Reissussa: Ihastuttava Palma de Mallorca

Mallorcan viehätyksestä ja imagosta voi olla montaa mieltä, ehkäpä en siksi osannut asettaa suuria odotuksia myöskään Palman kaupunkia kohtaan. Energiani on viime vuosina mennyt ihan muuhun kuin lomakohteisiin etukäteen tutustumiseen, ja tämä on yleensä johtanut iloisiin yllätyksiin. Niin tälläkin kertaa.

Tiesitkö sinä, että Mallorcan pääkaupunki on ihan oikea, iso kaupunki, jossa asuu enemmän ihmisiä kuin Tallinnassa? Minä en ainakaan tiennyt. Sen lisäksi, että se on ihan oikea suurkaupunki (suomalaisen mittakaavassa), on se vieläpä oikein mielenkiintoinen sellainen. Turistikauden ulkopuolella saaren rantakylien muuten muistuttaessa hylättyjä, parhaat päivänsä nähneitä lomahelvettejä, oli Palmassa ihan oikeaa elämää. Satoja ravintoloita, kahviloita ja söpöjä pikku puoteja, joissa olisi viettänyt päivän jos toisenkin, jos matkaseuran hermot olisivat hieman pidemmät.

Palman vanhakaupunki ihastuttaa hyvin espanjalaisella ulkonäöllään, vehreydellä, merenrannalla ja mielettömällä katedraalilla, jota katsellessa ei voi muuta kuin ihmetellä, että mitähän vattua rakennuttajan päässä on liikkunut ja kuinka tuo on ikinä saatu pystyyn? Joka tapauksessa se on vaikuttavaa katseltavaa. Vanhankaupungin arkkitehtuuri kapeine, ranskalaisin parvekkein varustettuine kivitaloineen on minulle tuttua Barcelonasta, ja kuvittelisin muissakin Espanjan vanhoissa kaupungeissa näyttävän tältä. Kaupunki ei tunnu mitenkään erityisen turistirysältä, en tunne joutuvani huijatuksi joka kadun kulmassa. Meininki saattaa toki sesongin aikana olla ihan eri. Espanjaakin kuulee vaihteeksi enemmän kuin saksaa, joka lomakylissä on melkeinpä toinen virallinen kieli.

Kävimme Palmassa viikonloppuna ja ainakin näin turistikauden ulkopuolella sunnuntai oli hyvin hiljainen, ja useimmat kaupat ja monet ravintolat kiinni. Joten suosittelen sunnuntain sijasta jotakin muuta päivää, jos vierailuun on aikaa vain yksi päivä. 

Taaperon kanssa Palma vaikutti myöskin hyvältä kohteelta, vaikka menimmekin aika paljon vanhemmat edellä mentaliteetillä tällä kertaa. Hienoja leikkipuistoja löytyy kuitenkin ympäri vanhaakaupunkia, ja ihmiset ovat aina superihania lapsia kohtaan. Ihanan näköisiä lastenvaatepuotejakin löytyi monen monta. Rattailla kulkeminen ei liene suuri ongelma, meillä ei niitä enää tosin kaivattu, vaan repussa kulki mukana kantoreppu, johon taaperon sai tarpeen mukaan sujautettua.

Palma de Mallorca totally took me by surprise on our autumn holiday – to be honest I had absolutely zero expectations and was happily surprised how interesting and beautiful city it is.

Old Spanish style stone houses with French balconies, tiny alleys to get lost in, perfect floor tiles, seaside location, hundreds of small shops and cozy restaurants and cafes. And as a cherry on top, ridiculous cathedral, one of the biggest buildings I’ve ever seen. What’s not to love?

Outside tourist season the city felt like any mainland historic town, with it’s normal everyday life. Far from the abandoned plasticy tourist villages on the coast. Here you actually hear more Spanish than German which seems otherwise to be the island’s unofficial second language. So many lovely boutiques I would have visited if my travel company wouldn’t be so impatient. 😅 Palma seems like a child-friendly destination too, there’s lots of outside playgrounds and people are ever so friendly towards kids, it amazes me time after time.

Advertisements

Ai että minä nyt syyllistyin

Syyllistyminen, tuo äitiyden (vanhemmuuden) ihana trendisana. Tuntuu, että ainakin Suomessa meitä syyllistyviä äitejä riittää loputtomiin. Ei ole väliä miten asiat hoidat, lapsesi kasvatat, aina löytyy joku joka tekee asian eri lailla ja sanoo sen ääneen. Ja sitten me syyllistymme. Tunnemme, että kritiikki ja eriävät mielipiteet kohdistuvat juuri meihin, uhkaavat meidän tapaamme toimia. 

Aihe tuli mieleeni eräästä Facebookin mammaryhmän keskustelusta, tuolta syyllistymisen (ja myös kultaakin kalliimman vertaistuen) mekasta. Milloin syyllistytään imetykseen liittyvistä ratkaisuista, milloin sokeriin suhtautumisesta, milloin nukkumistavoista. Tällä kertaa aiheena oli, ah niin mehukas, päivähoito.

Koen olevani melko fiksusti käyttäytyvä nettipersoona; yritän pysyä kaukana provosoivista ja turhanpäiväisistä keskusteluista, juoruista ja arvostelusta. Haluan kuitenkin tuoda julki esimerkiksi vanhempien jaksamiseen liittyviä kokemuksia ja mielipiteitä. Pyrin näkemään asiat eri kanteilta ja myös ymmärtämään, että kirjoitettua tekstiä on helppo lukea monella tavalla. Epäkohteliaalta kuulostava kommentti ei ehkä ole tarkoitettu niin kärkkääksi. Tätä päivähoitokeskustelua (saako isomman lapsen laittaa hoitoon, jos on vauvan kanssa kotona) seuratessani tulistuin kuitenkin kommenteista, jotka eivät mielestäni tuoneet apua väsyneen äidin elämään. 

Kerrottuani oman mielipiteeni (kyllä, isomman lapsen voi todellakin laittaa säännöllisesti  hoitoon vaikka vanhempi olisi vauvan kanssa kotona, eikä se tee vanhemmasta automaattisesti huonompaa), aloin pohtia miksi minä ja myös muut keskusteluun osallistuneet kimpaannuimme toistemme kommenteista. Toisin sanoen syyllistyimme, vaikka syyllistäminen ei (toivottovasti) ollut kenenkään tavoite.

Milloin siis itse syyllistyn? Silloin kun olen joutunut joustamaan omista periaatteistani, esimerkiksi täysimetyksestä tai lapsen hoitamisesta kotona siihen asti kunnes menen töihin, ja joku toinen on kyennyt pitämään kiinni näistä periaatteista. Syy ei siis ole ollenkaan toisessa osapuolessa, koska kuinka nätisti tahansa tämä mielipiteensä laittaisi, ottaisin siitä itseeni. Syy on siinä, etten sittenkään ole vielä sinut omien ratkaisujeni kanssa, vaikka niin uskoinkin. (Mutta olen edelleen sitä mieltä, että jos kommenttisi ei tuo apua tilanteeseen, voi sen jättää sanomatta.)

Mitä mieltä olet, olenko oikeilla jäljillä? Vai syyllistävätkö vanhemmat toisiaan tarkoituksella? Syyllistytkö itse esimerkiksi (sosiaalisessa) mediassa esiintyvistä mielipiteistä, artikkeleista ja tutkimuksista, jotka eriävät omasta toiminnastasi? Miksi?

Round 2

Kaksi. Se oli luku mielessämme kun alunperin pohdimme, kuinka monta lasta toivoisimme. Ei suurperhettä, mutta kuitenkin niin että sisaruksista olisi seuraa toisilleen. Miehelläni ja minulla on molemmilla sisaruksia, ja olemme sitä mieltä että he ovat ehdottomasti rikkaus elämässämme, sisarussuhde asia jonka toivoisimme omankin jälkikasvumme kokevan.

Mutta viime vuonna tähän aikaan toinen kierros tuntui sulalta hulluudelta, mahdottomalta ajatukselta. Mieleni oli musta kuin marraskuinen maisema, en edelleenkään osannut ajatella itseäni edes yhden saati kahden lapsen äitinä. Myin lähes kaikki vauva-ajan tavarat ja vaatteet pois, olin päättänyt ettemme tarvitsisi niitä enää.

Onneksi hain ja sain apua ahdistuneisuuteeni ja valoa pääkoppaani. Järjestin omaa aikaa, vapautta, jota olin kaivannut enemmän kuin tajusin. Aloin ymmärtää omien tarpeideni tärkeyden ja sen että minä itse olin ainoa joka niistä pystyi huolehtimaan. Minun piti oppia oma rajallisuuteni ja oppia pyytää apua. Pian värien kirkastuttua alkoi unelma toisesta lapsesta koputtelemaan takaraivossa. Ehkä sittenkin?

Jonkin aikaa mietin, onko tässä mitään järkeä, jaksammeko me? Onko minulla oikeutta haluta toista lasta kun ahdistuin jo ensimmäisen kanssa? Enhän jaksanut häntäkään yksin hoitaa. Kuitenkin toive pikkusisaruksesta oli niin vahva, että heitin järjen äänet mielen perukoille ja kerroin miehelle mieleni muutoksesta. Luulen, että hän oli salaa iloinen, vaikka ei koskaan painostanut minua kun sanoin etten haluaisikaan lisää lapsia.

Olemme onnekkaita kun sekä ensimmäinen että toinen lapsemme on saanut alkunsa pian päätöksenteon jälkeen. Tämä toinen jopa niin nopeasti, että aluksi hieman hirvitti. Ja kyllä sen alunkin jälkeen on ollut monta kertaa mielessä kuinka tästä selvitään, olemmeko kohta kaikki jossakin parantolassa. Arki pyörii unen ja unettomuuden ympärillä, edelleen, vaikka ensimmäinen vauvavuosi on sumuinen muisto vain.

Siltikin, minulla on vahva usko siihen, että tämä toinenkin pieni kuuluu perheeseemme. Ehkä olemme hieman fiksumpia kuin ensimmäisellä kierroksella, ehkä ymmärrämme päästää itsemme helpommalla. Ehkä päästämme irti hyödyttömistä periaatteista hieman aiemmin. Yhdessä pärjäämme kyllä. Joten tervetuloa pikkuveli, me odotamme sinua jo! ❤

Two. That was the number we had in mind when we originally thought about how many kids we would like to have. Not a big family, but so that the kids could have company from each other. Me and my husband both have siblings, and we definitely think that they are important part in our lives. We would like our children to be able to experience that too.

But last year the idea of a second round sounded like pure insanity, I would never be able to handle that. My mind was black as the view from our living room window in November. We sold all the baby things, we wouldn’t be needing them anymore. Luckily I realized to seek for help to my anxiety and got it. I understood how I could not put my needs aside anymore, how I was the one who should take care of them being fulfilled. I learned to ease up a bit. Life and parenting wasn’t so serious. I got myself time alone, more sleep, learned to ask for help and quite quickly my mind started to brighten up. And then the wish for a second child came to my mind again.

First I was of course thinking (and still sometimes do) whether it makes any sense? Would I go nuts with the second one too? Is it right to have more children when you can hardly take care of the first one? I just got my balance back and now I would willingly shake things again. But that’s how I am, in a constant need for change. And we both felt strongly that a second child belongs in this family. After some doubts in the beginning of this pregnancy, I’m now confident that we will manage. Me and my husband are such a good team. We will make it work. Perhaps we have learned something on the first round – how important sleep is, how unimportant other people’s parenting advises are, how we should just trust our instincts. How we’ll never be perfect, and most importantly that we don’t need to be.

So welcome baby boy, we are looking forward of meeting you!

Isänpäiväylläreitä

Vietimme isänpäiväviikonlopun vanhempieni kotona Espoossa. Isänpäivää on lapsuudenperheessäni juhlittu perinteisesti korttien, pienten lahjojen ja hyvän ruoan parissa ja haluan jatkaa perinnettä omassakin perheessäni.

Suomalainen ja saksalainen isänpäivä eivät osu samaan ajankohtaan, vaan itse asiassa aivan eri puolille vuotta, ja ainakin nyt toistaiseksi meillä on enemmänkin juhlittu tätä suomalaista päivää. Suomessa, tai ainakin meidän perheessämme, isänpäivä on tarkoittanut perheen yhteistä juhlaa kun taas Saksassa sitä ilmeisesti juhlitaan yleisesti isien kesken (ryyppäämällä). Senkään vuoksi en ole erityisesti keskittynyt saksalaiseen versioon. Pidän isän- ja äitienpäivää arvossaan; vaikka toki meidän pitäisi muistaa ja huomioida äitejä ja isejä ihan normaaleinakin päivinä. On kuitenkin aina kiva kun on hyvä syy juhlia.

Omalle isälleni annoin isänpäivälahjaksi lipun Karjala-turnauksen Suomi-Ruotsi-matsiin, jonne lähdimme miehen kanssa mukaan eilen illalla. Kirsikkana kakun päällä mieheni kaivoi varastoistaan Suomi-releet, joissa menimme aivan täysistä tosifaneista. Vaikka en olekaan jaksanut lätkää viime vuosina paljoa seurata, täytyy sanoa että matsissa oli hyvä tunnelma ja mieheni valitsemat paikat niin hyvät, että peli jaksoi viihdyttää viimeiseen sekuntiin asti. Ja olihan se tietysti jännä pelikin.

Mieheni sai oman lahjansa tänään – lahjakortin rentouttavaan hierontaan. Toivon hänen nauttivan siitä yhtä paljon kuin itse nauttisin. 😅 Lahjojen keksiminen on melko vaikeaa jo näin muutaman vuoden jälkeen, varsinkin kun meillä on kaikki mitä tarvitsemme. En halua ostaa turhaa krääsää, joten tällainen “aineeton” lahja on ainakin minun mieleeni. Odotan innolla miehen palautetta, jotta voin varata itsellenikin saman hieronnan. Askartelimme Leevin kanssa vielä kortit iskälle ja ukille – niistä tuli yllättävän taiteelliset.

Pitkään nukkuminen ja aamiainen sänkyyn on hieman haastellisempi asia järjestää tässä taaperoarjessa. Sen sijaan nautimme vanhempieni luona myöhäisen aamiaisen kaikilla herkuilla, jonka jälkeen katselimme vanhoja VHS-videoita lapsuusajoiltani. Juuri niin mukava ja rento isänpäivä kuin toivoin, toivottavasti myös sankarit nauttivat. ❤

Miten teillä juhlitaan isänpäivää?

We celebrated this year’s Finnish father’s day in a rather traditional way: among close family, with good food and time together. To me keeping up these father’s and mother’s day traditions is important, and I want Leevi to learn it too. It’s always nice to have a good reason for party.

As a father’s day present for my own dad I took him to an ice hockey game with me and my husband. It was loads of fun, much more interesting than watching from TV. I’m pretty proud of the Finnish fans making such a good atmosphere, and of the players too, of course.
Today we had a relaxed breakfast with all the servings at my parents’ place – what could be a better way to spend some quality time together? To my husband, as a thankyou of being such an amazing dad and co-parent, I gave a gift card to massage which I hope to be very relaxing.



How do you celebrate father’s day in your family?

Tallinna-vinkki lapsiperheille

Uudistunut Balti Jaama Turg on mielestäni yksi Tallinnan keskusta-alueen mielenkiintoisimmista paikoista, ja olenkin kirjoitellut siitä jo aiemmin. Sen lisäksi, että varsinkin ruoan, antiikin, Kiina-krääsän ja paikallisen designin ystäville löytyy torilta ihmeteltävää, löytyy sieltä myös keskusta-alueen lapsiystävällisin ravintola.

Kniks & Kraaps (nimi, jota en ikinä muista oikein) on todellinen lapsiperheiden oma ravintola, joskin modernimmin ja raikkaammin toteutettu kuin kilpailijansa yleensä. Ravintolan kohokohta on suuri leikkialue, josta löytyy ihmeteltävää monen ikäiselle; on leikkikeittiötä, autoja, työkaluja, kirjoja, palapelejä, nukkeja, kiipeilytelineitä jne. Alue on sopivasti rajattu kirjahyllyn taakse, jotta leikit eivät valtaa koko ravintolaa, mutta kuitenkin niin että näköyhteys lähimmistä pöydistä säilyy. Varsinkin aamupäivisin leikkitila on ihana, ennen kuin iltapäivän kaaos valtaa sen.

Ravintolasta saa myös mukiinmenevää (onpa hassu sana?!) sapuskaa – erikoisuutena on buffet, joka on katettu niin matalalle, että pienikin lapsi voi itse valita lounaansa. Buffet alkaa(arkisin?) klo 11, ja ainakin tällä ensimmäisellä kokeilukerralla ruoka oli puolenpäivän aikaan oikein maukasta ja fressiä. Iltapäivisin se on tosin näyttänyt jo hieman nuutuneemmalta. Ravintolasta saa tilata myös a la carte-annoksia, sieltä saa viikonloppuisin puuroa ja lettuja aamiaiseksi, ja onpa tarjolla myös erilaisia kakkuja, hyvää kahvia ja smoothieita. En ensialkuun ollut vakuuttunut ravintolan ruokatarjonnasta, mutta eilisen käynnin jälkeen olen kyllä tyytyväinen, erityisesti porkkanakakku ja kotitekoiset kala”puikot” veivät pisteet kotiin. Ehkä ensimmäisillä kerroilla oli ilmassa alkukankeutta.

Kniks & Kraapsista löytyy myös oma vessa perheen pienimmille ja varmasti kaupungin viihtyisin imetys- ja vaipanvaihtonurkka. Jopa vaippoja on tarjolla, jos omat ovat unohtuneet kotiin. Ruokapöytiä on joka lähtöön; on loosseja, tavallisia pöytiä ja pienempiä pöytiä lapsille. Syöttötuolejakin löytyy useampaa eri mallia. Palvelu on ystävällistä, mutta hieman ujoa. Englannilla pärjää ilman mitään ongelmaa, kuten yleensäkin.

Ravintolan perustaja on kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, joka halusi luoda täydellisen ravintolan lapsiperheille. Sellaista hän kun ei ollut vielä Tallinnasta löytänyt. Kniks & Kraaps yltää kyllä ehdottomasti Tallinnan kärkeen tässä kategoriassa, erityisesti tykkään ravintolan raikkaan skandinaaavisesta olemuksesta, mutta aivan täydellinen se ei kuitenkaan ole. Pahin puute on se, ettei ravintolasta löydy aikuisten vessaa. Sellainen on kyllä heti viereisellä käytävällä, mutta taaperon kanssa yksin ollessa asiat ovat aina hieman monimutkaisempia… Toinen asia on arkipäivien myöhäinen avaamisaika; olisi mukavaa jos ravintola aukeaisi jo klo 9, jotta ehtisi leikkimään ennen päiväunia. Näistä pienistä kauneusvirheistä huolimatta, suosittelen paikkaa ehdottomasti kaikille lapsiperheille, jotka lähistöllä liikkuvat.

I’ve written already earlier about the new Balti Jaama Turg that opened it’s doors last spring. To me it is one of the most exciting places in the center of Tallinn – there’s things to explore to a food lover, antique fan or a tourist who is looking for Estonian design souvenir. But there is also the best family restaurant in the city center (or perhaps whole Tallinn?) called Kniks & Kraaps.

This restaurant is definitely planned kids first – it has big, exciting play area, buffet and tables for the little ones, and even their own toilet. Also the breastfeeding / diaper changing corner is really cozy. We had lunch there yesterday with Leevi and the food in the buffet was tasty and fresh, at least at noon (sometimes in the afternoons the food didn’t look that tempting). I really like the light, Scandinavian influenced decor of the restaurant – it differentiates this one from the rest of the family friendly category. Also food seems pretty healthy (no sausage and fries!), and they have a proper coffee machine. What else do you really need? Oh, and it is totally buggy accessible, which isn’t a sure thing here in Tallinn.

Slight minuses to me are the lack of adults’ toilet (it is located in the next corridor but with toddler running around things always tend to get more complicated), and that the restaurant only opens at 11 on weekdays. Would be nice to have some morning coffee and playtime before nap. Anyway, apart from these this place is pretty awesome, so I recommend you to check it out, if you are around (with kids).

Yllärireissu Alppien juurelle

Palasimme eilen Neuburgista, Etelä-Saksasta, sukuloimasta. Tällä kertaa reissu oli aika rentouttava, vaikka kuuteen yöhön mahtui peräti kolme eri yöpymispaikkaa. Leeville riittikin tekemistä ja seuraa, joten me vanhemmat saimme ottaa rennosti. Yövyimme vanhaan tuttuun tapaan Wolfin vanhempien luona hänen siskonsa huoneessa, mutta täällä kertaa vietimme yhden yön myös kaveriperheen juuri valmistuneen talon vierashuoneessa. Lisäksi Wolfi oli järkännyt meille 24 tunnin lapsivapaan.

Wolfi halusi pitää treffiemme kohteen salaisena, joten en etukäteen yhtään tiennyt minne olimme matkalla. Mielessäni haaveilin söpöistä alppikylistä ja ilmeisesti mieheni oli lukenut ajatukseni, koska juuri sellaiseen päädyimme 2 tunnin ajomatkan jälkeen. Jo ajaessa alkoivat huikeat alppimaisemat, jotka edelleen sykähdyttävät yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Mies pohti matkalla, jonka oli kuulemma taittanut satoja kertoja, kuinka osaa vasta nyt arvostaa maiseman ainutlaatuisuutta, kun toinen vieressä ihmettelee sitä suureen ääneen. Aika sama kuin hänen taannoinen ihmetyksensä ruotsinlaivoja kohtaan – minulle kun ne ovat aina kuuluneet siihen tuttuun maisemaan. Monikulttuurisen parisuhteen hienouksia. 😅

Ajomatkan päätteeksi pysähdyimme pieneen Reit im Winklin kylään, juuri ennen Itävallan rajaa. Kylä on kliseiseen alppityyliin oikein viehättävä ruskea-valkosine taloineen, jotka on koristeltu toinen toistaan hienommilla seinämaalauksilla ja puukaiverruksilla. Taustalla häämöttivät lumihuippuiset vuoret. Tätä näkyä kelpaisi katsella useamminkin! Alue on kuulemma tunnettu lumisuudestaan ja kesällä aurinkoisuudestaan – täydellinen lomakohde siis. Ja turisteille kylä onkin eittämättä ensisijaisesti tarkoitettukin: jokaisessa talossa näytti olevan huoneita vuokralla, ravintola tai tuliaispuoti. Nyt kauden ulkopuolella oli kylässä kuitenkin rauhallista.

Mieheni oli buukannut meille tilavan huoneen aivan kylän keskellä sijaitsevasta Hotel Unterwirtistä, jonka rakennus on alunperin rakennettu 1400-luvulla. Keski-Euroopassa moiset vuosiluvut ovat melko normaaleja, mutta tälle espoolaiselle ihan silkkaa utopiaa (paitsi että nyt googlettelin kirkkomme olevan samalta vuosisadalta, but you get the point). Unterwirt onnistui melko täydellisesti yhdistämään alppimaisemaan sopivan historiallisuuden ja kotoisuuden sekä modernin luksuksen. Hotellista löytyi myös spa useine saunoineen ja altaineen, mikä lisäsi ylellisyyden tuntua.

Söimme illallista hotellissa, mikä osoittautui hyväksi päätökseksi, vaikka ravintolan hinnat olivat varmasti kylän korkeimmat. Ruoka ja palvelu oli erinomaista, ravintola oli selvästi muidenkin suosikki, niin täyteen pakattu se oli maanantai-iltana (syyslomien aikaan). Aamiaisbuffa notkui kaikkea mahdollista, mutta saksalaiseen tapaan erityisesti leipä ja erilaiset lihatuotteet olivat päässeet päärooliin. Vaikka itse jätin leikkeleet muille syöjille, oli aamiaisessa enemmän kuin tarpeeksi. “Onneksi” heräsimme vapaa-aamunakin ennen seitsemää (mikä siinä on ettei osaa nukkua kun olisi mahdollisuus), joten aamiaisen jälkeen oli vielä aikaa sulatella ennen ajomatkaa takaisin Neuburgiin.

Yesterday we returned from our family visit to Bayern, where we had a pretty relaxing holiday, even we slept in three different places during those six nights. Leevi had so much to do and so many people around that we parents didn’t need to do much for entertainment. On top of that my amazing hubby had organized us some 24 hours of kid-free time.

Wolfi wanted to keep the program of this 24-hour date as a secret so I had no clue where we were gonna go. Secretly I hoped to see the Alps, as they are kinda close by, and they still amaze me after all these times. Apparently, once in a lifetime, mind-reading worked and Alps was exactly what my husband had in mind. He took me to a village called Reit im Winkl, a village close to Austrian border where he had spent his childhood winters. This village is a perfect example of a stereotypical, yet so wonderful town by the Alps, with it’s historical white-and-brown villas that are covered with beautiful wooden details. And on the background you could see the snow-covered mountains. Apparently this is one of the snowiest places in winter and sunniest in summer, so no wonder a perfect tourist oasis has formed here.

We spent the night in lovely Hotel Unterwirt, a building that dates back to 14th century, which to me as a Finn from Espoo sounds almost impossible, but here in Central Europe is quite normal. Hotel has been recently renovated and it combined really nicely old, historic and cozy to modern functionality (except the Wi-Fi which wasn’t really working in our room, but that’s no news in Germany…). Hotel also has a spa with couple of different saunas and pools, which added to the luxury. After spa we were too lazy to get out anymore, so we chose to have dinner at the hotel restaurant. We had perhaps the most expensive dinner in town, but it was worth it, very yummy. Also the breakfast buffet was everything we desired and even more. (As we were in Germany, they had at least 10 different types of breads and cold cuts.) I was so ready to roll back to bed after this lavish brekkie, and I even skipped all the meat. “Luckily” we woke up on our day-off at 6.50, so there was time for some digesting before driving back to Neuburg.

PS. Photo credits to my hubby 😘

Mitä sukupuolineutraali kasvatus tarkoittaa minulle?

Tämän päivän yksi vanhemmuuteen ja lapsiin liittyvä kuuma puheenaihe on sukupuolineutraali kasvatus. Itse olen ehdottomasti sen puolesta liputtaja, vaikka olenkin varmasti arjessani enemmän kultaista keskitietä kulkeva kuin ääripää (en yleensäkään pidä ääripäihin kuulumista tavoiteltavana).

Haluan kasvattaa lapseni niin että hän uskoo kaikkien sukupuolten yhtäläisiin mahdollisuuksiin elämässä. Mielestäni tämä on kaikkein tärkein pointti. En usko sukupuolettomuuteen kasvatuksessa, siihen ettei lasta ollenkaan identifioitaisi pojaksi tai tytöksi, en vain yksinkertaisesta kykene siihen, niin vahvasti se on minuun sisäänrakennettu. Mutta haluan parhaani mukaan pitää pojalleni kaikki ovet avoinna, myös sen jos hän ei myöhemmin elämässään tuntisikaan itseään pojaksi, haluan hänen tietävän, että myös se on ok.

Toivon, että lapseni ei opi meihin aiempiin sukupolviin ohjelmoitua käsitystä siitä, että jokin asia on “tyttöjen” ja toinen “poikien”. Että kaikenlaiset leikit, värit, ammatit, kotityöt, oikeudet, velvollisuudet ja kaikki muukin elämässä kuuluvat yhtä lailla kaikille, sukupuolesta huolimatta. Huomaan kuitenkin jo nyt kuinka vaikeaa asian toteuttaminen on käytännössä. Ympäristö kun ei aina ole kanssani samoilla linjoilla, ja jo päiväkodissa ja sukulaisilta lapsi kuulee jonkin värin tai lelun sopivan hänelle paremmin, koska hän on poika, tai miesten tekevän tai jopa syövän jotakin, koska ovat miehiä…. Tai että pojat ovat villejä ja tytöt nättejä. Mutta ei siinä suinkaan kaikki, huomaan myös itse asiaa sen kummemmin ajattelematta luokittelevani joidenkin ammattien edustajat miehiksi (tai naisiksi), ja kutsuvani siniseen puettua lasta leikkipuistossa pojaksi (yleensä korjaan itseäni jälkeenpäin ontuvilla selityksillä), ylipäänsä puhuvani pojalle enemmän miespuolisista henkilöistä kuin naispuolisista. Mutta annan tämän itselleni anteeksi, asian tiedostaminen on jo parempi kuin ei mitään ja ehkä pikkuhiljaa huomaan alitajuisenkin ajatteluni muuttuvan.

Arjessamme pyrin toteuttamaan sukupuolineutraaliutta esim. sillä että Leevillä on kaiken värisiä vaatteita ja kaikenlaisia leluja, sillä että hän näkee sekä äidin että isän hoitavan kaikenlaisia hommia ja sillä ettei nyt vaan yleisesti ottaen puhuta tyttöjen ja poikien jutuista vaan ennemminkin lasten tai aikuisten tai isojen lasten ja pienten lasten jutuista. Todellisuudessa en kuitenkaan pukisi pojalleni omasta aloitteestani liian “tyttömäistä” vaatetta, semmoista jossa on rusetteja, tylliä, glitteriä ja pinkkiä (samassa paketissa, en tosin varmaan pukisi sellaista tyttärellekään), tai mekkoa. Mutta jos hän myöhemmin itse sellaisen vaatteen valitsee, en aio kieltää häntä. Myönnän myös etten ehkä olisi niin herkästi leikannut Leevin hiuksia, jos hän olisi tyttö. Mutta jos hän ei halua hiuksiaan leikattavan niin ne saavat olla juuri sen pituiset kuin hän haluaa.

Leevi on vauvasta asti rakastanut yli kaiken autoja, niin paljon että se tulee meillä vanhemmilla jo korvista ulos. Kaikki mikä liikkuu pyörillä ja pitää meteliä on parasta. Joten nykyään suuri osa Leevin leluista on autoja. Pyrin välttämään turhan rojun haalimista, joten en näe järkeä pitää lastenhuoneen nurkassa nukkekokoelmaa kaikkine tilpehööreineen, jos lapsi ei niistä piittaa. Välillä vain pelkään, että jumahdamme tähän “Leevi rakastaa autoja” ideaan niin ettemme enää ajattelekaan muuta. Mutta pointtina kuitenkin se, ettei Leeville ole hankittu autoleluja ja -kirjoja sen vuoksi että hän on poika vaan siksi että ne ovat hänen lemppareitaan. Toinen maskuliiniseksi mielletty lempileikki on futiksen pelaaminen, jonka uskoisin kuitenkin johtuvan enemmän isän “hulluudesta” kuin siitä että sitä olisi hänelle sukupuolensa perusteella tuputettu.

Kotityöt ovat perheessämme aika klassisesti suurimmaksi osaksi minun kontollani, asia joka ärsyttää välillä monelta kantilta. Useimmiten siksi, että “minä teen aina kaiken” – mikä ei ole aivan totta, mutta useaan asiaan saa tuota puolisoa kyllä patistaa ennen kuin tapahtuu. Mutta myös siksi että pelkään Leevin näkevän naisen tekevän enemmän kotihommia kuin miehen ja miehen käyvän töissä ansaitsemassa rahaa – asetelma joka on meidän tämänhetkistä arkeamme, mutta jonka en haluaisi välittävän Leeville sitä kuvaa että näin on oltava, ja sillä selvä. Perheemme tavoissa ja arjessa ei kuitenkaan mielestäni ole kyse niinkään roolien jaosta sukupuolittain, vaan siitä mikä on käytännöllisintä, rahallisesti mahdollista, siitä kenellä on enemmän aikaa (ja tarve) siivota ja kuka tykkää mistäkin hommasta. Mikä tärkeintä, olemme miehen kanssa samoilla linjoilla näissä asioissa, en osaisi kuvitellakaan olevani sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä vaikkapa siivoaminen on naisten hommaa, eikä poikaa voi pukea vaaleanpunaiseen.

Välillä kuitenkin tuntuu, että jotkut sukupolveni edustajat, itseni mukaan lukien, stressaavat tästä asiasta liikaa. Meille opetetut asetelmat on hyvä tiedostaa ja niitä kyseenalaistaa, mutta ehkä ei tarvitse käyttää energiaa vetämällä hernettä nenään jokaisesta “tytöille barbeja, pojille autoja”-kommentista (paitsi tottakai, jos kommentti kohdistuu suoraan lapseeni, aion puolustaa häntä ja näkemystäni leijonan raivolla.) Joka tapauksessa uskon, että olemme menossa tässä asissa oikeaan suuntaan, kuten omien vanhempiemmekin sukupolvi, ehkä hitaasti mutta sitäkin varmemmin.

Edit: Postauksen nostattaman keskustelun lomassa opin yhden uuden (perus)asian aiheeseen liittyen. Mun, ja ilokseni monen muunkin, näkemykstä asiasta kutsutaan sukupuolisensitiiviseksi. Pahoittelen, jos termin sukupuolineutraali käyttö on luonut vääriä mielikuvia.

One dilemma in today’s parenting is so called gender neutral upbringing, where people are not categorized by their gender. I totally agree with this, even I’m not as fanatic as some (like in most things).

I would like to raise my child to believe that all genders have equal possibilities in life. To me this is the core of this view. I’m not able to raise my child completely gender free, like some, so deep the idea of different genders is in me. But I’d like to think I keep all doors open to my son, also the one where he doesn’t feel himself as a man. I want him to know that that too is ok.

I wish that my kid won’t learn the kind of thinking where something is for girls and something else for boys. That all kinds of toys, games, colors, professions, household tasks, rights and obligations are for all of us. I have already noticed though that this is harder in reality than in theory. The environment does not always agree with my thinking, either on purpose or by accident. In kindergarten and from family members also my son hears that some color or toy fits him better because he is a boy. Or that he should eat or do, or not do, something specific because he is a man. Or that boys are wild, and girls pretty. But that’s not even all; I catch myself regularly thinking similarly, and sometimes even saying things like this out loud (trying to awkwardly correct myself afterwards). It is so deep in my subconsciousness that I do it even I don’t want to. But I forgive myself – already acknowledging this and trying to fix it is better than nothing. Maybe slowly I can change myself too.

In our everyday life trying to be gender neutral means that Leevi wears all kinds of colors, has all kinds of toys, sees both of his parents doing all kinds of household tasks, and that we in general don’t talk about “girls’ stuff” and “boys’ stuff”. I have to say honestly though that I wouldn’t dress my son in something that is overly girly – pink, glittery, with bows and lace, but I probably wouldn’t do that to a girl either. Or in a dress. But if he someday wants to wear something like that then he is of course allowed to. I do admit also that if Leevi was a girl I might have left his hair uncut for a bit longer, even he looks sharper with cut hair. But again, whenever he wants to decide about his hair they can be long also.

Since Leevi started to understand anything about toys, it’s been all about cars. Cars and anything with wheels, until to a point that we are totally sick of it already. Because of his preferences, most of his toys nowadays are cars. Not because he is a boy, but because he just isn’t too interested of anything else (he does play with teddies and Duplos and in his kitchen sometimes too but nothing can beat a car). I don’t see point of gathering a huge variety of different toys at home if he doesn’t care about them. I’m just a bit afraid that someday his preferences change and we just still keep saying he loves cars. Another absolute favorite thing of Leevi’s is playing football. But I don’t wanna think he’s learned about it because he is a boy, but because his dad is crazy about it, and Leevi would have been brainwashed even if he was a she.

Household work is in our family at this time mostly my task, whether I like it or not. But the fact is that I am home the most, and I am more sensitive to mess. I want to think though that when I go to work someday, we’ll share things equally, and Leevi will get his share as soon as he is big enough. Well, actually he already needs to clean after himself in the evening. No free pass here, no matter if you are a woman or a man, child or adult. Between us adults we share household tasks so that the one who likes to do something does it, and the rest is left to me, or for me to tell my husband to do. 😛 I do still hope Leevi sees that nothing is especially women’s task or men’s task, but everyone needs to participate in some way, and in our family the way now is this. Luckily I’ve found a man who thinks very similarly about these things with me – I couldn’t imagine fighting over this in my own home.

Sometimes I do think that, like other parenting stuff, also this one is taken too seriously these days. We shouldn’t stress and cry over every “girls play with Barbies and boys with cars” comment. Although if someone comments anything about MY boy’s preferences, I’m going to protect him and my views like lion. In any case I’m sure we are going to the right direction, like our parents also have. Slowly, but steadily.

Edit: After some debate about this topic, I’ve learned one new (basic) thing about it. My view is not called gender neutral, but gender sensitive. Apologies to anyone who’s gotten wrong impression because of this error. Anyway, my view stays the same and I’m glad to notice there’s many others that share it.

Laivalle lapsen kanssa

Syyslomien kunniaksi ajattelin kertoa hieman vinkkejä laivamatkustamisesta pienen lapsen kanssa, erityisesti siis Helsinki-Tallinna välillä.

Laivalla matkustaminen on ehdoton suosikkini kun mietitään eri matkustusvaihtoehtoja taaperon kanssa. Syy on päivänselvä – laivalla on tilaa juosta, leikkiä, syödä ja kiukuta, aivan eri tavalla kuin autossa, lentokoneessa, bussissa tai junassa. Tallinnassa asumisen myötä meistä onkin tullut varsinaisia laivareissukonkareita, koska käymme Suomessa melkein kuukausittain ja olemme risteilleet Tukholmaankin. Useimmiten käytämme Tallinkin palveluita – alunperin siksi, että mies saa heiltä työsuhdealen, mutta nyt kokemuksen myötä on tämän yhtiön suosimiselle muitakin syitä.

Tallink on yleisesti ottaen kalliimpi kuin Viking Line, joka on toinen varteenotettava vaihtoehto tästä suunnasta (Eckerö Line kulkee Tallinnasta Helsinkiin harvoin ja kummallisiin aikoihin, Linda Line on kallis). Lippujen hinta heijastuu varsinkin Tallinkin uuden Megastarin kohdalla suoraan paatin ulkoiseen olemukseen ja viihtyvyyteen. Viikkarin alukset kun ovat jääneet jonnekin 90-luvulle, Megastar sen sijaan on kuin trendikkään kauppakeskuksen ravintolamaailma. Tallinkilla on ympäri vuoden monta lähtöä päivässä, eikä sen aluksia pikku syysmyrskyt hetkauta. Viikkari sai kesällä lisää vuoroja, mutta näin epävakaisten kelien saavuttua se saattaa olla epävarma vaihtoehto, koska laivat eivät liiku jos tuulee liian kovaa.

Taaperon kanssa matkustaessa erityisen tärkeäksi tekijäksi nousee tietysti viihdyke eli leikkipaikka. Valitettavasti Megastarin leikkihuoneen on joku (hyvin todennäköisesti lapseton) suunnittelija sössinyt niin pahasti, että laiva saa toooodella pitkän miinuksen tästä. Olen lähettänyt asiasta palautetta useampaan otteeseen, mutta valitettavasti ongelmista suurin, eli huoneen vaarallisuus on edelleen ratkaisematta. Leikkihuoneessa on nimittäin näköyhteyden peittävä pömpeli, joka tekee tilasta myös hyvin ahtaan ja altistaa törmäyksille. Lisäksi isommat lapset ovat keksineet kiivetä pömpelin päälle katonrajaan ja hyppimään sieltä alas. Verenpaineeni nousee jo pelkästään tämän typerän tilan ajattelemisesta… Taaperon kanssa siis ainakin toistaiseksi parempi vaihtoehto on Tallinkin Star, vaikka leikkihuonetta lukuunottamatta en sen ysäriluukista niin välitäkään. Ja yhdessä asiassa Megastarin leikkihuone saa pointsit itselleen: vaipanvaihtohuone on samassa tilassa, toisin kuin Starilla, jossa se on eri kerroksessa ja jossa avain täytyy käydä noutamassa kahvilasta – todella epäkäytännöllistä.

Viikkarin uusi FSTR oli varsinainen pettymys – uusi laiva ei olekaan uusi, edes sisältä, vaan kämänen ja haiseva sillipurkki, eikä siellä ole minkäännäköistä viihdykettä lapsille. XPRS:lle on sentään saatu aikaiseksi pieni leikkinurkka. En siis voi suositella Viikkaria vilkkaan taaperon kanssa, koska vaikuttaa siltä, etteivät he erityisesti erityisesti halua lapsiasiakkaita. Hinnat ovat toki usein kohdallaan ja matka-aika jopa Tallinkia lyhyempi, eli jos matkustata pienemmän tai isomman lapsen tai muuten vaan rauhallisemman tapauksen kanssa, on Viikkarikin ihan varteenotettava vaihtoehto. Viikkarin terminaalit ovat molemmissa päissä hieman lähempänä keskustaa, joka on myös plussaa kiireiselle. Mutta shoppailua on turha näillä laivoilla odottaa, taxfree on joko pieni tai olematon.

Ehdottomasti paras lasten leikkialue Tallinna-Helsinki välillä on kuitenkin Silja Europalla, jossa tilaa ja leluja on kolminkertaisesti. Löytyypä tilasta jopa pallomeri ja kiipeilyseinäkin. Eli jos sinulla ei ole kiire, suosittelen tätä vaihtoehtoa. Se on usein edullisempikin kuin muut Tallinkin laivat.

Parasta ajanvietettä leikkihuoneen lisäksi on laivan buffa – ainakin meidän syöppöperheen kohdalla. Viimeksi Leevin kanssa yksin matkustaessa sain helposti melkein puolet matkustusajasta kulutettua aamiaisbuffassa, jonka hinta ainakin Tallinkilla on erittäin kohtuullinen, varsinkin kun lapsi syö ilmaiseksi. Buffa tai ei, kannattaa ruokailu ajoittaa laivalle joka tapauksessa, sen avulla saa hyvän breikin päättömään juoksenteluun. Megastarin Fast Lanelta saa reilun kokoisen salaatin tai liha-/kasvispulla-annoksen suht järkevään hintaan, mutta edullisin vaihtoehto lienee Burger King.

Muutamaan otteeseen olemme ottaneet myös hytin, joka on erityisen hyvä idea yksin lapsen kanssa matkustaessa tai silloin kun yöunet ovat jäänet vähiin. Hytissä lapsi voi vapaasti leikkiä omilla leluillaan ja pomppia ja kiipeillä (valvotusti tietysti ;)) sängyillä, mutta vanhempien ei tarvitse juosta koko ajan perässä. Ruotsinlaivalla yöpyessä meille paras vaihtoehto oli hytti parisängyllä – mahduimme siihen (jotenkuten) kaikki nukkumaan. Toinen vaihtoehto on hytti yhden hengen sängyillä ja vauvojen matkasängyllä, mutta Leevi ei halunnut nukkua siinä, jolloin yöstä tuli hyvin vähäuninen. Varsinkin hyvinnukkuvien ja erilaisiin nukkumisjärjestelyihin mukautuvien lasten kanssa laivalla matkustaminen on mukavaa, eikä siinä oikeastaan menetä aikaa kohteessakaan, yöt kun menisivät nukkuessa kuitenkin. Helpoin tapa nukuttaa taapero laivalla oli kantaa häntä kantorepussa laivan käytäviä pitkin nukahtamiseen asti. Hytissä homma olisi mennyt pelleilyksi. Laivalla myös päiväunet onnistuvat helpommin kuin lentokoneessa – lasta voi joko hytkyttää rattaissa tai kantaa repussa. Leevi kun ei tahdo enää nykyään lennolla nukahtaa ollenkaan.

Yllä mainittujen syiden lisäksi pidän laivamatkustamisesta (verrattuna lentämiseen) myös siksi, että satama on helpon kävelymatkan päästä keskustasta (paitsi Tukholmassa….) ja ettei sinne tarvitse mennä tuntikausia etukäteen. Tallinkin terminaalissa voi itse asiassa olla vain 30 minuuttia ennen laivan lähtöä, jos lähtöselvityksen tekee puhelimella. Tavaroiden pakkaaminen on huomattavasti rennompaa kun ei tarvitse ottaa huomioon lentomatkustamisen rajoituksia. Kaikista helpointa on matkustaminen auton kanssa – heitä kamat autoon ja aja auto laivaan. Muista vain ottaa evästä, kantoreppu ja vaihtovaipat mukaan laivalle!

As we’ve become such experienced ferry travelers by now, I thought about telling you my tips for traveling on a (Tallinn-Helsinki) ferry with a toddler.

From the service providers our favourite is Tallink – not only because my husband gets a discount, but because they are more kid-friendly than their main rival Viking Line. Tallink’s prices are usually higher than Viking Line’s but you can really see a difference in quality of the ship, especially with Tallink’s new Megastar. It is upgraded to the 21st century instead of the others that are still left in their 90’s glory.

Megastar would be actually perfect without it’s major flaw – the kid’s play area is apparently planned by a person who has no clue what it is like to be toddler’s parent. In it’s current form it is dangerous and stressful, my blood pressure is rising only when I’m thinking about it. But it’s still better than the non-existent play area of Viking Line. Tallink Star’s play area is better for small children but the nappy changing room is annoyingly located in another floor. And otherwise the ship is much less stylish than Megastar. The best playground is in Silja Symphony (also belongs to Tallink), so in case you are not in a hurry and the schedule works for you, I recommend to test that.

The best entertainment apart from playing is of course eating. Tallink’s breakfast buffet is very affordable, especially when kids eat for free. Last time I traveled alone with Leevi, we spent half of the travel time there. Whether it’s buffet, burgers, meatballs or your own snacks, I highly recommend spending some time on dining on the ferry, that way time goes by much quicker (sometimes 2 hours with a toddler can feel like forever). Few times, if I’ve traveled alone with Leevi or after especially crappy night, we’ve invested into a cabin. It’s actually not a bad idea at all – kid can play rather freely while parents (try to) rest. 

I enjoy traveling by ferry because it’s not necessary to be in the harbour as early as at the airport (30 minutes before is fine, especially if you’ve already checked in), the harbours are located much closer to the centre and you don’t need to care about luggage restrictions. Particularly stress free it is to go by car – just load the trunk full of whatever you might need on your holiday and pack a little rucksack of snacks, diapers and other necessities for the journey. And on the way back you don’t need to stress where to pack all the souvenirs!


Ikuisesti univelkainen…

Tällä kertaa tuun tänne ihan rehellisesti vaan kertomaan just tämän hetken fiiliksiä. Väsyttää nimittäin niin perkuleesti, että muuta ei jaksa.

Meidän kaksivuotias ei ole koskaan ollut hyvä nukkumaan, omasta mielestäni ei edes kohtuullisen hyvä. Luin jostain, että huomattavan yöheräilyn raja olisi neljä herätystä yössä ja se kyllä menee menillä useimpina öinä rikki. Eli siis ainakin se kolme-neljä sellaista herätystä, jotka vaativat vanhemman reaktiota.

Heräilyjen syy on epäselvä – olemme itse tulleet siihen tulokseen että meidän vauhtiveikko tarvitsee öisin sitä läheisyyttä, jota ei malta päivällä ottaa. Mutta valitettavasti pelkkä vieressä nukkuminen ei auta vaan tyyppi heräilee siitäkin huolimatta. Ilmeisesti käy päivän tapahtumia läpi, näkee pahoja unia tai mitä lie…

Olemme yrittäneet kaikkea, ja keksineet kaikki mahdolliset syyt tämän kahden vuoden aikana. Paitsi itkettämistä, yksin jättämistä, sitä emme ole kokeilleet, koska se ei tunnu meille luonnolliselta. Voihan se olla, että olemme itse omalla “lepsuilullamme” luoneet tämän tilanteen. Tai sitten emme. Nykyään Leevi nukkuu 120cm leveällä patjalla, jotta jompikumpi meistä vanhemmista voi rojahtaa viereen nukkumaan. Koska samaan sänkyyn emme kaikki kolme mahdu – Leevi on levoton nukkuja ja niin olen minäkin.

Vuoden alusta lähtien olemme vuorotelleet yövuorossa – joka toinen yö on minun ja joka toinen Wolfin. Tämä on ainoa keino, jolla pysyn järjissäni. Sitä ehdotti psykologi silloin viime joulun aikaan kun olin aivan totaalisen rikki. Tähän asti se on toiminut suht hyvin, mutta valitettavasti pikkuhiljaa alkaa olla sellainen tilanne, että myös Wolfista on heräilyn myötä tulossa uniongelmainen, joka heräilee jokaiseen inahdukseen ja nukkuu levottomasti, silloinkin kun on hänen vuoronsa nukkua. Itseäni on tämän vuorosysteemin lisäksi auttanut korvatulpat ja unimaski, joita käytän melkein joka yö – ja päivä päiväunilla. Koska sellaiset on pakko ottaa aina jos on siihen aikaa, muuten ei jaksa. Todella ärsyttävää aina vaan ajatella nukkumista ja väsymystä, eihän tämän näin kauaa pitänyt kestää.

Nyt päiväkodin aloituksen yhteydessä on tietysti ollut täysin ymmärrettävää ja odotettavissa, että yöt ovat levottomia. Sen lisäksi Leevillä oli koko viime viikon paha flunssa, jonka jälkimainingeissa hän kärsii edelleen yöllisestä yskästä. Voitte vain kuvitella minkälaisia zombieita täällä pyörii… Leevi itse tosin näyttää olevan täynnä virtaa, ihan sama minkälainen yö olisi takana. Kaiken tämän päälle herra on nyt muutamana yönä saanut jotain ihme raivokohtauksia, jolloin hän ei rauhoitu mun kanssa millään ja Wolfinkin täytyy antaa kaikkensa ja vielä enemmän saadakseen tyypin taas nukkumaan. En kyllä ihan oikeasti kestä, jos näistä raivokohtauksista tulee jotain säännöllisempää (menin tyhmänä googlettamaan…).

Näin on kahdessa vuodessa kahdesta erinomaisesti nukkuvasta melko energisestä ihmisestä tullut varjoja entisestään, tai no kyllä ne vanhat minät sieltä hyvänä päivänä pilkistävät, mutta aivan äärirajoilla mennään. Onneksi meillä on toisemme, ja tietysti tuo päiväsaikaan useimmiten hurmaava lapsi, ei tästä muuten selviäisi hengissä.

I have to be honest now and admit that I am absolutely way too tired to write about anything more interesting than how tired I am. How tired we both are, me and my husband. We were blessed with a beautiful, intelligent and funny son, who unfortunately still after two years does not sleep (how we would need him to). I read from somewhere that the limit of significant amount of wake ups at night is four. And that is what we have most of the night, at least. 

We have tried to figure out every possible reason and solution to this issue, we have tried everything. Except letting Leevi alone to cry, because this would not feel good for neither of us. So maybe we have created the situation ourselves by being too kind. Or maybe it would be like this anyway. Nowadays Leevi’s got a 120cm mattress to sleep on, so one of us can crash there at some point of the night. But even sleeping next to him doesn’t make him sleep the night through, or even close. After my total meltdown last winter we have shared the nights in shifts – every other night is mine and every other night Wolfi’s. That, earplugs, sleep mask and napping whenever possible has gotten me this far. But still I am most of the time completely exhausted. I’m wondering how does it feel to get enough sleep at night, so you don’t need to think about sleeping all the time? Unfortunately regular wake ups have now ruined Wolfi’s sleep, even on those nights when he would have a chance to sleep. And there’s only two of us, so where to turn next?

Recently of course there has been some reasonable explanations for exceptionally shitty sleep – starting kindergarten, suffering a cold and a nightly cough that followed it. But unfortunately it comforts only little, especially when you know that whenever the nights get back to normal that isn’t too glorious either. On top of all this, couple of nights now Leevi’s got some rage attacks in the middle of the night, and I can’t calm him down. Wolfi manages a bit better, but I do really really hope this is not something regular, because we have absolutely no energy left in us. At least we are lucky to have each other in this situation, and apart from the sleeping issues a wonderful child, otherwise we wouldn’t manage. 

Miltä näyttää monikielisen perheen arki?

Leevi sanoi tänään yllättäen autoillaan leikkiessään “What’s this? Car”. Yllätyin, koska en tiennyt hänen osaavan näitä sanoja englanniksi. Sen jälkeen hän sanoi punaista autoa “black”, jonka korjasin “red, punainen”, jonka jälkeen kävimme läpi kaikki paikalla olleet autot englanniski. Ja tyyppi oli selvästi innoissaan ja kiinnostunut.

En olisi ikinä uskonut, että tällaisen kielisekametelisopan keskellä voi joku oppia mitään kieltä nopeasti, saati useampaa. Mutta Leevi on todistanut kaikki uskomukset monikielisen lapsen hitaammasta puhumaan oppimisesta huuhaaksi (tai siis ainakin hänen kohdallaan), sellaista tahtia on hän kieliä oppinut. Pääasiassa Leevi puhuu ja ymmärtää saksaa ja suomea, mutta kuulee myös paljon englantia, koska me vanhemmat puhumme englantia keskenämme. Emme oikeastaan kuitenkaan puhu Leeville ikinä englantia, vaan aina omia äidinkieliämme. Lisäksi Leevi on oppinut päiväkodissa muutaman sanan viroa. On aivan uskomatonta, miten nuo pienet aivot imevät uusia sanoja kuin sieni. Suomea ja saksaa Leevi puhuu ja ymmärtää suurinpiirtein saman verran, hänellä on jo melko laaja sanavarasto ja viime päivinä on tullut yhä enemmän useamman sanan lauseita. Ehkä kaikista eniten itseäni hämmästyttää se, kuinka hän on jo oppinut silloin tällöin taivuttamaan suomenkielisiä sanoja oikeisiin muotoihin. Nyt vasta olen todella tajunnut kuinka vaikea kieli suomi on tässä asiassa verrattuna vaikkapa englantiin!

Kielet menevät Leevillä melko iloisesti sekaisin, vaikka uskon hänen jo ymmärtävän, että ne ovat eri kieliä. Leevi puhuu usein minulle saksaa, ja kuulemma isälleen suomea, mikä ihmetyttää tällä hetkellä hieman. Mutta emme jaksa stressata. Koska itse ymmärrän saksaa, toistan Leeville hänen sanomansa asian suomeksi, tai joskus pyydän sanomaan sen äidin kielellä (jolloin hän toistaa sen saksaksi). Wolfi ei ymmärrä suomea, joten hän arvailee mitä Leevi mahtaa tahtoa tai odottaa kunnes poika tajuaa vaihtaa kieltä.

Meillä on siis tosiaan sellainen tilanne, että itse ymmärrän oikeastaan kaiken mitä mieheni saksaksi puhuu, mutta hän ei ymmärrä suomea. Tämä aiheuttaa nyt Leevin kasvaessa hieman ristiriitoja, kun olen esimerkiksi kieltänyt jotakin suomeksi, ja sitten Wolfi tekee juuri päinvastoin. Kyselin eräässä monikielisten perheiden keskusteluryhmässä mitä ihmiset tekevät tällaisessa tilanteessa ja useat sanoivat kääntävänsä sanomansa asian niin että toinenkin vanhempi sen ymmärtää. Itse en toistaiseksi koe tätä luonnolliseksi, paitsi toki jos on kyse todella tärkeästä asiasta. Toivon Wolfin oppivan pikkuhiljaa sen verran suomea, että hän pysyisi hieman kärryillä minun ja Leevin välisissä keskusteluissa.

Olemme pohtineet jo melko paljon mitä kieltä Leevin elämässä olisi hyvä painottaa, minkäkieliseen päiväkotiin ja kouluun hän mahdollisesti menee jne. Itselleni tuottaa hieman tuskaa ajatella, ettei Leevi todennäköisesti koskaan tule käymään suomenkielistä koulua tai edes asumaan Suomessa, ja pelkään jo nyt miten hänen suomenkielentaitonsa käy. Mutta toisaalta en halua stressata asiasta, jonka eteen voin tehdä vain niin paljon, yritän parhaani ja siinä se. Onneksi Leevi saa nyt täällä käydä puolisuomenkielistä päiväkotia. Englantia emme halua aktiivisesti opettaa Leeville, se kun ei ole kummankaan meidän äidinkieli. Ja uskomme, että hän oppii sitä muutenkin hyvin nopeasti ja siinä sivussa.

Viime aikoina olen kuullut usealta eri taholta, kuinka tärkeää on puhua lapselle vain ja ainoastaan yhtä kieltä per yksi aikuinen. Ymmärrän pointin, mutta asian ehdottomuus (kuten ehdottomuus monessa muussakin asiassa) ärsyttää. Perheitä on monenlaisia, vanhempia ja lapsia on monenlaisia, tilanteita on monenlaisia, enkä pidä näin mustavalkoisesta ajattelusta. Onneksi luin muutama päivä sitten Sverigesradion lyhyen artikkelin kielitutkija Soile Pietikäisestä, joka komppaa ajatuksiani. Olin myös hyvilläni hänen esittämästään ideasta, että koko perheen yhteinen kolmas kieli saattaisi vahvistaa myös vähemmistökielen asemaa. Eli se, että perheemme sisäinen kieli on englanti saattaisi esimerkiksi Saksassa asuessa auttaa pitämään myös suomen kielen kelkassa mukana. Emme muutenkaan pyri vaihtamaan vanhempien keskinäistä kieltä (koska pidän tästä nykyisestä tasa-arvosta), mutta tämä vahvisti ajatusta entisestään.

Mielenkiintoinen matka tämä monikielisyys on todellakin, ja entistäkin enemmän nyt lapsen myötä. Kertaakaan en ole kironnut tai katunut asiaa, vaan se on täysin luonnollinen osa arkeamme ja omasta mielestäni rikastuttaa elämää aika tavalla.

Minkälainen kielikombo teidän perheestänne löytyy? Miten lapset ovat oppineet puhumaan eri kieliä? Onko parisuhteessa ollut vaikeuksia sen vuoksi, etteivät molemmat voi puhua äidinkieltään?

Today Leevi spoke suddenly English while playing with his cars. He said “What’s this? Car.” I was surprised because I didn’t really know he knows English. After this we went through all his cars, me telling him which color or kind they were – in English. And he seemed so glad and interested to learn these words in yet another language.

I would have never believed that in the middle of this kind of lingual mess that our family is, could some learn to speak so quickly, especially in several languages. But Leevi has proved all the studies, about multilingual kids starting to speak later, wrong. So fast has he learned. Mainly he speaks and understands Finnish and German, as those are the languages we speak directly to him. Obviously he must have learned some English too by now, as he hears us talking it every day. In kindergarten he has learned now few phrases in Estonian. It seems almost insane how fast he absorbs new words, he is like a sponge. Leevi’s Finnish and German are quite at the same level now – he has quite large vocabulary in both and he can form simple sentences also. Maybe most amazed I am that he has also learned to put some of the endings in Finnish words – only now I’ve realized how much more difficult it is that there’s so many different cases. 

Leevi mixes the languages quite a lot, even though I do think he knows the difference. He often speaks to me in German and to his dad in Finnish, which we are a bit puzzled by at the moment. But we have decided not to stress too much. As I understand German, I usually repeat whatever Leevi said in Finnish or sometimes just ask him to say it in “mom’s language” (then he repeats it in German…). Wolfi does not really understand Finnish so I think for him it’s easier to just wait until Leevi says it in German.

So in our family the situation now is that I understand almost everything my husband speaks in German, but he does not understand my Finnish. This has lead to some minor clashes when I tell Leevi not to do something and then Wolfi does the opposite, like no more snacks before dinner. These situations haven’t been very serious by now, but I am a bit afraid what might come when Leevi is older. I asked in a multilingual group in Facebook how others manage these situations and most of them said they just translate. Tell the kid in Finnish and the dad in whatever language they understand. Or vise versa of course, but most answers were from moms. For now this strategy did not feel natural to me, so I haven’t really translated. Unless it is something very important. I’m hoping that eventually Wolfi would learn enough Finnish to understand the conversations between me and Leevi.


We have obviously given a few thoughts to Leevi’s future in kindergarten and school. In which language will they be? It hurts me quite a bit to think that he probably won’t ever go to school in Finnish or maybe even live in Finland, because I’m afraid he’ll abandon his mother tongue. But on the other hand I don’t want to stress about something I can’t totally control. I’ll do my best and hope it’s enough. Luckily Leevi can go to half Finnish speaking kindergarten now here in Estonia. We don’t really wanna teach English to Leevi ourselves, as neither of us is a native, and we think he’ll catch it soon enough anyway.
I’ve been hearing from a lot of different sources how in a bilingual family each parent should speak strictly one language to the kids. This kind of dogmatism is annoying to me in this topic as many others too. There’s so different families, persons and situations, you cannot say things like this as an absolute and only right way. That’s why I was very happy to read a short article about a Finnish language researcher Soile Pietikäinen, who is backing up my thoughts. She also says it might be that if the family’s language is a third language that might protect also the minor language. Which means that for example if we’d live in Germany, us speaking English together as a family at home could help Finnish to stay in the combo. We weren’t planning on changing our family language anyway, as I at least like this equality a third language brings, but now I have reassurance that we shouldn’t.

It is certainly an interesting journey, this multilingual life and even more so with a child. Not even once have I cursed or regretted it though – to us it is completely natural and I think it makes our life richer.

What kind of language combo do you have in your family? How have your children learned different languages? Has there been any conflicts because of multilinguality?