Veljesrakkautta osa 1

Jo 2,5 kuukautta Niilon syntymästä! Aika menee hurjaa vauhtia eikä perässä pysy ollenkaan. Piti ihan kalenterista laskea kuinka monen viikon ikäinen Niilo nyt onkaan (esikoisen kanssa jokaista viikkoa juhlittiin erikseen) – 12 viikkoa!

Ensimmäinen kuukausi uuden pikkuveljen kanssa oli Leeville hieman haastava – hän oli melko välinpitämätön Niiloa kohtaa, mutta vaati aikuisen huomion kellon ympäri. Toki ihan ymmärrettävää, että hänen piti varmistaa asemansa meidän vanhempien silmissä. Ettemme vain olisi unohtaneet häntä. Mutta raskasta se oli, ei käy kieltäminen. En tiedä miten olisin pärjännyt nuo ensimmäset viikot yksin ja onneksi ei tarvinnutkaan. Sitten yhtäkkiä eräs kaunis päivä huomasimme Leevin keskittyneen leikkimään ihan yksinään. Ah, mikä helpotus, vaikka ei hän koskaan ole kovin kauaa ilman aikuisen seuraa viihtynyt. Mutta 15 minuuttiakin jo helpottaa.

Olin varsinkin aluksi hyvin varovainen puhuessani Leeville Niilosta, koska hänestä näki, ettei hän tykännyt veljen läsnäolosta. Vauvan itku sai hänet juoksemaan toiseen huoneeseen. En ole varma oliko lähestymistapani paras mahdollinen, sillä vauvan kasvaessa olen huomannut, että Leevi kyllä haluaa huomioida vauvaa, jos häneltä pyytää apua. Edelleen kuitenkin huomaan pitäväni pojat suurimmaksi osaksi erossa toisistaan, koska en halua koko ajan kieltää esikoista tai käskeä häntä varomaan. Toisaalta silloin kun veljekset ovat olleet lähekkäin on Leevi suurimmaksi osaksi ollut hyvin helläkätinen ja suloinen isoveli. Mutta mitään hoivaviettiä hänellä ei kyllä näytä olevan.

Kiusaa Leevi on tehnyt tuttia varastaen ja Niilon tavaroita heitellen, mutta yritämme jättää nämä mahdollisimman pienelle huomiolle. Toivottavasti hän ei jatkossakaan näe tarvetta tämän vakavammalle kiusanteolle. Suurimmaksi osaksihomma on kuitenkin luistanut ihan mallikkaasti – kahden aikuisen läsnäollessa.

Nyt alkaakin sitten jännät ajat, kun Wolfi menee takaisin töihin ja minun täytyy selvitä edes muutamia tunteja päivästä näiden kahden kanssa yksin. Ensimmäinen viikko alkoi tositoimissa Leevin ollessa flunssassa, mutta olemme vielä kaikki hengissä ja hermotkin suurinpiirtein kasassa. Saa nähdä mitä tästä viikosta tulee, jos Leevi ei pääse ollenkaan hoitoon. Huomenna tavoitteeni on päästä poikien kanssa omaa takapihaa pidemmälle!

Time is flying and Niilo is already 12 weeks old (I had to count from the calendar, I had no idea 😅).

The first month was a bit tough with Leevi as he had to confirm he’s place in the family by seeking 24/7 attention. He really kept one of us busy all the time, and often it felt like the baby just went there on the side.

Then one day we realised that Leevi had been playing by himself for some minutes and from that moment things started to get a bit easier. Leevi never seemed exactly jealous about Niilo, more annoyed by the noise mostly. In the beginning he’d always go upstairs in his room when Niilo was crying. I deliberately have kept the boys more apart even I’m not sure if this is the best approach. It just seems easier to me not to be always telling Leevi how he should be careful and so on. In the beginning I tried to avoid mentioning Niilo too much, trying to keep Leevi’s life as much the same as it was before. But now when he is getting used to the new family member I’m more honestly telling him that I can’t do something right now, because I need to feed Niilo for example. You can see from Leevi’s face that he is not happy with the answer but he doesn’t say anything. So so far things have gone pretty good as long as someone’s keeping Leevi busy.

But now the real deal starts when Wolfi went back to work. This week has so far been a little bit more hardcore than I wished as Leevi has yet another cold and he cannot go to kindergarten. So far we are still all alive and somewhat sane.

Advertisements

Ensimmäinen vuorokausi kotona

Pääsimme vauvan kanssa eilen sairaalasta kotiin – jouduimme viettämään sairaalassa muutaman lisäyön Niilon alhaisen verensokerin vuoksi.

Ensimmäinen vuorokausi on mennyt yllättävän leppoisasti. Leevi on ottanut tulokkaan vastaan ihanasti: hän huolehtii missä pikkuveli on ja että äiti antaa pikkuveljelle tarpeeksi ruokaa. Eilen illalla ilmassa oli kyllä äkkipikaisuutta ja huomionhakuisuutta, jotka osaksi varmasti johtuivat viime päivien normaaliakin epämääräisemmistä unista. Vanhempani ovat olleet täällä kylässä ja Leevi onkin saanut heiltä paljon huomiota, mikä lienee eduksi tässä tilanteessa. Olen myös iloinen, ettei Leevin suhtautuminen minua kohtaan vaikuta muuttuneen, vaikka olimmekin erossa huomattavasti enemmän kuin koskaan aiemmin. Yö meni odotetulla tavalla eli levottomasti, ja päätimmekin nyt aluksi nukkua eri huoneissa – minä vauvan kanssa vierashuoneessa, Wolfi ja Leevi makuuhuoneessa. Toivottavasti ainakin Leevin unet kuitenkin pian rauhoittuvat hieman, että päästäisiin kaikki samaan petiin.

Itse olen ollut erinomaisella päällä kotiintulon johdosta – 5 päivää sairaalassa oli enemmän kuin tarpeeksi. Myös vauva on ollut suht tyytyväisen oloinen. Itseäni lähinnä huvittaa, kuinka tehokkaasti asiat ovat päässeet parissa vuodessa unohtumaan – mihin vauva laitetaan, jos hänet pitää laskea käsistä, miten vauvan saa nukkumaan ilman tissinukutusta, kuuluuko vauvan olla näin uninen jne.

Mummi ja ukki lähtivät tänään kotiin ja odotan jännityksellä pääsemmekö johonkin rytmiin kiinni ensi viikolla. Eilen ja tänään Leevi nukkui aivan liian myöhäiset päiväunet, joten yöunillekin ollaan menty tavallista myöhemmin. Lisäksi kellojen siirto toi oman lisänsä haasteeseen. Onneksi seuraavien viikkojen aikana aikataulut eivät ole niin justiinsa, kun Wolfikin on kotona.

First 24 hours at home with baby have been surprisingly chill – I was expecting more chaos. Leevi has welcomed his brother very well: he is taking care that Niilo has enough to drink and gives kisses to the baby. My parents were here which allowed more attention to Leevi, certainly a good thing in this situation. I’m also glad that Leevi’s attitude towards me doesn’t seem too different to pre-hospital, even I was away from home 5 days. Night was as restless as anyone knowing our history could expect, so we decided that it’s better to sleep in separate rooms for now. Hopefully at least Leevi’s sleep will improve soon that much that we could all sleep in our family bed.

I’ve been on very good mood since yesterday, tired of course, but very grateful and happy to be home with my awesome family. Also the baby has been pretty satisfied. I’m pretty amused though how quickly one can forget things, I don’t seem to remember where you’re supposed to put the baby if you need your hands free, is the baby supposed be so sleepy, is there another way to make baby sleep than breastfeeding and so on.

My parents left today and I’m anxious to see how next week will be – can we manage to keep some kind of schedule, how terrible will the nights be… Luckily Wolfi is home with us for the next weeks so there’s no need for strict timetable.

Toisen lapsen syntymään liittyviä pelkoja

Alkusanat: Tästä lähtien voi olla, että blogin puolella eletään jonkinmoisessa vauvakuplassa, joten pahoittelut niille keitä moinen ei kiinnosta.

Raskaus lähenee loppuaan, maksimissaan noin 6 viikkoa ja meidän pikkuveli on toivottavasti turvallisesti masun tällä puolella. Raskauden aikana mielessä on käynyt monen monta ajatusta, toivetta ja pelkoakin, vaikka onneksi raskauden suhteen kaikki on mennyt oikein mainiosti. Pelot liittyvät lähinnä muuttuvaan arkeen, joka mielenkiintoista mutta totta, jännittää tällä kertaa enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Luultavasti siksi, että nyt on edes jotain hajua siitä mitä tuleman oikeasti pitää.

Juuri tällä hetkellä olo on kuitenkin varma ja melko rauhallinenkin, mutta mieliala tässä(kin) asiassa vaihtelee melkein päivittäin. Eniten olen jännittänyt tietysti unien puolesta – nukunko enää silmäystäkään, miten ihmeessä jaksan. Tämän tutun pelon lisäksi olen raskauden aikana joko hormonien ansiosta tai jostakin muusta syystä kiintynyt esikoiseen vielä enemmän kuin kuvittelin koskaan olevan mahdollista, ja ajoittain olen pelännyt vauvan tulon häiritsevän tätä symbioosia ja jättävän tulevan isoveljen ja minun välille pysyvän kuilun. Varmasti suhteemme muuttuu, mutta ehkä se ei ole ainoastaan huono asia, näin olen pyrkinyt järkeilemään. En joka tapauksessa haluaisi kasvattaa ihmistä, joka kokee olevansa maailman napa ja joka ei osaa jakaa omastaan. Sisaruksen kanssa nämä asiat tulevat selväksi melko automaattisesti. Itselläni on 2 vuotta nuorempi veli, enkä tietääkseni kanna mitään traumoja tai kaunaa asiasta, vaan olen ehdottomasti kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa hänen kanssaan. Miksi siis pelkään omien lapsieni puolesta?

En osaa kuvitella kuinka voisi olla mahdollista rakastaa ketään muuta yhtä paljon kuin rakastan esikoistani. Mitä jos en tunne samoin toista lasta kohtaan? Pelkään, etten pysty kohtelemaan lapsiani tasa-arvoisesti enkä antamaan uudelle tulokkaalle samaa huomiota ja rakkautta kuin Leevi on saanut. Eli tunteet ovat todellakin ristiriidassa – toisaalta tunnen huonoa omaatuntoa isoveljen, toisaalta pikkuveljen puolesta. Jo nyt. Huono omatunto, tuo joka äidin ikuinen riesa.

Minun täytyy myöntää, että myös tässä raskaudessa, kuten Leeviä odottaessani, minun on vaikea luoda mitään maagista yhteyttä sisälläni kasvavaan vauvaan. Se vaivaa jonkun verran, koska Leevin kanssa sen yhteyden löytyminen kesti kauan ja toivoisin kovasti koko perheen puolesta, etten kipuilisi asian kanssa niin paljon tällä kertaa. Kuitenkaan huoli esikoisen saamasta huomiosta ei varsinaisesti auta asiaa… Olen yrittänyt pistää tämän, ehkä jopa innottomuudeksi kutsutun mielentilan, perusluonteeni piikkiin – olen hidas innostumaan ja melkoinen pessimisti, joten haluan nähdä vauvan sylissäni ennen kuin alan hihkumaan. Ja silloinkaan hihkuminen tuskin näkyy ulospäin.

Pelkään hieman myös synnytystä, vaikka en millään haluaisi myöntää sitä. Pelkään, kuten monet muutkin odottavat äidit, että jotain menee perustavanlaatuisesti vikaan. Mutta sen lisäksi pelkään myös, että kaikki menee aivan samalla lailla kuin viimeksi. Vaikka ensimmäisellä kerralla lopputulos oli toivottu ja onnellinen, matka sinne ei mennyt millään aspektilla toivomusteni mukaan. Minua jännittää, osaanko koskaan päästää tästä katkeruuden siemenestä irti, jos sama kaava toistuu uudelleen. Vaikka kroppani ja fiilikseni sanoo, että näin tulee käymään, faktatiedon valossa identtinen synnytyskokemus lienee hyvin harvinainen. Minun kroppani on se sama (paitsi ettei sekään ole), mutta kaikki muu vauvasta sairaalaan, sen henkilökuntaan ja kulttuuriin on eri. Raskaus vaan on niin samanlainen, että näitä kahta on hyvin vaikea olla vertaamatta…

Jutellessani asiasta vertaistuen kanssa olen kuitenkin huomannut, etteivät nämä toisen lapsen saamiseen liittyvät ajatukset ole vain omasta päästäni temmattuja vaan melko yleisiä. Ehkäpä siitä syystä olen hieman rauhallisempi nyt, kiitos taas vertaistuki!

***

From now on you might as well call this blog “baby blog”, so if such nonsense doesn’t belong to your interests, you might wanna change the channel…

My second pregnancy is soon coming to an end, and hopefully within the next 6 weeks we can joyfully welcome the little brother to this world. During this pregnancy I’ve had some concerns and fears that weren’t there in the first one, even luckily also this pregnancy has been very easy maintenance. My concerns are mostly about things after pregnancy, the everyday life that will be shaken, and funnily enough I’m much more scared than last time. Probably because I know what’s coming.

Right now I’m in a good place, I’ve managed to move most of the fears to the back of my brain, but as in all things also in this one my mind can change in a second. First and foremost I’ve been scared of sleeping, or not sleeping to be exact. I cannot imagine how we will survive another baby “year” like Leevi’s. So I just tell myself it won’t be the same, haha. My second biggest concern has been how a little brother, new baby, will change mine and Leevi’s relationship, that’s finally become so tight and loving as it should have been since beginning. I’m afraid we’ll have a permanent gap between us… But I’m trying to think with common sense – anyway I wouldn’t want my child to become a person who thinks they are the center of the world and don’t know how to share. With siblings these things become quite obvious automatically. And I have a little brother, just 2 years younger, and I never felt any trauma or bitterness about it, I loved to grow up with him. So why am I so afraid for my own children?

I cannot imagine loving someone as much as I love my first child – what if I don’t feel the same with the second one? I’m afraid I won’t be able to treat them equally, to give the second one all the same attention, care and love that I’ve given Leevi. My feelings are totally mixed – on the other hand I feel guilty for Leevi, and at the same time for the little brother. Oh guilt, that every mother’s burden.

I have to admit that also in this pregnancy, like in the first one, it has been difficult for me to create some magical connection with the baby. It bothers me a bit, as with Leevi forming that connection took a long time and I really wish, for the sake of the whole family that this time would be easier. At the same time, worrying about giving enough attention to Leevi does not really help. I have tried to count this, perhaps one could call it unexcitement, on my personality – I’m usually getting enthusiastic slowly and I am quite a pessimist, so I want to actually have the baby in my arms before celebrating.

Even though it is hard for me to admit, I am a little bit scared of the labor too. I’m afraid, like many other moms-to-be, that something goes terribly wrong. I’m also afraid that everything goes exactly like last time, because even though the result was happy, the way there went completely against all my wishes. I’m afraid that if that happens again, I won’t be able to let go of the bitterness. Even though my body and mind tell me that it will be the same again, my brain says it almost never is. My body is the only thing that is (almost) the same as last time, everything else is different. Just that the pregnancy seems so identical to the first one…

I’ve talked with some other moms about these fears about having a second child, and as per usual, I am not the only one with concerns. That has helped to ease my mind – when I hear that someone was afraid of the same things and everything still went fine. And no one was permanently traumatized. 

Miten teillä nukutaan?

Kuten monet jo tietävät meillä on nukuttu viimeiset lähes 2,5 vuotta melko surkeasti. Taaperomme ei ole koskaan ollut täysien öiden nukkuja, vaan hyvin levoton heräilijä. Olemme yrittäneet pohtia syytä heräilyyn ja kokeilleet kaikenlaisia nukkumisjärjestelyjä, ja olen purkanut tuntojani tilanteesta ainakin tässä tekstissä. Optimistisina ajattelimme vielä syksyllä, että kyllä me kaikki varmaan jo nukumme paremmin ennen kuin pikkuveli saapuu.

Mitään shokkimuutosta ei tilanteeseen kuitenkaan ole tullut, mutta jostakin syystä koemme heräilyt kuitenkin nykyään hieman helpompina kuin ennen. Ehkä olemme vain vihdoin hyväksyneet tilanteen. Ehkä elimistömme ovat tottuneet. Ehkä herätyksiä on hieman vähemmän. Tai ehkä syynä on se, että saamme ainakin itse nukkua missä haluamme eli yhdessä, omassa sängyssämme.

Olemme onnellisessa asemassa siinä, että meillä on iso talo ja paljon tilaa toteuttaa villimpiäkin nukkumisjärjestelyjä. Olisimme varmasti päätyneet koko perheen perhepetiin aiemminkin, mutta vielä puolisen vuotta sitten Leevi oli entistä levottomampi nukkuessaan meidän molempien kanssa. Joten nukuimme pitkään niin, että yksi aikuinen nukkui omillaan ja yksi Leevin kanssa. Ostimme sitä varten Leevin huoneeseen jopa 120cm leveän runkopatjan. Kuitenkin molempien vanhempien toiveena oli päästä nukkumaan omaan sänkyyn – runkopatja on liian pehmeä isommalle ihmiselle ja oma sänky on aina oma sänky.

Marraskuussa lomaillessamme nukuimme kaikki samassa pedissä ja se tuntui vihdoin toimivan edes jollain tasolla, vaikka monoa tulikin aina välillä jomman kumman nassuun. Homma kuitenkin sujui niin, että päätimme heittää viimeisetkin “taaperon kuuluisi kyllä nukkua jo omassa sängyssään “-mietteet nurkkaan ja nukkua koko perhe meidän vanhempien sängyssä myös täällä kotona. Ja näin olemme nyt menneet sen pari kuukautta. Välillä yöt ovat olleet hyvinkin rauhallisia, verrattuna siihen mihin olemme joutuneet tottumaan. Mutta edelleen kipeäksi tullessaan ja muista, tuntemattomista syistä, Leevi on usein levoton. Silti koemme tämän parhaaksi vaihtoehdoksi, emmekä ole edes haaveilleet Leevin siirtymisestä omaan huoneeseen ennen vauvan tuloa.

Jotta kaikilla olisi mahdollisimman paljon tilaa nukkua, päätimme rakentaa makuuhuoneeseemme yhden valtavan perhepedin – liitimme yhteen oman 180cm sänkymme, Leevin runkopatjan ja vauvan pinnasängyn. Tilaa on nyt siis huikeat 380cm 😂 Katsotaan kuinka kauan tämä järjestely toimii vai toimiiko se. Onneksi makuuhuoneemme on niin suuri ja hassun mallinen, että moinen järjestely sopii tänne. Ja vielä on vierashuoneen parisänky, jos jonkun on päästävä evakkoon. Tosin nyt kun olen niin tottunut tähän koko perheen pesimiseen, en osaa enää kuvitellakaan eri puolilla kämppää nukkumista.

Minkälaisia nukkumisjärjestelyjä teidän perheessänne on toteutettu?

As some of you know, our sleeping has been rather challenging for the past 2,5 years, I have been writing about the situation at least in this post. We were optimistically hoping for a change before the baby comes, but now it seems like it won’t be happening and we’ve finally somewhat accepted the situation.

We’ve tried almost everything and luckily we have a big house where to test even the weirdest sleeping arrangements. Last autumn we bought Leevi a big, 120cm wide bed in the hope that he would sleep less restless if he had more space. Well that didn’t help, but at least then one of us could go and sleep next to him.

We both still would have preferred sleeping in our own bed and after our holidays in Majorca we decided to forget about any hopes and wishes to get Leevi sleeping by himself before the baby arrives – and take him between us in our bed. We had tried this before, but it seemed to make Leevi even more restless – now after a few nights we all got more or less used to it.

So we’ve been all sleeping in same bed since December now, and this seems to be the best solution. There’s still lots of waking up, but there’s been some improvement too. If nowhere else then at least in our attitudes towards this situation. Somehow it helps when we get to sleep where we want, which is together in our own bed. As the baby is arriving in only some weeks we had to figure out how we’ll all safely fit here. So we combined our bed, Leevi’s bed and the baby crib into a 380cm wide family bed. I would have never imagined sleeping in bed like this, but now it seems like the most natural thing to do for our family. Let’s see how this works when the baby is here.

So tell me, how is your family sleeping?

Reissussa: Teneriffan Costa Adeje

Vietimme aurinkoisen talviloman Teneriffalla. Tämä oli jo toinen Kanarian-reissumme tällä porukalla ja täytyy myöntää, että alan pikkuhiljaa ymmärtää alueen viehätystä. Taaperon kanssa valmis pakettimatka lapsiystävällisessä (tai jopa lapsille suunnatussa) hotellissa on helppo vaihtoehto. Mitä enemmän turvallista ohjelmaa, sen rentouttavampi loma. Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut koskaan ajattelevani, että hyvän loman ainekset ovat puolihoidossa ja lapsiperheille suunnittelussa hotellissa.

Sekä viime vuonna valitsemamme kohde Playa Blancan Flamingo Beach-hotelli Lanzarotella, että tämänvuotinen GF Isabel Teneriffan Costa Adejella olivat oivallisia valintoja tarpeisiimme. Molemmat hotellit olivat siistejä, kotoisia suuresta koostaan huolimatta, hyvällä paikalla ja täynnä aktiviteetteja. Edullisia nämä täyden palvelun majoituslaitokset eivät kuitenkaan ole, mutta jos (löhö)lomalle ollaan menossa, sijoitan mielelläni mukavuuteen. Varsinkin pienen lapsen kanssa. Myös itse kohteet olivat sieltä viehättävämmästä päästä, jos nyt tällaista adjektiivia voi Kanarian saarten turistikylistä käyttää.

Varasimme matkan Aurinko.ee:n kautta, joka on siis Aurinkomatkojen virolainen sisaryhtiö. Näin pääsimme kohteeseen suoraan omalta kotikentältä, joka Mallorcan reissun vaihtojen ja lentokenttähotellissa yöpymisten jälkeen oli oikein tervetullutta. Palvelu sujui mainiosti, vaikka matkaopas olikin yllättynyt näin kansainvälisistä asiakkaista. Kuuden tunnin lennot menivät Leevin kanssa melko sutjakasti – oman kokemukseni mukaan näyttää siltä, että vaikein matkustusikä 1-2v. on nyt ohitettu, juhuu!

Hotellimme oli todellinen lapsiperheen unelma, jota voin suositella kelle tahansa pienten lasten kanssa matkustavalle. GF Isabel on rakennettu muistuttamaan kanarialaista kylää ja vaikka toteutus on melko teemapuistomainen on alue silti viihtyisä. Ja mikä tärkeintä, siellä on kilometrikaupalla turvallista, autotonta tilaa lapsille juosta. Huoneemme oli tilava kaksio keittiöllä ja valtavalla parvekeella. Suuret parvekkeet ja terassit näyttivätkin kuuluvan lähes jokaiseen huoneistoon. Hotellin alueella on ravintoloiden, minimarketin ja baarien lisäksi kaksi sisä- ja kaksi ulkoleikkipaikkaa sekä kolme lämmitettyä allasta, joista yksi on pyhitetty kokonaan lapsille ja toisissakin oli lapsille sopivan matala kohta. Kaiken tämän lisäksi aulassa oli viihdykettä, jotta lapset jaksavat odottaa sisäänkirjautumista. Joka ilta järjestettiin minidisko, josta meidän taaperomme piti kovasti, ja joka päivä toimi myös lastenkerho, jonne yli 3-vuotiaan voi jättää ilman vanhempia puuhailemaan. (Hieman kateellisena katselin isompien lasten vanhempia, jotka lekottelivat keskenään altaalla lasten osallistuessa aarteen etsintään. Ehkä mekin joskus sitten….) Hotellin puolihoito piti meidät hyvässä lihassa, joten montaakaan syytä hotellista poistumiselle ei ollut.

Costa Adeje itsessään on ihan kelpo turistikylä, jossa parasta on leveä ja pitkä, autoton rantabulevardi leikkipuistoineen ja itse ranta, joka syvenee melko hitaasti. Hiekka on hienonhienoa mustaa laavakivihiekkaa. Vaikka sää suosikin meitä, merivesi oli näin helmikuun alussa hyytävää, joten tyydyimme rakentelemaan (ja tuhoamaan) hiekkalinnoja. Costa Adejessa ei ole montaakaan korkeaa rakennusta, mikä miellyttää minun silmääni huomattavasti enemmän kuin megakokoiset hotellikompleksit. Kuulin, että Adejella olisi hieman poshimpi maine, mutta ei se ainakaan häiritsevällä tavalla näkynyt missään. Vastaantulevat turistit olivat lähinnä lapsiperheitä tai vanhempia ihmisiä, bileporukat ovat löytäneet paikkansa jostakin muualta, mikä tietysti sopi meille. Emme puolihoidon vuoksi tutustuneet ravintolatarjontaan kovinkaan syvällisesti, mutta voin ehdottomasti suositella Buenavidan vegaaniravintolaa. Vaikka sijainti autionoloisen ostarin sisäpihalla ei todellakaan ole viehättävimmästä päästä, ovat palvelu, ruoka ja smoothiet visiitin arvoisia.

Hotellissa “loikoilun” ja rantabulevardilla juoksentelun lisäksi teimme kaksi omatoimiretkeä – bussilla viereiseen Los Cristianosiin ja vuokra-autolla saaren pääkaupunkiin Santa Cruziin. Nämä toivat kivaa vaihtelua, vaikka en kumpaakaan kuvailisi varsinaiseksi must see-kohteeksi. Los Cristianos oli pikaisella katsauksella räjähtäneen näköinen ja ruuhkainen, Playa de las Teresitas tosin on kaunis ranta. Söimme myös erinomaisen lounaan Habibi-ravintolassa. Santa Cruzista löytyy shoppailumahdollisuuksia ja muutama kaunis rakennus, mutta suurelta osin se on aika ruma kaupunki. Kauppahalli Mercado Municipal Nuestra Senora de Africa oli näkemisen arvoinen ja sieltä löytyi myös kelpo leikkipaikka.

Costa Adejen lähellä sijaitsee myös useampi vesi- ja eläinpuisto, jotka jäivät tällä kertaa kokeilematta. Päiväretkimahdollisuuksiakin löytyy vuoristoretkistä La Gomera-saaren visiittiin, joten kaksikin viikkoa hurahtaisi täällä varmasti nopeasti. Uskon, että saatamme hyvinkin vielä palata Teneriffalle, ehkäpä jopa samaan kohteeseen. Keski-ikäistymistä havaitavissa?

Onnistuneesta lomasta huolimatta olen iloinen kotiinpaluusta – pääsen taas vegaanipatojeni ääreen ja kohta saattaisi olla ajankohtaista valmistella erään pienen herran tuloakin. 😍

We spent sunny winter holiday (nr. 2) in Tenerife. This was already our second Canaria trip together, and I have to say I’m starting to understand the appeal of this area. With a small child it is just so easy choice to go on a ready package trip to child-friendly hotel. The more there’s safe activities, the more relaxing holiday it’ll be for the whole family. I can’t believe it’s me saying this – family hotel in Canary Islands was close to a nightmare only some years ago.

We’ve managed to find amazing hotels on both of our trips to Canary Islands. Last year we spent a week in Flamingo Beach hotel in Lanzarote’s Playa Blanca and this year we chose GF Isabel in Tenerife’s Costa Adeje. Both hotels have very good location, they’ve had excellent service and tons of activities (many pools, kids’ club, fitness, evening program….), and they manage to be cozy even they are very big hotels. Cheap these full-service hotels are definitely not, but if I’m going on a holiday where I wanna relax, I’m ready to pay a bit extra. Also both towns were pretty alright, being tourist villages and all.

We booked first time from an Estonian travel company, Aurinko, which gave us the advantage to travel with straight flights from Tallinn. What a nice change to our Mallorca trip where we spent 24 hours travelling, if you count the nights in Berlin airport hotel. I was a bit concerned about the 6 hour flight, but both ways it went somewhat painless. It seems like the most difficult time to fly with a small child is between 1 to 2 years, and with Leevi we’ve now passed it, wohoo!

Our hotel was really a dream come true for a family with small children. GF Isabel is built to resemble a traditional Canarian village, and even it does have a bit of a kitschy theme-park feeling it’s still very cozy, and most importantly there’s loads of car-free space for a toddler to run around. Our room, one bedroom apartment, was spacious and came with a kitchen and huge balcony. Big balconies and terraces anyway seemed to be normal in this hotel. In addition to the restaurants and bars in the hotel, there’s two inside and two outside playgrounds and three heated pools, one dedicated for children and two other having also shallow side for kids. On top of all this there was entertainment for children in the lobby, mini disco every evening and a daily kids’ club. The half-board kept us fully fed, so there really wasn’t many reasons to leave the hotel.

Costa Adeje itself is not bad either – the best thing was the broad, long, car-free beach promenade with a few playgrounds, and the beach with its fine, lavastone sand. Even the weather was kind to us, sea water was way too cold (even for this Finn) to swim in, so we were concentrating in building, and destroying, sand castles. There’s not many very high buildings in Costa Adeje which pleases my eye. I heard that Adeje has somewhat poshier reputation, but it did not feel too fancy at all. Most tourists seemed to be other families or older couples, not many party people to be seen. Because of the half-board we didn’t test too many restaurants, but I can definitely recommend vegan restaurant called Buenavida in Fanabe shopping center – location is far from pretty, but service, food and especially smoothies were great!

Apart from “lazing” at the pool and running around the hotel we did two trips by ourselves – one with a local bus to Los Cristianos and another with rental car to the capital Santa Cruz. Even though these trips brought some change to the daily schedule, I wouldn’t say that either place is really a must-see. Los Cristianos seemed quite outdated and very crowded, Playa de las Teresitas was a nice beach though. We also ate excellent Lebanese lunch in Habibi restaurant. For shopaholics Santa Cruz offers probably more to see than to our crowd. There’s a few pretty buildings and the market hall, Mercado Municipal Nuestra Senora de Africa, was worth of a visit, but mainly the city wasn’t really very pretty.

There’s several water and animal parks close to Costa Adeje, but this time we didn’t have need to visit those. Tenerife also offers plenty of day trip possibilities, from a mountain hike to a boat trip to the other islands, so I could easily imagine spending more than one week here. Actually I wouldn’t be surprised if we’d visit Tenerife someday again, maybe even the same hotel. Is this called middle-aging?

Our holiday was wonderful, but I’m happy to be back home – I get to cook again, and soon it might be time to start seriously preparing for certain little boy’s arrival. 😍

Lastenvaunuhulluudesta

Odottaessani Leeviä minulla oli kuukausikaupalla aikaa tutkia lastenrattaiden ihmeellisyyksiä netissä, mutta paikan päälle en päässyt testaamaan, Ugandassa kun olimme. Kun vihdoin saavuimme Saksaan ja pääsin paikalliseen lastenratastaivaaseen, ei sieltä löytynytkään niitä kiesejä, jotka olin suomalaisten käyttökokemusten perusteella päättänyt hankkia. Olin yhtäkkiä ihan pihalla, mutta yksi kriteeri pysyi kirkkaana – rattaisiin ei tuhlattaisi omaisuutta. Myyjän esitellessä tonnin Saksassa valmistettuja rattaita, silmäni kiersivät edullisimmissa vaihtoehdoissa. Lopulta mukaan tarttuivat Mountain Buggyn Cosmopolitanien edellisvuoden malli, joka oli hyvässä alessa. Näiden rattaiden istuimesta sai sekä vauvakopan että istuimen 6kk-4 vuotta vanhalle lapselle, ja päätin että nämä ovat ne ainoat ja oikeat.

Samaan aikaan ihmettelin Facebookin Lastenvaunuhullut-ryhmän meininkiä. Näillä kymmenillä naisilla (en ole nähnyt ryhmässä yhtään miestä) tuntui olevan joku ruuvi löysällä, niin ahkerasti he vaihtoivat, puunasivat ja vertailivat erilaisia satoja euroja maksavia rattaita. Nehän ovat vain rattaat, ajattelin. Saksan leppeässä lokakuussa ja Suomen lumettomassa marraskuussa meidän Mountain Buggymme hoitivat homman hienosti eikä valittamista ollut. Ugandassa rattaat koristivat olohuonettamme, kun ei niillä päiväunia kummempaa käyttöä siellä ollut. Sitten aloimme pohtia, että ne ovat kyllä melko isot ja painavat matkusteluun. Bongasin netistä Recaron Easylifet, ne menisivät todella pieneen kasaan ja värivalikoimassa olisi Wolfin rakastama kelta-musta. Ei siis tarvinnut kahdesti käskeä, kun rattaat jo odottelivat meitä Neuburgissa. Ja olivathan ne ihanan kätevät, taittuivat kasaan sekunnissa ja olivat kevyet kantaa.

Elokuussa muutimme tänne Tallinnaan ja vihdoin isoillekin rattaille tuli käyttöä. Suht tyytyväisenä työntelin Leeviä niissä pitkin uuden kotikaupunkimme katuja, mutta aika ikävästi ne rämisivät vanhankaupungin mukulakivillä. Matkarattaatkin jumittuivat raatihuoneentorin jokaiseen kivenkoloon. Sitten tuli marraskuu ja ensilumi (ja se viime talven ainoa sellainen). Olin lähdössä kauppaan, kun rattaiden etupyörät juuttuivat ensimmäiseen kinokseen. Kiroten palasin rattaita perässä raahaten kotiin ja soitin Wolfille, että en pärjää näiden kanssa tätä Pohjolan talvea, tarvitsen jotkut (lastenrataspiireissä hyökkäysrattaiksi kutsutut) monsterirattaat. Niinpä suuntasimme illalla kauppaan, josta mukaan lähti kiinteillä ilmakumisilla pyörillä varustetut Emmaljungat. Yhtäkkiä meillä olikin kolmet rattaat – mitähän vattua?!

Vaikka lunta ei sitten viime talvena paljoa enempää saatukaan, työntelin Emmaljungia hetken tyytyväisenä, koska ne kiitivät paljon pehmeämmin vanhan kaupungin vaativassa maastossa. Samaan aikaan pistin ensimmäiset rattaamme myyntiin, koska tilaa tai tarvetta kolmille rattaille ei todellakaan ollut. Kesää kohden huomasin kuitenkin Emmaljungien muutaman miinuksen kasvavan plussia suuremmiksi – kiinteät etupyörät olivat ärsyttävän raskaat kaupassa, kori oli liian pieni ja kasauskoko aivan massiivinen. Tarvitsimme helpommin kuljetettavat rattaat, koska niitä taiteiltiin takakonttiin ja kannettiin päiväkodin rappusia ylösalas harva se päivä. No, olihan meillä ne matkarattaat. Mutta niiden pyörät olivat niin onnettomat, että kiroilin kuuluvasti mukulakivillä riuhtoessani ja mulkoilin ikävästi ihmetteleviä turisteja. Ei, ei, ei. Taasko uudet rattaat? Tämähän menee jo ihan hullun hommaksi.

Hetken taas googlailtuani tulin siihen lopputulokseen, että molemmat olemassa olevat rattaat myytäisiin ja niiden tilalle hankittaisiin jotakin mikä menee kompaktiin tilaan mutta jossa on kunnon pyörät. Tällä yhtälöllä löysin Bumbleride Indiet, jotka (pahaksi) onnekseni olivat Suomessa melko hyvässä tarjouksessa. Niin hyvässä, ettei käytettyjä kannattanut ostaa. Niinpä, vanhat kiesit myytyäni, kävin noutamassa Indiet. Näihin olen Leevin kanssa vielä puolen vuoden jälkeen melko tyytyväinen, mutta olen jo luopunut ajatuksesta, että jossakin olisi olemassa yhdet koko ratasiän kestävät täydelliset rattaat. Indieissä on mielettömän hyvät pyörät, iso kori ja mahtava kuomu, mutta kasauskoko on edelleen melko iso, enkä näitä sen vuoksi mielelläni reissuun ottaisi. Onneksi Leevin kanssa reissatessa ei enää tarvitse rattaita. Uutta vauvaa ajatellen nykyisiin rattaisiin saisi kopan, mutta kopasta istuimeen siirryttäessä lapsi voi istua vain menosuuntaan, enkä pidä siitä ajatuksesta täällä tuulisessa Tallinnassa. Joten, voinette jo arvata…. Meillä on taas uudet rattaat, jo aiemmin miettimäni Cybex Baliokset, jotka odottavat testiajoa eteisen nurkassa (en raaskisi antaa Leevin kurata niitä) ja jotka ovat ominaisuuksiltaan, ironista kyllä, melko samanlaiset kuin ihan ensimmäiset rattaamme. Ja voin jo ennustaa, että ne pienen pienet matkarattaat löytävät nurkkiimme viimeistään ensi syksynä.

Että niin, tässä sitä ollaan, ihan lastenvaunuhulluna.

IMG_9537
Photo by Jea’s Photo World

There’s a Finnish group in Facebook that gathers together all the people who are crazy about buggies, strollers and prams. When Leevi was born I used to wonder who are these people who put hundreds, if not thousands of euros, in kids’ buggies, and change them after every month. We, for sure, would only get one buggy and that’s it.

When we arrived to Germany two months before Leevi’s due date, we visited a baby equipment heaven that had hundreds of buggies. And we were supposed to choose one of them. The sales person recommended prams that cost thousand euros and were, naturally, made in Germany, but I wasn’t interested on investing so much in such a thing. So we found, in good offer, Mountain Buggy’s Cosmopolitan, that was supposed to last from birth until 4 years. When Leevi was born we were very happy with our choice – the buggy moved smoothly in autumny Germany, in the shops, and in Finland’s snowless November. After we moved back to Uganda, the buggy was mainly a decoration in the middle of the living room or a movable cot on the terrace. No special functions needed. When Leevi got a bit bigger and out of the baby pram, we started thinking whether something smaller would be better for travelling. After some googling I found Recaro Easylife, in Wolfi’s favorite color, and so we ordered that to wait us on our next trip to Germany. The buggy was so easy to fold and so light to carry. But when visiting Tallin for the first time with a child, I already noticed that the wheels were absolutely terrible for the old town cobblestones.

In August then, we moved to Tallinn and I was pretty happily strolling around the town with our Mountain Buggy – until the first (and the last) snow came in November and the buggy wouldn’t move 2 meters from our door. I cursed and dragged it back home, calling Wolfi that we need something that is meant for this shitty weather. So, in the evening we found ourselves with a brand-new Emmaljunga, with sturdy air-filled wheels that would go thru anything. So now we had three buggies, what the hell happened??

I decided to sell our fist one, we wouldn’t need that one anymore. But by summer I was fed up with the Emmaljunga too – it was too big and heavy to transport between home and kindergarten and the solid wheels and small basket were annoying in the shop. I needed something that would combine the good abilities of the travel buggy and this huge one. I decided to sell both of them and once more go googling for the one last buggy. I found Bumbleride Indie – with big, air-filled, turning wheels, big basket, very good canopy… That should move anywhere, on the cobblestones and in snow, but still be pretty neat package when folded. And moments later it was here, our new, our last buggy. I have been happy with the Bumbleride, it really goes thru anything, but is still sporty and easy to maneuver. It goes into somewhat manageable package, though it certainly is not a travel buggy. But…. for the new baby, the seat is only face-forward and I don’t like that idea, especially here in windy, cold Tallinn. So guess what, we have once more, a new buggy, now Cybex Balios. Which ironically is pretty much the same as the very first one we had. And my bet is that by next autumn we will have one of those tiny travel buggies in our storage once more.

So here I am, crazy buggy lady….

Taaperon lentovinkit

Talviloma-aika lähestyy, joten ajattelin kerätä tähän meidän perheen lentomatkustusvinkit taaperon kanssa reissaaville.

Vinkki 1: Kantoreppu

Jos ympäriinsä ryntäilevä taapero alkaa ottamaan hermoon, tai on aika päivätorkuille, tulee hyvä kantoreppu apuun, niin lentokentällä kuin muuallakin reissussa. Meillä on standardikokoinen Tula, johon Leevi periaatteessa on jo hieman liian iso, mutta se toimii edelleen. Eikä kantajakaan ole valitellut selkäkipuja.

Vinkki 2: Jätä rattaat ja muu ylimääräinen tavara kotiin tai ruumaan

Mitä kevyemmät kantamukset lentokentällä, sen mukavampaa ja koneestakin pääsee nopeammin ulos kun käsimatkatavarat löytyvät istuimen alta. Tämä on toki perhekohtaista, joissain perheissä rattaat ovat välttämättömät esimerkiksi päiväunia varten, mutta me olemme huomanneet ne jo aikoja sitten turhiksi. Useilla lentokentillä voi lainata rattaita, ja useista matkakohteista vuokrata niitä kohtuulliseen hintaan. Leevi jaksoi esimerkiksi Palman kaupunkireissun oikein hyvin ilman, ja sitten kun hänen juoksentelunsa alkoi olla meille liikaa, sidoimme hänet kantorepulla selkään, jossa tyyppi reissasi ihan tyytyväisenä.

Vinkki 3: Taaperon oma käsimatkatavaralaukku

Suosittelen tämän yhden koehenkilön perusteella pientä, sujuvasti kulkevaa matkalaukkua. Sitä työnnellessä taapero ei pääse juoksentelemaan liian kovaa, mutta toki törmäyksiä saattaa tulla, jos ei ole tarkkana. Leevi on kyllä ihmeellisen taitava väistelemään ja kääntelemään laukkua, joten tähän mennessä kolareilta on vältytty. Omasta laukusta huolehtiessaan lapsi saa tuntea itsensä tärkeäksi, ja hänellä on tehtävä, johon keskittyä. Edellisellä reissullamme Leevi hämmästytti meitä kärsivällisyydellään – juoksevainen taapero jaksoi seistä check-in jonossa kiltisti muiden joukossa, omasta matkalaukustaan huolehtien.

Vinkki 4: Älä laske lentokoneessa nukkumisen varaan

Leevi ei ole enää pariin reissuun nukkunut lentokoneessa, vaikka aika siihen olisi ollut otollinen. Sen sijaan, nukkuma-aikaan lentäessä hän on kärttyinen ja huomattavasti itkuisempi kuin normaalisti, joten jatkossa pyrimme välttämään tätä. Mieluummin pirteän ja hyväntuulisen touhopesän kanssa matkustaa kuin väsähtäneen kiukkupyllyn.

Vinkki 5: Tarkista onko lentokentällä lasten leikkipaikkaa ja suunnittele aikataulut sen mukaan

Jos on, varaa aikaa leikkimiseen, sillä saat lapsen ainakin hyvälle päälle ennen kuin hänet on sidottava tunneiksi lentokoneen penkkiin.

Jos ei, mene lentokentälle mahdollisimman myöhään, koska matkalaukkujen ja kiireessä juoksevien ihmisten keskellä harhaileva taapero ei edistä stressitöntä matkantekoa. Uskomatonta kyllä niitäkin lentokenttiä löytyy, joissa lapsia ei ole huomioitu millään lailla…

Vinkki 6: Leikkipaikan puuttuessa tax-freen leluhylly on ihan hyvä vaihtoehto ajankulutukseen

…mutta varaudu joko ostamaan taaperollesi tuliainen tai kantamaan punaisena rääkyvä pallero pois kaupasta. Myös lehtihyllystä saattaa löytyä mielenkiintoista ihmeteltävää: Leevi on jo pari kertaa valinnut matkaviihdykkeekseen muutaman euron autolehden ja siitä on riittänyt iloa paljon pidempään kuin yhdestä uudesta autosta.

Vinkki 7: Ajoita syöminen matkalle ja varaa reppuun paaaljon purtavaa

Lentokentällä odottelu ja lentäminen sujuvat sutjakammin, jos osan ajasta saa kulumaan eväitä mussuttaen. Meillä on yleensä mukana maissikakkuja, smoothieita, hedelmiä, leipää ja muuta suhteellisen siistiä syötävää. Muista nestemäisiä eväitä koskevat rajoitukset – toistaiseksi smoothieista ei ole tullut sanomista kun olen nostanut ne turvatarkastuksessa esille ja kertonut niiden kuuluvan pikkuherralle. Vauvan kanssa matkustaville muistutukseksi: korviketta / pumpattua äidinmaitoa saa ottaa niin paljon kuin lentomatkalla tarvitsee (suosittelen ottamaan reilusti), mutta sitä voi joutua maistamaan, jos pullot ovat avattuja. Muista esittää nämäkin nesteet turvatarkastuksessa.

Vinkki 8: Anna kanssamatkustajien viihdyttää taaperoa

Suomalaisena minulle on hyvin hankalaa “aiheuttaa häiriötä” ja antaa taaperoni irvistellä ja keikistellä muille matkustajille ja lentohenkilökunnalle. Onneksi mieheni on eri maata (pun intented) eikä häntä haittaa moinen ollenkaan, vaan hän itse asiassa kannustaa Leeviä sosialisoimaan. Ja yleisesti ottaen ihmiset ovat ystävällisiä, hymyilevät takaisin ja tarjoavat jopa herkkuja tai lehteään luettavaksi. Viimeksi Leevi pääsi jopa vierailulle lentokoneen ohjaamoon!

Vinkki 9: Unohda ruutuajan rajoittaminen

Lataa tabletille tai puhelimeen kaikki taaperon lempiohjelmat ja -pelit, ja anna hänen viettää aikaa niiden parissa niin kauan kuin sielu sietää. Ruutuaikaa voi rajoittaa sitten arkena, ja lomallakin on toivottavasti muuta tekemistä. Leevin kanssa viimeksi toimi melko hyvin Pikku Kakkosen pelisovellus, josta itsekin pidän – se on huolella tehty, toisin kuin monet muut. Muistipeli oli myös hitti, ja ihmettelimme todella väsyneen taaperon kärsivällisyyttä sen parissa. Ohjelmia olemme ladanneet Netflixistä. Ota huomioon, ettei lentokoneissa (vielä useimmiten) ole wifiä, joten kaikkien pelien ja ohjelmien toimivuus kannattaa testata etukäteen harmin välttämiseksi. Myös omat kuvat ja videot, ja hassujen selfieiden ottaminen toimii ajanvietteenä.

Vinkki 10: Pakkaa mukaan lempilukemista ja -leluja

Mitä enemmän, sen parempi. Pidä kuitenkin kirjaa mitä olet kaivanut esiin repusta, ettei se kaikista hienoin ja tärkein lelu jää istuimen taskuun.

Vinkki 11: Pakkaa käsimatkatavaroihin ainakin käsidesi ja taaperon (ja vanhemman) särkylääke

Käsidesi on kätevä, kun ei jaksa ennen jokaista evästä hyppiä vessajonossa, tai jos lentokentän vessasta on saippua loppu. Lapsen särkylääkettä on hankala saada reissun päällä, ja meillä on muutaman kerran käynyt niin että kuume on noussut juuri koneessa. Lääkepullon koolla ei ole väliä, kunhan sen erikseen esittelee turvatarkastuksessa.

Vinkki 12: Ota itsellesikin mukaan kirja tai lehti

Koska voi käydä niinkin onnellisesti, että taaperosi viihtyy tabletin parissa paremmin kuin odotit.

Vinkki 13: Pakkaa ajatuksella

Paniikin iskiessä helpottaa kummasti, kun tavarat ovat järjestyksessä, ja tiedät mistä etsiä mitäkin. Myös turvatarkastuksesta selviää nopeammin, jos ei tarvitse penkoa koko reppua läpi etsiessään sitä viimeistä smoothieta. Pakkaa lelut ja eväät pieneen, istuimen alle sopivaan laukkuun, jotta pääset niihin käsiksi silloinkin kun turvavyömerkki palaa. Pakkaa nenäliinoja helposti käden ulottuville, se smoothie on kuitenkin kohta jonkun rinnuksilla.

Vinkki 14: Älä pue pyhävaatteita

Koska matkustaminen taaperon kanssa on sotkuista puuhaa.

Vinkki 15: Mikä vaan käy, jos kaikilla taaperolla on mukavampaa

Heitä rutiinit, ruoka- ja nukkumisajat ja pelisäännöt hetkeksi nurkkaan ja unohda omat tarpeesi, kunhan lapsesi viihtyy.

Hyvää lentoa! (Aina saa unelmoida, heh…)

As winter holiday time is approaching I’ll put together our family’s tips for travelling in an airplane with a toddler.

#1 tip: Baby (toddler) carrier

Gets very handy when you get sick of running after your kiddo, or it is time to get him napping, at the airport and everywhere else too. We have standard size Tula carrier for which Leevi is actually already too big, but it still does the job.

#2 tip: Leave buggy and other unnecessary items home

The lighter you travel the better, you don’t want to drag tons of unuseful stuff around especially at the airport and we’ve found out buggy being one of them. Of course it might be more important to some than others, but in case you need a simple one you can probably borrow one at the airport and rent from the destination. Leevi really likes to walk, but when in some point he becomes too reckless, he is happily also looking around from the carrier, which is far easier to carry around than a stroller.

#3 tip: Toddler’s “own” hand luggage

On our last trip a small hand luggage size suitcase became very useful – Leevi was delighted to have his task pushing the suitcase around, and he was actually making much less trouble than before. He waited nicely in the check-in line, taking care of his precious bag and maneuvered it without bumping into anyone. Just make sure yours moves smoothly, so it is easy to handle.

#4 tip: Don’t count on sleeping in the plane

Toddlers have incredible skills in fighting against sleep and in an exciting environment like a plane you can be sure they put on their highest gear. So instead of flying in napping time, it might be less stressful to travel with a well-rested child. At least in our case, Leevi being tired only ended up in everyone’s misery.

#5 tip: Check in advance if the airport has a playground

If yes, take your time, so your kid can get excess energy out and won’t be disappointed when you hurry him away from the playground.

If not, go to the airport as late as possible, because there’s really not many toddler friendly activities there. Unfortunately there seems to be whole lot of airports where families’ comfort hasn’t been thought at all…

#6 tip: In case there’s no play area at the airport, check the toy section of the tax-free

You can spend some of that waiting time looking at the cars and dolls at the tax-free, but be prepared to buy a souvenir or dragging a screaming little cutie out of the shop… Also magazine section is worth of checking – Leevi has picked a car magazine as his flight entertainment already few times, and for sure it’s been more long-lasting fun than a new toy (and cheaper too).

#7 tip: Make sure your toddler is hungry on the plane and take a lot of snacks with you

What could possibly be better entertainment than eating? That’s right, nothing. Go all in in the (healthy) snacks department – crackers, dried and fresh fruits, bread, smoothies… Anything that doesn’t make a terrible mess and takes time to eat. Just remember that in case you’re carrying liquid stuff like smoothies or milk, you need to present them at the security check.

#8 tip: Let people around you entertain your child

As a Finnish person with attitude of “I don’t wanna bother anyone”, it is difficult for me to let my kid talk, smile and flirt with other passengers or the crew, but luckily my husband is far less restricted and let’s Leevi socialize. And there has really never been a bad response, everyone’s been very kind and let him look at their magazines, eat their snacks or make funny faces with him. Last time the captain even wanted to show Leevi around in the cockpit!

#9 tip: Forget about those screen time limitations

Download all your child’s favorite shows and games on your tablet or phone, and let him spend as much time with them as he wants. You can get back in line at home, and hopefully you’ll have other fun things to do on your holiday also. Just remember that there’s no wifi on the plane, so better test those games in advance. Also our own family videos and photos seem to interest Leevi, and taking funny selfies can be entertaining. (Be prepared for a total meltdown when it’s time to put the tablet away though.)

#10 tip: Pack favorite toys and books

The more, the better. Just keep count what you have taken out of the rucksack, so you won’t leave anything behind.

#11 tip: Pack a small hand disinfection gel and pain killer for toddler in the hand luggage (in a see-thru plastic bag)

Hand disinfection comes useful when you don’t wanna get in the toilet line before every bite and when the airport toilet ran out of soap. Leevi has fallen ill already few times while traveling and any form of pain killer for children seems to be impossible to get on the go.

#12 tip: Pack some entertainment for yourself too

Might be that you get lucky and you have some spare time in your hands while your toddler is hypnotized by Peppa Pig.

#13 tip: Pack with thought

When panic strikes, it is far easier to handle when you know where you packed what. Also security check goes faster when you don’t need to start digging that one last smoothie. Pack toys and snacks in a small bag that fits under the seat, so you’ll have everything within your reach even when the seat belt light is on (because that is exactly when you need it). Pack some tissues in your pocket, for sure that smoothie is gonna be on someone’s shirt soon enough.

#14 tip: Don’t put on your best suit

Because for sure that smoothie is gonna be on someone’s shirt soon enough.

#15 tip: Anything goes as long as everyone your child is comfortable

Just forget about those meal and sleeping times, and any other unnecessary rules. Or your own needs.

Have a pleasant flight! (You wish…)

Reissussa: Sóller – matka historiallisella junalla taaperon kanssa

Aika palata Tallinnan kylmyydestä hetkeksi muutama aste lämpimämpiin maisemiin. Taannoisella Mallorcan reissullamme teimme päiväretken Sóllerin historialliseen kylään. Retken kohokohta ei kuitenkaan ollut kylä itse vaan matka sinne. Matka taittuu nimittäin 100 vuotta vanhalla puisella junalla hienoissa vuoristomaisemissa.

Pohdimme reissun onnistumista etukäteen – tunnin junamatka suuntaansa ei välttämättä olisi omiaan vilkkaan taaperon kanssa. Lisäksi junalipun hinta kirpaisi hieman, koko perheen edestakaiset matkat maksoivat yli viisikymppiä. Tosin jos vertaa VR:n tai maailman muihin turistinähtävyyksiin, hinta lienee kohtuullinen. Biitsikelien puuttuessa emme keksineet parempaakaan tekemistä, joten päätimme ottaa riskin.

Ja onneksi otimme, reissu oli nimittäin oikein kiva, ja taaperomme todisti pelkomme turhiksi. Menomatkan Leevi jaksoi edessä pelleilevälle taaperolle irvistellen (vinkki: etsi muita lapsiperheitä matkustaessasi taaperon kanssa) ja keksejä syöden, ja me vanhemmat saimme edes toisinaan keskittyä ikkunasta avautuviin upeisiin maalais- ja vuoristomaisemiin. Tunti hujahti yllättävän nopeasti. Kaikista jännittävintä Leevin mielestä taisivat olla lukuisat tunnelin junan puksutellessa kohti määränpäätä.

Junan pääteasema oli viehko, joskin hyvin pieni ja lähinnä turisteja palveleva vanha kylä. Kiersimme siellä auringonpaisteessa tunnin-pari ennen lounasta. Harmillisesti kaikki kaupat olivat pyhäpäivän aikaan kiinni – uskoisin, että aikaa saisi kulumaan hieman enemmän paikallisia käsitöitä tutkiskellen. Kaupungista voi jatkaa historiallisella raitiovaunulla matkaa Port de Sólleriin, mutta me päätimme puolipäiväreissun riittävän tällä kertaa.

Lounaan jälkeen mieheni sujautti Leevin Tulan kantoreppuun päiväunille, ja tyyppi koisasi kaikkien ihmetykseksi lähes koko rämisevän junamatkan takaisin Palmaan, jolloin saimme itsekin sulkea silmämme hetkeksi, jos maisemilta maltoimme. Kantoreppu – mikä ihana keksintö, vielä yli kaksivuotiaankin kanssa!

On our winter holidays to Mallorca, we made a day trip to Sóller with a historic wooden train. First we were not convinced 1 hour train ride each direction would be the best idea with our restless little one, but as it wasn’t exactly beach weather we decided to give it a shot. 

And I’m happy that we did as we (or our toddler) proved our fears wrong, and the trip was very pleasant. On the way from Palma to Sóller Leevi concentrated on making funny faces with another toddler sitting near by (tip: search for other families with small children when traveling with a toddler) and munching his cookies. So I even had time to take a couple of pictures of the gorgeous mountain views that opened up from the carriage windows. One hour went by surprisingly quickly.

The destination was cute, but small and pretty touristy village, that seemed to be asleep on a holiday morning. We walked around the narrow alleys for an hour or so, and then had lunch in a small cafe. I must say that the way to this town is much more of a highlight than the town itself. But apparently there’s also something called Port de Sóller, where you could continue your journey by old wooden tram. We, however, decided that it was time to turn back to Palma.

Way back was a breeze – at least to me – when Leevi slept the whole journey in a baby carrier in his daddy’s lap. Amazing invention, totally recommended for traveling even with bigger “babies”. So we had time to close our eyes too for a moment, or just concentrate on the photo perfect view.

P.S. partial photo credits to my hubby 😘

Mitä sukupuolineutraali kasvatus tarkoittaa minulle?

Tämän päivän yksi vanhemmuuteen ja lapsiin liittyvä kuuma puheenaihe on sukupuolineutraali kasvatus. Itse olen ehdottomasti sen puolesta liputtaja, vaikka olenkin varmasti arjessani enemmän kultaista keskitietä kulkeva kuin ääripää (en yleensäkään pidä ääripäihin kuulumista tavoiteltavana).

Haluan kasvattaa lapseni niin että hän uskoo kaikkien sukupuolten yhtäläisiin mahdollisuuksiin elämässä. Mielestäni tämä on kaikkein tärkein pointti. En usko sukupuolettomuuteen kasvatuksessa, siihen ettei lasta ollenkaan identifioitaisi pojaksi tai tytöksi, en vain yksinkertaisesta kykene siihen, niin vahvasti se on minuun sisäänrakennettu. Mutta haluan parhaani mukaan pitää pojalleni kaikki ovet avoinna, myös sen jos hän ei myöhemmin elämässään tuntisikaan itseään pojaksi, haluan hänen tietävän, että myös se on ok.

Toivon, että lapseni ei opi meihin aiempiin sukupolviin ohjelmoitua käsitystä siitä, että jokin asia on “tyttöjen” ja toinen “poikien”. Että kaikenlaiset leikit, värit, ammatit, kotityöt, oikeudet, velvollisuudet ja kaikki muukin elämässä kuuluvat yhtä lailla kaikille, sukupuolesta huolimatta. Huomaan kuitenkin jo nyt kuinka vaikeaa asian toteuttaminen on käytännössä. Ympäristö kun ei aina ole kanssani samoilla linjoilla, ja jo päiväkodissa ja sukulaisilta lapsi kuulee jonkin värin tai lelun sopivan hänelle paremmin, koska hän on poika, tai miesten tekevän tai jopa syövän jotakin, koska ovat miehiä…. Tai että pojat ovat villejä ja tytöt nättejä. Mutta ei siinä suinkaan kaikki, huomaan myös itse asiaa sen kummemmin ajattelematta luokittelevani joidenkin ammattien edustajat miehiksi (tai naisiksi), ja kutsuvani siniseen puettua lasta leikkipuistossa pojaksi (yleensä korjaan itseäni jälkeenpäin ontuvilla selityksillä), ylipäänsä puhuvani pojalle enemmän miespuolisista henkilöistä kuin naispuolisista. Mutta annan tämän itselleni anteeksi, asian tiedostaminen on jo parempi kuin ei mitään ja ehkä pikkuhiljaa huomaan alitajuisenkin ajatteluni muuttuvan.

Arjessamme pyrin toteuttamaan sukupuolineutraaliutta esim. sillä että Leevillä on kaiken värisiä vaatteita ja kaikenlaisia leluja, sillä että hän näkee sekä äidin että isän hoitavan kaikenlaisia hommia ja sillä ettei nyt vaan yleisesti ottaen puhuta tyttöjen ja poikien jutuista vaan ennemminkin lasten tai aikuisten tai isojen lasten ja pienten lasten jutuista. Todellisuudessa en kuitenkaan pukisi pojalleni omasta aloitteestani liian “tyttömäistä” vaatetta, semmoista jossa on rusetteja, tylliä, glitteriä ja pinkkiä (samassa paketissa, en tosin varmaan pukisi sellaista tyttärellekään), tai mekkoa. Mutta jos hän myöhemmin itse sellaisen vaatteen valitsee, en aio kieltää häntä. Myönnän myös etten ehkä olisi niin herkästi leikannut Leevin hiuksia, jos hän olisi tyttö. Mutta jos hän ei halua hiuksiaan leikattavan niin ne saavat olla juuri sen pituiset kuin hän haluaa.

Leevi on vauvasta asti rakastanut yli kaiken autoja, niin paljon että se tulee meillä vanhemmilla jo korvista ulos. Kaikki mikä liikkuu pyörillä ja pitää meteliä on parasta. Joten nykyään suuri osa Leevin leluista on autoja. Pyrin välttämään turhan rojun haalimista, joten en näe järkeä pitää lastenhuoneen nurkassa nukkekokoelmaa kaikkine tilpehööreineen, jos lapsi ei niistä piittaa. Välillä vain pelkään, että jumahdamme tähän “Leevi rakastaa autoja” ideaan niin ettemme enää ajattelekaan muuta. Mutta pointtina kuitenkin se, ettei Leeville ole hankittu autoleluja ja -kirjoja sen vuoksi että hän on poika vaan siksi että ne ovat hänen lemppareitaan. Toinen maskuliiniseksi mielletty lempileikki on futiksen pelaaminen, jonka uskoisin kuitenkin johtuvan enemmän isän “hulluudesta” kuin siitä että sitä olisi hänelle sukupuolensa perusteella tuputettu.

Kotityöt ovat perheessämme aika klassisesti suurimmaksi osaksi minun kontollani, asia joka ärsyttää välillä monelta kantilta. Useimmiten siksi, että “minä teen aina kaiken” – mikä ei ole aivan totta, mutta useaan asiaan saa tuota puolisoa kyllä patistaa ennen kuin tapahtuu. Mutta myös siksi että pelkään Leevin näkevän naisen tekevän enemmän kotihommia kuin miehen ja miehen käyvän töissä ansaitsemassa rahaa – asetelma joka on meidän tämänhetkistä arkeamme, mutta jonka en haluaisi välittävän Leeville sitä kuvaa että näin on oltava, ja sillä selvä. Perheemme tavoissa ja arjessa ei kuitenkaan mielestäni ole kyse niinkään roolien jaosta sukupuolittain, vaan siitä mikä on käytännöllisintä, rahallisesti mahdollista, siitä kenellä on enemmän aikaa (ja tarve) siivota ja kuka tykkää mistäkin hommasta. Mikä tärkeintä, olemme miehen kanssa samoilla linjoilla näissä asioissa, en osaisi kuvitellakaan olevani sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä vaikkapa siivoaminen on naisten hommaa, eikä poikaa voi pukea vaaleanpunaiseen.

Välillä kuitenkin tuntuu, että jotkut sukupolveni edustajat, itseni mukaan lukien, stressaavat tästä asiasta liikaa. Meille opetetut asetelmat on hyvä tiedostaa ja niitä kyseenalaistaa, mutta ehkä ei tarvitse käyttää energiaa vetämällä hernettä nenään jokaisesta “tytöille barbeja, pojille autoja”-kommentista (paitsi tottakai, jos kommentti kohdistuu suoraan lapseeni, aion puolustaa häntä ja näkemystäni leijonan raivolla.) Joka tapauksessa uskon, että olemme menossa tässä asissa oikeaan suuntaan, kuten omien vanhempiemmekin sukupolvi, ehkä hitaasti mutta sitäkin varmemmin.

Edit: Postauksen nostattaman keskustelun lomassa opin yhden uuden (perus)asian aiheeseen liittyen. Mun, ja ilokseni monen muunkin, näkemykstä asiasta kutsutaan sukupuolisensitiiviseksi. Pahoittelen, jos termin sukupuolineutraali käyttö on luonut vääriä mielikuvia.

One dilemma in today’s parenting is so called gender neutral upbringing, where people are not categorized by their gender. I totally agree with this, even I’m not as fanatic as some (like in most things).

I would like to raise my child to believe that all genders have equal possibilities in life. To me this is the core of this view. I’m not able to raise my child completely gender free, like some, so deep the idea of different genders is in me. But I’d like to think I keep all doors open to my son, also the one where he doesn’t feel himself as a man. I want him to know that that too is ok.

I wish that my kid won’t learn the kind of thinking where something is for girls and something else for boys. That all kinds of toys, games, colors, professions, household tasks, rights and obligations are for all of us. I have already noticed though that this is harder in reality than in theory. The environment does not always agree with my thinking, either on purpose or by accident. In kindergarten and from family members also my son hears that some color or toy fits him better because he is a boy. Or that he should eat or do, or not do, something specific because he is a man. Or that boys are wild, and girls pretty. But that’s not even all; I catch myself regularly thinking similarly, and sometimes even saying things like this out loud (trying to awkwardly correct myself afterwards). It is so deep in my subconsciousness that I do it even I don’t want to. But I forgive myself – already acknowledging this and trying to fix it is better than nothing. Maybe slowly I can change myself too.

In our everyday life trying to be gender neutral means that Leevi wears all kinds of colors, has all kinds of toys, sees both of his parents doing all kinds of household tasks, and that we in general don’t talk about “girls’ stuff” and “boys’ stuff”. I have to say honestly though that I wouldn’t dress my son in something that is overly girly – pink, glittery, with bows and lace, but I probably wouldn’t do that to a girl either. Or in a dress. But if he someday wants to wear something like that then he is of course allowed to. I do admit also that if Leevi was a girl I might have left his hair uncut for a bit longer, even he looks sharper with cut hair. But again, whenever he wants to decide about his hair they can be long also.

Since Leevi started to understand anything about toys, it’s been all about cars. Cars and anything with wheels, until to a point that we are totally sick of it already. Because of his preferences, most of his toys nowadays are cars. Not because he is a boy, but because he just isn’t too interested of anything else (he does play with teddies and Duplos and in his kitchen sometimes too but nothing can beat a car). I don’t see point of gathering a huge variety of different toys at home if he doesn’t care about them. I’m just a bit afraid that someday his preferences change and we just still keep saying he loves cars. Another absolute favorite thing of Leevi’s is playing football. But I don’t wanna think he’s learned about it because he is a boy, but because his dad is crazy about it, and Leevi would have been brainwashed even if he was a she.

Household work is in our family at this time mostly my task, whether I like it or not. But the fact is that I am home the most, and I am more sensitive to mess. I want to think though that when I go to work someday, we’ll share things equally, and Leevi will get his share as soon as he is big enough. Well, actually he already needs to clean after himself in the evening. No free pass here, no matter if you are a woman or a man, child or adult. Between us adults we share household tasks so that the one who likes to do something does it, and the rest is left to me, or for me to tell my husband to do. 😛 I do still hope Leevi sees that nothing is especially women’s task or men’s task, but everyone needs to participate in some way, and in our family the way now is this. Luckily I’ve found a man who thinks very similarly about these things with me – I couldn’t imagine fighting over this in my own home.

Sometimes I do think that, like other parenting stuff, also this one is taken too seriously these days. We shouldn’t stress and cry over every “girls play with Barbies and boys with cars” comment. Although if someone comments anything about MY boy’s preferences, I’m going to protect him and my views like lion. In any case I’m sure we are going to the right direction, like our parents also have. Slowly, but steadily.

Edit: After some debate about this topic, I’ve learned one new (basic) thing about it. My view is not called gender neutral, but gender sensitive. Apologies to anyone who’s gotten wrong impression because of this error. Anyway, my view stays the same and I’m glad to notice there’s many others that share it.

Ikuisesti univelkainen…

Tällä kertaa tuun tänne ihan rehellisesti vaan kertomaan just tämän hetken fiiliksiä. Väsyttää nimittäin niin perkuleesti, että muuta ei jaksa.

Meidän kaksivuotias ei ole koskaan ollut hyvä nukkumaan, omasta mielestäni ei edes kohtuullisen hyvä. Luin jostain, että huomattavan yöheräilyn raja olisi neljä herätystä yössä ja se kyllä menee menillä useimpina öinä rikki. Eli siis ainakin se kolme-neljä sellaista herätystä, jotka vaativat vanhemman reaktiota.

Heräilyjen syy on epäselvä – olemme itse tulleet siihen tulokseen että meidän vauhtiveikko tarvitsee öisin sitä läheisyyttä, jota ei malta päivällä ottaa. Mutta valitettavasti pelkkä vieressä nukkuminen ei auta vaan tyyppi heräilee siitäkin huolimatta. Ilmeisesti käy päivän tapahtumia läpi, näkee pahoja unia tai mitä lie…

Olemme yrittäneet kaikkea, ja keksineet kaikki mahdolliset syyt tämän kahden vuoden aikana. Paitsi itkettämistä, yksin jättämistä, sitä emme ole kokeilleet, koska se ei tunnu meille luonnolliselta. Voihan se olla, että olemme itse omalla “lepsuilullamme” luoneet tämän tilanteen. Tai sitten emme. Nykyään Leevi nukkuu 120cm leveällä patjalla, jotta jompikumpi meistä vanhemmista voi rojahtaa viereen nukkumaan. Koska samaan sänkyyn emme kaikki kolme mahdu – Leevi on levoton nukkuja ja niin olen minäkin.

Vuoden alusta lähtien olemme vuorotelleet yövuorossa – joka toinen yö on minun ja joka toinen Wolfin. Tämä on ainoa keino, jolla pysyn järjissäni. Sitä ehdotti psykologi silloin viime joulun aikaan kun olin aivan totaalisen rikki. Tähän asti se on toiminut suht hyvin, mutta valitettavasti pikkuhiljaa alkaa olla sellainen tilanne, että myös Wolfista on heräilyn myötä tulossa uniongelmainen, joka heräilee jokaiseen inahdukseen ja nukkuu levottomasti, silloinkin kun on hänen vuoronsa nukkua. Itseäni on tämän vuorosysteemin lisäksi auttanut korvatulpat ja unimaski, joita käytän melkein joka yö – ja päivä päiväunilla. Koska sellaiset on pakko ottaa aina jos on siihen aikaa, muuten ei jaksa. Todella ärsyttävää aina vaan ajatella nukkumista ja väsymystä, eihän tämän näin kauaa pitänyt kestää.

Nyt päiväkodin aloituksen yhteydessä on tietysti ollut täysin ymmärrettävää ja odotettavissa, että yöt ovat levottomia. Sen lisäksi Leevillä oli koko viime viikon paha flunssa, jonka jälkimainingeissa hän kärsii edelleen yöllisestä yskästä. Voitte vain kuvitella minkälaisia zombieita täällä pyörii… Leevi itse tosin näyttää olevan täynnä virtaa, ihan sama minkälainen yö olisi takana. Kaiken tämän päälle herra on nyt muutamana yönä saanut jotain ihme raivokohtauksia, jolloin hän ei rauhoitu mun kanssa millään ja Wolfinkin täytyy antaa kaikkensa ja vielä enemmän saadakseen tyypin taas nukkumaan. En kyllä ihan oikeasti kestä, jos näistä raivokohtauksista tulee jotain säännöllisempää (menin tyhmänä googlettamaan…).

Näin on kahdessa vuodessa kahdesta erinomaisesti nukkuvasta melko energisestä ihmisestä tullut varjoja entisestään, tai no kyllä ne vanhat minät sieltä hyvänä päivänä pilkistävät, mutta aivan äärirajoilla mennään. Onneksi meillä on toisemme, ja tietysti tuo päiväsaikaan useimmiten hurmaava lapsi, ei tästä muuten selviäisi hengissä.

I have to be honest now and admit that I am absolutely way too tired to write about anything more interesting than how tired I am. How tired we both are, me and my husband. We were blessed with a beautiful, intelligent and funny son, who unfortunately still after two years does not sleep (how we would need him to). I read from somewhere that the limit of significant amount of wake ups at night is four. And that is what we have most of the night, at least. 

We have tried to figure out every possible reason and solution to this issue, we have tried everything. Except letting Leevi alone to cry, because this would not feel good for neither of us. So maybe we have created the situation ourselves by being too kind. Or maybe it would be like this anyway. Nowadays Leevi’s got a 120cm mattress to sleep on, so one of us can crash there at some point of the night. But even sleeping next to him doesn’t make him sleep the night through, or even close. After my total meltdown last winter we have shared the nights in shifts – every other night is mine and every other night Wolfi’s. That, earplugs, sleep mask and napping whenever possible has gotten me this far. But still I am most of the time completely exhausted. I’m wondering how does it feel to get enough sleep at night, so you don’t need to think about sleeping all the time? Unfortunately regular wake ups have now ruined Wolfi’s sleep, even on those nights when he would have a chance to sleep. And there’s only two of us, so where to turn next?

Recently of course there has been some reasonable explanations for exceptionally shitty sleep – starting kindergarten, suffering a cold and a nightly cough that followed it. But unfortunately it comforts only little, especially when you know that whenever the nights get back to normal that isn’t too glorious either. On top of all this, couple of nights now Leevi’s got some rage attacks in the middle of the night, and I can’t calm him down. Wolfi manages a bit better, but I do really really hope this is not something regular, because we have absolutely no energy left in us. At least we are lucky to have each other in this situation, and apart from the sleeping issues a wonderful child, otherwise we wouldn’t manage.