Vinkki ulkosuomalaiselle (ja miksei kelle tahansa Suomessa asuvallekin)

Ulkomailla asuessani olen luonnollisesti silloin tällöin kaivannut suomenkielistä lukemista, niin kirjoja kuin lehtiäkin. Lehtitilaus tulee kuitenkin järkyttävän kalliiksi, ja sitten pitäisi osata vielä valita SE lehti. Itse kun tykkään lueskella sieltä täältä vähän kaikenlaista. Kirjojen ja lehtien ostaminen ja raahaaminen ulkomaille alkoi pian kyllästyttää. Aloinkin etsiä e-kirjoja ja lehtiä, mutta ainakaan kirjasto ei ole tähän mennessä onnistunut täyttämään tätä rakoa.

Ugandassa asuessa löysin ongelmaan täydellisen ratkaisun, niin hyvän etten uskonut ensin todeksikaan. Sanoma Magazinen lehtiä voi nimittäin lukea digiversioina ja ainakin toistaiseksi tilaamalla heiltä yhden paperilehden saat lukuoikeuden 15 lehden diginäköispainoksiin – koko vuodelta! Ugandassa asuessamme tilasin Vauva-lehteä, mutta samalla sain lueskella Gloriaa, MeNaisia ja muita. Silloin pari vuotta sitten hommassa oli vielä joitakin teknisiä ongelmia (jotka saattoivat johtua aataminaikaisesta tabletista), mutta nekin onneksi selvisivät ja hyvitykseksi taisin saada puolet pidemmän tilauksen kuin olin maksanut.

Viime aikoina olen lukenut enemmän kirjoja (mm. Adlibriksen e-kirjoja, peukku niillekin, vaikka kirjoissa pidänkin enemmän vanhanaikaisesta paperiversiosta), mutta nyt taas vaihteeksi teki mieli hieman kevyempää kirjallisuutta. Muistinpa siis jälleen Sanoma Magazinen, jolta löytyikin monta lehtitarjousta. Parhaan tilaajalahjan (aktiivisuusranneke) perusteella valitsin Meidän Perheen, ja vaikka lehti fyysisesti tippuu vanhempieni postilaatikkoon vasta muutaman viikon päästä, sain digilukuoikeuden ja näin ollen kymmeniä lehtiä luettavakseni sillä silmänräpäyksellä. Ja digilehti-sovellus vaikuttaa ainakin toistaiseksi toimivan sujuvammin kuin viime kerralla. Lisäksi ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, mitä ihmettä tehdä kaikille suomenkielisille lehdille täällä ulkomailla (Suomessahan ne voi kierrättää naapurille). Lehdistä voi selata vain ne itseään oikeasti kiinnostavat jutut ja sen jälkeen heittää loput takaisin bittiavaruuteen. Niin ja vielä se, että lukeminen kulkee koko ajan mukana taskussa, koska e-juttuja voi lukea tietysti myös puhelimella. Ihana digiaika! ❤

PS. Edelleen mietin, että millä ihmeen keinolla tämä on lehtitalolle kannattavaa, mutta älkää paljastako epäilyjäni heille. Kertokaa vain, että täällä on one happy customer. 😉

Have you already found e-books and magazines? I have, and this is the best invention ever to an expat after WhatsApp. Digitalization, what would I do without??

Advertisements

Miltä näyttää monikielisen perheen arki?

Leevi sanoi tänään yllättäen autoillaan leikkiessään “What’s this? Car”. Yllätyin, koska en tiennyt hänen osaavan näitä sanoja englanniksi. Sen jälkeen hän sanoi punaista autoa “black”, jonka korjasin “red, punainen”, jonka jälkeen kävimme läpi kaikki paikalla olleet autot englanniski. Ja tyyppi oli selvästi innoissaan ja kiinnostunut.

En olisi ikinä uskonut, että tällaisen kielisekametelisopan keskellä voi joku oppia mitään kieltä nopeasti, saati useampaa. Mutta Leevi on todistanut kaikki uskomukset monikielisen lapsen hitaammasta puhumaan oppimisesta huuhaaksi (tai siis ainakin hänen kohdallaan), sellaista tahtia on hän kieliä oppinut. Pääasiassa Leevi puhuu ja ymmärtää saksaa ja suomea, mutta kuulee myös paljon englantia, koska me vanhemmat puhumme englantia keskenämme. Emme oikeastaan kuitenkaan puhu Leeville ikinä englantia, vaan aina omia äidinkieliämme. Lisäksi Leevi on oppinut päiväkodissa muutaman sanan viroa. On aivan uskomatonta, miten nuo pienet aivot imevät uusia sanoja kuin sieni. Suomea ja saksaa Leevi puhuu ja ymmärtää suurinpiirtein saman verran, hänellä on jo melko laaja sanavarasto ja viime päivinä on tullut yhä enemmän useamman sanan lauseita. Ehkä kaikista eniten itseäni hämmästyttää se, kuinka hän on jo oppinut silloin tällöin taivuttamaan suomenkielisiä sanoja oikeisiin muotoihin. Nyt vasta olen todella tajunnut kuinka vaikea kieli suomi on tässä asiassa verrattuna vaikkapa englantiin!

Kielet menevät Leevillä melko iloisesti sekaisin, vaikka uskon hänen jo ymmärtävän, että ne ovat eri kieliä. Leevi puhuu usein minulle saksaa, ja kuulemma isälleen suomea, mikä ihmetyttää tällä hetkellä hieman. Mutta emme jaksa stressata. Koska itse ymmärrän saksaa, toistan Leeville hänen sanomansa asian suomeksi, tai joskus pyydän sanomaan sen äidin kielellä (jolloin hän toistaa sen saksaksi). Wolfi ei ymmärrä suomea, joten hän arvailee mitä Leevi mahtaa tahtoa tai odottaa kunnes poika tajuaa vaihtaa kieltä.

Meillä on siis tosiaan sellainen tilanne, että itse ymmärrän oikeastaan kaiken mitä mieheni saksaksi puhuu, mutta hän ei ymmärrä suomea. Tämä aiheuttaa nyt Leevin kasvaessa hieman ristiriitoja, kun olen esimerkiksi kieltänyt jotakin suomeksi, ja sitten Wolfi tekee juuri päinvastoin. Kyselin eräässä monikielisten perheiden keskusteluryhmässä mitä ihmiset tekevät tällaisessa tilanteessa ja useat sanoivat kääntävänsä sanomansa asian niin että toinenkin vanhempi sen ymmärtää. Itse en toistaiseksi koe tätä luonnolliseksi, paitsi toki jos on kyse todella tärkeästä asiasta. Toivon Wolfin oppivan pikkuhiljaa sen verran suomea, että hän pysyisi hieman kärryillä minun ja Leevin välisissä keskusteluissa.

Olemme pohtineet jo melko paljon mitä kieltä Leevin elämässä olisi hyvä painottaa, minkäkieliseen päiväkotiin ja kouluun hän mahdollisesti menee jne. Itselleni tuottaa hieman tuskaa ajatella, ettei Leevi todennäköisesti koskaan tule käymään suomenkielistä koulua tai edes asumaan Suomessa, ja pelkään jo nyt miten hänen suomenkielentaitonsa käy. Mutta toisaalta en halua stressata asiasta, jonka eteen voin tehdä vain niin paljon, yritän parhaani ja siinä se. Onneksi Leevi saa nyt täällä käydä puolisuomenkielistä päiväkotia. Englantia emme halua aktiivisesti opettaa Leeville, se kun ei ole kummankaan meidän äidinkieli. Ja uskomme, että hän oppii sitä muutenkin hyvin nopeasti ja siinä sivussa.

Viime aikoina olen kuullut usealta eri taholta, kuinka tärkeää on puhua lapselle vain ja ainoastaan yhtä kieltä per yksi aikuinen. Ymmärrän pointin, mutta asian ehdottomuus (kuten ehdottomuus monessa muussakin asiassa) ärsyttää. Perheitä on monenlaisia, vanhempia ja lapsia on monenlaisia, tilanteita on monenlaisia, enkä pidä näin mustavalkoisesta ajattelusta. Onneksi luin muutama päivä sitten Sverigesradion lyhyen artikkelin kielitutkija Soile Pietikäisestä, joka komppaa ajatuksiani. Olin myös hyvilläni hänen esittämästään ideasta, että koko perheen yhteinen kolmas kieli saattaisi vahvistaa myös vähemmistökielen asemaa. Eli se, että perheemme sisäinen kieli on englanti saattaisi esimerkiksi Saksassa asuessa auttaa pitämään myös suomen kielen kelkassa mukana. Emme muutenkaan pyri vaihtamaan vanhempien keskinäistä kieltä (koska pidän tästä nykyisestä tasa-arvosta), mutta tämä vahvisti ajatusta entisestään.

Mielenkiintoinen matka tämä monikielisyys on todellakin, ja entistäkin enemmän nyt lapsen myötä. Kertaakaan en ole kironnut tai katunut asiaa, vaan se on täysin luonnollinen osa arkeamme ja omasta mielestäni rikastuttaa elämää aika tavalla.

Minkälainen kielikombo teidän perheestänne löytyy? Miten lapset ovat oppineet puhumaan eri kieliä? Onko parisuhteessa ollut vaikeuksia sen vuoksi, etteivät molemmat voi puhua äidinkieltään?

Today Leevi spoke suddenly English while playing with his cars. He said “What’s this? Car.” I was surprised because I didn’t really know he knows English. After this we went through all his cars, me telling him which color or kind they were – in English. And he seemed so glad and interested to learn these words in yet another language.

I would have never believed that in the middle of this kind of lingual mess that our family is, could some learn to speak so quickly, especially in several languages. But Leevi has proved all the studies, about multilingual kids starting to speak later, wrong. So fast has he learned. Mainly he speaks and understands Finnish and German, as those are the languages we speak directly to him. Obviously he must have learned some English too by now, as he hears us talking it every day. In kindergarten he has learned now few phrases in Estonian. It seems almost insane how fast he absorbs new words, he is like a sponge. Leevi’s Finnish and German are quite at the same level now – he has quite large vocabulary in both and he can form simple sentences also. Maybe most amazed I am that he has also learned to put some of the endings in Finnish words – only now I’ve realized how much more difficult it is that there’s so many different cases. 

Leevi mixes the languages quite a lot, even though I do think he knows the difference. He often speaks to me in German and to his dad in Finnish, which we are a bit puzzled by at the moment. But we have decided not to stress too much. As I understand German, I usually repeat whatever Leevi said in Finnish or sometimes just ask him to say it in “mom’s language” (then he repeats it in German…). Wolfi does not really understand Finnish so I think for him it’s easier to just wait until Leevi says it in German.

So in our family the situation now is that I understand almost everything my husband speaks in German, but he does not understand my Finnish. This has lead to some minor clashes when I tell Leevi not to do something and then Wolfi does the opposite, like no more snacks before dinner. These situations haven’t been very serious by now, but I am a bit afraid what might come when Leevi is older. I asked in a multilingual group in Facebook how others manage these situations and most of them said they just translate. Tell the kid in Finnish and the dad in whatever language they understand. Or vise versa of course, but most answers were from moms. For now this strategy did not feel natural to me, so I haven’t really translated. Unless it is something very important. I’m hoping that eventually Wolfi would learn enough Finnish to understand the conversations between me and Leevi.


We have obviously given a few thoughts to Leevi’s future in kindergarten and school. In which language will they be? It hurts me quite a bit to think that he probably won’t ever go to school in Finnish or maybe even live in Finland, because I’m afraid he’ll abandon his mother tongue. But on the other hand I don’t want to stress about something I can’t totally control. I’ll do my best and hope it’s enough. Luckily Leevi can go to half Finnish speaking kindergarten now here in Estonia. We don’t really wanna teach English to Leevi ourselves, as neither of us is a native, and we think he’ll catch it soon enough anyway.
I’ve been hearing from a lot of different sources how in a bilingual family each parent should speak strictly one language to the kids. This kind of dogmatism is annoying to me in this topic as many others too. There’s so different families, persons and situations, you cannot say things like this as an absolute and only right way. That’s why I was very happy to read a short article about a Finnish language researcher Soile Pietikäinen, who is backing up my thoughts. She also says it might be that if the family’s language is a third language that might protect also the minor language. Which means that for example if we’d live in Germany, us speaking English together as a family at home could help Finnish to stay in the combo. We weren’t planning on changing our family language anyway, as I at least like this equality a third language brings, but now I have reassurance that we shouldn’t.

It is certainly an interesting journey, this multilingual life and even more so with a child. Not even once have I cursed or regretted it though – to us it is completely natural and I think it makes our life richer.

What kind of language combo do you have in your family? How have your children learned different languages? Has there been any conflicts because of multilinguality?

Kun suomalainen viroa opiskeli…

Vihdoin, vaivaisen vuoden Tallinnassa asumisen jälkeen, sain raahattua itseni viron kielen alkeiskurssille. Oikeastaan raahautuminen on aivan väärä sana, niin into pinkeänä puikkelehdin “koulun” penkille. Ihanaa oppia jotain uutta! Perimmäisenä tarkoituksena mulla on saada rohkeutta edes yrittää puhua viroa, tähän mennessä kun olen valinnut lähes aina englannin. Ja olen huomannut jo tämän muutaman tunnin auttaneen! Mutta miten tässä menikin näin kauan ennen kuin sain aloitetuksi?

Ensin pelkäsin, että turhautuisin nollatasosta alkavalla kurssilla, ymmärränhän jo jonkin verran viroa. Olen myös melko nopea hiffaamaan teoriajuttuja, ja viron kielessä se on tietysti suomalaiselle erityisen helppoa, kielioppi kun on samantyyppistä. Mutta toistaiseksi olen jaksanut hyvin pysyä muiden vauhdissa, ja oppinut jokaisella tunnilla uutta. Enhän oikeastaan osaa puhua viroa ollenkaan, joten kielioppi on hyvä ottaa haltuun ihan alkeista lähtien.

Ekstrahaastetta aivoille tuo se, että opetus on englanniksi, en nimittäin tullut tarkistaneeksi olisiko kurssia ollut mahdollista käydä suomeksi. Se kun olisi käynyt järkeen paljon paremmin. Nyt joudun kääntämään asiat virosta englanniksi ja englannista suomeksi, koska englanniksi kielioppisäännöt on paljon vaikeampi ymmärtää. Tunnen myötätuntoa muutamaa tunneilla käyvää amerikkalaista kohtaan – mahtaa olla aika haasteellista heille, vaikka en pidäkään “viro (/suomi) on yksi vaikeimmista kielistä oppia”-asenteesta… Sanasto on jo nyt osoittautunut mielenkiintoiseksi suomalaisesta näkökulmasta – niin paljon sanoja, jotka tarkoittavat eri asioita ja myös niin erilaisia sanoja. Luulin, että suomi ja viro ovat melkein sama kieli! 😅

Tällä kurssilla edetään nollasta A2-tasoon, jonka jälkeen on mahdollisuus suorittaa virallinen koe. Sen läpäistessään saa suurimman osan kurssin hinnasta takaisin. Aika motivoivaa sanoisin! Tämän enempää tuskin perehdyn viron kieleen, seuraavaksi listalla odottavat nimittäin saksan kieleen syventyminen ja ruotsin ruosteisen kielitaidon virkistäminen. Lisäksi tietysti kaikki muut asiat maailmassa, joita haluaisin opiskella!

Finally I managed to get myself to Estonian classes, only a year after we moved. And actually I’m pretty excited to learn something new. Feels like a proper autumn school start!

Few weeks back I started a level zero class and even I thought it might be too easy for me, I’ve learned already a lot of new things. As a Finn learning Estonian isn’t the hardest thing as the languages resemble each other quite a lot. But there’s still a lot of differences, for example in the vocabulary – some words mean totally different things and a lot of words are very different. So it’s actually not as easy as I suspected, but on a level to stay comfortably motivated. Extra challenge is that the course is in English, and as Estonian makes much more sense in Finnish, I have to translate everything in my head.

This course goes up to A2 level, and after that there’s a possibility to participate in an official test and get most of the money back if you pass – quite motivating I’d say! I won’t probably go further than this with learning Estonian, as there’s lots of other things on my list of life-long learning. Like the damn German… And wouldn’t hurt to sharpen my almost nonexistent Swedish skills too, might be useful in work life later on.

Päiväkodinaloituskipuilua

Leevi aloitti uudessa päiväkodissa elokuun puolivälissä, ja tällä kertaa tutustuminen ja tottuminen uuteen ympäristöön on ollut yllättävän haastavaa. Viime kerralla, viime talvena, muistelisin, että päivähoidon aloitus oli helpompaa ja Leevi meni aika nopeasti suht iloisesti hoitoon. Tällä kertaa hän ei ilmeisesti todellakaan haluaisi olla siellä. Jotkut päivät ovat olleet hieman parempia kuin toiset, mutta kaikenkaikkiaan omat fiilikseni ovat edelleen melko negatiiviset, ja minulla on jopa fyysisesti paha olo kun pakotan lapseni tähän tilanteeseen.

Ehkäpä odotukseni olivat hieman liian optimistiset, tiesinhän että Leevi ei oikeastaan pidä samanikäisten lasten seuratasta, ja sen lisäksi meillä on ilmassa kaksivuotispäivän tienoilla ilmeisesti yleistä eroahdistusta. Ryhmä on tällä hetkellä pieni, viisi lasta, mutta he kaikki aloittivat nyt samaan aikaan, joten hoitajilla ei varmasti ole helppoa. Sen lisäksi ryhmässä on yksi kovaääninen ja -otteinen lapsi ja muutama näitä herkempiä tapauksia, joka tekee totuttelusta vieläkin haastavampaa. Ryhmän on tarkoitus kasvaa piakkoin jopa kaksinkertaiseksi, ja haluaisin kovasti, että Leevi siihen mennessä viihtyisi jo paremmin.

Ryhmän on tarkoitus olla virolais-suomalainen ryhmä, ja tällä hetkellä suomenkielisiä lapsia on kolme ja vironkielisiä kaksi. Hoitajat ovat virolaisia, joista apuope puhuu kohtuullisen hyvää suomea. Uskoisin että lapset kuitenkin kuulevat enemmän viroa, koska opettaja ei puhu suomea (Virossa on ilmeisesti yleensäkin vain yksi koulutettu opettaja ja yksi apuope per ryhmä) ja hän vaikuttaa paljon aktiivisemmalta kuin apuope. Tämä ei minua haittaa, pääasia on että joku ymmärtää lastani kun hänellä on asiaa, ja uskoisin, että kaikki osapuolet sopeutuvat pian tilanteeseen. Tosin eräs henkilö heitti ilmoille pointin, että vieras kieli saattaisi aiheuttaa turvattomuuden tunnetta, jonka vuoksi Leevi ei oikein ainakaan aluksi tykännyt tästä oikein mukavan oloisesta opettajasta. Ryhmässä käy myös pari kertaa viikossa suomenkielinen opettaja, jonka tarkoitus on leikittää ja laulattaa lapsia suomeksi, joten kielellisesti uskoisin, että tämä ryhmä on niin hyvä vaihtoehto kuin uskaltaisin ulkomailla toivoa.

Minulle suurin ongelma tämän kielimuurin kanssa on se, ettei ryhmän opettaja oikeastaan myöskään puhu englantia, ja vaikka minä ymmärrän melko hyvin mitä hän viroksi sanoo, on tämä hänen ensimmäinen koskeuksensa suomen kieleen. Eli väärinkäsitysten vaara on suuri, ja niitä on tainnut jo tullakin. Olisin toivonut kunnollista keskustelua Leevin sopeutumisesta, mutta se on hyvin hankalaa, ja minulle on jäänyt kuva että opettaja luulee minua jotenkin vihamieliseksi. Vaikka olen vain huolissani pojastani ja olisin halunnut opettajalta ammattilaisen mielipiteen… En vain voi tyytyä kommenttiin “Leevi oli aika itkuinen”. Niin, mitä se siis tarkoittaa? Että hän ei ole valmis päivähoitoon? Vai onko se ihan normaalia? Näissä tilanteissa sitä todella toivoisi olevansa omassa kotimaassaan…

Peukut pystyyn, että Leevi alkaa pikkuhiljaa sopeutua uuteen ryhmään. Ja, että minä pääsen irti itseäni riivaavasta syyllisyydentunnosta. Koska kuten olen jo aiemmin maininnut, olen huomattavasti onnellisempi äiti, vaimo ja ihminen kun saan säännöllisen hengähdyshetken.

Leevi started in a new kindergarten three weeks ago, and it has been harder than I expected. I had pretty optimistic views about the adaptation process, as last time it went quite smoothly. But this time Leevi has really been crying after his parents, and he wouldn’t want to play with the other kids, or even the teachers. Seems like the timing was not very good; he’s having some separation anxiety apparently, and it really makes it more difficult. Slowly, but steadily there has been small signs of positive development, so fingers crossed that next week will be better.


The group where he now started is supposed to be Finnish-Estonian group, but I think it is leaning more to Estonian side, at least what comes to “teaching”. The assistant teacher speaks some Finnish and half of the kids are Finnish, but I have a suspicion that when there’s no parents around both teachers speak Estonian to all of the kids. Anyhow, learning Finnish was not the reason why we put Leevi in this group; it is just nice to know that there is someone who understands him, I could imagine it being somewhat discouraging if no one would understand any of the words that he has just learned.
So far the biggest language issue was not between Leevi and the teachers (I think), but between me and the head teacher and the management of the kindergarten, as they don’t really speak English either. It has been a bit frustrating not being able to properly go through what has happened during the day, especially when it has been clearly challenging for Leevi. My Estonian is developing day by day, but it is not on a level for conversations like this, and it probably will never be. Sometimes you just wish you would be in your own home country…

 

Vuosi Tallinnassa

Parin viikon takaisen Vuosi Ugandasta-postauksen jälkimainingeissa pohdiskelen Viroon muuton vuosipäivän kunniaksi vähän sitä miltä täällä asuminen on tuntunut.

Ensimmäinen vuosi on hurahtanut kiitäen ohi, vaikka toisaalta muistelen talven kestäneen vähintääkin ikuisuuden. Ajan kulumisen huomaa parhaiten Leevin kasvussa ja kehityksessä, jotka ovat tänä vuonna ottaneet jättiläisen harppauksia. Mutta siitä lisää muutaman viikon päästä Leevin omassa synttäripostauksessa, stay tuned. 😉 Toisaalta tunne, joka minua on vaivannut viime vuodet, vaivaa edelleen – aika kuluu hirveän nopeasti mutta silti niin hitaasti. Samaan aikaan on kuin olisimme juuri eilen muuttaneet ja toisaalta kuin olisimme olleet täällä jo vuosia.

Kämppämme tuntuu jokseenkin kotoisalta, jollei nyt ihan vallan kodilta. Kodin käsite on viime vuosina muuttunut häilyväksi, jokaisen paikan yllä kun leijuu se viimeinen käyttöpäivämäärä, vaikkakin sitten vasta vuosien päässä. Olemme laittaneet kotia pikkuhiljaa oman näköiseksemme, mutta valmiiksi se tuskin tulee koskaan. Taulut puuttuvat seiniltä, matot lattioilta… Kohta ei kannata enää porailla reikiä seinään, kun kuitenkin kohta muutetaan. Minut on lisäksi vallannut joka vuotinen muutosvimma, ja haluaisinkin jo pistää uusiksi tämän olemassa olevan sisustuksen. Oikeastaan haluaisin ehkä muuttaa, mutta onneksi mulla on tuo järjen ääni mukana arjessa, koska kämppä on kaikilla mittapuilla aika täydellinen kuitenkin. Minua vain vaivaa loputon muutoksen halu-syndrooma.

Arkirutiinit ovat muodostuneet jo moneen kertaan ja sitten ne ovat muuttuneet ja taas muuttuneet, vaikka isot raamit ovatkin pysyneet samana. Mutta tämä lienee melko yleistä pienten lasten kanssa, arki kun muuttuu koko ajan lapsen kasvaessa. Olen löytänyt omat lempi(ruoka)kauppani, lempipuistoni, -ravintolani, -kuntosalini ja niin edelleen. Osaan suunnistaa kaupungissa jalan lähes joka suuntaan, ja paljon osoitteitakin on jäänyt mieleen. Julkisilla kulkemisessa olen edelleen onneton – meidän kodistastamme kun kävelee keskustan alueella melkein mihin vain yhtä nopeasti kuin bussilla pääsisi. Onneksi uusi (vanha) ratikkalinja avataan pian, jotta pääsemme helpommin keskustan ulkopuolellekin.

Ihaninta täällä asumisessa on ehdottomasti ollut vapaus, joka korostuu Kampalasta muuton jälkeen – voin astua ulos kodistani ja kävellä niin pitkälle kuin huvittaa juuri siihen suuntaan kuin nenä näyttää. Minun ei tarvitse suunnitella siirtyväni paikasta A paikkaan B ja sitten takaisin kotiin. Voin kävellä kadulla ja asioida kaupassa anonyymisti, ilman että kukaan huomaa etten ole paikallinen. Täällä on puistoja, joissa Leevi voi vapaasti juosta. Voin itse lähteä juoksulenkille. En tunne painetta siitä, että saatan tehdä jotakin kulttuurillisesti paheksuttavaa. Voin tuntea itseni tasapuoliseksi juttuseurani kanssa ja olla rehellisemmin oma itseni. Tunnen melkein kuin vapautuneeni vankilasta, vaikka aina toisinaan haikailenkin Ugandan ajan pienten yksityiskohtien perään.

Kaiken kaikkiaan olemme koko perhe sopeutuneet hyvin, löytäneet omat kuviomme ja kaverimme, mutta toki oikea integroituminen kestää paljon kauemmin kuin vain vuoden. Oikeastaan en ole varma voiko sitä koskaan tapahtua näissä meidän elämäntyylimme olosuhteissa.

päässälinnassa asumisessa on monien hyvien puolien lisäksi myös muutama huono puoli ja ajattelinkin heittää tähän loppuun leikkimielisen plussat ja miinukset-yhteenvedon.

Miinuksia

  • Ihmisten töykeys ja välinpitämättömyys, töksäyttely
  • Paikallisiin on vaikea tutustua
  • Aivan liian pitkä talvi
  • Turistilaumat
  • Lähes kaikki ihmiset ovat samasta muotista, pukeutumisesta lähtien
  • Viina ja sen kulutus, niin paikallisten kuin turistien toimesta
  • Ihmiset eivät välttämättä toimi suomalaiseen (ja saksalaiseen) tapaan luotettavasti ja ajallaan, lupauksia ei pidetä tai oteta tosissaan
  • Jätteiden kierrätystä ei harrasteta
  • Ruoka on kaupassa kallista, ja valikoima suppeampi kuin Suomessa tai Saksassa (ymmärrettävistä syistä toki)
  • Ihmisillä on kummallinen käsitys siitä mihin aikaan on suvaittavaa meluta: ilotulitteita paukutellaan myöhään illalla harva se päivä ja puutarhurit puhaltelevat lehtipuhaltimilla keskellä yötä
  • Täällä ei ole IKEAa
  • Lastenrattailla liikkuminen on varsinainen pain in the ass – kauppoihin, ravintoloihin, lääkäriin, jopa tarhaan on lähes mahdoton päästä sisälle rattaiden kanssa
  • Merenranta on keskustan edustalla joko satama-aluetta tai muuten vaan rumaa ja käyttökelvotonta, kauniit ranta-alueet ovat kilometrien päässä

Positiivista

  • Ei kulttuurishokkia
  • Valoisa kesä
  • Jokapäiväiset asiat, kuten nettiyhteys, puhelin, TV, julkinen liikenne, taksit, pankkikortilla maksaminen, laivayhteydet jne. toimivat luotettavasti
  • Ihana vanha kaupunki, paljon puistoja ja mielenkiintoisia kaupunginosia
  • Laadukas ja edullinen ravintolatarjonta, paljon tapahtumia
  • Lapsiystävällisyys: paljon leikkipuistoja ja lasten leikkipaikkoja
  • Kieltä on helppo ymmärtää, ja englanniksikin tulee toimeen lähes kaikkialla
  • Suomeen pääsee helposti ja suht edullisesti, ja isovanhemmat pääsevät helposti kylään
  • Kaupunki tuntuu isommalta kuin se on, mutta on kuitenkin hyvin kompakti ja käveltävä

Saa nähdä muuttuuko lista seuraavan vuoden aikana 😀


So we’ve been here in Tallinn one year, one whole year, can’t believe! Year has passed so quickly, it’s like we just came yesterday. And still I remember that horrendous winter that lasted forever and forever… 

We’ve adapted quite well, honestly it’s been very easy after Uganda. I love the feeling of freedom here – I can just get out and walk wherever I want. And no one can see that I’m not from here, no extra attention. Our house feels homey, if not like home. The definition of home has been blurry for years already, as all of our homes have had “last date of use” already when we moved in. In any case we’ve all adapted very well.

There’s lots of good things about living in Tallinn but also couple of not-so-nice ones, so I thought I’d make a list about those that have come to my mind so far.

Negative

  • Locals often seem rude and impassive, it’s hard to get to know them
  • 24/7 darkness and cold in winter, winter is too long
  • Booze, and the hard-core consumers, both locals and tourists
  • Too many tourists
  • Almost everyone looks the same, there’s no diversity
  • People don’t take their promises as seriously as I assume, don’t show up or write when agreed
  • People have no sense of when it is OK to be noisy – fireworks late in the evening on a normal weekday or blowing leaves from the street in the middle of the night
  • Recycling garbage is not seen important (and made complicated)
  • Food is expensive in the shop, and the selection is smaller than in Finland or Germany (which is understandable in such a small country)
  • There’s no IKEA
  • Buggy in the city is a pain in the ass – you never know if you get in restaurants, shops, even doctor or kindergarten
  • Seaside around city centre is really poorly used, only harbour or otherwise ugly

Positive

  • No culture shock
  • 24/7 light in summer
  • Everyday things like Internet, TV, phone, public transport, ferries, taxis, paying with card etc. work very well
  • Lovely old town
  • Very good price-quality ratio in restaurants, lots of events
  • Child-friendliness: lots of outside and inside playgrounds, toys and kids’ menus in restaurants
  • Language is easy to understand (for a Finn) and English is commonly spoken
  • It’s easy and affordable to go to Finland, and for the grandparents to visit us
  • Tallinn feels bigger than it is, but at the same time everything is close by and it’s very walkable

Pohdintoja ulkosuomalaisen suomalaisuudesta

Asia on jo jonkin aikaa pyörinyt mieleni perukoilla, mutta en ole uskaltanut antaa sen ottaa valtaa, sen verran haikealta se tuntuu. Nimittäin se, että Suomi ja Suomessa olevat piirit tuntuvat lipsuvan kuukausi kuukaudelta yhä kauemmas. Minulla ei ole enää samanlaista paloa pitää (väenvängällä) kiinni suomalaisuudestani. Tai siis, en toki ole sitä mihinkään vaihtamassa, tuntuu vain että jotkin ennen niin kovin tärkeät asiat lipuvat lomareissuilla ohi huomaamatta, enkä oikein arjessanikaan jaksa erityisesti panostaa suomalaisuuteen.

Pidän edelleen yhteyttä Suomessa asuviin kavereihini, mutta enää harvakseltaan. En enää jaksa stressata siitä ehdinkö näkemään “kaikkia” tietyin väliajoin. Yleensä näen vain vanhempiani ja ehkä kerran pari vuodessa muuta perhettä. Joskus silloin tällöin näen vanhoja ystäviäni, jos aikataulut sopivat yhteen. Vielä pari vuotta sitten minut valtasi paniikki siitä, että olen menettämässä olemassa olevat ystävyyssuhteeni ja pyrin kynsin ja hampain pitämään niiden rippeistä kiinni. Nyt en enää jaksa, en ainakaan väkisin. Jos meidät on tarkoitettu jatkamaan elämässä eri urille, olkoon sitten niin. Lieneekö syynä erään taaperon syntymän mukanaan tuoma väsymys, vai ihan vain erilleen kasvaminen, mutta en jaksa enää taistella asian puolesta. On tullut aika hyväksyä se, että emme ole enää parikymppisiä parantamassa maailmaa Haagan bileiden jatkoilla, vaan elämä on vienyt meidät siitä pisteestä eri suuntiin (mikä on varmasti kaikkien kannalta hyvä). Ehkäpä joskus taas kohtaamme, ja sitten jatkamme kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.

En enää haikaile suomalaisen TV:n tai oikeastaan edes ruoan perään, ainakaan läheskään niin paljon kuin ulkosuomalaisuuteni alussa. Voi olla, että olisin Suomessakin asuessa vaihtanut mainosteeveen Netflixiin, enhän ollut koskaan ennenkään suuri suomalaisten TV-ohjelmien fani. Ja ehkäpä Suomen maantieteellisellä ja kulttuurisella läheisyydellä on tekemistä sen kanssa, ettei maksalaatikkoa ole pakko saada joka kerta kotonakotona vieraillessaan.

Sillä tosiseikalla lienee myös sormensa pelissä, että emme melko suurella todennäköisyydellä ole muuttamassa Suomeen. Ehkä jaksaisin vielä pitää tiukemmin kiinni, jos tietäisin, että siitä voisi olla jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Mutta nykyään tunnen olevani Suomessa oikeastaan vain turisti, ulkopuolinen, joka pitää vuosia sitten muuttuneita asioita edelleen nykypäivänä. Enkä ole edes ollut poissa kovin kauaa.

Oma lapsuudenperheeni on veljeni Ruotsiin muuton jälkeen hajautunut Itämeren rannoille enkä tiedä tulemmeko kaikki enää koskaan asumaan samassa maassa. Tämä saa minut (ja varmasti myös vanhempani) hyvin haikeaksi, mutta en kuitenkaan ole surullinen, en muuttaisi mitään, en ainakaan itse pysyvästi Espooseen. Onneksi on nykyaika ja internet, whatsapp ja skype, lentokoneet ja Tallink. Maailma tuntuu toisinaan aika pieneltä. Ja nythän asumme kuitenkin paljon lähempänä toisiamme kuin oululainen helsinkiläistynyttä jälkikasvuaan.

Edelleen kuitenkin toivon, että voin antaa Leeville palan, mielellään ison sellaisen, suomalaisuutta, vaikka hän ei maassa koskaan asuisikaan. Siinä lienee haastetta kerrakseen, ehkäpä matkanvarrella tulee vielä hetkiä, jolloin minun täytyy joustaa suomalaisuuden käsitteestäni – sekä itseni että lapseni kohdalla. Toistaiseksi ainakin kulttuurin näkyvin ja kuuluvin osa, kieli, vaikuttaa tarttuneet kuin höyhenet tervaan.

Oma suomalainen identiteettini tuntuu siis pikkuhiljaa hiipuvan, mutta en oikeastaan tiedä mihin se on menossa – mitä sen tilalle on tullut? Epämääräistä saksalaisuutta? Minuthan on täällä maailmalla ollessani niputettu saksalaisten klaaniin, koska olen täällä saksalaisen mieheni työn vuoksi, virallisesti olen asunutkin eräässä saksalaisessa pikkukylässä viimeiset kolme vuotta. Vai ehkäpä yleiseurooppalaisuutta? Kenties maailmankansalaisuutta? Mitä sillä hiipumisella oikeastaan tarkoitan? En enää jaksa kummemmin kiinnostua Suomessa tapahtuvista asioista; politiikasta, lööpeistä, idoleista, naapurin veroista. Kaikki se tuntuu niin kaukaiselta. Toisaalta sen tilalle ei ole tullut muunkaan maan asiat, olen aika irrallaan minkään valtion nykypäivästä. 

Olen alkanut pohtimaan joitakin suomalaisuuteen liitettyjä käytösmalleja hyvinkin kriittisesti (kuten töykeyttä, hiljaisuutta, puuttumattomuutta). Olen alkanut epäröimään Suomen ylivoimaisuutta asioissa, joissa ennen luulin isänmaani olevan paras (kuten koulutusta, terveydenhuoltoa, tasa-arvoa). Toisaalta en silti halua päästää irti, koska mitä sitten? Kuka minä sitten olen, ellen juro, sisukas, hiljaisesti muita parempi suomalainen?

Elän iloisessa expat-kuplassa, myönnän nyt sen. Ja siinä ei olisikaan mitään vikaa, jos se olisi väliaikaista. Mutta voiko kuplassa elää koko loppuelämänsä, ja voiko siihen kasvattaa lapsen? Onko tämä kulttuuri, jonka haluan siirtää eteenpäin?

Here I’m wondering whether my finnishness is slipping away. Recently I noticed that I’ve given up the urge to hold on to my relationships and other ties in Finland. I rarely meet anyone else than my parents anymore and I rarely crave for the food that I used to couple of years back. I don’t have the need to see the places I used think were important and I can’t keep up with what’s happening in my home country anymore. 

But what am I, if not Finnish? I don’t really even want to be anything else, but I feel like I’m gliding away from the things I thought were the definition of Finnish. I’m becoming social, polite, talkative even, and I don’t think that Finland is incomparable in things that I used to think it was. I don’t value “Finnish opinions” over everything else. Am I then slowly becoming more German, which is totally nonsense, as I’ve never physically lived there (on paper I have lived there since we married). Or maybe I’m becoming European? I would still rather like to think myself as a one of five-and-half-million than one in 740 million. Sounds more special. Maybe I’ll eventually turn into a world citizen, which ten years ago would have sounded like a dream come true. Now I don’t know. But how long do I have the right to keep saying I’m Finnish? As long as the passport says so? As long as I vote? As long as I pay taxes? Or as long as I know what’s really going on in there?

I admit, I’ve been quite happy in my expat-bubble. Current location’s politics suck? No worries, I’m not staying! Shitty human rights? No problem, I’m here only temporarily! President is an idiot? I wasn’t allowed to vote! For a short period this seems like an exciting, free way to live, but for the rest of your life? Or for the whole life of your children? I’m not so sure. Is this a culture I want my child to grow into?


PS. Photo credits to my husband 😘

Mistä uusi päivähoitopaikka?

Kuten olen jo aiemmin maininnut, Leevi on tämän kevään käynyt kolme päivää viikossa pienessä suomenkielisessä päiväkodissa. Oikeastaan päiväkodin sijaan käytän mieluummin sanaa hoitopaikka, koska Tasulassa on toiminut hyvin pieni parin lapsen ryhmä. Olen ollut erittäin tyytyväinen tähän hyvin spesiaaliin mahdollisuuteen, suomenkielinen hoito kun ei edes täällä Virossa, saati muualla ulkomailla, ole mikään itsestäänselvyys. Olen myös arvostanut mukavien hoitajien itsensä lisäksi sitä, että ryhmä on tosi pieni. Leevi on todella viihtynyt, eikä mitään ongelmia ole koskaan ollut. Mutta tänään on Leevin viimeinen hoitopäivä, koska lauantaina alkavan kesälomamme jälkeen Tasula on sulkenut ovensa. Ymmärrän siihen johtaneet syyt, mutta minua harmittaa sekä itseni että Leevin puolesta.

Uutta hoitopaikkaa tai hoitajaa en ole vielä löytänyt, mutta onneksi se ei ole meille kovin akuutti asia, koska en toistaiseksi käy töissä. Uskon kuitenkin edelleen, että sekä minulle että Leeville tekee hyvää jos Leevi pääsee säännöllisesti muualle leikkimään, muiden lasten kanssa. Täällä on pari kansainvälistä päiväkotia, joissa kieli on ymmärtääkseni englanti, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta siitä ainoasta (?) joka ottaa alle 3-vuotiaita hoitoon. Lisäksi tiedossani on muutama paikka, joissa on suomalainen hoitaja, mutta tällä hetkellä heidän kuvionsa ovat niin sekavia etten ole kovin innoissani laittamassa lastani näihin paikkoihin. Virallisesti ryhmien kieli on kuitenkin viro (meitä ei haittaa ollenkaan jos Leevi oppii viroa täällä asuessamme, mutta ymmärrettävästi perheessämme jo olemassa olevat kielet ovat etusijalla) ja sen lisäksi ryhmät ovat mielestäni aivan liian isoja ja hoitajamäärät pieniä näin pienille ihmisille (kaksi hoitajaa ja pahimmillaan viisitoista 1,5-3-vuotiasta lasta). Molemmat päiväkodit ovat myös aika kaukana, joten autottomana kävelisin viitisen kilometriä päivässä vain viedäkseni Leevin hoitoon aamupäiväksi. Noh, ainakin pysyisin kunnossa. 😅

Olen jopa alkanut pähkäilemään jonkinlaisen leikkikerhon perustamista, koska tiedän että täällä on muitakin ulkomaalaisia perheitä, jotka arvostaisivat mahdollisuutta tuoda lapsi muutamaksi tunniksi hoitoon. Meillä kun ei ole täällä niitä mummeja ja vaareja, kummeja ja tätejä. Tuntuu kummalliselta, ettei täällä keskustan alueella olisi tällaista palvelua, kauempana lähiöissä niitä on ilmeisesti muutama. Tallinnassa on mieletön määrä maksullisia sisäleikkihuoneita (useimmat tosin nekin keskustan ulkopuolella), ehkä saan jonkun vakuutettua tällaisen palvelun tarpeesta. Toki oman nannyn palkkaaminen on yksi vaihtoehto, mutta mieluummin haluaisin, että Leevillä olisi mahdollisuus leikkiä välillä kodin ulkopuolella muiden lasten kanssa. Vaikka olen monesti kuullut, ettei alle 3-vuotiaalle ole tärkeää muu kuin omien vanhempien seura, olen omin silmin nähnyt kuinka Leevi nauttii kavereidensa kanssa riehumisesta.

Onneksi on sentään kesä ja ulkona on vihdoin helppo viettää aikaa, ehkä syksymällä hoitokuviotkin selkenevät. 

Leevi had his last day at the kindergarten today. Tasula is closing in the end of the month, and I’m very sad about it. I really liked the teacher and that the group was so small. But I understand that it was not profitable because of the small size, but still… 

Since I got to know they are closing I’ve been trying to look for another option. But unfortunately it does not seem so easy. Finding a Finnish speaking daycare here was a little miracle (let alone German) and even English speaking seems to be difficult. I wouldn’t even want Leevi to go to some school-like international kindergarten (I’ve heard that they have teaching and lessons and even exams sometimes?!). I would just want to find a safe place with small group of kids to play with and trustworthy adults, who would speak some English (or Finnish or German). And it would be nice if it wouldn’t require me to walk across the city four times a day. We don’t mind Leevi learning some Estonian but understandably it is not our priority, when he already has three languages in his life.

So I have found couple of options, but none of them is really what we are looking for, the groups are too big, they are too far, and they don’t actually offer much with “our” languages.

Luckily we are not in a hurry as I’m home, but Leevi seemed to really enjoys playing with other kids somewhere else than at home. And for me some alone time is crucial. I was even thinking about organising some kind of play club by myself, hiring nanny and a space, because I’m sure there’s others who would need that too, as expats don’t have grandparents or other family here to ask for help. I just need to figure out how difficult it is in reality, with laws and regulations and prices and such.

Hopefully by September we have some clarity about the daycare stuff…. Until that I’m open for any suggestions.

Kielikurssille

En ole vieläkään saanut aikaiseksi ilmottautua Viron kielen kurssille, vaikka olemme asuneet täällä jo yli puoli vuotta. En ole löytänyt sellaista, joka osuisi täydellisesti Leevin hoitopäiviin. Ja iltaisin en halua mennä, tunnen kyllä itseni, skippaisin tunteja ja tuntisin sitten huonoa omaatuntoa. Ja muita tekosyitä. Latasin sentään puhelimeen WordDive-sovelluksen, mutta sekin on jäänyt unohduksiin.

Muuttaessamme tänne yllätyin hieman, ettei viro olekaan “ihan kuin suomea”, vaan sitä oli itse asiassa aika vaikea ymmärtää. Mutta nyt olen huomannut edistyneeni jo paljon, ihan itsestään ohimennen, ja teinkin pikatestin kielitasostani netissä. Tulokseksi sain huikean C1, joka nyt ei ehkä ole ihan realistinen, arvaaminen testissä oli aika helppoa, mutta ehkä ei kannata mennä ihan alkeiskurssille kuitenkaan. Viron kielen taito on päässyt testiin täällä erityisesti lääkärissä ja kalatiskillä asioidessa (tosin molemmissa venäjän taidosta olisi melkein enemmän iloa), muualla olen yleensä selvinnyt englannilla. Sairaalassa sain hoidettua koko ilmoittautumis- ja ensitarkastusprosessin viroksi, tai siis niin että henkilökunta puhui viroa ja minä vastasin yhdellä sanalla (suomeksi). Ja lääkärissä en melkein huomannutkaan, että lääkäri puhui puolet suomea ja puolet viroa, koska ymmärsin häntä ihan hyvin (toivottavasti).

Wolfilla ei ole aikomusta opiskella viroa. Ehkä heillä on töissä sellainen ilmapiiri, “ettei tarvitse”. Tottahan on, että asumme täällä rajoitetun ajan eikä viron kielestä kovin todennäköisesti ole enempää etua ulkomailla kuin suomen, mutta mua jotenkin hävettää, jos en yhtään yritä. Erityisesti, koska olen suomalainen ja tuntuu tyhmältä kysyä puhuuko joku suomea, en halua olla sellainen turisti, joka olettaa täällä kaikkien osaavan sitä. Mutta aika usein on ollut pakko kysyä, kun englantikaan ei ole sujunut. Välillä vastaanotto on ollut erittäin ilahtuntut, välillä taas halveksuva.

Mua ylipäänsä jostain ihmeen syystä hävettää puhua ääneen suomea, tai joskus jopa englantia Wolfin kanssa. En haluaisi, että ihmiset tietävät meidän olevan ulkomaalaisia, en halua erottua joukosta. Sama juttu oli jo Puolassa. Ugandassa yksi vaikeimmista asioista sopeutumisessani oli, etten voinut mitenkään edes esittää olevani paikallinen, täällä se sentään onnistuu siihen asti kunnes avaan suuni. En tiedä miksi minua hävettää, olenko kasvanut kulttuurissa, jossa ulkomaalaisuus on jotenkin häpeällistä (nykymenosta päätellen olen) vai onko vika omassa päässäni? Miksi en sitten saman tien opettele kieltä, jotta voisin paremmin sulautua joukkoon? Vihaan sitä etten voi kommunikoida kunnolla, olen epävarma, kuulostan ulkomaalaiselta, ja uuden kielen opettelussahan on aina se alkuvaihe, sitä ei valitettavasti voi skipata. Englannin kanssa olen päässyt asian yli, koska on ollut aivan pakko, mutta edelleen jännitän puhuessani jonkun englantia äidinkielenään puhuvan kanssa. Muissa kielissä en ole koskaan päässyt tämän kynnyksen yli, ja se todella ärsyttää minua. Tuntuu samalta kuin että haluaisin juosta mutta jalkani ovat liimautuneet kiinni lattiaan, en vain pääse eteenpäin vaikka mieli huutaa “mene, puhu, tee!” Tämä piirre on kyllä minussa muillakin osa-alueilla. Haluaisin olla heti täydellinen, tai muuten en yritä ollenkaan. Sen takia rakastan teoriaa, valmistautumista käytäntöön. Vaikka harvoin asiat menevät käsikirjoituksen mukaan. Noniin, nyt mentiin jo sivuraiteille…

Onko muilla samanlaisia tuntemuksia vieraiden kielten kanssa? Entä oletteko ylpeästi ulkomaalaisia vai yritättekö piiloutua parhaanne mukaan?

I still haven’t managed to start Estonian language course, even I very much intended to do so (and still do). My excuse is that I haven’t found a course that would go together with Leevi’s daycare schedule. I don’t want an evening course, I know how hard it would be to drag myself there, instead of cozy couching time with my hubby.

To my surprise Estonian isn’t “almost like Finnish”, but I actually have quite a lot of difficulties understanding it. But I can see clear progress, within these 8 months I’ve already learned a lot, kinda by accident. I made a quick test in internet, to get to know which level I should start studying, and to my amazement I got C1 as result. Of course this isn’t quite the truth, it was pretty easy to guess in this test, but at least I do really understand something. 

As far as I know, Wolfi does not have any intention to really learn Estonian (anyway he should first learn Finnish ;)), perhaps the attitude among his colleagues is “why would you bother”. Because the truth is that we are here only for a limited time, and you don’t really need Estonian (nor Finnish) anywhere else in the world. But I feel somehow embarrassed if I won’t even try, especially because I’m Finnish and I don’t want to be that ignorant tourist who thinks the second official language of Estonia is Finnish. But until now, I had to reveal my finnishness a few times, because English wasn’t an option. Sometimes the other party was delighted, sometimes quite bitter. I have had a chance to test my Estonian also in real life, in those few situations where there was no other option; like in the hospital. Last time I visited a doctor, I almost didn’t notice that she spoke half Finnish and half Estonian. Anyway it is quite unique situation that there is even a slight chance to get service in Finnish, probably this is the only place in the world – apart from Finland and Fuengirola. 

Since I moved abroad I have had an issue with me being a foreigner, I wouldn’t want people to know I’m different, I don’t want any extra attention. I’m quite often embarrassed to speak my own language abroad or sometimes even English with Wolfi, because then people know that we are not from here. What does this tell about me, or the culture where I’m from? Is it something to be embarrassed about, that you are a foreigner? Honestly, nowadays it does seem like it’s something you are supposed to hide… Biggest challenge in my adaptation to Uganda was that no matter what I would have done, I would never go as local. Here I can at least pretend until I open my mouth, and as we are in the North I don’t need to do that too often. 😛 

So why don’t I learn the language then, if I want to fit in? I hate that I cannot communicate properly, that I cannot express myself like I would want to. And when you’re learning a new language you just have to cope with the fact that you are not perfect. But that’s exactly what I want to be, perfect, immediately, in most of the things I do (not that I actually am). That’s why I love theory, to know everything in advance, and then execute perfectly. Unfortunately things rarely go according to the text book. With English I’ve gotten over this, probably because I had to, but with other languages I can’t. It’s like running in quicksand, no matter that my brain says “speak, open your mouth”, I can’t do it. I really hate that about myself. Maybe someday I’ll grow up and think less what other people might think…

How is it with you, is it easy to speak foreign languages, even you wouldn’t be perfect in them? Are you embarrassed about being foreigner, or proudly different?

Kuulumisia sairastuvalta.

Heippa hei vaan täältä sängyn pohjalta; mulla todettiin eilen keuhkokuume. Viikon verran on ollut (öisin) erittäin häiritsevää yskää, vähän lämpöä ja kurkkukipua. Eilen sitten alkoi kunto huonontumaan, joten päätin mennä lääkäriin (viimeksi kun näin kävi todettiin influenssa A). Ihan puskista hän antoi mulle diagnoosin, justhan mä olin ollut pari tuntia pihalla Leevin kanssa ja kävellyt reippaasti 1,5km lääkäriin. Illalla olikin sitten aivan totaalisen karsea olo, meinasin pyörtyä kun vain nousinkin sohvalta. Yöllä oli pakko soittaa ambulanssityypit tsekkamaan kun ei muutakaan keksitty – onneksi kaikki oli OK ja tänään on jo parempi olo. 

Taas on saanut perehtyä näihin ulkomaisiin terveyspalveluihin vähän liiankin kanssa. Hieman huolestuttaa miksi mulla on saman talven aikana iskenyt sekä influenssa että keuhkokuume, kun aiemmin oon sairastanut ehkä yhden kaksi flunssaa vuodessa. Lääkäri ei kuitenkaan vaikuttanut kovin huolestuneelta. Lisäksi Leeville on ollut nyt korvatulehdus ja muutama muu tauti, rokotuksia, tuberkuloositestiä, Wolfilla oli syksyllä ongelmia jalan kanssa.

Meillä on nyt jo kokemusta sekä julkisesta että yksityisestä sairaanhoidosta täällä – onneksi vakuutus pelaa ja usein voi käydä yksityisellä, koska julkisen puolen hoidossa tulee aina kielimuuri vastaan. Jotenkuten on selvitty suomen, viron, englannin ja jopa saksan ja puolan (venäjän) sekoituksella, mutta julkisella puolella olemme nyt useamman kerran törmänneet siihen että henkilökunta puhuu venäjää, eivät oikein tunnu viroakaan suostuvan puhumaan että ymmärtäisi jotain. Vanhemmat naiset varsinkin. Mikähän siinäkin on? 

Yksityisellä puolella olen asioinut sekä englanniksi että nyt viimeksi suomeksi (vaikkakin se oli aikamoista sekakieltä). Arvostan kyllä että monet yrittävät kommunikoida jotenkin, suomeksi tai englanniksi, mutta näissä tapauksissa aina haluaisi olla varma ettei tule väärinkäsityksiä. Myöskään lääkkeiden tuoteselosteiden kääntäminen ei ole lempipuuhaani. Onneksi googlettamalla löytyy usein suomenkielinen seloste (kiitos internet!). Expat-elämän varjopuolia ehdottomasti. Mutta oma vikahan se on jos ei osaa maan kieltä… En kyllä ymmärrä miksi pitää olla epäkohtelias avuttomalle ulkomaalaiselle – onko kyseessä ihmisen oma epävarmuus kun ei osaa muuta kuin omaa kieltänsä? Vai rangaistus siitä että kehtaat tulla kipeäksi ulkomailla, vaikka he eivät maksaisi hoidostasi penniäkään. Valitettavasti pelkään ettei Suomessa ollaan yhtään ystävällisempiä.

Melkein tuli ikävä Kampalan Surgeryä; siellä kaikki puhuivat ainakin englantia. Ja se oli 24h auki, täällä on jotenkin isompi kynnys lähteä ihan oikeaan sairaalaan keskellä yötä tai viikonloppuna. Hävettää vähän, että soitettiin se ambulanssi, mutta ei saatu terveysinfosta muuta kuin luuri korvaan niin jotain oli keksittävä.

Nyt toivotaan että keuhkot ovat ensi viikolla kuvauksessa puhtaat ja tämän talven sairastelun ovat vain huonoa tuuria ja menneen talven lumia. En ole koskaan Suomessa joutunut käymään niin paljon lääkärissä kuin viimeisen kolme vuoden aikana. Onkohan ihmisen kroppa jotenkin suunniteltu niin että menee aikaa sopeutua vieraaseen ympäristöön?

Onko muilla expateilla ollut samanlaisia ongelmia?

Hello hello from the sick bed. I got a pneumonia diagnosis yesterday which caught me by surprise. I’ve had terrible cough for a week and a mild cold but no pain really or anything that would’ve indicated it’s something serious. Yesterday I started feeling weird, feverish and so, and last time I got fever after a week’s cold it was influenza. So I decided to go to doctor. Good that I went. At night we had to call an ambulance to check on me, I felt so much worse, couldn’t get up, some blood coming with the cough, feeling very sick. Luckily it wasn’t so serious I would have needed to go to hospital. And today I feel slightly better.

We have already quite an experience of the health care here, and same was in Uganda. I’ve never been this much ill before I moved abroad. Maybe human body is not meant to change environment so often. Or I’m getting old. But my living habits are much healthier that 5 or 10 years ago, it’s actually the first winter I’ve ever eaten vitamin D and consumed so many berries with loads of vitamins, not to mention of all the other super food stuff, exercising regularly, no alcohol or smoking… The doctor even laughed, she thought it was hilarious apparently that I get sick when I try to live healthy. Ha ha very funny indeed.

We’ve got experience of the public hospitals as well as private doctors and I must say it isn’t fun to be sick abroad if you don’t speak the language (your own fault one might say). In these situations you would really want to understand and be understood, more than just very basics. Private doctors seem to speak English or Finnish, at least on some level, but in hospitals they mostly speak Russian (can someone explain me why?) and sometimes even seems like they wouldn’t want to speak Estonian to me to understand a little. I realise that in a foreign country one cannot expect people to know more than their own language but is it necessary to be rude to a helpless foreigner? Is it something about their own insecurity that they don’t speak any other language? Or is it so terrible that you happen to get ill on their ground, even they aren’t paying for the treatment? I can imagine that situation is not much better in Finland unfortunately, or in Germany. I almost miss Surgery in Kampala, at least there everyone spoke English (and service was usually friendlier)! 😅 But efficiency is a completely different story then…

Anyhow, let’s hope that next week my lungs look fine and all this winter’s illnesses are just bad luck. Everywhere seems to be something, if it isn’t malaria or food poisoning, it’s influenza, stomach flu and ear infection.

Leevi 1,5vee

Aika rientää ja meidän pikkuvauva täytti muutama päivä sitten puolitoista vuotta. Juhlapäivää vietettiin valitettavasti melko laimeissa merkeissä sekä sankarin että vanhempien kärsiessä flunssan kourissa. Onneksi mummin ja ukin onnitteluvideo piristi päivää ja vielä seuraavaakin 😀 (Aina kun kaivan puhelimen esiin, kuuluu jostain “mummi, utti!”.)

Viimeinen puoli vuotta on mennyt hujauksessa verrattuna kahteen edelliseen. Vauvasta on tullut taapero, joka kävelee, juoksee, hyppii, auttaa kotitöissä, kiipeää itse sohvalle lukemaan kirjaa, syö lusikalla ja haarukalla (joskus) ja juo omin neuvoin mukista. Tuntuu kuin uusia taitoja tulisi kymmenittäin viikossa.

Viimeisimpänä isompana juttuja ovat tulleet ensimmäiset sanat ja sanavarasto on kehittynyt aivan mielettömän nopeasti. Sanoja tulee sekä saksaksi että suomeksi, ja muutama jopa englanniksi. Tällä hetkellä ainostaan tutti (titti) ja äiti (mama) tulevat molemmilla kielillä, muuten sanat ovat sekaisin eri kieliä. Olen jo pudonnut laskuista sanojen määrässä mutta pari-kolmekymmentä niitä varmaan jo on. Ihan mahtavaa kun Leevi pystyy yhä paremmin ilmaisemaan mitä hän haluaa (tai ei halua, “nein!”)

Leevin kasvaessa ja kehittyessä tulevat esimerkiksi kasvatusmenetelmät ja säännöt yhä ajankohtaisemmiksi, ja varsinkin kieliasiat ja sukupuoliroolit ovat jo askarruttaneet. Olen vihdoin alkanut puhua Leeville lähes vain ja ainoastaan suomea, siitä huolimatta että papa tai muut ympärillä olevat eivät sitä ymmärrä. Siltikin yksi Leevin ensimmäisistä sanoista oli “mama” ja vaikka aina toistan hänelle “juu äiti on tässä” ja hän osaa sanoa äiti, ei hän sitä itsenäisesti sano. Mutta kun ollaan näin alkutaipaleella puheen kanssa, en haluaisi alkaa liikaa korjaamaan, ettei Leeville tule mitään negatiivisia fiiliksiä. Mua mietityttää myös, kun kiellän Leeviä tekemästä jotain eikä Wolfi ymmärrä mitä sanon. Toistaiseksi hän ei ole kauheasti kysellyt käännösten perään, eikä sitä usein tuollaisissa tilanteissa tule automaattisesti tehtyä…

Yksi sukupuoleen liittyvistä omista uskomuksistani on se etteivät pojat automaattisesti tykkää jostakin koska ovat poikia ja tytöt koska ovat tyttöjä. Tähän ajatukseen kuitenkin törmää näköjään usein. Esimerkiksi Leevi on sattunut rakastumaan autoihin, vaikka niitä ei hänelle alunperin tyrkytetty sen enempää kuin vaikkapa nalleja. Kun satuin mainitsemaan asian eilen lääkärissä, lääkäri totesi että niin tietysti hän tykkää autoista, hänhän on poika. Tai vaikka kovin tykkäänkin Leevin päivähoitopaikasta kuulin siellä että “tyttöjen lelut” eli nuket ja ponit otettiin esiin vasta kun ryhmään tuli tyttö. Tottakai pojat alkavat luulla että he voivat leikkiä vain autoilla jos niitä heille tarjotaan ainoana vaihtoehtona. Ja toisin päin. Vaikka kyseessä onkin tärkeä asia, välillä tuntuu että otan tämän(kin) liian vakavasti, minua esimerkiksi saattaa harmittaa jos olen pukenut Leevin kokonaan sinisiin vaatteisiin (vaikka toki hän saa niihin halutessaan pukeutua). 😅
Oon todella iloinen, että pystyn nykyään nauttimaan paljon paremmin Leevin seurasta, pelleilemään ja riemuitsemaan hänen kanssaan. Varmasti osasyynä on se että hänen kasvaessaan jotkin asiat ovat helpompia, mutta myös se että olen saanut ahdistuksen tunteitani käsiteltyä ja minun on nyt huomattavasti parempi olla oman pääni sisällä. Samalla kun iloitsen Leevin kasvusta, haikailen sitä kuinka mielettömän nopeasti aika menee ja mun vauva kasvaa. Tuttuja tunteita varmasti monelle. 

Our baby turned 1,5 years few days ago. The last 6 months have gone by so fast, much faster than the previous ones. Unfortunately we had quite lame celebrations for the big day as the whole household suffers from (at least) the third cold of this winter… Luckily mummi and ukki’s (the Finnish grandparents) birthday video cheers Leevi up still days later. 😍

Baby has become a toddler who walks, runs, jumps, helps with cleaning, climbs on the couch to read a book, eats by himself with spoon and fork (sometimes), drinks his smoothie from a glass and sleeps in big bed instead of a crib.

Biggest recent development step has been learning to talk; it began with au(to), expanded quickly to mama and papa, and now we can’t keep count anymore. Leevi has learned words quite equally in both Finnish and German, and there’s even a few English words in his vocabulary. So far he doesn’t seem confused at all 😅

While Leevi’s growing all kinds of “how to raise your kid” approaches and opinions come more and more real. I have for example already now “struggled” with the language matters; how to correct Leevi to say äiti instead of mama in a way that does not make him think he’s done something wrong. Also, as I’ve been recently talking (almost) only Finnish to Leevi, Wolfi does not understand when I’m for example forbidding him to do something, and honestly, translating everything in a normal daily life isn’t really gonna happen…

Another thing I can already imagine causing some grey hair is the separation between boys and girls that our culture likes to do. Already now I’ve heard that Leevi likes cars because he is a boy (from a doctor) and that dolls and ponies are especially meant for girls (from a kindergarten teacher). I don’t believe in this kind of separation; Leevi happens to love cars, and we let him but as well he is encouraged to play with all other kinds of toys. Even I must say that when I look at our toy selection and wardrobe they do look quite traditionally boyish, which bothers me (probably unnecessarily alot). I just wouldn’t want Leevi to ever think he can or cannot do anything because he is a boy, and that he would treat women, and all other people, as equal. But I guess most parents face these same challenges, and we are only in the beginning. So very interesting journey ahead…
I’m so happy that I’m finally able to appreciate my amazing son in the way he deserves. I can feel such a difference after I’ve gotten (most of) my anxiety feelings out. It’s so bittersweet how quickly he grows, and how fast he learns. I hope I’ll always remember to cherish what I’ve got in him and in my whole family. 😍