Meidän arkea 2019

Perheemme arjessa on tällä hetkellä aika kiva flow, jota talven ja kevään sairastelut ovat tosin ärsyttävästi sotkeneet. Arkemme sujuu kuitenkin suurinpiirtein näin:

Olen siis itse kotiäitinä ja yksivuotias Niilo on kanssani kotona kokopäiväisesti. Syyskuussa neljä täyttävä Leevi on käynyt osa-aikaisesti päiväkodissa jo yli kaksi vuotta. Tällä hetkellä päiväkotipäiviksi on vakiintunut ma-to. Päivät ovat välillä pitkiä, koska mieheni vie Leevin aamukasiksi ja Leevi haluaa useimmiten hänen myös hakevan – vaikka itse voisin hakea aiemmin… Ilmeisesti tyyppi siis viihtyy. Keväällä päiväkodin opettajakin kysyi, voisiko isä hakea, kun muuten tuntuu leikit aina jäävän kesken. Ideaali olisi, jos voisin itse viedä Leevin tuntia myöhemmin, mutta näen sen kaikinpuolin stressaavaksi tilanteeksi (Leevi ei nimittäin aamulla haluaisi mennä päiväkotiin, vaikka siellä sitten viihtyykin ja voin kuvitella kuinka hirveä show syntyisi, jos yrittäisin saada meidät lähtövalmiiksi yksin ja Leevin pysymään kiltisti rattaissa koko 1.5 kilometrin matkan).

Niilo herää 5.30-6.30, Leevi yleensä seitsemän ja kahdeksan välillä. Leevin ollessa päiväkodissa yritän pitää kodin kohtuullisessa järjestyksessä, käyn kaupassa, tapaamme Niilon kanssa taaperokavereita, käymme muskarissa ja leikkipuistossa ja lepäämme. Niilo nukkuu päivän aikana yhdet tai kahdet päiväunet, jotka kestävät jotain puolen tunnin ja kahden tunnin väliltä. Jos Leevi antaa luvan, haemme hänet neljän maissa.

Koska ruoanlaitto on rakas harrastukseni, laitan ruokaa lähes joka päivä. Yleensä teen jotain nopeaa, jonka saa pöytään puolessa tunnissa Wolfin tultua kotiin. Haluan keskittyä kokkaamiseen, joten en mielelläni tee mitään ennen kuin saan lapset pois jaloista pyörimästä. Joskus, jos tekee mieli jotain suuritöisempää, valmistelen ruokaa päivän aikana. Noin kerran viikossa, yleensä viikonloppuisin, tilaamme ruokaa Woltista. Lounaalla syömme Niilon kanssa eilisen jämiä, tilaamme jotain kavereiden kanssa tai käymme hakemassa naposteltavaa lähikaupasta. Keskiviikkoisin syömme lounaan muskarissa.

Syömme illallisen kuuden ja seitsemän välillä, sitten leikimme hetken, kahdeksaan mennessä ryhdymme iltapuuhiin. Niilo menee nukkumaan kahdeksan aikaan, Leevi yleensä hieman myöhemmin. Lasten nukahdettua katsomme yleensä noin tunnin telkkaria ja syömme herkkuja – tuiki tärkeää parisuhdeaikaa!

Wolfi käy kerran tai kaksi viikossa pelaamassa futista, itse kävin jossain vaiheessa suht ahkerasti salilla, mutta jostakin mielenhäiriöstä lopetin salijäsenyyden kevättalvella. Siitä lähtien, ja myös sairasteluista johtuen, urheilurutiinini on ollut hukassa. Tarkoitus oli käydä hölkällä pari kertaa viikossa ja joogata kotona toiset pari kertaa, mutta olen ollut koko keväänä ehkä noin kolme viikkoa täysin terveenä… Kelien parannuttua on kyllä tullut käveltyä välillä aika reilustikin, ehkäpä senkin voi laskea liikunnaksi, mutta omasta ajasta se ei kyllä rattaita ja lapsia roudaten mene. Ensi syksyksi otan kyllä taas salikortin, se on näköjään ainoa keino, jolla osaan oikeasti ottaa omaa aikaa säännöllisesti.

Perjantaisin puuhailemme lasten kanssa kolmisteen – käymme läpi lähileikkipuistoja tai lounaalla jossakin lapsiystävällisessä paikassa. Usein myös vaan röhnötämme kotona, hillumme yöasussa ja katsomme ihan liikaa telkkaria. Perjantaisin Wolfin työpäivä päättyy jo kello 14, jolloin teemme yleensä yhdessä jotain.

Kotiviikonloput sujahtavat kavereita tavatessa, urheillessa, lepäillessä, erilaisilla leikkipaikoilla, kahviloissa, ostoksilla ja tapahtumissa, ja kotihommia tehden. (Aikomukseni ei yleensä ole siivota viikonloppuisin, mutta innostun olemaan tehokas kun vihdoin saan tehdä asioita rauhassa, ilman keskeytyksiä.) Välillä käymme kylpylässä tai brunssilla. Noin kuuden viikon välein käymme viikonloppureissulla Suomessa.

Nyt kesälomat muuttavat rutiinia, mikä on hiljaisen kevään jälkeen tervetullutta. Niilon ja mun ainoa harrastus, muskarikin, on kesätauolla. Syksyllä puhaltavatkin sitten hieman uudenlaiset tuulet, kun Niilo aloittaa päivähoitotaipaleensa ja minä yritän keskittyä opiskelemaan.

Veljesrakkautta osa 2

Kymmenisen kuukautta sitten kirjoittelin mietteitäni upouuden sisarussuhteen alkumetreistä. Nyt on korkea aika palata asiaan.

Ensimmäiset puoli vuotta Leevi oli siis hyvinkin välinpitämätön Niiloa kohtaan – hänellä ei ollut minkäänlaista hoivaviettiä pikkuveljeään kohtaan, mutta ei myöskään onneksi purkanut turhautumistaan uudesta tilanteesta suoraan veljeensä. Uuden asetelman aiheuttama hämmennys purkautui muutenkin melko maltillisesti, lähinnä huomionhakuisuutena. Mutta tähän olimme jo tottuneet, Leevi on aina ollut vähän “high maintenance”. 😅

Muutos tapahtui selkeästi sillä hetkellä, kun pikkuveli alkoi syömään kiinteitä ruokia ja osasi istua syöttötuolissa. Hän ei enää ollutkaan vain tissillä roikkuva rääpäle vaan ihan oikea lapsi, potentiaalinen leikkikaveri. Sitä mukaa kun Niilo on oppinut uusia taitoja, on isoveljen suhtautuminen muuttunut positiivisemmaksi. Tälläkin hetkellä pojat leikkivät yhdessä ajamalla potkuautoilla (Niilo työntää autoa kun jalat eivät vielä yletä ajamiseen) ympäri kämppää, ilonkiljahdusten siivittämänä. Leevi selvästi nauttii leikkiseurasta, vaikka samalla huuteleekin “Niilo, hei, mä en jaksa nyt leikkiä” “Niilo, älä tee noin”. Muutaman kerran Leevi on jopa itse kysynyt josko pikkuveli leikkisi hänen kanssaan, kun vanhemmat eivät jaksa tai ehdi.

Leevi puhuu paljon Niilosta ja muistaa ympätä hänet perheemme jäseneksi kertoessaan juttujaan. Olen myös huomannut Leevin ottavan Niilon ihanasti huomioon erityisesti silloin kun en itse ole paikalla (tai kun Leevi on luullut, etten ollut). Käydessäni vessassa tai yläkerrassa leikkivät nämä kaksi aina hienosti yhdessä. Välillä toki harmittaa, jos Niilo sotkee leikit tai vie vanhempien huomion ratkaisevalla hetkellä, mutta yleisesti ottaen meininki on tällä hetkellä erittäin positiivista.

Niilo on tietysti ollut kovasti Leevin perään heti alusta asti. Hän katsoo isoveljensä touhuja ihailevasti eikä kukaan lohduta yhtä tehokkaasti kuin pelleilevä veikka. Päivän paras hetki Niilolle on kun Leevi kömpii sängystä ylös tai tulee päiväkodista kotiin – Niilo on niiiin innoissaan, ettei pysy pöksyissään.

On ollut aivan ihanaa seurata näiden kahden suhteen kehittymistä, vaikka aluksi olin epäileväinen. Enkä malta odottaa nähdä heidän leikkejään kun Niilo vielä vähän kasvaa ja lähtee kävelemään.

Imetyksen (lähes) sietämätön vaikeus

Nyt kun toinen, ja hyvin todennäköisesti viimeinen, imetystaipaleeni on kestänyt jo hyvän aikaa ja siihen liittyviin ongelmiin on saanut etäisyyttä, haluan kertoa minun tarinani imetyksestä.

Imetys, tuo maailman luonnollisin asia, ei ole oman kokemukseni mukaan helppoa ollenkaan ja aika monta vippaskonstia on tarvittu luontoa avittamaan, jotta maitoa on tullut edes suurinpiirtein riittävästi. Imetys on aihe, joka on usein hyvin henkilökohtainen ja arka äideille, joka ei ole yksiselitteinen ja joka jakaa mielipiteitä ja aiheuttaa ristiriitoja jopa oman pään sisällä. Olen itsekin käynyt itseni kanssa lukemattomia taisteluja imetykseen liittyen.

Ennen kuin Leevi ilmoitti tulostaan en muista, että minulla olisi ollut mitään mielipidettä tai kantaa imetykseen. En muista nähneeni kenenkään koskaan imettäneen tai puhuvan asiasta. Raskausaikana aloin muun tiedon lomassa haalia tietoa vauvan ruokkimisesta ja hurahdin imetykseen jo silloin. Luin tuntikaupalla Imetyksen tuen Facebook-ryhmän keskusteluja ja yhdistyksen blogipostauksia aiheesta – tein kuten minulla on aina tapana, opiskelin teoriassa täydelliseksi. Näistä tiedoista oli toki apua, mutta ne eivät tehneet imetyksestä helppoa tai yksioikoista, ja jälkikäteen ajateltuna en tiedä olisimmeko kaikki päässeet helpommalla, jos minulla olisi ollut vähemmän tietoa.

Lapseni ovat syntyneet hyvin eri tavalla – ensimmäinen lasketun ajan jälkeen käynnistyksen kautta keisarinleikkauksella ja toinen 2,5 viikkoa etuajassa spontaanisti alakautta. Myös ensimmäiset päivät ovat olleet kuin yö ja päivä. Leevi joutui aluksi kahdeksi yöksi eroon meistä lasten teho-osastolle kun taas Niilo sai heti käpertyä kainalooni ihokontaktiin. Siltikin, suureksi pettymyksekseni, heidän imetystaipaleensa ovat olleet hyvin samankaltaisia. Sanon pettymyksekseni siksi, että oletin esikoisen imetyksen olleen niin hankalaa sektion ja ensimmäisten päivien erossa olon vuoksi, mutta kuopuksen imetys ei lähtenyt käyntiin yhtään sen sujuvammin. Tästä syystä olen melko vakuuttunut, että kohdallani on kyse jonkunlaisesta maitorauhasten vajaatoiminnasta.

Mikä siinä imetyksessä sitten on ollut niin hemmetin vaikeaa? Omalla kohdallani ongelma on ollut se kaikkein pohjimmaisin eli maidon riittävyys. Lapset ovat kasvaneet hyvin hissukseen ensimmäiset puoli vuotta – juuri sen ajan kun vauvan kuuluisi kerryttää massaa. Tilanteen ollessa päällä en ole nähnyt ongelmaa, olen kyseenalaistanut käyrät ja lääkärien huolen ja ollut varma, että lapseni nyt vain luonnostaan kasvavat näin. Voi olla niinkin, mutta nyt taas, kun alkukuukausista on aikaa, en itsekään ymmärrä omaa jääräpäisyyttäni. Leevi sai minimaalisia määriä korviketta, Niilolle en sitä suostunut antamaan, koska pelkäsin oman maitoni loppuvan sillä sekunnilla kun vauva saisi pullosta maitoa.

Molempien poikien ensimmäiset kuukaudet ovat siis menneet maidon riittävyyden kanssa taistellessa ja kasvun kyttäämisessä. Jokainen punnitus tuntui kamalalta ja viikot kuluivat epätoivoisesti tyhjää pumpaten ja vauva 24/7 rinnalla roikkuen. Join hulluja määriä vettä, söin kalsiumia ja mitä lie maidonnostatusrohtoja, tarjosin vauvalle tissiä puolen tunnin välein, imetin vähintään neljä tissiä kerralla ja pumppasin kolme kertaa päivässä. Elämässä ei ollut mitään muuta kuin huoli maidon riittävyydestä. Maidon nousu, tissien pakkautuminen, maidon suihkuaminen, liivinsuojukset, pumpatun maidon syöttäminen pullosta ja neljän tunnin imetysvälit kuulostavat kaikki aivan utopistisilta ajatuksilta, vaikka tein aivan kaiken tehtävissä olevan maidon määrän nostamiseksi. Uskoin niin vakaasti Imetyksen tuen neuvoon siitä, ettei maito lopu imettämällä ja se kyllä riittää vauvalle, kun vain imetän vauvantahtisesti.

Toivoin kovasti, että toisella kierroksella osaisin ottaa rennommin, mutta ilmeisesti hormonit tekevät päälleni jotain, kun itsepintaisesti väkisin pidin tälläkin kertaa kiinni siitä, että minun vauvani ainoa maidonlähde on äidinmaito. En ihan oikeasti todellakaan väheksy ketään, joka antaa korviketta (jos oma maito ei riitä), en itse ollut tarpeeksi vahva siihen. Tulen kantamaan syyllisyyttä siitä, että ehkä juuri sen vuoksi lapseni kasvoivat aluksi niin hitaasti. Tämä “imetyshulluus” on yksi syy siihen miksi en voi kuvitellakaan kolmatta lasta – perheemme ei yksinkertaisesti kestä enää yhtäkään tällaista imetyskokemusta.

Ajatukseni ovat edelleen hyvin ristiriitaisia ja sen takia aiheesta on vaikea kirjoittaa selkeää tekstiä. Toisaalta olen ylpeä siitä, että molemmat lapseni ovat saaneet äidinmaitoa yksivuotiaaksi asti (ja kuopus tuskin lopettaa siihen), toisaalta, kuten jo mainitsin, koen olleeni oikeasti päästäni vialla, kun olen ollut niin itsepäinen asian kanssa. Uskon, että perheemme olisi päässyt paljon helpommalla, jos olisimme antaneet lapsille korviketta (oman maitoni lisäksi) niin paljon kuin napa vetää. Toisaalta koen edelleen olevani imetysaktivisti ja puoltavani sitä ajatusta, että maito riittää kyllä kun vain imettää ja että äidinmaito on lapselle parasta. Toisaalta olen itse nähnyt ja kokenut, ettei näin aina ole ja vielä imetystäkin tärkeämpää on perheen jaksaminen.

Koska olen kerryttänyt näiden kahden imetyskokemuksen myötä valtavan määrän tietoa, koen että olisin enemmän kuin valmis toimimaan Imetyksen tuen tukiäitinä. Mutta voi olla, että ajan kuluessa tämä tulee olemaan aihe johon minun on yhä vaikeampi palata ja jonka mielellään suurimmilta osin kadottaisin kokonaan mielestäni. Ei sillä, etten olisi rakastanut ainakin osaa näistä hetkistä, mutta kuten sanottu, tämä aika on ollut hyvin intensiivistä ja stressaavaa.

Kuopus täyttää ensi viikolla vuoden (!) ja vaikka mitään suunnitelmaa tai kiirettä imetyksen lopettamiselle ei ole, koen olevani valmis jättämään tämän episodin elämästäni taakse. Tuskin koskaan saan tietää missä vika oli vai oliko mitään vikaa laisinkaan?

Esikoisen vs. kuopuksen vauva-aika

Tässä sohvannurkkaa kuluttaessa aloin miettiä miten esikoisen ja kuopuksen vauva-ajat eroavat toisistaan tai mitä itse olen tehnyt eri lailla. Toki nyt ollaan vasta puolivälissä vauvavuotta, mutta kyllä joitakin selkeitä eroja on nähtävissä.

Ensimmäisen kanssa oli koko ajan kiire, toisen kanssa olen useasti halunnut pysäyttää ajan. Erityisesti nyt kun on pitänyt aloitella kiinteitä, olisin mielelläni vielä odottanut muutaman kuukauden. Maito on vain niin paljon helpompi ratkaisu, kuin sopivien kiinteiden seulominen ja puuron tunkeminen vauvan suuhun samaa tahtia kun se tulee sieltä ulos. En muista, että olisin Leevin kanssa ollut näin kärsimätön syöttäjä, nyt ei vaan millään jaksaisi. Kai se oli silloin ekalla kierroksella jännittävää. 😅

Esikoisen vauva-aikana kotoa lähteminen oli jotenkin hankalaa. Toki realiteetit Ugandassa ja Tallinnassa ovat hyvin erilaisia, mikä varmasti vaikuttaa asiaan, mutta kyllä ongelma oli myös pään sisällä. Vaikka en mitenkään superaktiivinen ole Niilonkaan kanssa ollut, on vauvan kanssa ulos lähteminen lasten leikkiä verrattuna “en haluu, haluun, en haluu”-uhmiksen suostutteluun. Vauva reppuun ja menoksi.

Väsymys oli ekalla kierroksella epätoivoisempaa. Kyllä, todellakin, epätoivon hetkiä on myös toisen vauvan kanssa valvoessa tullut monesti, mutta se ei kuitenkaan ole aivan jokapäiväinen fiilis. Olen oppinut nukkumaan vauva tississä kiinni ja unohtamaan huuhaat siitä kuinka vauva tulisi nukahtaa itsekseen omaan sänkyyn ja nukkua ainakin 6 tuntia putkeen. Olen myös oppinut rauhoittamaan iltapäivät vauvan ja mun yhteisille päiväunille.

Kämppä on kuin pommin jäljiltä. Toki ekalla kierroksella Ugandassa asuessa meillä kävi siivooja jopa pari kertaa viikossa, mutta olin myös aika neuroottinen siisteydestä. Nyt ei vois vähempää kiinnostaa ja siltä kyllä näyttääkin. Pyykit sentään saan pestyä, koska sillon tunnen tehneeni jotain. Harmi vaan, ettei kukaan laita puhtaita paikoilleen, joten niitä tursuaa joka nurkassa. Siivooja käy kerran kuukaudessa ja joka kerta lupaan itselleni, että siivoan ainakin kerran tai kaksi ennen kuin hän tulee seuraavan kerran. Ja hups, niin on taas kuukausi mennyt eikä kukaan koskenut imuriin saati vessaharjaan.

Minun on tällä kertaa helpompi antautua äidin ja vauvan väliseen symbioosiin. Ensimmäisen vauvavuoden aikana kipuilin välillä kovastikin sitä, kuinka kiinni olin vauvassa. Nyt se ärsyttää lähinnä silloin kun haluaisi halailla esikoisen kanssa.

Olen oppinut ottamaan omaa aikaa. Vastapainona symbioosissa elämiselle, olen potenut vähemmän huonoa omaatuntoa siitä, että tarvitsen säännöllisesti omaa aikaa. Kuntosalilla käymisestä tulee vain niin hyvä olo, etten oikeastaan välitä mikä kaaos sen 1,5 tunnin ajan kotona vallitsee (ja yleensä siellä on tottakai kaikki hyvin). Mutta kyllä tässäkin on vielä petrattavaa – joskus voisi kotonakin ollessa vain sulkea oven perässään ja ottaa hetken itselleen.

Tietynlainen hysteria on väistynyt ja leväperäisyys ottanut tilaa. “Milloin vauva on viimeksi kylpenyt? Jaa-a. Milloin tutit on steriloitu? Ehkä pari kuukautta sitten. Lelut pesty? Kai ne ennen käyttöönottoa on… Älä laita sitä suuhun, älä koske tuohon.”

Mikä sitten ei ole muuttunut? Valitettavasti kasvusta, imetyksestä ja levottomista öistä stressaaminen ei ole muuttunut. Nämä kaksi poikaa ovat kuin kaksi marjaa, sillä erotuksella, että Niilon allergiat aiheuttavat lisää päänvaivaa. Päähänpinttymäni imetyksen tärkeydestä ei päästä otteestaan, olisin toivonut olevani rennompi tämän asian kanssa tällä kierroksella. Myös jonkinasteinen suorittaminen, stressaaminen ja pingottaminen pitää edelleen pintansa, olisi kiva olla easy going mom, mutta ei musta taida tulla sellaista. 😅

I started to think what has changed between the first baby year and this second one. Of course now it’s only half way, but I have noticed some differences already.

With the first baby I was in such a hurry all the time. When does he learn this and that and so on. With second one I would have wanted to stop the time, he is growing too quickly. Especially now when we had to start solid food – boob is just so much easier than stuffing porridge in baby’s mouth at the same pace as it comes out…

On the first round it was somehow very difficult to get out of the house. Ok, we were in Uganda, which made it a bit more challenging, but it was also a problem in my head. I’m not super-active now either, but it is easier to just pack the baby in the carrier and go, without thinking too much.

Lack of sleep was more desperate on the first baby year. Of course there’s been desperate days too, but it is not the dominating feeling, now I know the deal. I have learned to sleep while breastfeeding and to dedicate afternoon for mine and baby’s nap time.

The household looks like a war zone. When Leevi was a baby I got quite neurotic about cleanliness. Now I don’t give a rat’s ass, and it shows. We have a cleaning lady coming once a month and every time after I promise myself I’ll clean sometime in between. And oops so goes another month and no one touched the hoover.

It is easier for me to adjust to mother-baby symbiosis this time. I have seen now that it doesn’t last forever and I want to enjoy it as long as it will. Only reason why it bothers me is that I cannot give as much attention to Leevi as I would like.

I have learned to take some time alone. When I have had a chance to spend some time alone, I haven’t felt as guilty about it as on the last round. After gym I feel so good that I don’t really care what kind of chaos there is at home for that 1.5h (usually it is of course totally fine). But I could still be better at taking my own time – sometimes close the door behind me at home and read a book for 30 minutes for example.

Some kind of hysteria is gone. “When has the baby bathed last time? I can’t remember. When have we sterilized the pacifiers or washed the toys? No idea… Don’t touch that, don’t put it in your mouth.”

And what hasn’t changed? Unfortunately stressing about baby’s growth, breastfeeding and the sleepless nights hasn’t changed. These two boys are like twins, except that Niilo’s allergies give some extra concern.

Me being very stubborn about breastfeeding hasn’t changed either. I hoped I could have been a bit more relaxed about it this time around.

Also overall stressing and perfectionism in certain things is still there in the back of my head. I would gladly be an easy-going mom, but I’m afraid that isn’t gonna happen. 😅

Leevi 3vee

Rakas esikoisemme on saavuttanut jo kolmen vuoden iän. Tämä vuosi on ollut hänen elämässään mullistava – ainoasta lapsesta tuli isoveli ja paikka perheen keskipisteenä on pitänyt jakaa.

Vuosi on tuntunut pitkältä ja Leevi on kasvanut sen aikana paljon, niin henkisesti kuin fyysisesti. Taaperosta on tullut iso poika, strategisin mitoin 14kg ja 95 senttimetriä. Mutta kuitenkin hän on edelleen niin kovin pieni ja (onneksi) tarvitsee meitä vanhempia vielä monessa käänteessä.

Leevistä on kasvanut ihana hassuttelija, jolta harvoin loppuu energia. Iltaisin saamme seurata Leevi-showta tanssiliikkeineen ja usein kuuntelemme hänen sulosointujaan. Leevin lempilauluja ovat iskän opettamat futishymnit, joita hän osaakin jo aikamoisen repertuaarin.

Leevi on sosiaalinen kaveri, mutta pitää suomalaiseen tapaan fyysistä etäisyyttä. Kivoimpia leikkejä on kavereiden kanssa juoksentelu, kaatuilu ja hassuttelu sekä autot. Niin, autot, niitä tämä herra rakastaa yli kaiken. Autoja, autoja, autoja, niitä ei koskaan voi olla liikaa. Leevi ei perusta kirjoista niin kovasti kuin äiti toivoisi, hänen lempilukemistaan ovat lelukatalogit… Mikä sen sijaan ilahduttaa tämän äidin mieltä on Leevin kiinnostus kokkailuun, hän toimii mielellään sous chefinä.

Luonteeltaan Leevi on herkkä, hän aistii muiden tunnetiloja ja menee helposti itse niihin mukaan. Hän pahoittaa mielensä herkästi, mutta ei onneksi ole pitkävihainen. Hän ei tykkää muiden lasten itkusta tai liiasta metelistä muutenkaan. Toisaalta Leevi on myös hyvin sisukas, jos hän jotakin haluaa, siirtää hän vaikka vuoria sen saadakseen.

Leevin lempiruokaa ovat puuro ja pasta. Muuten tämä vuosi on mennyt edellisiä nirsommissa merkeissä eikä ruoka ole maistunut entiseen tapaan. Herkut sen sijaan ovat, Leevi on päässyt jätskin ja kakun makuun…

Isoveljen rooliin Leevi on pujahtanut pikkuhiljaa. Aluksi hän oli hyvin välinpitämätön Niiloa kohtaan, nykyään jo yrittää hieman viihdyttääkin jos sille päälle sattuu ja huolehtii, että Niilolla pysyy lelut lähettyvillä ja masu täynnä.

Kuuluisa uhma on todellakin löytänyt myös meidän taloutemme, mutta onneksi Leevi yleensä uhmailee tilanteissa, joissa siihen on melko selkeä syy – väsyttää, nälättää, joku hoputtaa tai pitää tehdä jotain mitä ei huvita. Kyllähän sitä itsekin tulee käyttäydyttyä huonosti näissä tilanteissa harva se päivä, vaikka aikuisena minun pitäisi osata toimia paremmin.

Päiväsaikaan tätä duracellia on vaikea saada napattua kainaloon, mutta öisin hän tarvitsee paljon läheisyyttä ja turvaa. Viimeiset puoli vuotta Leevi on nukkunut enimmäkseen iskän kainalossa emmekä varsinaisesti ole pitäneet kiirettä siirtää häntä yksin nukkumaan. Taidamme olla liian laiskoja.

Leevi on jo tottunut reissaaja – hän yöpyy mielellään hotelleissa ja matkustaminen on aina yhtä jännittävää. Kieli vaihtuu lennosta suomen ja saksan välillä. Englantia on opeteltu telkkarin välityksellä ja tietysti meitä vanhempia kuunnellen, enää ei parane kuvitella, ettei Leevi ymmärtäisi mistä puhutaan. Leevin lempisarjoja tällä hetkellä ovat Pipsa Possu, Ryhmä Hau ja Chuggington, ja tietysti ikisuosikki Autot-elokuva.

Leevi on sekoitus isänsä hassuttelua ja häpeilemättömyyttä ja äitinsä herkkyyttä ja jääräpäisyttä. On oikeastaan hyvin vaikeaa pukea sanoiksi meidän ihanaa Leeviä – hänen persoonansa pitää kokea.

Onnea rakas Leevi! 💛

So the time flies and our big boy Leevi is already 3 years old.

Even a lot of things have changed, toddler has become a kid who can manage a lot of things almost by himself, some things don’t seem to change at all. Those are his love for cars and porridge.

This year really changed Leevi’s life, as he became big brother. He’s slowly getting used to his new role and the fact that there’s someone else sharing the attention.

Famous tantrum has reached our household too that’s for sure, but we all are managing it pretty alright. Leevi gets furious usually for a reason: if he is tired or hungry, someone tries to hurry him or doesn’t do what he wants. So basically the same reasons why I get mad. He is such a Duracell bunny during the day that it is difficult to get him to slow down, but at night he turns into a cuddly little bear, who doesn’t wanna sleep alone.

Leevi is such an amazing character, I can see both of us parents in him. He is so funny, goofy and brave like his father and sensitive, steamy and stubborn as his mother. It’s actually not easy to describe him at all, you need to experience it by yourself. 😅

Happy birthday dear Leevi! 💛

Perhe uneton

Tämä postaus on jatkoa edellisestä blogistani löytyvälle kirjoitukselle vauvavuoden unettomuudesta. Luin kirjoituksen uudestaan virkistääkseni tällä hetkellä hyvin hataraa muistiani siitä mikä meno Leevin kanssa on ollut. Samaistun tähän kahden ja puolen vuoden takaiseen postaukseen sataprosenttisesti, valitettavasti.

Niilo on alusta asti väännellyt ja itkeskellyt aamuyöt – viiden jälkeen viimeistään alkaa show, jonka perimmäistä tarkoitusta en ole vieläkään ymmärtänyt. Vuoroin olen uskonut sen olevan ilmavaivoja, refluksia tai vain haluttomuutta nukkua. Kunpa vauvat osaisivat puhua, koska minä en ainakaan tajua hölkäsen pöläystä tästä kommunikointimuodosta.

Nyt nuo muutamalla syömisellä ja varhaisaamun jumpalla selvityt yöt vaikuttavat kaukaiselta utopialta, melkein ideaalilta, verrattuna viime viikkojen tilanteeseen. Uusi normi on herätys tunnin välein alkuyöstä ja parinkymmenen minuutin välein loppuyön. Pohjanoteeraus (tähän mennessä) oli viime yö, jolloin en saanut Niiloa nukkumaan välillä 02-06. Siinä tuli muutamat turhautuneisuuden kyyneleet vuodatettua, voitte uskoa. Pidempiä päiväunia ei tämä kaveri ole koskaan nukkunut, paitsi välillä tissistä huikkaa ottaen, mutta nyt nuokin unet ovat menneet karmeaksi sähellykseksi. Että yritä siinä sit nukkua kun vauva nukkuu.

Ja jälleen kerran, kuten Leevin kanssa, olemme pohtineet päämme puhki, mikä h^*$*$&i mättää, kun yritämme tehdä kaiken niin kovasti oikein. Niilosta lähtee yöllä nykyään aivan karmea meteli, luulin ensin että mahaan tai kurkkuun sattuu allergioiden ja puklailun johdosta niin paljon. Mutta viime yönä vaikutti siltä, että kyseessä on vain tämän astetta temperamenttisemman kaverin tyytymättömyyshuuto, joka raikaa jos maitoa ei tule tissistä tarpeeksi nopeasti tai ei huvita enää maata paikallaan. Koska kun lopulta luovutimme ja iskimme valot päälle, oli kaveri yhtä hymyä…

Että mikäköhän siinä on, että kahden unta rakastavan ja (ennen) hyväunisen ihmisen lapsista tulee tällaisia levottomia duracell-pupuja, jotka eivät turhaan halua tuhlata aikaa nukkumiseen? Vai onko vika meidän nukkumistavoissamme (halusin kovasti luottaa siihen, että vauvan / lapsen lähellä pitäminen palkitsee, mutta ilmeisesti ei), minun maidossani (jonka haluan vakaasti uskoa olevan yhtä hyvää kuin kenen tahansa) vai sittenkin allergioissa (joita selvitellään torstaina lääkärin kanssa)?

Valittaa ei sais, kun on saanut kaksi ihanaa, maailman söpöintä lasta, mutta onhan tää nyt aivan perseestä…

Right now, I’m way too exhausted to translate the whole text. Again, we have created a baby who doesn’t know how to / want / or can’t sleep. You can read my text about Leevi’s baby year here. I don’t know, we don’t know, what we are doing wrong when we are so hard trying to do everything right. And don’t come saying it’ll get easier, because I know that that takes a looooong time in this family. I don’t want to complain, but oh yes, I do, because this is some f^#%#d up shit.

Katsaus Leevin kielenkehitykseen

Meidän isopieni Leevimme täyttää ihan kohta kolme vuotta! Tämän vuoden aikana on puheenkehitys ollut huimaa ja sitä on ollut hyvin mielenkiintoista seurata.

Kertauksena heille, jotka eivät vielä tiedä: perheemme on kolmikielinen – äidin kieli suomi, isän kieli saksa ja meidän keskenään puhumamme kieli englanti. Lisäksi Leevi käy vironkielistä päiväkotia. Luulisi vähemmästäkin aivojen ylikuumentuvan ja kielen menevän solmuun, mutta ehei, meidän poitsulle moinen tilanne ei näytä tuottavan päänvaivaa, vaan hän sumplii hienosti tässä viidakossa eikä puheenkehitys näytä viivästyneen yhtään.

Minä ja Wolfi puhumme Leeville vain omia kieliämme, eli englantia hänelle ei kukaan suoraan puhu. Uskoisin hänen sitä kuitenkin ymmärtävän, tai tiedänkin, koska hän saattaa joskus kääntää sanomisiamme tai liittyä keskusteluun. Leevi itse kuitenkin puhuu ainoastaan suomea ja saksaa. Viroakin uskon hänen ymmärtävän nyt kun hän on jo vuoden ollut vironkielisessä ryhmässä ja suurin osa muista lapsista on vironkielisiä.

Tällä hetkellä sanoisin, että suomi ja saksa kulkevat käsi kädessä – Leevi osaa muodostaa samanlaisia lauseita ja kertoa samoja asioita molemmilla kielillä. Toki on sanoja, joita hän kuulee enemmän joko minulta tai Wolfilta, eivätkä ne ehkä tule ensimmäisenä mieleen toisella kielellä. Varsinkin nyt kesän aikana Leevin suomen kieli on ottanut harppauksen, ja ymmärtääkseni myös saksan. Hän osaa jutella jo ihan iso pojan lailla ja esimerkiksi videopuhelut perheen kanssa alkavat sujumaan aina vain paremmin. Leevi on oppinut myös kertomaan saman asian kahdella kielellä – jos minä kerron hänelle jotakin suomeksi, menee hän kertomaan sen isälleen saksaksi. Mieletöntä!

Keväällä olin huolissani, että suomi jää jalkoihin. Niilon syntymisen myötä Wolfi luonnollisesti vietti Leevin kanssa enemmän aikaa kuin minä ja Leevi alkoi puhumaan minullekin melkein pelkästään saksaa. Hän kun tietää, että ymmärrän kuitenkin. Hetken asiaa kipuiltuani päätin tehdä pienen korjausliikkeen – aloin esittämään, etten ihan ymmärrä mitä Leevi minulle yrittää sanoa. Ja se toimi! Mielensä perukoilta hän kaiveli (näin sen ihan konkreettisesti 😅) suomenkielisiä sanoja ja sai asiansa sanottua äidinkielellään. Jo muutaman viikon kuluessa ero oli huima. Vaikka en aina jaksakaan kysellä “anteeksi en ihan ymmärtänyt”, niin nyt Leevi itsekin jo huomaa puhuneensa “väärää” kieltä. Välillä hänellä tosin menee hermo, puoleen ja toiseen, kun oikeat sanat eivät millään löydy ja toki silloin autamme parhaamme mukaan.

Hienoa on myös kuinka Leevi tietää kuka perheenjäsen tai kaveri puhuu mitäkin kieltä. Hän ei yritä puhua saksaa minun perheelleni eikä suomea Wolfin. Eräs päivä yksi uusi kaverini oli tulossa kylään, ja Leevi varmisti minulta etukäteen puhuuko tämä kaveri äidin kieltä. Hän pyytää TV-ohjelmia joko äidin kielellä, iskän kielellä tai joskun jopa iskän ja äidin kielellä eli englanniksi, riippuen mikä tänään sattuu miellyttämään. Netin ansiosta pystymme katsomaan samoja ohjelmia, esimerkiksi Pipsa Possua, Ryhmä Hau:ta ja Kaapoa eri kielillä.

Toki kielet menevät sekaisin ja nyt mukaan on löytänyt myös muutama vironkielinen sana (Leevi esimerkiksi laskee selkeästi virolaisittain 🙊), mutta en ole huolissani. Tiedän kuinka fiksu hän on ja hän kyllä erottaa kielet toisistaan, en halua ottaa asiasta turhaa stressiä enkä stressata Leeviä. Sitten kun on aika oppia lukemaan ja kirjoittamaan, voi tämä asia tuottaa enemmän harmaita hiuksia, mutta siihen on vielä hetki aikaa.

Our big small boy is going to be 3 years old very soon! This year his language skills have really developed a lot and it’s been a joy to watch (hear).

If you didn’t already know, our family is trilingual – I speak Finnish, Wolfi German and together we speak English. On top of that Leevi goes to Estonian kindergarten. You might think that the poor kid must be totally lost in this jungle of languages, but he is actually not. He seems to have no problem with it.

Me and Wolfi both speak only our own languages to Leevi, so no one actually speaks English to him. But I know he understands already some, as he is sometimes translating our conversations or taking part in them. But Leevi himself only speaks Finnish and German. I believe he also understands some Estonian by now as he’s been in the kindergarten already one year.

At the moment Leevi’s German and Finnish are quite on the same level I’d say – he can form similar sentences and he has similar vocabulary. Of course some words that he uses more with me or with Wolfi he might not know or remember with the other language. To me it seems like his language skills have developed a lot during summer – sentences are more complex and now he really can translate everything. He can chat on the phone with other family members and often he comes to say to me in Finnish “dad said this and that”. It’s really amazing!

This spring I got a bit worried about Leevi’s Finnish though. After Niilo was born Leevi was naturally spending more time with Wolfi and started to speak almost only German to me too. He knows that I understand anyway. But then I decided to pretend that I don’t understand him by asking him to repeat. After a few times he got the point and found the right words in Finnish. Now he notices himself if he uses “wrong” language and repeats the same in Finnish. Sometimes of course the right words are lost in both languages and it makes Leevi frustrated, but then we help him as much as we can.

It’s also cool how Leevi has already long known who speaks which language – mummi and ukki, and other Finnish family Finnish and German family German. He doesn’t even try another language with them. Leevi wants to watch the TV programmes according to his mood either in mom’s or dad’s language or mom’s and dad’s language aka English.

Of course the languages also mix, sometimes sentences are half Finnish and half German but I’m not worried. I know our boy is smart and he knows the difference between the languages. I don’t want to stress myself or Leevi, but trust that by speaking only our languages to him will make him learn both. Then when it’s time to learn to read and write it might become more challenging, but we still have a few years to go.

Ensitunnelmia kahden lapsen äitiydestä

“Kaksi menee siinä missä yksi”, tämän sanonnan lienee kuullut aika moni. Vaikka en ihan allekirjoitakaan tuota, niin näen siinä kyllä pointin. Olen huomannut asioiden lutviutuvan helpommin toisen lapsen kohdalla, ainakin näinä ensi kuukausina.

Sen sijaan voisi olla sanonta, “toinen menee vähän vasurilla”, tosin näin ei ehkä ole korrektia sanoa, varsinkaan jos perheen isä on vasenkätinen. Ja tokihan toisesta pidetään aivan yhtä hyvää huolta kuin ensimmäisestä, hieman vähemmän fanaattisesti vain. Varsinkin ensimmäisen kuuden viikon ajan tuntui, että vauva vaan tulee mukana ja kaikki huomio keskittyi esikoisen kipuiluun ainoan lapsen aseman menettämisestä. Vauva roikkui tississä lähes 24/7, mutta varsinainen haaste oli hän jonka olisi jo “pitänyt” oppia hieman itsenäisemmäksi.

Edelleen kolmen kuukauden iässä vauva sujahtaa helposti kantoreppuun ja on siinä enemmän tai vähemmän tyytyväinen samalla kun hoidat kaikenmaailman arkiset puuhat kokkauksesta vessakäynteihin. On vaikea enää ymmärtää mikä siinä esikoisen vauva-ajassa niin vaikeaa oli, tämähän on helppoa kuin heinänteko (jonka helppoudesta tai vaikeudesta minulla ei ole pienintäkään käsitystä), ainakin kun verrataan taaperoon. Vauva ei juokse karkuun, vauva ei väitä vastaan, vauvan kanssa ei tarvitse painia, eikä hänen jälkiään korjata ympäri huushollia. Jos väsyttää, isket vauvalle tissin suuhun ja itsellesi korvatulpat päähän ja suljet silmät – vauva ei karkaa sängystä tökkimään pistorasioita ja tyhjentämään kaappien sisältöjä. Ainoastaan silloin kun esikoinen satuttaa itsensä, tai jostakin muusta syystä kaipaa lohdutusta, huomaan etten taivukaan apuun yhtä helposti kuin ennen.

Esikoisen kanssa stressattiin kasvua (kuten myös tämän toisen, mutta ehkä hieman vähemmän), sterilisoitiin kaikki lattiasta kattoon, pohdittiin miten hänet saa siirrettyä pinnasänkyyn ja tavattiin tietoa kehityksestä “eikö se vieläkään käänny, milloin tulee ekat hampaat” jne. Toisen kanssa sterilisoin tutit kerran ennen ensimmäistä käyttöä, sen jälkeen homma jäi arjen jalkoihin, vaikka tutit ovat käyneet mm. esikoisen suussa. On opittu, että nukkuvan vauvan siirtely on hullun hommaa eikä moista kannata yrittääkään. Huomataan eräänä kauniina aamuna, että hei sehän hymyilee tai että kappas tyyppihän osaa jo kääntyä!

Vaikka meno on väsynyttä eikä haasteiltakaan ole vältytty ja välillä kaikki itkevät kuorossa, niin tunnen jotenkin niin sanotusti puhjenneeni kukkaan vauvan syntymän jälkeen. Kuopus sai minut tuntemaan itseni äidiksi, sillä tavalla kuin miltä kuvittelin äitiyden tuntuvan. Ennen hänen syntymäänsä olin jotenkin hukassa roolini kanssa. Tuntuu kuin toisen lapsen kohdalla kaikki olisi loksahtanut paikoilleen ja osaan olla eri tavalla äiti myös esikoiselle. Tunnen itseni vihdoin itsevarmaksi tässä roolissa ja olen ylpeä saadessani olla näiden ihanien lasten äiti.

“Two goes as well as one” is a Finnish (?) saying parents hear a lot. Even though I don’t fully agree with this, I see the point now. I’ve noticed that with second child things seem more relaxed than with the first, at least during these first months.

Instead the saying could go “the second one goes with left hand”, but I’m not sure if this is appropriate thing to say, especially when the dad is a leftie. And of course, we take as good care of the second as the first, just a little less fanatically. Especially the first six weeks felt like the baby just comes along, while we are attending attention seeking big brother, who was scared to lose his place. Baby was hanging on the boob 24/7, but the one really keeping us busy was the one who “should have” gotten already more independent.

Still at the age of three months the baby goes along in the carrier, more or less happy, while I do daily routines from cooking to going to toilet. It is difficult to see now why Leevi’s baby year seemed so challenging. Baby is so easy compared to a toddler. Baby doesn’t run away, baby doesn’t disagree, you don’t need to wrestle with him or clean the whole house after him. If I’m tired I simply lay down, put the boob in baby’s mouth and close my eyes. Baby doesn’t escape from the bed to stick his fingers in the power sockets or to empty all the closets. Only when Leevi hurts himself or otherwise needs hugs and kisses, I notice that two doesn’t go as well as one.

With the first one, we stressed about the growth, sterilized _everything_, wondered how on earth do you get the baby sleeping in his own bed and we constantly waiting for him to grow bigger. With the second one, I sterilized the pacifiers once before use Even they’ve been everywhere, for example in Leevi’s mouth. We have learnedthat moving a sleeping baby is madness and accepted he just needs to be close to someone. Weeks go by and one day you notice that the baby has learned to smile or turn without you stressing about it.

Even though we are tired and haven’t been able to avoid challenges, I feel like I’ve blossomed after getting a second child. Now I feel being a mother how I always imagined it to feel like. Before Niilo was born I was somehow lost in my new role. After he was born everything seemed to find its place and I’m better mother also to Leevi. Finally I feel confident to be a mother of these two wonderful boys.

Veljesrakkautta osa 1

Jo 2,5 kuukautta Niilon syntymästä! Aika menee hurjaa vauhtia eikä perässä pysy ollenkaan. Piti ihan kalenterista laskea kuinka monen viikon ikäinen Niilo nyt onkaan (esikoisen kanssa jokaista viikkoa juhlittiin erikseen) – 12 viikkoa!

Ensimmäinen kuukausi uuden pikkuveljen kanssa oli Leeville hieman haastava – hän oli melko välinpitämätön Niiloa kohtaa, mutta vaati aikuisen huomion kellon ympäri. Toki ihan ymmärrettävää, että hänen piti varmistaa asemansa meidän vanhempien silmissä. Ettemme vain olisi unohtaneet häntä. Mutta raskasta se oli, ei käy kieltäminen. En tiedä miten olisin pärjännyt nuo ensimmäset viikot yksin ja onneksi ei tarvinnutkaan. Sitten yhtäkkiä eräs kaunis päivä huomasimme Leevin keskittyneen leikkimään ihan yksinään. Ah, mikä helpotus, vaikka ei hän koskaan ole kovin kauaa ilman aikuisen seuraa viihtynyt. Mutta 15 minuuttiakin jo helpottaa.

Olin varsinkin aluksi hyvin varovainen puhuessani Leeville Niilosta, koska hänestä näki, ettei hän tykännyt veljen läsnäolosta. Vauvan itku sai hänet juoksemaan toiseen huoneeseen. En ole varma oliko lähestymistapani paras mahdollinen, sillä vauvan kasvaessa olen huomannut, että Leevi kyllä haluaa huomioida vauvaa, jos häneltä pyytää apua. Edelleen kuitenkin huomaan pitäväni pojat suurimmaksi osaksi erossa toisistaan, koska en halua koko ajan kieltää esikoista tai käskeä häntä varomaan. Toisaalta silloin kun veljekset ovat olleet lähekkäin on Leevi suurimmaksi osaksi ollut hyvin helläkätinen ja suloinen isoveli. Mutta mitään hoivaviettiä hänellä ei kyllä näytä olevan.

Kiusaa Leevi on tehnyt tuttia varastaen ja Niilon tavaroita heitellen, mutta yritämme jättää nämä mahdollisimman pienelle huomiolle. Toivottavasti hän ei jatkossakaan näe tarvetta tämän vakavammalle kiusanteolle. Suurimmaksi osaksihomma on kuitenkin luistanut ihan mallikkaasti – kahden aikuisen läsnäollessa.

Nyt alkaakin sitten jännät ajat, kun Wolfi menee takaisin töihin ja minun täytyy selvitä edes muutamia tunteja päivästä näiden kahden kanssa yksin. Ensimmäinen viikko alkoi tositoimissa Leevin ollessa flunssassa, mutta olemme vielä kaikki hengissä ja hermotkin suurinpiirtein kasassa. Saa nähdä mitä tästä viikosta tulee, jos Leevi ei pääse ollenkaan hoitoon. Huomenna tavoitteeni on päästä poikien kanssa omaa takapihaa pidemmälle!

Time is flying and Niilo is already 12 weeks old (I had to count from the calendar, I had no idea 😅).

The first month was a bit tough with Leevi as he had to confirm he’s place in the family by seeking 24/7 attention. He really kept one of us busy all the time, and often it felt like the baby just went there on the side.

Then one day we realised that Leevi had been playing by himself for some minutes and from that moment things started to get a bit easier. Leevi never seemed exactly jealous about Niilo, more annoyed by the noise mostly. In the beginning he’d always go upstairs in his room when Niilo was crying. I deliberately have kept the boys more apart even I’m not sure if this is the best approach. It just seems easier to me not to be always telling Leevi how he should be careful and so on. In the beginning I tried to avoid mentioning Niilo too much, trying to keep Leevi’s life as much the same as it was before. But now when he is getting used to the new family member I’m more honestly telling him that I can’t do something right now, because I need to feed Niilo for example. You can see from Leevi’s face that he is not happy with the answer but he doesn’t say anything. So so far things have gone pretty good as long as someone’s keeping Leevi busy.

But now the real deal starts when Wolfi went back to work. This week has so far been a little bit more hardcore than I wished as Leevi has yet another cold and he cannot go to kindergarten. So far we are still all alive and somewhat sane.

Ensimmäinen vuorokausi kotona

Pääsimme vauvan kanssa eilen sairaalasta kotiin – jouduimme viettämään sairaalassa muutaman lisäyön Niilon alhaisen verensokerin vuoksi.

Ensimmäinen vuorokausi on mennyt yllättävän leppoisasti. Leevi on ottanut tulokkaan vastaan ihanasti: hän huolehtii missä pikkuveli on ja että äiti antaa pikkuveljelle tarpeeksi ruokaa. Eilen illalla ilmassa oli kyllä äkkipikaisuutta ja huomionhakuisuutta, jotka osaksi varmasti johtuivat viime päivien normaaliakin epämääräisemmistä unista. Vanhempani ovat olleet täällä kylässä ja Leevi onkin saanut heiltä paljon huomiota, mikä lienee eduksi tässä tilanteessa. Olen myös iloinen, ettei Leevin suhtautuminen minua kohtaan vaikuta muuttuneen, vaikka olimmekin erossa huomattavasti enemmän kuin koskaan aiemmin. Yö meni odotetulla tavalla eli levottomasti, ja päätimmekin nyt aluksi nukkua eri huoneissa – minä vauvan kanssa vierashuoneessa, Wolfi ja Leevi makuuhuoneessa. Toivottavasti ainakin Leevin unet kuitenkin pian rauhoittuvat hieman, että päästäisiin kaikki samaan petiin.

Itse olen ollut erinomaisella päällä kotiintulon johdosta – 5 päivää sairaalassa oli enemmän kuin tarpeeksi. Myös vauva on ollut suht tyytyväisen oloinen. Itseäni lähinnä huvittaa, kuinka tehokkaasti asiat ovat päässeet parissa vuodessa unohtumaan – mihin vauva laitetaan, jos hänet pitää laskea käsistä, miten vauvan saa nukkumaan ilman tissinukutusta, kuuluuko vauvan olla näin uninen jne.

Mummi ja ukki lähtivät tänään kotiin ja odotan jännityksellä pääsemmekö johonkin rytmiin kiinni ensi viikolla. Eilen ja tänään Leevi nukkui aivan liian myöhäiset päiväunet, joten yöunillekin ollaan menty tavallista myöhemmin. Lisäksi kellojen siirto toi oman lisänsä haasteeseen. Onneksi seuraavien viikkojen aikana aikataulut eivät ole niin justiinsa, kun Wolfikin on kotona.

First 24 hours at home with baby have been surprisingly chill – I was expecting more chaos. Leevi has welcomed his brother very well: he is taking care that Niilo has enough to drink and gives kisses to the baby. My parents were here which allowed more attention to Leevi, certainly a good thing in this situation. I’m also glad that Leevi’s attitude towards me doesn’t seem too different to pre-hospital, even I was away from home 5 days. Night was as restless as anyone knowing our history could expect, so we decided that it’s better to sleep in separate rooms for now. Hopefully at least Leevi’s sleep will improve soon that much that we could all sleep in our family bed.

I’ve been on very good mood since yesterday, tired of course, but very grateful and happy to be home with my awesome family. Also the baby has been pretty satisfied. I’m pretty amused though how quickly one can forget things, I don’t seem to remember where you’re supposed to put the baby if you need your hands free, is the baby supposed be so sleepy, is there another way to make baby sleep than breastfeeding and so on.

My parents left today and I’m anxious to see how next week will be – can we manage to keep some kind of schedule, how terrible will the nights be… Luckily Wolfi is home with us for the next weeks so there’s no need for strict timetable.