Flunssakausi on täällä

On taas se aika vuodesta, tai se puolikas vuodesta, kun pöpöt valtaavat kaikki nurkat. Neljättä viikkoa meidän perheessä pyörii joku virus, joka ei löydä tietään ulos. Että mä vihaan tätä!

En ole ollut yhtä paljon kipeä ikinä elämässäni kuin nyt täällä Tallinnassa asuessa. Ei sillä, että se nyt varsinaisesti olisi Tallinnan vika, suurempi rooli lienee pikkulapsivaiheella. Lapset kun ovat pöpömagneetteja.

Millä saisi vastustuskykyä vahvistettua? Itse olen entisessä elämässäni ollut hyvinkin terve, mutta nyt imuroin kaikki nuhat, jotka Leevi tähän taloon tuo. Leevi taas näyttää perineen isänsä geenit – flunssa iskee usein ja kovaa. Nytkin hän on toista viikkoa pois päiväkodista, vaikka kuumetta ei ole ollut missään vaiheessa. Räkä ja köhä eivät vaan ota laantuakseen. Ja Leevin kohdalla se tarkoittaa myös äärimmäisen huonoa nukkumista…

“Hauskinta” on se, että Leevi on liian kipeä päiväkotiin, mutta ei tarpeeksi kipeä levätäkseen. Sen lisäksi olen itse flunssassa, mutta sen sijaan, että saisin levätä, saan keksiä tekemistä uhmikselle ennen kuin se hyppii seinille ja pistää koko kodin palasiksi. Ainiin juu ja tuo vauvakin pitäisi ruokkia ja pylly pestä säännöllisin väliajoin. Näinä hetkinä erityisesti ketuttaa asua kaukana mistään tukiverkosta…

Sormet ristiin, että ensi viikolla päästään normaaliarkeen kiinni, alkaa pian pää hajoilla.

The season is here! No, I don’t mean Christmas but flu. Viruses have found our household once again and within the last month there hasn’t been a day all of us were healthy. “Funniest” combo is this – Leevi is too sick for kindergarten but not sick enough to rest, and I’m ill too. So instead of taking care of myself, I’ll be entertaining Leevi who is soon jumping to the walls for lack of exercise. Oh and then there’s the baby too. No sick leave for moms… No wonder the cold keeps coming back when there’s no time for resting. On these days especially I curse that we live far away from grandparents.

Fingers crossed the bugs find another victim outside this family soon. I am so sick of this, cannot do anything, cannot meet anyone, cannot go anywhere.

Advertisements

Esikoisen vs. kuopuksen vauva-aika

Tässä sohvannurkkaa kuluttaessa aloin miettiä miten esikoisen ja kuopuksen vauva-ajat eroavat toisistaan tai mitä itse olen tehnyt eri lailla. Toki nyt ollaan vasta puolivälissä vauvavuotta, mutta kyllä joitakin selkeitä eroja on nähtävissä.

Ensimmäisen kanssa oli koko ajan kiire, toisen kanssa olen useasti halunnut pysäyttää ajan. Erityisesti nyt kun on pitänyt aloitella kiinteitä, olisin mielelläni vielä odottanut muutaman kuukauden. Maito on vain niin paljon helpompi ratkaisu, kuin sopivien kiinteiden seulominen ja puuron tunkeminen vauvan suuhun samaa tahtia kun se tulee sieltä ulos. En muista, että olisin Leevin kanssa ollut näin kärsimätön syöttäjä, nyt ei vaan millään jaksaisi. Kai se oli silloin ekalla kierroksella jännittävää. 😅

Esikoisen vauva-aikana kotoa lähteminen oli jotenkin hankalaa. Toki realiteetit Ugandassa ja Tallinnassa ovat hyvin erilaisia, mikä varmasti vaikuttaa asiaan, mutta kyllä ongelma oli myös pään sisällä. Vaikka en mitenkään superaktiivinen ole Niilonkaan kanssa ollut, on vauvan kanssa ulos lähteminen lasten leikkiä verrattuna “en haluu, haluun, en haluu”-uhmiksen suostutteluun. Vauva reppuun ja menoksi.

Väsymys oli ekalla kierroksella epätoivoisempaa. Kyllä, todellakin, epätoivon hetkiä on myös toisen vauvan kanssa valvoessa tullut monesti, mutta se ei kuitenkaan ole aivan jokapäiväinen fiilis. Olen oppinut nukkumaan vauva tississä kiinni ja unohtamaan huuhaat siitä kuinka vauva tulisi nukahtaa itsekseen omaan sänkyyn ja nukkua ainakin 6 tuntia putkeen. Olen myös oppinut rauhoittamaan iltapäivät vauvan ja mun yhteisille päiväunille.

Kämppä on kuin pommin jäljiltä. Toki ekalla kierroksella Ugandassa asuessa meillä kävi siivooja jopa pari kertaa viikossa, mutta olin myös aika neuroottinen siisteydestä. Nyt ei vois vähempää kiinnostaa ja siltä kyllä näyttääkin. Pyykit sentään saan pestyä, koska sillon tunnen tehneeni jotain. Harmi vaan, ettei kukaan laita puhtaita paikoilleen, joten niitä tursuaa joka nurkassa. Siivooja käy kerran kuukaudessa ja joka kerta lupaan itselleni, että siivoan ainakin kerran tai kaksi ennen kuin hän tulee seuraavan kerran. Ja hups, niin on taas kuukausi mennyt eikä kukaan koskenut imuriin saati vessaharjaan.

Minun on tällä kertaa helpompi antautua äidin ja vauvan väliseen symbioosiin. Ensimmäisen vauvavuoden aikana kipuilin välillä kovastikin sitä, kuinka kiinni olin vauvassa. Nyt se ärsyttää lähinnä silloin kun haluaisi halailla esikoisen kanssa.

Olen oppinut ottamaan omaa aikaa. Vastapainona symbioosissa elämiselle, olen potenut vähemmän huonoa omaatuntoa siitä, että tarvitsen säännöllisesti omaa aikaa. Kuntosalilla käymisestä tulee vain niin hyvä olo, etten oikeastaan välitä mikä kaaos sen 1,5 tunnin ajan kotona vallitsee (ja yleensä siellä on tottakai kaikki hyvin). Mutta kyllä tässäkin on vielä petrattavaa – joskus voisi kotonakin ollessa vain sulkea oven perässään ja ottaa hetken itselleen.

Tietynlainen hysteria on väistynyt ja leväperäisyys ottanut tilaa. “Milloin vauva on viimeksi kylpenyt? Jaa-a. Milloin tutit on steriloitu? Ehkä pari kuukautta sitten. Lelut pesty? Kai ne ennen käyttöönottoa on… Älä laita sitä suuhun, älä koske tuohon.”

Mikä sitten ei ole muuttunut? Valitettavasti kasvusta, imetyksestä ja levottomista öistä stressaaminen ei ole muuttunut. Nämä kaksi poikaa ovat kuin kaksi marjaa, sillä erotuksella, että Niilon allergiat aiheuttavat lisää päänvaivaa. Päähänpinttymäni imetyksen tärkeydestä ei päästä otteestaan, olisin toivonut olevani rennompi tämän asian kanssa tällä kierroksella. Myös jonkinasteinen suorittaminen, stressaaminen ja pingottaminen pitää edelleen pintansa, olisi kiva olla easy going mom, mutta ei musta taida tulla sellaista. 😅

I started to think what has changed between the first baby year and this second one. Of course now it’s only half way, but I have noticed some differences already.

With the first baby I was in such a hurry all the time. When does he learn this and that and so on. With second one I would have wanted to stop the time, he is growing too quickly. Especially now when we had to start solid food – boob is just so much easier than stuffing porridge in baby’s mouth at the same pace as it comes out…

On the first round it was somehow very difficult to get out of the house. Ok, we were in Uganda, which made it a bit more challenging, but it was also a problem in my head. I’m not super-active now either, but it is easier to just pack the baby in the carrier and go, without thinking too much.

Lack of sleep was more desperate on the first baby year. Of course there’s been desperate days too, but it is not the dominating feeling, now I know the deal. I have learned to sleep while breastfeeding and to dedicate afternoon for mine and baby’s nap time.

The household looks like a war zone. When Leevi was a baby I got quite neurotic about cleanliness. Now I don’t give a rat’s ass, and it shows. We have a cleaning lady coming once a month and every time after I promise myself I’ll clean sometime in between. And oops so goes another month and no one touched the hoover.

It is easier for me to adjust to mother-baby symbiosis this time. I have seen now that it doesn’t last forever and I want to enjoy it as long as it will. Only reason why it bothers me is that I cannot give as much attention to Leevi as I would like.

I have learned to take some time alone. When I have had a chance to spend some time alone, I haven’t felt as guilty about it as on the last round. After gym I feel so good that I don’t really care what kind of chaos there is at home for that 1.5h (usually it is of course totally fine). But I could still be better at taking my own time – sometimes close the door behind me at home and read a book for 30 minutes for example.

Some kind of hysteria is gone. “When has the baby bathed last time? I can’t remember. When have we sterilized the pacifiers or washed the toys? No idea… Don’t touch that, don’t put it in your mouth.”

And what hasn’t changed? Unfortunately stressing about baby’s growth, breastfeeding and the sleepless nights hasn’t changed. These two boys are like twins, except that Niilo’s allergies give some extra concern.

Me being very stubborn about breastfeeding hasn’t changed either. I hoped I could have been a bit more relaxed about it this time around.

Also overall stressing and perfectionism in certain things is still there in the back of my head. I would gladly be an easy-going mom, but I’m afraid that isn’t gonna happen. 😅

Leevi 3vee

Rakas esikoisemme on saavuttanut jo kolmen vuoden iän. Tämä vuosi on ollut hänen elämässään mullistava – ainoasta lapsesta tuli isoveli ja paikka perheen keskipisteenä on pitänyt jakaa.

Vuosi on tuntunut pitkältä ja Leevi on kasvanut sen aikana paljon, niin henkisesti kuin fyysisesti. Taaperosta on tullut iso poika, strategisin mitoin 14kg ja 95 senttimetriä. Mutta kuitenkin hän on edelleen niin kovin pieni ja (onneksi) tarvitsee meitä vanhempia vielä monessa käänteessä.

Leevistä on kasvanut ihana hassuttelija, jolta harvoin loppuu energia. Iltaisin saamme seurata Leevi-showta tanssiliikkeineen ja usein kuuntelemme hänen sulosointujaan. Leevin lempilauluja ovat iskän opettamat futishymnit, joita hän osaakin jo aikamoisen repertuaarin.

Leevi on sosiaalinen kaveri, mutta pitää suomalaiseen tapaan fyysistä etäisyyttä. Kivoimpia leikkejä on kavereiden kanssa juoksentelu, kaatuilu ja hassuttelu sekä autot. Niin, autot, niitä tämä herra rakastaa yli kaiken. Autoja, autoja, autoja, niitä ei koskaan voi olla liikaa. Leevi ei perusta kirjoista niin kovasti kuin äiti toivoisi, hänen lempilukemistaan ovat lelukatalogit… Mikä sen sijaan ilahduttaa tämän äidin mieltä on Leevin kiinnostus kokkailuun, hän toimii mielellään sous chefinä.

Luonteeltaan Leevi on herkkä, hän aistii muiden tunnetiloja ja menee helposti itse niihin mukaan. Hän pahoittaa mielensä herkästi, mutta ei onneksi ole pitkävihainen. Hän ei tykkää muiden lasten itkusta tai liiasta metelistä muutenkaan. Toisaalta Leevi on myös hyvin sisukas, jos hän jotakin haluaa, siirtää hän vaikka vuoria sen saadakseen.

Leevin lempiruokaa ovat puuro ja pasta. Muuten tämä vuosi on mennyt edellisiä nirsommissa merkeissä eikä ruoka ole maistunut entiseen tapaan. Herkut sen sijaan ovat, Leevi on päässyt jätskin ja kakun makuun…

Isoveljen rooliin Leevi on pujahtanut pikkuhiljaa. Aluksi hän oli hyvin välinpitämätön Niiloa kohtaan, nykyään jo yrittää hieman viihdyttääkin jos sille päälle sattuu ja huolehtii, että Niilolla pysyy lelut lähettyvillä ja masu täynnä.

Kuuluisa uhma on todellakin löytänyt myös meidän taloutemme, mutta onneksi Leevi yleensä uhmailee tilanteissa, joissa siihen on melko selkeä syy – väsyttää, nälättää, joku hoputtaa tai pitää tehdä jotain mitä ei huvita. Kyllähän sitä itsekin tulee käyttäydyttyä huonosti näissä tilanteissa harva se päivä, vaikka aikuisena minun pitäisi osata toimia paremmin.

Päiväsaikaan tätä duracellia on vaikea saada napattua kainaloon, mutta öisin hän tarvitsee paljon läheisyyttä ja turvaa. Viimeiset puoli vuotta Leevi on nukkunut enimmäkseen iskän kainalossa emmekä varsinaisesti ole pitäneet kiirettä siirtää häntä yksin nukkumaan. Taidamme olla liian laiskoja.

Leevi on jo tottunut reissaaja – hän yöpyy mielellään hotelleissa ja matkustaminen on aina yhtä jännittävää. Kieli vaihtuu lennosta suomen ja saksan välillä. Englantia on opeteltu telkkarin välityksellä ja tietysti meitä vanhempia kuunnellen, enää ei parane kuvitella, ettei Leevi ymmärtäisi mistä puhutaan. Leevin lempisarjoja tällä hetkellä ovat Pipsa Possu, Ryhmä Hau ja Chuggington, ja tietysti ikisuosikki Autot-elokuva.

Leevi on sekoitus isänsä hassuttelua ja häpeilemättömyyttä ja äitinsä herkkyyttä ja jääräpäisyttä. On oikeastaan hyvin vaikeaa pukea sanoiksi meidän ihanaa Leeviä – hänen persoonansa pitää kokea.

Onnea rakas Leevi! 💛

So the time flies and our big boy Leevi is already 3 years old.

Even a lot of things have changed, toddler has become a kid who can manage a lot of things almost by himself, some things don’t seem to change at all. Those are his love for cars and porridge.

This year really changed Leevi’s life, as he became big brother. He’s slowly getting used to his new role and the fact that there’s someone else sharing the attention.

Famous tantrum has reached our household too that’s for sure, but we all are managing it pretty alright. Leevi gets furious usually for a reason: if he is tired or hungry, someone tries to hurry him or doesn’t do what he wants. So basically the same reasons why I get mad. He is such a Duracell bunny during the day that it is difficult to get him to slow down, but at night he turns into a cuddly little bear, who doesn’t wanna sleep alone.

Leevi is such an amazing character, I can see both of us parents in him. He is so funny, goofy and brave like his father and sensitive, steamy and stubborn as his mother. It’s actually not easy to describe him at all, you need to experience it by yourself. 😅

Happy birthday dear Leevi! 💛

Puolivuotias Niilo

6 kuukautta ja 6 kiloa, nämä molemmat rajapyykit meidän Niilo saavutti tänään.

Maailman söpöin vauva (tottakai!), joka katselee ympäristöään aina yhtä tarkkaavaisesti suurilla sinisillä silmillään, höpöttää lakkaamatta, ihailee isoveljeään, nauraa iskän jutuille, rakastaa äitin tissiä ja pehmopupuaan. Mitä hurjempi meno, sitä kovempi kikatus, Niilo on veljensä kaltainen hurjapää.

Kuusi kuukautta unettomia öitä, stressiä ja huolta, mutta myös rakkaan söpöliinin ihailua, pusutteluhetkiä ja uuden oppimista – meille kaikille. Kaikki sen arvoista, että olemme saaneet tutustua tähän ihanaan poikaan. ❤

Onnea Niilo! Hyvä me vanhemmat!

6 months and 6 kilos, those were the milestones Niilo reached today.

Our Niilo is sincerely the cutest baby in the whole world. He is constantly monitoring his surroundings with his big blue eyes, chatting happily, admiring his big brother and smiling at daddy’s funny jokes. The harder you jump and shake, the more he laughs, Niilo is fearless like his brother. The soft side of him loves mama’s boobs and snuggling with his toy bunny.

Six months of sleepless nights, stress and anxiety, but also hours of admiring Niilo’s awesomeness, endless kisses and hugs and everyday learning something new – all of us. Getting to know this amazing boy is worth everything! ❤

Congratulations Niilo, good job parents!

Lapsen päätösvalta

Ylen uutisissa eilen ollut psykologin haastattelu lapsen neuvotteluoikeudesta on täyttänyt sosiaalisen mediani.

Myönnän käyttäväni konditionaalimuotoa hyvinkin paljon puhuessani lapsilleni, mahdollisesti liikaakin ja olenkin pikkuhiljaa huomannut, että tietyissä tapauksissa tiukka kehotus toimii kysymystä paremmin. Niissä tilanteissa, joissa lapsella ei ole mahdollisuutta päättää tai vaikuttaa päätökseen, on turha antaa hänelle sellainen kuva.

En kuitenkaan itse ole samoilla linjoilla ko. psykologin kanssa, siitä mitä ovat nämä “aikuisten asiat”, joissa lapsella ei saisi olla päätäntävaltaa. Mielestäni on epäreilua ja kummallista, jos aikuinen saa aina päättää lapsen elämään liittyvistä asioista, kuten siitä milloin hänen tulisi syödä, lähteekö hän ulos, mitä hän pukee päällensä tai milloin nukkuu. Mielestäni nämä ovat asioita, joissa aikuisella on mielipide, lapsella ehkä toisenlainen ja näistä asioista voi neuvotella ja keskustella. Vertaa, vaikka jos joku käskisi sinua syömään kun sinulla ei ole nälkä, pakottaisi räntäsateeseen kun mieluummin lukisit kotona lehteä, käskisi sinua pukemaan päällesi vaatekappaleen, joka riitelee tämänpäiväisen mielentilasi kanssa tai pakottaa sinut syömään ruokaa, jota ei yhtään tee mieli. On reilua pyrkiä kohtelemaan lasta kuin ihmistä, joka hän on.

Se, että lapsen kanssa neuvotellaan asioista, ei tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi rajoja. Turvallisuuden suhteen rajat ovat selkeitä ja aikuinen ne päättää, koska lapsella ei ole tarvittavaa ymmärrystä seurauksista. Mutta silloinkin, pelkän käskyn sijaan, pyrin selittämään lapselle miksi ei ja mitä voisi tapahtua, jotta hän voi sitten myöhemmin käyttää omaa järkeään arvioidessaan tilannetta. Myös tietynlaisten kohteliaiden käytöstapojen suhteen ei neuvotella, mutta asioista voidaan silti keskustella – ruokaa ei heitetä lattialle, leluja ei viedä toisen kädestä jne. On kuitenkin hyvä välillä päivittää omia ajatuksiaan siitä, missä ne rajat kulkevat ja miksi, voisiko niistä neuvotella, jos ne eivät lapselle sovi. Toisinaan huomaan pitäväni kiinni periaatteesta vain periaatteen vuoksi.

Itse uskon, ettei pieni lapsi manipuloi ja testaa vanhempiaan siinä mielessä kuin nämä termit usein ymmärretään. On tärkeää nähdä tilanne lapsen kannalta ja usein käskeminen ärsyttää kiukkuavaa lasta entistä enemmän. Itsellänikin nousee karvat pystyyn siitä, jos joku käskee minua tekemään jotain – en varmasti tee! 😅

Perheellä voi olla yhteinen ruoka-aika, mutta jos lapsi toistuvasti kieltäytyy tulemasta pöytään, voisi hänet ehkä ottaa mukaan päätöksentekoon ruokailun ajankohdasta. Pöydästä saa poistua, kun on valmis, koska en halua pilata omaa ruokailuhetkeäni pakottamalla lasta istumaan yhtä pitkään kuin muut. Jos lapsi kieltäytyy syömästä, voi hänelle mielestäni antaa muutaman helposti toteutettavan vaihtoehdon (meillä usein puuro, jos ruoka on jotain josta Leevi ei pidä), jos hän ei ole saanut osallistua päätöksentekoon siitä mitä tänään syödään. Tai jos lapsella ei ole nälkä, saa hän puolestani syödä hänelle sopivana ajankohtana. En voi sanella milloin kenelläkin on nälkä. Illalla lapsen voi hyvin antaa leikkiä vielä hetken, jos hän ei ole valmis nukkumaan. Useimmiten vastustelu loppuu hetken päästä, kun lapsi kokee, että saa itse vaikuttaa asiaan.

En ymmärrä sitä, kun sanotaan, että minunkaltaiseni vanhempi antaa lapsen päättää kaikesta. En minä anna, me päätämme yhdessä, koska kyseessä on meidän molempien elämä – tilanteesta riippuen joskus minä päätän, joskus lapsi ja useimmiten pääsemme yhteiseen kompromissiin, kuten muissakin ihmissuhteissa.

Mutta kuten sanoin, käytän kysymysmuotoa tahattomasti välillä myös silloin kun vaihtoehtoja ei (omasta mielestäni) ole, mikä ei varmaankaan ole järkevää. Huomaan kyllä, että joskus lapsi tarvitsee suoran kehotuksen. Esimerkiksi lähtötilanteissa meillä ei kysymykset toimi vaan ainoastaan jämpti “nyt mennään”, sen jälkeen siis kun olemme yleensä yhteistuumin päättäneet lähteä ulos.

Mitä mieltä sinä olet? Saako aikuinen päättää lapsen asioista vai pyrittekö päättämään yhdessä?

There’s been an interview of a psychologist in the Finnish morning TV yesterday and this interview has filled my Facebook feed today. This psychologist says that you shouldn’t give a child power to decide about things that adult should decide about, like eating, sleeping and so on. He thinks using conditional form when talking to children is dangerous.

I don’t really agree with him. I like to think that children are humans, just like we adults are, and they have a right to decide when and what they want to eat, when they are tired, what they want to wear and whether they want to go out or stay in (in Finland the culture says you must go out to park or playground at least once a day, no matter the weather). Of course, adult has the knowledge of what is healthy to eat, how much sleep should a child get and what is a reasonable outfit for today’s weather. But I think child should have a say in that, it is his life after all. Adult can explain why one is better than another and give reasonable options.

In safety related things there isn’t space to negotiate and then I do believe it is better to tell and not ask. Sometimes in other situations too I notice that it is difficult for the child to make a decision, so I tell him what we are going to do now. For example with Leevi leaving is always challenging and then only “we go now” works (after perhaps we have decided together to go somewhere). I admit that sometimes I use a question form in situations where there is no space to decide, and that probably isn’t good. But usually I catch myself doing so and correct.

I don’t like when some people seem to think a parent like me let’s children decide everything. I do not – we decide together whenever it is something that has to do with both of us. Sometimes I get to decide, sometimes the child, but usually we come up to a compromise, just like with any other relationship. I think it is important to see the child’s point of view too. I at least hate if someone orders me to do something, I’d rather be asked.

All in all, I believe in negotiating, explaining and listening. I believe that this way we avoid unnecessary drama and my child becomes empathetic person who takes into account other people’s opinions too.

What do you think? Do children have too much power in decisions?

Allerginen vauva

Kyllä se on nyt täyttä totta – meidän Niilolla on selkeästi allergioita. Se mille kaikelle hän on allerginen, ei ole vielä selvinnyt, eikä varmaankaan tule hetkeen selviämään, allergiatestit kun näin pienten kanssa ovat useimmiten joka tapauksessa negatiivisia.

Kuten kirjoitin alkukesästä, olen ollut koko kesän imetysdieetillä, joka aluksi oli hyvinkin tiukka. Nyt poissa ruokavaliostani ovat edelleen maito, muna, soija, nauta, kana, kaura, kaakao, kofeiini, kukkakaali ja bataatti. Perunaa ja paprikaa syön hyvin pienissä määrin, jos välttäminen on hankalaa. Kalaa kokeilin n. viikko sitten, eikä siitä yhdestä kerrasta tullut (kai?) mitään, joten uskoisin että kalaa voin silloin tällöin syödä. Selkeitä oireita Niilolle on tullut soijasta, kaurasta, bataatista, kaakaosta ja kofeiinista, muita en ole vielä ehtinyt testaamaan, koska testaaminen on hyvin hidasta. Täytyy aina odottaa oireiden paranemista ennen uutta kokeilua ja siihen voi mennä viikkojakin.

Viime viikolla matkustimme Niilon kanssa Helsinkiin arvostetulle allergialääkärille. Hän vahvisti epäilyni heti – poika on allerginen. Käynti oli tehokas ja saimme joitakin ohjeita kuinka jatkaa tästä eteenpäin, mutta jälkeenpäin ajateltuna olisin toivonut enemmän. Lääkäri oli hyvin huolissaan Niilon kasvusta (kuten he kaikki tuntuvat olevan), joten hän määräsi puuron aloitettavaksi välittömästi. Nyt olemme sitten hissukseen maistattaneet hirssipuuroa – kolmen päivän perusteella se näyttäisi sopivan. Ellei oireita ilmaannu, alamme testaamaan öljylisää loppuviikosta. Kun sopiva puuro ja öljy on löydetty, aloitamme maitohappobakteerit, kaikki kun täytyy pitää erillään toisistaan mahdollisten oireiden takia. Maitohappobakteerit olisi pitänyt aloittaa jo kauan aikaa sitten, valitettavasti meidän oma lääkärimme ei niitä suositellut enkä sitten omin päin ole uskaltanut antaa, vaikka olenkin lukenut niitä suositeltavan.

Tällä hetkellä en siis itse voi kokeilla mitään uutta ruokavaliooni, etten sotken Niilon kiinteiden aloitusta. Saa nähdä milloin seuraavaksi pääsen lisäämään ruoka-aineita. En oikeastaan kaipaa noista testaamattomista kuin suklaata, totuinhan jo vegaanihaasteen aikana siihen, etten käytä eläinperäisiä tuotteita. Soijan ja kauran menetys sen sijaan kirpaisee, vaikka näköjään niitäkin ilman voi elää. Saadessani pari viikkoa sitten maissi(tärkkelykse)n takaisin, löysin onneksi hyvän kookosjogurtin, jolla täyttää jogurtin mentävää aukkoa mahassani. Kotona kokatessani en ole ollut rajotuksista kovinkaan stressaatunut, ravintolassa käyminen on sen sijaan muuttunut melko tylsäksi ja puuduttavaksi – olen syönyt falafeleja ja hummusta enemmän kuin yhden elämän tarpeiksi. Tulevat reissut jännittävät: miten mahtaa appivanhemmilta sujua maidoton ja munaton kokkailu, tai löytääkö baijerilaisen pikkukaupungin ravintolasta mitään vihreää salaattia ravitsevampaa, ymmärtävätkö ihmiset, että en ihan oikesti voi syödä jotain jossa on vain ihan vähän kermaa tai voita. Lisäksi Niilon kiinteät stressaavat melkoisesti. Olisin mielelläni antanut hänen tutustua ruokaan huolettomasti sormiruokaillen, mutta nyt joudummekin miettimään jokaisen lusikallisen, ainakin aluksi. Toivotaan, ettei Niilo ole kovin monelle ruoalle allerginen ja pääsemme asiassa pian eteenpäin.

So we’ve got a confirmation that Niilo is allergic to some foods. How many, that is still a mystery. I started a breastfeeding diet in the beginning of the summer to know whether there’s something I eat that causes Niilo allergy symptoms (puking, green poo, rash, restless sleeping, cramps). Over the summer it has gotten clear that there is at least few things his body reacts to – soy, oat, sweet potato, cocoa and caffeine for sure. There’s also some other stuff that I’m avoiding, and it is still unclear whether those cause him something or not. These unclear things are milk, egg, beef, chicken and cauliflower. I can eat small amounts of potato and paprika, and corn in the form of corn starch at least.

It hasn’t been that difficult to avoid many of these things, as I already got used to it with the vegan challenge in the beginning of the year. At home I still find interesting things to cook, but in restaurants I’m getting pretty bored. I’ve eaten enough falafel and hummus for a lifetime. Losing soy and oat from my diet has been annoying, and I do really crave for chocolate.

Last week I decided to look for help from an allergy doctor in Finland. The visit was reassuring me that I’m not crazy, Niilo really is allergic and is suffering from the symptoms, but the visit was also very quick so I felt a bit empty after. This doctor, like our own here in Estonia, was very worried about Niilo’s growth (we are not so worried as Leevi also grew slowly) so her biggest concern was to find some solid food for him, not to find out why he cannot sleep. She adviced us to start porridge and add oil to it. But because of the allergies, we have to take it super slow. Now we’ve been testing millet porridge for few days and it looks like it might fit. Next is the oil. Then we have to start giving him very strong probiotics, which should have been started long time ago. But unfortunately our doctor didn’t think it’s necessary and I was too afraid to do it on my own. Perhaps they could have helped already…

I must say I’m worried and stressed about starting solid food for Niilo – now I have to keep count of my eating and his. And I can’t try anything new for myself anytime soon. We are travelling in 5 weeks or so, and it’s not gonna be easy to be totally milk and egg free. I’m also sad that we cannot let Niilo explore food freely by himself, but everything needs to be controlled. Hopefully these allergies aren’t as many as I fear and we can soon get back to our normal eating habits. And hopefully those nights miraculously get better soon too.

Perhe uneton

Tämä postaus on jatkoa edellisestä blogistani löytyvälle kirjoitukselle vauvavuoden unettomuudesta. Luin kirjoituksen uudestaan virkistääkseni tällä hetkellä hyvin hataraa muistiani siitä mikä meno Leevin kanssa on ollut. Samaistun tähän kahden ja puolen vuoden takaiseen postaukseen sataprosenttisesti, valitettavasti.

Niilo on alusta asti väännellyt ja itkeskellyt aamuyöt – viiden jälkeen viimeistään alkaa show, jonka perimmäistä tarkoitusta en ole vieläkään ymmärtänyt. Vuoroin olen uskonut sen olevan ilmavaivoja, refluksia tai vain haluttomuutta nukkua. Kunpa vauvat osaisivat puhua, koska minä en ainakaan tajua hölkäsen pöläystä tästä kommunikointimuodosta.

Nyt nuo muutamalla syömisellä ja varhaisaamun jumpalla selvityt yöt vaikuttavat kaukaiselta utopialta, melkein ideaalilta, verrattuna viime viikkojen tilanteeseen. Uusi normi on herätys tunnin välein alkuyöstä ja parinkymmenen minuutin välein loppuyön. Pohjanoteeraus (tähän mennessä) oli viime yö, jolloin en saanut Niiloa nukkumaan välillä 02-06. Siinä tuli muutamat turhautuneisuuden kyyneleet vuodatettua, voitte uskoa. Pidempiä päiväunia ei tämä kaveri ole koskaan nukkunut, paitsi välillä tissistä huikkaa ottaen, mutta nyt nuokin unet ovat menneet karmeaksi sähellykseksi. Että yritä siinä sit nukkua kun vauva nukkuu.

Ja jälleen kerran, kuten Leevin kanssa, olemme pohtineet päämme puhki, mikä h^*$*$&i mättää, kun yritämme tehdä kaiken niin kovasti oikein. Niilosta lähtee yöllä nykyään aivan karmea meteli, luulin ensin että mahaan tai kurkkuun sattuu allergioiden ja puklailun johdosta niin paljon. Mutta viime yönä vaikutti siltä, että kyseessä on vain tämän astetta temperamenttisemman kaverin tyytymättömyyshuuto, joka raikaa jos maitoa ei tule tissistä tarpeeksi nopeasti tai ei huvita enää maata paikallaan. Koska kun lopulta luovutimme ja iskimme valot päälle, oli kaveri yhtä hymyä…

Että mikäköhän siinä on, että kahden unta rakastavan ja (ennen) hyväunisen ihmisen lapsista tulee tällaisia levottomia duracell-pupuja, jotka eivät turhaan halua tuhlata aikaa nukkumiseen? Vai onko vika meidän nukkumistavoissamme (halusin kovasti luottaa siihen, että vauvan / lapsen lähellä pitäminen palkitsee, mutta ilmeisesti ei), minun maidossani (jonka haluan vakaasti uskoa olevan yhtä hyvää kuin kenen tahansa) vai sittenkin allergioissa (joita selvitellään torstaina lääkärin kanssa)?

Valittaa ei sais, kun on saanut kaksi ihanaa, maailman söpöintä lasta, mutta onhan tää nyt aivan perseestä…

Right now, I’m way too exhausted to translate the whole text. Again, we have created a baby who doesn’t know how to / want / or can’t sleep. You can read my text about Leevi’s baby year here. I don’t know, we don’t know, what we are doing wrong when we are so hard trying to do everything right. And don’t come saying it’ll get easier, because I know that that takes a looooong time in this family. I don’t want to complain, but oh yes, I do, because this is some f^#%#d up shit.

Ensitunnelmia kahden lapsen äitiydestä

“Kaksi menee siinä missä yksi”, tämän sanonnan lienee kuullut aika moni. Vaikka en ihan allekirjoitakaan tuota, niin näen siinä kyllä pointin. Olen huomannut asioiden lutviutuvan helpommin toisen lapsen kohdalla, ainakin näinä ensi kuukausina.

Sen sijaan voisi olla sanonta, “toinen menee vähän vasurilla”, tosin näin ei ehkä ole korrektia sanoa, varsinkaan jos perheen isä on vasenkätinen. Ja tokihan toisesta pidetään aivan yhtä hyvää huolta kuin ensimmäisestä, hieman vähemmän fanaattisesti vain. Varsinkin ensimmäisen kuuden viikon ajan tuntui, että vauva vaan tulee mukana ja kaikki huomio keskittyi esikoisen kipuiluun ainoan lapsen aseman menettämisestä. Vauva roikkui tississä lähes 24/7, mutta varsinainen haaste oli hän jonka olisi jo “pitänyt” oppia hieman itsenäisemmäksi.

Edelleen kolmen kuukauden iässä vauva sujahtaa helposti kantoreppuun ja on siinä enemmän tai vähemmän tyytyväinen samalla kun hoidat kaikenmaailman arkiset puuhat kokkauksesta vessakäynteihin. On vaikea enää ymmärtää mikä siinä esikoisen vauva-ajassa niin vaikeaa oli, tämähän on helppoa kuin heinänteko (jonka helppoudesta tai vaikeudesta minulla ei ole pienintäkään käsitystä), ainakin kun verrataan taaperoon. Vauva ei juokse karkuun, vauva ei väitä vastaan, vauvan kanssa ei tarvitse painia, eikä hänen jälkiään korjata ympäri huushollia. Jos väsyttää, isket vauvalle tissin suuhun ja itsellesi korvatulpat päähän ja suljet silmät – vauva ei karkaa sängystä tökkimään pistorasioita ja tyhjentämään kaappien sisältöjä. Ainoastaan silloin kun esikoinen satuttaa itsensä, tai jostakin muusta syystä kaipaa lohdutusta, huomaan etten taivukaan apuun yhtä helposti kuin ennen.

Esikoisen kanssa stressattiin kasvua (kuten myös tämän toisen, mutta ehkä hieman vähemmän), sterilisoitiin kaikki lattiasta kattoon, pohdittiin miten hänet saa siirrettyä pinnasänkyyn ja tavattiin tietoa kehityksestä “eikö se vieläkään käänny, milloin tulee ekat hampaat” jne. Toisen kanssa sterilisoin tutit kerran ennen ensimmäistä käyttöä, sen jälkeen homma jäi arjen jalkoihin, vaikka tutit ovat käyneet mm. esikoisen suussa. On opittu, että nukkuvan vauvan siirtely on hullun hommaa eikä moista kannata yrittääkään. Huomataan eräänä kauniina aamuna, että hei sehän hymyilee tai että kappas tyyppihän osaa jo kääntyä!

Vaikka meno on väsynyttä eikä haasteiltakaan ole vältytty ja välillä kaikki itkevät kuorossa, niin tunnen jotenkin niin sanotusti puhjenneeni kukkaan vauvan syntymän jälkeen. Kuopus sai minut tuntemaan itseni äidiksi, sillä tavalla kuin miltä kuvittelin äitiyden tuntuvan. Ennen hänen syntymäänsä olin jotenkin hukassa roolini kanssa. Tuntuu kuin toisen lapsen kohdalla kaikki olisi loksahtanut paikoilleen ja osaan olla eri tavalla äiti myös esikoiselle. Tunnen itseni vihdoin itsevarmaksi tässä roolissa ja olen ylpeä saadessani olla näiden ihanien lasten äiti.

“Two goes as well as one” is a Finnish (?) saying parents hear a lot. Even though I don’t fully agree with this, I see the point now. I’ve noticed that with second child things seem more relaxed than with the first, at least during these first months.

Instead the saying could go “the second one goes with left hand”, but I’m not sure if this is appropriate thing to say, especially when the dad is a leftie. And of course, we take as good care of the second as the first, just a little less fanatically. Especially the first six weeks felt like the baby just comes along, while we are attending attention seeking big brother, who was scared to lose his place. Baby was hanging on the boob 24/7, but the one really keeping us busy was the one who “should have” gotten already more independent.

Still at the age of three months the baby goes along in the carrier, more or less happy, while I do daily routines from cooking to going to toilet. It is difficult to see now why Leevi’s baby year seemed so challenging. Baby is so easy compared to a toddler. Baby doesn’t run away, baby doesn’t disagree, you don’t need to wrestle with him or clean the whole house after him. If I’m tired I simply lay down, put the boob in baby’s mouth and close my eyes. Baby doesn’t escape from the bed to stick his fingers in the power sockets or to empty all the closets. Only when Leevi hurts himself or otherwise needs hugs and kisses, I notice that two doesn’t go as well as one.

With the first one, we stressed about the growth, sterilized _everything_, wondered how on earth do you get the baby sleeping in his own bed and we constantly waiting for him to grow bigger. With the second one, I sterilized the pacifiers once before use Even they’ve been everywhere, for example in Leevi’s mouth. We have learnedthat moving a sleeping baby is madness and accepted he just needs to be close to someone. Weeks go by and one day you notice that the baby has learned to smile or turn without you stressing about it.

Even though we are tired and haven’t been able to avoid challenges, I feel like I’ve blossomed after getting a second child. Now I feel being a mother how I always imagined it to feel like. Before Niilo was born I was somehow lost in my new role. After he was born everything seemed to find its place and I’m better mother also to Leevi. Finally I feel confident to be a mother of these two wonderful boys.

Imetysdieetti

Onko imetysdieetistä apua vauvan oloon vai onko se vain vainoharhaista hullun hommaa? Tätä oon miettinyt viime viikot.

Imetysdieetillä siis tarkoitetaan imettävän äidin ruokavalion rajoittamista niin että siitä eliminoidaan kaikki vauvalle suolisto- tai iho-oireita aiheuttavat ruoka-aineet.

Itse halusin testata josko tässä olisi avain onneen – vähemmän puklua ja vatsavaivoja, parempia öitä. Kuten yleensä, ei tämäkään ollut vastaus kaikkiin kysymyksiin ja ongelmiin, mutta tulipahan sekin kortti käännettyä. Niilo on lähes kokonaan lopettanut puklailun ja muutenkin vatsan toiminta on normaalimpaa nyt kuin syödessäni kaikkea, mutta levottomiin (aamu)öihin dieetti ei valitettavasti ole tuonut helpotusta.

Olen nyt lähes kolme viikkoa pitänyt lautaseltani poissa maidon, munan, soijan, naudan, vehnän, ohran, rukiin, kauran, maissin ja kaakaon. Lisäksi olen huomannut, että kofeiini, paprika, kukkakaali ja kala eivät tee hyvää vauvan masulle. Yllättävän nopeasti tähän erikoisruokavalion maailmaan solahtaa, vaikka hauskaa se ei useinkaan ole. Eilen osallistuin tilaisuuteen, jossa pöydät notkuivat herkuista, joihin en voinut koskea. Myös ruoanlaittorumbaa helpottavat take away-ateriat eivät ole enää itsestäänselvyys.

Nyt uskoisin, että olisi aika alkaa testailemaan mitä ruoka-aineita Niilon vatsa kestää, koska tarkoitus ei tietenkään ole turhaan välttää mitään. Tämä vaan onkin aikamoista salapoliisityötä, ja minua suoraan sanottuen hieman hirvittää. En oikein jaksaisi tätä olojen analysointia enää ollenkaan, mutta tuntuu, että kun siihen on kerran lähdetty niin olisi hölmö heittää kaikki tehty työ hukkaan.

Joka toinen päivä olen vakaasti sitä mieltä, että tällä diettaamisella on tarkoitus, että se vaikuttaa positiivisesti Niilon vointiin. Joka toinen päivä taas mietin kuvittelenko kaiken, olenko taas hurahtanut johonkin ihan turhanpäiväiseen, aiheutanko ekstra-stressiä koko perheelle…

Ehkäpä voin sitten muutaman kuukauden päästä kertoa, oliko tämä (hullun)homma aivan turhaa vai oliko sillä jokin tarkoitus.

Veljesrakkautta osa 1

Jo 2,5 kuukautta Niilon syntymästä! Aika menee hurjaa vauhtia eikä perässä pysy ollenkaan. Piti ihan kalenterista laskea kuinka monen viikon ikäinen Niilo nyt onkaan (esikoisen kanssa jokaista viikkoa juhlittiin erikseen) – 12 viikkoa!

Ensimmäinen kuukausi uuden pikkuveljen kanssa oli Leeville hieman haastava – hän oli melko välinpitämätön Niiloa kohtaa, mutta vaati aikuisen huomion kellon ympäri. Toki ihan ymmärrettävää, että hänen piti varmistaa asemansa meidän vanhempien silmissä. Ettemme vain olisi unohtaneet häntä. Mutta raskasta se oli, ei käy kieltäminen. En tiedä miten olisin pärjännyt nuo ensimmäset viikot yksin ja onneksi ei tarvinnutkaan. Sitten yhtäkkiä eräs kaunis päivä huomasimme Leevin keskittyneen leikkimään ihan yksinään. Ah, mikä helpotus, vaikka ei hän koskaan ole kovin kauaa ilman aikuisen seuraa viihtynyt. Mutta 15 minuuttiakin jo helpottaa.

Olin varsinkin aluksi hyvin varovainen puhuessani Leeville Niilosta, koska hänestä näki, ettei hän tykännyt veljen läsnäolosta. Vauvan itku sai hänet juoksemaan toiseen huoneeseen. En ole varma oliko lähestymistapani paras mahdollinen, sillä vauvan kasvaessa olen huomannut, että Leevi kyllä haluaa huomioida vauvaa, jos häneltä pyytää apua. Edelleen kuitenkin huomaan pitäväni pojat suurimmaksi osaksi erossa toisistaan, koska en halua koko ajan kieltää esikoista tai käskeä häntä varomaan. Toisaalta silloin kun veljekset ovat olleet lähekkäin on Leevi suurimmaksi osaksi ollut hyvin helläkätinen ja suloinen isoveli. Mutta mitään hoivaviettiä hänellä ei kyllä näytä olevan.

Kiusaa Leevi on tehnyt tuttia varastaen ja Niilon tavaroita heitellen, mutta yritämme jättää nämä mahdollisimman pienelle huomiolle. Toivottavasti hän ei jatkossakaan näe tarvetta tämän vakavammalle kiusanteolle. Suurimmaksi osaksihomma on kuitenkin luistanut ihan mallikkaasti – kahden aikuisen läsnäollessa.

Nyt alkaakin sitten jännät ajat, kun Wolfi menee takaisin töihin ja minun täytyy selvitä edes muutamia tunteja päivästä näiden kahden kanssa yksin. Ensimmäinen viikko alkoi tositoimissa Leevin ollessa flunssassa, mutta olemme vielä kaikki hengissä ja hermotkin suurinpiirtein kasassa. Saa nähdä mitä tästä viikosta tulee, jos Leevi ei pääse ollenkaan hoitoon. Huomenna tavoitteeni on päästä poikien kanssa omaa takapihaa pidemmälle!

Time is flying and Niilo is already 12 weeks old (I had to count from the calendar, I had no idea 😅).

The first month was a bit tough with Leevi as he had to confirm he’s place in the family by seeking 24/7 attention. He really kept one of us busy all the time, and often it felt like the baby just went there on the side.

Then one day we realised that Leevi had been playing by himself for some minutes and from that moment things started to get a bit easier. Leevi never seemed exactly jealous about Niilo, more annoyed by the noise mostly. In the beginning he’d always go upstairs in his room when Niilo was crying. I deliberately have kept the boys more apart even I’m not sure if this is the best approach. It just seems easier to me not to be always telling Leevi how he should be careful and so on. In the beginning I tried to avoid mentioning Niilo too much, trying to keep Leevi’s life as much the same as it was before. But now when he is getting used to the new family member I’m more honestly telling him that I can’t do something right now, because I need to feed Niilo for example. You can see from Leevi’s face that he is not happy with the answer but he doesn’t say anything. So so far things have gone pretty good as long as someone’s keeping Leevi busy.

But now the real deal starts when Wolfi went back to work. This week has so far been a little bit more hardcore than I wished as Leevi has yet another cold and he cannot go to kindergarten. So far we are still all alive and somewhat sane.