Laiskasti liikunnallinen vai liikunnallisesti laiska?

Voin vihdoin tunnustaa sen, olen laiska. Ainakin mitä tulee liikkumiseen. Keksin tänään täydellisen tekosyyn fyysiselle laiskuudelleni – aivoni tekevät jatkuvasti niin paljon töitä, pohdin kaikkea koko ajan aivan liikaa, ettei kropasta riitä enää energiaa raskaisiin fyysisiin suorituksiin, kuten esimerkiksi taaperon kanssa sohvan ympäri juoksemiseen. Milloin sitten todella huomasin olevani fyysisesti laiska (kauhean negatiivinen sana, mutten keksinyt muutakaan)? Kun katson Wolfia työpäivän jälkeen jahtaamassa Leeviä ympäri kämppää, leikki jota en itse jaksaisi millään leikkiä. Omat lempileikkini kun eivät vaadi käden ojennusta suurempaa liikettä. Leevi tuntuu toistaiseksi pitävän iskän leikeistä enemmän, mutta ehkäpä on hyvä että hän oppii myös rauhallisempia tapoja viettää aikaa, kuten junaratailu, legojen rakentaminen, piirtäminen, kirjojen lukeminen tai ihan vaan haliminen ja kutittelu.

Joku saattaisi kuitenkin erehtyä luulemaan minua jopa urheilulliseksi, harrastanhan tälläkin hetkellä enemmän tai vähemmän hikistä liikuntaa noin viitenä päivänä viikossa. Kyseessä ei kutenkaan ole liikunnallisuus vaan tunnollisuus; tiedän että liikunta on hyväksi, joten innostun pakottaudun sitä säännöllisesti harrastamaan. Välillä, kuten nyt personal trainerin tekemän saliohjelman ja juoksulenkkien merkeissä, hieman tavoitteellisemmin, välillä vain kotona illalla joogaillen. Toki myös tykkään katsella lihaksikkaita, hoikkia ja vahvannäköisiä ihmisiä, minun silmääni siis kauniita, joten mikä olisikaan parempaa kuin nähdä sellainen omassa peilissään. Tämähän ei tietysti saisi katu-uskottavan nykynaisen syy liikuntaan olla, mutta niin se vain on.

Ja sama kai se on mikä syy sen pepun sohvasta nostaa, jos seurauksena on (terveellinen) liikunta. Useimmiten treenin jälkeen on kuitenkin hyvä fiilis. Mutta onko se fiilis parempi kuin se, jonka saa sohvannurkassa lempisarjan katselusta tai kirjan lukemisesta, tai ihanan ylellisten päiväunien ottamisesta. Ei välttämättä. Ainoastaan silloin kun minulla on liikunnallinen kausi, eli poden huonoa omaatuntoa “laiskottelustani”, koska minun pitäisi / kannattaisi / kuuluisi lähteä lenkille, sohvaperunointi ei tuo hyvää mieltä. Mutta jos annan itselleen luvan aivan rehellisesti löhötä hölkkäämisen sijaan, olen loppujen lopuksi yhtä onnellinen. (Joku tiedemies varmaan sanoisi tähän, että löhöämällä saa sydän- ja verisuonitaudin, juoksemalla ei, mutta ei nyt ajatella niin pitkälle.) Pidemmän päälle sohvaperunointi menee kuitenkin överiksi, jonka jälkeen on taas aika ryhdistäytyä (liikaa). Jojo-laihduttamisen sijaan olen siis jojo-liikkuja.

Toistaiseksi en siis edelleenkään ole sinut oman liikkumiseni / liikkumattomuuteni suhteen, niinkuin en oikeastaan koko elämäni aikana. Silloin kun en harrasta tavoitteellista liikuntaa vaan ihan vain sitä mitä huvittaa ja milloin huvittaa (eli kevyesti ja harvoin), tunnen olevani huono, epäterveellinen, laiska ihminen. Silloin kun taas hetkeksi innostun, kuten nyt, mietin mitä järkeä, jos en kuitenkaan jaksa pitää (liian rankoista) liikuntarutiineista kiinni muutamaa kuukautta kauemmin. Mitä järkeä tehdä jotain epämiellyttävää jos ei ole pakko. Tuntuu, että olen teinistä asti käynyt sisäistä taistelua asiasta. Lasken kuitenkin sen varaan, että ikä tuo viisautta tässäkin asiassa ja joku kaunis päivä löydän täydellisen balanssin. Ehkäpä joku päivä hyväksyn sen, että minä nyt vaan en ole erityisen liikunnallinen ihminen, eikä minusta tule fitness-mallia (rakkaus ruokaan on liikuntalaiskuuden lisäksi toinen hyvin varteenotettava syy sille miksi kesäkunto karkaa vuosi vuodelta yhä kauemmaksi).

Olisi hauska kuulla minkälainen suhde sulla on liikuntaan; tykkäätkö siitä oikeasti, hyväksytkö sohvaperunamaisuutesi ongelmitta vai taisteletko jostain ulkopuolelta tulevien vaatimusten ja oman mukavuudenhalusi kanssa, kuten minä? Mikä on sun laji? Tai mikä ei ainakaan ole?

I’ve now come into conclusion that I am without a doubt a lazy person. Lazy in the sense of physical movement. I figured out a perfect excuse for this too: my brain works so hard that there’s just no more energy for running around. I actually noticed my laziness (I don’t like this word, but couldn’t come up with a better one) while watching Wolfi running around and chasing Leevi after a long work day. This is one their favorite games, but I very rarely get myself to join. I just prefer games where I can sit (or even better, lay) down, like reading, building Duplos, drawing, driving with toy cars and trains, cuddling….

But despite of my physical laziness someone might even think me as a quite sporty person – I do after all exercise at this moment about five times a week. But I don’t do it out of joy, I do it because I am a very responsible person, and I know that exercise is good, so I must do it. Sometimes, like now, I do sports more regularly and sweaty, sometimes I just do yoga every once and a while. Apart from feeling the pressure that I should do sports, I also happen to think that muscular, slim and sporty-looking people are pretty, and what could be better than seeing one of those in the mirror? Of course this is not an acceptable thing to say for a modern grown-up woman…

Anyway, does it really matter what gets me up from the couch? I guess it doesn’t at least if I feel good after the exercise. Which I often do. But I also happily stay in my corner of the couch and watch my favorite TV-show, browse Facebook, read or even take a nap. The secret is to do it without guilt about what I should be doing, what a hard-working, healthy, strong person would be doing. Unfortunately every time sooner or later I do start to feel guilty and then I correct my behavior too much, which ends up not enjoying the exercise again. So I’m not yo-yo dieting, I’m yo-yo exercising.
So even now when looking fab is not on the top of my priority list anymore (but it’s undoubtedly still on it), I’m still struggling to find balance with doing sports. When I hardly do anything, I feel most of the time guilty about it, and when I do drag myself back to the gym and running, then I think “what’s the point of trying so hard really?” I would be so glad to find a way to exercise so that it would make me feel good everyday. And as a bonus would keep me healthy and fit. Maybe age brings wisdom about these things too, fingers crossed! Maybe someday I’ll accept that I’m not gonna become Sporty Spice like I always wanted. I’m just too damn comfort-seeking person (and love food too much, but that’s another story).

What is your relationship with sports and healthy exercising? Do you hate it or love it, ignore it or struggle with it? Is it part of your daily life or do you recognize the yo-yo effect? What is your kind of sport? And what is not?