Miltä näyttää monikielisen perheen arki?

Leevi sanoi tänään yllättäen autoillaan leikkiessään “What’s this? Car”. Yllätyin, koska en tiennyt hänen osaavan näitä sanoja englanniksi. Sen jälkeen hän sanoi punaista autoa “black”, jonka korjasin “red, punainen”, jonka jälkeen kävimme läpi kaikki paikalla olleet autot englanniski. Ja tyyppi oli selvästi innoissaan ja kiinnostunut.

En olisi ikinä uskonut, että tällaisen kielisekametelisopan keskellä voi joku oppia mitään kieltä nopeasti, saati useampaa. Mutta Leevi on todistanut kaikki uskomukset monikielisen lapsen hitaammasta puhumaan oppimisesta huuhaaksi (tai siis ainakin hänen kohdallaan), sellaista tahtia on hän kieliä oppinut. Pääasiassa Leevi puhuu ja ymmärtää saksaa ja suomea, mutta kuulee myös paljon englantia, koska me vanhemmat puhumme englantia keskenämme. Emme oikeastaan kuitenkaan puhu Leeville ikinä englantia, vaan aina omia äidinkieliämme. Lisäksi Leevi on oppinut päiväkodissa muutaman sanan viroa. On aivan uskomatonta, miten nuo pienet aivot imevät uusia sanoja kuin sieni. Suomea ja saksaa Leevi puhuu ja ymmärtää suurinpiirtein saman verran, hänellä on jo melko laaja sanavarasto ja viime päivinä on tullut yhä enemmän useamman sanan lauseita. Ehkä kaikista eniten itseäni hämmästyttää se, kuinka hän on jo oppinut silloin tällöin taivuttamaan suomenkielisiä sanoja oikeisiin muotoihin. Nyt vasta olen todella tajunnut kuinka vaikea kieli suomi on tässä asiassa verrattuna vaikkapa englantiin!

Kielet menevät Leevillä melko iloisesti sekaisin, vaikka uskon hänen jo ymmärtävän, että ne ovat eri kieliä. Leevi puhuu usein minulle saksaa, ja kuulemma isälleen suomea, mikä ihmetyttää tällä hetkellä hieman. Mutta emme jaksa stressata. Koska itse ymmärrän saksaa, toistan Leeville hänen sanomansa asian suomeksi, tai joskus pyydän sanomaan sen äidin kielellä (jolloin hän toistaa sen saksaksi). Wolfi ei ymmärrä suomea, joten hän arvailee mitä Leevi mahtaa tahtoa tai odottaa kunnes poika tajuaa vaihtaa kieltä.

Meillä on siis tosiaan sellainen tilanne, että itse ymmärrän oikeastaan kaiken mitä mieheni saksaksi puhuu, mutta hän ei ymmärrä suomea. Tämä aiheuttaa nyt Leevin kasvaessa hieman ristiriitoja, kun olen esimerkiksi kieltänyt jotakin suomeksi, ja sitten Wolfi tekee juuri päinvastoin. Kyselin eräässä monikielisten perheiden keskusteluryhmässä mitä ihmiset tekevät tällaisessa tilanteessa ja useat sanoivat kääntävänsä sanomansa asian niin että toinenkin vanhempi sen ymmärtää. Itse en toistaiseksi koe tätä luonnolliseksi, paitsi toki jos on kyse todella tärkeästä asiasta. Toivon Wolfin oppivan pikkuhiljaa sen verran suomea, että hän pysyisi hieman kärryillä minun ja Leevin välisissä keskusteluissa.

Olemme pohtineet jo melko paljon mitä kieltä Leevin elämässä olisi hyvä painottaa, minkäkieliseen päiväkotiin ja kouluun hän mahdollisesti menee jne. Itselleni tuottaa hieman tuskaa ajatella, ettei Leevi todennäköisesti koskaan tule käymään suomenkielistä koulua tai edes asumaan Suomessa, ja pelkään jo nyt miten hänen suomenkielentaitonsa käy. Mutta toisaalta en halua stressata asiasta, jonka eteen voin tehdä vain niin paljon, yritän parhaani ja siinä se. Onneksi Leevi saa nyt täällä käydä puolisuomenkielistä päiväkotia. Englantia emme halua aktiivisesti opettaa Leeville, se kun ei ole kummankaan meidän äidinkieli. Ja uskomme, että hän oppii sitä muutenkin hyvin nopeasti ja siinä sivussa.

Viime aikoina olen kuullut usealta eri taholta, kuinka tärkeää on puhua lapselle vain ja ainoastaan yhtä kieltä per yksi aikuinen. Ymmärrän pointin, mutta asian ehdottomuus (kuten ehdottomuus monessa muussakin asiassa) ärsyttää. Perheitä on monenlaisia, vanhempia ja lapsia on monenlaisia, tilanteita on monenlaisia, enkä pidä näin mustavalkoisesta ajattelusta. Onneksi luin muutama päivä sitten Sverigesradion lyhyen artikkelin kielitutkija Soile Pietikäisestä, joka komppaa ajatuksiani. Olin myös hyvilläni hänen esittämästään ideasta, että koko perheen yhteinen kolmas kieli saattaisi vahvistaa myös vähemmistökielen asemaa. Eli se, että perheemme sisäinen kieli on englanti saattaisi esimerkiksi Saksassa asuessa auttaa pitämään myös suomen kielen kelkassa mukana. Emme muutenkaan pyri vaihtamaan vanhempien keskinäistä kieltä (koska pidän tästä nykyisestä tasa-arvosta), mutta tämä vahvisti ajatusta entisestään.

Mielenkiintoinen matka tämä monikielisyys on todellakin, ja entistäkin enemmän nyt lapsen myötä. Kertaakaan en ole kironnut tai katunut asiaa, vaan se on täysin luonnollinen osa arkeamme ja omasta mielestäni rikastuttaa elämää aika tavalla.

Minkälainen kielikombo teidän perheestänne löytyy? Miten lapset ovat oppineet puhumaan eri kieliä? Onko parisuhteessa ollut vaikeuksia sen vuoksi, etteivät molemmat voi puhua äidinkieltään?

Today Leevi spoke suddenly English while playing with his cars. He said “What’s this? Car.” I was surprised because I didn’t really know he knows English. After this we went through all his cars, me telling him which color or kind they were – in English. And he seemed so glad and interested to learn these words in yet another language.

I would have never believed that in the middle of this kind of lingual mess that our family is, could some learn to speak so quickly, especially in several languages. But Leevi has proved all the studies, about multilingual kids starting to speak later, wrong. So fast has he learned. Mainly he speaks and understands Finnish and German, as those are the languages we speak directly to him. Obviously he must have learned some English too by now, as he hears us talking it every day. In kindergarten he has learned now few phrases in Estonian. It seems almost insane how fast he absorbs new words, he is like a sponge. Leevi’s Finnish and German are quite at the same level now – he has quite large vocabulary in both and he can form simple sentences also. Maybe most amazed I am that he has also learned to put some of the endings in Finnish words – only now I’ve realized how much more difficult it is that there’s so many different cases. 

Leevi mixes the languages quite a lot, even though I do think he knows the difference. He often speaks to me in German and to his dad in Finnish, which we are a bit puzzled by at the moment. But we have decided not to stress too much. As I understand German, I usually repeat whatever Leevi said in Finnish or sometimes just ask him to say it in “mom’s language” (then he repeats it in German…). Wolfi does not really understand Finnish so I think for him it’s easier to just wait until Leevi says it in German.

So in our family the situation now is that I understand almost everything my husband speaks in German, but he does not understand my Finnish. This has lead to some minor clashes when I tell Leevi not to do something and then Wolfi does the opposite, like no more snacks before dinner. These situations haven’t been very serious by now, but I am a bit afraid what might come when Leevi is older. I asked in a multilingual group in Facebook how others manage these situations and most of them said they just translate. Tell the kid in Finnish and the dad in whatever language they understand. Or vise versa of course, but most answers were from moms. For now this strategy did not feel natural to me, so I haven’t really translated. Unless it is something very important. I’m hoping that eventually Wolfi would learn enough Finnish to understand the conversations between me and Leevi.


We have obviously given a few thoughts to Leevi’s future in kindergarten and school. In which language will they be? It hurts me quite a bit to think that he probably won’t ever go to school in Finnish or maybe even live in Finland, because I’m afraid he’ll abandon his mother tongue. But on the other hand I don’t want to stress about something I can’t totally control. I’ll do my best and hope it’s enough. Luckily Leevi can go to half Finnish speaking kindergarten now here in Estonia. We don’t really wanna teach English to Leevi ourselves, as neither of us is a native, and we think he’ll catch it soon enough anyway.
I’ve been hearing from a lot of different sources how in a bilingual family each parent should speak strictly one language to the kids. This kind of dogmatism is annoying to me in this topic as many others too. There’s so different families, persons and situations, you cannot say things like this as an absolute and only right way. That’s why I was very happy to read a short article about a Finnish language researcher Soile Pietikäinen, who is backing up my thoughts. She also says it might be that if the family’s language is a third language that might protect also the minor language. Which means that for example if we’d live in Germany, us speaking English together as a family at home could help Finnish to stay in the combo. We weren’t planning on changing our family language anyway, as I at least like this equality a third language brings, but now I have reassurance that we shouldn’t.

It is certainly an interesting journey, this multilingual life and even more so with a child. Not even once have I cursed or regretted it though – to us it is completely natural and I think it makes our life richer.

What kind of language combo do you have in your family? How have your children learned different languages? Has there been any conflicts because of multilinguality?

Advertisements

Lapset, jotka eivät ole mistään kotoisin

Heti Leevin ensimmäisistä päivistä lähtien olemme mieheni kanssa pohtineet hänen kansallisen identiteetin muodostumistaan. Emme kovin vakavasti tosin, asia on tähän asti tuntunut aika kaukaiselta, mutta olemme toki miettineet sitä, minkä maalaiseksi Leevi itsensä tulee kokemaan, kun vanhemmat tulevat eri maista ja muutamme maasta toiseen muutaman vuoden välein. Uskoisin, että sillä missä Leevi käy koulunsa tulee olemaan suuri merkitys hänen kokemuksensa kannalta.

Asia nousi mieleeni taas tänään aamulla törmätessäni Hesarin juttuun vanhempien työn takia maasta toiseen muuttavista lapsista. Artikkelissa oli huomionarvoisia pointteja, jotka saivat minut miettimään Leevin tulevaa koulutietä eri kanteilta.

Mielikuvani mukaan monissa maissa toimivat kansainväliset koulut ovat elitistisiä, liian kilpailuorientoituneita ja lapsia vertailevia, enkä ole ollut kovin innoissani ajatuksesta laittaa Leevi tällaiseen kouluun. Mieluummin toivoisin hänen saavan suomalaistyyppisen koulutuksen, vaikka toki siinäkin on omat heikkoutensa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että suomalaiset peruskoulut ovat edelleen, nykypäivän kasvavasta eriarvoistumisesta huolimatta, melko tasa-arvoisia, verrattuna moniin muihin maihin. Rikkaiden ja köyhien, korkeakoulutettujen ja duunareiden lapset käyvät kaikki samaa koulua, ja lapsen paras kaveri saattaa tulla täysin erilaisesta perheestä kuin hänen omansa. Kansainväliset koulut perivät useimmiten huikeita lukukausimaksuja, joka rajaa oppilaat aika tarkasti vain hyvätuloisten perheiden jälkikasvuun. Muutenkin, vaikka lapset tulevat eri maista, on heidän elämäntyylinsä ja kulttuurinsa loppujen lopuksi hyvin samanlaista, ja lapset kasvavat expat-kuplaan, ilman todellista kokemusta ympäröivästä kulttuurista.

bl

Olen siis tähän mennessä ollut näitä kansainvälisiä kouluja vastaan, mutta artikkeli herätteli minua ajattelemaan asiaa toiselta kantilta. Leeville kansainvälisessä koulussa opiskeleminen saattaa olla luonnollisempaa ja sinne sopeutuminen helpompaa, koska useat muut oppilaat ovat hänen kanssaan samallaa viivalla, muuttaen maasta toiseen vanhempien mukana. Normaalissa koulussa hän olisi paljon todennäköisemmin erilainen ja ulkopuolinen, vaikka monikulttuurisia perheitä on yhä enemmän. Siltikin näiden muiden monikulttuuristen lasten elämässä on erilaista pysyvyyttä ja heidän käsityksensä omasta kotimaastaan on erilainen, kuin sellaisen joka ei ole koskaan saanut asettua pitkäksi aikaa mihinkään. Ja tietenkin jokainen vanhempi toivoo lapselleen onnellista lapsuutta, siinä yhteenkuuluvuuden tunne kavereiden kanssa on suuressa osassa, ja jos se on todennäköisempää kansainvälisessä koulussa, alan olla sen kannalla.

Onneksi meidän ei tarvitse vielä päättää, tai emme oikeastaan voikaan, emmehän tiedä missä asumme kun Leevi on kouluiässä. Olemme miettineet mahdollisuutta jäädä yhteen paikkaan koko hänen koulutaipaleensa ajaksi, mutta aika näyttää onnistuuko se ja missä maassa. Oli koulu ja maa sitten mikä tahansa, toivon Leevin oppivan kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, oli heidän kotimaansa, kulttuurinsa ja pankkitilin saldonsa mikä tahansa.

Today I stumbled upon an interesting (though too short) article in  the biggest Finnish newspaper. It was about a study of hypermobile children – children who move from country to another because of their parents jobs. These kids might have difficulties finding their place and national identity, especially if the parents come from different cultures themselves. This of course touches our family very closely, we have been wondering about Leevi’s future since he was born.

School is a major thing in child’s life and I do think it matters a lot, what kind of school you attended, who were your classmates and how was the culture in the school. Until this day I have been thinking quite negatively about so called international schools, where for example diplomats children often go to. I’m afraid about the culture these schools seem to have – they often seem elitist, very competitive, stressful and they create an expat bubble, that is separate from the culture of the host country. I’ve been rooting more for (Finnish) public schools were everyone is more or less on the same line, and children make friends with others from very different backgrounds. Of course also in international schools kids are from, probably even bigger variety of cultures, but they are very likely from wealthier families as the tuition fees rule out a lot of normal families.

blo2

But this article made me think the issue from another perspective, and perhaps changed my mind. Kids like Leevi, who are not from anywhere, are always gonna be the new ones, the weird ones, the outsiders in local schools. Do I want that to my child? Of course not, if I can prevent it. Children in international schools however are used to changing classmates, very multicultural backgrounds and the fact that the country they are in is not their home country.

We have been considering how moving might affect to Leevi when he is older, and also thought about a possibility to stay in one place for those years he goes to school. Luckily we don’t need to make decisions yet, or in a few coming years. But no matter where Leevi goes to school I hope he will learn one thing – to appreciate and respect all people, no matter which culture they are coming from or what is on their bank account.

Miten olen muuttunut ulkomaille muuton jälkeen?

Olen viime aikoina pohdiskellut sitä, mikä minussa on muuttunut näiden ulkomailla vietettyjen viiden vuoden aikana. Täällä Virossa, maassa jonka kulttuuri on hyvin suomalaisen kaltainen, huomaa oman käytöksensä ja ajattelunsa muutokset helpommin kuin muissa maissa. Toki on aivan mahdotonta sanoa, olenko muuttunut siksi, että olen asunut ulkomailla ja tutustunut muiden kulttuurien tapoihin tehdä ja ajatella asioita, vaiko siksi että olen nyt viisi vuotta vanhempi ja melkoisen erilaisessa elämäntilanteessa kaikin puolin kuin ennen ulkomaille muuttoa.

Mielestäni ehkä näkyvin muutos on se, että olen nykyään puheliaampi, tai sanotaanko reippaampi uusia ihmisiä tavatessa – tervehdin kuuluvasti ja näkyvästi naapuria, kaupan kassaa, tarjoilijaa, seurueessa olevia vieraita ihmisiä jne. Ennen olin aika lailla ääripään edustaja kuuluisassa suomalaisessa jurottamisessa, en varmasti ollut se joka päivästä toiseen kailottaa hyvät huomenet, vaikka naapuri aina näyttäisikin nyrpeää naamaa. Olen hyvin iloinen tästä muutoksesta, vaikka toki välillä tämä hilpeä tervehtiminen saattaakin olla aika päälleliimattua. Mutta ei siitä koskaan, huonoimpanakaan maanantaiaamuna tule itselle paha mieli, että on jaksanut lausua ne pari sanaa.

Tervehtimisen lisäksi osaan nykyään myös kiittää ja pyytää anteeksi, jopa kehua joissakin tilanteissa. Olen kyllä aina tiennyt, että nämä asiat kuuluvat hyviin tapoihin, mutta turhan harvoin sanat kuitenkaan tulivat ulos suustani. Esimerkiksi hyvästä palvelusta tai erityisen viehättävästä ulkonäöstä kehuminen kuuluu suomalaisessa kulttuurissa lähinnä turistien ja humaltuneiden keski-ikäisten lokeroon, ja olenkin onnellinen siitä, että olen päässyt murtautumaan ulos tästä lokerosta, edes ihan pikkuisen. En edelleenkään ole (mielikuvissani) amerikkalaistyylisen “you’re so awesome, everything’s so amazing”-kulttuurin ystävä, mutta jos jossakin asiassa on mielestäni kehuttavaa, sanon sen nykyään useammin ääneen. Siitä tulee muuten oikein hyvä olo, suosittelen kokeilemaan! Toisaalta puutun asioihin aiempaa hanakammin. Jos joku näyttää olevan pulassa, kysyn mikä on hätänä, tai jos näen jossakin epäkohdan pyrin muuttamaan sen esimerkiksi antamalla palautetta, sen sijaan että purnaisin asiasta vain miehelleni. Eli olen ehkä suorempi kuin ennen. 

Negatiivisemmista asioista mieleeni tulee se, että pelkään nykyään paljon enemmän kuin ennen, ja olen varovaisempi. Moni voisi sanoa tämän olevan hyväkin asia, mutta kaipaan kyllä sitä pelottomuutta ja naiiviuutta, jota minussa oli vielä muutama vuosi sitten. Toki tässä voi olla kyse myös äitiyden mukana tulleesta pelosta, jota olen kuullut monen muunkin kokevan. Toisaalta en ole enää niin ennakkoluuloinen – olen nähnyt että Puola on lähestulkoon Suomen kaltainen moderni länsimaalainen maa (tosin viime aikoina siellä on ilmeisesti otettu poliittisesti askelia taaksepäin), ja että Viro ei tosiaankaan häviä Suomelle missään muussa kuin ehkäpä jääkiekossa. Että saksalaiset eivät välttämättä ole meitä edellä kaikessa ja että myös Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on mahdollista saada täysin pätevää sairaalahoitoa. Emmekä me ihmiset eri puolilla maailmaa ole niin kovin erilaisia vaikka tapamme eroavatkin toisistaan.

Kuuntelen nykyään paljon enemmän suomalaista musiikkia kuin ennen, ja arvostan muutenkin suomen kieltä ja joitakin suomalaisia perinteitä eri tavalla. Mökki, puusauna ja järvimaisema kuulostavat romanttisemmalta. Suomalaisesta designista on myös tullut paljon tärkeämpää. Arvostan suomalaista luontoa ja luontoa ylipäänsä – ennen olin vain kaupunkien perään, mitä suurempi sen parempi. En edellenkään ole koskaan asunut suurkaupungissa, tai no muutaman miljoonan ihmisen Kampalassa, mutta nykyään minulla ei ole niihin enää mikään hinku. Mieluummin asuisin kompaktissa, kauniissa kylässä lähellä luontoa. En myöskään enää haaveile muuttavani mahdollisimman kauas, vaikka en välttämättä tällä hetkellä Suomessakaan asua haluaisi. Tai no, kyllä mä vieläkin Australiaan muuttaisin, jos sellainen mahdollisuus tulisi. Mutta olen ymmärtänyt, että arki on yleensä melko samanlaista, oli se sitten täällä tai pallon toisella puolella.

Vai onkohan näissä pointeissa sittenkään kyse ulkomailla asumisesta, vaan enemminkin keski-iän lähestymisestä. Oletko huomannut itsessäsi samanlaisia muutoksia, asuit sitten koto-Suomessa tai jossakin muualla?

For the last couple of months my thoughts have regularly wandered into how I’ve changed since I moved abroad. How has seeing other habits and cultures changed my personality, my way of thinking and doing things? Of course, it is impossible to know whether these changes have happened because I’ve lived away from my home culture, or because I’m older and my life situation has changed drastically. Either way, here’s some things I’ve noticed…

I am more chatty than before, it is easier for me to say hello to the neighbors, waitresses, cashiers and other strangers. I go bravely to introduce myself in an unknown company. I ask people how they are doing. I start conversations. I used to be complete opposite, the ultimate stereotype of a Finnish person – grumpy and unfriendly, minding only my own business. All in all, I am more social, even I have also understood how much I enjoy my alone time. 

I’m more polite than I used to be. I did know also before that saying thank you, excuse me, and giving compliments were polite things, but it was very difficult sometimes for me to say them. Especially giving random compliments is in Finland considered something only (American) tourists or drunken middle-aged people would do. I’m happy to notice that it does not have to be that way, and that saying (genuinely) how good the service was or how pretty shoes someone has can actually lift your own spirits too. On the other hand I also nowadays complain (in a friendly way if possible) directly if there’s something to complain about, so that they might do things differently in future. I also care, or show my concern more often, if someone looks like they need help. So perhaps I’m more straightforward than I used to be.

Unfortunately I’ve become more scared, concerned and suspicious than I was before. I’ve realized that it is not as safe everywhere as it is in Finland. Or as it used to be. Someone might say healthy fear is alright, but I do often miss that fearlessness, carelessness and naiveness I haad before. This is though probably more due to becoming a mother than moving abroad. On the other side, I’ve broken some prejudices – I’ve seen that Poland is as much Western country as Finland is, that Estonia does not lose to Finland in anything, that we are not less civilized or less modern than Germans, and that even in the Sub-Saharan Africa it is possible to get proper health care and an amazing meal at a fancy restaurant. I have noticed that people are after pretty similar things, even if we do have different ways to get there.

I listen much more Finnish music than I used to when I was living in Finland, I also value things like sauna, lake view and Finnish summer in a different way. I have found Finnish design and I value Finnish nature more than I did. Actually I value nature in all more than I did, I’m not after the big cities anymore, I’ve apparently seen enough, even I was never really living in one (ok, Kampala did have few million people). I appreciate Europe and Nordics in a different way, I don’t have the burning urge to get as far as possible. Even though I would still move to Australia in a heartbeat if an opportunity would come. But I have come to realize that no matter where you are, you are likely to organize your everyday life very similarly anyway.

So am I like this because I have been living in different countries? Or have I only changed because I’m getting old(er)? What do you think? How have you changed in the past five years?

Vuosi Tallinnassa

Parin viikon takaisen Vuosi Ugandasta-postauksen jälkimainingeissa pohdiskelen Viroon muuton vuosipäivän kunniaksi vähän sitä miltä täällä asuminen on tuntunut.

Ensimmäinen vuosi on hurahtanut kiitäen ohi, vaikka toisaalta muistelen talven kestäneen vähintääkin ikuisuuden. Ajan kulumisen huomaa parhaiten Leevin kasvussa ja kehityksessä, jotka ovat tänä vuonna ottaneet jättiläisen harppauksia. Mutta siitä lisää muutaman viikon päästä Leevin omassa synttäripostauksessa, stay tuned. 😉 Toisaalta tunne, joka minua on vaivannut viime vuodet, vaivaa edelleen – aika kuluu hirveän nopeasti mutta silti niin hitaasti. Samaan aikaan on kuin olisimme juuri eilen muuttaneet ja toisaalta kuin olisimme olleet täällä jo vuosia.

Kämppämme tuntuu jokseenkin kotoisalta, jollei nyt ihan vallan kodilta. Kodin käsite on viime vuosina muuttunut häilyväksi, jokaisen paikan yllä kun leijuu se viimeinen käyttöpäivämäärä, vaikkakin sitten vasta vuosien päässä. Olemme laittaneet kotia pikkuhiljaa oman näköiseksemme, mutta valmiiksi se tuskin tulee koskaan. Taulut puuttuvat seiniltä, matot lattioilta… Kohta ei kannata enää porailla reikiä seinään, kun kuitenkin kohta muutetaan. Minut on lisäksi vallannut joka vuotinen muutosvimma, ja haluaisinkin jo pistää uusiksi tämän olemassa olevan sisustuksen. Oikeastaan haluaisin ehkä muuttaa, mutta onneksi mulla on tuo järjen ääni mukana arjessa, koska kämppä on kaikilla mittapuilla aika täydellinen kuitenkin. Minua vain vaivaa loputon muutoksen halu-syndrooma.

Arkirutiinit ovat muodostuneet jo moneen kertaan ja sitten ne ovat muuttuneet ja taas muuttuneet, vaikka isot raamit ovatkin pysyneet samana. Mutta tämä lienee melko yleistä pienten lasten kanssa, arki kun muuttuu koko ajan lapsen kasvaessa. Olen löytänyt omat lempi(ruoka)kauppani, lempipuistoni, -ravintolani, -kuntosalini ja niin edelleen. Osaan suunnistaa kaupungissa jalan lähes joka suuntaan, ja paljon osoitteitakin on jäänyt mieleen. Julkisilla kulkemisessa olen edelleen onneton – meidän kodistastamme kun kävelee keskustan alueella melkein mihin vain yhtä nopeasti kuin bussilla pääsisi. Onneksi uusi (vanha) ratikkalinja avataan pian, jotta pääsemme helpommin keskustan ulkopuolellekin.

Ihaninta täällä asumisessa on ehdottomasti ollut vapaus, joka korostuu Kampalasta muuton jälkeen – voin astua ulos kodistani ja kävellä niin pitkälle kuin huvittaa juuri siihen suuntaan kuin nenä näyttää. Minun ei tarvitse suunnitella siirtyväni paikasta A paikkaan B ja sitten takaisin kotiin. Voin kävellä kadulla ja asioida kaupassa anonyymisti, ilman että kukaan huomaa etten ole paikallinen. Täällä on puistoja, joissa Leevi voi vapaasti juosta. Voin itse lähteä juoksulenkille. En tunne painetta siitä, että saatan tehdä jotakin kulttuurillisesti paheksuttavaa. Voin tuntea itseni tasapuoliseksi juttuseurani kanssa ja olla rehellisemmin oma itseni. Tunnen melkein kuin vapautuneeni vankilasta, vaikka aina toisinaan haikailenkin Ugandan ajan pienten yksityiskohtien perään.

Kaiken kaikkiaan olemme koko perhe sopeutuneet hyvin, löytäneet omat kuviomme ja kaverimme, mutta toki oikea integroituminen kestää paljon kauemmin kuin vain vuoden. Oikeastaan en ole varma voiko sitä koskaan tapahtua näissä meidän elämäntyylimme olosuhteissa.

päässälinnassa asumisessa on monien hyvien puolien lisäksi myös muutama huono puoli ja ajattelinkin heittää tähän loppuun leikkimielisen plussat ja miinukset-yhteenvedon.

Miinuksia

  • Ihmisten töykeys ja välinpitämättömyys, töksäyttely
  • Paikallisiin on vaikea tutustua
  • Aivan liian pitkä talvi
  • Turistilaumat
  • Lähes kaikki ihmiset ovat samasta muotista, pukeutumisesta lähtien
  • Viina ja sen kulutus, niin paikallisten kuin turistien toimesta
  • Ihmiset eivät välttämättä toimi suomalaiseen (ja saksalaiseen) tapaan luotettavasti ja ajallaan, lupauksia ei pidetä tai oteta tosissaan
  • Jätteiden kierrätystä ei harrasteta
  • Ruoka on kaupassa kallista, ja valikoima suppeampi kuin Suomessa tai Saksassa (ymmärrettävistä syistä toki)
  • Ihmisillä on kummallinen käsitys siitä mihin aikaan on suvaittavaa meluta: ilotulitteita paukutellaan myöhään illalla harva se päivä ja puutarhurit puhaltelevat lehtipuhaltimilla keskellä yötä
  • Täällä ei ole IKEAa
  • Lastenrattailla liikkuminen on varsinainen pain in the ass – kauppoihin, ravintoloihin, lääkäriin, jopa tarhaan on lähes mahdoton päästä sisälle rattaiden kanssa
  • Merenranta on keskustan edustalla joko satama-aluetta tai muuten vaan rumaa ja käyttökelvotonta, kauniit ranta-alueet ovat kilometrien päässä

Positiivista

  • Ei kulttuurishokkia
  • Valoisa kesä
  • Jokapäiväiset asiat, kuten nettiyhteys, puhelin, TV, julkinen liikenne, taksit, pankkikortilla maksaminen, laivayhteydet jne. toimivat luotettavasti
  • Ihana vanha kaupunki, paljon puistoja ja mielenkiintoisia kaupunginosia
  • Laadukas ja edullinen ravintolatarjonta, paljon tapahtumia
  • Lapsiystävällisyys: paljon leikkipuistoja ja lasten leikkipaikkoja
  • Kieltä on helppo ymmärtää, ja englanniksikin tulee toimeen lähes kaikkialla
  • Suomeen pääsee helposti ja suht edullisesti, ja isovanhemmat pääsevät helposti kylään
  • Kaupunki tuntuu isommalta kuin se on, mutta on kuitenkin hyvin kompakti ja käveltävä

Saa nähdä muuttuuko lista seuraavan vuoden aikana 😀


So we’ve been here in Tallinn one year, one whole year, can’t believe! Year has passed so quickly, it’s like we just came yesterday. And still I remember that horrendous winter that lasted forever and forever… 

We’ve adapted quite well, honestly it’s been very easy after Uganda. I love the feeling of freedom here – I can just get out and walk wherever I want. And no one can see that I’m not from here, no extra attention. Our house feels homey, if not like home. The definition of home has been blurry for years already, as all of our homes have had “last date of use” already when we moved in. In any case we’ve all adapted very well.

There’s lots of good things about living in Tallinn but also couple of not-so-nice ones, so I thought I’d make a list about those that have come to my mind so far.

Negative

  • Locals often seem rude and impassive, it’s hard to get to know them
  • 24/7 darkness and cold in winter, winter is too long
  • Booze, and the hard-core consumers, both locals and tourists
  • Too many tourists
  • Almost everyone looks the same, there’s no diversity
  • People don’t take their promises as seriously as I assume, don’t show up or write when agreed
  • People have no sense of when it is OK to be noisy – fireworks late in the evening on a normal weekday or blowing leaves from the street in the middle of the night
  • Recycling garbage is not seen important (and made complicated)
  • Food is expensive in the shop, and the selection is smaller than in Finland or Germany (which is understandable in such a small country)
  • There’s no IKEA
  • Buggy in the city is a pain in the ass – you never know if you get in restaurants, shops, even doctor or kindergarten
  • Seaside around city centre is really poorly used, only harbour or otherwise ugly

Positive

  • No culture shock
  • 24/7 light in summer
  • Everyday things like Internet, TV, phone, public transport, ferries, taxis, paying with card etc. work very well
  • Lovely old town
  • Very good price-quality ratio in restaurants, lots of events
  • Child-friendliness: lots of outside and inside playgrounds, toys and kids’ menus in restaurants
  • Language is easy to understand (for a Finn) and English is commonly spoken
  • It’s easy and affordable to go to Finland, and for the grandparents to visit us
  • Tallinn feels bigger than it is, but at the same time everything is close by and it’s very walkable

Uusien ystävyyssuhteiden luomisesta

Kuinka ulkomailla asuva suomalainen kotirouva on onnistunut löytämään uusia sosiaalisia kuvioita? Tällä hetkellä sanoisin, että ihan hyvin, ainakin olen tehnyt täyskäännöksen Ugandan ajoista. Kuten olen jo (monesti?) aiemmin maininnut, en ole sieltä sosiaalisimmasta päästä vaan viihdyn enimmäkseen itsekseni tai perheeni seurassa. Mutta toki muutama kaveri on aina hyvä olla, vaikka minulla onkin taipumusta sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuvaan krapulaan (jolla ei ole tekemistä alkoholin kanssa). Olen nyt viime aikoina pyrkinyt panostamaan uusien tuttavuuksien löytämiseen erityisen paljon.

En ole koskaan ollut kovin hyvä pitämään yllä ystävyyssuhteitani. Mielestäni olen kuitenkin ihan ok tyyppi ja luotettava ystävä, mutta useimmat ystävyys- ja kaveruussuhteeni eivät ole kestäneet muutamaa vuotta kauemmin. (Vika lienee siis kuitenkin minussa, en kylläkään osaa asiaa sen enempää analysoida.) Osaan tarvittaessa sosiaalisen, iloisen, ulospäinsuuntautuneen kaikkien kaveri-roolin, ja olen ihan kohtuullienn kuuntelija eikä minun varsinkaan nykyään ole vaikeaa heittää läppää tuntemattomien kanssa. Mutta ystävyydessä olen kieltämättä kranttu. Jos ei heti nappaa, niin en jaksa kovin kauaa yrittää. Samahan se tietysti on parisuhteessakin, miksi sitä ystäväkseen siis ottaisi tyyppiä, jonka kanssa vietetty aika vie enemmän energiaa kuin tuo? Tuntuu kuitenkin, ettei minulla ole oikein koskaan napannut kenenkään kanssa (ellei aviomiestä lasketa), ainakaan ensihuuman tai alkoholinhuuruisen biletyksen yli. Ystävyyssuhteeni eivät ole kantaneet elämänmuutosten yli. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut mieheni lisäksi ystävää, jolle voisin kertoa kaiken, avoimesti ja rehellisesti. Edelleen kuitenkin toivon, että tuolla jossain olisi joku, jonka kanssa vanhana muistella kuinka naiiveja ja nuoria silloin kolmekymppisinä oltiinkaan. Ja joka olisi tukena niinä (harvoina) hetkinä kun miehen pärstä ärsyttää.

Olen sosiaalisen median suurkuluttaja ja se on varsinkin äidiksi tulon jälkeen paikannut tätä luottoystävän mentävää aukkoa. Surullista ehkä, mutta olen suurimmaksi osaksi kuitenkin melko tyytyväinen. Suurimmassa roolissa on ollut Facebookin äitiryhmät, joista olen vieraassa maassa asuessa saanut mielettömästi tukea ja turvaa, neuvoja ja nauruja. En ole kuitenkaan koskaan tavannut ketään näistä äideistä. Eikä sielläkään tee mieli vuodattaa ihan kaikkia syvimpiä tuntojaan.

Muuttaessamme tänne Tallinnaan tein päätöksen, että pyrin aktiivisesti hommaamaan uusia tuttavuuksia. Mutta miten ihmeessä se onnistuu kotiäidiltä maassa, jossa naapuria ei tervehditä ja leikkipuistossa toisilleen puhuvat korkeintaan taaperot, jotka eivät ymmärrä kulttuurin kirjoittamattomien sääntöjen päälle? No Facebookin avulla tietenkin! (Tämä ei ole maksettu mainos, vaikken pientä kontribuutiota pistäisikään pahakseni.) Se oli itse asiassa todella helppoa, meitä “yksinäisiä” (expat)kotivanhempia kun näyttää olevan muitakin. Perustin ryhmän lasten leikkitreffeille, mutta oikea syy oli saada aikuiset ulos kodeistaan ja juttelemaan toisilleen. Ryhmään halusi välittömästi yli kuusikymmentä ihmistä ja olen sen kautta tutustunut paremmin sekä seinänaapuriimme (heh) että muutamaan muuhunkin vanhempaan. Harmillista vain, että ne potentiaalisimmat ystävätyypit menivät ja muuttivat jo pois. Expat-elämän kirouksia…

Onnekseni Wolfi on saanut kaksi uutta kollegaa, joiden vaimot vaikuttavat ihanilta tyypeiltä (ja on ne kollegatkin ihan jees). Jospa sittenkin uusi ystävä löytyisi hieman perinteisemmin? Alku vaikuttaa lupaavalta; toisen vaimon kanssa olemme käyneet jo viettämässä tyttöjen iltaakin, ja juttua riittää niin, että aika loppuu aina kesken. Kunhan en nyt itse vain sössisi tätä orastavaa suhdetta epärealistisilla odotuksilla, tai sillä sosiaalisella krapulalla.

How does a stay-at-home-mom find new friends in a country where saying hello to your neighbor is overrated and talking to a stranger at the playground is a sign of mental illness?

I’ve not been very good in friendships, I must admit. I seem to have a problem holding on to my friends, it’s been like that since I was a child. I don’t know exactly what it is, it has not been intentional. I do enjoy my own company very much, but every now and then I get jealous looking at the groups of friends laughing in the park or having fun friends-night-out. So when we moved to Tallinn I decided to change something, I decided to find new friends.

As I was already heavy user of social media (aka Facebook) I started a group for toddler play dates. Kids, what a perfect excuse for adults to find new people to talk to. The group had immediately over 60 people, so apparently somewhere there in the suburbs of Tallinn is someone else needing a friend too. I organized some play dates along the spring and met quite a few people. Unfortunately the most promising ones (to be my new BFF) already moved away. Expat life’s cursing…….

Luckily Wolfi got two new colleagues this autumn and their wives seem like wonderful people (the colleagues are alright too). Maybe I’ll find a new friend in more traditional way after all? It does look promising so far: with one of the wives I already had a girls-night-out and it was difficult to stop talking and go home to sleep. Fingers crossed I won’t mess this one up. 😉

 

Vuosi Ugandasta

On kulunut melko tarkalleen tasan vuosi siitä, kun puistelimme Kampalan punaiset tomut sandaaleistamme ja rantauduimme pysyvästi takaisin Euroopan kamaralle. Nyt vuoden Virossa asumisen jälkeen Ugandan aika tuntuu hyvin kaukaiselta – kuin unelta. Vuoden aikana olen yllättävän usein jopa haikeudella miettinyt arkeamme siellä. Vaikka en tosiasiassa haluaisikaan siihen palata. Pikkuhiljaa flashbackit ovat kuitenkin jääneet ja nyt joudun jo pinnistelemään muistaakseni tiettyjä asioita.

IMG_20160305_143005

Olen kirjoittanut vanhassa blogissani jonkun verran siitä, kuinka en oikein kotiutunut Ugandaan. Näin jälkeen päin ajattelen sen johtuneen suurimmaksi osaksi omasta asenteestani – en halunnut muuttaa sinne alunperinkään, joten harasin vastaan niin paljon kuin pystyin, sekä tietoiseti että tahtomattani. Lisäksi olen mukavuudenhaluinen kontrollifriikkiyteen taipuvainen introvertti, joka vihaa ennalta-arvaamattomia tilanteita, joten täysin erilaisessa kulttuurissa parhaaksi näkemäni lähestymistapa oli omaan kotiin linnottautuminen.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että minun olisi pitänyt käyttää tilaisuutta tutustua Ugandaan ja sen ihmisiin paremmin, en silti usko, että tekisin asioita kovin eri tavalla nytkään. Olen hyvin utelias, mutta samalla myös rajoittunut ja pelokas, ja tykkäisin mieluiten tutkia uusia asioita huomaamattomasti sivusta katsellen. Jostakin kumman syystä se ei kuitenkaan Kampalassa aivan toiminut… Olisin mielelläni lähtenyt torille ihmettelemään, jos olisin voinut näyttää samalta kuin kaikki muutkin.

IMG_20160302_123900

Minulla oli hyvin ristiriitaiset tunteet myös Ugandan kotiamme kohtaan; se oli minulle tärkeä paikka ja ensimmäinen yhdessä “rakentamamme” koti, mutta samalla pelkäsin siellä aika paljon. Pelkäsin torakoita, ryöstäjiä, hiiriä, ukkosmyrskyjä ja malaria-hyttysiä. En myöskään koskaan tottunut siihen, että nurkissani hääri siivooja samalla kun itse löhösin sohvalla. Nykyään nautin oman kotini siivoamisesta, kunpa siihen vain olisi enemmän aikaa! Jälkeenpäin harmittaa myös, että en ottanut kaikkea irti siitä, että takapihallamme oli uima-allas ja meillä oli oikein viehättävä pikku piha, ja että niitä olisi voinut käyttää lähestulkoon vuoden jokaisena päivänä.

Vaikka myönnän, että elin Kampalassa täydellisessä expat-kotirouvan kuplassa, uskon että opin siellä asuessamme silti asioita joita en olisi muuten oppinut. Opin, ettei Uganda ole pelottava maa, ja näin ollen uskon myös että muistakin maista on meillä täällä Euroopassa vääristynyt kuva. Opin, että ugandalaiset ovat aurinkoisia, kohteliaita ja hyvin tahdikkaita ihmisiä (noin niinkuin yleisesti ottaen). Ymmärsin, että siitä huolimatta, että maata johdetaan aivan päin peetä ja sieltä meille kantautuvat uutiset ovat lähes aina huonoja, elävät ihmiset aivan samanlaista, tavallista arkea. Ja mikä tärkeintä; pääni sisältä tahattomasti kumpuava pelko afrikkalaiselta näyttäviä ihmisiä kohtaan katosi. Sen tilalle on tullut aitoa uteliaisuutta ja empatiaa, kykyä katsoa ihonvärin läpi. Uskon nykyään täysin siihen, että ihminen pelkää sitä mitä ei tunne, ja sen vuoksi haluaisinkin asua kaikissa maailman kolkissa – jotta tämä kulttuurimme meihin istuttama pelko erilaisuutta kohtaan hälvenisi. Joten en missään nimessä poistaisi tätä kokemusta elämästäni – uskonhan muutenkin että kaikki kokemani on ollut tärkeää matkalla tähän pisteeseen.

Haluan ehdottomasti käydä Ugandassa uudelleen, ehkä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Toivon kaikkea hyvää maan kehitykselle, uskon että hitaasti mutta varmasti ugandalaiset ovat matkalla kohti parempaa tulevaisuutta.

IMG_20160312_161426

A one full year has passed since we moved away from Uganda. Those one and half years we spent there weren’t the happiest of my life, I had very much difficulties adapting, but I would definitely not take back the experience. Even I was holding on very tightly from my expat bubble, I feel like I learned a lot about myself, and I was able to erase some of my prejudices – some that I didn’t even know existed.

I most certainly want to visit Uganda again, maybe in five or ten years. I wish all the best to them, and I really am optimistic that slowly but steadily the Ugandans are going towards a better future.

PS. Photo credits (again) to my lovely husband whose photo album I went digging

Pohdintoja ulkosuomalaisen suomalaisuudesta

Asia on jo jonkin aikaa pyörinyt mieleni perukoilla, mutta en ole uskaltanut antaa sen ottaa valtaa, sen verran haikealta se tuntuu. Nimittäin se, että Suomi ja Suomessa olevat piirit tuntuvat lipsuvan kuukausi kuukaudelta yhä kauemmas. Minulla ei ole enää samanlaista paloa pitää (väenvängällä) kiinni suomalaisuudestani. Tai siis, en toki ole sitä mihinkään vaihtamassa, tuntuu vain että jotkin ennen niin kovin tärkeät asiat lipuvat lomareissuilla ohi huomaamatta, enkä oikein arjessanikaan jaksa erityisesti panostaa suomalaisuuteen.

Pidän edelleen yhteyttä Suomessa asuviin kavereihini, mutta enää harvakseltaan. En enää jaksa stressata siitä ehdinkö näkemään “kaikkia” tietyin väliajoin. Yleensä näen vain vanhempiani ja ehkä kerran pari vuodessa muuta perhettä. Joskus silloin tällöin näen vanhoja ystäviäni, jos aikataulut sopivat yhteen. Vielä pari vuotta sitten minut valtasi paniikki siitä, että olen menettämässä olemassa olevat ystävyyssuhteeni ja pyrin kynsin ja hampain pitämään niiden rippeistä kiinni. Nyt en enää jaksa, en ainakaan väkisin. Jos meidät on tarkoitettu jatkamaan elämässä eri urille, olkoon sitten niin. Lieneekö syynä erään taaperon syntymän mukanaan tuoma väsymys, vai ihan vain erilleen kasvaminen, mutta en jaksa enää taistella asian puolesta. On tullut aika hyväksyä se, että emme ole enää parikymppisiä parantamassa maailmaa Haagan bileiden jatkoilla, vaan elämä on vienyt meidät siitä pisteestä eri suuntiin (mikä on varmasti kaikkien kannalta hyvä). Ehkäpä joskus taas kohtaamme, ja sitten jatkamme kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.

En enää haikaile suomalaisen TV:n tai oikeastaan edes ruoan perään, ainakaan läheskään niin paljon kuin ulkosuomalaisuuteni alussa. Voi olla, että olisin Suomessakin asuessa vaihtanut mainosteeveen Netflixiin, enhän ollut koskaan ennenkään suuri suomalaisten TV-ohjelmien fani. Ja ehkäpä Suomen maantieteellisellä ja kulttuurisella läheisyydellä on tekemistä sen kanssa, ettei maksalaatikkoa ole pakko saada joka kerta kotonakotona vieraillessaan.

Sillä tosiseikalla lienee myös sormensa pelissä, että emme melko suurella todennäköisyydellä ole muuttamassa Suomeen. Ehkä jaksaisin vielä pitää tiukemmin kiinni, jos tietäisin, että siitä voisi olla jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Mutta nykyään tunnen olevani Suomessa oikeastaan vain turisti, ulkopuolinen, joka pitää vuosia sitten muuttuneita asioita edelleen nykypäivänä. Enkä ole edes ollut poissa kovin kauaa.

Oma lapsuudenperheeni on veljeni Ruotsiin muuton jälkeen hajautunut Itämeren rannoille enkä tiedä tulemmeko kaikki enää koskaan asumaan samassa maassa. Tämä saa minut (ja varmasti myös vanhempani) hyvin haikeaksi, mutta en kuitenkaan ole surullinen, en muuttaisi mitään, en ainakaan itse pysyvästi Espooseen. Onneksi on nykyaika ja internet, whatsapp ja skype, lentokoneet ja Tallink. Maailma tuntuu toisinaan aika pieneltä. Ja nythän asumme kuitenkin paljon lähempänä toisiamme kuin oululainen helsinkiläistynyttä jälkikasvuaan.

Edelleen kuitenkin toivon, että voin antaa Leeville palan, mielellään ison sellaisen, suomalaisuutta, vaikka hän ei maassa koskaan asuisikaan. Siinä lienee haastetta kerrakseen, ehkäpä matkanvarrella tulee vielä hetkiä, jolloin minun täytyy joustaa suomalaisuuden käsitteestäni – sekä itseni että lapseni kohdalla. Toistaiseksi ainakin kulttuurin näkyvin ja kuuluvin osa, kieli, vaikuttaa tarttuneet kuin höyhenet tervaan.

Oma suomalainen identiteettini tuntuu siis pikkuhiljaa hiipuvan, mutta en oikeastaan tiedä mihin se on menossa – mitä sen tilalle on tullut? Epämääräistä saksalaisuutta? Minuthan on täällä maailmalla ollessani niputettu saksalaisten klaaniin, koska olen täällä saksalaisen mieheni työn vuoksi, virallisesti olen asunutkin eräässä saksalaisessa pikkukylässä viimeiset kolme vuotta. Vai ehkäpä yleiseurooppalaisuutta? Kenties maailmankansalaisuutta? Mitä sillä hiipumisella oikeastaan tarkoitan? En enää jaksa kummemmin kiinnostua Suomessa tapahtuvista asioista; politiikasta, lööpeistä, idoleista, naapurin veroista. Kaikki se tuntuu niin kaukaiselta. Toisaalta sen tilalle ei ole tullut muunkaan maan asiat, olen aika irrallaan minkään valtion nykypäivästä. 

Olen alkanut pohtimaan joitakin suomalaisuuteen liitettyjä käytösmalleja hyvinkin kriittisesti (kuten töykeyttä, hiljaisuutta, puuttumattomuutta). Olen alkanut epäröimään Suomen ylivoimaisuutta asioissa, joissa ennen luulin isänmaani olevan paras (kuten koulutusta, terveydenhuoltoa, tasa-arvoa). Toisaalta en silti halua päästää irti, koska mitä sitten? Kuka minä sitten olen, ellen juro, sisukas, hiljaisesti muita parempi suomalainen?

Elän iloisessa expat-kuplassa, myönnän nyt sen. Ja siinä ei olisikaan mitään vikaa, jos se olisi väliaikaista. Mutta voiko kuplassa elää koko loppuelämänsä, ja voiko siihen kasvattaa lapsen? Onko tämä kulttuuri, jonka haluan siirtää eteenpäin?

Here I’m wondering whether my finnishness is slipping away. Recently I noticed that I’ve given up the urge to hold on to my relationships and other ties in Finland. I rarely meet anyone else than my parents anymore and I rarely crave for the food that I used to couple of years back. I don’t have the need to see the places I used think were important and I can’t keep up with what’s happening in my home country anymore. 

But what am I, if not Finnish? I don’t really even want to be anything else, but I feel like I’m gliding away from the things I thought were the definition of Finnish. I’m becoming social, polite, talkative even, and I don’t think that Finland is incomparable in things that I used to think it was. I don’t value “Finnish opinions” over everything else. Am I then slowly becoming more German, which is totally nonsense, as I’ve never physically lived there (on paper I have lived there since we married). Or maybe I’m becoming European? I would still rather like to think myself as a one of five-and-half-million than one in 740 million. Sounds more special. Maybe I’ll eventually turn into a world citizen, which ten years ago would have sounded like a dream come true. Now I don’t know. But how long do I have the right to keep saying I’m Finnish? As long as the passport says so? As long as I vote? As long as I pay taxes? Or as long as I know what’s really going on in there?

I admit, I’ve been quite happy in my expat-bubble. Current location’s politics suck? No worries, I’m not staying! Shitty human rights? No problem, I’m here only temporarily! President is an idiot? I wasn’t allowed to vote! For a short period this seems like an exciting, free way to live, but for the rest of your life? Or for the whole life of your children? I’m not so sure. Is this a culture I want my child to grow into?


PS. Photo credits to my husband 😘

Erilaista festarihuumaa

Tämä viikonloppu on ollut täynnä perinteisiä naamiaisasuja, boolia, saksalaista sapuskaa ja pikkukaupungin festivaalihuumaa. Kyseessä ei tällä kertaa olekaan mitkään poprock-festarit vaan jotain ihan muuta.

Parin vuoden välein koko Neuburg ja lähiympäristö menee sekaisin Schlossfesteistä, eli keskiaikaa mukailevista pidoista, jotka kestävät kaksi perättäistä viikonloppua. Kaikki, siis aivan kaikki vauvasta vaariin, tuntuvat hullaantuvan näistä juhlista, jossa joka ikinen yksityiskohta on tarkkaan suunniteltu. Juhlien tapahtumapaikkana toimii Neuburgin upea vanhakaupunki, joka on muulloinkin ehdottomasti näkemisen arvoinen. Mutta juuri tänä viikonloppuna siellä vieraillessa voi tuntea tupsahtaneensa keskiaikaan sijoittuvan elokuvan kuvauksiin.

Olen jo aiemmin ihaillut kuinka söpön tosissaan saksalaiset, tai ainakin baijerilaiset, ottavat teemajuhliin pukeutumisen, oli kyse sitten Oktoberfesteistä, Volksfesteistä tai tästä Schlossfestistä. Kaikkihan tuntevat saksalaiset nahkahousut ja naisten rintamusta antaumuksella esittelevän dirndlin, mutta näille festareille nämä asut eivät kuulu. Sen sijaan kunnon neuburgilaisella on vähintään yksi uniikki keskiaikainen Schlossfest-vaatekerta, mielellään tietysti erilainen juhlien jokaiselle päivälle. Vaihtoehtoina on joko rikas linnanrouva tai -herra (keski-ikäisten suosikki) tai rappioromatiikkaa tihkuva köyhän kansalaisen asukokonaisuus (nuorempien valinta). Kaikki tietävät miltä asun tulee näyttää, se kuuluu neuburgilaiseen DNAhan, ja ulkopuolisen virheet paljastuvat nopeasti. About 80% festareiden kävijöistä on pukeutunut hyvin huolellisesti teeman mukaan, oli kyseessä sitten lapsi tai eläkeläinen. Vakavamielisimmät eivät hyväksy asuunsa mitään modernia, jopa kenkien, laukkujen ja lastenvaunujen (-vankkureiden) tulee sopia teemaan. Myös teinien ja nuorten aikuisten parissa pukeutuminen on kova kilpailu, aivan kuten muissakin perinteisissä baijerilaisissa pidoissa. Kyse ei ole siis keski-ikäisten noloista roolileikeistä vaan perinteestä, jota myös nuoret haluavat ylläpitää.

Vierailin Schlossfesteillä ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten, ja kyllä oli naurussa pitelemistä kun näin mieheni aivan vakavissaan vetävän päällensä polvihousuja ja kaikenmaailman muita assesuaareja. Nyttemmin olen oppinut, ettei näille asioille saa nauraa, vaan tässä on tosi kyseessä. Ja olen pikkuhiljaa itsekin lämmennyt ajatukselle omasta Schlossfest-asusta. Koska nimenomaan se, että kaikki pukeutuvat, on koko homman ydin. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin suomalaisen vakavasti, välillä voi hassutellakin, pukeutua omituisiin (ja epämukaviin) naamiaisasuihin. Pitäen mielessä kuitenkin, että kyseessä on aikuisten oikeasti vakava asia, jolle ei parane naureskella. Oikeastaan tämmöinen aikuisten roolileikki on aika vapauttavaa, suosittelen kokeilemaan! 😉

This weekend’s theme has been Medieval times, as an honor to Neuburg’s Old Town and its Schlossfest, which is a huge party organised every two years. The whole town and all villages around gather together, dress up in traditional costumes and feast for two weekends in a row. This is absolutely the best time to visit Neuburg and enjoy its gorgeous Old Town and cheerful people. Schlossfest feels like you accidentally stumbled into a movie scene.


Since I’ve gotten to know the German, or better, Bavarian culture, I’ve been fascinated by the passion people here have towards their traditional costumes and dressing up for parties. Lederhosen and dirndl are of course a cliche must-have many outsiders know, but did you know that a true Neuburger has their special Medieval Schlossfest outfit, or even better, different one for every day of the party. You can either choose to be a rich lord or a lady (choice of the middle-aged), or a humble working citizen (favorite of the younger crowd). Almost everyone wears a costume, and it is not something taken lightly. Every detail must fit the theme, even children’s buggies are replaces by old carriages. And everyone knows how the costume must look like, it is written in their DNA.


In Finland we don’t really do costume parties, and if we do it is as a joke for bachelorette’s party. So you can imagine my first reaction when I got to know that lederhosen and dirndl, and this Schlossfest outfit, aren’t a funny joke, but something taken very seriously, by everyone, including teenagers. I must admit that it was challenging to keep my face straight when I first saw my husband in this outfit four years ago, but nowadays I’ve learned to appreciate and enjoy the tradition. The point is, you see, that everyone wears the costume, and if you don’t, you are the odd one.

I think Germans are actually onto something that we Finns don’t even realise because we think it’s childish – how liberating a costume play like this can be.

10 + 1 kysymystä ulkosuomalaiselle

Pöllin tämän haasteen H niin kuin Hausfrau-blogista, blogin kirjoittaja heitti pallon avoimesti kelle tahansa ulkosuomalaiselle, ja hei minähän olen yksi heistä. Rakastan vastata tällaisiin kyselyihin, en tiedä onko vastauksia niinkään mielenkiintoista lukea. 😅

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuimaassasi?

Todella tylsästi vastaan, että parasta Virossa on sen läheisyys Suomeen – Ugandan ja Puolan jälkeen todella arvostan sitä että kotiin on helppo ja nopea matkustaa, varsinkin nyt kun mukana on pieni lapsi. Tykkään myös siitä, että Virossa olen melkein kotona, mutta kuitenkin ulkomailla. Kieli, kulttuuri, ruoka ja sää ovat melkein samanlaisia, mutta eivät kuitenkaan. Saan toteuttaa ulkosuomalaisuuttani turvallisesti omalla mukavuusalueellani. Tallinna kaupunkina on paljon mielenkiintoisempi kuin kuvittelin.

2. Entä ikävintä?

Sää. Mitäpä siihen lisäämään.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Haluaisin kovasti Uuteen-Seelantiin ja Japaniin. Ja Australiaan, missä olenkin jo käynyt kahden viikon reissulla. Se oli kyllä hullun hommaa, kaksi viikkoa maailman toisella puolella ei riitä. Kaksi viikkoa autolla Espanjaa kierrellen voisi olla myös vaihtoehto. Tai joku luksusristeily Karibialla. Tai tai… 🤔

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Sansibar oli kyllä ihana, sinne menisin mielelläni uudestaan. Haluan myös joskus vielä käydä Ugandassa. Florida yllätti positiivisesti – road tripimme siellä oli yksi parhaista reissuista ikinä, joten sinnekin voisin lähteä.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

Tällä hetkellä en oikeastaan mitään, sattuneesta syystä. Olemme niin lähellä, että ellei jotakin kaupasta löydy, voi sen melkein käydä laivalta tai lahden toiselta puolelta hakemassa. Olen myös huomannut, että mitä kauemmin asun ulkomailla, sitä vähemmän haikailen suomiherkkujen perään. Alkuaikoina ikävöin irtokarkkeja, salmiakkia ja karjalanpiirakoita, Ugandassa erityisesti marjoja. Ihan viimeksi himoitsin Saarioisten maksalaatikkoa rusinoilla, mutta ei sitäkään ole enää pakko saada. 

Välillä kaipaan Suomen supermarketien järkyttävän suurta valikoimaa, sellaista ei ole muualla (mikä on mielestäni lähtökohtaisesti hyvä asia – montako erilaista maitotuotetta voi ihminen tarvita?). Varsinkin eineslaarit helpottaisivat lounaanvalmistusmotivaation puuttuessa.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

En tiedä. Minulla ei ole palavaa tarvetta muuttaa takaisin Suomeen, mutta se ei myöskään ole poissuljettu vaihtoehto, jos se koko perheellemme sopii. Aika näyttää.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin / mielenkiintoisin juhlapyhä?

Kyllä se taitaa olla tuo viimeviikkoinen juhannus, ainakin jos virolaisilta itseltään kysytään. Ehkä ensi vuonna pääsemme todistamaan hauskanpitoa.

 Myös neljän vuoden välein järjestettävä laulufestivaali on ilmeisesti jotakin hyvin tärkeää virolaisille ja odotankin, että pääsemme parin vuoden päästä tätä ainutlaatuista tapahtumaa todistamaan.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Sinä hetkenä, kun muutin ulkomaille (Puolaan vuonna 2012), ei se tuntunut millään tavalla vaikealta, vaan ihanalta, vapauttavalta, unelmien toteutumiselta. Sittemmin on tietysti tullut ikävä perhettä ja sitä tuttua ja turvallista. Vaikeinta tässä ainaisessa muuttamisessa, joka meidän elämäämme määrittää, on uusien suhteiden luominen ja vanhojen ylläpitäminen. Ja tietysti uuteen paikkaan sopeutuminen itsessään, vaikkakin se on myös hyvin mielenkiintoista.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai nykyisessä asuimaassasi?

Helposti, ja kuvittelenkin lähes päivittäin. Espanja, Australia, Uusi-Seelanti, Irlanti, Saksa, Itävalta, Sveitsi, Ruotsi… Ja miksei lyhyemmäksi aikaa jokin eksoottisempikin paikka.

10. Mikä on vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Muutto pois Ugandasta. Kämpänhakureissu Tallinnassa.

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Juuri nyt olemme Saksassa sukuloimassa, käymme myös kesällä Tukholmassa (sukuloimassa) ja varmasti monen monta kertaa myös Suomessa (sukuloimassa). Mitään tämän jännempää ei ole tälle vuodelle kalenterissa, talvilomaa suunnittelemme jonnekin lämpimään.

Taitaa olla niin, että tämä haaste on jo kiertänyt lähes koko “ulkosuomalaisbloggaajien” piirin, mutta jos sieltä vielä löytyy joku halukas niin go ahead, heitän pallon sulle! 

10 + 1 questions to an expat Finn

There’s a “challenge” circling around the expat Finns’ blogs, where you should answer to 11 questions about living abroad. Here’s my answers.

1. What is the best thing in your current country of residence?

I must boringly admit that the best thing in Estonia is that it is so close to Finland – both physically and mentally, which is after Uganda very welcome. I’m glad that we live so close to my parents who get to see their first grandchild much more than twice a year. Estonia feels like Finland, except that it is not, and that’s the best thing. Being an expat on a somewhat familiar ground.

2. And what is the worst?

The weather. There’s no way around it.

3. If you could travel anywhere in the world for two weeks for free, where would you go?

I always wanted to see New Zealand. Also Australia and Japan are my all-time dream destinations. But traveling to the other side of the world for two weeks is quite stupid. So I say road trip around Spain. Or maybe a luxury cruise at the Caribbean. Or….. 🤔

4. Which destination would you visit again?

Zanzibar was amazing, I would be glad to go there again. I also wanted to still visit Uganda someday. And Florida was also way more interesting than I expected. But world is full of exciting places so prefer something where I haven’t been before.

5. Which Finnish food you miss the most?

Right now nothing really, as I can get almost anything from Tallinn and if not then I’ll just bring it with me from our monthly visits to Finland. I’ve noticed that the longer I’ve lived abroad less I miss anything particular anymore. I used miss pick&mix candies, salty liquorice, karjalanpiirakka and liver casserole (don’t ask), but now I don’t really feel like eating them so often at all.

Sometimes I miss the insane amount of choice in Finnish supermarkets, but I’ve also realised that it is possible to live without a hundred different type of milk product, or the enormous microwave food selection, even though it would make lunch preparing somewhat easier.

6. Do you think you’ll move back to Finland someday?

I honestly don’t know. Right now I have no urge to live in Finland, but I’m willing to if it ever becomes an option for our family.

7. What is the funniest / most interesting holiday in your current country?

I guess I must say Jaanipaev a.k.a midsummer, at least Estonians seem to take it very seriously. Hopefully we’ll be able to join the fun next year. Also the huge song festival they organize every four (?) years sounds pretty interesting. Next time is 2019 so I still have to wait to witness it.

8. What was the most challenging thing when moving abroad?

The day when I actually moved abroad I had no hard feelings, I was excited and optimistic, it was a dream coming true. Later of course I started missing my family and friends and Finland in general.

Hardest thing in our lifestyle, moving every couple of years, is the constant need to form new relationships and hold on to the old ones. And adapting to a new place is not an easy task either.

 7. Could you imagine living in some other country than Finland or where you currently live?

Definitely, and I actually do almost every day. Spain, Australia, Germany, New Zealand, Ireland, Sweden… Or why not some more exotic place too, for a little while at least. The coolest (and most challenging) part of Wolfi’s job is that we don’t know where we are gonna be next.

10. What was the most memorable moment of 2016?

The house hunting trip to Tallinn and moving away from Uganda.

11. Are you planning to travel somewhere this year? Where?

We are actually right now in Germany meeting family and friends. We’ll also go still several times to Finland (if that can be called traveling), and later in summer we’ll visit my brother and his wife in Stockholm. Nothing more adventurous for this year, I guess. 😅

Oi juhannus…

Vaikka olenkin vankka juhlaperinteiden kannattaja, en ole koskaan perustanut juhannuksesta. Lieneekö syynä se, että lähes kaikki elämäni juhannukset ovat olleet kaupunkijuhannuksia, tai siis lähiöjuhannuksia, eikä niihin ole liittynyt niin selkeitä perinteitä kuin muihin pyhiin. Meidän perheellämme ei ole ollut omaa kesäpaikkaa, jonne olisi perinteisesti aina menty jussia juhlimaan. Tottakai yötön yö on vaikuttava ja kokkojakin on tullut vuosien varrella nähtyä (yhtäkään kokkoa paremmin tosin muistan sen kun niiden sytyttäminen peruttiin, koska oli joko liian kuivaa tai märkää). Joka tapauksessa, jostain syystä en ole koskaan kokenut tarvetta viettää juhannusta tai näyttää Wolfille juhannukseen liittyviä traditioita, toisin kuin esimerkiksi jouluun tai pääsiäiseen.

Muutama viime vuosi on mennyt maissa, joissa keskikesä ei ole samankaltainen vuoden kohokohta (tai sitä ei yksinkertaisesti ole) kuin Suomessa. Mutta täällä Virossa yöttömän yön juhla otetaan ilmeisesti vähintäänkin yhtä vakavasti. Perinteet ovat ymmärtääkseni samankaltaisia kuin Suomessa; mökkeillään, saunotaan, juodaan (liikaa), syödään, ihaillaan juhannuskokkoja ja tehdään juhannustaikoja. Niille onnettomille, jotka ovat jumissa kaupungissa, on tarjolla kokkoa ja tapahtumaa lähes joka lähiössä. Aikomuksemme oli mennä yhtä näistä juhlista katsastamaan, mutta Leevin flunssan ja huomisen reissupäivän vuoksi taitavat kokot jäädä näkemättä. Teimme sentään tänään lounasretken kaupungin ulkopuolelle – ravintola Ruhe ja Jägalan vesiputous olivat ehdottomasti puolen tunnin ajomatkan arvoisia. Ja olipa muuten aika fressi juhannussää, +11 astetta.

Minkähänlaisia muiden ulkosuomalaisten juhannusperinteet? Vai onko niitä?

For a lot of Finnish people Midsummer is the celebration of the year. But for some reason I was never too excited about this holiday that seems to make the whole nation act crazy. I am definitely big fan of some other holidays and their traditions, like Christmas and Easter, but Midsummer never had that special place in my heart. I mean of course our short summer with its long days and white nights is worth of celebrating but somehow Midsummer didn’t do it for me. Maybe the reason is that I spent almost all of my Midsummers in the city (or the suburbs) – our family did not have that crucially important summer place where to go celebrate Midsummer properly. So I never had the need of keeping up celebrating this holiday or introducing the traditions to Wolfi. 

Past couple of years I’ve lived in countries where either Midsummer isn’t a big thing or it doesn’t exist in the first place. But here in Estonia it seems to be at least as important than in Finland. It is the most important holiday, I’ve heard from many. The traditions here are apparently pretty much the same also as in Finland; summer cottage, sauna, (too much) drinking, eating and lighting bonfires. If you are one of the unfortunate who are stuck in the city, there’s a bonfire and somekind of festival in almost all of the neighborhoods of Tallinn. We were planning to visit one of these, but Leevi caught a summer cold so I think we have to skip the celebration this year also. But we did manage to get outside the city for lunch and a little sightseeing at least. And the weather was perfectly right for a Nordic summer – blue skies and fresh +11 degrees! 😅
Is Midsummer a thing in your country?