Puolivuotias Niilo

6 kuukautta ja 6 kiloa, nämä molemmat rajapyykit meidän Niilo saavutti tänään.

Maailman söpöin vauva (tottakai!), joka katselee ympäristöään aina yhtä tarkkaavaisesti suurilla sinisillä silmillään, höpöttää lakkaamatta, ihailee isoveljeään, nauraa iskän jutuille, rakastaa äitin tissiä ja pehmopupuaan. Mitä hurjempi meno, sitä kovempi kikatus, Niilo on veljensä kaltainen hurjapää.

Kuusi kuukautta unettomia öitä, stressiä ja huolta, mutta myös rakkaan söpöliinin ihailua, pusutteluhetkiä ja uuden oppimista – meille kaikille. Kaikki sen arvoista, että olemme saaneet tutustua tähän ihanaan poikaan. ❤

Onnea Niilo! Hyvä me vanhemmat!

6 months and 6 kilos, those were the milestones Niilo reached today.

Our Niilo is sincerely the cutest baby in the whole world. He is constantly monitoring his surroundings with his big blue eyes, chatting happily, admiring his big brother and smiling at daddy’s funny jokes. The harder you jump and shake, the more he laughs, Niilo is fearless like his brother. The soft side of him loves mama’s boobs and snuggling with his toy bunny.

Six months of sleepless nights, stress and anxiety, but also hours of admiring Niilo’s awesomeness, endless kisses and hugs and everyday learning something new – all of us. Getting to know this amazing boy is worth everything! ❤

Congratulations Niilo, good job parents!

Advertisements

Lapsen päätösvalta

Ylen uutisissa eilen ollut psykologin haastattelu lapsen neuvotteluoikeudesta on täyttänyt sosiaalisen mediani.

Myönnän käyttäväni konditionaalimuotoa hyvinkin paljon puhuessani lapsilleni, mahdollisesti liikaakin ja olenkin pikkuhiljaa huomannut, että tietyissä tapauksissa tiukka kehotus toimii kysymystä paremmin. Niissä tilanteissa, joissa lapsella ei ole mahdollisuutta päättää tai vaikuttaa päätökseen, on turha antaa hänelle sellainen kuva.

En kuitenkaan itse ole samoilla linjoilla ko. psykologin kanssa, siitä mitä ovat nämä “aikuisten asiat”, joissa lapsella ei saisi olla päätäntävaltaa. Mielestäni on epäreilua ja kummallista, jos aikuinen saa aina päättää lapsen elämään liittyvistä asioista, kuten siitä milloin hänen tulisi syödä, lähteekö hän ulos, mitä hän pukee päällensä tai milloin nukkuu. Mielestäni nämä ovat asioita, joissa aikuisella on mielipide, lapsella ehkä toisenlainen ja näistä asioista voi neuvotella ja keskustella. Vertaa, vaikka jos joku käskisi sinua syömään kun sinulla ei ole nälkä, pakottaisi räntäsateeseen kun mieluummin lukisit kotona lehteä, käskisi sinua pukemaan päällesi vaatekappaleen, joka riitelee tämänpäiväisen mielentilasi kanssa tai pakottaa sinut syömään ruokaa, jota ei yhtään tee mieli. On reilua pyrkiä kohtelemaan lasta kuin ihmistä, joka hän on.

Se, että lapsen kanssa neuvotellaan asioista, ei tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi rajoja. Turvallisuuden suhteen rajat ovat selkeitä ja aikuinen ne päättää, koska lapsella ei ole tarvittavaa ymmärrystä seurauksista. Mutta silloinkin, pelkän käskyn sijaan, pyrin selittämään lapselle miksi ei ja mitä voisi tapahtua, jotta hän voi sitten myöhemmin käyttää omaa järkeään arvioidessaan tilannetta. Myös tietynlaisten kohteliaiden käytöstapojen suhteen ei neuvotella, mutta asioista voidaan silti keskustella – ruokaa ei heitetä lattialle, leluja ei viedä toisen kädestä jne. On kuitenkin hyvä välillä päivittää omia ajatuksiaan siitä, missä ne rajat kulkevat ja miksi, voisiko niistä neuvotella, jos ne eivät lapselle sovi. Toisinaan huomaan pitäväni kiinni periaatteesta vain periaatteen vuoksi.

Itse uskon, ettei pieni lapsi manipuloi ja testaa vanhempiaan siinä mielessä kuin nämä termit usein ymmärretään. On tärkeää nähdä tilanne lapsen kannalta ja usein käskeminen ärsyttää kiukkuavaa lasta entistä enemmän. Itsellänikin nousee karvat pystyyn siitä, jos joku käskee minua tekemään jotain – en varmasti tee! 😅

Perheellä voi olla yhteinen ruoka-aika, mutta jos lapsi toistuvasti kieltäytyy tulemasta pöytään, voisi hänet ehkä ottaa mukaan päätöksentekoon ruokailun ajankohdasta. Pöydästä saa poistua, kun on valmis, koska en halua pilata omaa ruokailuhetkeäni pakottamalla lasta istumaan yhtä pitkään kuin muut. Jos lapsi kieltäytyy syömästä, voi hänelle mielestäni antaa muutaman helposti toteutettavan vaihtoehdon (meillä usein puuro, jos ruoka on jotain josta Leevi ei pidä), jos hän ei ole saanut osallistua päätöksentekoon siitä mitä tänään syödään. Tai jos lapsella ei ole nälkä, saa hän puolestani syödä hänelle sopivana ajankohtana. En voi sanella milloin kenelläkin on nälkä. Illalla lapsen voi hyvin antaa leikkiä vielä hetken, jos hän ei ole valmis nukkumaan. Useimmiten vastustelu loppuu hetken päästä, kun lapsi kokee, että saa itse vaikuttaa asiaan.

En ymmärrä sitä, kun sanotaan, että minunkaltaiseni vanhempi antaa lapsen päättää kaikesta. En minä anna, me päätämme yhdessä, koska kyseessä on meidän molempien elämä – tilanteesta riippuen joskus minä päätän, joskus lapsi ja useimmiten pääsemme yhteiseen kompromissiin, kuten muissakin ihmissuhteissa.

Mutta kuten sanoin, käytän kysymysmuotoa tahattomasti välillä myös silloin kun vaihtoehtoja ei (omasta mielestäni) ole, mikä ei varmaankaan ole järkevää. Huomaan kyllä, että joskus lapsi tarvitsee suoran kehotuksen. Esimerkiksi lähtötilanteissa meillä ei kysymykset toimi vaan ainoastaan jämpti “nyt mennään”, sen jälkeen siis kun olemme yleensä yhteistuumin päättäneet lähteä ulos.

Mitä mieltä sinä olet? Saako aikuinen päättää lapsen asioista vai pyrittekö päättämään yhdessä?

There’s been an interview of a psychologist in the Finnish morning TV yesterday and this interview has filled my Facebook feed today. This psychologist says that you shouldn’t give a child power to decide about things that adult should decide about, like eating, sleeping and so on. He thinks using conditional form when talking to children is dangerous.

I don’t really agree with him. I like to think that children are humans, just like we adults are, and they have a right to decide when and what they want to eat, when they are tired, what they want to wear and whether they want to go out or stay in (in Finland the culture says you must go out to park or playground at least once a day, no matter the weather). Of course, adult has the knowledge of what is healthy to eat, how much sleep should a child get and what is a reasonable outfit for today’s weather. But I think child should have a say in that, it is his life after all. Adult can explain why one is better than another and give reasonable options.

In safety related things there isn’t space to negotiate and then I do believe it is better to tell and not ask. Sometimes in other situations too I notice that it is difficult for the child to make a decision, so I tell him what we are going to do now. For example with Leevi leaving is always challenging and then only “we go now” works (after perhaps we have decided together to go somewhere). I admit that sometimes I use a question form in situations where there is no space to decide, and that probably isn’t good. But usually I catch myself doing so and correct.

I don’t like when some people seem to think a parent like me let’s children decide everything. I do not – we decide together whenever it is something that has to do with both of us. Sometimes I get to decide, sometimes the child, but usually we come up to a compromise, just like with any other relationship. I think it is important to see the child’s point of view too. I at least hate if someone orders me to do something, I’d rather be asked.

All in all, I believe in negotiating, explaining and listening. I believe that this way we avoid unnecessary drama and my child becomes empathetic person who takes into account other people’s opinions too.

What do you think? Do children have too much power in decisions?

Allerginen vauva

Kyllä se on nyt täyttä totta – meidän Niilolla on selkeästi allergioita. Se mille kaikelle hän on allerginen, ei ole vielä selvinnyt, eikä varmaankaan tule hetkeen selviämään, allergiatestit kun näin pienten kanssa ovat useimmiten joka tapauksessa negatiivisia.

Kuten kirjoitin alkukesästä, olen ollut koko kesän imetysdieetillä, joka aluksi oli hyvinkin tiukka. Nyt poissa ruokavaliostani ovat edelleen maito, muna, soija, nauta, kana, kaura, kaakao, kofeiini, kukkakaali ja bataatti. Perunaa ja paprikaa syön hyvin pienissä määrin, jos välttäminen on hankalaa. Kalaa kokeilin n. viikko sitten, eikä siitä yhdestä kerrasta tullut (kai?) mitään, joten uskoisin että kalaa voin silloin tällöin syödä. Selkeitä oireita Niilolle on tullut soijasta, kaurasta, bataatista, kaakaosta ja kofeiinista, muita en ole vielä ehtinyt testaamaan, koska testaaminen on hyvin hidasta. Täytyy aina odottaa oireiden paranemista ennen uutta kokeilua ja siihen voi mennä viikkojakin.

Viime viikolla matkustimme Niilon kanssa Helsinkiin arvostetulle allergialääkärille. Hän vahvisti epäilyni heti – poika on allerginen. Käynti oli tehokas ja saimme joitakin ohjeita kuinka jatkaa tästä eteenpäin, mutta jälkeenpäin ajateltuna olisin toivonut enemmän. Lääkäri oli hyvin huolissaan Niilon kasvusta (kuten he kaikki tuntuvat olevan), joten hän määräsi puuron aloitettavaksi välittömästi. Nyt olemme sitten hissukseen maistattaneet hirssipuuroa – kolmen päivän perusteella se näyttäisi sopivan. Ellei oireita ilmaannu, alamme testaamaan öljylisää loppuviikosta. Kun sopiva puuro ja öljy on löydetty, aloitamme maitohappobakteerit, kaikki kun täytyy pitää erillään toisistaan mahdollisten oireiden takia. Maitohappobakteerit olisi pitänyt aloittaa jo kauan aikaa sitten, valitettavasti meidän oma lääkärimme ei niitä suositellut enkä sitten omin päin ole uskaltanut antaa, vaikka olenkin lukenut niitä suositeltavan.

Tällä hetkellä en siis itse voi kokeilla mitään uutta ruokavaliooni, etten sotken Niilon kiinteiden aloitusta. Saa nähdä milloin seuraavaksi pääsen lisäämään ruoka-aineita. En oikeastaan kaipaa noista testaamattomista kuin suklaata, totuinhan jo vegaanihaasteen aikana siihen, etten käytä eläinperäisiä tuotteita. Soijan ja kauran menetys sen sijaan kirpaisee, vaikka näköjään niitäkin ilman voi elää. Saadessani pari viikkoa sitten maissi(tärkkelykse)n takaisin, löysin onneksi hyvän kookosjogurtin, jolla täyttää jogurtin mentävää aukkoa mahassani. Kotona kokatessani en ole ollut rajotuksista kovinkaan stressaatunut, ravintolassa käyminen on sen sijaan muuttunut melko tylsäksi ja puuduttavaksi – olen syönyt falafeleja ja hummusta enemmän kuin yhden elämän tarpeiksi. Tulevat reissut jännittävät: miten mahtaa appivanhemmilta sujua maidoton ja munaton kokkailu, tai löytääkö baijerilaisen pikkukaupungin ravintolasta mitään vihreää salaattia ravitsevampaa, ymmärtävätkö ihmiset, että en ihan oikesti voi syödä jotain jossa on vain ihan vähän kermaa tai voita. Lisäksi Niilon kiinteät stressaavat melkoisesti. Olisin mielelläni antanut hänen tutustua ruokaan huolettomasti sormiruokaillen, mutta nyt joudummekin miettimään jokaisen lusikallisen, ainakin aluksi. Toivotaan, ettei Niilo ole kovin monelle ruoalle allerginen ja pääsemme asiassa pian eteenpäin.

So we’ve got a confirmation that Niilo is allergic to some foods. How many, that is still a mystery. I started a breastfeeding diet in the beginning of the summer to know whether there’s something I eat that causes Niilo allergy symptoms (puking, green poo, rash, restless sleeping, cramps). Over the summer it has gotten clear that there is at least few things his body reacts to – soy, oat, sweet potato, cocoa and caffeine for sure. There’s also some other stuff that I’m avoiding, and it is still unclear whether those cause him something or not. These unclear things are milk, egg, beef, chicken and cauliflower. I can eat small amounts of potato and paprika, and corn in the form of corn starch at least.

It hasn’t been that difficult to avoid many of these things, as I already got used to it with the vegan challenge in the beginning of the year. At home I still find interesting things to cook, but in restaurants I’m getting pretty bored. I’ve eaten enough falafel and hummus for a lifetime. Losing soy and oat from my diet has been annoying, and I do really crave for chocolate.

Last week I decided to look for help from an allergy doctor in Finland. The visit was reassuring me that I’m not crazy, Niilo really is allergic and is suffering from the symptoms, but the visit was also very quick so I felt a bit empty after. This doctor, like our own here in Estonia, was very worried about Niilo’s growth (we are not so worried as Leevi also grew slowly) so her biggest concern was to find some solid food for him, not to find out why he cannot sleep. She adviced us to start porridge and add oil to it. But because of the allergies, we have to take it super slow. Now we’ve been testing millet porridge for few days and it looks like it might fit. Next is the oil. Then we have to start giving him very strong probiotics, which should have been started long time ago. But unfortunately our doctor didn’t think it’s necessary and I was too afraid to do it on my own. Perhaps they could have helped already…

I must say I’m worried and stressed about starting solid food for Niilo – now I have to keep count of my eating and his. And I can’t try anything new for myself anytime soon. We are travelling in 5 weeks or so, and it’s not gonna be easy to be totally milk and egg free. I’m also sad that we cannot let Niilo explore food freely by himself, but everything needs to be controlled. Hopefully these allergies aren’t as many as I fear and we can soon get back to our normal eating habits. And hopefully those nights miraculously get better soon too.

Perhe uneton

Tämä postaus on jatkoa edellisestä blogistani löytyvälle kirjoitukselle vauvavuoden unettomuudesta. Luin kirjoituksen uudestaan virkistääkseni tällä hetkellä hyvin hataraa muistiani siitä mikä meno Leevin kanssa on ollut. Samaistun tähän kahden ja puolen vuoden takaiseen postaukseen sataprosenttisesti, valitettavasti.

Niilo on alusta asti väännellyt ja itkeskellyt aamuyöt – viiden jälkeen viimeistään alkaa show, jonka perimmäistä tarkoitusta en ole vieläkään ymmärtänyt. Vuoroin olen uskonut sen olevan ilmavaivoja, refluksia tai vain haluttomuutta nukkua. Kunpa vauvat osaisivat puhua, koska minä en ainakaan tajua hölkäsen pöläystä tästä kommunikointimuodosta.

Nyt nuo muutamalla syömisellä ja varhaisaamun jumpalla selvityt yöt vaikuttavat kaukaiselta utopialta, melkein ideaalilta, verrattuna viime viikkojen tilanteeseen. Uusi normi on herätys tunnin välein alkuyöstä ja parinkymmenen minuutin välein loppuyön. Pohjanoteeraus (tähän mennessä) oli viime yö, jolloin en saanut Niiloa nukkumaan välillä 02-06. Siinä tuli muutamat turhautuneisuuden kyyneleet vuodatettua, voitte uskoa. Pidempiä päiväunia ei tämä kaveri ole koskaan nukkunut, paitsi välillä tissistä huikkaa ottaen, mutta nyt nuokin unet ovat menneet karmeaksi sähellykseksi. Että yritä siinä sit nukkua kun vauva nukkuu.

Ja jälleen kerran, kuten Leevin kanssa, olemme pohtineet päämme puhki, mikä h^*$*$&i mättää, kun yritämme tehdä kaiken niin kovasti oikein. Niilosta lähtee yöllä nykyään aivan karmea meteli, luulin ensin että mahaan tai kurkkuun sattuu allergioiden ja puklailun johdosta niin paljon. Mutta viime yönä vaikutti siltä, että kyseessä on vain tämän astetta temperamenttisemman kaverin tyytymättömyyshuuto, joka raikaa jos maitoa ei tule tissistä tarpeeksi nopeasti tai ei huvita enää maata paikallaan. Koska kun lopulta luovutimme ja iskimme valot päälle, oli kaveri yhtä hymyä…

Että mikäköhän siinä on, että kahden unta rakastavan ja (ennen) hyväunisen ihmisen lapsista tulee tällaisia levottomia duracell-pupuja, jotka eivät turhaan halua tuhlata aikaa nukkumiseen? Vai onko vika meidän nukkumistavoissamme (halusin kovasti luottaa siihen, että vauvan / lapsen lähellä pitäminen palkitsee, mutta ilmeisesti ei), minun maidossani (jonka haluan vakaasti uskoa olevan yhtä hyvää kuin kenen tahansa) vai sittenkin allergioissa (joita selvitellään torstaina lääkärin kanssa)?

Valittaa ei sais, kun on saanut kaksi ihanaa, maailman söpöintä lasta, mutta onhan tää nyt aivan perseestä…

Right now, I’m way too exhausted to translate the whole text. Again, we have created a baby who doesn’t know how to / want / or can’t sleep. You can read my text about Leevi’s baby year here. I don’t know, we don’t know, what we are doing wrong when we are so hard trying to do everything right. And don’t come saying it’ll get easier, because I know that that takes a looooong time in this family. I don’t want to complain, but oh yes, I do, because this is some f^#%#d up shit.

Ensitunnelmia kahden lapsen äitiydestä

“Kaksi menee siinä missä yksi”, tämän sanonnan lienee kuullut aika moni. Vaikka en ihan allekirjoitakaan tuota, niin näen siinä kyllä pointin. Olen huomannut asioiden lutviutuvan helpommin toisen lapsen kohdalla, ainakin näinä ensi kuukausina.

Sen sijaan voisi olla sanonta, “toinen menee vähän vasurilla”, tosin näin ei ehkä ole korrektia sanoa, varsinkaan jos perheen isä on vasenkätinen. Ja tokihan toisesta pidetään aivan yhtä hyvää huolta kuin ensimmäisestä, hieman vähemmän fanaattisesti vain. Varsinkin ensimmäisen kuuden viikon ajan tuntui, että vauva vaan tulee mukana ja kaikki huomio keskittyi esikoisen kipuiluun ainoan lapsen aseman menettämisestä. Vauva roikkui tississä lähes 24/7, mutta varsinainen haaste oli hän jonka olisi jo “pitänyt” oppia hieman itsenäisemmäksi.

Edelleen kolmen kuukauden iässä vauva sujahtaa helposti kantoreppuun ja on siinä enemmän tai vähemmän tyytyväinen samalla kun hoidat kaikenmaailman arkiset puuhat kokkauksesta vessakäynteihin. On vaikea enää ymmärtää mikä siinä esikoisen vauva-ajassa niin vaikeaa oli, tämähän on helppoa kuin heinänteko (jonka helppoudesta tai vaikeudesta minulla ei ole pienintäkään käsitystä), ainakin kun verrataan taaperoon. Vauva ei juokse karkuun, vauva ei väitä vastaan, vauvan kanssa ei tarvitse painia, eikä hänen jälkiään korjata ympäri huushollia. Jos väsyttää, isket vauvalle tissin suuhun ja itsellesi korvatulpat päähän ja suljet silmät – vauva ei karkaa sängystä tökkimään pistorasioita ja tyhjentämään kaappien sisältöjä. Ainoastaan silloin kun esikoinen satuttaa itsensä, tai jostakin muusta syystä kaipaa lohdutusta, huomaan etten taivukaan apuun yhtä helposti kuin ennen.

Esikoisen kanssa stressattiin kasvua (kuten myös tämän toisen, mutta ehkä hieman vähemmän), sterilisoitiin kaikki lattiasta kattoon, pohdittiin miten hänet saa siirrettyä pinnasänkyyn ja tavattiin tietoa kehityksestä “eikö se vieläkään käänny, milloin tulee ekat hampaat” jne. Toisen kanssa sterilisoin tutit kerran ennen ensimmäistä käyttöä, sen jälkeen homma jäi arjen jalkoihin, vaikka tutit ovat käyneet mm. esikoisen suussa. On opittu, että nukkuvan vauvan siirtely on hullun hommaa eikä moista kannata yrittääkään. Huomataan eräänä kauniina aamuna, että hei sehän hymyilee tai että kappas tyyppihän osaa jo kääntyä!

Vaikka meno on väsynyttä eikä haasteiltakaan ole vältytty ja välillä kaikki itkevät kuorossa, niin tunnen jotenkin niin sanotusti puhjenneeni kukkaan vauvan syntymän jälkeen. Kuopus sai minut tuntemaan itseni äidiksi, sillä tavalla kuin miltä kuvittelin äitiyden tuntuvan. Ennen hänen syntymäänsä olin jotenkin hukassa roolini kanssa. Tuntuu kuin toisen lapsen kohdalla kaikki olisi loksahtanut paikoilleen ja osaan olla eri tavalla äiti myös esikoiselle. Tunnen itseni vihdoin itsevarmaksi tässä roolissa ja olen ylpeä saadessani olla näiden ihanien lasten äiti.

“Two goes as well as one” is a Finnish (?) saying parents hear a lot. Even though I don’t fully agree with this, I see the point now. I’ve noticed that with second child things seem more relaxed than with the first, at least during these first months.

Instead the saying could go “the second one goes with left hand”, but I’m not sure if this is appropriate thing to say, especially when the dad is a leftie. And of course, we take as good care of the second as the first, just a little less fanatically. Especially the first six weeks felt like the baby just comes along, while we are attending attention seeking big brother, who was scared to lose his place. Baby was hanging on the boob 24/7, but the one really keeping us busy was the one who “should have” gotten already more independent.

Still at the age of three months the baby goes along in the carrier, more or less happy, while I do daily routines from cooking to going to toilet. It is difficult to see now why Leevi’s baby year seemed so challenging. Baby is so easy compared to a toddler. Baby doesn’t run away, baby doesn’t disagree, you don’t need to wrestle with him or clean the whole house after him. If I’m tired I simply lay down, put the boob in baby’s mouth and close my eyes. Baby doesn’t escape from the bed to stick his fingers in the power sockets or to empty all the closets. Only when Leevi hurts himself or otherwise needs hugs and kisses, I notice that two doesn’t go as well as one.

With the first one, we stressed about the growth, sterilized _everything_, wondered how on earth do you get the baby sleeping in his own bed and we constantly waiting for him to grow bigger. With the second one, I sterilized the pacifiers once before use Even they’ve been everywhere, for example in Leevi’s mouth. We have learnedthat moving a sleeping baby is madness and accepted he just needs to be close to someone. Weeks go by and one day you notice that the baby has learned to smile or turn without you stressing about it.

Even though we are tired and haven’t been able to avoid challenges, I feel like I’ve blossomed after getting a second child. Now I feel being a mother how I always imagined it to feel like. Before Niilo was born I was somehow lost in my new role. After he was born everything seemed to find its place and I’m better mother also to Leevi. Finally I feel confident to be a mother of these two wonderful boys.

Imetysdieetti

Onko imetysdieetistä apua vauvan oloon vai onko se vain vainoharhaista hullun hommaa? Tätä oon miettinyt viime viikot.

Imetysdieetillä siis tarkoitetaan imettävän äidin ruokavalion rajoittamista niin että siitä eliminoidaan kaikki vauvalle suolisto- tai iho-oireita aiheuttavat ruoka-aineet.

Itse halusin testata josko tässä olisi avain onneen – vähemmän puklua ja vatsavaivoja, parempia öitä. Kuten yleensä, ei tämäkään ollut vastaus kaikkiin kysymyksiin ja ongelmiin, mutta tulipahan sekin kortti käännettyä. Niilo on lähes kokonaan lopettanut puklailun ja muutenkin vatsan toiminta on normaalimpaa nyt kuin syödessäni kaikkea, mutta levottomiin (aamu)öihin dieetti ei valitettavasti ole tuonut helpotusta.

Olen nyt lähes kolme viikkoa pitänyt lautaseltani poissa maidon, munan, soijan, naudan, vehnän, ohran, rukiin, kauran, maissin ja kaakaon. Lisäksi olen huomannut, että kofeiini, paprika, kukkakaali ja kala eivät tee hyvää vauvan masulle. Yllättävän nopeasti tähän erikoisruokavalion maailmaan solahtaa, vaikka hauskaa se ei useinkaan ole. Eilen osallistuin tilaisuuteen, jossa pöydät notkuivat herkuista, joihin en voinut koskea. Myös ruoanlaittorumbaa helpottavat take away-ateriat eivät ole enää itsestäänselvyys.

Nyt uskoisin, että olisi aika alkaa testailemaan mitä ruoka-aineita Niilon vatsa kestää, koska tarkoitus ei tietenkään ole turhaan välttää mitään. Tämä vaan onkin aikamoista salapoliisityötä, ja minua suoraan sanottuen hieman hirvittää. En oikein jaksaisi tätä olojen analysointia enää ollenkaan, mutta tuntuu, että kun siihen on kerran lähdetty niin olisi hölmö heittää kaikki tehty työ hukkaan.

Joka toinen päivä olen vakaasti sitä mieltä, että tällä diettaamisella on tarkoitus, että se vaikuttaa positiivisesti Niilon vointiin. Joka toinen päivä taas mietin kuvittelenko kaiken, olenko taas hurahtanut johonkin ihan turhanpäiväiseen, aiheutanko ekstra-stressiä koko perheelle…

Ehkäpä voin sitten muutaman kuukauden päästä kertoa, oliko tämä (hullun)homma aivan turhaa vai oliko sillä jokin tarkoitus.

Veljesrakkautta osa 1

Jo 2,5 kuukautta Niilon syntymästä! Aika menee hurjaa vauhtia eikä perässä pysy ollenkaan. Piti ihan kalenterista laskea kuinka monen viikon ikäinen Niilo nyt onkaan (esikoisen kanssa jokaista viikkoa juhlittiin erikseen) – 12 viikkoa!

Ensimmäinen kuukausi uuden pikkuveljen kanssa oli Leeville hieman haastava – hän oli melko välinpitämätön Niiloa kohtaa, mutta vaati aikuisen huomion kellon ympäri. Toki ihan ymmärrettävää, että hänen piti varmistaa asemansa meidän vanhempien silmissä. Ettemme vain olisi unohtaneet häntä. Mutta raskasta se oli, ei käy kieltäminen. En tiedä miten olisin pärjännyt nuo ensimmäset viikot yksin ja onneksi ei tarvinnutkaan. Sitten yhtäkkiä eräs kaunis päivä huomasimme Leevin keskittyneen leikkimään ihan yksinään. Ah, mikä helpotus, vaikka ei hän koskaan ole kovin kauaa ilman aikuisen seuraa viihtynyt. Mutta 15 minuuttiakin jo helpottaa.

Olin varsinkin aluksi hyvin varovainen puhuessani Leeville Niilosta, koska hänestä näki, ettei hän tykännyt veljen läsnäolosta. Vauvan itku sai hänet juoksemaan toiseen huoneeseen. En ole varma oliko lähestymistapani paras mahdollinen, sillä vauvan kasvaessa olen huomannut, että Leevi kyllä haluaa huomioida vauvaa, jos häneltä pyytää apua. Edelleen kuitenkin huomaan pitäväni pojat suurimmaksi osaksi erossa toisistaan, koska en halua koko ajan kieltää esikoista tai käskeä häntä varomaan. Toisaalta silloin kun veljekset ovat olleet lähekkäin on Leevi suurimmaksi osaksi ollut hyvin helläkätinen ja suloinen isoveli. Mutta mitään hoivaviettiä hänellä ei kyllä näytä olevan.

Kiusaa Leevi on tehnyt tuttia varastaen ja Niilon tavaroita heitellen, mutta yritämme jättää nämä mahdollisimman pienelle huomiolle. Toivottavasti hän ei jatkossakaan näe tarvetta tämän vakavammalle kiusanteolle. Suurimmaksi osaksihomma on kuitenkin luistanut ihan mallikkaasti – kahden aikuisen läsnäollessa.

Nyt alkaakin sitten jännät ajat, kun Wolfi menee takaisin töihin ja minun täytyy selvitä edes muutamia tunteja päivästä näiden kahden kanssa yksin. Ensimmäinen viikko alkoi tositoimissa Leevin ollessa flunssassa, mutta olemme vielä kaikki hengissä ja hermotkin suurinpiirtein kasassa. Saa nähdä mitä tästä viikosta tulee, jos Leevi ei pääse ollenkaan hoitoon. Huomenna tavoitteeni on päästä poikien kanssa omaa takapihaa pidemmälle!

Time is flying and Niilo is already 12 weeks old (I had to count from the calendar, I had no idea 😅).

The first month was a bit tough with Leevi as he had to confirm he’s place in the family by seeking 24/7 attention. He really kept one of us busy all the time, and often it felt like the baby just went there on the side.

Then one day we realised that Leevi had been playing by himself for some minutes and from that moment things started to get a bit easier. Leevi never seemed exactly jealous about Niilo, more annoyed by the noise mostly. In the beginning he’d always go upstairs in his room when Niilo was crying. I deliberately have kept the boys more apart even I’m not sure if this is the best approach. It just seems easier to me not to be always telling Leevi how he should be careful and so on. In the beginning I tried to avoid mentioning Niilo too much, trying to keep Leevi’s life as much the same as it was before. But now when he is getting used to the new family member I’m more honestly telling him that I can’t do something right now, because I need to feed Niilo for example. You can see from Leevi’s face that he is not happy with the answer but he doesn’t say anything. So so far things have gone pretty good as long as someone’s keeping Leevi busy.

But now the real deal starts when Wolfi went back to work. This week has so far been a little bit more hardcore than I wished as Leevi has yet another cold and he cannot go to kindergarten. So far we are still all alive and somewhat sane.

Rankkaa lomailua

Nyt on meidän reissut toistaiseksi reissattu ja vaikka on ollut ihanaa nähdä perhettä ja ystäviä, alan olla aika finaalissa ja valmis vastaanottamaan arjen. Normaaliarkea kun ei ole meillä Niilon syntymän jälkeen oikeastaan eletty.

Kovasti olin sitä mieltä, että nyt otetaan rauhallisemmin kuin Leevin syntymän jälkeen, mutta tähän se taas meni. 😅 On liian suuri houkutus suunnitella reissua, menoa ja tekemistä kun mieskin on vapaalla ja varsinkin kun on näin hienot kelit. Koti on kuin pommin jäljiltä, blogi hiljainen, syömiset ihan mitä sattuu jne. mutta ainakin olemme nauttineet aikaisesta kesästä täydellä teholla.

Jopa duracell-Leevi on tuntunut kaipaavan rauhoittumista ja reissussa pyysi useaan otteeseen kotiin, vaikka selkeästi nautti myös kaikesta hyörinästä. Kotiin tultiin sunnutaina, mutta vielä tämä viikko on mennyt aktiivisissa lomatunnelmissa Saksasta mukaan tulleiden vieraiden kanssa.

Ensi viikko on Wolfin viimeinen lomaviikko, ja päätimme viettää sen rauhassa kotona. Leevi menee tiistaina takaisin päivähoitoon – halusimme aloittaa sen rauhassa ennen töihin paluun tuomaa aamustressiä.

Olen todella kiitollinen siitä, että Wolfilla oli jälleen mahdollisuus näin pitkään isyysvapaaseen ja oli ihanaa käydä molempien kotimaissa rauhassa, mutta kyllä paikan jatkuva vaihtaminen kahden pienen lapsen kanssa on aika rankkaa.

Even though this 2 months that Wolfi has been on paternity leave has been really great, I am waiting for the everyday life to start in the coming weeks.

We have the opportunity to meet so many people during the last weeks, but changing place and staying in temporary “homes” is not so simple with two small kids.

So right now summer at home without any plans sounds like a holiday to me 😅

Kolmekymppinen

Täytän tänään kolmekymmentä. Ajatuksena se ei tunnu oikeastaan miltään, olen jo muutaman vuoden elänyt elämääni “kolmekymppisenä” kun useimmat ympärilläni olevat (aikuiset) ihmiset ovat tämän virstapylvään jo ohittaneet.

En oikeastaan muista koskaan ajatelleeni, että kolmekymppinen olisi jotenkin vanha tai että joitain tiettyjä asioita olisi siihen mennessä saavutettava. Olemme onnekaita kun saamme elää maailmassa, jossa ikä ei enää ole rajoite samalla lailla kuin ehkä joskus ennen. Ja mitä lähemmäs tätä ikää on tultu, vielä vähemmän on tuntunut siltä että olisin jotenkin vanha. Olen viimeiset vuodet ollut niin onnekas ja onnellinen (vaikka mukaan on mahtunut myös hieman alamäkeä), etten ole pahemmin vaivautunut ikää stressaamaan. Olen myös koko aikuisikäni pyörinyt itseäni hieman vanhempien ihmisten keskellä, joten olen nähnyt, ettei viisi tai kymmenenkään vuotta lisää mittarissa automaattisesti muuta ihmistä.

Näytän nuorelta ja olen teinistä asti saanut kuulla siitä. Ilmeisesti erityisesti lyhyt mittani saa ihmiset ajattelemaan, että olen usean vuoden nuorempi. Ennen asia kismitti – en ymmärrä miten pituus liittyy millään tavalla ikään, pituuskasvuhan loppuu usein jo teini-iän korvalla. Ovatko lyhyet ihmiset ikuisesti 13-vuotiaita? Viime vuosina iän hämmästely ja papereiden kysely on sen sijaan ollut enemmänkin imartelevaa kuin häiritsevää. Tosin ihan viime aikoina ei kukaan ole ikää ihmetellyt. Naururypyistä, silmäpusseista ja huonosta ryhdistä päätellen olen vanhentunut kahden vuoden aikana ainakin viidellä, ehkä jopa kymmenellä vuodella.

Vaikka en ehkä perinteisessä mielessä ole kummempia saavuttanut, olen tyytyväinen siihen mihin olen tähänastisen elämäni käyttänyt. Ei ole tohtorin papereita, esimiesasemaa, vakituista työpaikkaa, omistusasuntoa, kesämökkiä, kuukausipalkkaa eikä asuntolainaa, mutta on muutama tutkinto, takana railakas nuoruus, jotain hajua työelämästä, hienoja kokemuksia maailmalta ja ihana perhe. Näin on just hyvä enkä haluaisi päivääkään olla nuorempi kuin olen nyt. ❤

Today I turn 30. As a thought it does not really feel like anything, I have already lived the last few years “as a thirty year old”, as most (adult) people around me are a bit older.

I don’t remember ever really thinking that thirty year old would be somehow old, or that you should have achieved some certain things by that time. We are lucky to live in a world where age does not restrict life like before. The last few years I’ve been so lucky and happy that I haven’t had any need to stress about age. And as my friends and husband show me, five or even ten years more does not really make a difference. 😉

I look young and I’ve heard about it my whole life. Apparently especially my shortness has been something people connect to being young(er). Earlier this annoyed me very much – I don’t understand what does height have to do with person’s age, as especially girls usually stop growing in the early teenage. So a short person is permanently 13? Anyhow, nowadays it is only flattering if someone thinks I’m younger than I am. In the past months no one has questioned my age though – I think the wrinkles and bags around my eyes and hunched posture have given me some five or even ten extra years….

Even I might have not reached all the traditional goals in life, I am happy how I’ve spent my years so far. I have no Phd, no permanent job, I don’t own a house or anything else for that matter, I have no monthly income or mortgage. But I do have few degrees, rambunctious youth behind, some clue of working life, many amazing experiences around the world and an amazing family. That is just what I need and want, and I wouldn’t give away one day.

Yksi kokemus virolaisesta terveydenhuollosta

Vielä kun asiat ovat suht tuoreessa muistissa, ajattelin kertailla kokemustani raskauden seurannasta ja synnyttämisestä virolaisessa terveydenhuollossa.

Minulta on kysytty muutamaan kertaan miten vertaisin virolaista sairaalahoitoa suomalaiseen, mutta tähän en oikeastaan pysty ottamaan kantaa kun en ole Suomessa koskaan ollut raskaana enkä synnyttänyt. Toki olen kuullut miten hommat siellä hoidetaan, mutta omia kokemuksia voi vertailla vain Saksan ja Viron välillä. En myöskään osaa sanoa miten hommat toimivat silloin kun ei voi vakuutuksen turvin käydä yksityisellä lääkärillä juuri silloin kuin huvittaa. Olen ollut niin onnekkaassa asemassa, ettei ole tarvinnut turvautua julkiseen puoleen raskaudenseurannassa (tosin uskon että se on täällä Virossa ihan samalla tasolla kuin Suomessa). Synnyttämään en sentään mihinkään yksityissairaalaan päässyt, kun ei sellaista ole täällä olemassa.

Raskauttani seurattiin Fertilitas-nimisellä klinikalla, joka on siis yksityinen lääkäriasema Mehiläisen ja muiden suomalaisten vastaavien tyyliin. Valitsin ko. klinikan, koska joku jossain sitä suositteli. Aluksi olin pettynyt saamaani palveluun – lääkäri ei ottanut huoliani tosissaan ja ensimmäinen kätilö ei osannut vastata mihinkään kysymykseen. Mutta onneksi sain ajan toiselle kätilölle, joka oli aivan ihana ja huomioonottavainen, ja hän jatkoi seurantaa synnytykseen asti. Ultraäänilaitteet olivat heillä viimeistä huutoa ja ultraavat lääkäritkin hyvin huolellisen oloisia – kävin ultraäänitutkimuksessa yhteensä kolme kertaa. Englannin kieli ei ollut ongelma kenenkään kanssa. Kätilön luona otettiin perus pissa- ja verikokeet, kuunneltiin sydänäänet ja mitattiin maha, kuten uskoisin neuvolassakin tapahtuvan.

Tallinnassa toimii kaksi synnytyssairaalaa – Pelgulinna ja ITK, jonka itse valitsin. Molemmilla sairaaloilla on hyvät englanninkieliset nettisivut, ja molemmat vaikuttivat oikein hyviltä vaihtoehdoilta. Kätilöni oli ollut ITK:ssa töissä, joten hän tunsi heidän käytäntöjään ja kätilöitään. Tämä oli suurin syy miksi valitsin ITK:n. Sairaala on myös kivenheiton päässä Leevin päiväkodilta, joten alue oli ennestään tuttu. Molemmat sairaalat panostavat luonnolliseen synnytykseen ja imetysneuvontaan, ainakin jos nettisivuja on uskominen. Synnytyssalit on varustettu hyvin kylpyammeista jumppapalloihin ja perhehuoneita löytyy. ITK:n huoneet oli juuri remontoitu, ja olivatkin ihan viihtyisiä. Erityisesti synnytyssalit tekivät vaikutuksen siisteine valoisine tiloineen. Vaikka kaikki kätilöt ja lääkärit eivät puhuneet englantia, pärjäsin kohtuullisesti englanti-viro-suomi-sekamelskalla; henkilökunta oli ymmärtäväisen oloista ja suurin osa kätilöistä mukavia. Lääkärit vaikuttivat jokseenkin koppavilta. Respa tosin oli papereidemme kanssa ihan hukassa – sisäänkirjautuminen kesti puoli tuntia, jonka aikana ehdin kärvistellä aika monta supistusta sairaalan aulassa muiden ihmisten toljottaessa… Kätilöt osastolla vaihtuivat tiuhaan enkä nähnyt ketään kahdesti. Kätilöiden neuvot myös vaihtelivat aika lailla, mutta ei se minua varsinaisesti haitannut.

Ruuhkaa ainakin ITKssa ilmeisesti on – Niilon kanssa samana päivänä syntyi 18 vauvaa. Kuulin huhua, että edellisenä viikonloppuna kaikki synnytyksen jälkeisten huoneiden sängyt olivat varattuja ja naisia vauvoineen lähetettiin odottavien osastolle. Me onneksi saimme viimeisen vapaana olevan perhehuoneen – valtavan kokoisen VIP-lukaalin keittiöineen. Hintaa huoneella kolmen aterian kera oli 60 euroa per yö. Varmasti keskustan edullisin hotelli. Olen todella onnellinen, että saimme oman huoneen, koska vietimme sairaalassa neljä yötä – se olisi ollut sietämättömän pitkä aika tällaiselle ihmiskammoiselle jossakin yhteishuoneessa. Ruoka sairaalassa oli sitä kuuluisaa sairaalamättöä – aika karmeaa, tunkkaista ja epämääräistä…

Keskimäärin sairaalassa vietetään kaksi yötä synnytyksen jälkeen, mutta me jouduimme oleskelemaan lukaalissamme peräti neljä, koska vauvan verensokerit laskivat liikaa. Neljä yötä ei ehkä muuten olisi haitannut, mutta Leevin vuoksi jokainen lisäpäivä tuntui tuskaisen pitkältä. Loppujen lopuksi olen kuitenkin iloinen siitä, että meillä oli Niilon kanssa niin paljon aikaa pesiä kahden kesken.

Virossa ei ole neuvolaa Suomen tapaan eikä kätilön kotikäyntejä saksalaisittain. Tuoreiden vanhempien tehtävänä on varata tarkastusaika perhelääkärille viimeistään kuukauden kuluessa synnytyksestä. Jos ongelmia tulee sitä ennen, voi sairaalassa käydä imetysneuvonnassa. Me kävimme ensimmäisessä tarkastuksessa kahden viikon iässä ja nyt toisen kerran kuukauden ikäisenä. Hitaanlaisen kasvun ja vatsavaivojen vuoksi seuraava aika on varattu taas parin viikon päähän. Esikoisen kanssa olisin varmaan ollut kauhuissani moisesta kontrollinpuutteesta, mutta nyt koen systeemin ihan toimivaksi. Olisin tosin tyytyväisempi, jos vastasyntynyttä ei tarvitsisi kiikuttaa normaalille pöpöjen täyteiselle klinikalle.

Kaikenkaikkiaan olen siis tyytyväinen saamaamme hoitoon, en usko että tämä eroaa Suomesta kovinkaan paljoa. Toki yksityisellä sektorilla käyminen antaa ruusuisemman kuvan.

I have been asked to compare differences between Estonian and Finnish health care system from expecting mother’s point of view. I’m however unable to do so as I have never been pregnant or given birth while living in Finland. Anyhow, I thought of writing something about the experience I’ve had here. I have to say thought that my experience is not really the same as common Estonians would have, as I don’t belong to their social security. Because of our insurance I had a possibility to choose which ever (private) clinic I preferred, but was giving birth in a normal public hospital (the only kind there is).

I chose a clinic called Fertilitas as I had heard someone recommending it. My first impression wasn’t too good as the doctor I saw didn’t seem to take my concerns seriously and the first midwife couldn’t answer my questions. Just before giving up and changing clinic, I got an appointment with another midwife who was absolutely lovely. So I stayed with her until giving birth. The pregnancy follow up was pretty standard – blood and pee tests, three ultrasounds, measuring belly and listening baby’s heartbeat.

There’s two hospitals in Tallinn for giving birth. They both have English web pages where to find all kinds of info, and they both seem to have pretty similar view on giving birth. As my midwife had worked in ITK and knew some people there, I chose that one. Hospital had pretty nice fully equipped delivery rooms and newly renovated post-natal ward. Even though not everyone spoke English I managed to communicate somehow, everyone seemed quite understanding. It took a good while to get us checked in in the hospital though, as they were totally flustered with our documents. The other patients had some morning entertainment watching me fighting contractions in the lobby for half an hour.

Apparently at least ITK is very busy at the moment – Niilo shared his birthday with 18 other babies. I heard a rumour that on the weekend before they had no free beds at the post-natal ward and had to locate the new mothers in some other units. We were lucky and got the last free family room, VIP room with our own kitchen and lots of space.

On average mothers and babies spend two nights in the hospital but we ended up staying four as Niilo’s blood sugar was a bit low. Otherwise I would have been totally fine with it, but I really wanted to get back home to Leevi. Anyway in the end it was a good opportunity to fully concentrate to the baby.

In Estonia the newborns’ go to the familydoctor for check ups – no “neuvola” Finnish style or midwife coming home like in Germany. Also the first check up should be within one month from birth, which seems like a long time. Now with second child thus is fine for me even though I would prefer not bringing my baby to a normal clinic full of all kinds of bugs. Niilo had his first check up in the age of two weeks, anotherone now with one month and next one again in two weeks because of the slowish growth.

All in all I’ve been happy about my experience so far, no complaints really. Maybe it would be different without the insurance, but I think in any case the health care in Estonia is not too different from Finland.