Luukku 20 – Jouluperinteet muutosten tuulissa

Tämä postaus on 20. osa Ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Linkit muihin osallistuviin blogeihin löydät tekstin lopusta.

Sairastuvan perukoilla on hyvä viritellä joulutunnelmaa, joka tosiaan pääsi perheessämme riehuvan influenssaviruksen myötä hieman kolhiintumaan.

Joulu on aina ollut minulle tärkeä juhla – olen rakastanut sen tunnelmaa pienestä asti ja jopa parikymppisenä sinkkuna halunnut juhlia sitä kauden alusta loppuun täysin rinnoin (enkä nyt tarkoita pelkästään pikkujouluja). En myönnä, että edes lapsena tärkein asia olisi ollut lahjojen saaminen vaan kuusen valot, joulun tuoksut ja maut, rauhallisuus ja pysähtyminen. Ja perinteet.

Vielä jokunen vuosi sitten olin aivan ehdottomasti sitä mieltä, ettei jouluna saa matkustaa ja niinpä lapsuudenperheeni onkin aiemmin pysynyt visusti kotimaan kamaralla jouluja viettäessämme. Minulle on ollut myös hyvin tärkeää, että jouluaaton kulku on (meidän) perinteidemme mukainen ja ettei klassikkoruokia mennä sörkkimään. Harmaasuolattu kinkku ja Saarioisten laatikot tekivät joulun, sienisalaattia, graavilohta, mätiä ja suklaakonvehteja unohtamatta. Kerran äitini ehdotti kinkun sijasta kalkkunaa, mutta tyrmäsin ajatuksen täysin naurettavana.

Ulkomaille muuton myötä jouluihminen minussa alkoi pikkuhiljaa hiipumaan – en vain päässyt siihen lapsuuden tunnelmaan Puolassa saati Ugandassa. Kaikki näytti, tuoksui ja maistui erilaiselta eikä kellään ollut samoja muistoja kuin minulla. “Sinne päin”-makuisten ruokien syöminen ja Lumiukon tapittaminen netistä yksinään ei vaan ollut sama asia. Yritin saada Wolfia innostumaan meidän perinteistämme, mutta hänellä olikin omat mielessään. Porottavan auringon alla joulu tuntui hyvin kaukaiselta. Omien lasten myötä haluan kuitenkin taas ryhdistäytyä ja onhan joulutunnelmaan virittäytyminen täällä Tallinnassa muutenkin paljon helpompaa. Pikkuhiljaa muovaamme omia perinteitämme, ottaen palan Suomesta ja toisen Saksasta ja ehkä hippusen matkan varrelta.

Tänä vuonna olemmekin jo juoneet glögikiintiön täyteen, ihailleet Tallinnan joulumarkkinoita ja – valaistusta, leiponeet pipareita ja joulutorttuja, laulaneet joululauluja ainakin viidellä eri kielellä, koristelleet kuusen, avanneet joulukalentereita, saaneet lahjoja Nikolaukselta, ripustaneet jouluvaloja, tavanneet pukin vähintään kolme kertaa, sytyttäneet adventtikynttilöitä ja lukeneet joulukirjoja iltasaduksi. Innostus on mitä ilmeisimmin tarttunut myös Leeviin – hän kysyy noin kymmenen kertaa päivässä “onko nyt joulu?”.

Suurinta päänvaivaa perinteiden suhteen perheessämme tuottavat joululahjat. Tai siis eivät itse lahjat vaan niiden tuoja. Wolfin kotiseuduilla Pyhä Nikolaus (eli Joulupukki) tuo jotakin pientä 6.12 eli Nikolauksen päivänä. Jouluaattona lahjat kuusen alle käy tipauttamassa Christkind eli vauva-Jeesus. Omasta mielestäni Joulupukki on tietenkin ainoa oikea lahjojen tuoja. Saa nähdä miten poikien uskomus asiasta muotoutuu, vai uskovatko he kumpaankaan. Voi olla, että Leeville tuottaa pientä päänvaivaa, kun isovanhemmat ja muut Saksassa puhuvat lahjoja tuovasta vauvasta ja äiti ikivanhasta valkoparrasta.

Kuten mainitsin, on jouluruoalla ollut minulle iso merkitys, ja olinkin alunperin pettynyt huomatessani, että saksalaisella perheenpuoliskollani on tapana syödä melko arkisesti joulunakin. Jouluaattona pöydässä on bratwurstia, perunaa ja kaalia eikä jälkiruoista saati spesiaaliaamiaisesta ole puhettakaan. Tänä vuonna vietämme joulua Saksassa, mutta vuodesta suurin osa on muutenkin mennyt ruoka-asioiden suhteen normaalia niukemmin, joten en osaa harmitella asiaa. Eipähän tarvitse miettiä mitä voi ja mitä ei voi syödä… Riisipuuron haluan kuitenkin jouluaamuna keittää ja ehkä leipaista parit tortut myös, jos saan ainekset kasaan. Lupasin kuitenkin itselleni ottavani tämän joulun rentoutumisen kannalta ja pysyväni mahdollisimman paljon pois keittiöstä – saa nähdä miten se onnistuu.

Tuulettumista on muutenkin näkyvissä joulupöydän antimissa. Orastavan vegaaniuden myötä olen bongaillut joulureseptejä netistä ja lehdistä ja luulenkin, että ensi vuonna suomalainen joulupöytämme näyttää aika erilaiselta kuin menneinä vuosina.

Siitäkin huolimatta, että ideani perinteisestä joulusta on joutunut hieman taipumaan, on suomalaisessa ja saksalaisessa joulussa paljon samaa, joten perheriitaa ei tästä(kään) aiheesta ole saatu aikaiseksi. Toivon, että lapsillemme jää yhtä hyviä muistoja jouluista kuin minulla on omasta lapsuudestani, vaikka juhlan vietto paikka vaihtuukin joka vuosi.

Tunnelmallista ja enemmän tai vähemmän perinteikästä joulua kaikille!

Tästä pääset lukemaan muiden ulkosuomalaisten joulutunnelmia:

Luukku 1: Anniinan kulma / Italia
Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa
Luukku 3: Viinilaakson viemää / USA
Luukku 4: Maurelita / Ranska
Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti
Luukku 6: Suomalainen im Allgäu / Saksa
Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti
Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA
Luukku 9: Viisi kymppiä lasissa / Luxemburg
Luukku 10: Viherjuuria / Saksa
Luukku 11: Hollanninsuomalainen / Hollanti
Luukku 12: Tahdon Asiat / USA
Luukku 13: Matkani tuntemattomaan / Ruotsi
Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja
Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti
Luukku 16: Oh, wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days / Saksa
Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA
Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari
Luukku 19: Ruovesi blogi / Itävalta ja Unkari
Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro
Luukku 21: Heidin Italia / Italia
Luukku 22: À la Helvetia / Sveitsi
Luukku 23: One glass of milk, please / USA
Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii, USA

Advertisements

Expatin tukiverkosto

Lasten syntymien jälkeen ulkomailla asumiseen on tullut uusia ulottuvuuksia. Yksi niistä negatiivisimmista on tukiverkoston puuttuminen. Varsinkin tilanteessa, jossa perhe muuttaa muutaman vuoden välein, on luotettavan verkoston rakentaminen vaikeaa ja energiaa vievää.

Toki tiedän, ettei kaikilla kotimaassakaan asuvilla ole mahdollisuutta viedä lapsia hoitoon isovanhemmille tai muille sukulaisille tai ystäville sen useammin kuin meilläkään. Mutta joillakin ilmeisesti on. Sen näkee täällä Tallinnassakin – mummot ja papat ulkoiluttavat lapsia, kun vanhemmat ovat töissä tai tekevät jotain muuta.

Expatille ainoa paikallinen tukiverkosto on usein maksullinen, ja ainakin itse tunnun kasvaneen sellaiseen ajatukseen, ettei maksullisen lastenhoidon hyödyntäminen ole yhtä hyväksyttävää kuin sukulaisten apu. Sen lisäksi se tietysti maksaa, eli sen tarpeellisuutta tulee punnittua vieläkin enemmän kuin siinä tapauksessa, jos lapsi olisi vaikka isovanhemmalla hoidossa. “Onko tämä nyt oikeasti niin tärkeää, olenko varmasti nyt ansainnut tämän oman hengähdyshetken niin että jopa maksaisin siitä?” Eikä kaikilla ole edes varaa ottaa ulkopuolista apua. Lisähaasteena on löytää luotettava tyyppi, joka puhuu samaa kieltä lasten kanssa ja joka pysyisi maisemissa muutamaa kuukautta pidempään. Heitä ei välttämättä kasva puissa.

Onneksi Tallinna on lähellä Espoota, josta olen itse kotoisin ja jossa vanhempani edelleen asuvat. He pääsevät tänne kyllä, jos tositarve iskee. Mutta eivät vaikean yön jälkeen hetkeksi vauvaa viihdyttämään tai yhdeksi illaksi, jotta vanhemmat saisivat hieman kahdenkeskistä aikaa. Edestakaisiin matkoihin menee kuutisen tuntia, lautta-aikataulut täytyy ottaa huomioon eivätkä liputkaan toki ilmaisia ole. Olemme onnekkaassa asemassa siinä mielessä, ettei äitini ole enää työelämässä, joten hän voi periaatteessa tulla tänne milloin vain. Käytännössä hänellä on kuitenkin myös oma elämä.

Lääkärimme ehdotti kepeästi taannoin, kun näytin erityisen väsyneeltä, että äitini tulisi tänne joka viikonloppu lapsia hoitamaan. (Tässä uskon huomaavani suomalaisen ja virolaisen kulttuurin eron – täällä tuntuu olevan paljon yleisempää, että iso- tai isoisovanhemmat hoitavat lapsia ihan päivittäin. Todennäköisesti kyse on osaksi olosuhteiden pakosta.) Kepeästä äänensävystä huolimatta lääkäri tuntui olevan täysin tosissaan. Voitte varmaan arvata onko tämä käytännössä mahdollista?Äitini on kuitenkin tullut hätiin jo useamman kerran näiden haastavien kuukausien aikana, ja arvostan sitä todella. Lisäksi vanhempani, kuin myös Wolfin vanhemmat, hoitavat lapsia silloin kun käymme heillä tai he ovat täällä. Mutta kuten sanottua, mikään säännöllinen, arkielämää helpottava apu tämä ei valitettavasti ole.

Asia voisi toki olla toinen, jos asuisimme kauemmin aloillamme. Ajan kuluessa olemme myös täältä löytäneet muutaman ystäväperheen, jolle uskaltaisin jättää lapset ja joka heidät ottaisi vastaan. Mutta kyllä kynnys kysyä, varsinkin kun perheissä on pieniä lapsia jo ennestään, on suurempi kuin jos isovanhemmat asuisivat samassa kaupungissa. Erityisen hankalia ovat tilanteet, jolloin joku on kipeänä. Kipeitä lapsia ei voi lähettää toiseen lapsiperheeseen leikkimään sillä aikaa kun vanhemmat kuittailevat univelkojaan. Käytännössä Wolfi on joutunut olemaan pois töistä useamman kerran tilanteissa, joissa joko minä tai lapset ovat kipeitä, koska muutakaan apua ei ole. Onneksi hänellä on se mahdollisuus. Ja onneksi hän ei matkusta työssään, kuten monien muiden expat-perheiden vanhemmat. Wolfin työn puolesta perheitä tuetaan mielestäni ihan kohtuullisesti, mutta tässä kohtaa olisi ehdottomasti petrattavaa – lastenhoitoasioissa meidät jätetään aika lailla oman onnemme nojaan, vaikka työn luonteeseen kuuluen sen järjestäminen on tavallista hankalampaa.

Kaiken kaikkiaan expatin tukiverkosto tulee kalliiksi. Milloin palkataan nanny, milloin maksetaan isovanhempien matkalippuja, milloin varataan hotellihuoneita kahdenkeskistä aikaa varten. Jos yhden yön hinnaksi ilman niitä itse treffejä tulee jo 200 euroa, kuinka usein olisit valmis sen maksamaan? Haaveilen säännöllisesti siitä, kuinka voisimme soittaa isovanhemmille ja kysyä voisivatko he katsoa lasten perään vaikkapa huomenna, jotta pääsisimme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Tai että lapset yökyläilisivät, että saisimme koko talon itsellemme yhdeksi vuorokaudeksi. Tai kun olen itse kipeänä, että joku tulisi ja veisi lapset hetkeksi muualle.

Isovanhemmilla ja muilla perheenjäsenillä on erilainen side lapsiin kuin palkatulla avulla. Tämä vuoksi itselleni ainakin on helpompaa jättää lapset heidän hoiviinsa kuin nannyn. Ja onhan se eri asia kun lapset saavat luoda suhdetta sukulaisiinsa, samalla kun vanhemmat saavat omaa aikaa. Sama nanny kun ei todennäköisesti pysy lapsen elämässä kovin montaa vuotta.

Millainen on sinun tukiverkostosi?

Erään expatin virolainen ruokakori

Ulkosuomalaisten blogit-ryhmän haasteen innoittamana avaan teille tänään erään maanantaisen kauppakassin sisällön.

Tänään kassista löytyikin oikea lottovoitto blogipostausta ajatellen, nimittäin melkein viikon ruokaostokset. Yleensä pyrinkin kyllä käymään kaupassa (tai tilaamaan Prismasta) kerran viikossa isosti ja sitten hakemassa vain jotain pienempää, esim. lisää hedelmiä tai tuoretta leipää. Koen, että käytän silloin ruokaostoksiin sekä vähemmän aikaa että vähemmän rahaa. Mitään faktatietoa minulla ei tästä tosin ole. Tunnen myös suurta tyydytystä, jos saan lähes koko viikon ostokset tehtyä yhdellä kertaa.

Ruokakoristani löytyi tällä kertaa paljon vihanneksia ja hedelmiä, säilykkeitä, tofua, linssejä, Leeville soijajogurttia, Wolfille kefiriä, mehua, puurohiutaleita, muroja, vauvanruokaa, tortilla-aineksia ja oliiviöljyä. Kallein satsaus tällä kertaa oli tuo öljypullo. Kaappini eivät ole koskaan tyhjiä, vaan kuivakaapit ja pakastin on varustettu perusteellisesti peruskamoilla, kuten pastalla, riisillä, erilaisilla jauhoilla, säilykkeillä, kasvimaidoilla, mehulla, marjoilla ja pakastevihanneksilla. Täydennän näitä aina tarpeen mukaan. Tällä kertaa kaapit olivat melko täynnä, joten ostin lähinnä tuoretavaraa. Lasku pysyi kohtuullisena myös siksi, ettei vaipoille tai maidolle ollut tarvetta – nämä ovat varmaan kaksi suurinta menoerää kauppalaskussamme, tosin vaippalasku on pienentynyt Leevin oppiessa päiväkuivaksi ja Niilon käyttäessä suurimmaksi osaksi kestovaippoja.

Yleensä teen isommat ostokset joko Rimissä tai Prismassa. Spesiaalituotteita, kuten kookosjogurttia ja mantelimaitoa ostan lisäksi Selveristä ja Solaris-kauppakeskuksen ruokakaupasta. Ehkä eniten, verrattuna Suomen jättimarketteihin, ärsyttää että tarvitsemiani tuotteita täytyy juosta hakemassa ympäri kaupunkia ja ne ovat usein loppu. Tosin eipä jätti-Cittarissakaan ollut viimeksi mitään kookospohjaista jogurttia soijan ja kauran vallatessa hyllyt (normaalisti ilahtuisin valikoimasta kovasti, mutta soija ja kaura ovat edelleen imetysdieetin vuoksi poissa pelistä).

On vaikea verrata mikä ruokaostostottumuksissani on muuttunut ulkomaille muuton vuoksi, ja mikä muiden elämäntilanteen muutosten takia. Suomessa olen viimeksi elänyt sinkkuna sekasyöjätarjoilijana (lue: söin töissä), kun taas nyt olen kahden lapsen kotivegaaniäiti. Aiemmin kaipasin Suomen valtavia maitotuote- ja karkkivalikoimia, mutta pärjään nykyään mainiosti ilman. Jokainen maa missä olen ulkomaille muuton jälkeen asunut, on toki vaikuttanut ruokakorin sisältöön, koska eri maissa on eri asioita tarjolla. Suurin muutos on kuitenkin ollut se, että en ole vuoteen ostanut kotiin lähes mitään eläinperäistä, Wolfin aamujogurttia ja pizzajuustoja lukuunottamatta. Vielä viime vuonna ostin käsittämättömän määrän juustoja ja munia ja Ugandassa asuessa söimme liharuokaa lähes joka päivä. Puolan ajoilta muistan, kuinka hukassa olin täkäläisten maitotuotteiden kanssa yrittäessäni löytää rahkaa ja ruokakermaa. Mutta en oikeastaan muista tarkalleen mitkä olivat sen aikaiset luottoarkiruokani.

Eräs asia, jonka olen huomannut, on se, että täällä Virossa tulee ostettua hyvin sekalaisten merkkien tuotteita – on paikallista, suomalaista, ruotsalaista, italialaista… Suomessa ostaisin varmaan pelkkää Pirkkaa. Itseä jollain lailla ärsyttää tämä, ehkä purkit ja pakkaukset eivät erilaisuudessaan miellytä esteettistä silmääni.

Tällä hetkellä arkiruokina pyörii aika paljon samoja, johtuen omasta väsymyksestäni ja Niilon allergioista. Soija- ja kauratuotteet ovat jääneet lähes kokonaan ja syömme paljon papuja, linssejä ja kikherneitä. Sen minkä maksan enemmän mantelimaidosta kauramaidon sijaan, säästän uskoakseni ruoka-aineissa – pavut ovat edullisempia kuin tofu tai nyhtökaura. Luottoruokia ovat mm. pinaattilinssikastike riisin kanssa, sosekeitot, tortillat ja tacot, salaatit, pastat ja lasagne. Tällä viikolla listalla ovat ainakin tortillat (Suomesta tuodulla Härkiksellä), juuressosekeitto, chili sin carne ja pasta kaappiin jääneistä aineksista.

En oikein osaa verrata ruokaan menevää rahamäärää Suomeen, mutta melko kallista täällä mielestäni on. Useat tuotteet, joita päivittäin käytämme, kuten kasvimaidot ja -jogurtit, ovat täällä hieman kalliimpia kuin Suomessa. Onneksi maidot ovat nykyään aika usein tarjouksessa, vegebuumi jyllää täälläkin. Myös ihan perusjuttuja, kuten hedelmiä, vihanneksia ja kuivatarvikkeita vertaillessa tuntuu usein, että täällä on kalliimpaa kuin esimerkiksi Saksassa. Joka on aivan hullua, kun miettii virolaisen ja vaikkapa eteläsaksalaisen palkkoja. Rahtaankin aina täyslastillisen ruokatuliaisia sekä Suomesta että Saksasta.

Tämänkertainen kauppalasku oli ~55 euroa, joka kuulosti mielestäni aika isolta, kun ottaa huomioon, että suuri osa ostoksista oli suht edullisia kasviksia ja hedelmiä. Katson aina kilohintaa, enkä osta yleensä yli 3 euron kilohintaisia hevi-tuotteita yrttejä lukuunottamatta. Luomuheviä ostan harvoin – sitä on heikosti saatavilla, hinnat huikeita ja pakkaukset kolminkertaista muovia. Myös kuivatavaroissa vertailen hintoja parhaani mukaan, mutta yritän antaa painoarvoa myös pakkaukselle ja luomulle. Valmiit vauvanruoat kasvattavat laskua niin nopeasti, että vaikka voisinkin syöttää Niiloa pelkästään kaupan sapuskoilla, ei taitaisi rahapussi kestää (vauvanruoat on yksi asia, jonka Saksasta saa kolmanneksen sillä hinnalla mitä täältä).

Jos muidenkin ulkosuomalaisten ruokakorit kiinnostavat, pääset lukemaan niistä näistä linkeistä:

H niinkuin Hausfrau

Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä

Life in English

Vihreän saaren emäntä

Suomalainen im Allgäu

There was a blog post challenge in one of my Facebook expat groups – to tell about your grocery basket abroad.

I started thinking what has changed in my grocery shopping habits since I moved away from Finland. More than moving abroad I think my habits have been changed by other changes in my life. When I last lived in Finland I was single living alone working in restaurant – which means I mostly ate at work or at my parents. Usually I went grocery shopping on Sundays when I had hangover, and bought bunch of unhealthy crap.

Now I am stay-at-home mom of two, who has recently cut almost all animal products from my diet. So the biggest change is obviously there. I cook more, bigger and, I would like to think, healthier. And the ingredients have changed completely, which keeps cooking interesting.

Every country where I have lived has of course had its effect on what I buy. I buy what is available with reasonable price. For example in Uganda proper cheese was difficult to find and the fruits and veggies were different from what we have here. In Poland, when I first lived outside Finland, I was quite lost and annoyed when the milk product selection wasn’t at all what I was used to.

Nowadays the most expensive food stuff I buy is probably almond milk, almond butter and all kinds of special flours, like chickpea, coconut and buckwheat flour. But I think that compared to my previous meat, egg and cheese heavy diet, I don’t spent much more.

What I’m wondering here in Estonia is how expensive it sometimes is. How can average Estonian afford anything more special when prices are higher than in Finland? And for example ready baby food is ridiculously expensive – sometimes three times more than in Germany where people earn three times more…. So I keep dragging half a suitcase of food from Finland and Germany whenever possible.

#%@^# refluksi

Juuri kun alkoi näyttää siltä, että Niilon allergiat (tai yliherkkyydet) alkavat helpottaa ja alamme löytää hänelle kiinteitä ruokia syötäväksi, räjähti refluksi niin sanotusti käsiin ja yöt menivät entistä karmeammiksi.

Mitä nämä karmeat yöt meillä ovat tarkoittaneet? Normaaliksi muodostuneen 2 tunnin välein heräilyn sijaan olemme Niilon kanssa heränneet viimeiset viisi (?) yötä about 15 kertaa välillä jopa 10 minuutin välein. Tällä kertaa syy on ollut selkeä, koska sen voi kuulla ja nähdä. Silent refluksi jyllää yöt päivät, mutta makuuasennossa se haittaa erityisesti – vauvaparka nieleskelee pukluja, yskii, vääntelehtii ja kiemurtelee epämukavaa oloaan. Silent refluksi on siis refluksin muoto, jossa vatsan sisältö ei tule ulos asti vaan lapsi nielee sen.

On hyvin todennäköistä, että refluksin paheneminen on allerginen reaktio johonkin ruoka-aineeseen, mutta koska se on pahentunut hieman huomaamatta, eikä ole koskaan ollutkaan kokonaan pois, en edelleenkään tiedä mikä sen aiheuttaa. Viime viikolla näytti siltä, että soija on vihdoin Niilolle ok, mutta nyt täytyy jättää se taas hetkeksi pois, koska uskon sen olevan todennäköisin vaihtoehto. Pahinta on se, ettei mikään muu kuin tissillä roikkuminen tunnu auttavan vauvan oloa. Ja mitä useammin vauva juo, sitä enemmän maitoa nousee kurkkuun eli kierre on valmis.

Refluksiin on lääkkeitä, mutta vauvoille niitä varten tarvitsee reseptin ja reseptiä varten lääkärin joka sellaisen suostuu kirjoittamaan. (Toki olen itsekin sitä mieltä, ettei turhaan pidä lääkitä, varsinkaan pientä vauvaa.) Tässä asiassa valitettavasti korostuu tämä ulkomailla asuminen. Etsin tietoa suomeksi ja kuulun suomalaisiin vertaistukiryhmiin, joista saatu informaatio ei aina kohtaa paikallisten lääkäreiden näkemysten kanssa. Onneksi olemme kuitenkin Virossa – en voi kuvitellakaan että Ugandassa (jossa lasten ongelmat ovat vakavampia ja resurssit menevät niiden ratkaisemiseen) olisimme saaneet mitään apua allergia- ja refluksiasioihin. Täältäkään en kuitenkaan ole löytänyt sellaista apua, jota olisin kaivannut. Oma perhelääkärimme ei oikeastaan usko refluksiin, mutta suostui kuitenkin vänkäämiseni tuloksena kirjoittamaan kesäkuussa reseptin Losec-nimiseen lääkkeeseen. Se ei valitettavasti tuonut apua (annostus oli puolet pienempi kuin mitä olin kuullut Suomessa annettavan). Sen jälkeen lääkäri totesi, ettei refluksia ole kun ei lääke auta. Ja tähän uskoin itsekin aina joka toinen päivä.

Tällä viikolla sain kuitenkin taas tarpeekseni ja kirjoitin sähköpostia elokuussa tapaamallemme allergialääkärille Suomeen. Ilokseni hän vastasi saman tien ja kirjoitti reseptin Zantac-lääkkeeseen ja suositteli samalla aloittamaan myös Silicea-piihappogeelin antamisen. Tuota geeliä meillä onkin ja sitä on kokeiltukin, joskaan ei johdonmukaisesti. Nyt otettiin siis se käyttöön lääkärin antaman annostuksen mukaan. Lääkkeen saaminen onkin sitten toinen juttu – tänä vuonna on ollut tarkoitus alkaa mahdollisuus ostaa lääkkeitä Virosta suomalaisella reseptillä. Mutta se ei vielä toimi, ja apteekkarin mukaan hommassa menee vielä viikkoja. Oma lääkärimme kertoi, ettei ko. lääkettä edes saa täältä eikä sitä Virossa lapsille käytetä. Nyt sitten odottelen peukut pystyssä, että eräs ihana ihminen saisi lääkkeen huomenna Suomesta tuotua. Ja että se auttaisi Niiloa, edes vähän, koska hän aivan varmasti kärsii tilanteesta minuakin enemmän.

Ehkä kuitenkin eniten ärsyttää oma venkslaaminen asiassa – “ihan varmasti on refluksi, ei tämä ole normaalia” vs. “ei tässä mitään hätää ole, kyllä me pärjätään”. Olisi pitänyt kysyä ja vaatia apua aiemmin. Miksi sitä aina vähättelee näitä asioita, kenelle todistelen pärjääväni? Miksi lääkäriin mennessä alankin yhtäkkiä kaunistelemaan asioita?

Niilon selkeiden refluksioireiden myötä olen herännyt miettimään voisiko jotain samantapaista olla myös Leevin edelleen jatkuvien heräilyjen takana? Pohdimme ja pohdimme, emme vain osaa kysyä apua, emme tiedä mistä kysyä. Pelkäämme kai, että meidät nauretaan lääkäristä ulos ja lähetetään kotiin unikouluohjeiden kera. Perhelääkärimme ei 3-vuotistarkastuksessa ollut huolissaan, koska Leevi kehittyy normaalisti. Mielestäni on aika radikaalia puuttua uniongelmiin vasta sitten, kun ne näkyvästi haittaavat lapsen kehitystä…

Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi emme löydä apua? Olisiko yhtä vaikeaa, jos asuisimme jomman kumman kotimaassa? Miksi lapsemme nukkuvat niin huonosti? Onko se meidän vikamme, olemmeko kasvattaneet heidät heräilemään? Vai onko taustalla terveyteen liittyviä ongelmia? Niin monta kysymystä, jotka ovat edelleen vastaamatta kolmen vuoden jälkeen.

Last week Niilo’s reflux got cleary worse, and I am getting so frustrated. Nothing helps, but there seems to always be a new gear with this illness. No matter how hard we try – to take it easy with solid foods, to keep diary of every bit that was put in his mouth and mine. Still we are lost. And now instead of waking up 6 times a night, we are up 15 times. Living abroad certainly doesn’t make it easier – doctors have different information than what I get from Finland and same medication is not available. I feel like I need to prove my information every time we go to doctor here, that everything I say is different from the way they do things here. And I’m not saying our ways in Finland would be better, but they are the ones I know about. Luckily we live in Estonia, not in Uganda anymore. At least it is possible to go to Finland for a doctor and get medicine from there. But it is frustrating.

I got one Finnish allergy doctor to write a prescription for medicine for Niilo – now we first wait and see if we can get the meds here and then if they help. I really really hope they do, because the situation is getting unbearable and I don’t want to see my baby suffering.

Now when Niilo’s symptoms are so clear and I am certain about the silent reflux, I cannot stop wondering whether something similar is behind Leevi’s night restlessness too. But how to find out an answer to that, how to find a doctor who takes our concerns seriously? Our own doctor said she is not worried, because Leevi develops normally. To me it sounds a bit extreme to only start worrying when a 3yo is behind in development. Maybe we haven’t just raised our concerns loud enough…? Maybe we haven’t taken the situation seriously enough.

Again these questions that have hovered over our heads for 3 years – have we caused this, have we raised our boys to become terrible sleepers? Or could there be something else behind it? I wish we’d have an answer.

Syysretki Saarenmaalle

Viime viikonloppuna teimme kahden yön reissun Saaremaalle Wolfin vanhempien kanssa. Valitsimme yöpymispaikaksi kylpylähotellin saaren “pääkaupungissa” Kuressaaressa, jotta tekemistä olisi myös kurjemmalla kelillä.

Georg Ots Spa oli erittäin miellyttävä kokemus. Heti perille saapuessamme huomasimme hotellin lapsiystävällisyyden – aulassa oli kaksi erilaista leikkihuonetta perheen pienimmille. Huone oli tilava, siisti ja parvekkeella varustettu. Meidän huoneestamme avautui näkymä Kuressaaren linnalle. Lisämaksusta saimme huoneeseen lisävuoteen Leeville – tämä tosin oli pettymys, 15 eurolla per yö odottaisi saavan parempaa kuin rikkinäisen ränkylän. Mutta emmepä vuoteella paljoa tehneetkään, Leevi kun halusi nukkua iskän kainalossa. Onneksi huoneen sänky oli varmaan 2 metriä leveä, joten mahduimme kaikki neljä siihen. Tämä olikin ensimmäinen kerta sitten Niilon syntymän kun nukuimme kaikki samassa huoneessa. Meni paremmin kuin pelkäsin, mutta ihan kiva silti, että kotona on tilaa olla erikseen. Ensimmäisen alkuyön herätteli Leevi ja toisen aamuyön Niilo… Saimme sentään kaikki muutaman tunnin unta.

Hotellin kylpylä oli myöskin oikein miellyttävä. Tunnelmallinen valaistus, useampi erilainen allas, joissa kaikissa oli lämmin vesi (lämpimimillään 36 astetta) ja monta saunaa. Nautimme kaikki lotraamisesta niin paljon, että kävimme lauantain sadepäivänä kylpylässä peräti kahdesti. Niilo nautti lämpimästä vedestä ja Leevi oppi uimaan itsekseen kellukkeilla. Vielä parempi olisi kylpyläkokemus ollut, jos sieltä löytyisi ihan oikea liukumäellä varustettu lastenallas, mutta joka tapauksessa Leevillä oli loputtomasti hauskaa uusia taitojaan esitellessä.

Imetysdieettini vuoksi olin huolissani siitä, mitä sapuskaa kaupungista löytyisi ja joutuisinko tyytymään tomaattileipään aamiaisella. Onneksi Kuressaaresta löytyi kuitenkin useampi ravintola, jonka listoilta sai jotakin sopivaa tai sopivaksi muokattavaa. Erityisesti suosittelen Resto Hafenia – heidän ruokansa oli erinomaista ja kaunista, ja paikka itsessäänkin kiva. Aamiaiselta löytyi salaatteja, vihanneksia, kinkkua (olen viime aikoina sortunut syömään hirveästi possua, kun tuntuu että muuten vaihtoehdot ovat vähissä), marmeladia, leipää, hedelmiä, muroja, pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, joista sain kasattua ihan kivan aamiaisen. Varsinkin, kun pyytämällä sain mantelimaitoa murojen seuraksi.

Reissu sujui kaikinpuolin hyvin – toki kaksi huonetta olisi parempi kuin yksi ja olisin mielelläni nauttinut aamiaisen tarjonnasta enemmänkin. Hotellia suosittelisin ehdottomasti ja uskon, että palaamme sinne vielä. Ajomatka tuntui melko pitkältä vaikka yhteensä autossa istuttiin vain 2,5h. Onneksi lapsukaiset eivät sentään ihan suoraa huutoa parkuneet, vaan nukkuivat osan ajasta ja Leevi katseli DVD:tä ja kuunteli musiikkia puhelimesta. Lauttamatka olikin sitten tosi lyhyt totuttuun kahteen tuntiin verrattuna – vain 25 minuuttia.

Koko perhe todella viihtyi kylpylässä ja suunnitelimmekin jo uutta spa-reissua Rakvereen tai Laulasmaalle, jonnekin hieman lähemmäs siis.

Last weekend we visited Saaremaa for two nights, and it was really a nice weekend getaway even traveling nowadays is not as relaxing as it used to be. Boys were nicer in the car than expected and also the nights in one room went alright (considering the current state of night sleep in this household). We haven’t been all sleeping in the same room since Niilo was born.

We booked a spa hotel in Kuressaare, the capital of Saaremaa and Wolfi’s parents and their friends from Germany also joined us. Georg Ots Spa was a perfect choice – clean, modern, and very kid-friendly. We liked the spa so much that we didn’t see much Kuressaare this time. We are definitely gonna return here.

I was a bit concerned about what I might eat on the island with my breastfeeding diet, but luckily there was some options. I especially want to recommend Resto Hafen right next to the hotel – amazing food, nice service and a cute place.

We got so into spa holiday after this one that we already planned for the next one. Perhaps Rakvere or Laulasmaa next. Something a bit closer would be nice.

Katsaus Leevin kielenkehitykseen

Meidän isopieni Leevimme täyttää ihan kohta kolme vuotta! Tämän vuoden aikana on puheenkehitys ollut huimaa ja sitä on ollut hyvin mielenkiintoista seurata.

Kertauksena heille, jotka eivät vielä tiedä: perheemme on kolmikielinen – äidin kieli suomi, isän kieli saksa ja meidän keskenään puhumamme kieli englanti. Lisäksi Leevi käy vironkielistä päiväkotia. Luulisi vähemmästäkin aivojen ylikuumentuvan ja kielen menevän solmuun, mutta ehei, meidän poitsulle moinen tilanne ei näytä tuottavan päänvaivaa, vaan hän sumplii hienosti tässä viidakossa eikä puheenkehitys näytä viivästyneen yhtään.

Minä ja Wolfi puhumme Leeville vain omia kieliämme, eli englantia hänelle ei kukaan suoraan puhu. Uskoisin hänen sitä kuitenkin ymmärtävän, tai tiedänkin, koska hän saattaa joskus kääntää sanomisiamme tai liittyä keskusteluun. Leevi itse kuitenkin puhuu ainoastaan suomea ja saksaa. Viroakin uskon hänen ymmärtävän nyt kun hän on jo vuoden ollut vironkielisessä ryhmässä ja suurin osa muista lapsista on vironkielisiä.

Tällä hetkellä sanoisin, että suomi ja saksa kulkevat käsi kädessä – Leevi osaa muodostaa samanlaisia lauseita ja kertoa samoja asioita molemmilla kielillä. Toki on sanoja, joita hän kuulee enemmän joko minulta tai Wolfilta, eivätkä ne ehkä tule ensimmäisenä mieleen toisella kielellä. Varsinkin nyt kesän aikana Leevin suomen kieli on ottanut harppauksen, ja ymmärtääkseni myös saksan. Hän osaa jutella jo ihan iso pojan lailla ja esimerkiksi videopuhelut perheen kanssa alkavat sujumaan aina vain paremmin. Leevi on oppinut myös kertomaan saman asian kahdella kielellä – jos minä kerron hänelle jotakin suomeksi, menee hän kertomaan sen isälleen saksaksi. Mieletöntä!

Keväällä olin huolissani, että suomi jää jalkoihin. Niilon syntymisen myötä Wolfi luonnollisesti vietti Leevin kanssa enemmän aikaa kuin minä ja Leevi alkoi puhumaan minullekin melkein pelkästään saksaa. Hän kun tietää, että ymmärrän kuitenkin. Hetken asiaa kipuiltuani päätin tehdä pienen korjausliikkeen – aloin esittämään, etten ihan ymmärrä mitä Leevi minulle yrittää sanoa. Ja se toimi! Mielensä perukoilta hän kaiveli (näin sen ihan konkreettisesti 😅) suomenkielisiä sanoja ja sai asiansa sanottua äidinkielellään. Jo muutaman viikon kuluessa ero oli huima. Vaikka en aina jaksakaan kysellä “anteeksi en ihan ymmärtänyt”, niin nyt Leevi itsekin jo huomaa puhuneensa “väärää” kieltä. Välillä hänellä tosin menee hermo, puoleen ja toiseen, kun oikeat sanat eivät millään löydy ja toki silloin autamme parhaamme mukaan.

Hienoa on myös kuinka Leevi tietää kuka perheenjäsen tai kaveri puhuu mitäkin kieltä. Hän ei yritä puhua saksaa minun perheelleni eikä suomea Wolfin. Eräs päivä yksi uusi kaverini oli tulossa kylään, ja Leevi varmisti minulta etukäteen puhuuko tämä kaveri äidin kieltä. Hän pyytää TV-ohjelmia joko äidin kielellä, iskän kielellä tai joskun jopa iskän ja äidin kielellä eli englanniksi, riippuen mikä tänään sattuu miellyttämään. Netin ansiosta pystymme katsomaan samoja ohjelmia, esimerkiksi Pipsa Possua, Ryhmä Hau:ta ja Kaapoa eri kielillä.

Toki kielet menevät sekaisin ja nyt mukaan on löytänyt myös muutama vironkielinen sana (Leevi esimerkiksi laskee selkeästi virolaisittain 🙊), mutta en ole huolissani. Tiedän kuinka fiksu hän on ja hän kyllä erottaa kielet toisistaan, en halua ottaa asiasta turhaa stressiä enkä stressata Leeviä. Sitten kun on aika oppia lukemaan ja kirjoittamaan, voi tämä asia tuottaa enemmän harmaita hiuksia, mutta siihen on vielä hetki aikaa.

Our big small boy is going to be 3 years old very soon! This year his language skills have really developed a lot and it’s been a joy to watch (hear).

If you didn’t already know, our family is trilingual – I speak Finnish, Wolfi German and together we speak English. On top of that Leevi goes to Estonian kindergarten. You might think that the poor kid must be totally lost in this jungle of languages, but he is actually not. He seems to have no problem with it.

Me and Wolfi both speak only our own languages to Leevi, so no one actually speaks English to him. But I know he understands already some, as he is sometimes translating our conversations or taking part in them. But Leevi himself only speaks Finnish and German. I believe he also understands some Estonian by now as he’s been in the kindergarten already one year.

At the moment Leevi’s German and Finnish are quite on the same level I’d say – he can form similar sentences and he has similar vocabulary. Of course some words that he uses more with me or with Wolfi he might not know or remember with the other language. To me it seems like his language skills have developed a lot during summer – sentences are more complex and now he really can translate everything. He can chat on the phone with other family members and often he comes to say to me in Finnish “dad said this and that”. It’s really amazing!

This spring I got a bit worried about Leevi’s Finnish though. After Niilo was born Leevi was naturally spending more time with Wolfi and started to speak almost only German to me too. He knows that I understand anyway. But then I decided to pretend that I don’t understand him by asking him to repeat. After a few times he got the point and found the right words in Finnish. Now he notices himself if he uses “wrong” language and repeats the same in Finnish. Sometimes of course the right words are lost in both languages and it makes Leevi frustrated, but then we help him as much as we can.

It’s also cool how Leevi has already long known who speaks which language – mummi and ukki, and other Finnish family Finnish and German family German. He doesn’t even try another language with them. Leevi wants to watch the TV programmes according to his mood either in mom’s or dad’s language or mom’s and dad’s language aka English.

Of course the languages also mix, sometimes sentences are half Finnish and half German but I’m not worried. I know our boy is smart and he knows the difference between the languages. I don’t want to stress myself or Leevi, but trust that by speaking only our languages to him will make him learn both. Then when it’s time to learn to read and write it might become more challenging, but we still have a few years to go.

Rankkaa lomailua

Nyt on meidän reissut toistaiseksi reissattu ja vaikka on ollut ihanaa nähdä perhettä ja ystäviä, alan olla aika finaalissa ja valmis vastaanottamaan arjen. Normaaliarkea kun ei ole meillä Niilon syntymän jälkeen oikeastaan eletty.

Kovasti olin sitä mieltä, että nyt otetaan rauhallisemmin kuin Leevin syntymän jälkeen, mutta tähän se taas meni. 😅 On liian suuri houkutus suunnitella reissua, menoa ja tekemistä kun mieskin on vapaalla ja varsinkin kun on näin hienot kelit. Koti on kuin pommin jäljiltä, blogi hiljainen, syömiset ihan mitä sattuu jne. mutta ainakin olemme nauttineet aikaisesta kesästä täydellä teholla.

Jopa duracell-Leevi on tuntunut kaipaavan rauhoittumista ja reissussa pyysi useaan otteeseen kotiin, vaikka selkeästi nautti myös kaikesta hyörinästä. Kotiin tultiin sunnutaina, mutta vielä tämä viikko on mennyt aktiivisissa lomatunnelmissa Saksasta mukaan tulleiden vieraiden kanssa.

Ensi viikko on Wolfin viimeinen lomaviikko, ja päätimme viettää sen rauhassa kotona. Leevi menee tiistaina takaisin päivähoitoon – halusimme aloittaa sen rauhassa ennen töihin paluun tuomaa aamustressiä.

Olen todella kiitollinen siitä, että Wolfilla oli jälleen mahdollisuus näin pitkään isyysvapaaseen ja oli ihanaa käydä molempien kotimaissa rauhassa, mutta kyllä paikan jatkuva vaihtaminen kahden pienen lapsen kanssa on aika rankkaa.

Even though this 2 months that Wolfi has been on paternity leave has been really great, I am waiting for the everyday life to start in the coming weeks.

We have the opportunity to meet so many people during the last weeks, but changing place and staying in temporary “homes” is not so simple with two small kids.

So right now summer at home without any plans sounds like a holiday to me 😅

Yksi kokemus virolaisesta terveydenhuollosta

Vielä kun asiat ovat suht tuoreessa muistissa, ajattelin kertailla kokemustani raskauden seurannasta ja synnyttämisestä virolaisessa terveydenhuollossa.

Minulta on kysytty muutamaan kertaan miten vertaisin virolaista sairaalahoitoa suomalaiseen, mutta tähän en oikeastaan pysty ottamaan kantaa kun en ole Suomessa koskaan ollut raskaana enkä synnyttänyt. Toki olen kuullut miten hommat siellä hoidetaan, mutta omia kokemuksia voi vertailla vain Saksan ja Viron välillä. En myöskään osaa sanoa miten hommat toimivat silloin kun ei voi vakuutuksen turvin käydä yksityisellä lääkärillä juuri silloin kuin huvittaa. Olen ollut niin onnekkaassa asemassa, ettei ole tarvinnut turvautua julkiseen puoleen raskaudenseurannassa (tosin uskon että se on täällä Virossa ihan samalla tasolla kuin Suomessa). Synnyttämään en sentään mihinkään yksityissairaalaan päässyt, kun ei sellaista ole täällä olemassa.

Raskauttani seurattiin Fertilitas-nimisellä klinikalla, joka on siis yksityinen lääkäriasema Mehiläisen ja muiden suomalaisten vastaavien tyyliin. Valitsin ko. klinikan, koska joku jossain sitä suositteli. Aluksi olin pettynyt saamaani palveluun – lääkäri ei ottanut huoliani tosissaan ja ensimmäinen kätilö ei osannut vastata mihinkään kysymykseen. Mutta onneksi sain ajan toiselle kätilölle, joka oli aivan ihana ja huomioonottavainen, ja hän jatkoi seurantaa synnytykseen asti. Ultraäänilaitteet olivat heillä viimeistä huutoa ja ultraavat lääkäritkin hyvin huolellisen oloisia – kävin ultraäänitutkimuksessa yhteensä kolme kertaa. Englannin kieli ei ollut ongelma kenenkään kanssa. Kätilön luona otettiin perus pissa- ja verikokeet, kuunneltiin sydänäänet ja mitattiin maha, kuten uskoisin neuvolassakin tapahtuvan.

Tallinnassa toimii kaksi synnytyssairaalaa – Pelgulinna ja ITK, jonka itse valitsin. Molemmilla sairaaloilla on hyvät englanninkieliset nettisivut, ja molemmat vaikuttivat oikein hyviltä vaihtoehdoilta. Kätilöni oli ollut ITK:ssa töissä, joten hän tunsi heidän käytäntöjään ja kätilöitään. Tämä oli suurin syy miksi valitsin ITK:n. Sairaala on myös kivenheiton päässä Leevin päiväkodilta, joten alue oli ennestään tuttu. Molemmat sairaalat panostavat luonnolliseen synnytykseen ja imetysneuvontaan, ainakin jos nettisivuja on uskominen. Synnytyssalit on varustettu hyvin kylpyammeista jumppapalloihin ja perhehuoneita löytyy. ITK:n huoneet oli juuri remontoitu, ja olivatkin ihan viihtyisiä. Erityisesti synnytyssalit tekivät vaikutuksen siisteine valoisine tiloineen. Vaikka kaikki kätilöt ja lääkärit eivät puhuneet englantia, pärjäsin kohtuullisesti englanti-viro-suomi-sekamelskalla; henkilökunta oli ymmärtäväisen oloista ja suurin osa kätilöistä mukavia. Lääkärit vaikuttivat jokseenkin koppavilta. Respa tosin oli papereidemme kanssa ihan hukassa – sisäänkirjautuminen kesti puoli tuntia, jonka aikana ehdin kärvistellä aika monta supistusta sairaalan aulassa muiden ihmisten toljottaessa… Kätilöt osastolla vaihtuivat tiuhaan enkä nähnyt ketään kahdesti. Kätilöiden neuvot myös vaihtelivat aika lailla, mutta ei se minua varsinaisesti haitannut.

Ruuhkaa ainakin ITKssa ilmeisesti on – Niilon kanssa samana päivänä syntyi 18 vauvaa. Kuulin huhua, että edellisenä viikonloppuna kaikki synnytyksen jälkeisten huoneiden sängyt olivat varattuja ja naisia vauvoineen lähetettiin odottavien osastolle. Me onneksi saimme viimeisen vapaana olevan perhehuoneen – valtavan kokoisen VIP-lukaalin keittiöineen. Hintaa huoneella kolmen aterian kera oli 60 euroa per yö. Varmasti keskustan edullisin hotelli. Olen todella onnellinen, että saimme oman huoneen, koska vietimme sairaalassa neljä yötä – se olisi ollut sietämättömän pitkä aika tällaiselle ihmiskammoiselle jossakin yhteishuoneessa. Ruoka sairaalassa oli sitä kuuluisaa sairaalamättöä – aika karmeaa, tunkkaista ja epämääräistä…

Keskimäärin sairaalassa vietetään kaksi yötä synnytyksen jälkeen, mutta me jouduimme oleskelemaan lukaalissamme peräti neljä, koska vauvan verensokerit laskivat liikaa. Neljä yötä ei ehkä muuten olisi haitannut, mutta Leevin vuoksi jokainen lisäpäivä tuntui tuskaisen pitkältä. Loppujen lopuksi olen kuitenkin iloinen siitä, että meillä oli Niilon kanssa niin paljon aikaa pesiä kahden kesken.

Virossa ei ole neuvolaa Suomen tapaan eikä kätilön kotikäyntejä saksalaisittain. Tuoreiden vanhempien tehtävänä on varata tarkastusaika perhelääkärille viimeistään kuukauden kuluessa synnytyksestä. Jos ongelmia tulee sitä ennen, voi sairaalassa käydä imetysneuvonnassa. Me kävimme ensimmäisessä tarkastuksessa kahden viikon iässä ja nyt toisen kerran kuukauden ikäisenä. Hitaanlaisen kasvun ja vatsavaivojen vuoksi seuraava aika on varattu taas parin viikon päähän. Esikoisen kanssa olisin varmaan ollut kauhuissani moisesta kontrollinpuutteesta, mutta nyt koen systeemin ihan toimivaksi. Olisin tosin tyytyväisempi, jos vastasyntynyttä ei tarvitsisi kiikuttaa normaalille pöpöjen täyteiselle klinikalle.

Kaikenkaikkiaan olen siis tyytyväinen saamaamme hoitoon, en usko että tämä eroaa Suomesta kovinkaan paljoa. Toki yksityisellä sektorilla käyminen antaa ruusuisemman kuvan.

I have been asked to compare differences between Estonian and Finnish health care system from expecting mother’s point of view. I’m however unable to do so as I have never been pregnant or given birth while living in Finland. Anyhow, I thought of writing something about the experience I’ve had here. I have to say thought that my experience is not really the same as common Estonians would have, as I don’t belong to their social security. Because of our insurance I had a possibility to choose which ever (private) clinic I preferred, but was giving birth in a normal public hospital (the only kind there is).

I chose a clinic called Fertilitas as I had heard someone recommending it. My first impression wasn’t too good as the doctor I saw didn’t seem to take my concerns seriously and the first midwife couldn’t answer my questions. Just before giving up and changing clinic, I got an appointment with another midwife who was absolutely lovely. So I stayed with her until giving birth. The pregnancy follow up was pretty standard – blood and pee tests, three ultrasounds, measuring belly and listening baby’s heartbeat.

There’s two hospitals in Tallinn for giving birth. They both have English web pages where to find all kinds of info, and they both seem to have pretty similar view on giving birth. As my midwife had worked in ITK and knew some people there, I chose that one. Hospital had pretty nice fully equipped delivery rooms and newly renovated post-natal ward. Even though not everyone spoke English I managed to communicate somehow, everyone seemed quite understanding. It took a good while to get us checked in in the hospital though, as they were totally flustered with our documents. The other patients had some morning entertainment watching me fighting contractions in the lobby for half an hour.

Apparently at least ITK is very busy at the moment – Niilo shared his birthday with 18 other babies. I heard a rumour that on the weekend before they had no free beds at the post-natal ward and had to locate the new mothers in some other units. We were lucky and got the last free family room, VIP room with our own kitchen and lots of space.

On average mothers and babies spend two nights in the hospital but we ended up staying four as Niilo’s blood sugar was a bit low. Otherwise I would have been totally fine with it, but I really wanted to get back home to Leevi. Anyway in the end it was a good opportunity to fully concentrate to the baby.

In Estonia the newborns’ go to the familydoctor for check ups – no “neuvola” Finnish style or midwife coming home like in Germany. Also the first check up should be within one month from birth, which seems like a long time. Now with second child thus is fine for me even though I would prefer not bringing my baby to a normal clinic full of all kinds of bugs. Niilo had his first check up in the age of two weeks, anotherone now with one month and next one again in two weeks because of the slowish growth.

All in all I’ve been happy about my experience so far, no complaints really. Maybe it would be different without the insurance, but I think in any case the health care in Estonia is not too different from Finland.

Synnytykseen valmistautumista

Tällä ja viime viikolla olemme toden teolla valmistautuneet hyvää vauhtia lähestyvään synnytykseen. Siis niin paljon kuin siihen on mahdollista valmistautua, kokemuksesta kun tiedän, että asiat voivat hyvästä pohjatyöstä huolimatta mennä täysin päinvastoin. Joten tällä kertaa pyrin pitämään mielen avoinna. Synnytysvalmennuksen lisäksi kävimme sairaalakierroksella ja vauvanhoitoluennolla (joo, oli ehkä vähän ajanhukkaa se), joten sairaalan käytävät alkavat tulla tutuiksi.

Eilen rustailin synnytyssuunnitelman, tai -toivelistan, kuten sitä itse mieluumin kutsun. Synnytyksen kulkua kun on vaikea suunnitella, mutta toiveita kai saa aina esittää. Listan pointtina on kirkastaa synnyttäjälle, tukihenkilölle ja sairaalahenkilökunnalle synnyttäjän ajatukset tilanteessa, jossa ajatus ei ehkä kulje ihan normaalin lailla. Uskoisin, että kaikilla osapuolilla on mukavampaa (hah, mikä sana kuvaamaan ko. tapahtumaa), kun ollaan samalla sivulla. Pyrin tekemään listasta mahdollisimman simppelin ja selkeän, jotta sen lukeminen onnistuu kiireessäkin. Itselleni omat toiveeni kuulostavat melko itsestäänselviltä, mutta ehkä ne on hyvä kirjoittaa kuitenkin ylös. Jos ei muusta syystä, niin ainakin siksi, että pää alkaa pikkuhiljaa orientoitumaan tulevaan.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, olemme buukanneet sairaalan tarjoaman yksityiskätilön. Lähinnä siitä syystä, etten halua kommunikaatio-ongelmia, oma vironkielentaitoni kun ei ihan tällaiseen tilanteeseen riitä. Tapasimme eilen kätilömme ja kävimme toivelistan ja muutamat mieleen nousseet kysymykset läpi. Tapaamisen jälkeen olo oli varma, selkeä ja kevyt, eli mielentila synnytystä ajatellen on ainakin tällä hetkellä kohdillaan. Suurin toiveeni terveen vauvan ja äidin lisäksi on, että saisin kokea synnytyksen alkavan luonnollisesti ja toki myös päättyvän niin. Onneksi kätilöni on sitä mieltä, että ellei vauva yhtäkkiä päätä kasvaa mielettömän kokoiseksi, voimme hyvin odottaa ainakin viikon lasketun ajan jälkeen ennen mitään toimenpiteitä. Toivottavasti poitsu kuitenkin päättäisi tulla hieman aiemmin, olisin itse aika valmis jo.

Kirjoitin synnytystoivelistan myös viimeksi (ja olenpa siitä silloin vanhassa blogissa kirjoitellutkin, aika hauskaa lukea noita parin vuoden takaisia tunnelmia) – muutoksia ei muistaakseni montaa tullut, mutta tällä kertaa olen avoimempi lääkkeelliseen kivunlievitykseen. Ja skeptisempi käynnistyksen suhteen, vaikka en sitä viimeksikään varsinaisesti toivonut.

Kätilön tapaamisen ja toiveiden läpikäymisen lisäksi olen saanut aikaiseksi pakkailla sairaalakassia. Mitään kovin ihmeellistä en sinne tarvitse, parin yön vaatteet ja kosmetiikkatuotteet, mutta onhan se hyvä olla edes jokseenkin valmiina jos tulee kiireinen lähtö. Eikä niissä supistuskivuissa varmaan ajatus kulje, kun nytkin oli vaikeuksia pistää muutamaa ajatusta kasaan kassin sisällöstä. Tai voihan olla, että käy kuten viimeksi, jolloin itse jäin yllättäen sairaalaan ja Wolfin oli haettava mun kamppeet. Siksipä kirjoitin laukkuun englanninkielisen listan siitä, mitä sen olisi hyvä sisältää. Vaatteiden ja viihteen lisäksi täytyy vielä käydä kaupasta hakemassa evästä – Saksan sairaala-ajasta muistan sen kuinka naurettava oli “illallinen”, enkä halua olla nälissäni. Onneksi asumme 10 minuutin ajomatkan päässä sairaalasta , joten unohtuneet tavarat on helppo noutaa.

Olen muuten kahtena viimeisenä yönä nähnyt unta vesien menosta nukkuessani, onkohan se jokin merkki? 😀 Ainakin se on nykyään merkki siitä, että herätysten välissä olen onnistunut nukkumaan suht sikeästi – surkeimpina öinä en nimittäin uneksi.

This and last week we’ve seriously started to prepare ourselves for the birth of our second son. I mean, as much as it is possible to prepare, as we already know one thing very well – things with babies don’t usually go as you plan. In addition to the delivery training we’ve participated on a hospital tour and baby care lesson, so the hospital is getting quite familiar already.

Yesterday I wrote down my wish list for the birth – these kind of birth plans seem to be pretty common nowadays. I like to call it rather a wish list than a plan, as birth isn’t something to plan really. But you’re always allowed to throw in some wishes, aren’t you? Anyway the point is just to have the mother’s wishes loud and clear to everyone, even in the middle of the labor. It’s good to go through them with the support person before, so in case the mother is totally out of this world, someone knows what she might want. I was trying to make the list as simple and straightforward as possible, so it is easy for everyone to understand. To me right now, those wishes seem quite obvious, but who knows, maybe they aren’t obvious to everyone else.

I have mentioned before that we have booked a private midwife to join in the labor. Mainly because then I don’t need to stress about communication in an otherwise stressful situation. We met this midwife yesterday to go through my wish list, and everything is pretty clear now – I think we on the same page. My biggest wish apart from the obvious healthy baby, healthy mom, is that I would experience a naturally starting and ending labor. My midwife seemed to respect my wish, as she promised there’s no need to hurry with any procedures if me and my baby are well.

I wrote a birth wish list last time also, and this time it isn’t really that different. The biggest difference in my mind now and then is that I am more open to medical pain relief and pretty much totally against induction. Last time I really wanted to only use natural pain relief, which wasn’t perhaps the best idea, and I had no expectations about induction as I had never experienced it before.

Today I also packed my hospital bag, as much as I already could. In case Wolfi would need to deal with it like last time (I was told to stay in the hospital and Wolfi had to pick up my things) I wrote a note in English of what the bag should contain. Nothing really special there, just basic overnight things. We live so close that it is easy to pick up more clothes if necessary. In addition to clothes, cosmetics and entertainment I will still get some snacks from the shop – last time dinner at the hospital was ridiculously small. And who only eats three times a day anyway?

The last two nights I’ve dreamed about water breaking while I’m asleep, could this be a sign? At least it is a sign of better sleep quality, as on the shittiest nights I don’t dream.

Paluu lukutoukaksi?

Olen aikoinani lukenut ahkerastikin kirjoja, lapsena olin varsinainen Matildaa ihaileva lukutoukka. Kuitenkin, vaikka asia on kuinka ollut mielessä, olen viime aikoina lukenut säälittävän vähän kirjoja. Silloin tällöin joku pokkari on eksynyt yöpöydälle tai matkalaukun uumeniin, mutta harvemmin olen niitä avannut, saati lukenut muutamaa sivua pidemmälle. Kyse ei varsinaisesti ole ajan puutteesta, hyvin voisin irrottaa vähintään puoli tuntia päivässä sosiaaliselta medialta ja TV:n tuijottamiselta lukemiseen. Mutta silloinkin kun sen onnistun tekemään, eksyy eteeni todennäköisemmin digitaalinen naistenlehti kuin kirja.

Nyt päätin kuitenkin, BookBeat-sovelluksen ilmaisen kokeilukuukauden innoittamana, haastaa itseni lukemaan enemmän. Olen ennenkin lukenut e-kirjoja, ulkosuomalaisena kun suomalaisten kirjojen käsiin saaminen on hieman haastavampaa, joten konseptina homma on tuttu. Ja olen jopa päässyt yli ajatuksesta, että kirjan tulisi olla siinä perinteisessä paperimuodossa. Olen ostanut e-kirjoja Elisa Kirjalta ja Adlibrikselta, mutta ongelmaksi on muodostunut se, etteivät kirjat aina olekaan olleet tarpeeksi kiinnostavia. Tulee aika nopeasti ikävä suomalaista kirjastolaitosta, kun ostelet kympin kirjoja, jotka jäävät viimeistään puolivälin jälkeen pölyttymään digisfääreihin.

BookBeatissa idea on hieman eri, jonka vuoksi siitä kiinnostuinkin – kuukausimaksun hinnalla on mahdollista lukea palvelussa olevia kirjoja täysin vapaasti, eli jos kirja ei miellytäkään seuraavaan siirtyminen käy helposti. Kuukausimaksu (n. 17€) on kuitenkin sen verran paljon, että kaksi kirjaa kuukaudessa on mielestäni minimi, jotta viitsisin palvelusta näin paljon maksaa. Tähän mennessä olen saanut luettua 1,5 kirjaa ensimmäisen kahden viikon aikana, mutta voin kuvitella tahdin laantuvan alkuinnostuksen jälkeen. Kokeilin myös sovelluksen tarjoamaa äänikirjamahdollisuutta, mutta ajatukseni lähtivät liitämään aivan toisaalle, eli ehkä äänikirja ei ole minun juttuni kuitenkaan.

Ensimmäinen lukemani kirja oli Karita Sainion Hyvin eletty – ekologisemman elämän tavoittelun huumassa olen innostunut ottamaan asioista hieman enemmän selvää ja tämä kirja oli mielestäni oikein mielenkiintoinen ja helppolukuinen. Kirjassa perehdytään, toki suht pintapuolisesti, mm. kauneudenhoidon, vaatteiden ja ruoan ympäristövaikutuksiin ja siihen miten jokainen voi tehdä parempia valintoja näiden asioiden puitteissa. Kirja ei ole liian vakavasti kirjoitettu, joten sen lukeminen oli helppoa ja kirjassa ehdotetaan myös lisälukemista heille, ketkä haluavat faktoihin syvällisemmin perehtyä. Kirja ei myöskään ole mielestäni syyllistävä, vaan antaa positiivisella asenteella ajattelemisen aihetta. Suositus siis tälle kirjalle niille ketkä ovat aiheesta kiinnostuneita, mutta ovat ehkä perehtymisessään vielä alkutaipaleella.

Nyt olen päässyt puoleen väliin Eve Hietamiehen Tarhapäivää, joka on jatkoa viihdyttävälle Yösyötölle. Tarhapäivä jatkaa taaperoarkea elävän viihdyttämistä ja on sopivan letkeää lukemista väsyneillekin aivosoluille.

Puhelimeen saatava sovellus (vaikka mieluummin luenkin tabletilta) on osoittautunut pelastavaksi enkeliksi niinä iltoina, jolloin Leevin nukuttaminen tuntuu maratonilta. Puhelimesta kun voi huomaamattomasti lukea pimeässä peiton alla nukkuvaa leikkien. Hyvän kirjan parissa sängyssä jumittaminen ei ole ollenkaan turhauttavaa!

Mitäs seuraavaksi lukulistalle?

I’ve decided to challenge myself reading more books, as the recent years I’ve been pretty lazy. It’s not really about lack of time, I could easily take 30 to 60 minutes per day from social media or watching TV. Few weeks ago I heard about an app called BookBeat that allows you to read as many (Finnish) books as you want with a fixed monthly fee. They offer first month for free and of course I had to take the chance. So far I’ve read 1,5 books in two weeks, so it seems promising.

As I’m anyway always attached to my phone, an app is actually pretty handy – book is always where I am. On top of that e-books are excellent opportunity when living abroad, as getting books in your own language might be difficult. And what is a better way to maintain your mother tongue skills than reading. On top of all this I’ve found out that book (or magazine) app saves me from having a meltdown on those evenings when making my toddler sleep is a marathon – reading an actual book secretly in the dark under a blanket is much trickier than reading from phone (otherwise I prefer tablet though).

I’ve used other apps for e-books before, but the problem with those has been that a book I’ve purchased does not always prove to be interesting enough. Then I struggle weeks to finish them, because I’ve paid for them. There’s no such issue with BookBeat, you can easily ditch the boring one and grab something new. The monthly fee, 17€, is pretty high though, so I think I must read at least two books per month for it to make sense.

Is there similar app in your language?