Miltä näyttää monikielisen perheen arki?

Leevi sanoi tänään yllättäen autoillaan leikkiessään “What’s this? Car”. Yllätyin, koska en tiennyt hänen osaavan näitä sanoja englanniksi. Sen jälkeen hän sanoi punaista autoa “black”, jonka korjasin “red, punainen”, jonka jälkeen kävimme läpi kaikki paikalla olleet autot englanniski. Ja tyyppi oli selvästi innoissaan ja kiinnostunut.

En olisi ikinä uskonut, että tällaisen kielisekametelisopan keskellä voi joku oppia mitään kieltä nopeasti, saati useampaa. Mutta Leevi on todistanut kaikki uskomukset monikielisen lapsen hitaammasta puhumaan oppimisesta huuhaaksi (tai siis ainakin hänen kohdallaan), sellaista tahtia on hän kieliä oppinut. Pääasiassa Leevi puhuu ja ymmärtää saksaa ja suomea, mutta kuulee myös paljon englantia, koska me vanhemmat puhumme englantia keskenämme. Emme oikeastaan kuitenkaan puhu Leeville ikinä englantia, vaan aina omia äidinkieliämme. Lisäksi Leevi on oppinut päiväkodissa muutaman sanan viroa. On aivan uskomatonta, miten nuo pienet aivot imevät uusia sanoja kuin sieni. Suomea ja saksaa Leevi puhuu ja ymmärtää suurinpiirtein saman verran, hänellä on jo melko laaja sanavarasto ja viime päivinä on tullut yhä enemmän useamman sanan lauseita. Ehkä kaikista eniten itseäni hämmästyttää se, kuinka hän on jo oppinut silloin tällöin taivuttamaan suomenkielisiä sanoja oikeisiin muotoihin. Nyt vasta olen todella tajunnut kuinka vaikea kieli suomi on tässä asiassa verrattuna vaikkapa englantiin!

Kielet menevät Leevillä melko iloisesti sekaisin, vaikka uskon hänen jo ymmärtävän, että ne ovat eri kieliä. Leevi puhuu usein minulle saksaa, ja kuulemma isälleen suomea, mikä ihmetyttää tällä hetkellä hieman. Mutta emme jaksa stressata. Koska itse ymmärrän saksaa, toistan Leeville hänen sanomansa asian suomeksi, tai joskus pyydän sanomaan sen äidin kielellä (jolloin hän toistaa sen saksaksi). Wolfi ei ymmärrä suomea, joten hän arvailee mitä Leevi mahtaa tahtoa tai odottaa kunnes poika tajuaa vaihtaa kieltä.

Meillä on siis tosiaan sellainen tilanne, että itse ymmärrän oikeastaan kaiken mitä mieheni saksaksi puhuu, mutta hän ei ymmärrä suomea. Tämä aiheuttaa nyt Leevin kasvaessa hieman ristiriitoja, kun olen esimerkiksi kieltänyt jotakin suomeksi, ja sitten Wolfi tekee juuri päinvastoin. Kyselin eräässä monikielisten perheiden keskusteluryhmässä mitä ihmiset tekevät tällaisessa tilanteessa ja useat sanoivat kääntävänsä sanomansa asian niin että toinenkin vanhempi sen ymmärtää. Itse en toistaiseksi koe tätä luonnolliseksi, paitsi toki jos on kyse todella tärkeästä asiasta. Toivon Wolfin oppivan pikkuhiljaa sen verran suomea, että hän pysyisi hieman kärryillä minun ja Leevin välisissä keskusteluissa.

Olemme pohtineet jo melko paljon mitä kieltä Leevin elämässä olisi hyvä painottaa, minkäkieliseen päiväkotiin ja kouluun hän mahdollisesti menee jne. Itselleni tuottaa hieman tuskaa ajatella, ettei Leevi todennäköisesti koskaan tule käymään suomenkielistä koulua tai edes asumaan Suomessa, ja pelkään jo nyt miten hänen suomenkielentaitonsa käy. Mutta toisaalta en halua stressata asiasta, jonka eteen voin tehdä vain niin paljon, yritän parhaani ja siinä se. Onneksi Leevi saa nyt täällä käydä puolisuomenkielistä päiväkotia. Englantia emme halua aktiivisesti opettaa Leeville, se kun ei ole kummankaan meidän äidinkieli. Ja uskomme, että hän oppii sitä muutenkin hyvin nopeasti ja siinä sivussa.

Viime aikoina olen kuullut usealta eri taholta, kuinka tärkeää on puhua lapselle vain ja ainoastaan yhtä kieltä per yksi aikuinen. Ymmärrän pointin, mutta asian ehdottomuus (kuten ehdottomuus monessa muussakin asiassa) ärsyttää. Perheitä on monenlaisia, vanhempia ja lapsia on monenlaisia, tilanteita on monenlaisia, enkä pidä näin mustavalkoisesta ajattelusta. Onneksi luin muutama päivä sitten Sverigesradion lyhyen artikkelin kielitutkija Soile Pietikäisestä, joka komppaa ajatuksiani. Olin myös hyvilläni hänen esittämästään ideasta, että koko perheen yhteinen kolmas kieli saattaisi vahvistaa myös vähemmistökielen asemaa. Eli se, että perheemme sisäinen kieli on englanti saattaisi esimerkiksi Saksassa asuessa auttaa pitämään myös suomen kielen kelkassa mukana. Emme muutenkaan pyri vaihtamaan vanhempien keskinäistä kieltä (koska pidän tästä nykyisestä tasa-arvosta), mutta tämä vahvisti ajatusta entisestään.

Mielenkiintoinen matka tämä monikielisyys on todellakin, ja entistäkin enemmän nyt lapsen myötä. Kertaakaan en ole kironnut tai katunut asiaa, vaan se on täysin luonnollinen osa arkeamme ja omasta mielestäni rikastuttaa elämää aika tavalla.

Minkälainen kielikombo teidän perheestänne löytyy? Miten lapset ovat oppineet puhumaan eri kieliä? Onko parisuhteessa ollut vaikeuksia sen vuoksi, etteivät molemmat voi puhua äidinkieltään?

Today Leevi spoke suddenly English while playing with his cars. He said “What’s this? Car.” I was surprised because I didn’t really know he knows English. After this we went through all his cars, me telling him which color or kind they were – in English. And he seemed so glad and interested to learn these words in yet another language.

I would have never believed that in the middle of this kind of lingual mess that our family is, could some learn to speak so quickly, especially in several languages. But Leevi has proved all the studies, about multilingual kids starting to speak later, wrong. So fast has he learned. Mainly he speaks and understands Finnish and German, as those are the languages we speak directly to him. Obviously he must have learned some English too by now, as he hears us talking it every day. In kindergarten he has learned now few phrases in Estonian. It seems almost insane how fast he absorbs new words, he is like a sponge. Leevi’s Finnish and German are quite at the same level now – he has quite large vocabulary in both and he can form simple sentences also. Maybe most amazed I am that he has also learned to put some of the endings in Finnish words – only now I’ve realized how much more difficult it is that there’s so many different cases. 

Leevi mixes the languages quite a lot, even though I do think he knows the difference. He often speaks to me in German and to his dad in Finnish, which we are a bit puzzled by at the moment. But we have decided not to stress too much. As I understand German, I usually repeat whatever Leevi said in Finnish or sometimes just ask him to say it in “mom’s language” (then he repeats it in German…). Wolfi does not really understand Finnish so I think for him it’s easier to just wait until Leevi says it in German.

So in our family the situation now is that I understand almost everything my husband speaks in German, but he does not understand my Finnish. This has lead to some minor clashes when I tell Leevi not to do something and then Wolfi does the opposite, like no more snacks before dinner. These situations haven’t been very serious by now, but I am a bit afraid what might come when Leevi is older. I asked in a multilingual group in Facebook how others manage these situations and most of them said they just translate. Tell the kid in Finnish and the dad in whatever language they understand. Or vise versa of course, but most answers were from moms. For now this strategy did not feel natural to me, so I haven’t really translated. Unless it is something very important. I’m hoping that eventually Wolfi would learn enough Finnish to understand the conversations between me and Leevi.


We have obviously given a few thoughts to Leevi’s future in kindergarten and school. In which language will they be? It hurts me quite a bit to think that he probably won’t ever go to school in Finnish or maybe even live in Finland, because I’m afraid he’ll abandon his mother tongue. But on the other hand I don’t want to stress about something I can’t totally control. I’ll do my best and hope it’s enough. Luckily Leevi can go to half Finnish speaking kindergarten now here in Estonia. We don’t really wanna teach English to Leevi ourselves, as neither of us is a native, and we think he’ll catch it soon enough anyway.
I’ve been hearing from a lot of different sources how in a bilingual family each parent should speak strictly one language to the kids. This kind of dogmatism is annoying to me in this topic as many others too. There’s so different families, persons and situations, you cannot say things like this as an absolute and only right way. That’s why I was very happy to read a short article about a Finnish language researcher Soile Pietikäinen, who is backing up my thoughts. She also says it might be that if the family’s language is a third language that might protect also the minor language. Which means that for example if we’d live in Germany, us speaking English together as a family at home could help Finnish to stay in the combo. We weren’t planning on changing our family language anyway, as I at least like this equality a third language brings, but now I have reassurance that we shouldn’t.

It is certainly an interesting journey, this multilingual life and even more so with a child. Not even once have I cursed or regretted it though – to us it is completely natural and I think it makes our life richer.

What kind of language combo do you have in your family? How have your children learned different languages? Has there been any conflicts because of multilinguality?

Advertisements

Eräs viikonloppu

Tällä kertaa vuorossa eräs viikonloppu kuvien kera. Tämä viikonloppu sopikin postaukseen kuin nappi silmään – luontoäiti helli meitä harvinaisen mahtavalla kelillä, joten intouduimme ulkoilemaan normaalia enemmän.

Matkustamme usein, joten vietämme kotiviikonloppuja suht harvoin, silloin emme yleensä suunnittele sen suurempia. Urheilemme, syömme hyvin, siivoamme, tapaamme kavereita, käymme ostoksilla ja tietysti nautimme perheen yhteisestä ajasta. 

Tämän viikonlopun ohjelma oli myös spontaanisti järjestettyä – perjantaina kävimme pitkästä aikaa ostoskeskuksessa, sieltä sen suuurempia tosin ostamatta. Ülemiste-keskus on niin suuri, ettei sinne ole oikeastaan järkeäkään lähteä vain muutamaksi tunniksi. Reissun kohokohta olikin ostarin leikkipaikka, jossa Leevi viihtyi hurmioituneena kaksi tuntia. Illalla laiskotti, joten nappasimme intialaista noutoruokaa mukaan kotiin.

Lauantaina päätimme nauttia kesäisestä säästä täysin rinnoin käymällä ensin Viimsin Farmer’s Marketilla ja iltapäivällä vielä Vääna-Jõesuun uskomattomalla hiekkarannalla, josta Wolfi oli kuullut kollegaltaan. Markkinoilta löytyi tällä kertaa kaikenlaista kivaa – tuoretta leipää, munia, omenoita, päärynöitä ja omenapiirakkaa. Markkinat ovat aika pienet, mutta aivan mielettömällä paikalla meren rannassa ja lähistöllä on useampi kiva ravintola, joten suosittelen tätä lauantaiaamupäivän reissua ehdottomasti. Viimsiin ajaa Tallinnan keskustasta noin 20 minuutissa. Vääna-Jõesuu onkin sitten vastakkaiseen suuntaan, noin 35 minuutin ajomatkan päässä. Tälläkin suunnalla näytti olevan useampi hyviä arvosanoja niittänyt ravintola – olen todella yllättynyt, että niitä riittää näin monta näin pienessä maassa, ja vielä ison kaupungin ulkopuolella. Jätimme testailut kuitenkin toiseen kertaan ja suuntasimme biitsille. Ja mikä mieletön ranta se olikaan, todellakin ajomatkan arvoinen. Näitä valkeita hiekkarantojakin tuntuu tässä maassa olevan vaikka muille jakaa, harmi että kesä on niin lyhyt, ettei niistä kaikista ehdi nauttimaan. Pääsin vihdon myös metsään samoilemaan, asia jota olen koko kesän haikaillut, mutta en uskaltautunut kauas. Tässä kaupunkilaistytössä on vähitellen herännyt orastava luontoihminen, joka odottaa pääsyä valloilleen… Road tripin jälkeen oli mukava tehdä yhdessä pitsaa ja tuijottaa TV:tä, eli aika normaali lauantai-ilta tässä taloudessa.

Sunnuntai menikin sitten suht arkisissa merkeissä – kuntosalia, ulkoilua, hiustenleikkuuta (Leevin kuontalo kuntoon 2v. juhlia varten), siivoamista, kokkailua… 

Aika mukava viikonloppu, etten sanoisi. Mitenkäs sinun viikonloppusi meni?

We are so often travelling that a good old home weekend feels quite special sometimes. Usually on these weekends we don’t plan too much – we eat well, meet friends, clean, do sports, try to sleep more and spend time together.

This weekend the weather was gorgeous so we spent a little bit more time outdoors than usually. On Friday when weather was still quite average, we took Leevi to the kids’ wonderland in Tallinn’s biggest shopping centre. He had so much fun, and it was also very amusing to watch him run around and slide and climb, so excited. After all this excitement we were so tired that we skipped cooking with takeaway Indian dinner, a totally recommendable way of starting a weekend!


On Saturday we did two mini road trips: first one to Viimsi’s Farmer’s market and second to a beach on Vääna-Jõesuu (good luck pronouncing that). What a wonderful way of enjoying super sunny September Saturday! Viimsi’s market was small, but cute and the views are totally worth the trip. There’s also couple of quality restaurants around, in case you’re still hungry after tasting all the produce the farmers gladly share with you. Vääna-Jõesuu was a total surprise, such an amazing beach that I had never heard of. White sand, clear water, all natural and pure. And next to it woods to gather mushrooms and berries. This seems to happen here though, Estonia has better beaches than in south Europe, but no one talks about it. Perhaps because the beach season is almost nonexistent. After a road trip we returned home hungry for homemade pizza and smoothie cake.

Sunday was a bit more “normal” – just gym, bit of cleaning, haircutting (Leevi’s got a new big boy look for his bday next week), cooking and enjoying the Old Town views.

Pretty nice weekend, I’d say. How was yours?

Kun suomalainen viroa opiskeli…

Vihdoin, vaivaisen vuoden Tallinnassa asumisen jälkeen, sain raahattua itseni viron kielen alkeiskurssille. Oikeastaan raahautuminen on aivan väärä sana, niin into pinkeänä puikkelehdin “koulun” penkille. Ihanaa oppia jotain uutta! Perimmäisenä tarkoituksena mulla on saada rohkeutta edes yrittää puhua viroa, tähän mennessä kun olen valinnut lähes aina englannin. Ja olen huomannut jo tämän muutaman tunnin auttaneen! Mutta miten tässä menikin näin kauan ennen kuin sain aloitetuksi?

Ensin pelkäsin, että turhautuisin nollatasosta alkavalla kurssilla, ymmärränhän jo jonkin verran viroa. Olen myös melko nopea hiffaamaan teoriajuttuja, ja viron kielessä se on tietysti suomalaiselle erityisen helppoa, kielioppi kun on samantyyppistä. Mutta toistaiseksi olen jaksanut hyvin pysyä muiden vauhdissa, ja oppinut jokaisella tunnilla uutta. Enhän oikeastaan osaa puhua viroa ollenkaan, joten kielioppi on hyvä ottaa haltuun ihan alkeista lähtien.

Ekstrahaastetta aivoille tuo se, että opetus on englanniksi, en nimittäin tullut tarkistaneeksi olisiko kurssia ollut mahdollista käydä suomeksi. Se kun olisi käynyt järkeen paljon paremmin. Nyt joudun kääntämään asiat virosta englanniksi ja englannista suomeksi, koska englanniksi kielioppisäännöt on paljon vaikeampi ymmärtää. Tunnen myötätuntoa muutamaa tunneilla käyvää amerikkalaista kohtaan – mahtaa olla aika haasteellista heille, vaikka en pidäkään “viro (/suomi) on yksi vaikeimmista kielistä oppia”-asenteesta… Sanasto on jo nyt osoittautunut mielenkiintoiseksi suomalaisesta näkökulmasta – niin paljon sanoja, jotka tarkoittavat eri asioita ja myös niin erilaisia sanoja. Luulin, että suomi ja viro ovat melkein sama kieli! 😅

Tällä kurssilla edetään nollasta A2-tasoon, jonka jälkeen on mahdollisuus suorittaa virallinen koe. Sen läpäistessään saa suurimman osan kurssin hinnasta takaisin. Aika motivoivaa sanoisin! Tämän enempää tuskin perehdyn viron kieleen, seuraavaksi listalla odottavat nimittäin saksan kieleen syventyminen ja ruotsin ruosteisen kielitaidon virkistäminen. Lisäksi tietysti kaikki muut asiat maailmassa, joita haluaisin opiskella!

Finally I managed to get myself to Estonian classes, only a year after we moved. And actually I’m pretty excited to learn something new. Feels like a proper autumn school start!

Few weeks back I started a level zero class and even I thought it might be too easy for me, I’ve learned already a lot of new things. As a Finn learning Estonian isn’t the hardest thing as the languages resemble each other quite a lot. But there’s still a lot of differences, for example in the vocabulary – some words mean totally different things and a lot of words are very different. So it’s actually not as easy as I suspected, but on a level to stay comfortably motivated. Extra challenge is that the course is in English, and as Estonian makes much more sense in Finnish, I have to translate everything in my head.

This course goes up to A2 level, and after that there’s a possibility to participate in an official test and get most of the money back if you pass – quite motivating I’d say! I won’t probably go further than this with learning Estonian, as there’s lots of other things on my list of life-long learning. Like the damn German… And wouldn’t hurt to sharpen my almost nonexistent Swedish skills too, might be useful in work life later on.

Päiväkodinaloituskipuilua

Leevi aloitti uudessa päiväkodissa elokuun puolivälissä, ja tällä kertaa tutustuminen ja tottuminen uuteen ympäristöön on ollut yllättävän haastavaa. Viime kerralla, viime talvena, muistelisin, että päivähoidon aloitus oli helpompaa ja Leevi meni aika nopeasti suht iloisesti hoitoon. Tällä kertaa hän ei ilmeisesti todellakaan haluaisi olla siellä. Jotkut päivät ovat olleet hieman parempia kuin toiset, mutta kaikenkaikkiaan omat fiilikseni ovat edelleen melko negatiiviset, ja minulla on jopa fyysisesti paha olo kun pakotan lapseni tähän tilanteeseen.

Ehkäpä odotukseni olivat hieman liian optimistiset, tiesinhän että Leevi ei oikeastaan pidä samanikäisten lasten seuratasta, ja sen lisäksi meillä on ilmassa kaksivuotispäivän tienoilla ilmeisesti yleistä eroahdistusta. Ryhmä on tällä hetkellä pieni, viisi lasta, mutta he kaikki aloittivat nyt samaan aikaan, joten hoitajilla ei varmasti ole helppoa. Sen lisäksi ryhmässä on yksi kovaääninen ja -otteinen lapsi ja muutama näitä herkempiä tapauksia, joka tekee totuttelusta vieläkin haastavampaa. Ryhmän on tarkoitus kasvaa piakkoin jopa kaksinkertaiseksi, ja haluaisin kovasti, että Leevi siihen mennessä viihtyisi jo paremmin.

Ryhmän on tarkoitus olla virolais-suomalainen ryhmä, ja tällä hetkellä suomenkielisiä lapsia on kolme ja vironkielisiä kaksi. Hoitajat ovat virolaisia, joista apuope puhuu kohtuullisen hyvää suomea. Uskoisin että lapset kuitenkin kuulevat enemmän viroa, koska opettaja ei puhu suomea (Virossa on ilmeisesti yleensäkin vain yksi koulutettu opettaja ja yksi apuope per ryhmä) ja hän vaikuttaa paljon aktiivisemmalta kuin apuope. Tämä ei minua haittaa, pääasia on että joku ymmärtää lastani kun hänellä on asiaa, ja uskoisin, että kaikki osapuolet sopeutuvat pian tilanteeseen. Tosin eräs henkilö heitti ilmoille pointin, että vieras kieli saattaisi aiheuttaa turvattomuuden tunnetta, jonka vuoksi Leevi ei oikein ainakaan aluksi tykännyt tästä oikein mukavan oloisesta opettajasta. Ryhmässä käy myös pari kertaa viikossa suomenkielinen opettaja, jonka tarkoitus on leikittää ja laulattaa lapsia suomeksi, joten kielellisesti uskoisin, että tämä ryhmä on niin hyvä vaihtoehto kuin uskaltaisin ulkomailla toivoa.

Minulle suurin ongelma tämän kielimuurin kanssa on se, ettei ryhmän opettaja oikeastaan myöskään puhu englantia, ja vaikka minä ymmärrän melko hyvin mitä hän viroksi sanoo, on tämä hänen ensimmäinen koskeuksensa suomen kieleen. Eli väärinkäsitysten vaara on suuri, ja niitä on tainnut jo tullakin. Olisin toivonut kunnollista keskustelua Leevin sopeutumisesta, mutta se on hyvin hankalaa, ja minulle on jäänyt kuva että opettaja luulee minua jotenkin vihamieliseksi. Vaikka olen vain huolissani pojastani ja olisin halunnut opettajalta ammattilaisen mielipiteen… En vain voi tyytyä kommenttiin “Leevi oli aika itkuinen”. Niin, mitä se siis tarkoittaa? Että hän ei ole valmis päivähoitoon? Vai onko se ihan normaalia? Näissä tilanteissa sitä todella toivoisi olevansa omassa kotimaassaan…

Peukut pystyyn, että Leevi alkaa pikkuhiljaa sopeutua uuteen ryhmään. Ja, että minä pääsen irti itseäni riivaavasta syyllisyydentunnosta. Koska kuten olen jo aiemmin maininnut, olen huomattavasti onnellisempi äiti, vaimo ja ihminen kun saan säännöllisen hengähdyshetken.

Leevi started in a new kindergarten three weeks ago, and it has been harder than I expected. I had pretty optimistic views about the adaptation process, as last time it went quite smoothly. But this time Leevi has really been crying after his parents, and he wouldn’t want to play with the other kids, or even the teachers. Seems like the timing was not very good; he’s having some separation anxiety apparently, and it really makes it more difficult. Slowly, but steadily there has been small signs of positive development, so fingers crossed that next week will be better.


The group where he now started is supposed to be Finnish-Estonian group, but I think it is leaning more to Estonian side, at least what comes to “teaching”. The assistant teacher speaks some Finnish and half of the kids are Finnish, but I have a suspicion that when there’s no parents around both teachers speak Estonian to all of the kids. Anyhow, learning Finnish was not the reason why we put Leevi in this group; it is just nice to know that there is someone who understands him, I could imagine it being somewhat discouraging if no one would understand any of the words that he has just learned.
So far the biggest language issue was not between Leevi and the teachers (I think), but between me and the head teacher and the management of the kindergarten, as they don’t really speak English either. It has been a bit frustrating not being able to properly go through what has happened during the day, especially when it has been clearly challenging for Leevi. My Estonian is developing day by day, but it is not on a level for conversations like this, and it probably will never be. Sometimes you just wish you would be in your own home country…

 

Lapset, jotka eivät ole mistään kotoisin

Heti Leevin ensimmäisistä päivistä lähtien olemme mieheni kanssa pohtineet hänen kansallisen identiteetin muodostumistaan. Emme kovin vakavasti tosin, asia on tähän asti tuntunut aika kaukaiselta, mutta olemme toki miettineet sitä, minkä maalaiseksi Leevi itsensä tulee kokemaan, kun vanhemmat tulevat eri maista ja muutamme maasta toiseen muutaman vuoden välein. Uskoisin, että sillä missä Leevi käy koulunsa tulee olemaan suuri merkitys hänen kokemuksensa kannalta.

Asia nousi mieleeni taas tänään aamulla törmätessäni Hesarin juttuun vanhempien työn takia maasta toiseen muuttavista lapsista. Artikkelissa oli huomionarvoisia pointteja, jotka saivat minut miettimään Leevin tulevaa koulutietä eri kanteilta.

Mielikuvani mukaan monissa maissa toimivat kansainväliset koulut ovat elitistisiä, liian kilpailuorientoituneita ja lapsia vertailevia, enkä ole ollut kovin innoissani ajatuksesta laittaa Leevi tällaiseen kouluun. Mieluummin toivoisin hänen saavan suomalaistyyppisen koulutuksen, vaikka toki siinäkin on omat heikkoutensa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että suomalaiset peruskoulut ovat edelleen, nykypäivän kasvavasta eriarvoistumisesta huolimatta, melko tasa-arvoisia, verrattuna moniin muihin maihin. Rikkaiden ja köyhien, korkeakoulutettujen ja duunareiden lapset käyvät kaikki samaa koulua, ja lapsen paras kaveri saattaa tulla täysin erilaisesta perheestä kuin hänen omansa. Kansainväliset koulut perivät useimmiten huikeita lukukausimaksuja, joka rajaa oppilaat aika tarkasti vain hyvätuloisten perheiden jälkikasvuun. Muutenkin, vaikka lapset tulevat eri maista, on heidän elämäntyylinsä ja kulttuurinsa loppujen lopuksi hyvin samanlaista, ja lapset kasvavat expat-kuplaan, ilman todellista kokemusta ympäröivästä kulttuurista.

bl

Olen siis tähän mennessä ollut näitä kansainvälisiä kouluja vastaan, mutta artikkeli herätteli minua ajattelemaan asiaa toiselta kantilta. Leeville kansainvälisessä koulussa opiskeleminen saattaa olla luonnollisempaa ja sinne sopeutuminen helpompaa, koska useat muut oppilaat ovat hänen kanssaan samallaa viivalla, muuttaen maasta toiseen vanhempien mukana. Normaalissa koulussa hän olisi paljon todennäköisemmin erilainen ja ulkopuolinen, vaikka monikulttuurisia perheitä on yhä enemmän. Siltikin näiden muiden monikulttuuristen lasten elämässä on erilaista pysyvyyttä ja heidän käsityksensä omasta kotimaastaan on erilainen, kuin sellaisen joka ei ole koskaan saanut asettua pitkäksi aikaa mihinkään. Ja tietenkin jokainen vanhempi toivoo lapselleen onnellista lapsuutta, siinä yhteenkuuluvuuden tunne kavereiden kanssa on suuressa osassa, ja jos se on todennäköisempää kansainvälisessä koulussa, alan olla sen kannalla.

Onneksi meidän ei tarvitse vielä päättää, tai emme oikeastaan voikaan, emmehän tiedä missä asumme kun Leevi on kouluiässä. Olemme miettineet mahdollisuutta jäädä yhteen paikkaan koko hänen koulutaipaleensa ajaksi, mutta aika näyttää onnistuuko se ja missä maassa. Oli koulu ja maa sitten mikä tahansa, toivon Leevin oppivan kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, oli heidän kotimaansa, kulttuurinsa ja pankkitilin saldonsa mikä tahansa.

Today I stumbled upon an interesting (though too short) article in  the biggest Finnish newspaper. It was about a study of hypermobile children – children who move from country to another because of their parents jobs. These kids might have difficulties finding their place and national identity, especially if the parents come from different cultures themselves. This of course touches our family very closely, we have been wondering about Leevi’s future since he was born.

School is a major thing in child’s life and I do think it matters a lot, what kind of school you attended, who were your classmates and how was the culture in the school. Until this day I have been thinking quite negatively about so called international schools, where for example diplomats children often go to. I’m afraid about the culture these schools seem to have – they often seem elitist, very competitive, stressful and they create an expat bubble, that is separate from the culture of the host country. I’ve been rooting more for (Finnish) public schools were everyone is more or less on the same line, and children make friends with others from very different backgrounds. Of course also in international schools kids are from, probably even bigger variety of cultures, but they are very likely from wealthier families as the tuition fees rule out a lot of normal families.

blo2

But this article made me think the issue from another perspective, and perhaps changed my mind. Kids like Leevi, who are not from anywhere, are always gonna be the new ones, the weird ones, the outsiders in local schools. Do I want that to my child? Of course not, if I can prevent it. Children in international schools however are used to changing classmates, very multicultural backgrounds and the fact that the country they are in is not their home country.

We have been considering how moving might affect to Leevi when he is older, and also thought about a possibility to stay in one place for those years he goes to school. Luckily we don’t need to make decisions yet, or in a few coming years. But no matter where Leevi goes to school I hope he will learn one thing – to appreciate and respect all people, no matter which culture they are coming from or what is on their bank account.

Miten olen muuttunut ulkomaille muuton jälkeen?

Olen viime aikoina pohdiskellut sitä, mikä minussa on muuttunut näiden ulkomailla vietettyjen viiden vuoden aikana. Täällä Virossa, maassa jonka kulttuuri on hyvin suomalaisen kaltainen, huomaa oman käytöksensä ja ajattelunsa muutokset helpommin kuin muissa maissa. Toki on aivan mahdotonta sanoa, olenko muuttunut siksi, että olen asunut ulkomailla ja tutustunut muiden kulttuurien tapoihin tehdä ja ajatella asioita, vaiko siksi että olen nyt viisi vuotta vanhempi ja melkoisen erilaisessa elämäntilanteessa kaikin puolin kuin ennen ulkomaille muuttoa.

Mielestäni ehkä näkyvin muutos on se, että olen nykyään puheliaampi, tai sanotaanko reippaampi uusia ihmisiä tavatessa – tervehdin kuuluvasti ja näkyvästi naapuria, kaupan kassaa, tarjoilijaa, seurueessa olevia vieraita ihmisiä jne. Ennen olin aika lailla ääripään edustaja kuuluisassa suomalaisessa jurottamisessa, en varmasti ollut se joka päivästä toiseen kailottaa hyvät huomenet, vaikka naapuri aina näyttäisikin nyrpeää naamaa. Olen hyvin iloinen tästä muutoksesta, vaikka toki välillä tämä hilpeä tervehtiminen saattaakin olla aika päälleliimattua. Mutta ei siitä koskaan, huonoimpanakaan maanantaiaamuna tule itselle paha mieli, että on jaksanut lausua ne pari sanaa.

Tervehtimisen lisäksi osaan nykyään myös kiittää ja pyytää anteeksi, jopa kehua joissakin tilanteissa. Olen kyllä aina tiennyt, että nämä asiat kuuluvat hyviin tapoihin, mutta turhan harvoin sanat kuitenkaan tulivat ulos suustani. Esimerkiksi hyvästä palvelusta tai erityisen viehättävästä ulkonäöstä kehuminen kuuluu suomalaisessa kulttuurissa lähinnä turistien ja humaltuneiden keski-ikäisten lokeroon, ja olenkin onnellinen siitä, että olen päässyt murtautumaan ulos tästä lokerosta, edes ihan pikkuisen. En edelleenkään ole (mielikuvissani) amerikkalaistyylisen “you’re so awesome, everything’s so amazing”-kulttuurin ystävä, mutta jos jossakin asiassa on mielestäni kehuttavaa, sanon sen nykyään useammin ääneen. Siitä tulee muuten oikein hyvä olo, suosittelen kokeilemaan! Toisaalta puutun asioihin aiempaa hanakammin. Jos joku näyttää olevan pulassa, kysyn mikä on hätänä, tai jos näen jossakin epäkohdan pyrin muuttamaan sen esimerkiksi antamalla palautetta, sen sijaan että purnaisin asiasta vain miehelleni. Eli olen ehkä suorempi kuin ennen. 

Negatiivisemmista asioista mieleeni tulee se, että pelkään nykyään paljon enemmän kuin ennen, ja olen varovaisempi. Moni voisi sanoa tämän olevan hyväkin asia, mutta kaipaan kyllä sitä pelottomuutta ja naiiviuutta, jota minussa oli vielä muutama vuosi sitten. Toki tässä voi olla kyse myös äitiyden mukana tulleesta pelosta, jota olen kuullut monen muunkin kokevan. Toisaalta en ole enää niin ennakkoluuloinen – olen nähnyt että Puola on lähestulkoon Suomen kaltainen moderni länsimaalainen maa (tosin viime aikoina siellä on ilmeisesti otettu poliittisesti askelia taaksepäin), ja että Viro ei tosiaankaan häviä Suomelle missään muussa kuin ehkäpä jääkiekossa. Että saksalaiset eivät välttämättä ole meitä edellä kaikessa ja että myös Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on mahdollista saada täysin pätevää sairaalahoitoa. Emmekä me ihmiset eri puolilla maailmaa ole niin kovin erilaisia vaikka tapamme eroavatkin toisistaan.

Kuuntelen nykyään paljon enemmän suomalaista musiikkia kuin ennen, ja arvostan muutenkin suomen kieltä ja joitakin suomalaisia perinteitä eri tavalla. Mökki, puusauna ja järvimaisema kuulostavat romanttisemmalta. Suomalaisesta designista on myös tullut paljon tärkeämpää. Arvostan suomalaista luontoa ja luontoa ylipäänsä – ennen olin vain kaupunkien perään, mitä suurempi sen parempi. En edellenkään ole koskaan asunut suurkaupungissa, tai no muutaman miljoonan ihmisen Kampalassa, mutta nykyään minulla ei ole niihin enää mikään hinku. Mieluummin asuisin kompaktissa, kauniissa kylässä lähellä luontoa. En myöskään enää haaveile muuttavani mahdollisimman kauas, vaikka en välttämättä tällä hetkellä Suomessakaan asua haluaisi. Tai no, kyllä mä vieläkin Australiaan muuttaisin, jos sellainen mahdollisuus tulisi. Mutta olen ymmärtänyt, että arki on yleensä melko samanlaista, oli se sitten täällä tai pallon toisella puolella.

Vai onkohan näissä pointeissa sittenkään kyse ulkomailla asumisesta, vaan enemminkin keski-iän lähestymisestä. Oletko huomannut itsessäsi samanlaisia muutoksia, asuit sitten koto-Suomessa tai jossakin muualla?

For the last couple of months my thoughts have regularly wandered into how I’ve changed since I moved abroad. How has seeing other habits and cultures changed my personality, my way of thinking and doing things? Of course, it is impossible to know whether these changes have happened because I’ve lived away from my home culture, or because I’m older and my life situation has changed drastically. Either way, here’s some things I’ve noticed…

I am more chatty than before, it is easier for me to say hello to the neighbors, waitresses, cashiers and other strangers. I go bravely to introduce myself in an unknown company. I ask people how they are doing. I start conversations. I used to be complete opposite, the ultimate stereotype of a Finnish person – grumpy and unfriendly, minding only my own business. All in all, I am more social, even I have also understood how much I enjoy my alone time. 

I’m more polite than I used to be. I did know also before that saying thank you, excuse me, and giving compliments were polite things, but it was very difficult sometimes for me to say them. Especially giving random compliments is in Finland considered something only (American) tourists or drunken middle-aged people would do. I’m happy to notice that it does not have to be that way, and that saying (genuinely) how good the service was or how pretty shoes someone has can actually lift your own spirits too. On the other hand I also nowadays complain (in a friendly way if possible) directly if there’s something to complain about, so that they might do things differently in future. I also care, or show my concern more often, if someone looks like they need help. So perhaps I’m more straightforward than I used to be.

Unfortunately I’ve become more scared, concerned and suspicious than I was before. I’ve realized that it is not as safe everywhere as it is in Finland. Or as it used to be. Someone might say healthy fear is alright, but I do often miss that fearlessness, carelessness and naiveness I haad before. This is though probably more due to becoming a mother than moving abroad. On the other side, I’ve broken some prejudices – I’ve seen that Poland is as much Western country as Finland is, that Estonia does not lose to Finland in anything, that we are not less civilized or less modern than Germans, and that even in the Sub-Saharan Africa it is possible to get proper health care and an amazing meal at a fancy restaurant. I have noticed that people are after pretty similar things, even if we do have different ways to get there.

I listen much more Finnish music than I used to when I was living in Finland, I also value things like sauna, lake view and Finnish summer in a different way. I have found Finnish design and I value Finnish nature more than I did. Actually I value nature in all more than I did, I’m not after the big cities anymore, I’ve apparently seen enough, even I was never really living in one (ok, Kampala did have few million people). I appreciate Europe and Nordics in a different way, I don’t have the burning urge to get as far as possible. Even though I would still move to Australia in a heartbeat if an opportunity would come. But I have come to realize that no matter where you are, you are likely to organize your everyday life very similarly anyway.

So am I like this because I have been living in different countries? Or have I only changed because I’m getting old(er)? What do you think? How have you changed in the past five years?

Meidän kotona

Tallinnaan kotoutumisen merkeissä jatkan samaan aiheeseen liittyvällä postauksella – tänään pääsette kurkistamaan meidän kotiimme. Nappasin haasteen Konalla-blogin Anulta, joka toteutti samantyyppisen postauksen muutama viikko sitten. Paljastan teille nyt siis omat lempijuttuni kämpässämme, joka on kyllä aikamoinen “dream come true”, vaikka toki aina pientä rukattavaa löytyisi.

Ensi näkemältä rakastuin talon isoon ja valoisaan keittiöön, se oli kuin suoraan amerikkalaisesta unelmasta. Kampalan kämppämme keittiö oli ahdas, pimeähkö, suljettu koppero, ilmeisesti koska siellä ei talon emännän (saati isännän) ollut tarkoituskaan viettää aikaansa… Onneksi täällä päin nähdään ruoanlaiton olevan muutakin kuin välttämätön paha, joka ulkoistetaan kotiapulaiselle heti tilanteen salliessa. Mielestäni keittiö on kodin sydän, ja olenkin ollut erittäin tyytyväinen nykyiseen lähes täydelliseen sydämeemme. Lisäksi oma rakas muutaman vuoden vanhemmillani hoidossa ollut saareke täydentää keittiön ihanasti.

Keittiön lisäksi pidän talossamme erityisesti myös tunnelmaa luovasta takasta (jota emme “osaa” käyttää, poltamme siellä puun sijaan kynttilöitä) ja yläkerran kiviseinistä sekä pikkuruisesta takapihasta, joka ei todellakaan ole itsestäänselvyys näillä nurkilla. Tykkään myös avarasta, kokonaan avoimesta alakerrastamme. Sen sijaan kaksikerroksisuus on alkanut tympimään päivä päivältä yhä enemmän, se kun ei todellakaan ole Leevin kanssa käytännöllisin ratkaisu.

Olen melko tyytyväinen nykyiseen sisustukseemme, siitä puuttuu kyllä yksityiskohtia, kuten mattoja ja tauluja, mutta pidän yleisilmettä onnistuneena ja kodikkaana. Muuttaessamme tähän asuntoon päätin, etten halua hankkia huonekaluja hetken mielijohteesta vaan odottaa sitä juuri oikeaa. (Myimme lähes kaiken Kampalassa.) Ihan en ole siihen saavutukseen päässyt, jotkut asiat on vain ollut pakko saada vaikka täydellistä ei olisikaan löytynyt. Mutta olen kyllä hieman onnistunut jarruttelemaan Wolfin hankintavimmaa. 😄 Yksi huonekalu, joka on kyllä käytännöllinen, mutta ah niin ruma, on “TV-tasomme” eli taulu-TV:n alla oleva hylly, jonka perimmäinen tarkoitus on peittää pelit ja vehkeet Leevin näkyviltä. Myös kaaosnurkka heti sisäänkäynnin vieressä saisi kokea muodonmuutoksen – nyt siinä kerää krääsää toimistopöytä, jonka ääressä kukaan ei koskaan istu.

Talossamme riittää neliöitä perheellemme liiankin kanssa, viihtyisin paljon pienemmässäkin enkä jaksaisi pitää tätä lukaalia siistinä. Yritän pitää tavaran minimissään, mutta näihin nurkkiin sitä hukkuu huomaamatta hulluja määriä… Onneksi varsinaista varastotilaa on kuitenkin todella vähän. On tietysti oikein mukavaa, että meillä on kunnon tilat vieraille, ja olipa ylimääräisestä makkarista ja sängystä iloa Leevin huonoimpina öinäkin. (Huomautan tähän vielä, koska joku sitä kuitenkin miettii, että tämä on työsuhdeasunto ja siksi niin iso ja hieno ja fancy. Ei me varmaan asuttaisi näin kalliisti, jos joutuisimme koko lystin itse maksamaan.)

Olemme onnistuneet luomaan omannäköisemme kodin nopeasti. Mukanamme ei oikeastaan kulje montaakaan huonekaluja, vaan pienemmät yksityiskohdat, taulut, kuvat, koriste-esineet, tekstiilit ja Iittalan astiat ovat ne mitkä kodistamme tekevät meidän kotimme missä päin maailmaa tahansa. Ja tietysti ne tärkeimmät, ihmiset. ❤
Eli semmoinen luukku, mitäs piditte? Nuuskisin mielelläni myös sun nurkkiisi, otatko haasteen vastaan?

Today you get to see how we live, I’m gonna give you a little house tour. Naturally I will show you the nicest corners of our home, believe me there’s also messy and not so pretty ones. 😄 

My favorite part in our house is the kitchen. It’s big, light and modern – straight from the American dream, quite the opposite to our kitchen in Kampala. I also really like the fireplace, the stone walls in the bedrooms and our tiny backyard that is a rarity around this neighborhood. What I don’t really like, I’m actually starting to hate it more day by day, is that we live in two floors. With a toddler it is totally inconvenient. But I guess I just have to deal with it, as otherwise the house has so many pluses.


I’m pretty happy about our current “interior design”, the style if our furniture. It’s modern but homey. We really tried to put more thought in it than before, so that everything would fit together and we would be happy with it for some years. We are still missing some carpets and decoration, and some corners don’t please me, like our “TV-stand”, which purpose is mainly to hide all the cords and electronics from Leevi. 


We have lots of space, perhaps too much even, as it takes so much time to clean. And I’m really trying to gather less stuff these days, but in these square meters all kind of crap disappears too easily. It’s nice though to have enough space for guests, which we have more often here than in Kampala.


I think we’ve managed to make the house look like our home in a quite short time, even though we’ve bought almost all furniture here. We don’t really own much furniture that would have deeper meaning, our home feels like home anywhere in the world because of small things like posters, pictures, decorative items, textiles and china. And of course the people

So what do you think? And what are the favorite aspects of your own home?

Vuosi Tallinnassa

Parin viikon takaisen Vuosi Ugandasta-postauksen jälkimainingeissa pohdiskelen Viroon muuton vuosipäivän kunniaksi vähän sitä miltä täällä asuminen on tuntunut.

Ensimmäinen vuosi on hurahtanut kiitäen ohi, vaikka toisaalta muistelen talven kestäneen vähintääkin ikuisuuden. Ajan kulumisen huomaa parhaiten Leevin kasvussa ja kehityksessä, jotka ovat tänä vuonna ottaneet jättiläisen harppauksia. Mutta siitä lisää muutaman viikon päästä Leevin omassa synttäripostauksessa, stay tuned. 😉 Toisaalta tunne, joka minua on vaivannut viime vuodet, vaivaa edelleen – aika kuluu hirveän nopeasti mutta silti niin hitaasti. Samaan aikaan on kuin olisimme juuri eilen muuttaneet ja toisaalta kuin olisimme olleet täällä jo vuosia.

Kämppämme tuntuu jokseenkin kotoisalta, jollei nyt ihan vallan kodilta. Kodin käsite on viime vuosina muuttunut häilyväksi, jokaisen paikan yllä kun leijuu se viimeinen käyttöpäivämäärä, vaikkakin sitten vasta vuosien päässä. Olemme laittaneet kotia pikkuhiljaa oman näköiseksemme, mutta valmiiksi se tuskin tulee koskaan. Taulut puuttuvat seiniltä, matot lattioilta… Kohta ei kannata enää porailla reikiä seinään, kun kuitenkin kohta muutetaan. Minut on lisäksi vallannut joka vuotinen muutosvimma, ja haluaisinkin jo pistää uusiksi tämän olemassa olevan sisustuksen. Oikeastaan haluaisin ehkä muuttaa, mutta onneksi mulla on tuo järjen ääni mukana arjessa, koska kämppä on kaikilla mittapuilla aika täydellinen kuitenkin. Minua vain vaivaa loputon muutoksen halu-syndrooma.

Arkirutiinit ovat muodostuneet jo moneen kertaan ja sitten ne ovat muuttuneet ja taas muuttuneet, vaikka isot raamit ovatkin pysyneet samana. Mutta tämä lienee melko yleistä pienten lasten kanssa, arki kun muuttuu koko ajan lapsen kasvaessa. Olen löytänyt omat lempi(ruoka)kauppani, lempipuistoni, -ravintolani, -kuntosalini ja niin edelleen. Osaan suunnistaa kaupungissa jalan lähes joka suuntaan, ja paljon osoitteitakin on jäänyt mieleen. Julkisilla kulkemisessa olen edelleen onneton – meidän kodistastamme kun kävelee keskustan alueella melkein mihin vain yhtä nopeasti kuin bussilla pääsisi. Onneksi uusi (vanha) ratikkalinja avataan pian, jotta pääsemme helpommin keskustan ulkopuolellekin.

Ihaninta täällä asumisessa on ehdottomasti ollut vapaus, joka korostuu Kampalasta muuton jälkeen – voin astua ulos kodistani ja kävellä niin pitkälle kuin huvittaa juuri siihen suuntaan kuin nenä näyttää. Minun ei tarvitse suunnitella siirtyväni paikasta A paikkaan B ja sitten takaisin kotiin. Voin kävellä kadulla ja asioida kaupassa anonyymisti, ilman että kukaan huomaa etten ole paikallinen. Täällä on puistoja, joissa Leevi voi vapaasti juosta. Voin itse lähteä juoksulenkille. En tunne painetta siitä, että saatan tehdä jotakin kulttuurillisesti paheksuttavaa. Voin tuntea itseni tasapuoliseksi juttuseurani kanssa ja olla rehellisemmin oma itseni. Tunnen melkein kuin vapautuneeni vankilasta, vaikka aina toisinaan haikailenkin Ugandan ajan pienten yksityiskohtien perään.

Kaiken kaikkiaan olemme koko perhe sopeutuneet hyvin, löytäneet omat kuviomme ja kaverimme, mutta toki oikea integroituminen kestää paljon kauemmin kuin vain vuoden. Oikeastaan en ole varma voiko sitä koskaan tapahtua näissä meidän elämäntyylimme olosuhteissa.

päässälinnassa asumisessa on monien hyvien puolien lisäksi myös muutama huono puoli ja ajattelinkin heittää tähän loppuun leikkimielisen plussat ja miinukset-yhteenvedon.

Miinuksia

  • Ihmisten töykeys ja välinpitämättömyys, töksäyttely
  • Paikallisiin on vaikea tutustua
  • Aivan liian pitkä talvi
  • Turistilaumat
  • Lähes kaikki ihmiset ovat samasta muotista, pukeutumisesta lähtien
  • Viina ja sen kulutus, niin paikallisten kuin turistien toimesta
  • Ihmiset eivät välttämättä toimi suomalaiseen (ja saksalaiseen) tapaan luotettavasti ja ajallaan, lupauksia ei pidetä tai oteta tosissaan
  • Jätteiden kierrätystä ei harrasteta
  • Ruoka on kaupassa kallista, ja valikoima suppeampi kuin Suomessa tai Saksassa (ymmärrettävistä syistä toki)
  • Ihmisillä on kummallinen käsitys siitä mihin aikaan on suvaittavaa meluta: ilotulitteita paukutellaan myöhään illalla harva se päivä ja puutarhurit puhaltelevat lehtipuhaltimilla keskellä yötä
  • Täällä ei ole IKEAa
  • Lastenrattailla liikkuminen on varsinainen pain in the ass – kauppoihin, ravintoloihin, lääkäriin, jopa tarhaan on lähes mahdoton päästä sisälle rattaiden kanssa
  • Merenranta on keskustan edustalla joko satama-aluetta tai muuten vaan rumaa ja käyttökelvotonta, kauniit ranta-alueet ovat kilometrien päässä

Positiivista

  • Ei kulttuurishokkia
  • Valoisa kesä
  • Jokapäiväiset asiat, kuten nettiyhteys, puhelin, TV, julkinen liikenne, taksit, pankkikortilla maksaminen, laivayhteydet jne. toimivat luotettavasti
  • Ihana vanha kaupunki, paljon puistoja ja mielenkiintoisia kaupunginosia
  • Laadukas ja edullinen ravintolatarjonta, paljon tapahtumia
  • Lapsiystävällisyys: paljon leikkipuistoja ja lasten leikkipaikkoja
  • Kieltä on helppo ymmärtää, ja englanniksikin tulee toimeen lähes kaikkialla
  • Suomeen pääsee helposti ja suht edullisesti, ja isovanhemmat pääsevät helposti kylään
  • Kaupunki tuntuu isommalta kuin se on, mutta on kuitenkin hyvin kompakti ja käveltävä

Saa nähdä muuttuuko lista seuraavan vuoden aikana 😀


So we’ve been here in Tallinn one year, one whole year, can’t believe! Year has passed so quickly, it’s like we just came yesterday. And still I remember that horrendous winter that lasted forever and forever… 

We’ve adapted quite well, honestly it’s been very easy after Uganda. I love the feeling of freedom here – I can just get out and walk wherever I want. And no one can see that I’m not from here, no extra attention. Our house feels homey, if not like home. The definition of home has been blurry for years already, as all of our homes have had “last date of use” already when we moved in. In any case we’ve all adapted very well.

There’s lots of good things about living in Tallinn but also couple of not-so-nice ones, so I thought I’d make a list about those that have come to my mind so far.

Negative

  • Locals often seem rude and impassive, it’s hard to get to know them
  • 24/7 darkness and cold in winter, winter is too long
  • Booze, and the hard-core consumers, both locals and tourists
  • Too many tourists
  • Almost everyone looks the same, there’s no diversity
  • People don’t take their promises as seriously as I assume, don’t show up or write when agreed
  • People have no sense of when it is OK to be noisy – fireworks late in the evening on a normal weekday or blowing leaves from the street in the middle of the night
  • Recycling garbage is not seen important (and made complicated)
  • Food is expensive in the shop, and the selection is smaller than in Finland or Germany (which is understandable in such a small country)
  • There’s no IKEA
  • Buggy in the city is a pain in the ass – you never know if you get in restaurants, shops, even doctor or kindergarten
  • Seaside around city centre is really poorly used, only harbour or otherwise ugly

Positive

  • No culture shock
  • 24/7 light in summer
  • Everyday things like Internet, TV, phone, public transport, ferries, taxis, paying with card etc. work very well
  • Lovely old town
  • Very good price-quality ratio in restaurants, lots of events
  • Child-friendliness: lots of outside and inside playgrounds, toys and kids’ menus in restaurants
  • Language is easy to understand (for a Finn) and English is commonly spoken
  • It’s easy and affordable to go to Finland, and for the grandparents to visit us
  • Tallinn feels bigger than it is, but at the same time everything is close by and it’s very walkable

Uusien ystävyyssuhteiden luomisesta

Kuinka ulkomailla asuva suomalainen kotirouva on onnistunut löytämään uusia sosiaalisia kuvioita? Tällä hetkellä sanoisin, että ihan hyvin, ainakin olen tehnyt täyskäännöksen Ugandan ajoista. Kuten olen jo (monesti?) aiemmin maininnut, en ole sieltä sosiaalisimmasta päästä vaan viihdyn enimmäkseen itsekseni tai perheeni seurassa. Mutta toki muutama kaveri on aina hyvä olla, vaikka minulla onkin taipumusta sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuvaan krapulaan (jolla ei ole tekemistä alkoholin kanssa). Olen nyt viime aikoina pyrkinyt panostamaan uusien tuttavuuksien löytämiseen erityisen paljon.

En ole koskaan ollut kovin hyvä pitämään yllä ystävyyssuhteitani. Mielestäni olen kuitenkin ihan ok tyyppi ja luotettava ystävä, mutta useimmat ystävyys- ja kaveruussuhteeni eivät ole kestäneet muutamaa vuotta kauemmin. (Vika lienee siis kuitenkin minussa, en kylläkään osaa asiaa sen enempää analysoida.) Osaan tarvittaessa sosiaalisen, iloisen, ulospäinsuuntautuneen kaikkien kaveri-roolin, ja olen ihan kohtuullienn kuuntelija eikä minun varsinkaan nykyään ole vaikeaa heittää läppää tuntemattomien kanssa. Mutta ystävyydessä olen kieltämättä kranttu. Jos ei heti nappaa, niin en jaksa kovin kauaa yrittää. Samahan se tietysti on parisuhteessakin, miksi sitä ystäväkseen siis ottaisi tyyppiä, jonka kanssa vietetty aika vie enemmän energiaa kuin tuo? Tuntuu kuitenkin, ettei minulla ole oikein koskaan napannut kenenkään kanssa (ellei aviomiestä lasketa), ainakaan ensihuuman tai alkoholinhuuruisen biletyksen yli. Ystävyyssuhteeni eivät ole kantaneet elämänmuutosten yli. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut mieheni lisäksi ystävää, jolle voisin kertoa kaiken, avoimesti ja rehellisesti. Edelleen kuitenkin toivon, että tuolla jossain olisi joku, jonka kanssa vanhana muistella kuinka naiiveja ja nuoria silloin kolmekymppisinä oltiinkaan. Ja joka olisi tukena niinä (harvoina) hetkinä kun miehen pärstä ärsyttää.

Olen sosiaalisen median suurkuluttaja ja se on varsinkin äidiksi tulon jälkeen paikannut tätä luottoystävän mentävää aukkoa. Surullista ehkä, mutta olen suurimmaksi osaksi kuitenkin melko tyytyväinen. Suurimmassa roolissa on ollut Facebookin äitiryhmät, joista olen vieraassa maassa asuessa saanut mielettömästi tukea ja turvaa, neuvoja ja nauruja. En ole kuitenkaan koskaan tavannut ketään näistä äideistä. Eikä sielläkään tee mieli vuodattaa ihan kaikkia syvimpiä tuntojaan.

Muuttaessamme tänne Tallinnaan tein päätöksen, että pyrin aktiivisesti hommaamaan uusia tuttavuuksia. Mutta miten ihmeessä se onnistuu kotiäidiltä maassa, jossa naapuria ei tervehditä ja leikkipuistossa toisilleen puhuvat korkeintaan taaperot, jotka eivät ymmärrä kulttuurin kirjoittamattomien sääntöjen päälle? No Facebookin avulla tietenkin! (Tämä ei ole maksettu mainos, vaikken pientä kontribuutiota pistäisikään pahakseni.) Se oli itse asiassa todella helppoa, meitä “yksinäisiä” (expat)kotivanhempia kun näyttää olevan muitakin. Perustin ryhmän lasten leikkitreffeille, mutta oikea syy oli saada aikuiset ulos kodeistaan ja juttelemaan toisilleen. Ryhmään halusi välittömästi yli kuusikymmentä ihmistä ja olen sen kautta tutustunut paremmin sekä seinänaapuriimme (heh) että muutamaan muuhunkin vanhempaan. Harmillista vain, että ne potentiaalisimmat ystävätyypit menivät ja muuttivat jo pois. Expat-elämän kirouksia…

Onnekseni Wolfi on saanut kaksi uutta kollegaa, joiden vaimot vaikuttavat ihanilta tyypeiltä (ja on ne kollegatkin ihan jees). Jospa sittenkin uusi ystävä löytyisi hieman perinteisemmin? Alku vaikuttaa lupaavalta; toisen vaimon kanssa olemme käyneet jo viettämässä tyttöjen iltaakin, ja juttua riittää niin, että aika loppuu aina kesken. Kunhan en nyt itse vain sössisi tätä orastavaa suhdetta epärealistisilla odotuksilla, tai sillä sosiaalisella krapulalla.

How does a stay-at-home-mom find new friends in a country where saying hello to your neighbor is overrated and talking to a stranger at the playground is a sign of mental illness?

I’ve not been very good in friendships, I must admit. I seem to have a problem holding on to my friends, it’s been like that since I was a child. I don’t know exactly what it is, it has not been intentional. I do enjoy my own company very much, but every now and then I get jealous looking at the groups of friends laughing in the park or having fun friends-night-out. So when we moved to Tallinn I decided to change something, I decided to find new friends.

As I was already heavy user of social media (aka Facebook) I started a group for toddler play dates. Kids, what a perfect excuse for adults to find new people to talk to. The group had immediately over 60 people, so apparently somewhere there in the suburbs of Tallinn is someone else needing a friend too. I organized some play dates along the spring and met quite a few people. Unfortunately the most promising ones (to be my new BFF) already moved away. Expat life’s cursing…….

Luckily Wolfi got two new colleagues this autumn and their wives seem like wonderful people (the colleagues are alright too). Maybe I’ll find a new friend in more traditional way after all? It does look promising so far: with one of the wives I already had a girls-night-out and it was difficult to stop talking and go home to sleep. Fingers crossed I won’t mess this one up. 😉

 

Vuosi Ugandasta

On kulunut melko tarkalleen tasan vuosi siitä, kun puistelimme Kampalan punaiset tomut sandaaleistamme ja rantauduimme pysyvästi takaisin Euroopan kamaralle. Nyt vuoden Virossa asumisen jälkeen Ugandan aika tuntuu hyvin kaukaiselta – kuin unelta. Vuoden aikana olen yllättävän usein jopa haikeudella miettinyt arkeamme siellä. Vaikka en tosiasiassa haluaisikaan siihen palata. Pikkuhiljaa flashbackit ovat kuitenkin jääneet ja nyt joudun jo pinnistelemään muistaakseni tiettyjä asioita.

IMG_20160305_143005

Olen kirjoittanut vanhassa blogissani jonkun verran siitä, kuinka en oikein kotiutunut Ugandaan. Näin jälkeen päin ajattelen sen johtuneen suurimmaksi osaksi omasta asenteestani – en halunnut muuttaa sinne alunperinkään, joten harasin vastaan niin paljon kuin pystyin, sekä tietoiseti että tahtomattani. Lisäksi olen mukavuudenhaluinen kontrollifriikkiyteen taipuvainen introvertti, joka vihaa ennalta-arvaamattomia tilanteita, joten täysin erilaisessa kulttuurissa parhaaksi näkemäni lähestymistapa oli omaan kotiin linnottautuminen.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että minun olisi pitänyt käyttää tilaisuutta tutustua Ugandaan ja sen ihmisiin paremmin, en silti usko, että tekisin asioita kovin eri tavalla nytkään. Olen hyvin utelias, mutta samalla myös rajoittunut ja pelokas, ja tykkäisin mieluiten tutkia uusia asioita huomaamattomasti sivusta katsellen. Jostakin kumman syystä se ei kuitenkaan Kampalassa aivan toiminut… Olisin mielelläni lähtenyt torille ihmettelemään, jos olisin voinut näyttää samalta kuin kaikki muutkin.

IMG_20160302_123900

Minulla oli hyvin ristiriitaiset tunteet myös Ugandan kotiamme kohtaan; se oli minulle tärkeä paikka ja ensimmäinen yhdessä “rakentamamme” koti, mutta samalla pelkäsin siellä aika paljon. Pelkäsin torakoita, ryöstäjiä, hiiriä, ukkosmyrskyjä ja malaria-hyttysiä. En myöskään koskaan tottunut siihen, että nurkissani hääri siivooja samalla kun itse löhösin sohvalla. Nykyään nautin oman kotini siivoamisesta, kunpa siihen vain olisi enemmän aikaa! Jälkeenpäin harmittaa myös, että en ottanut kaikkea irti siitä, että takapihallamme oli uima-allas ja meillä oli oikein viehättävä pikku piha, ja että niitä olisi voinut käyttää lähestulkoon vuoden jokaisena päivänä.

Vaikka myönnän, että elin Kampalassa täydellisessä expat-kotirouvan kuplassa, uskon että opin siellä asuessamme silti asioita joita en olisi muuten oppinut. Opin, ettei Uganda ole pelottava maa, ja näin ollen uskon myös että muistakin maista on meillä täällä Euroopassa vääristynyt kuva. Opin, että ugandalaiset ovat aurinkoisia, kohteliaita ja hyvin tahdikkaita ihmisiä (noin niinkuin yleisesti ottaen). Ymmärsin, että siitä huolimatta, että maata johdetaan aivan päin peetä ja sieltä meille kantautuvat uutiset ovat lähes aina huonoja, elävät ihmiset aivan samanlaista, tavallista arkea. Ja mikä tärkeintä; pääni sisältä tahattomasti kumpuava pelko afrikkalaiselta näyttäviä ihmisiä kohtaan katosi. Sen tilalle on tullut aitoa uteliaisuutta ja empatiaa, kykyä katsoa ihonvärin läpi. Uskon nykyään täysin siihen, että ihminen pelkää sitä mitä ei tunne, ja sen vuoksi haluaisinkin asua kaikissa maailman kolkissa – jotta tämä kulttuurimme meihin istuttama pelko erilaisuutta kohtaan hälvenisi. Joten en missään nimessä poistaisi tätä kokemusta elämästäni – uskonhan muutenkin että kaikki kokemani on ollut tärkeää matkalla tähän pisteeseen.

Haluan ehdottomasti käydä Ugandassa uudelleen, ehkä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Toivon kaikkea hyvää maan kehitykselle, uskon että hitaasti mutta varmasti ugandalaiset ovat matkalla kohti parempaa tulevaisuutta.

IMG_20160312_161426

A one full year has passed since we moved away from Uganda. Those one and half years we spent there weren’t the happiest of my life, I had very much difficulties adapting, but I would definitely not take back the experience. Even I was holding on very tightly from my expat bubble, I feel like I learned a lot about myself, and I was able to erase some of my prejudices – some that I didn’t even know existed.

I most certainly want to visit Uganda again, maybe in five or ten years. I wish all the best to them, and I really am optimistic that slowly but steadily the Ugandans are going towards a better future.

PS. Photo credits (again) to my lovely husband whose photo album I went digging