Veljesrakkautta osa 2

Kymmenisen kuukautta sitten kirjoittelin mietteitäni upouuden sisarussuhteen alkumetreistä. Nyt on korkea aika palata asiaan.

Ensimmäiset puoli vuotta Leevi oli siis hyvinkin välinpitämätön Niiloa kohtaan – hänellä ei ollut minkäänlaista hoivaviettiä pikkuveljeään kohtaan, mutta ei myöskään onneksi purkanut turhautumistaan uudesta tilanteesta suoraan veljeensä. Uuden asetelman aiheuttama hämmennys purkautui muutenkin melko maltillisesti, lähinnä huomionhakuisuutena. Mutta tähän olimme jo tottuneet, Leevi on aina ollut vähän “high maintenance”. 😅

Muutos tapahtui selkeästi sillä hetkellä, kun pikkuveli alkoi syömään kiinteitä ruokia ja osasi istua syöttötuolissa. Hän ei enää ollutkaan vain tissillä roikkuva rääpäle vaan ihan oikea lapsi, potentiaalinen leikkikaveri. Sitä mukaa kun Niilo on oppinut uusia taitoja, on isoveljen suhtautuminen muuttunut positiivisemmaksi. Tälläkin hetkellä pojat leikkivät yhdessä ajamalla potkuautoilla (Niilo työntää autoa kun jalat eivät vielä yletä ajamiseen) ympäri kämppää, ilonkiljahdusten siivittämänä. Leevi selvästi nauttii leikkiseurasta, vaikka samalla huuteleekin “Niilo, hei, mä en jaksa nyt leikkiä” “Niilo, älä tee noin”. Muutaman kerran Leevi on jopa itse kysynyt josko pikkuveli leikkisi hänen kanssaan, kun vanhemmat eivät jaksa tai ehdi.

Leevi puhuu paljon Niilosta ja muistaa ympätä hänet perheemme jäseneksi kertoessaan juttujaan. Olen myös huomannut Leevin ottavan Niilon ihanasti huomioon erityisesti silloin kun en itse ole paikalla (tai kun Leevi on luullut, etten ollut). Käydessäni vessassa tai yläkerrassa leikkivät nämä kaksi aina hienosti yhdessä. Välillä toki harmittaa, jos Niilo sotkee leikit tai vie vanhempien huomion ratkaisevalla hetkellä, mutta yleisesti ottaen meininki on tällä hetkellä erittäin positiivista.

Niilo on tietysti ollut kovasti Leevin perään heti alusta asti. Hän katsoo isoveljensä touhuja ihailevasti eikä kukaan lohduta yhtä tehokkaasti kuin pelleilevä veikka. Päivän paras hetki Niilolle on kun Leevi kömpii sängystä ylös tai tulee päiväkodista kotiin – Niilo on niiiin innoissaan, ettei pysy pöksyissään.

On ollut aivan ihanaa seurata näiden kahden suhteen kehittymistä, vaikka aluksi olin epäileväinen. Enkä malta odottaa nähdä heidän leikkejään kun Niilo vielä vähän kasvaa ja lähtee kävelemään.

Advertisements

Yksivuotias Niilomme

Niin on vierähtänyt kokonainen vuosi kuopuksemme syntymästä. Vuosi on ollut pitkä, mutta samalla on vaikea uskoa Niilon ilostuttaneen elämäämme jo 365 päivää.

Huvittuneena muistelen kuinka esikoisen ylittäessä yhden vuoden rajapyykin ajattelin, että nyt vauvavuosi on ohi. Totuushan on, ettei vauvasta tule taaperoa yhdessä yössä. Niilon kanssa en moiseen harhaluuloon ole uskonut hetkeäkään. Meno jatkunee melko samanlaisena synttäreiden jälkeenkin. Toisaalta, Niilo onkin hieman “vauvamaisempi” kuin veljensä aikoinaan. Vaikka hän onkin ottanut tiukan kehitysspurtin tämän vuoden puolella, en usko, että näemme ensiaskelia vielä muutamaan viikkoon. Eikä haittaa ollenkaan, tämä on niin söpö vaihe, että nautimme mielellämme vielä hetken ennen uhmaa. 😅

Niilon ensimmäinen vuosi on ollut rankka unenpuutteen, kasvun kyttäämisen, imetysvaikeuksien ja allergia- ja refluksiepäilyjen vuoksi, mutta myös eheyttävä ja voimaannuttava kokemus. Hänen myötään olen vihdoin alkanut viihtyä äidin roolissa. Vaikka teen yhtä lailla virheitä kuin aiemmin, en ole enää niin epävarma ja kohtuuton itseäni kohtaan. Olen nauttinut tästä vauvavuodesta aivan eri tavalla kuin esikoisen, ja olen onnellinen, että olen saanut ns. toisen mahdollisuuden.

Ensimmäisen puolen vuoden itkut ja vaikeudet ovat onneksi jo lähestulkoon pyyhkiytyneet mielestäni. Puolen vuoden paikkeilla Niilosta alkoi kuoriutua se suloinen hymypoika, joka hän nykyään on. Nukkumisetkin ovat pikkuhiljaa parantuneet, tosin nyt taas eletään levottomampia aikoja.

Niilon kehityksen lisäksi on ollut ihanaa seurata veljesten keskinäisen suhteen kehittymistä. Vauvavuoden ensimmäinen puolisko oli vaikea kaikille – niin myös tuoreelle isoveljelle. Mutta Niilon kasvaessa ja alkaessa muistuttaa enemmän leikkikaveria ja vähemmän parkuvaa alienia, on Leevikin ottanut hänet perheenjäseneksi. Aivan viime aikoina on veljesten välille syntynyt uudenlaista kanssakäymistä – hassuttelua ja huolenpitoa, enkä malta odottaa mitä tuleman pitää.

Onnea ihana rakas Niilo ❤️ kiitos kun teet elämästämme värikkäämpää!

Hei, meillä nukutaan!

Tai on ainakin nukuttu huomattavasti paremmin viime viikkoina. Tai siis Niilo on nukkunut, Leevi jatkaa omaa sekoiluaan asteikolla kohtalainen-erittäin levoton. Joka tapauksessa tämä on tarkoittanut sitä, että me vanhemmatkin olemme saaneet hieman enemmän unta ja nyt alkaa jaksaa jo jotain muutakin kuin ainaista päiväunista haaveilua. Johan tässä on taas 10 kuukautta menty pää sumussa.

Niilon unet menivät joululomalla vielä entistäkin mahdottomammiksi – tissittelyä, kanniskelua, huutoa, venkoilua, puolelta toiselle kääntelyä ja liian aikaisia aamuja. Eräänä yönä joululomalta kotiuduttuamme menetin hermoni, olin puoleenyöhön mennessä vaihtanut Niiloa tissiltä toiselle 15 kertaa ja selvää oli, ettei kumpikaan nukkunut pätkän vertaa. Päätin siis, että kainalossa saa olla, mutta tissiä ei enää tipu ja tarjosin tuttia sen sijaan. Ensimmäiset kaksi yötä olivat melkoista huutoa, kolmantena yönä herra alkoi tyytyä kohtaloonsa ja hyväksyä tutin mukisematta. Sen jälkeen hän ei enää kaivannut edes kainaloon vaan nukkui tyytyväisenä omassa pedissään.

Nyt surkeista öistä on jäljellä enää aamuvarhaiset herätykset, mutta muuten yöt ovat muuttuneet huimasti. Parhaassa tapauksessa tyyppi herää kerran, viiden aikaan aamulla ja nukkuu useimmiten sen jälkeen vielä tunnin, täydellisenä yönä jopa pari. Välillä herätyksiä on hieman useammin, mutta useimmiten ne taittuvat tutin suuhun tökkäämisellä.

Kaikista vippaskonsteista meillä toimi siis se klassinen eli yösyöttöjen lopettaminen (ja omassa huoneessa nukkuminen). Lopettaminen ei varmaankaan olisi ollut ajankohtaista kovin paljon aiemmin, koska sen täytyi Niilon tapauksessa olla todella selkeää – makuuhuoneessa ei saa maitoa. Pari kertaa yritin pitkittää aamuja ottamalla Niilon viereenä rinnalle, mutta heti seuraavana yönä huutokonsertti oli taas pystyssä, joten muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin pitää tissi ja uni täysin erillään. Vaikka olen kuullut sanottavan, ettei yli kuuden kuukauden ikäinen vauva tarvitse yöllä ruokaa, olisi itseäni hirvittänyt lopettaa yösyötöt paljoa aiemmin kuin nyt kymmenen kuukauden iässä. Vauva on nyt n. 12 tuntia ilman maitoa ja se on aika pitkä aika aikuisellekin olla syömättä.

Edelleen pelkään milloin unet kääntyvät takaisin meidän “normaaliin” eli surkeiksi, mutta toisaalta yritän pysyä positiivisena ja ainakin nauttia tästä niin kauan kuin se kestää. Ehkä toisen lapsen ei tarvitse toistaa ihan samaa kaavaa kuin ensimmäisen? Ehkä Niilo onkin ihan hyvä nukkuja, jota vain häiritsin ainaisella tissin tuputtamisella. Noh, se nähdään tulevaisuudessa. Päiväunissakin siirryimme samassa rytäkässä kolmista kahtiin ja nekin ovat nyt useimmiten vähintään puolitoistatuntisia entisen 30 minuutin sijaan. Oi autuutta!

Kanarialla kolmatta talvea putkeen

Kuten mainitsin aiemmassa postauksessa, muuttui eksoottinen Thaimaan-talvilomamme hieman vähemmän eksoottiseen Kanariaan. Olemme nyt siis lomailleet Kanarialla kolmena peräkkäisenä talvena ja täytyy sanoa, että jokainen reissu on ollut oikein onnistunut. Olin ennen ehdottomasti enemmän Kreikka-fani ja koin Espanjan jotenkin tylsänä (kivaa yleistämistä, heh), mutta lasten kanssa reissatessa olen ihastunut Espanjaan. Ihmiset ovat (lapsi)ystävällisempiä, iloisempia ja hotelleissa on siistimpää. Vaikka rakastankin Kreikan saariston luontoa, kirkkaita vesiä, kieltä ja ruokaa, olen viimeisillä reissuilla ollut hieman pettynyt. Kyse voi toki olla odotuksistakin – Kreikkaa kohtaan ne ovat olleet korkeammalla kuin Espanjaa, joten Espanjalla on ollut mahdollisuus yllättää positiivisesti.

Tällä kertaa valitsimme Kanariansaarista Gran Canarian – edellisinä vuosina lomailimme Lanzarotella ja Teneriffalla. Kumpikaan meistä ei ollut käynyt saarella ennen. Taas kerran sää suosi meitä, emmekä nähneet sadepilviä. Lämpötilakin pysyi päivisin yli kahdessakympissä, mutta viileä tuuli pakotti välillä vetämään lämpimämpää vaattetta ylle. Olimme kuitenkin varautuneet tähän, joten mikään yllätys se ei ollut. Tammikuista säätä voisi hyvin kuvata Suomen kesäksi, palmuilla höystettynä.

Hotellivalinta osui jälleen kerran nappiin. Ensivaikutelma myöhään illalla saapuessa oli vanhahtava, mutta loppujen lopuksi hotelli oli oikein siisti ja viihtyisä. Olimme varanneet kaksion Sol Barbacan-hotellin päärakennuksesta. Huoneemme oli maantasossa ja varustettu isolla terassilla. Ensi alkuun epäilin aidattoman, uima-altaan läheisyydessä sijaitsevan terassin toimivuutta, mutta loppujen lopuksi se ei ollut ongelma. Luulen tosin, että vuotta aikaisemmin tämä olisi ollut aika stressaava vaihtoehto, nyt Leevi oli tarpeeksi vanha ymmärtämään, ettei voi juosta suinpäin altaaseen (se ei tosin estänyt häntä juoksentelemasta ympäri hotellialuetta ilman vaatteita…)

Valitsimme tarkoituksella hotellin, jonka altaat ovat lämmitettyjä – osasimme varautua viileään tuuleen. Altaissa olikin ihan mukava uida, mutta ekologinen vaihtoehto tämä ei tietenkään ole… Niilon allergioiden vuoksi varasimme tällä kertaa puolihoidon sijasta ainoastaan aamiaisen. Tämä toimi ihan hyvin, vaikka toki puolihoito tällä köörillä olisi ollut kaikista helpoin vaihtoehto. Buffetti kaksi kertaa päivässä ei kuitenkaan houkutellut.

Playa del Ingles paikkana sen sijaan oli suoraan sanottuna aika jäätävä – laatikkomaisia, jättiläismäisiä rähjäisiä hotellikomplekseja, mitä kummallisimpia ostareita ja “rantabulevardi”, joka oli reunustettu humaltuneiden eläkeläisten bilepaikoilla. Rantakaan ei säväyttänyt. Paikan pelastus on Maspalomasin dyynit, jotka ovat kyllä näkemisen arvoiset. Joten jos tänne eksyt, suosittelen todellakin hyvää hotellia, jonka ulkopuolelle ei tarvitse paljoa mennä. Ravintolakartalta löytyi onneksi hyviäkin paikkoja, vaikka pelkäsin kaikkien tarjoavan ylihinnoiteltua turistihöttöä. Ainakin tapas-paikka Shortys, etiopialainen Restaurante Etiopico Afrika ja Allende 22 Grados olivat erinomaisia. Nämä kaikki sijaitsisivat hotellimme lähellä, kaukana rannasta. Sen sijaan TripAdvisorin ykkösenä keikkuva LoLa oli täysi huti – omistaja katsoi seuruettamme kauhuissaan ja kakisteli moneen kertaan kuinka “rattaat eivät mahdu, heillä ei ole mitään syöttötuoleja, tämä on fine dining-paikka, on ihan täyttä jne.” ja paikka siis sijaitsi yhden rähjäisen ostarin yläkerrassa, vaikea uskoa että olisimme kauheasti latistaneet tunnelmaa… Ensimmäinen kerta ikinä, kun kohtaan moista lapsiperhevihaa, ainakaan näin näkyvästi (okei, toinen kerta oli taksikuskimme täällä Tallinnan päässä, mutta se on jo toinen tarina).

Tällä kertaa emme vuokranneet autoa, vaan teimme kaksi päiväreissua bussilla – toisen Puerto Ricon Angry Birds-puistoon ja toisen saaren pääkaupunkiin Las Palmasiin. Kumpaankin suuntaan yhdensuuntainen reissu kesti n. 45min ja lapset jaksoivat sen hienosti, joko nukkuen tai maisemia katsoen. Angry Birds-puisto oli käymisen arvoinen, ainakin yli 3-vuotiaan kanssa, tosin hintaa reissulle kyllä tulee. Puerto Rico vaikutti Playa del Inglesiä huomattavasti viihtyisämmältä paikalta, joten jos joskus päädymme takaisin Gran Canarialle saatamme palata tänne. Las Palmas onkin ihan oikea iso kaupunki, ja ensi näkemältä viehättävä ja mielenkiintoinen sellainen. Ehdimme lasten tahtiin mennessämme nähdä vain pienen osan vanhaa kaupunkia, joten palaisin mielelläni kaupunkiin paremmalla ajalla. Söimme herkullista vegeruokaa Zoe Food’ssa ja löysimmepä ostoskadun varrelta vegaanijäätelöä myyvän kahvilankin. San Telmo-puiston leikkikenttä viihdytti Leeviä bussimatkan jälkeen.

Saimme kaikki olla alkutalven sairatelukierteen jälkeen terveinä koko etelänloman ajan, josta olen hyvin kiitollinen. Loma oli onnistunut ja oikeastaan juuri niin rentouttava kuin se vain voi tällä porukalla olla, kiitos mukavan hotellin, kivojen ilmojen ja sen ettemme suunnitelleet tekemisiämme etukäteen. Lennotkin menivät hyvin kaikesta stressaamisesta huolimatta. Olemme kuitenkin ikionnellisia, ettei seuraavaa lentomatkaa ole buukattu (kuten meillä yleensä on tapana) – seuraavan kerran on pakko lentää kesällä Saksan lomalle, mutta siihen asti on lentokalenterissa tyhjää. Lupailimme myös itsellemme, ettemme lentäisi etelään ollenkaan ensi vuonna, mutta saa nähdä pitääkö päätös kaamoksessa.

Luukku 20 – Jouluperinteet muutosten tuulissa

Tämä postaus on 20. osa Ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Linkit muihin osallistuviin blogeihin löydät tekstin lopusta.

Sairastuvan perukoilla on hyvä viritellä joulutunnelmaa, joka tosiaan pääsi perheessämme riehuvan influenssaviruksen myötä hieman kolhiintumaan.

Joulu on aina ollut minulle tärkeä juhla – olen rakastanut sen tunnelmaa pienestä asti ja jopa parikymppisenä sinkkuna halunnut juhlia sitä kauden alusta loppuun täysin rinnoin (enkä nyt tarkoita pelkästään pikkujouluja). En myönnä, että edes lapsena tärkein asia olisi ollut lahjojen saaminen vaan kuusen valot, joulun tuoksut ja maut, rauhallisuus ja pysähtyminen. Ja perinteet.

Vielä jokunen vuosi sitten olin aivan ehdottomasti sitä mieltä, ettei jouluna saa matkustaa ja niinpä lapsuudenperheeni onkin aiemmin pysynyt visusti kotimaan kamaralla jouluja viettäessämme. Minulle on ollut myös hyvin tärkeää, että jouluaaton kulku on (meidän) perinteidemme mukainen ja ettei klassikkoruokia mennä sörkkimään. Harmaasuolattu kinkku ja Saarioisten laatikot tekivät joulun, sienisalaattia, graavilohta, mätiä ja suklaakonvehteja unohtamatta. Kerran äitini ehdotti kinkun sijasta kalkkunaa, mutta tyrmäsin ajatuksen täysin naurettavana.

Ulkomaille muuton myötä jouluihminen minussa alkoi pikkuhiljaa hiipumaan – en vain päässyt siihen lapsuuden tunnelmaan Puolassa saati Ugandassa. Kaikki näytti, tuoksui ja maistui erilaiselta eikä kellään ollut samoja muistoja kuin minulla. “Sinne päin”-makuisten ruokien syöminen ja Lumiukon tapittaminen netistä yksinään ei vaan ollut sama asia. Yritin saada Wolfia innostumaan meidän perinteistämme, mutta hänellä olikin omat mielessään. Porottavan auringon alla joulu tuntui hyvin kaukaiselta. Omien lasten myötä haluan kuitenkin taas ryhdistäytyä ja onhan joulutunnelmaan virittäytyminen täällä Tallinnassa muutenkin paljon helpompaa. Pikkuhiljaa muovaamme omia perinteitämme, ottaen palan Suomesta ja toisen Saksasta ja ehkä hippusen matkan varrelta.

Tänä vuonna olemmekin jo juoneet glögikiintiön täyteen, ihailleet Tallinnan joulumarkkinoita ja – valaistusta, leiponeet pipareita ja joulutorttuja, laulaneet joululauluja ainakin viidellä eri kielellä, koristelleet kuusen, avanneet joulukalentereita, saaneet lahjoja Nikolaukselta, ripustaneet jouluvaloja, tavanneet pukin vähintään kolme kertaa, sytyttäneet adventtikynttilöitä ja lukeneet joulukirjoja iltasaduksi. Innostus on mitä ilmeisimmin tarttunut myös Leeviin – hän kysyy noin kymmenen kertaa päivässä “onko nyt joulu?”.

Suurinta päänvaivaa perinteiden suhteen perheessämme tuottavat joululahjat. Tai siis eivät itse lahjat vaan niiden tuoja. Wolfin kotiseuduilla Pyhä Nikolaus (eli Joulupukki) tuo jotakin pientä 6.12 eli Nikolauksen päivänä. Jouluaattona lahjat kuusen alle käy tipauttamassa Christkind eli vauva-Jeesus. Omasta mielestäni Joulupukki on tietenkin ainoa oikea lahjojen tuoja. Saa nähdä miten poikien uskomus asiasta muotoutuu, vai uskovatko he kumpaankaan. Voi olla, että Leeville tuottaa pientä päänvaivaa, kun isovanhemmat ja muut Saksassa puhuvat lahjoja tuovasta vauvasta ja äiti ikivanhasta valkoparrasta.

Kuten mainitsin, on jouluruoalla ollut minulle iso merkitys, ja olinkin alunperin pettynyt huomatessani, että saksalaisella perheenpuoliskollani on tapana syödä melko arkisesti joulunakin. Jouluaattona pöydässä on bratwurstia, perunaa ja kaalia eikä jälkiruoista saati spesiaaliaamiaisesta ole puhettakaan. Tänä vuonna vietämme joulua Saksassa, mutta vuodesta suurin osa on muutenkin mennyt ruoka-asioiden suhteen normaalia niukemmin, joten en osaa harmitella asiaa. Eipähän tarvitse miettiä mitä voi ja mitä ei voi syödä… Riisipuuron haluan kuitenkin jouluaamuna keittää ja ehkä leipaista parit tortut myös, jos saan ainekset kasaan. Lupasin kuitenkin itselleni ottavani tämän joulun rentoutumisen kannalta ja pysyväni mahdollisimman paljon pois keittiöstä – saa nähdä miten se onnistuu.

Tuulettumista on muutenkin näkyvissä joulupöydän antimissa. Orastavan vegaaniuden myötä olen bongaillut joulureseptejä netistä ja lehdistä ja luulenkin, että ensi vuonna suomalainen joulupöytämme näyttää aika erilaiselta kuin menneinä vuosina.

Siitäkin huolimatta, että ideani perinteisestä joulusta on joutunut hieman taipumaan, on suomalaisessa ja saksalaisessa joulussa paljon samaa, joten perheriitaa ei tästä(kään) aiheesta ole saatu aikaiseksi. Toivon, että lapsillemme jää yhtä hyviä muistoja jouluista kuin minulla on omasta lapsuudestani, vaikka juhlan vietto paikka vaihtuukin joka vuosi.

Tunnelmallista ja enemmän tai vähemmän perinteikästä joulua kaikille!

Tästä pääset lukemaan muiden ulkosuomalaisten joulutunnelmia:

Luukku 1: Anniinan kulma / Italia
Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa
Luukku 3: Viinilaakson viemää / USA
Luukku 4: Maurelita / Ranska
Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti
Luukku 6: Suomalainen im Allgäu / Saksa
Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti
Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA
Luukku 9: Viisi kymppiä lasissa / Luxemburg
Luukku 10: Viherjuuria / Saksa
Luukku 11: Hollanninsuomalainen / Hollanti
Luukku 12: Tahdon Asiat / USA
Luukku 13: Matkani tuntemattomaan / Ruotsi
Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja
Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti
Luukku 16: Oh, wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days / Saksa
Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA
Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari
Luukku 19: Ruovesi blogi / Itävalta ja Unkari
Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro
Luukku 21: Heidin Italia / Italia
Luukku 22: À la Helvetia / Sveitsi
Luukku 23: One glass of milk, please / USA
Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii, USA

Expatin tukiverkosto

Lasten syntymien jälkeen ulkomailla asumiseen on tullut uusia ulottuvuuksia. Yksi niistä negatiivisimmista on tukiverkoston puuttuminen. Varsinkin tilanteessa, jossa perhe muuttaa muutaman vuoden välein, on luotettavan verkoston rakentaminen vaikeaa ja energiaa vievää.

Toki tiedän, ettei kaikilla kotimaassakaan asuvilla ole mahdollisuutta viedä lapsia hoitoon isovanhemmille tai muille sukulaisille tai ystäville sen useammin kuin meilläkään. Mutta joillakin ilmeisesti on. Sen näkee täällä Tallinnassakin – mummot ja papat ulkoiluttavat lapsia, kun vanhemmat ovat töissä tai tekevät jotain muuta.

Expatille ainoa paikallinen tukiverkosto on usein maksullinen, ja ainakin itse tunnun kasvaneen sellaiseen ajatukseen, ettei maksullisen lastenhoidon hyödyntäminen ole yhtä hyväksyttävää kuin sukulaisten apu. Sen lisäksi se tietysti maksaa, eli sen tarpeellisuutta tulee punnittua vieläkin enemmän kuin siinä tapauksessa, jos lapsi olisi vaikka isovanhemmalla hoidossa. “Onko tämä nyt oikeasti niin tärkeää, olenko varmasti nyt ansainnut tämän oman hengähdyshetken niin että jopa maksaisin siitä?” Eikä kaikilla ole edes varaa ottaa ulkopuolista apua. Lisähaasteena on löytää luotettava tyyppi, joka puhuu samaa kieltä lasten kanssa ja joka pysyisi maisemissa muutamaa kuukautta pidempään. Heitä ei välttämättä kasva puissa.

Onneksi Tallinna on lähellä Espoota, josta olen itse kotoisin ja jossa vanhempani edelleen asuvat. He pääsevät tänne kyllä, jos tositarve iskee. Mutta eivät vaikean yön jälkeen hetkeksi vauvaa viihdyttämään tai yhdeksi illaksi, jotta vanhemmat saisivat hieman kahdenkeskistä aikaa. Edestakaisiin matkoihin menee kuutisen tuntia, lautta-aikataulut täytyy ottaa huomioon eivätkä liputkaan toki ilmaisia ole. Olemme onnekkaassa asemassa siinä mielessä, ettei äitini ole enää työelämässä, joten hän voi periaatteessa tulla tänne milloin vain. Käytännössä hänellä on kuitenkin myös oma elämä.

Lääkärimme ehdotti kepeästi taannoin, kun näytin erityisen väsyneeltä, että äitini tulisi tänne joka viikonloppu lapsia hoitamaan. (Tässä uskon huomaavani suomalaisen ja virolaisen kulttuurin eron – täällä tuntuu olevan paljon yleisempää, että iso- tai isoisovanhemmat hoitavat lapsia ihan päivittäin. Todennäköisesti kyse on osaksi olosuhteiden pakosta.) Kepeästä äänensävystä huolimatta lääkäri tuntui olevan täysin tosissaan. Voitte varmaan arvata onko tämä käytännössä mahdollista?Äitini on kuitenkin tullut hätiin jo useamman kerran näiden haastavien kuukausien aikana, ja arvostan sitä todella. Lisäksi vanhempani, kuin myös Wolfin vanhemmat, hoitavat lapsia silloin kun käymme heillä tai he ovat täällä. Mutta kuten sanottua, mikään säännöllinen, arkielämää helpottava apu tämä ei valitettavasti ole.

Asia voisi toki olla toinen, jos asuisimme kauemmin aloillamme. Ajan kuluessa olemme myös täältä löytäneet muutaman ystäväperheen, jolle uskaltaisin jättää lapset ja joka heidät ottaisi vastaan. Mutta kyllä kynnys kysyä, varsinkin kun perheissä on pieniä lapsia jo ennestään, on suurempi kuin jos isovanhemmat asuisivat samassa kaupungissa. Erityisen hankalia ovat tilanteet, jolloin joku on kipeänä. Kipeitä lapsia ei voi lähettää toiseen lapsiperheeseen leikkimään sillä aikaa kun vanhemmat kuittailevat univelkojaan. Käytännössä Wolfi on joutunut olemaan pois töistä useamman kerran tilanteissa, joissa joko minä tai lapset ovat kipeitä, koska muutakaan apua ei ole. Onneksi hänellä on se mahdollisuus. Ja onneksi hän ei matkusta työssään, kuten monien muiden expat-perheiden vanhemmat. Wolfin työn puolesta perheitä tuetaan mielestäni ihan kohtuullisesti, mutta tässä kohtaa olisi ehdottomasti petrattavaa – lastenhoitoasioissa meidät jätetään aika lailla oman onnemme nojaan, vaikka työn luonteeseen kuuluen sen järjestäminen on tavallista hankalampaa.

Kaiken kaikkiaan expatin tukiverkosto tulee kalliiksi. Milloin palkataan nanny, milloin maksetaan isovanhempien matkalippuja, milloin varataan hotellihuoneita kahdenkeskistä aikaa varten. Jos yhden yön hinnaksi ilman niitä itse treffejä tulee jo 200 euroa, kuinka usein olisit valmis sen maksamaan? Haaveilen säännöllisesti siitä, kuinka voisimme soittaa isovanhemmille ja kysyä voisivatko he katsoa lasten perään vaikkapa huomenna, jotta pääsisimme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Tai että lapset yökyläilisivät, että saisimme koko talon itsellemme yhdeksi vuorokaudeksi. Tai kun olen itse kipeänä, että joku tulisi ja veisi lapset hetkeksi muualle.

Isovanhemmilla ja muilla perheenjäsenillä on erilainen side lapsiin kuin palkatulla avulla. Tämä vuoksi itselleni ainakin on helpompaa jättää lapset heidän hoiviinsa kuin nannyn. Ja onhan se eri asia kun lapset saavat luoda suhdetta sukulaisiinsa, samalla kun vanhemmat saavat omaa aikaa. Sama nanny kun ei todennäköisesti pysy lapsen elämässä kovin montaa vuotta.

Millainen on sinun tukiverkostosi?

Lapset muuttivat elämän?

Taannoisen Lapset muuttavat reissaamista?-postauksen Facebookissa saamat kommentit saivat mut miettimään miksi tuntuu olevan trendikästä kertoa, etteivät lapset ole muuttaneet vanhempien matkustustapoja. Itsellenikin tuntui hankalalta myöntää, että lapset ovat totta tosiaan muokanneet esimerkiksi matkailu- ja ruokailutottumuksiamme. Saamieni kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, että keulia saavat vain ne, jotka edelleen kiipeävät vuoren huipulle lapsi rinkassa tai matkustavat Aasian halki ö-luokan junavaunussa. Pakettimatkat, ja erityisesti Kanaria, ovat saatanasta. Sen tietävät varsinkin ne, jotka eivät ole siellä koskaan käyneet (aika nurinkurista, eikös, kun suuri osa maailmanmatkaajista on niin avarakatseisia).

Mieleeni sitten juolahti ajatus – ehkä kateellisena näille khuuleille pallontallaajille, jotka mennä viilettävät niin, ettei lapsia edes melkein huomaa – että miksi lapsen tulo ei saisi muuttaa vanhemman käyttäytymistä? Mikä siinä on niin pahaa, että nämä ainakin minun maailmani mullistaneet höpönassut ovat tehneet minusta mukavuudenhaluisemman, pelokkaamman ja ehkä sitten jollain tasolla tylsemmän ihmisen? Keski-ikäisemmän, turvallisuudenhakuisen?

Kuulostaa itse asiassa aika röyhkeältä, itsekkäältä ja joustamattomalta sanoa, etteivät lapset vaikuttaisi elintapoihini mitenkään. Hehän ovat muuttaneet koko elämäni, muokanneet minusta uuden minän, kaivaneet tiensä sydämeeni! Ehkä teen heillekin palveluksen viemällä heitä paikkoihin, jotka on suunniteltu lasten tarpeet huomioon ottaen. Koko elämän ei tarvitse pyöriä lapsen ympärillä, mutta saan itsekin lapsen riemusta niin huikeita kiksejä, että mielelläni etsin esimerkiksi hotelleja tai ravintoloita, joissa on jotakin heitä varten. En tiedä sitten näistä reppureissaajien lapsista, mutta omani ainakin antavat minun syödä ruokani loppuun tai pulahtaa rauhassa altaaseen suuremmalla todennäköisyydellä, jos heille on varattu jotain ekstraspesiaalia.

Miksi on hienompaa paketoida itse matkansa vaikkapa maailman suuriin metropoleihin kuin ostaa valmiiksi paketoitu reissu yhtä lailla turistien täyttämään rantalomakohteeseen? Miksi Aasia on cool, jos sinne lentää kaksi vuorokautta viidellä vaihdolla pelkillä käsimatkatavaroilla, mutta ihan out jos on buukannut suoran lennon ja tsekannut ruumaan matkalaukun lisäksi vielä lastenrattaat ja turvakaukalonkin?

Yleisestikin ottaen ilmassa tuntuu olevan ajatus, että mitä vaikeammin asiat tekee, sen siistimpi tyyppi on. Tähän ajatusmaailman törmään liian usein sekä omassa päässäni että netin keskustelupalstoilla. Vauvan itsetehdyistä soseista ja lapsen hoitamisesta 100% omissa helmoissa nukkumiseen koko perheen kesken pakun takakontissa ja lapsen kiikuttamiseen iltakymmeneltä tapas-ravintolaan. Mutta eikös vaikeimman kautta tekeminen ole oikeastaan aika typerää? Eikö olisi fiksumpaa tehdä asiat itselleen helpoksi ja käyttää jäljelle jäänyt energia johonkin muuhun.

Toki tähän voi aina tulla joku pätemään, että kyllä meidän erkkipetteri vaan on tottunut matkustamiseen eikä ikinä kiukkua lentokoneessa ja ravintolassakin istuu kivasti koko illan. Että ei me mitään vaikeaksi tehdä, katso, kun meidän lapsikin nauttii! Onnea vaan erkkipetterin vanhemmille, ei meidän Leevi vaan vaikka kokenut on sekä lentämisessä että ravintolakuluttajanakin. Pääsen itse huomattavasti helpommalla, jos otan lapsen tarpeet huomioon, vaikka sitten etsimällä kohteen lähempää ja ravintolan, jossa on leikkinurkka ja ruokalistalla pastaa (ilman kastiketta).

Olisi jännä tietää, onko tämä suomalainen juttu? Vai yleismaailmallinen trendi? Onko tämä mun sukupolven ihanne, vai oliko tällainen ajatusmaailma jo omilla vanhemmillani? Että aikuisten tulisi jatkaa menoaan samaan malliin, vaikka lapsia roikkuisi lahkeessa neljä. Mitä mieltä te ootte?

#%@^# refluksi

Juuri kun alkoi näyttää siltä, että Niilon allergiat (tai yliherkkyydet) alkavat helpottaa ja alamme löytää hänelle kiinteitä ruokia syötäväksi, räjähti refluksi niin sanotusti käsiin ja yöt menivät entistä karmeammiksi.

Mitä nämä karmeat yöt meillä ovat tarkoittaneet? Normaaliksi muodostuneen 2 tunnin välein heräilyn sijaan olemme Niilon kanssa heränneet viimeiset viisi (?) yötä about 15 kertaa välillä jopa 10 minuutin välein. Tällä kertaa syy on ollut selkeä, koska sen voi kuulla ja nähdä. Silent refluksi jyllää yöt päivät, mutta makuuasennossa se haittaa erityisesti – vauvaparka nieleskelee pukluja, yskii, vääntelehtii ja kiemurtelee epämukavaa oloaan. Silent refluksi on siis refluksin muoto, jossa vatsan sisältö ei tule ulos asti vaan lapsi nielee sen.

On hyvin todennäköistä, että refluksin paheneminen on allerginen reaktio johonkin ruoka-aineeseen, mutta koska se on pahentunut hieman huomaamatta, eikä ole koskaan ollutkaan kokonaan pois, en edelleenkään tiedä mikä sen aiheuttaa. Viime viikolla näytti siltä, että soija on vihdoin Niilolle ok, mutta nyt täytyy jättää se taas hetkeksi pois, koska uskon sen olevan todennäköisin vaihtoehto. Pahinta on se, ettei mikään muu kuin tissillä roikkuminen tunnu auttavan vauvan oloa. Ja mitä useammin vauva juo, sitä enemmän maitoa nousee kurkkuun eli kierre on valmis.

Refluksiin on lääkkeitä, mutta vauvoille niitä varten tarvitsee reseptin ja reseptiä varten lääkärin joka sellaisen suostuu kirjoittamaan. (Toki olen itsekin sitä mieltä, ettei turhaan pidä lääkitä, varsinkaan pientä vauvaa.) Tässä asiassa valitettavasti korostuu tämä ulkomailla asuminen. Etsin tietoa suomeksi ja kuulun suomalaisiin vertaistukiryhmiin, joista saatu informaatio ei aina kohtaa paikallisten lääkäreiden näkemysten kanssa. Onneksi olemme kuitenkin Virossa – en voi kuvitellakaan että Ugandassa (jossa lasten ongelmat ovat vakavampia ja resurssit menevät niiden ratkaisemiseen) olisimme saaneet mitään apua allergia- ja refluksiasioihin. Täältäkään en kuitenkaan ole löytänyt sellaista apua, jota olisin kaivannut. Oma perhelääkärimme ei oikeastaan usko refluksiin, mutta suostui kuitenkin vänkäämiseni tuloksena kirjoittamaan kesäkuussa reseptin Losec-nimiseen lääkkeeseen. Se ei valitettavasti tuonut apua (annostus oli puolet pienempi kuin mitä olin kuullut Suomessa annettavan). Sen jälkeen lääkäri totesi, ettei refluksia ole kun ei lääke auta. Ja tähän uskoin itsekin aina joka toinen päivä.

Tällä viikolla sain kuitenkin taas tarpeekseni ja kirjoitin sähköpostia elokuussa tapaamallemme allergialääkärille Suomeen. Ilokseni hän vastasi saman tien ja kirjoitti reseptin Zantac-lääkkeeseen ja suositteli samalla aloittamaan myös Silicea-piihappogeelin antamisen. Tuota geeliä meillä onkin ja sitä on kokeiltukin, joskaan ei johdonmukaisesti. Nyt otettiin siis se käyttöön lääkärin antaman annostuksen mukaan. Lääkkeen saaminen onkin sitten toinen juttu – tänä vuonna on ollut tarkoitus alkaa mahdollisuus ostaa lääkkeitä Virosta suomalaisella reseptillä. Mutta se ei vielä toimi, ja apteekkarin mukaan hommassa menee vielä viikkoja. Oma lääkärimme kertoi, ettei ko. lääkettä edes saa täältä eikä sitä Virossa lapsille käytetä. Nyt sitten odottelen peukut pystyssä, että eräs ihana ihminen saisi lääkkeen huomenna Suomesta tuotua. Ja että se auttaisi Niiloa, edes vähän, koska hän aivan varmasti kärsii tilanteesta minuakin enemmän.

Ehkä kuitenkin eniten ärsyttää oma venkslaaminen asiassa – “ihan varmasti on refluksi, ei tämä ole normaalia” vs. “ei tässä mitään hätää ole, kyllä me pärjätään”. Olisi pitänyt kysyä ja vaatia apua aiemmin. Miksi sitä aina vähättelee näitä asioita, kenelle todistelen pärjääväni? Miksi lääkäriin mennessä alankin yhtäkkiä kaunistelemaan asioita?

Niilon selkeiden refluksioireiden myötä olen herännyt miettimään voisiko jotain samantapaista olla myös Leevin edelleen jatkuvien heräilyjen takana? Pohdimme ja pohdimme, emme vain osaa kysyä apua, emme tiedä mistä kysyä. Pelkäämme kai, että meidät nauretaan lääkäristä ulos ja lähetetään kotiin unikouluohjeiden kera. Perhelääkärimme ei 3-vuotistarkastuksessa ollut huolissaan, koska Leevi kehittyy normaalisti. Mielestäni on aika radikaalia puuttua uniongelmiin vasta sitten, kun ne näkyvästi haittaavat lapsen kehitystä…

Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi emme löydä apua? Olisiko yhtä vaikeaa, jos asuisimme jomman kumman kotimaassa? Miksi lapsemme nukkuvat niin huonosti? Onko se meidän vikamme, olemmeko kasvattaneet heidät heräilemään? Vai onko taustalla terveyteen liittyviä ongelmia? Niin monta kysymystä, jotka ovat edelleen vastaamatta kolmen vuoden jälkeen.

Last week Niilo’s reflux got cleary worse, and I am getting so frustrated. Nothing helps, but there seems to always be a new gear with this illness. No matter how hard we try – to take it easy with solid foods, to keep diary of every bit that was put in his mouth and mine. Still we are lost. And now instead of waking up 6 times a night, we are up 15 times. Living abroad certainly doesn’t make it easier – doctors have different information than what I get from Finland and same medication is not available. I feel like I need to prove my information every time we go to doctor here, that everything I say is different from the way they do things here. And I’m not saying our ways in Finland would be better, but they are the ones I know about. Luckily we live in Estonia, not in Uganda anymore. At least it is possible to go to Finland for a doctor and get medicine from there. But it is frustrating.

I got one Finnish allergy doctor to write a prescription for medicine for Niilo – now we first wait and see if we can get the meds here and then if they help. I really really hope they do, because the situation is getting unbearable and I don’t want to see my baby suffering.

Now when Niilo’s symptoms are so clear and I am certain about the silent reflux, I cannot stop wondering whether something similar is behind Leevi’s night restlessness too. But how to find out an answer to that, how to find a doctor who takes our concerns seriously? Our own doctor said she is not worried, because Leevi develops normally. To me it sounds a bit extreme to only start worrying when a 3yo is behind in development. Maybe we haven’t just raised our concerns loud enough…? Maybe we haven’t taken the situation seriously enough.

Again these questions that have hovered over our heads for 3 years – have we caused this, have we raised our boys to become terrible sleepers? Or could there be something else behind it? I wish we’d have an answer.

Flunssakausi on täällä

On taas se aika vuodesta, tai se puolikas vuodesta, kun pöpöt valtaavat kaikki nurkat. Neljättä viikkoa meidän perheessä pyörii joku virus, joka ei löydä tietään ulos. Että mä vihaan tätä!

En ole ollut yhtä paljon kipeä ikinä elämässäni kuin nyt täällä Tallinnassa asuessa. Ei sillä, että se nyt varsinaisesti olisi Tallinnan vika, suurempi rooli lienee pikkulapsivaiheella. Lapset kun ovat pöpömagneetteja.

Millä saisi vastustuskykyä vahvistettua? Itse olen entisessä elämässäni ollut hyvinkin terve, mutta nyt imuroin kaikki nuhat, jotka Leevi tähän taloon tuo. Leevi taas näyttää perineen isänsä geenit – flunssa iskee usein ja kovaa. Nytkin hän on toista viikkoa pois päiväkodista, vaikka kuumetta ei ole ollut missään vaiheessa. Räkä ja köhä eivät vaan ota laantuakseen. Ja Leevin kohdalla se tarkoittaa myös äärimmäisen huonoa nukkumista…

“Hauskinta” on se, että Leevi on liian kipeä päiväkotiin, mutta ei tarpeeksi kipeä levätäkseen. Sen lisäksi olen itse flunssassa, mutta sen sijaan, että saisin levätä, saan keksiä tekemistä uhmikselle ennen kuin se hyppii seinille ja pistää koko kodin palasiksi. Ainiin juu ja tuo vauvakin pitäisi ruokkia ja pylly pestä säännöllisin väliajoin. Näinä hetkinä erityisesti ketuttaa asua kaukana mistään tukiverkosta…

Sormet ristiin, että ensi viikolla päästään normaaliarkeen kiinni, alkaa pian pää hajoilla.

The season is here! No, I don’t mean Christmas but flu. Viruses have found our household once again and within the last month there hasn’t been a day all of us were healthy. “Funniest” combo is this – Leevi is too sick for kindergarten but not sick enough to rest, and I’m ill too. So instead of taking care of myself, I’ll be entertaining Leevi who is soon jumping to the walls for lack of exercise. Oh and then there’s the baby too. No sick leave for moms… No wonder the cold keeps coming back when there’s no time for resting. On these days especially I curse that we live far away from grandparents.

Fingers crossed the bugs find another victim outside this family soon. I am so sick of this, cannot do anything, cannot meet anyone, cannot go anywhere.

Lapset muuttavat reissaamista?

Kotiuduimme joku aika sitten syyslomareissulta sen verran rähjääntyneinä, että aloimme saman tien pohtimaan talvilomamatkamme järkevyyttä. Varasimme jo kesällä kahden viikon reissun Thaimaahan siinä uskossa, että pystyisimme ne matkat handlaamaan. Mutta kun jo nuo alle kolmen tunnin lennot Saksaan veivät mehut kiitettävästi, oli pakko myöntää tappiomme.

Olen halunnut ajatella, että kyllä lasten kanssa voi matkustaa siinä missä ilmankin. Ja olen edelleen sitä mieltä, että matkustaa voi ja ehkä kannattaakin ennen kuin koulujen loma-ajat ynnä muut rajoittavat tekijät astuvat kuvaan. Ja haluan antaa lapsilleni ja itselleni näitä elämyksiä ja tutustuttaa uusiin paikkoihin, kun meillä kerran sellainen mahdollisuus on. Mutta todellisuudessa matkustaminen on muuttunut melkoisesti lasten synnyttyä, eikä tämä Thaimaan-matkan peruminen ole ensimmäinen esimerkki.

Ennen lapsiakin saatoin tarkistaa hotellin lastenallastilanteen, mutta vain vältelläkseni kyseistä paikkaa. Nykyään mitä enemmän härpäkettä ja härdelliä skideille, sen parempi meille. Rentouttavimmat lomat on koettu paikoissa, joissa lapsi pysyy viihdytettynä ilman suuria ponnisteluja ja naapurin jälkikasvu kiljuu uhmapäissään yhtä lailla kuin omamme.

Enää ei riitä budjettihotellin minihuone, vaan tarvitsemme vähintään yhden erillisen makuuhuoneen ja kaksi parisänkyä… Nyt kun Niilo syö kiinteitä, mutta ei voi allergioiden takia syödä purkkiruokaa, tarvitsemme myös keittiön. Budjettimatkailun on voinut unohtaa myös siksi, että Leevi tarvitsee oman paikkansa lentokoneessa eikä se usein ole paljoa aikuisen paikkaa edullisempi.

Pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa matkustamisen voi unohtaa, kun tavaraa yhtä Suomi-viikonloppua varten tarvitsee kokonaisen takakontillisen. Nyt viimeksi olin kyllä aika ylpeä meistä, kun osasimme pakata vain tarpeellisen ja pärjäsimme ilman rattaita, olo oli edes hieman kevyempi.

Me olemme tehneet päätöksen, että myös reissuilla lapset tarvitsevat autossa turvaistuimen. Ei siis taksimatkoja sylissä, mielellään ei edes bussimatkoja. Tämä on johtanut siihen, että olemme valinneet kohteita, joissa auton vuokraaminen on vaivatonta ja autoon saa vuokrattua Leeville myös istuimen. Niilon kaukalo kulkee mukana (paitsi nyt viime reissulla, jolloin LOT ystävällisesti jätti sen Tallinnaan ja jouduimme ostamaan Münchenin kentältä uuden….) niin kauan kun hän siihen mahtuu. Olemme myös hankkineet Leeville oman istuimen molempien isovanhempien autoihin. Spontaanius on siis tässäkin mielessä rajoittunut aika lailla.

Kaikista eniten itseäni koskettava muutos on toivottavasti väliaikainen. Olen aina ollut erityisen kiinnostunut kohteen ruokakulttuurista ja ravintolatarjonnasta. Valitettavasti tuon 3-vuotiaan touhupetterin kanssa saa useamman ruokalajin dinnerit hienoimmissa ravintoloissa tai street food-kojusta toiseen hyppelyn unohtaa. Tilalle ovat tulleet, jos ei nyt perheravintolat, niin mieluiten ainakin sellaiset, joissa on tilaa säntäillä (sori henkilökunta) ja jotakin ihmeteltävää lapselle. Tai vaihtoehtoisesti joku tosi nopea buffet-ratkaisu. Mutta heti kun muksut ovat tarpeeksi isoja ymmärtämään kunnon ruokailutapahtuman päälle, aion koukuttaa myös heidät eri maiden sapuskoihin tutustumiseen.

Lomaltapaluu-fiilikset ovat myös kääntyneet jokseenkin toisinpäin. Arkeen palaamisen surkuttelun sijaan on oikeastaan helpottavaa päästä takaisin rutiineihin ja omiin nurkkiin. Jokapäiväistä elämää osaa arvostaa taas ihan eri lailla!

Mutta mitä siis kävi talvilomallemme? Onneksi saimme sen melko pienillä kuluilla vaihdettua Gran Canariaan (ja toki siis kokonaishinta on huomattavasti pienempi). Olen niin helpottunut, vaikka kovasti olisin Aasian lämpöön halunnut. Kymmenen tunnin lento plus yli kolmen tunnin bussimatka kuulostaa tässä elämänvaiheessa sulalta hulluudelta. En tiedä mitä silloin muutama kuukausi sitten päässämme mahtoi liikkua. Puhumattakaan siitä, kuinka hankalaksi meidän ruokahommat olisivat menneet, tai siitä miten reissu olisi vaikuttanut jo nyt katastrofaaliseen väsymystilaamme. Nyt lomaa voi odottaa hyvillä mielin, vaikka onhan se viiden tunnin lentokin aika rupeama. Ainakaan ei tarvitse painia aikaeron kanssa ja huoneitakin on uudessa paikassa kaksi yhden (!) sijaan.