Mistä uusi päivähoitopaikka?

Kuten olen jo aiemmin maininnut, Leevi on tämän kevään käynyt kolme päivää viikossa pienessä suomenkielisessä päiväkodissa. Oikeastaan päiväkodin sijaan käytän mieluummin sanaa hoitopaikka, koska Tasulassa on toiminut hyvin pieni parin lapsen ryhmä. Olen ollut erittäin tyytyväinen tähän hyvin spesiaaliin mahdollisuuteen, suomenkielinen hoito kun ei edes täällä Virossa, saati muualla ulkomailla, ole mikään itsestäänselvyys. Olen myös arvostanut mukavien hoitajien itsensä lisäksi sitä, että ryhmä on tosi pieni. Leevi on todella viihtynyt, eikä mitään ongelmia ole koskaan ollut. Mutta tänään on Leevin viimeinen hoitopäivä, koska lauantaina alkavan kesälomamme jälkeen Tasula on sulkenut ovensa. Ymmärrän siihen johtaneet syyt, mutta minua harmittaa sekä itseni että Leevin puolesta.

Uutta hoitopaikkaa tai hoitajaa en ole vielä löytänyt, mutta onneksi se ei ole meille kovin akuutti asia, koska en toistaiseksi käy töissä. Uskon kuitenkin edelleen, että sekä minulle että Leeville tekee hyvää jos Leevi pääsee säännöllisesti muualle leikkimään, muiden lasten kanssa. Täällä on pari kansainvälistä päiväkotia, joissa kieli on ymmärtääkseni englanti, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta siitä ainoasta (?) joka ottaa alle 3-vuotiaita hoitoon. Lisäksi tiedossani on muutama paikka, joissa on suomalainen hoitaja, mutta tällä hetkellä heidän kuvionsa ovat niin sekavia etten ole kovin innoissani laittamassa lastani näihin paikkoihin. Virallisesti ryhmien kieli on kuitenkin viro (meitä ei haittaa ollenkaan jos Leevi oppii viroa täällä asuessamme, mutta ymmärrettävästi perheessämme jo olemassa olevat kielet ovat etusijalla) ja sen lisäksi ryhmät ovat mielestäni aivan liian isoja ja hoitajamäärät pieniä näin pienille ihmisille (kaksi hoitajaa ja pahimmillaan viisitoista 1,5-3-vuotiasta lasta). Molemmat päiväkodit ovat myös aika kaukana, joten autottomana kävelisin viitisen kilometriä päivässä vain viedäkseni Leevin hoitoon aamupäiväksi. Noh, ainakin pysyisin kunnossa. 😅

Olen jopa alkanut pähkäilemään jonkinlaisen leikkikerhon perustamista, koska tiedän että täällä on muitakin ulkomaalaisia perheitä, jotka arvostaisivat mahdollisuutta tuoda lapsi muutamaksi tunniksi hoitoon. Meillä kun ei ole täällä niitä mummeja ja vaareja, kummeja ja tätejä. Tuntuu kummalliselta, ettei täällä keskustan alueella olisi tällaista palvelua, kauempana lähiöissä niitä on ilmeisesti muutama. Tallinnassa on mieletön määrä maksullisia sisäleikkihuoneita (useimmat tosin nekin keskustan ulkopuolella), ehkä saan jonkun vakuutettua tällaisen palvelun tarpeesta. Toki oman nannyn palkkaaminen on yksi vaihtoehto, mutta mieluummin haluaisin, että Leevillä olisi mahdollisuus leikkiä välillä kodin ulkopuolella muiden lasten kanssa. Vaikka olen monesti kuullut, ettei alle 3-vuotiaalle ole tärkeää muu kuin omien vanhempien seura, olen omin silmin nähnyt kuinka Leevi nauttii kavereidensa kanssa riehumisesta.

Onneksi on sentään kesä ja ulkona on vihdoin helppo viettää aikaa, ehkä syksymällä hoitokuviotkin selkenevät. 

Leevi had his last day at the kindergarten today. Tasula is closing in the end of the month, and I’m very sad about it. I really liked the teacher and that the group was so small. But I understand that it was not profitable because of the small size, but still… 

Since I got to know they are closing I’ve been trying to look for another option. But unfortunately it does not seem so easy. Finding a Finnish speaking daycare here was a little miracle (let alone German) and even English speaking seems to be difficult. I wouldn’t even want Leevi to go to some school-like international kindergarten (I’ve heard that they have teaching and lessons and even exams sometimes?!). I would just want to find a safe place with small group of kids to play with and trustworthy adults, who would speak some English (or Finnish or German). And it would be nice if it wouldn’t require me to walk across the city four times a day. We don’t mind Leevi learning some Estonian but understandably it is not our priority, when he already has three languages in his life.

So I have found couple of options, but none of them is really what we are looking for, the groups are too big, they are too far, and they don’t actually offer much with “our” languages.

Luckily we are not in a hurry as I’m home, but Leevi seemed to really enjoys playing with other kids somewhere else than at home. And for me some alone time is crucial. I was even thinking about organising some kind of play club by myself, hiring nanny and a space, because I’m sure there’s others who would need that too, as expats don’t have grandparents or other family here to ask for help. I just need to figure out how difficult it is in reality, with laws and regulations and prices and such.

Hopefully by September we have some clarity about the daycare stuff…. Until that I’m open for any suggestions.

Herkkuja hitaisiin aamuihin

Olen jo vuosikausia ollut aamiaisihminen ja siitä lähtien kun muutimme Wolfin kanssa yhteen olemme pitäneet yllä viikonlopun spesiaaliaamiaisen perinnettä. Silloin tällöin hemmottelemme itseämme käymällä ravintolassa tai hotellissa aamiaisella, mutta useimmiten toteutamme brekun ihan omin kätösin. Perinteisesti tähän hemmotteluhetkeem on kuulunut hyvin perinteiseen tapaan kananmunat, suolaiset voileivät, croissantit, hillot ja nutellat, kahvia ja mehua unohtamatta. Välillä olen paistanut pannukakkuja, leiponut leipää, valmistanut chia-vanukasta tai tuorepuuroa. Viime aikoina olen yrittänyt löytää hieman terveellisempiä, mutta yhtä herkullisia vaihtoehtoja.

Banaaniletuthan ovat jo ihan eilisen uutisia, mutta päätin jakaa oman reseptini, koska nämä ovat niin täydellisiä, ettei tule mieleenkään että ne voisivat myös olla jokseenkin terveellisiä. Itse en välitä banaanista, vaikka varsinaisesta inhosta olen sentään jo päässyt eroon (ennen en voinut sietääkään edes banaanin tuoksua, koska legendan mukaan söin yliannostuksen paistettuja banaaneja eräällä perheillallisella kiinalaisessa ravintolassa), mutta tässä reseptissä ei maistukaan banaani vaan kookos, joka on yksi suosikeistani. Lettujen kylkeen sopii esimerkiksi mansikka-chia-hillo, joka sekin kiitää terveellisyydellään kirkkaasti kaupan hillopurkkien ohi. Maun lisäksi plussaa on se, että nämä valmistuvat nopeasti ja ovat taaperollekin erinomaisesti maistuvaa, ravitsevaa purtavaa. Ihanaa viikonloppua!

Me and Wolfi are both breakfast lovers, and since we’ve lived together we’ve had a tradition of special weekend breakfast with eggs, croissants, jam, nutella and other yummy things. We also regularly pamper ourselves by going to a restaurant or hotel for brunch. Recently I’ve wanted to find breakfast items that would be both healthy and delicious and these banana pancakes with strawberry chia jam definitely belong to the new favorites. So prepare yours for tomorrow and have a nice weekend!

Täydelliset banskupannarit kahdelle-kolmelle hengelle / Perfect banana pancakes for 2-3 persons

  • 2 isoa banaania / large bananas
  • 2 munaa / eggs
  • 0,75 dl kookosjauhoja / 0,75 dl coconut flour
  • Vaniljajauhetta, kardemummaa, kanelia, kuivattua inkivääriä maun mukaan / vanilla powder, cardamom, cinnamon, dried ginger according to taste
  • 1 rkl raakakaakaonibsejä / 1 tbsp raw cacao nibs
  • Kookosöljyä paistamiseen / coconut oil for frying

Mansikkahillo / strawberry jam

  • 2 dl pakastemansikoita, sulatettuna ja muussattuna / 2 dl frozen, melted, pureed strawberries  
  • 1-2 tl agavesiirappia / 1-2 tsp agave syrup
  • Vaniljajauhetta / vanilla powder
  • 2 rkl chia-siemeniä / 2 tbsp chia seeds

Valmista hillo edellisenä iltana sekoittamalla ainekset suljettavaan purkkiin ja jättämällä jääkaappiin tekeytymään.

Paloittele banaani kulhoon, lisää munat ja sekoita sauvasekoittimella tasaiseksi. Lisää loput ainekset ja sekoita hyvin. Paista kuumalla pannulla pieniä (1-2 rkl) lettuja. Nauti lämpimänä tai kylmänä hillon ja kreikkalaisen jogurtin kera.

Prepare the jam a night before: mix all ingredients together, let the jam in the fridge overnight. 

Puree bananas and eggs together in a bowl (with fork or mixer), add rest of the ingredients and mix well. Fry small pancakes (1-2 tbsp) in a hot pan. Enjoy warm or cold with jam and Greek yogurt.

Kesäkuun neljästoista

14. kesäkuuta on jo useamman vuoden ollut mulle – tai siis meille – spesiaalipäivä. Se nimittäin ei ainostaan ole meidän hääpäivämme vaan myös yhteenmuuton (ja mun ulkomaille muuton) vuosipäivä sekä meidän kihlajaispäivä.

Vuoden 2012 keväällä, vastarakastuneena, päätin että seuraavaan syksyyn asti teen töitä, kerään “matka”kassaa ja sitten pakkaan kamani ja muutan Puolaan. Ihan sama vaikka olin tavannut ihastukseni kohteen vasta muutaman kerran, olin 100% varma että tämä on nyt se oikea. Ja onneksi Wolfi oli suht koht samoilla linjoilla. En sitten kuitenkaan jaksanut odottaa enää kesän yli, hätähousu kun olen, ja jo toukokuussa buukkasin pelkän menolipun Wroclawiin (muistan edelleen kuinka jännittävä tuo hetki oli), irtisanouduin uudesta duunistani, muutin matkalaukkuineni vanhempien nurkkiin pariksi viikoksi ja sitten, 14.6.2012, laskeuduin muutaman kommelluksen jälkeen (jatkolento oli peruttu ja kahdesta lennosta tuli kolme) uuden kotimaan kamaralle.

Loppu onkin historiaa. Tasan vuosi muuton jälkeen kuulin kauan (😂) odottamani kysymyksen, joka spekuloinnistani ja pienestä painostuksesta huolimatta tuli aika yllättäen. Hääpäivän valinta oli helppo – tietenkin sen täytyi olla 14.6. Eli vain kaksi vuotta yhteenmuuton (ja “oikean” seurustelun) alkamisesta. Mitäpä sitä turhaan aikailemaan?

En siis todellakaan ole se joka kannustaa ottamaan iisisti ja katsomaan rauhassa. Mielestäni, jos se oikealta tuntuu, kannattaa sukeltaa pää edellä seikkailuun. Aina sieltä pääsee takaisin kotiin. Mutta minun ei onnekseni tarvinnut palata sillä kuuluisalla maitojunalla, vaan löysin sen sijaan uuden kodin, sellaisen jonka kanssa matkustaa ympäri maailmaa. ❤

14.6.2014 oli yksi elämäni parhaista päivistä, eikä vain siksi että minusta tuli maailman ihanimman miehen vaimo, mutta myös siksi että kaikki kutsumamme, meille tärkeät ihmiset saapuivat paikalle aina Wroclawiin asti. Toivottavasti muistan tuon päivän ikuisesti.

Ensimmäistä hääpäivää vietimme Ugandassa, yhdessä cooleimmista hotelleista ikinä, Wild Waters Lodgessa. Toista hääpäiväämmekin vietimme Ugandassa, mutta vähän vähemmän glamuureissa merkeissä. Rehellisesti sanottuna olin silloin ilmeisesti vauvavuoden väsymyssumussa, koska en yhtään muista mitä teimme. Joka tapauksessa lastenhoitomahdollisuutta ei ole silloin ollut, joten olemme olleet varmaan vaan kotona.

Tänä vuonna Oma ja Opa, eli Leevin saksalaiset isovanhemmat ovat sopivasti vierailulla, joten pääsemme juhlimaan vuosipäivää hyvinkin romanttisissa merkeissä. Suunnitelmana on hotelliyö, altaissa lillumista ja hierontaa Viimsi Spassa ja illallinen Viron parhaaksi tituleeratussa ravintola NOAssa.

Eli hyvää hääpäivää meille 💕

IMG_6669
Photo by Sensja

14th of June is a special day for us, as it is not only our wedding anniversary but also the anniversary of moving in together (and me moving abroad) and getting engaged. 

Someone might say we’ve been quick with our moves, moving in together without actually knowing each other, getting engaged a year after that and then marrying the next. But I never felt like that. From the beginning I knew this is it, and I’m glad I was right. Every single day I’ve known I belong with this person who now is my husband. That’s why I’m always encouraging everyone to follow their heart even if it would take them to the other side of the world. You can always come back home if it doesn’t work out. And if it does, you might end up finding another home

14.6.2014 was undoubtedly one of the best days of my life, and not only because I became a wife to an amazing man, but also because everyone who we’d invited to our wedding was able to come and celebrate with us. I hope I’ll always remember that magical day.

Our very first anniversary we spent in breathtaking Wild Waters Lodge in Uganda. Last year’s celebration was a bit more humble, if I’m honest I can’t really remember. I blame the new mom syndrome a.k.a sleep deprivation. This year’s gonna be exciting: Oma and Opa have come all the way from Bavaria to stay with Leevi while we have a little romantic getaway in Viimsi Spa and Estonia’s best restaurant, NOA. 
So Happy Anniversary to us 💕

So do you work somewhere…?

Tänään kuulin taas kerran tämän kysymyksen, jonka olen viime vuosina kuullut niin moneen kertaan: “käytkö sä jossain töissä kun sun poika on hoidossa, vai hengailetko vaan?” Juu, en käy töissä. Ei, en vaan hengaile.

Mulla on käynyt sellainen munkki, että tällä hetkellä mulla on mahdollisuus valita olenko kotona vai haenko töitä. Olen myös elänyt sellaisen elämänvaiheen, jolloin ei ollut valinnanvaraa, töissä oli käytävä. Ja sellainen aika varmasti koittaa vielä tässä elämässä. Mutta koska tällä hetkellä mun työssäkäyminen ei meidän perhettä rahallisesti paljoa hyödyttäisi, en oikein näe pointtia mennä töihin vain siksi, koska jonkun mielestä mun pitäisi. (Lisätään vielä selvyyden vuoksi, että Wolfin palkasta napsaistaisiin mulle kuuluva osa pois jos menisin palkkatöihin, ja paikallisen palkkatason vuoksi siinä ei jäisi paljoa plussan puolelle.) Tottakai menisin jos joku mahtava duuni eteeni tupsahtaisi, mutta ihan vaan työntekemisen vuoksi? Sitä tekemistä riittää kyllä muutenkin. Jos itse saisit valita teetkö sitä mitä huvittaa, niin kyllä varmaan tekisit niin? Ja jos et, niin se olis aika hölmöä.

Mulla on käynyt myös sellainen munkki, että saan laittaa lapseni hoitoon ilman, että se tekisi suurta lovea meidän talouteemme. Leevihän aloitti alkuvuonna osapäivähoidossa, koska mulla oli hieman tekemistä oman pääkoppani kanssa. Noh, nyt alkaa olla fiilikset taas tasapainossa ja mietin, että pitäiskö ottaa Leevi pois sieltä hoidosta. Mutta se tykkää olla siellä, ja mä todella tykkään mun omasta ajasta, joten miksi korjata jotain mikä ei ole rikki? Vaikka tää tilanne jonkun muun korvaan kuulostaisi väärältä tavalta elää ja olla, niin meille näin on just nyt hyvä. Mitäpä me siitä hyödyttäisiin jos elettäisiin niin kuin jonkun muun mielestä pitäisi? Vai aukeaako sillä taivaan portit, että käy töissä vain sanoakseen että minä kyllä teen töitä (koska kotiäitihän tunnetusti vain loikoilee)? Pitäisikö Leevin olla 24/7 mun kanssa kotona, koska se on hyvän, pärjäävän, ahkeran, oikeanlaisen suomalaisen kotiäidin merkki? Purkaisin turhautuneisuuttani häneen, sen sijaan että olemme muutaman tunnin erossa ja jaksan paljon paremmin?

Tämä puolustuspuhe kumpuaa oikeastaan ihan vain omasta ajatusmaailmastani, koska olen itse ennen ollut se tyyppi (ja vieläkin valitettavasti joskus olen), jonka mielestä kunnon ihminen käy palkkatöissä miettimättä miksi määrittelee ihmisen työnteon perusteella. Ja kunnon äiti on sellainen, joka ei koskaan kyllästy olemaan lastensa kanssa, ja jolla ei ole omia tarpeita. Toivottavasti olen ainoa, mutta valitettavasti en usko niin.

The question I’ve heard many times before, I heard again today from my personal trainer (yes, personal trainer, how elitist does that sound – very). And I said no, I don’t go to work, which made her laugh and say “Oh so you just put your son to kindergarten and go to gym and stuff”. Yes, that’s exactly what I do and I really enjoy the possibility. Wouldn’t you?

I’m not gonna try and convince anyone that Leevi would go to daycare because of himself, but because of me, my well-being and sanity. I wrote earlier about my anxiety and how Leevi going to part-time daycare has helped me sort things in my head. Now I’ve been thinking, as I feel much better, that maybe Leevi should quit going to the kindergarten. But he does really enjoy it and I do, as well, enjoy my alone time very, very much. And as I feel I am much better mom like this, I think we’ll continue as it is, even though it does not fit in the hardworking, martyr-like image of a good Finnish mother.

What comes to not working, I’m not going to just because someone thinks that’s the way to live. You must work in a traditional sense, go to office and get paid every month, otherwise you are a lazy, bad person, yes? I do get it, that most of the people don’t have a choice, in another situation in my life I didn’t and this time will probably still come back. But right now I have a choice – choice of doing what I really want to do, like the gym, reading, blogging, studying, relaxing, (and sometimes scrubbing toilets and trying to desperately remove blueberry stains from Leevi’s shirts) so I’m taking the chance. I would be stupid not to. Who would it help if I would get a job just to say that I’m working? Is it gonna bring me something later if I was hard-working enough in other people’s eyes, is it gonna open the doors of heaven? Because right now in our life moneywise it would not make a (big enough) difference. I don’t want to work just somewhere almost for free and put Leevi in full-time daycare because of that, lose all my alone time and get stressed because there’s no time to do anything I want to do. Of course if there would come a chance to work part-time or there would come some amazing opportunity, I would take it. But I’m not actively looking for it, because right now I’m very comfortable.

I actually wrote this to convince myself, because I am perhaps my biggest obstacle on my way of enjoying this opportunity. I do blame Finnish culture a bit – the culture where proper, hardworking, honest person does not live like this. I’m hoping I am the only one who thinks like this, but I do doubt that.

Hyvää äitienpäivää!

En valitettavasti muista viimevuotisesta ensimmäisestä äitienpäivästä oikeastaan mitään, syynä lienee silloinen armoton väsymys. Muistan kyllä tunteneeni syyllisyyttä kun en osannut olla kiitollinen – mieli oli aika mustana siihen aikaan, vaikka minun olisi pitänyt olla onneni kukkuloilla.

Onneksi tänä vuonna olen aivan kuin eri ihminen konsanaan, pystyn olemaan kiitollinen ja ylpeä äitiydestäni, ja olen siitä niin onnellinen. Tänään on olemme viettäneet ihanaa, aurinkoista päivää perheeni ja omien vanhempieni kanssa – syöneet miesten valmistamaa herkkuaamiaista, keränneet valkovuokkoja ja nauttineet lounaasta terassilla paistatellen.

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideilloe ja äidinmielisille ❤

Happy mother’s day ! I’ve had a wonderful day with my family and my parents. I’m so glad that I can feel the gratitude and joy of being a mother, feelings that were somewhat covered by dark clouds last year. I hope all of you enjoy if not every moment but every day of your motherhood too

Spring break in Dublin, plus some toddler traveling tips

I’ve always wanted to visit Dublin, I actually applied there for my Erasmus about ten years ago, but ended up in Cyprus. Latest inspiration I got from Lonely Planet’s Food Trails book, which explores more the rural areas of Ireland. Unfortunately we didn’t have time for a road trip, but a long weekend in Dublin did convince me that we have to go back to see more of this country. First thing I heard was that Irish people are very friendly and that was definitely true. Amazing how people care about you, chat with you and your kid, completely different than here in the north. 😀 

Dublin, especially in areas outside the famous Temple Bar (I didn’t quite get what it is famous for), seemed really interesting. Loads of cute coffee places (Irish people apparently love their espresso) and restaurants, a bit rundown British style (?) houses which please me a lot (at least when I’m not living in them), so much green, the canals and river, seaside… Leaves in the trees make such a difference, it felt like summer there, even though temperatures where not very high. We happened to be exceptionally lucky with the weather, as it was full-on sunny for four days straight. What are you people complaining about the Irish weather?? Come to Estonia, and you’ll see yours is just fine. 😉

Dublin surprised me with it’s buzz; I didn’t expect it to be so busy, and I still quite don’t get how it is like that, who are all those people? It seemed more like London than Helsinki to me. Even size wise it is definitely not London 😅

We didn’t plan much, which was a good approach. We also were lucky to have friends with whom we stayed in a nice, exciting neighbourhood. As we were traveling with Leevi it was less partying, more picnics in parks, playground hopping and visiting zoo (which was nice but I felt a bit sad after seeing the animals in their natural environment in Uganda). Dublin was, according to my “extensive” experience, buggy-friendlier than Tallinn, and the playgrounds were fancier, but we did miss play corners in restaurants (supernanny-like waitresses covered for this a bit) and good old sandbox.

(Air)travel with a toddler

What comes to traveling by plane with a 1,5 yo, very energetic toddler, 3 hour flight is manageable. For sure not enjoyable (forget about in-flight entertainment, reading, sleeping and listening music; it’s all about your entertainment skills now), but you shouldn’t be afraid. Just take lots of snacks (rice or corn cakes, apple, raisins, bread, banana, smoothies, apricots, plums etc.), good bib & lots of wet wipes, some cartoons downloaded on your phone, few toys and books and lots of patience, and I guarantee you’ll survive 😉 (Honestly I’d stay away from longer flights for a few more months (years) of anyhow possible.) I think the easiest is if you have a small rucksack or a bag that fits under the seat, then whatever you need is easily reachable. Diaper change is much more enjoyable (is it ever?) at the airport than in the plane so I suggest to do that before boarding. And don’t dress to impress, but in dark not-very-important, comfortable clothes as mess is unavoidable.

On my opinion best time to fly with a toddler who still naps is morning, so that the time you get on your seats all the excitement from the airport and early wake-up starts to kick in and the little one will likely pass out for at least 30 minutes. It is worth of giving couple of thoughts to the napping schedule, especially if there’s time difference, but with us it always worked quite well (we only had -1 or -2 hours) without stressing too much about it. Airlines usually announce that families may go first to the plane but I would avoid it as it means 15 minutes more sitting still.

Even though I’m not a huge fan of buggies, on a big airport it is worth of taking your (travel) buggy all the way to the plane. You don’t want to be running hundreds of meters dragging your hand luggage and a toddler who would rather run anywhere else except the right way. On a small airport like Tallinn, buggy is useless (well ok you can you it as a stroller for your hand luggage) as it’s anyway better to let your kid get the energy out playing and running around before sitting in the plane. For smaller babies I would also recommend a carrier (instead of buggy) but with Leevi it isn’t very handy anymore. Our travel stroller is Recaro Easylife which isn’t perfect but its tiny size is so big plus that I can handle the shitty wheels and few other down sides.

Airlines have different baggage allowances for kids, so you should definitely take a look before the flight or even booking. For example now we were very pleased to notice that Ryanair, even otherwise far from perfect, allows both stroller and a car seat. A lot of airlines only allow one of these. Sometimes infant is allowed to have their own hand luggage, sometimes not. Liquid restrictions don’t count for infants but remember to show your smoothies and milks in the security check.

Soon our air travel will change more or less significantly as Leevi turns 2 and we have to book him his own seat. We will see whether it is a good or a bad thing. Anyway I recommend not to abandon traveling when you have kids, it gives such a nice break from everyday life that it’s totally worth the trouble!

PS. Let me know if you’d be interested of more travel with a kid themed posts, or if you have any questions I might be able to answer. 😊

Love letter to my superman (I hope you don’t mind I made it public)

This week is Maternal Mental Health week, and it got me thinking my own journey so far as mother, and the ways we mothers need, and are allowed to need support. As some of you have read from the blog previously I’ve had my fight against anxiety and depression quite recently, so this theme means a lot to me. I’ve since found it more and more important to make sure people, especially mothers themselves, acknowledge that we do have these issues, these bad feelings, and that we should first take care of ourselves to take care of others. 

Even it all starts within yourself to realise the situation, to accept that you might be depressed or anxious, you need help to beat it. You are allowed to get help, you don’t need to do it alone. And even if you’re not that deep in the hole (yet), you are entitled to get whatever help you need to keep your head together. No matter if you don’t think your life’s hard enough, if you feel like you’re gonna crash, you need to get help. Stop making excuses. There’s always someone who has more difficulties, but you suffering from yours silently won’t help them, or you. So speak up, tell what you need, let others take care of you for a change, and I promise you’ll be alright.

This post is dedicated to my superman, my strongest support, the person who helped me get through it and still does, the person who loves me with all my faults and believes in me. As a sign, I heard one of my favourite artist’s, Sia’s song Helium for the first time while running and couldn’t hold my tears, it hit me so hard in this moment today. Luckily I was wearing sunglasses…

So Honey thank you, kiitos, danksche for all you’ve done for me, I hope I will be able to return the favour some day 💛

I’m trying but I keep falling down
I cry out but nothing comes now
I’m giving my all and I know peace will come
I never wanted to need someone


Yeah, I wanted to play tough, thought I could do all this on my own
But even Superwoman sometimes needed Superman’s soul


Help me out of this hell
Your love lifts me up like helium
Your love lifts me up when I’m down, down, down, when I’ve hit the ground
You’re all I need


And if you let go, I’ll float towards the sun
I’m stronger ’cause you fill me up
But when the fear comes and I drift towards the ground
I am lucky that you’re around


Sia – Helium

Elä unelmaasi

Sanoisin, että monta kertaa viikossa, erityisesti tämän blogin äärellä mietin kuinka mahtavaa on olla tässä mun elämässä. Suomessahan moista ei tohdi ääneen sanoa – se kel onni on se onnen kätkeköön. Mutta minäpäs en ole Suomessa, joten haistatan huilut moisille uskomuksille.

blog6

Mä en erityisemmin koskaan unelmoinut perheestä tai lapsista varsinkaan eikä minulla ollut kovin kummoisia urasuunnitelmia, mutta jossain melko aikaisessa vaiheessa kuvioihin tuli unelma elämästä Suomen ulkopuolella, ei sillä etteikö Suomi olisi hieno maa, tai etten arvostaisi sitä että olen saanut kasvaa turvallisessa, puhtaassa lintukodossa. Mutta niinpä vain aloin alle pariblog5kymppisenä haaveilemaan ulkomaille muutosta, pelkkä matkustelu ei riittänyt, halusin tutustua eri kulttuureihin pintaraapaisua syvemmin. Alunperin kyseessä lienee ollut erilaisuuden tavoittelu, halusin että elämäni olisi jännempää kuin niiden, jotka jäivät “kotikylään”. Vaikka ajatus vieraille maille lähdöstä pelotti, niin enemmän taisi pelottaa rivitalokämppä Espoosta (ei mikään huonon kuuloinen idea enää) ja viikonloput Leppävaaran Fenniassa. Ammattikorkeakoulussa ensimmäinen mahdollisuus kokeilla siipiäni ulkomailla tuli, kun pääsin Erasmus-vaihtoon Kyprokselle. Vaihdon aikana ei kyllä paljoa paikalliseen kulttuuriin perehdytty (mitä nyt muutamat litrat paikallista viintä nautittiin ja paranneltiin sitten krapulaa gyroksilla), mutta tapasin siellä kymmenittäin mielenkiintoisia ihmisiä monista eri maista, ja ihastuin pysyvästi esimerkiksi ranskalaisten ja espanjalaisten enkkuaksenttiin. Olisin saattanut jäädä sille tielle, ellei omatuntoni olisi kolkuttanut ja pakottanut hoitamaan opiskelut loppuun.

blog8

Joka tapauksessa, kivi oli lähtenyt vierimään ja päätin, että valmistuttuani ostaisin menolipun maailmalle, mieluiten Australiaan, mutta pidin muutkin vaihtoehdot avoimina. Mahdollisuus osuikin eteeni täydellisenä lottovoittona, parhaalla mahdollisella tavalla, tapasin nimittäin hieman ennen valmistumistani elämäni miehen lomamatkalla Riiassa. Sen lisäksi, että mies oli hyvännäköinen ulkomaalainen (check!), hänen työnkuvaansa kuului kohdemaan vaihto noin neljän vuoden välein ja hienolta kalskahtava diplomaatin status (win!). Ainoa miinus oli, että mies asui jossain ihmeen Wroclawissa, esimerkiksi Brisbanen tai Barcelonan sijaan, mutten antanut sen häiritä. En myönnä, että olisin lähtenyt miehen mukaan vain näiden, mahdollisesti hieman pinnallisten seikkojen vuoksi, mutta toki hän olisi mennyt kisassa heittämällä härmäläisen perusjuntin ohi, joskaan sellaista kisaa ei koskaan tullut ja herra ulkomaalainen sai minut (ja opintolainani) heti omakseen.

blog3

Niin että miten pääsin tähän pisteeseen, että elän unelmaani, saan kiertää maailmaa ja tutustua eri kulttuureihin ilman suurempia (raha)huolia rakkaimpani vierelläni? En rehellisesti sanottuna tiedä, olen vain ollut ihan hemmetin onnekas (voi olla että huijasin miestä hieman väittämällä olevani urheiluhullu couchsurffaaja, mutta kuka nyt ei olisi kaunistellut totuutta ensitreffeillä). Niin ja ehkä hitusen rohkeakin, otin vain ja lähdin sen ihmeempiä murehtimatta. Sinne Australiaan en ole vielä päässyt, mutta kuka ties, ehkä joku päivä vielä…

Toivoittavasti kaikki siellä ruudun toisella puolella elävät myös unelmaansa tai ovat ainakin tuuliajolla sitä kohti!

IMG_7812s
Photo by Sensja

Quite often, especially when I sit down to write this blog, I think how happy and blessed I am that I get to live this life I have. In Finland shouting out loud about your happiness is a no-no, we even have a saying for that “who has happiness should hide it”. But I am not in Finland so I’m gonna say it: my life is pretty damn amazing!

blog

I never really dreamed about a family, nor did I have specific career plans, but quite early on I started to dream about a life abroad, getting to know other cultures, see what’s out there. I guess I thought it would make me somewhat cooler, more exciting if I would leave the old circles behind. Now I don’t know about being cool, I’m pretty much the same weirdo still, but it was totally a life changer. First possibility to try my wings was when I did my Erasmus exchange in Cyprus, and even though I did not get to know many locals or the local lifestyle, I did get to know a bunch of awesome people from all over the world, and there was no stopping then.

 

As a well-raised, conscientious young woman I still had to go back home to finish my studies, but I decided that after graduation I’d buy one-way ticket to somewhere, preferably to Australia. But in 2011, before blog1my school was finished, I met the man of my dreams (even though I did not recognize it at first glance); he was handsome (check!), foreigner (check!) and had a job that would make him travel around the world (win!). On top of that he had a title that sounded good in my ear. Now, I do not admit that I would’ve fallen in love with this stranger just because of these rather superficial credits, but they did help for sure. Only issue was that he did not live in Australia, but in some never-heard town of Wroclaw. But I did not let that detail bother me, and after graduation I did indeed pack my bags and buy one-way flight – to Poland. I still think it was the best decision of my life, I’ve not regretted it for a nano-second.

blog2

So how did I end up here, living my dream (almost) every day, traveling the world with my loved ones? I don’t know, I’ve just been so damn lucky (there might have been a few white lies involved, but who honestly is 100% honest on their first dates??). And a little bit brave in the beginning jumping into the unknown. I still haven’t gotten to Australia, but maybe someday, who knows…

I hope all of you are also living your dream or at least floating towards it.

blog7
Photo by Jea’s Photo World

Tallinnan lapsiystävälliset ravintolat

Ravintoloiden lapsiystävällisyys on ollut kovasti tapetilla suomalaisessa mediassa, ja itsekin olen sitä mieltä että siinä on parantamisen varaa. Onneksi lähiaikoina on kehitetty siihen kannustavia tapahtumia, kuten pari viikkoa sitten toista kertaa järjestetty Perheet Safkaa-tapahtuma, johon en valitettavasti ole päässyt itse vielä osallistumaan. En ole kovin kokenut lapsen kanssa ravintolassa asioinnissa Helsingissä, tai Suomessa ylipäänsä (koska syömme perheen kesken yleensä mummin ja ukin luona), mutta kokemusta ravintoloista löytyy toki muuten sekä asiakkaana että työntekijänä. En itse muista tarjoilijana ikinä putsanneeni syöttötuoleja, en muista että yhdessäkään ravintolassa olisi ollut lapsille leluja tai leikkinurkkaa, tai nakkeja ja ranskalaisia laajempaa ruokalistaa. Voi olla, etten ole vain silloin lapsettomana kiinnittänyt asiaan huomiota, tai sitten asiat ovat oikeasti olleet niin huonolla tolalla. Toivottavasti jo nykyään paremmin!

Täällä Tallinnassa sen sijaan yllätyin erittäin positiivisesti ravintoloiden lapsiystävällisyydestä. Monen monessa hyvässä ravintolassa on viihdykettä ja kunnon menu lapsille, palvelu on aina ollut ystävällistä eikä koskaan ole tullut sellaista fiilistä, etteikö olisi tervetullut lapsen kanssa. Lisäksi lasten ruoasta ei tarvitse maksaa usein viittä euroa enempää, joten ei hirveästi kirvele jos osa ruoasta päätyy lattialle (joka on useimmissa paikoissa yllättävän puhdas). Täällä ei tosiaankaan tarvitse mennä “perheravintolaan”, vaikka toki sellaisiakin löytyy. Jos joku erityisesti tällaista kaipaa niin ainakin ketju BabyBack Ribs & BBQ tarjoaa sen aidon oikean perheravintolakokemuksen, ruoka menettelee jos on kova nälkä. Foorumin Vapiano on toinen varteenotettava vaihtoehto. Huono puoli Tallinnan ravintoloissa pienen lapsen kanssa on se, että rattaiden kanssa kulkeminen on lähes mahdotonta, eli kantoreppu käyttöön!

Listaan tähän lyhyen kuvauksen kera meidän perheemme testaamia ravintoloita, joista saa herkullista ruokaa ja joissa naperokin voi tuntea olonsa tervetulleeksi:

Nop – ihana luomuravintola ja -puoti vanhassa puutalossa Kadriorgin puiston läheisyydessä. Erittäin laaja brunssilista joka päivä. Söpö sisustus ja pieni leikkinurkka.

Kohvik Komeet – aiemmin ylistämälläni Komeetilla on hyvä lasten ja jopa vauvojen lista.

F-Hoone – suomalaisten turistien kansoittama F-Hoone Telliskivessä on myös hyvä paikka perheille, jos saat pöydän. Lastenlistalla luottoruoat kermainen kanapasta ja lihapullat ja tiloissa myös lasten leikkihuone.

Pööbel – gastro pub-tyyppinen ravintola, tarjoaa edullista lounasta (ja toki myös illallista), lapsille sopivaa ruokaa voi tiedustella tarjoilijalta. Pööbelissä on lapsille oma leikkihuone.

Reval Cafe Telliskivi – Reval on tallinnalainen kahvilaketju, josta saa myös lämmintä, maistuvaa ruokaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Telliskivessä on pieni leikkinurkka.

Baar Bistroo Kukeke – lapsille ja vauvoille oma menu, kiva leikkinurkka, aikuisille sekä liha- että kasvisruokia, trendikäs hipsterisisustus.

Uulits – gurmee-burgereita ja muita street food-herkkuja koko perheelle Kalamajassa, lasten leikkinurkka ja kiva sisustus.

Kivi,paber, käärid – trendikästä gluteenitonta ruokaa, pieni leikkinurkka, lapsille oma menu.

Kohvik Moon, Kolm Sibulat, Von Krahli Aed – näistä huippuravintoloista saa lapsille(kin) herkullista ruokaa, ystävällistä palvelua (Moonissa jopa 1-vuotiaat lapset saivat alkuun keittiön tervehdyksen!), leluja ja kirjoja.

Da Vinci – ostoskeskusravintola, josta saa hyvää ruokaa ja jossa on lapsille oma lista ja leikkinurkka.

Attimo – italialaisten expatien mukaan Tallinnan parasta pitsaa tarjoavassa Attimossa on erityinen rajattu tila perheille, jossa kiva leikkinurkka. Attimo sijaitsee kaukana keskustasta, mutta suoraan eteen pääsee 2 ratikalla.

Külarestoran RootS – maailman parasta valkosipulileipää, todella ystävällinen palvelu ja hyvä leikkinurkka lapsille. Ravintola sijaitsee Pringin kylässä Viimsissä Tallinnan ulkopuolella.

Lista jatkuisi varmaan loputtomiin, ja monta ravintolaa on vielä testaamatta, mutta sanoma lienee selvä: Tallinna on erinomainen paikka perheen pienempien harjoitella aitoja, oikeita ravintolakokemuksia. Ja vanhempien uskaltautua syömään vanhaa kaupunkia kauemmaksi(kin)!

Tallinn has amazed us with its restaurant selection – there’s huge amount of interesting, reasonably priced, cute restaurants with delicious food. On top of that almost all of them are kid-friendly with special menus for kids (real, healthy food, presented nicely), toys, play corners, feeding chairs.. But these restaurants are by no means “family restaurants” but really cool places where you wanna go with or without kids. Of course, as everywhere, there’s those chains too that offer Mickey Mouse’s fish & chips and a whole fun park for kids, but usually the food in these places isn’t really what I’m looking for my money. 

Above is a list of places that have yummy food and something for kids too. We’ve tested them all, so I can guarantee the quality 😉

So if you have small hungry travelers with you and you appreciate quality food (vegetarian or more meaty), Tallinn is a very nice place to visit and get some great restaurant experiences. Just remember that it is not so easy to get around here with a buggy, I’d recommend packing a carrier with you. 

Voi tylsyys.

Nyt se sitten iski taas (juu ei flunssa sentään vaan) blogimotivaation puute. Tai ideoiden. Liian pitkä tauko, jonka pistän pääsiäisen ja tiistaina sairastetun mahatauti/ruokamyrkytyspöpön syyksi. Lisäksi tää viikko on vaatinut intensiivistä opiskelua, koska deadline ja tentti on maanantaina ja ylläripylläri mulla tuli kiire vaikka tässä on ollut kaks kuukautta aikaa 😅 Mutta nyt on esseet palautettu ja enää tarttis lukea 30 sivua siitä miksi kehitysapu ei ole (tarpeeksi) tehokasta. Onneksi luettava artikkeli vaikuttaa hyvin selkokielisestä, joten uskon selviytyväni tehtävästä, vaikka viikonlopuksi on tulossa vieraitakin (jee!).

Kävin eilen varmuuden vuoksi verikokeissa, kun on tullut sairasteltua nyt niin paljon ja hiuksetkin tippuu päästä. Iltapäivällä sain lääkäriltä hyviä uutisia, verikokeiden mukaan olen terve kuin pukki ja kaikki arvot on just eikä melkein kohdillaan. Että kaipa tää tän talven sairastelu vaan on ihan normaalia pikkulapsiarkea (jee?) ja hiukset lähtee päästä koska a) hormonit b) hiustenvärjäys c) kolmenkympin lähestyminen d) paranoia.
Ens kerralla jotain mielenkiintoisempaa. Mä lupaan.

Writing breaks longer than 3 days are the worst, after that the motivation, ideas and overall brain function seems to get lower and lower and writing gets harder and harder… 
After lazy Easter at my parents, I suffered one terrible day of stomach flu / food poisoning and after that I’ve been busy trying to finish my course on development studies in time, the deadline and exam is on Monday. Today I managed to return two essays (which were not as well-done as I’d hope but that’s what you get when you try to pass 2-month course in 2 weeks) and now there’s only 30-something pages to read about why development aid fails. Luckily the article is in a form “development-for-dummies” so I should be able to make it, even we have visitors coming today (yei!).

Yesterday I decided to make use of our expensive health insurance and get myself tested as I’ve been so much ill lately. And my hair is falling like never before… In the afternoon I got a call from the doctor, good news, there’s nothing wrong, actually everything is about as perfectly as possible. So I guess this intense flu season is just normal for parents of small children (yei?). And I’m loosing my hair because a) hormones b) too much colouring c) I’m old d) paranoia.
Next time something more interesting, I promise.