka voisimme soittaa isovanhemmille ja kysyä voisivatko he katsoa lasten perään vaikkapa huomenna, jotta pääsisimme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Tai että lapset yökyläilisivät, että saisimme koko talon itsellemme yhdeksi vuorokaudeksi. Tai kun olen itse kipeänä, että joku tulisi ja veisi lapset hetkeksi muualle.

Isovanhemmilla ja muilla perheenjäsenillä on erilainen side lapsiin kuin palkatulla avulla. Tämä vuoksi itselleni ainakin on helpompaa jättää lapset heidän hoiviinsa kuin nannyn. Ja onhan se eri asia kun lapset saavat luoda suhdetta sukulaisiinsa, samalla kun vanhemmat saavat omaa aikaa. Sama nanny kun ei todennäköisesti pysy lapsen elämässä kovin montaa vuotta.

Millainen on sinun tukiverkostosi?

Lapset muuttivat elämän?

Taannoisen Lapset muuttavat reissaamista?-postauksen Facebookissa saamat kommentit saivat mut miettimään miksi tuntuu olevan trendikästä kertoa, etteivät lapset ole muuttaneet vanhempien matkustustapoja. Itsellenikin tuntui hankalalta myöntää, että lapset ovat totta tosiaan muokanneet esimerkiksi matkailu- ja ruokailutottumuksiamme. Saamieni kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, että keulia saavat vain ne, jotka edelleen kiipeävät vuoren huipulle lapsi rinkassa tai matkustavat Aasian halki ö-luokan junavaunussa. Pakettimatkat, ja erityisesti Kanaria, ovat saatanasta. Sen tietävät varsinkin ne, jotka eivät ole siellä koskaan käyneet (aika nurinkurista, eikös, kun suuri osa maailmanmatkaajista on niin avarakatseisia).

Mieleeni sitten juolahti ajatus – ehkä kateellisena näille khuuleille pallontallaajille, jotka mennä viilettävät niin, ettei lapsia edes melkein huomaa – että miksi lapsen tulo ei saisi muuttaa vanhemman käyttäytymistä? Mikä siinä on niin pahaa, että nämä ainakin minun maailmani mullistaneet höpönassut ovat tehneet minusta mukavuudenhaluisemman, pelokkaamman ja ehkä sitten jollain tasolla tylsemmän ihmisen? Keski-ikäisemmän, turvallisuudenhakuisen?

Kuulostaa itse asiassa aika röyhkeältä, itsekkäältä ja joustamattomalta sanoa, etteivät lapset vaikuttaisi elintapoihini mitenkään. Hehän ovat muuttaneet koko elämäni, muokanneet minusta uuden minän, kaivaneet tiensä sydämeeni! Ehkä teen heillekin palveluksen viemällä heitä paikkoihin, jotka on suunniteltu lasten tarpeet huomioon ottaen. Koko elämän ei tarvitse pyöriä lapsen ympärillä, mutta saan itsekin lapsen riemusta niin huikeita kiksejä, että mielelläni etsin esimerkiksi hotelleja tai ravintoloita, joissa on jotakin heitä varten. En tiedä sitten näistä reppureissaajien lapsista, mutta omani ainakin antavat minun syödä ruokani loppuun tai pulahtaa rauhassa altaaseen suuremmalla todennäköisyydellä, jos heille on varattu jotain ekstraspesiaalia.

Miksi on hienompaa paketoida itse matkansa vaikkapa maailman suuriin metropoleihin kuin ostaa valmiiksi paketoitu reissu yhtä lailla turistien täyttämään rantalomakohteeseen? Miksi Aasia on cool, jos sinne lentää kaksi vuorokautta viidellä vaihdolla pelkillä käsimatkatavaroilla, mutta ihan out jos on buukannut suoran lennon ja tsekannut ruumaan matkalaukun lisäksi vielä lastenrattaat ja turvakaukalonkin?

Yleisestikin ottaen ilmassa tuntuu olevan ajatus, että mitä vaikeammin asiat tekee, sen siistimpi tyyppi on. Tähän ajatusmaailman törmään liian usein sekä omassa päässäni että netin keskustelupalstoilla. Vauvan itsetehdyistä soseista ja lapsen hoitamisesta 100% omissa helmoissa nukkumiseen koko perheen kesken pakun takakontissa ja lapsen kiikuttamiseen iltakymmeneltä tapas-ravintolaan. Mutta eikös vaikeimman kautta tekeminen ole oikeastaan aika typerää? Eikö olisi fiksumpaa tehdä asiat itselleen helpoksi ja käyttää jäljelle jäänyt energia johonkin muuhun.

Toki tähän voi aina tulla joku pätemään, että kyllä meidän erkkipetteri vaan on tottunut matkustamiseen eikä ikinä kiukkua lentokoneessa ja ravintolassakin istuu kivasti koko illan. Että ei me mitään vaikeaksi tehdä, katso, kun meidän lapsikin nauttii! Onnea vaan erkkipetterin vanhemmille, ei meidän Leevi vaan vaikka kokenut on sekä lentämisessä että ravintolakuluttajanakin. Pääsen itse huomattavasti helpommalla, jos otan lapsen tarpeet huomioon, vaikka sitten etsimällä kohteen lähempää ja ravintolan, jossa on leikkinurkka ja ruokalistalla pastaa (ilman kastiketta).

Olisi jännä tietää, onko tämä suomalainen juttu? Vai yleismaailmallinen trendi? Onko tämä mun sukupolven ihanne, vai oliko tällainen ajatusmaailma jo omilla vanhemmillani? Että aikuisten tulisi jatkaa menoaan samaan malliin, vaikka lapsia roikkuisi lahkeessa neljä. Mitä mieltä te ootte?

Tallinna lasten kanssa: Super Skypark @ T1

Täällä kylmässä pohjoisessa sisäleikkipuistot ovat kultaakin kalliimpia pienten lasten vanhemmille ja tämä on ymmärretty myös Virossa. Toistaiseksi leikkipaikat täällä eivät ole kuitenkaan yltäneet lähellekään Hoplopin ja muiden Suomesta löytyvien tasolle, vaan ovat olleet korkeintaan keskinkertaisia, usein jopa nuhjuisia kiipeilytelineitä ostoskeskusten perukoilla. Toki hinnatkin ovat ihan eri kaliiberia suomalaisiin verrattuna, joten leikkipaikoilla on tullut käytyä harva se viikonloppu.

Tallinnan uusin “nähtävyys”, vasta avattu T1-ostoskeskus lentokentän lähellä vastaa haasteeseen lapsiperheiden ajanviettopaikasta (kuten myös vanhempien ravintolamaailmoineen, elokuvateattereineen ja taidegallerioineen) ja sinne onkin tänä viikonloppuna avattu uutuutta hohtava Skypark, joka ei enää paljoa Suomen sisäleikkipuistoille kalpene.

Virolaiset tuntuvat hurmaantuneen trampoliineihin – trampoliinipuistoja löytyy useampia ja niissä käyvät ilmeisesti siis ihan aikuisetkin. Simppeleimmillään paikat ovat siis seiniä myöten trampoliineilla vuorattuja ja sisäänpääsymaksua vastaan pääsee testaamaan lantionpohjalihastensa kunnon. Skypark aloitti tällaisena trampoliinikeskuksena myös, mutta on uusien tilojen myötä laajentanut monipuolisemmaksi leikkipuistoksi.

Uudesta Skyparkista löytyy massiivisten trampoliinialueiden lisäksi myös leikkilinnake, pienten lasten alue, jättimäinen kiipeilyteline liukumäkineen sekä törmäilyautot. Hinta ainakin toistaiseksi oli hyvin kohtuullinen – alle 5-vuotiaan koko päivän lippu maksaa vain 5 euroa ja saattaja pääsee ilmaiseksi, mutta ei saisi käyttää “laitteita”, joka on käytännössä mahdotonta. Tällä lipulla ei myöskään saisi käyttää trampoliineja, mutta käytännössä kukaan ei tätä valvo. Tästä syystä hinnoittelu on hieman sekavaa, mutta ainakin tällä ekalla kerralla leikimme koko perhe puistossa sillä viidellä eurolla kenenkään puuttumatta asiaan.

Puiston rakentaminen on vielä hieman kesken, mutta sen pitäisi olla valmis vielä tämän vuoden puolella. Puiston sisälle tulee ilmeisesti vielä pieni kahvila ja välittömään läheisyyteen perheravintola, jotka lisäävät paikan viehätystä. Olen aina karsastanut ostoskeskusten leikkipaikkoja, joissa aikuiselle ei ole mitään kun ainoat eväätkin ovat pillimehuja ja tikkareita. Puistosta, kuten muidenkin ostareiden paikoista, voi vuokrata synttärihuoneen. Skyparkin huoneet olivat melkoisia koppeja, mutta niistä on hieno näkymä kaupungin kattojen yli merelle asti.

Vahva suositus siis joululomalaisille – vanhankaupungin iki-ihanan joulutorin lisäksi kannattaa hypätä nelosratikkaan Virun edessä ja ajaa katsastamaan tämä mesta. T1 vaikutti ensi katsauksella muutenkin aika kivalta ostoskeskukselta, vaikka moisia paikkoja yritänkin nykyään heräteostoksien pelossa vältellä.

#%@^# refluksi

Juuri kun alkoi näyttää siltä, että Niilon allergiat (tai yliherkkyydet) alkavat helpottaa ja alamme löytää hänelle kiinteitä ruokia syötäväksi, räjähti refluksi niin sanotusti käsiin ja yöt menivät entistä karmeammiksi.

Mitä nämä karmeat yöt meillä ovat tarkoittaneet? Normaaliksi muodostuneen 2 tunnin välein heräilyn sijaan olemme Niilon kanssa heränneet viimeiset viisi (?) yötä about 15 kertaa välillä jopa 10 minuutin välein. Tällä kertaa syy on ollut selkeä, koska sen voi kuulla ja nähdä. Silent refluksi jyllää yöt päivät, mutta makuuasennossa se haittaa erityisesti – vauvaparka nieleskelee pukluja, yskii, vääntelehtii ja kiemurtelee epämukavaa oloaan. Silent refluksi on siis refluksin muoto, jossa vatsan sisältö ei tule ulos asti vaan lapsi nielee sen.

On hyvin todennäköistä, että refluksin paheneminen on allerginen reaktio johonkin ruoka-aineeseen, mutta koska se on pahentunut hieman huomaamatta, eikä ole koskaan ollutkaan kokonaan pois, en edelleenkään tiedä mikä sen aiheuttaa. Viime viikolla näytti siltä, että soija on vihdoin Niilolle ok, mutta nyt täytyy jättää se taas hetkeksi pois, koska uskon sen olevan todennäköisin vaihtoehto. Pahinta on se, ettei mikään muu kuin tissillä roikkuminen tunnu auttavan vauvan oloa. Ja mitä useammin vauva juo, sitä enemmän maitoa nousee kurkkuun eli kierre on valmis.

Refluksiin on lääkkeitä, mutta vauvoille niitä varten tarvitsee reseptin ja reseptiä varten lääkärin joka sellaisen suostuu kirjoittamaan. (Toki olen itsekin sitä mieltä, ettei turhaan pidä lääkitä, varsinkaan pientä vauvaa.) Tässä asiassa valitettavasti korostuu tämä ulkomailla asuminen. Etsin tietoa suomeksi ja kuulun suomalaisiin vertaistukiryhmiin, joista saatu informaatio ei aina kohtaa paikallisten lääkäreiden näkemysten kanssa. Onneksi olemme kuitenkin Virossa – en voi kuvitellakaan että Ugandassa (jossa lasten ongelmat ovat vakavampia ja resurssit menevät niiden ratkaisemiseen) olisimme saaneet mitään apua allergia- ja refluksiasioihin. Täältäkään en kuitenkaan ole löytänyt sellaista apua, jota olisin kaivannut. Oma perhelääkärimme ei oikeastaan usko refluksiin, mutta suostui kuitenkin vänkäämiseni tuloksena kirjoittamaan kesäkuussa reseptin Losec-nimiseen lääkkeeseen. Se ei valitettavasti tuonut apua (annostus oli puolet pienempi kuin mitä olin kuullut Suomessa annettavan). Sen jälkeen lääkäri totesi, ettei refluksia ole kun ei lääke auta. Ja tähän uskoin itsekin aina joka toinen päivä.

Tällä viikolla sain kuitenkin taas tarpeekseni ja kirjoitin sähköpostia elokuussa tapaamallemme allergialääkärille Suomeen. Ilokseni hän vastasi saman tien ja kirjoitti reseptin Zantac-lääkkeeseen ja suositteli samalla aloittamaan myös Silicea-piihappogeelin antamisen. Tuota geeliä meillä onkin ja sitä on kokeiltukin, joskaan ei johdonmukaisesti. Nyt otettiin siis se käyttöön lääkärin antaman annostuksen mukaan. Lääkkeen saaminen onkin sitten toinen juttu – tänä vuonna on ollut tarkoitus alkaa mahdollisuus ostaa lääkkeitä Virosta suomalaisella reseptillä. Mutta se ei vielä toimi, ja apteekkarin mukaan hommassa menee vielä viikkoja. Oma lääkärimme kertoi, ettei ko. lääkettä edes saa täältä eikä sitä Virossa lapsille käytetä. Nyt sitten odottelen peukut pystyssä, että eräs ihana ihminen saisi lääkkeen huomenna Suomesta tuotua. Ja että se auttaisi Niiloa, edes vähän, koska hän aivan varmasti kärsii tilanteesta minuakin enemmän.

Ehkä kuitenkin eniten ärsyttää oma venkslaaminen asiassa – “ihan varmasti on refluksi, ei tämä ole normaalia” vs. “ei tässä mitään hätää ole, kyllä me pärjätään”. Olisi pitänyt kysyä ja vaatia apua aiemmin. Miksi sitä aina vähättelee näitä asioita, kenelle todistelen pärjääväni? Miksi lääkäriin mennessä alankin yhtäkkiä kaunistelemaan asioita?

Niilon selkeiden refluksioireiden myötä olen herännyt miettimään voisiko jotain samantapaista olla myös Leevin edelleen jatkuvien heräilyjen takana? Pohdimme ja pohdimme, emme vain osaa kysyä apua, emme tiedä mistä kysyä. Pelkäämme kai, että meidät nauretaan lääkäristä ulos ja lähetetään kotiin unikouluohjeiden kera. Perhelääkärimme ei 3-vuotistarkastuksessa ollut huolissaan, koska Leevi kehittyy normaalisti. Mielestäni on aika radikaalia puuttua uniongelmiin vasta sitten, kun ne näkyvästi haittaavat lapsen kehitystä…

Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi emme löydä apua? Olisiko yhtä vaikeaa, jos asuisimme jomman kumman kotimaassa? Miksi lapsemme nukkuvat niin huonosti? Onko se meidän vikamme, olemmeko kasvattaneet heidät heräilemään? Vai onko taustalla terveyteen liittyviä ongelmia? Niin monta kysymystä, jotka ovat edelleen vastaamatta kolmen vuoden jälkeen.

Last week Niilo’s reflux got cleary worse, and I am getting so frustrated. Nothing helps, but there seems to always be a new gear with this illness. No matter how hard we try – to take it easy with solid foods, to keep diary of every bit that was put in his mouth and mine. Still we are lost. And now instead of waking up 6 times a night, we are up 15 times. Living abroad certainly doesn’t make it easier – doctors have different information than what I get from Finland and same medication is not available. I feel like I need to prove my information every time we go to doctor here, that everything I say is different from the way they do things here. And I’m not saying our ways in Finland would be better, but they are the ones I know about. Luckily we live in Estonia, not in Uganda anymore. At least it is possible to go to Finland for a doctor and get medicine from there. But it is frustrating.

I got one Finnish allergy doctor to write a prescription for medicine for Niilo – now we first wait and see if we can get the meds here and then if they help. I really really hope they do, because the situation is getting unbearable and I don’t want to see my baby suffering.

Now when Niilo’s symptoms are so clear and I am certain about the silent reflux, I cannot stop wondering whether something similar is behind Leevi’s night restlessness too. But how to find out an answer to that, how to find a doctor who takes our concerns seriously? Our own doctor said she is not worried, because Leevi develops normally. To me it sounds a bit extreme to only start worrying when a 3yo is behind in development. Maybe we haven’t just raised our concerns loud enough…? Maybe we haven’t taken the situation seriously enough.

Again these questions that have hovered over our heads for 3 years – have we caused this, have we raised our boys to become terrible sleepers? Or could there be something else behind it? I wish we’d have an answer.

Flunssakausi on täällä

On taas se aika vuodesta, tai se puolikas vuodesta, kun pöpöt valtaavat kaikki nurkat. Neljättä viikkoa meidän perheessä pyörii joku virus, joka ei löydä tietään ulos. Että mä vihaan tätä!

En ole ollut yhtä paljon kipeä ikinä elämässäni kuin nyt täällä Tallinnassa asuessa. Ei sillä, että se nyt varsinaisesti olisi Tallinnan vika, suurempi rooli lienee pikkulapsivaiheella. Lapset kun ovat pöpömagneetteja.

Millä saisi vastustuskykyä vahvistettua? Itse olen entisessä elämässäni ollut hyvinkin terve, mutta nyt imuroin kaikki nuhat, jotka Leevi tähän taloon tuo. Leevi taas näyttää perineen isänsä geenit – flunssa iskee usein ja kovaa. Nytkin hän on toista viikkoa pois päiväkodista, vaikka kuumetta ei ole ollut missään vaiheessa. Räkä ja köhä eivät vaan ota laantuakseen. Ja Leevin kohdalla se tarkoittaa myös äärimmäisen huonoa nukkumista…

“Hauskinta” on se, että Leevi on liian kipeä päiväkotiin, mutta ei tarpeeksi kipeä levätäkseen. Sen lisäksi olen itse flunssassa, mutta sen sijaan, että saisin levätä, saan keksiä tekemistä uhmikselle ennen kuin se hyppii seinille ja pistää koko kodin palasiksi. Ainiin juu ja tuo vauvakin pitäisi ruokkia ja pylly pestä säännöllisin väliajoin. Näinä hetkinä erityisesti ketuttaa asua kaukana mistään tukiverkosta…

Sormet ristiin, että ensi viikolla päästään normaaliarkeen kiinni, alkaa pian pää hajoilla.

The season is here! No, I don’t mean Christmas but flu. Viruses have found our household once again and within the last month there hasn’t been a day all of us were healthy. “Funniest” combo is this – Leevi is too sick for kindergarten but not sick enough to rest, and I’m ill too. So instead of taking care of myself, I’ll be entertaining Leevi who is soon jumping to the walls for lack of exercise. Oh and then there’s the baby too. No sick leave for moms… No wonder the cold keeps coming back when there’s no time for resting. On these days especially I curse that we live far away from grandparents.

Fingers crossed the bugs find another victim outside this family soon. I am so sick of this, cannot do anything, cannot meet anyone, cannot go anywhere.

Lapset muuttavat reissaamista?

Kotiuduimme joku aika sitten syyslomareissulta sen verran rähjääntyneinä, että aloimme saman tien pohtimaan talvilomamatkamme järkevyyttä. Varasimme jo kesällä kahden viikon reissun Thaimaahan siinä uskossa, että pystyisimme ne matkat handlaamaan. Mutta kun jo nuo alle kolmen tunnin lennot Saksaan veivät mehut kiitettävästi, oli pakko myöntää tappiomme.

Olen halunnut ajatella, että kyllä lasten kanssa voi matkustaa siinä missä ilmankin. Ja olen edelleen sitä mieltä, että matkustaa voi ja ehkä kannattaakin ennen kuin koulujen loma-ajat ynnä muut rajoittavat tekijät astuvat kuvaan. Ja haluan antaa lapsilleni ja itselleni näitä elämyksiä ja tutustuttaa uusiin paikkoihin, kun meillä kerran sellainen mahdollisuus on. Mutta todellisuudessa matkustaminen on muuttunut melkoisesti lasten synnyttyä, eikä tämä Thaimaan-matkan peruminen ole ensimmäinen esimerkki.

Ennen lapsiakin saatoin tarkistaa hotellin lastenallastilanteen, mutta vain vältelläkseni kyseistä paikkaa. Nykyään mitä enemmän härpäkettä ja härdelliä skideille, sen parempi meille. Rentouttavimmat lomat on koettu paikoissa, joissa lapsi pysyy viihdytettynä ilman suuria ponnisteluja ja naapurin jälkikasvu kiljuu uhmapäissään yhtä lailla kuin omamme.

Enää ei riitä budjettihotellin minihuone, vaan tarvitsemme vähintään yhden erillisen makuuhuoneen ja kaksi parisänkyä… Nyt kun Niilo syö kiinteitä, mutta ei voi allergioiden takia syödä purkkiruokaa, tarvitsemme myös keittiön. Budjettimatkailun on voinut unohtaa myös siksi, että Leevi tarvitsee oman paikkansa lentokoneessa eikä se usein ole paljoa aikuisen paikkaa edullisempi.

Pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa matkustamisen voi unohtaa, kun tavaraa yhtä Suomi-viikonloppua varten tarvitsee kokonaisen takakontillisen. Nyt viimeksi olin kyllä aika ylpeä meistä, kun osasimme pakata vain tarpeellisen ja pärjäsimme ilman rattaita, olo oli edes hieman kevyempi.

Me olemme tehneet päätöksen, että myös reissuilla lapset tarvitsevat autossa turvaistuimen. Ei siis taksimatkoja sylissä, mielellään ei edes bussimatkoja. Tämä on johtanut siihen, että olemme valinneet kohteita, joissa auton vuokraaminen on vaivatonta ja autoon saa vuokrattua Leeville myös istuimen. Niilon kaukalo kulkee mukana (paitsi nyt viime reissulla, jolloin LOT ystävällisesti jätti sen Tallinnaan ja jouduimme ostamaan Münchenin kentältä uuden….) niin kauan kun hän siihen mahtuu. Olemme myös hankkineet Leeville oman istuimen molempien isovanhempien autoihin. Spontaanius on siis tässäkin mielessä rajoittunut aika lailla.

Kaikista eniten itseäni koskettava muutos on toivottavasti väliaikainen. Olen aina ollut erityisen kiinnostunut kohteen ruokakulttuurista ja ravintolatarjonnasta. Valitettavasti tuon 3-vuotiaan touhupetterin kanssa saa useamman ruokalajin dinnerit hienoimmissa ravintoloissa tai street food-kojusta toiseen hyppelyn unohtaa. Tilalle ovat tulleet, jos ei nyt perheravintolat, niin mieluiten ainakin sellaiset, joissa on tilaa säntäillä (sori henkilökunta) ja jotakin ihmeteltävää lapselle. Tai vaihtoehtoisesti joku tosi nopea buffet-ratkaisu. Mutta heti kun muksut ovat tarpeeksi isoja ymmärtämään kunnon ruokailutapahtuman päälle, aion koukuttaa myös heidät eri maiden sapuskoihin tutustumiseen.

Lomaltapaluu-fiilikset ovat myös kääntyneet jokseenkin toisinpäin. Arkeen palaamisen surkuttelun sijaan on oikeastaan helpottavaa päästä takaisin rutiineihin ja omiin nurkkiin. Jokapäiväistä elämää osaa arvostaa taas ihan eri lailla!

Mutta mitä siis kävi talvilomallemme? Onneksi saimme sen melko pienillä kuluilla vaihdettua Gran Canariaan (ja toki siis kokonaishinta on huomattavasti pienempi). Olen niin helpottunut, vaikka kovasti olisin Aasian lämpöön halunnut. Kymmenen tunnin lento plus yli kolmen tunnin bussimatka kuulostaa tässä elämänvaiheessa sulalta hulluudelta. En tiedä mitä silloin muutama kuukausi sitten päässämme mahtoi liikkua. Puhumattakaan siitä, kuinka hankalaksi meidän ruokahommat olisivat menneet, tai siitä miten reissu olisi vaikuttanut jo nyt katastrofaaliseen väsymystilaamme. Nyt lomaa voi odottaa hyvillä mielin, vaikka onhan se viiden tunnin lentokin aika rupeama. Ainakaan ei tarvitse painia aikaeron kanssa ja huoneitakin on uudessa paikassa kaksi yhden (!) sijaan.

Esikoisen vs. kuopuksen vauva-aika

Tässä sohvannurkkaa kuluttaessa aloin miettiä miten esikoisen ja kuopuksen vauva-ajat eroavat toisistaan tai mitä itse olen tehnyt eri lailla. Toki nyt ollaan vasta puolivälissä vauvavuotta, mutta kyllä joitakin selkeitä eroja on nähtävissä.

Ensimmäisen kanssa oli koko ajan kiire, toisen kanssa olen useasti halunnut pysäyttää ajan. Erityisesti nyt kun on pitänyt aloitella kiinteitä, olisin mielelläni vielä odottanut muutaman kuukauden. Maito on vain niin paljon helpompi ratkaisu, kuin sopivien kiinteiden seulominen ja puuron tunkeminen vauvan suuhun samaa tahtia kun se tulee sieltä ulos. En muista, että olisin Leevin kanssa ollut näin kärsimätön syöttäjä, nyt ei vaan millään jaksaisi. Kai se oli silloin ekalla kierroksella jännittävää. 😅

Esikoisen vauva-aikana kotoa lähteminen oli jotenkin hankalaa. Toki realiteetit Ugandassa ja Tallinnassa ovat hyvin erilaisia, mikä varmasti vaikuttaa asiaan, mutta kyllä ongelma oli myös pään sisällä. Vaikka en mitenkään superaktiivinen ole Niilonkaan kanssa ollut, on vauvan kanssa ulos lähteminen lasten leikkiä verrattuna “en haluu, haluun, en haluu”-uhmiksen suostutteluun. Vauva reppuun ja menoksi.

Väsymys oli ekalla kierroksella epätoivoisempaa. Kyllä, todellakin, epätoivon hetkiä on myös toisen vauvan kanssa valvoessa tullut monesti, mutta se ei kuitenkaan ole aivan jokapäiväinen fiilis. Olen oppinut nukkumaan vauva tississä kiinni ja unohtamaan huuhaat siitä kuinka vauva tulisi nukahtaa itsekseen omaan sänkyyn ja nukkua ainakin 6 tuntia putkeen. Olen myös oppinut rauhoittamaan iltapäivät vauvan ja mun yhteisille päiväunille.

Kämppä on kuin pommin jäljiltä. Toki ekalla kierroksella Ugandassa asuessa meillä kävi siivooja jopa pari kertaa viikossa, mutta olin myös aika neuroottinen siisteydestä. Nyt ei vois vähempää kiinnostaa ja siltä kyllä näyttääkin. Pyykit sentään saan pestyä, koska sillon tunnen tehneeni jotain. Harmi vaan, ettei kukaan laita puhtaita paikoilleen, joten niitä tursuaa joka nurkassa. Siivooja käy kerran kuukaudessa ja joka kerta lupaan itselleni, että siivoan ainakin kerran tai kaksi ennen kuin hän tulee seuraavan kerran. Ja hups, niin on taas kuukausi mennyt eikä kukaan koskenut imuriin saati vessaharjaan.

Minun on tällä kertaa helpompi antautua äidin ja vauvan väliseen symbioosiin. Ensimmäisen vauvavuoden aikana kipuilin välillä kovastikin sitä, kuinka kiinni olin vauvassa. Nyt se ärsyttää lähinnä silloin kun haluaisi halailla esikoisen kanssa.

Olen oppinut ottamaan omaa aikaa. Vastapainona symbioosissa elämiselle, olen potenut vähemmän huonoa omaatuntoa siitä, että tarvitsen säännöllisesti omaa aikaa. Kuntosalilla käymisestä tulee vain niin hyvä olo, etten oikeastaan välitä mikä kaaos sen 1,5 tunnin ajan kotona vallitsee (ja yleensä siellä on tottakai kaikki hyvin). Mutta kyllä tässäkin on vielä petrattavaa – joskus voisi kotonakin ollessa vain sulkea oven perässään ja ottaa hetken itselleen.

Tietynlainen hysteria on väistynyt ja leväperäisyys ottanut tilaa. “Milloin vauva on viimeksi kylpenyt? Jaa-a. Milloin tutit on steriloitu? Ehkä pari kuukautta sitten. Lelut pesty? Kai ne ennen käyttöönottoa on… Älä laita sitä suuhun, älä koske tuohon.”

Mikä sitten ei ole muuttunut? Valitettavasti kasvusta, imetyksestä ja levottomista öistä stressaaminen ei ole muuttunut. Nämä kaksi poikaa ovat kuin kaksi marjaa, sillä erotuksella, että Niilon allergiat aiheuttavat lisää päänvaivaa. Päähänpinttymäni imetyksen tärkeydestä ei päästä otteestaan, olisin toivonut olevani rennompi tämän asian kanssa tällä kierroksella. Myös jonkinasteinen suorittaminen, stressaaminen ja pingottaminen pitää edelleen pintansa, olisi kiva olla easy going mom, mutta ei musta taida tulla sellaista. 😅

I started to think what has changed between the first baby year and this second one. Of course now it’s only half way, but I have noticed some differences already.

With the first baby I was in such a hurry all the time. When does he learn this and that and so on. With second one I would have wanted to stop the time, he is growing too quickly. Especially now when we had to start solid food – boob is just so much easier than stuffing porridge in baby’s mouth at the same pace as it comes out…

On the first round it was somehow very difficult to get out of the house. Ok, we were in Uganda, which made it a bit more challenging, but it was also a problem in my head. I’m not super-active now either, but it is easier to just pack the baby in the carrier and go, without thinking too much.

Lack of sleep was more desperate on the first baby year. Of course there’s been desperate days too, but it is not the dominating feeling, now I know the deal. I have learned to sleep while breastfeeding and to dedicate afternoon for mine and baby’s nap time.

The household looks like a war zone. When Leevi was a baby I got quite neurotic about cleanliness. Now I don’t give a rat’s ass, and it shows. We have a cleaning lady coming once a month and every time after I promise myself I’ll clean sometime in between. And oops so goes another month and no one touched the hoover.

It is easier for me to adjust to mother-baby symbiosis this time. I have seen now that it doesn’t last forever and I want to enjoy it as long as it will. Only reason why it bothers me is that I cannot give as much attention to Leevi as I would like.

I have learned to take some time alone. When I have had a chance to spend some time alone, I haven’t felt as guilty about it as on the last round. After gym I feel so good that I don’t really care what kind of chaos there is at home for that 1.5h (usually it is of course totally fine). But I could still be better at taking my own time – sometimes close the door behind me at home and read a book for 30 minutes for example.

Some kind of hysteria is gone. “When has the baby bathed last time? I can’t remember. When have we sterilized the pacifiers or washed the toys? No idea… Don’t touch that, don’t put it in your mouth.”

And what hasn’t changed? Unfortunately stressing about baby’s growth, breastfeeding and the sleepless nights hasn’t changed. These two boys are like twins, except that Niilo’s allergies give some extra concern.

Me being very stubborn about breastfeeding hasn’t changed either. I hoped I could have been a bit more relaxed about it this time around.

Also overall stressing and perfectionism in certain things is still there in the back of my head. I would gladly be an easy-going mom, but I’m afraid that isn’t gonna happen. 😅

Leevi 3vee

Rakas esikoisemme on saavuttanut jo kolmen vuoden iän. Tämä vuosi on ollut hänen elämässään mullistava – ainoasta lapsesta tuli isoveli ja paikka perheen keskipisteenä on pitänyt jakaa.

Vuosi on tuntunut pitkältä ja Leevi on kasvanut sen aikana paljon, niin henkisesti kuin fyysisesti. Taaperosta on tullut iso poika, strategisin mitoin 14kg ja 95 senttimetriä. Mutta kuitenkin hän on edelleen niin kovin pieni ja (onneksi) tarvitsee meitä vanhempia vielä monessa käänteessä.

Leevistä on kasvanut ihana hassuttelija, jolta harvoin loppuu energia. Iltaisin saamme seurata Leevi-showta tanssiliikkeineen ja usein kuuntelemme hänen sulosointujaan. Leevin lempilauluja ovat iskän opettamat futishymnit, joita hän osaakin jo aikamoisen repertuaarin.

Leevi on sosiaalinen kaveri, mutta pitää suomalaiseen tapaan fyysistä etäisyyttä. Kivoimpia leikkejä on kavereiden kanssa juoksentelu, kaatuilu ja hassuttelu sekä autot. Niin, autot, niitä tämä herra rakastaa yli kaiken. Autoja, autoja, autoja, niitä ei koskaan voi olla liikaa. Leevi ei perusta kirjoista niin kovasti kuin äiti toivoisi, hänen lempilukemistaan ovat lelukatalogit… Mikä sen sijaan ilahduttaa tämän äidin mieltä on Leevin kiinnostus kokkailuun, hän toimii mielellään sous chefinä.

Luonteeltaan Leevi on herkkä, hän aistii muiden tunnetiloja ja menee helposti itse niihin mukaan. Hän pahoittaa mielensä herkästi, mutta ei onneksi ole pitkävihainen. Hän ei tykkää muiden lasten itkusta tai liiasta metelistä muutenkaan. Toisaalta Leevi on myös hyvin sisukas, jos hän jotakin haluaa, siirtää hän vaikka vuoria sen saadakseen.

Leevin lempiruokaa ovat puuro ja pasta. Muuten tämä vuosi on mennyt edellisiä nirsommissa merkeissä eikä ruoka ole maistunut entiseen tapaan. Herkut sen sijaan ovat, Leevi on päässyt jätskin ja kakun makuun…

Isoveljen rooliin Leevi on pujahtanut pikkuhiljaa. Aluksi hän oli hyvin välinpitämätön Niiloa kohtaan, nykyään jo yrittää hieman viihdyttääkin jos sille päälle sattuu ja huolehtii, että Niilolla pysyy lelut lähettyvillä ja masu täynnä.

Kuuluisa uhma on todellakin löytänyt myös meidän taloutemme, mutta onneksi Leevi yleensä uhmailee tilanteissa, joissa siihen on melko selkeä syy – väsyttää, nälättää, joku hoputtaa tai pitää tehdä jotain mitä ei huvita. Kyllähän sitä itsekin tulee käyttäydyttyä huonosti näissä tilanteissa harva se päivä, vaikka aikuisena minun pitäisi osata toimia paremmin.

Päiväsaikaan tätä duracellia on vaikea saada napattua kainaloon, mutta öisin hän tarvitsee paljon läheisyyttä ja turvaa. Viimeiset puoli vuotta Leevi on nukkunut enimmäkseen iskän kainalossa emmekä varsinaisesti ole pitäneet kiirettä siirtää häntä yksin nukkumaan. Taidamme olla liian laiskoja.

Leevi on jo tottunut reissaaja – hän yöpyy mielellään hotelleissa ja matkustaminen on aina yhtä jännittävää. Kieli vaihtuu lennosta suomen ja saksan välillä. Englantia on opeteltu telkkarin välityksellä ja tietysti meitä vanhempia kuunnellen, enää ei parane kuvitella, ettei Leevi ymmärtäisi mistä puhutaan. Leevin lempisarjoja tällä hetkellä ovat Pipsa Possu, Ryhmä Hau ja Chuggington, ja tietysti ikisuosikki Autot-elokuva.

Leevi on sekoitus isänsä hassuttelua ja häpeilemättömyyttä ja äitinsä herkkyyttä ja jääräpäisyttä. On oikeastaan hyvin vaikeaa pukea sanoiksi meidän ihanaa Leeviä – hänen persoonansa pitää kokea.

Onnea rakas Leevi! 💛

So the time flies and our big boy Leevi is already 3 years old.

Even a lot of things have changed, toddler has become a kid who can manage a lot of things almost by himself, some things don’t seem to change at all. Those are his love for cars and porridge.

This year really changed Leevi’s life, as he became big brother. He’s slowly getting used to his new role and the fact that there’s someone else sharing the attention.

Famous tantrum has reached our household too that’s for sure, but we all are managing it pretty alright. Leevi gets furious usually for a reason: if he is tired or hungry, someone tries to hurry him or doesn’t do what he wants. So basically the same reasons why I get mad. He is such a Duracell bunny during the day that it is difficult to get him to slow down, but at night he turns into a cuddly little bear, who doesn’t wanna sleep alone.

Leevi is such an amazing character, I can see both of us parents in him. He is so funny, goofy and brave like his father and sensitive, steamy and stubborn as his mother. It’s actually not easy to describe him at all, you need to experience it by yourself. 😅

Happy birthday dear Leevi! 💛