Miten teillä nukutaan?

Kuten monet jo tietävät meillä on nukuttu viimeiset lähes 2,5 vuotta melko surkeasti. Taaperomme ei ole koskaan ollut täysien öiden nukkuja, vaan hyvin levoton heräilijä. Olemme yrittäneet pohtia syytä heräilyyn ja kokeilleet kaikenlaisia nukkumisjärjestelyjä, ja olen purkanut tuntojani tilanteesta ainakin tässä tekstissä. Optimistisina ajattelimme vielä syksyllä, että kyllä me kaikki varmaan jo nukumme paremmin ennen kuin pikkuveli saapuu.

Mitään shokkimuutosta ei tilanteeseen kuitenkaan ole tullut, mutta jostakin syystä koemme heräilyt kuitenkin nykyään hieman helpompina kuin ennen. Ehkä olemme vain vihdoin hyväksyneet tilanteen. Ehkä elimistömme ovat tottuneet. Ehkä herätyksiä on hieman vähemmän. Tai ehkä syynä on se, että saamme ainakin itse nukkua missä haluamme eli yhdessä, omassa sängyssämme.

Olemme onnellisessa asemassa siinä, että meillä on iso talo ja paljon tilaa toteuttaa villimpiäkin nukkumisjärjestelyjä. Olisimme varmasti päätyneet koko perheen perhepetiin aiemminkin, mutta vielä puolisen vuotta sitten Leevi oli entistä levottomampi nukkuessaan meidän molempien kanssa. Joten nukuimme pitkään niin, että yksi aikuinen nukkui omillaan ja yksi Leevin kanssa. Ostimme sitä varten Leevin huoneeseen jopa 120cm leveän runkopatjan. Kuitenkin molempien vanhempien toiveena oli päästä nukkumaan omaan sänkyyn – runkopatja on liian pehmeä isommalle ihmiselle ja oma sänky on aina oma sänky.

Marraskuussa lomaillessamme nukuimme kaikki samassa pedissä ja se tuntui vihdoin toimivan edes jollain tasolla, vaikka monoa tulikin aina välillä jomman kumman nassuun. Homma kuitenkin sujui niin, että päätimme heittää viimeisetkin “taaperon kuuluisi kyllä nukkua jo omassa sängyssään “-mietteet nurkkaan ja nukkua koko perhe meidän vanhempien sängyssä myös täällä kotona. Ja näin olemme nyt menneet sen pari kuukautta. Välillä yöt ovat olleet hyvinkin rauhallisia, verrattuna siihen mihin olemme joutuneet tottumaan. Mutta edelleen kipeäksi tullessaan ja muista, tuntemattomista syistä, Leevi on usein levoton. Silti koemme tämän parhaaksi vaihtoehdoksi, emmekä ole edes haaveilleet Leevin siirtymisestä omaan huoneeseen ennen vauvan tuloa.

Jotta kaikilla olisi mahdollisimman paljon tilaa nukkua, päätimme rakentaa makuuhuoneeseemme yhden valtavan perhepedin – liitimme yhteen oman 180cm sänkymme, Leevin runkopatjan ja vauvan pinnasängyn. Tilaa on nyt siis huikeat 380cm 😂 Katsotaan kuinka kauan tämä järjestely toimii vai toimiiko se. Onneksi makuuhuoneemme on niin suuri ja hassun mallinen, että moinen järjestely sopii tänne. Ja vielä on vierashuoneen parisänky, jos jonkun on päästävä evakkoon. Tosin nyt kun olen niin tottunut tähän koko perheen pesimiseen, en osaa enää kuvitellakaan eri puolilla kämppää nukkumista.

Minkälaisia nukkumisjärjestelyjä teidän perheessänne on toteutettu?

As some of you know, our sleeping has been rather challenging for the past 2,5 years, I have been writing about the situation at least in this post. We were optimistically hoping for a change before the baby comes, but now it seems like it won’t be happening and we’ve finally somewhat accepted the situation.

We’ve tried almost everything and luckily we have a big house where to test even the weirdest sleeping arrangements. Last autumn we bought Leevi a big, 120cm wide bed in the hope that he would sleep less restless if he had more space. Well that didn’t help, but at least then one of us could go and sleep next to him.

We both still would have preferred sleeping in our own bed and after our holidays in Majorca we decided to forget about any hopes and wishes to get Leevi sleeping by himself before the baby arrives – and take him between us in our bed. We had tried this before, but it seemed to make Leevi even more restless – now after a few nights we all got more or less used to it.

So we’ve been all sleeping in same bed since December now, and this seems to be the best solution. There’s still lots of waking up, but there’s been some improvement too. If nowhere else then at least in our attitudes towards this situation. Somehow it helps when we get to sleep where we want, which is together in our own bed. As the baby is arriving in only some weeks we had to figure out how we’ll all safely fit here. So we combined our bed, Leevi’s bed and the baby crib into a 380cm wide family bed. I would have never imagined sleeping in bed like this, but now it seems like the most natural thing to do for our family. Let’s see how this works when the baby is here.

So tell me, how is your family sleeping?

Advertisements

Somen vertaistuesta

Uusimmasta Vauva-lehdestä sain kipinän kirjoittaa aiheesta, joka on ollut mielen päällä jo pitkään. Sosiaalisesta mediasta (minun tapauksessani Facebookista ja Instagramista) saatu vertaistuki on ollut tärkeässä asemassa elämässäni siitä lähtien, kun muutin pois Suomesta. Puolaan muuttaessa etsin Facebookista expat-ryhmiä, muita Wroclawissa asuvia ulkomaalaisia ja muita ulkomailla asuvia suomalaisia. Edelleen seuraan monia ulkosuomalaisten ryhmiä, jaan muiden kanssa koti-ikävää, kulttuurishokkeja ja ärsytystä omaa isänmaata tai asuinmaata kohtaan. Viimeisimpänä olen löytänyt apua vegaaniuteen liittyvissä asioissa. Mutta todellisen voimansa netin vertaistukiverkosto on näyttänyt vauvahaaveiden astuessa kuvaan.

Lähestulkoon heti kun olimme päättäneet lapsen olevan tervetullut, noin kolme ja puoli vuotta sitten, liityin muutamaan aiheeseen liittyvään keskusteluryhmään. Vauvamaailma oli minulle aivan vieras, ennen täysin yhdentekevä, mutta nyt yhtäkkiä niin kiinnostava ja ajankohtainen. Ympärilläni ei kuitenkaan juuri Kampalaan muuttaneena ollut oikeastaan ketään kenen kanssa jutella asiasta tai kysellä kokemuksia. Minulla ei Ugandassa asuessa ollut ajasta puutetta, joten pian olinkin jo ekspertti ties missä raskauteen ja vauvoihin liittyvissä asioissa, kiitos näiden muutaman ryhmän. Raskaaksi tulon jälkeen liityin yhä useampiin ryhmiin, joista sain vinkkejä ja tukea mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kun jutteluseuraa fyysisessä ympäristössä ei hirveästi ollut. Raskausaika tosin oli helppo, joten ihan hirveästi en joutunut silloin kyselemään.

Heti Leevin synnyttyä olikin kaikki toisin – olin hukassa imetyksen, unien, melko traumaattisen synnytyksen ja ensimmäisten päivien sekä oikeastaan vähän kaiken kanssa. Niin kuin monet muutkin samassa tilanteessa olevat. Sen lisäksi olin ulkomailla, enkä edes omassa kodissani, miehen suvun ympäröimänä toki. Mutta vailla juttukaveria, jolle olisin voinut purkaa mitä tahansa ja jolta kysyä ne tyhmimmätkin kysymykset, omalla äidinkielelläni. Vauvaryhmät auttoivat tässä tilanteessa mielettömästi, ja sain paljon, paljon tietoa esimerkiksi imetykseen liittyen. Ilman tätä vertaistukea olisi esikoisen imetystaival jäänyt hyvin lyhyeksi, virtuaalituen avulla saavutimme hienon 1-vuoden virstapylvään. Siitä en voi oikeasti kiittää yhtäkään kätilöä tai lääkäriä enkä miestäni lukuunottamatta lähipiiriänikään, vaan omaa oma-aloitteisuuttani, jääräpäisyyttäni ja ennen kaikkea Imetyksen Tuen-vertaistukiryhmää.

Myös edelleen jatkuvien huonojen yöunien kanssa painiskelu on ollut edes hippusen helpompaa, kun tuskan on saanut jakaa jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Eikä sillä ole ollut merkitystä, että nämä ihmiset asuvat toisessa maassa, enkä ole koskaan tavannut heitä. Olemme yhdessä itkeneet kidutusta muistuttavia yöherätyksiä, pohtineet mikä nukkumisjärjestely auttaisi, mikä allergia tämän saattaisi aiheuttaa, tsempanneet toisiamme mielettömästi ja myös juhlineet niitä muutamaa paremmin nukuttua yötä. Olen löytänyt vertaistukiryhmistä samanhenkisiä ihmisiä, saanut kannatusta omille kasvatusperiaatteilleni (tai kannustusta niistä turhista luopumiseksi) sellaisissa määrin, että se ei omassa pienessä tuttavapiirissäni olisi mitenkään mahdollista. Joitakin asioita on myös helpompi jakaa tuntemattomille kuin esimerkiksi omalle perheelle. Ja se, että nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, juuri tällä hetkellä, aivan samanikäisen lapsen kanssa helpottaa myös asioista puhumista.

Ongelmatonta netistä saatu tuki ei tietenkään ole – varsinkin vanhemmuuteen liittyvissä ryhmissä tunteet ovat helposti herkässä ja ruudun takaa kirjoittaessa väärinkäsityksiä tapahtuu helpommin kuin kasvotusten. Netissä on helppo roikkua tuntikausia, kiitos taskuun mahtuvan älypuhelimen. Ja joskus tieto lisää tuskaa ja hämmennystä. Olen itsekin miettinyt luottaisimmeko enemmän omiin vaistoihimme esimerkiksi vanhemmuudessa, jos meillä ei olisi niin paljon tutkimustietoa ja mielipiteitä parin klikkauksen päässä. Tietoa täytyy osata suodattaa, kuten myös riidanhaastajien provosoivia kommentteja. Ja on hyvä muistaa, etteivät kaikki ole rehellisiä. Mutta varsinkin pienemmissä ryhmissä olen kohdannut sellaista rehellisyyttä, jota on välillä kasvotusten vaikea saavuttaa. Ei ole tarvetta esittää mitään, kun muut ovat kymmenien tai satojen kilometrien päässä.

En toki missään tapauksessa sano, etteikö fyysinen tukiverkosto olisi kultaakin kalliimpaa, mutta en halua kuvitellakaan kuinka paljon haastavampaa tuen, avun ja (hyvien) neuvojen löytäminen on ollut ennen nettiaikakautta. Erityisesti omassa tilanteessani, jossa olen muuttanut maasta toiseen ja kohdannut monia eri käytäntöjä, puhelimen päässä oleva suomenkielinen vertaistukiryhmä antaa minulle turvaa. Omaa äidinkieltä ja kulttuuria kun ei mikään korvaa, vaikka meidän tapamme ei olisikaan se ainoa oikea tapa. Ja vaikka joku saattaisi sanoa, ettei lasten kasvatus siitä miksikään muutu, uskon, että kasvatamme lapsiamme aika eri maailmassa ja eri lailla kuin esimerkiksi omat vanhempamme. Siksikin on mukava kuulla kokeneiden sukulaisten lisäksi myös oman sukupolven edustajien mielipiteitä.

I’ve been meaning to write about this topic for a long time, and now that there was an article about it in the newest baby magazine, I finally decided to do it. The support that I’ve gotten from social media groups concerning living abroad, living as a foreigner in a certain country, becoming a mother, raising children to veganism has been significant in my life.

Especially when moving from country to another and having such big life changes in a short time, I would have felt much more lonely and lost with out the multiple Facebook groups I’m a member in. Some people say that social media can create loneliness, but at least in my case it has had totally opposite effect. I’ve gotten to know so many people, some of them I’ve met in real life, some of them not, but their help has been as priceless in any case.

Whenever I have a question in my mind, about almost anything, there’s bunch of people on the other side of the screen who for sure know an answer. Or whenever I feel like I’m the only one having whatever problem, they prove that I’m not alone. This has been really important especially when battling with issues about breastfeeding, sleeping or parenting in general. For example, I’m sure that I would have quit breastfeeding much much sooner, if there wasn’t an excellent Finnish group that helps with any doubts or questions. With this group’s support we reached a stunning one year milestone, that would have not happened with the (unfortunately) not-very-knowledgeable help I had from midwives and doctors.

Also living abroad and moving constantly leaves you, no matter what, somehow outside. For me support from the Finnish speaking groups has certainly helped – I understand everything, there’s no significant cultural differences or language barries. I can express myself best in my own mother tongue, and I’m able to ask the most difficult questions. Online I can find easier those people who support my views and for example my parenting methods, because even if I have friends or relatives who have children of their own, they might not think the same about things (and they don’t have to).

I’m not saying virtual support is problem-free – you must remember that the possibility for misunderstanding is bigger than face-to-face and that people aren’t necessarily honest. But at least in some smaller groups I have seen such honesty that would be hard to express even to your own partner. So in a way not really knowing each other might make us know each other even better, just in a different way. Also sometimes too much information is no good – I’ve been thinking whether I would follow my own instincts more if there wasn’t such an easy access to hundreds of opinions and research results. But still, I cannot and don’t want to imagine how hard parenting and living abroad has been before social media.

Naturally nothing can replace the friends and family that you have physically around, their opinions matter more than some stranger’s do and they can support in ways that no one can online. But especially if it is not possible to be close to those people, virtual support helps a lot.

Lastenvaunuhulluudesta

Odottaessani Leeviä minulla oli kuukausikaupalla aikaa tutkia lastenrattaiden ihmeellisyyksiä netissä, mutta paikan päälle en päässyt testaamaan, Ugandassa kun olimme. Kun vihdoin saavuimme Saksaan ja pääsin paikalliseen lastenratastaivaaseen, ei sieltä löytynytkään niitä kiesejä, jotka olin suomalaisten käyttökokemusten perusteella päättänyt hankkia. Olin yhtäkkiä ihan pihalla, mutta yksi kriteeri pysyi kirkkaana – rattaisiin ei tuhlattaisi omaisuutta. Myyjän esitellessä tonnin Saksassa valmistettuja rattaita, silmäni kiersivät edullisimmissa vaihtoehdoissa. Lopulta mukaan tarttuivat Mountain Buggyn Cosmopolitanien edellisvuoden malli, joka oli hyvässä alessa. Näiden rattaiden istuimesta sai sekä vauvakopan että istuimen 6kk-4 vuotta vanhalle lapselle, ja päätin että nämä ovat ne ainoat ja oikeat.

Samaan aikaan ihmettelin Facebookin Lastenvaunuhullut-ryhmän meininkiä. Näillä kymmenillä naisilla (en ole nähnyt ryhmässä yhtään miestä) tuntui olevan joku ruuvi löysällä, niin ahkerasti he vaihtoivat, puunasivat ja vertailivat erilaisia satoja euroja maksavia rattaita. Nehän ovat vain rattaat, ajattelin. Saksan leppeässä lokakuussa ja Suomen lumettomassa marraskuussa meidän Mountain Buggymme hoitivat homman hienosti eikä valittamista ollut. Ugandassa rattaat koristivat olohuonettamme, kun ei niillä päiväunia kummempaa käyttöä siellä ollut. Sitten aloimme pohtia, että ne ovat kyllä melko isot ja painavat matkusteluun. Bongasin netistä Recaron Easylifet, ne menisivät todella pieneen kasaan ja värivalikoimassa olisi Wolfin rakastama kelta-musta. Ei siis tarvinnut kahdesti käskeä, kun rattaat jo odottelivat meitä Neuburgissa. Ja olivathan ne ihanan kätevät, taittuivat kasaan sekunnissa ja olivat kevyet kantaa.

Elokuussa muutimme tänne Tallinnaan ja vihdoin isoillekin rattaille tuli käyttöä. Suht tyytyväisenä työntelin Leeviä niissä pitkin uuden kotikaupunkimme katuja, mutta aika ikävästi ne rämisivät vanhankaupungin mukulakivillä. Matkarattaatkin jumittuivat raatihuoneentorin jokaiseen kivenkoloon. Sitten tuli marraskuu ja ensilumi (ja se viime talven ainoa sellainen). Olin lähdössä kauppaan, kun rattaiden etupyörät juuttuivat ensimmäiseen kinokseen. Kiroten palasin rattaita perässä raahaten kotiin ja soitin Wolfille, että en pärjää näiden kanssa tätä Pohjolan talvea, tarvitsen jotkut (lastenrataspiireissä hyökkäysrattaiksi kutsutut) monsterirattaat. Niinpä suuntasimme illalla kauppaan, josta mukaan lähti kiinteillä ilmakumisilla pyörillä varustetut Emmaljungat. Yhtäkkiä meillä olikin kolmet rattaat – mitähän vattua?!

Vaikka lunta ei sitten viime talvena paljoa enempää saatukaan, työntelin Emmaljungia hetken tyytyväisenä, koska ne kiitivät paljon pehmeämmin vanhan kaupungin vaativassa maastossa. Samaan aikaan pistin ensimmäiset rattaamme myyntiin, koska tilaa tai tarvetta kolmille rattaille ei todellakaan ollut. Kesää kohden huomasin kuitenkin Emmaljungien muutaman miinuksen kasvavan plussia suuremmiksi – kiinteät etupyörät olivat ärsyttävän raskaat kaupassa, kori oli liian pieni ja kasauskoko aivan massiivinen. Tarvitsimme helpommin kuljetettavat rattaat, koska niitä taiteiltiin takakonttiin ja kannettiin päiväkodin rappusia ylösalas harva se päivä. No, olihan meillä ne matkarattaat. Mutta niiden pyörät olivat niin onnettomat, että kiroilin kuuluvasti mukulakivillä riuhtoessani ja mulkoilin ikävästi ihmetteleviä turisteja. Ei, ei, ei. Taasko uudet rattaat? Tämähän menee jo ihan hullun hommaksi.

Hetken taas googlailtuani tulin siihen lopputulokseen, että molemmat olemassa olevat rattaat myytäisiin ja niiden tilalle hankittaisiin jotakin mikä menee kompaktiin tilaan mutta jossa on kunnon pyörät. Tällä yhtälöllä löysin Bumbleride Indiet, jotka (pahaksi) onnekseni olivat Suomessa melko hyvässä tarjouksessa. Niin hyvässä, ettei käytettyjä kannattanut ostaa. Niinpä, vanhat kiesit myytyäni, kävin noutamassa Indiet. Näihin olen Leevin kanssa vielä puolen vuoden jälkeen melko tyytyväinen, mutta olen jo luopunut ajatuksesta, että jossakin olisi olemassa yhdet koko ratasiän kestävät täydelliset rattaat. Indieissä on mielettömän hyvät pyörät, iso kori ja mahtava kuomu, mutta kasauskoko on edelleen melko iso, enkä näitä sen vuoksi mielelläni reissuun ottaisi. Onneksi Leevin kanssa reissatessa ei enää tarvitse rattaita. Uutta vauvaa ajatellen nykyisiin rattaisiin saisi kopan, mutta kopasta istuimeen siirryttäessä lapsi voi istua vain menosuuntaan, enkä pidä siitä ajatuksesta täällä tuulisessa Tallinnassa. Joten, voinette jo arvata…. Meillä on taas uudet rattaat, jo aiemmin miettimäni Cybex Baliokset, jotka odottavat testiajoa eteisen nurkassa (en raaskisi antaa Leevin kurata niitä) ja jotka ovat ominaisuuksiltaan, ironista kyllä, melko samanlaiset kuin ihan ensimmäiset rattaamme. Ja voin jo ennustaa, että ne pienen pienet matkarattaat löytävät nurkkiimme viimeistään ensi syksynä.

Että niin, tässä sitä ollaan, ihan lastenvaunuhulluna.

IMG_9537
Photo by Jea’s Photo World

There’s a Finnish group in Facebook that gathers together all the people who are crazy about buggies, strollers and prams. When Leevi was born I used to wonder who are these people who put hundreds, if not thousands of euros, in kids’ buggies, and change them after every month. We, for sure, would only get one buggy and that’s it.

When we arrived to Germany two months before Leevi’s due date, we visited a baby equipment heaven that had hundreds of buggies. And we were supposed to choose one of them. The sales person recommended prams that cost thousand euros and were, naturally, made in Germany, but I wasn’t interested on investing so much in such a thing. So we found, in good offer, Mountain Buggy’s Cosmopolitan, that was supposed to last from birth until 4 years. When Leevi was born we were very happy with our choice – the buggy moved smoothly in autumny Germany, in the shops, and in Finland’s snowless November. After we moved back to Uganda, the buggy was mainly a decoration in the middle of the living room or a movable cot on the terrace. No special functions needed. When Leevi got a bit bigger and out of the baby pram, we started thinking whether something smaller would be better for travelling. After some googling I found Recaro Easylife, in Wolfi’s favorite color, and so we ordered that to wait us on our next trip to Germany. The buggy was so easy to fold and so light to carry. But when visiting Tallin for the first time with a child, I already noticed that the wheels were absolutely terrible for the old town cobblestones.

In August then, we moved to Tallinn and I was pretty happily strolling around the town with our Mountain Buggy – until the first (and the last) snow came in November and the buggy wouldn’t move 2 meters from our door. I cursed and dragged it back home, calling Wolfi that we need something that is meant for this shitty weather. So, in the evening we found ourselves with a brand-new Emmaljunga, with sturdy air-filled wheels that would go thru anything. So now we had three buggies, what the hell happened??

I decided to sell our fist one, we wouldn’t need that one anymore. But by summer I was fed up with the Emmaljunga too – it was too big and heavy to transport between home and kindergarten and the solid wheels and small basket were annoying in the shop. I needed something that would combine the good abilities of the travel buggy and this huge one. I decided to sell both of them and once more go googling for the one last buggy. I found Bumbleride Indie – with big, air-filled, turning wheels, big basket, very good canopy… That should move anywhere, on the cobblestones and in snow, but still be pretty neat package when folded. And moments later it was here, our new, our last buggy. I have been happy with the Bumbleride, it really goes thru anything, but is still sporty and easy to maneuver. It goes into somewhat manageable package, though it certainly is not a travel buggy. But…. for the new baby, the seat is only face-forward and I don’t like that idea, especially here in windy, cold Tallinn. So guess what, we have once more, a new buggy, now Cybex Balios. Which ironically is pretty much the same as the very first one we had. And my bet is that by next autumn we will have one of those tiny travel buggies in our storage once more.

So here I am, crazy buggy lady….

Vegaanihaasteen toinen viikko

Toisen viikon myötä on vahvistunut ajatus siitä, että kotona jatkan tällä linjalla vielä tammikuun jälkeenkin, mutta kodin ulkopuolella tuskin ryhdyn täysvegaaniksi. Reissasimme viikonlopuksi Suomeen ja huomasin, kuinka kuitenkin edelleen haluan maistella (lähes) kaikkea tarjolla olevaa, niin ravintoloissa kuin vieraiden luona. Vanhempani olivat kuitenkin ihanasti varautuneet haasteeseen valmistamalla vegaanista tarjottavaa, joten heidän luonaan ei tarvinnut kärvistellä.

Kiitos vanhempieni, pääsimme mieheni kanssa treffeille lauantaina ja kävimme syömässä 4 ruokalajin menun ravintola Naturassa Helsingissä. Vaikka tilaamani vegaanimenu oli mielestäni ihan kelpo esitys ja rahansa arvoinen niin kyllä mieheni ns. normaalimenu oli maukkaampi ja mielenkiintoisempi. Hotelliin naposteltavaksi löysimme 3 kaverin vegaanisen piparminttu-suklaajäden, joka oli herkullista (ja 100 kertaa parempaa kuin Oatlyn jätskit, joita maistelimme edellisenä iltana), vaikka en yleensä edes piittaa jäätelöstä. 

Yövyimme hotelli Helkassa, jonka aamiainen ansaitsee kyllä mojovat pointsit monipuolisuudestaan. Myös vegaanista tarjontaa löytyi jonkin verran, oikeaan suuntaan ovat menossa vaikka kehitettävää toki olisi. Toivottavasti pian voin hotellissakin korvata munat, juustot ja pannukakut vegaanisilla vaihtoehdoilla. Helkan vegaaninen tuorepuuro marjoilla oli todella herkullista (harmi, etten ottanut tarkempaa kuvaa reseptistä).

Sunnuntaina shoppailin sydämeni kyllyydestä vegaanisia herkkuja Kampin ruokakaupoissa – mukaan lähti muun muassa jogurtteja, härkäpapurouhetta, mustaa suolaa ja eineksiä. Einekset tulivatkin tarpeeseen heti kotiin päästyä: Leevillä on taas vuosisadan flunssa, jonka vuoksi en ehdi paljoa muuta tekemään kuin hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi….

Ruokakaupassa ihmetellessä päädyin yllätyksekseni jättämään kaikki vegejuustot hyllyyn: hinnat olivat sen verran päätähuimaavat, että päätin pärjätä ilman. Koostumus myös näytti samalta kuin mozzarellan Ugandassa, eikä tämä valitettavasti ole kohteliaisuus. Tuskin ne kuitenkaan maistuvat samalta kuin aito tavara, joten parempi pysyä rehellisesti kasvisruoissa. Sama fiilis iski einesten kohdalla, mukaan tosin lähti pari pakettia nyhtistä pahan päivän varalle ja vegaanista kebabia kokeiluun, seitanista kun ei oikein ole vielä kokemusta. Sen sijaan tofut jäivät ostamatta, niiden hinnat olivat myös melko pöyristyttäviä. Tyydyn siis virolaiseen maustamattomaan ennen kuin pääsen taas saksalaisen luontaistuotekaupan hyllyjen ääreen.

Tämän viikon ruokasuunnitelman johtolankana näyttää olevan lohturuoka, johtunee varmaan tästä sairastuvan hieman alakuloisesta fiiliksestä. Suunnittelin ainakin pitsaa, kebab-pitaleipiä, hampurilaisia, ja knödeleitä mustapapupihveillä ja kermakastikkeella (Wolfin äidiltä jäi näitä baijerilaisia erikoisuuksia pakastimeemme joulun jäljiltä). Viikonlopun kunniaksi voisi tilata Tokumarun vegesushia. Ehkä ensi viikolla sitten jotain freshimpää.

Ps. Voit seurata Instagramista haastetta päivittäin!

Second week of Vegan Challenge has proved that it is easy to keep going strong at home, but once I get out of the door it gets much more challenging. 

We spent the weekend at my parents place in Espoo and even got to go on a 24 hour date to Helsinki on Saturday, thanks to my amazing parents. I was trying my best to eat vegan, but I still can’t resist trying all delicious looking foods if they are right under my nose, vegan or non-vegan.

We had a nice four course dinner in restaurant Natura in Helsinki – I had a vegan one and my husband a “normal” one. Even though mine was pretty good, after tasting my husband’s food I think his was still much more interesting. To the hotel we bought some vegan ice cream from a Finnish company and it was really delicious, very pleasant surprise. 

Hotel breakfast proved to be too difficult challenge for me, the breakfast lover. I am unable to leave those pancakes, Karelian pies and eggs untouched if I see them. Luckily there was some vegan choices too, like awesome raw porridge, and for the whole experience I can give Hotel Helka full points. Perhaps some day I’ll find a hotel breakfast that has as many delicious vegan choices as non-vegan ones and can happily pass by the egg station. Or what about all-vegan hotel?

On Sunday I got to go all nuts with vegan food shopping in Kamppi, and oh boy what a souvenir package did I find – yogurts, fast food, speacility products like protein powder and black salt and so on… Of course Helsinki’s selection still loses to Germany, at least in prices but it’s much better than here. Surprisingly though I left the vegan cheeses to the shelfs, prices were so ridiculous and they did look a tad suspicious (like Ugandan “mozzarella” so rubbery it would bounce back from a wall), so I decided to manage without. If I ever need a traditional cheese I’ll buy the real stuff. But in the best scenario this challenge will let me free from my cheese addiction. 

This week’s food plan sounds somewhat comforting, I’m planning to prepare pizza, burgers, vegan pita kebab and knödels with black bean patties and creamy sauce. Follow me on Instagram and you’ll see how the plan comes into action.

Vegaanihaasteen ensimmäinen viikko

Kokonainen viikko takana melkein 100% vegaaniruokavaliolla. Melkein, koska muutama maitoa sisältänyt tuote piti käyttää pois jääkaapista, ruokaa en heitä pois vain haasteen takia. Mutta jopa ravintolaruokaa syödessä olen ollut hyvin motivoitunut pitämään homman hallussa. Hyvä minä!

Oikeastaan vähän naurattaa kuinka tosissani ja innoissani olen tämän haasteen kanssa. Ja olen jo nyt varma, että tästä jää jotakin pysyvää. Viikon aikana en ole kaivannut oikeastaan mitään eläinperäistä, vaikka varmasti sekin päivä vielä koittaa. Todennäköisesti juustot ja jotkut helpot herkut, kuten leipomon korvapuustit alkavat jossain vaiheessa kutkutella. 

Olo on ollut kevyt ja hyvä, ei kovinkaan paljoa ennen joulun mässäilyjä erilainen. Johtunee siitä, että olen jättänyt lihan pois ruokavaliosta jo aiemmin ja korvannut osan maitotuotteista kasvipohjaisilla, joten muutos kropalle ei ollut kovin shokeeraava. Tällä meinigillä on hyvä jatkaa uuteen viikkoon! 😊

Ps. Tervetuloa seuraamaan mun syömisiä Instaan


I’ve stayed very motivated about the vegan challenge all week, it’s a actually even a bit funny how excited I have been. I was a quite disappointed that I had to “cheat” a few times in order not to throw old food away. But I haven’t really missed anything yet, not cheese or even the weekend breakfast eggs. I’m pretty sure though that in some point the easily available ready treats might start tempting, like cinnamon rolls or croissants in a cafe. But I guess then I’ll just have to see that little extra effort and prepare them myself. Anyhow, so far so good, and with this motivation it’s good to start a new week.

Ps. Welcome to follow my eatings in Instagram

Lapsen kasvattaminen oman kulttuurin ulkopuolella

Minulla ei ole kokemusta lapsen kasvattamisesta omassa kulttuurissani, fyysisesti ainakaan. Sosiaalisen median ja internetin välityksellä olen kyllä tiukasti sidottu suomalaiseen vanhemmuuskulttuuriin, ja kyllähän ne meikäläiset tavat ja uskomukset näkyvät edelleen kaikista selkeimmin omassa elämässäni. Suomalaisen kulttuurin ohella kasvatusmetodeihini vaikuttaa eniten “expat-kulttuuri”, ei niinkään esimerkiksi virolainen kulttuuri. En koe päässeeni sisälle paikalliseen vanhemmuuteen niin, että sillä olisi suurempaa vaikutusta. Suurimpana syynä on varmasti oma asenteeni, ei sillä ettenkö arvostaisi paikallista kulttuuria, mutta emme asu täällä pysyvästi, joten jaksan paneutua siihen vain pinnallisella intensiteetillä. Toinen syy on kielitaidon puute; kulttuuriin on hyvin vaikea päästä sisälle, jos et ymmärrä mitä muut ympärilläsi puhuvat. Ja vaikka suurinpiirtein ymmärtäisit, jäävät pienet, lähes äänettömät asiat pimentoon. Ne, jotka ovat totta omassa kulttuurissasi, mutta joista monet eivät puhu ääneen.

Oikeastaan pidän tästä yhdistelmästä, jossa on helpompaa valita se oikeasti omalta tuntuva tapa toimia. Ympäristö, jossa päivittäin elämme, ei painosta, koska ympäristön mielestä olemme kuitenkin ulkopuolisia, outoja muukalaisia, jotka tekevät asiat niin kuin kotona tehdään (vaikka emme tekisikään, mutta sitä kukaan ei tiedä). Uskoisin, että jos asuisimme Suomessa kokisin paljon suurempaa ahdistusta kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Täältä kauempaa on helpompi huudella, netissä jakaa haluamaansa kuvaa tietylle kohderyhmälle, eikä kukaan näe miten perheessämme oikeasti toimitaan. Mitä siihen “expat-kulttuuriin” tulee, se on joka tapauksessa sellainen erilaisten tapojen sulatusuuni, ettei kovin montaa asiaa ainakaan ääneen kritisoida. Erilaiset lähestymistavat vanhemmuuteen kuitataan olankohautuksella – noin ne varmaan siellä Briteissä, Brasiliassa, Japanissa, Nigeriassa, Italiassa tekevät. Omista kasvatusmetodeista eroavia tapoja ei pistetä yksilön piikkiin, vaan hänen edustamansa kulttuurin, oli se sitten reilua tai ei. Mutta yksilölle mahdollisesti helpompaa.

Vuosien varrella perheeseemme varmaankin muodostuu aika selkeä “meidän kulttuuri”, johon vaikuttavat sekä kotimaidemme, lapsuudenperheidemme että muiden enemmän tai vähemmän tuntemiemme kulttuurien arvot. Uskon ja toivon, että juuri tämä pitää perheemme tiiviinä tulevaisuudessakin, kun ei meitä kukaan muu oikein ymmärrä, sellainen sillisalaatti tästä vielä on tuleva 😀

Ulkosuomalainen vanhempi – miten olet itse kokenut lapsen kasvattamisen ulkomailla?

I’ve been giving some thought to how it is different to raise a child outside your own culture. Physically I have never really been a parent in my home country, neither has my husband. But of course via our childhood, social media, news, Internet we are still very much attached to Finnish and German parenthood, so these cultures probably have the most influence. But we are not physically there, so some of the possibilities, responsibilities, expectations, difficulties and advantages don’t touch us.

I haven’t really gotten into Estonian culture, what comes to raising children (and otherwise either). Because of the language and because of the fact that we aren’t here permanently. Motivation is on a level of curiosity, but not really a wish to get in. And as you can probably imagine, those few months being an expat parent in Uganda, didn’t really let me get in in their culture either. Another culture, however, that I somehow do feel has an influence is something I call expat-culture. Which is in some sense a culture of higher tolerance. If you do things differently no one really cares or criticizes (at least not out loud), they just think “oh well, I guess that’s how they do things in Finland, Germany, Uganda, UK, Japan..” Your different views and approaches aren’t held against you but your culture, the country where you come from. And to me, as a parent, it makes it easier. You, personally, don’t feel so judged and you can always blame the culture, whether it is right or wrong. In Finland, I believe, I would feel more pressure, as my choices would be judged as MINE.

So I think (but don’t know for sure) that being an expat parent, raising your children outside your own culture can actually be easier in some sense. At least if you are like our family, never really settling down anywhere, and no one expects you to. You don’t get the pressure from the people around you, as you are anyway a foreigner, outsider. You don’t really know how things “should” be done, and you are forgiven if you are being weird. And as the people from your own culture are not able to see what you’re really doing, you have more freedom to do things your own way. Create your very own little culture. I hope that this keeps our family tight in future too, as there’s soon not many others who could really understand us. 😀

Vegaanihaaste 2018

Tällä kertaa en teekään uuden vuoden lupauksia vaan aloitan vuoden haastamalla itseni. Hetken mielijohteesta päätin ryhtyä huomenna alkavaan vegaanihaasteeseen (vähintäänkin) tammikuun ajaksi.

Kuten olen aiemmin maininnut, olen lopettanut lihan ja kalan ostamisen kotiin jo viime talvena, mutta maidottomaan ja munattomaan ruokavaliion siirtyminen on kutkutellut pitkin vuotta. Olen kuitenkin ollut laiska sitä kokeilemaan ja pelännyt, ettei “mitään” hyvää jää jäljelle, jos luovun jogurtista ja juustoista. Myös viikonloppuaamiaisen kananmuna on pitänyt paikkansa pöydässäni. 

Nytpä sain kuitenkin oivan tilaisuuden edes kokeilla miltä elämä täysin (tai ainakin lähestulkoon) ilman eläinperäisiä tuotteita maistuu. Ajoitus näin joulun jälkimainingeissa on erinomainen  – joulukuussa on lihaa ja kalaa tullut syötyä niin paljon, että kirjaimellisesti oksettaa. Odotan innolla keveämpää oloa, jonka jo tiedän seuraavan lihattomasta ruokavaliosta.

Oman pienen haasteensa hommaan tuo se, että vegaanihaasteen vertaistuki ja reseptit on luotu Suomeen. Täällä Tallinnassa on valikoimissa ja hinnoissa vielä jonkun verran toivomisen varaa, vaikka parempaan päin ollaan selvästi menossa. Ehkäpä teen päiväristeilyn Ruoholahden S-marketiin shoppailemaan vegaanierikoisuuksia. Totuushan on tietenkin, ettei vegaaniruokavalion toteuttamiseen tarvitse uusimpia maitoa, munaa ja lihaa korvaavia innovaatioita, mutta ei niistä haittaakaan olisi.

Astetta helpommaksi haasteen taas tekee se, että myös mieheni on kiinnostunut vegeilystä, vaikka onkin kuuluvasti ilmaissut, ettei hänestä tule kokonaan kasvissyöjää. Hän on kuitenkin ostanut minulle tämän vuoden aikana lahjaksi jopa kaksi vegaanikeittokirjaa, joten se kertonee jotakin hänen tuestaan. Leevi taas ei ole koskaan ollut kova lihansyöjä, hän on tottunut tofuun ja papumössöihin, eikä ole koskaan juonut lehmänmaitoa (korviketta lukuunottamatta). Lihaa ja maitotuotteita hän saa tosin päiväkodissa. Joten ei pitäisi olla ongelma eikä mikään valmistaa samaa ruokaa koko perheelle. Enkä kyllä montaa eri ruokaa alkaisi valmistamaankaan.

Instagramista voit seurailla mun tammikuun syömisiä ja kuulumisia. Ja jos vähänkään kiinnostaa, liity ihmeessä mukaan haasteeseen. Ei maksa mitään, eikä sido mihinkään, mutta parhaassa tapauksessa opit jotain uutta! 

Instead of traditional new year’s resolutions I decided to start the year challenging myself. Tomorrow I’ll participate in Finnish Vegan January, in order to see how necessary milk and eggs really are to me. This year I’ve already proved that meat isn’t actually needed at all, and now around Christmas time I’ve actually noticed how heavy eating meat makes me feel. 

My reason for cutting down animal-based products is mostly environmental – I hope to make at least some of my part in preserving our globe by eating more plant-based food. And as mentioned I’ve noticed it makes me feel better, so there’s that selfish reason too. Of course well-being of animals is a good plus also, but I would be lying if I’d say that alone drives me. In any case, I don’t like labelling, so you probably won’t catch me calling myself vegan or even vegetarian any day soon. But I intend to take this challenge as seriously as possible, while of course having fun exploring new recipes at the same time.

If you’d like, you’re welcome to follow me in Instagram to see what am I putting on my plate in January. And why not participate in the challenge yourself also?

Meidän expat-joulumme

En oikein ymmärrä sanaa joulustressi, tai ainakaan sitä miksi ihmiset stressaavat joulun järjestämisestä. Itse huomaan, että stressasin enemminkin niistä jouluista, jolloin joulua ei oikein ollutkaan. 

Miten ulkosuomalainen ja -saksalainen perhe siis pitää huolen siitä, että joulu tuntuu joululta? Koska olemme suht nuori perhe ja muuttaneet jo monta kertaa emmekä koskaan asuneet kummankaan kotimaassa, ovat jouluperinteetkin vielä hieman hakusessa. Eniten joulu kuitenkin tuntuu joululta perheen kanssa kylmässä ja pimeässä Euroopassa vietettynä. Kahdestaan Ugandan lämmössä oli hyvin vaikea päästä joulufiiliksiin. Myönnettäköön, että oma fiilikseni on myös tiiviisti sidoksissa suomalaisiin jouluruokiin – jos niitä ei ole tarjolla, ei oikeata joulua tule.

Tänä vuonna halusimme varmistaa joulutunnelman järjestämällä luonamme Tallinnassa “suuren” perhejoulun. Paikalle saapuivat minun ja mieheni vanhemmat, minun veljeni, mieheni sisko ja hänen poikaystävänsä. En stressannut joulusta etukäteen, olimme jakaneet ruokavastuuta niin, ettei minulle jäänyt paljoakaan tekemistä. Vanhempamme ulkoistimme hotelliin, jotta kaikilla olisi tarpeeksi tilaa. Uskon, että tämä päätös oli kaikkien kannalta erinomainen.

Pyhät menivät hyvin, siitäkin huolimatta että osaa meistä piinasi ikävä vatsatautivirus eikä erilaisten kulttuurien ja tapojen kohtaamisilta voinut välttyä. Ruokaa oli aivan valtavasti – kaikki suomalaiset ja saksalaiset herkut kannettiin pöytään kahtena peräkkäisenä päivänä ja kolmantena syötiin kaikki se mitä kaapeista vielä löytyi. Nyt uuden vuoden kolkutellessa ovea olemme saaneet lähes kaiken tuhottua tai pakastettua. (Tästä onkin erinomaiset lähtökohdat aloittaa tammikuun vegaanihaaste, josta kirjoittelen myöhemmin.)

Koskettavinta sen lisäksi, että perheemme jaksoivat matkustaa tänne luoksemme, oli Leevin käsinkosketeltava innostus sukulaisten läsnäolosta. Vaikka näemme melko harvoin, Leevi ei ollenkaan ujostele, vaan pistää parastaan mummien, ukkien, tätien ja enojen kanssa. Sitä on aina yhtä ihana katsella. Harmittaa jo, kun tietää kuinka pitkä aika on siihen kun seuraavaksi nähdään. 

Joulu lienee täyttänyt tarkoituksensa, olen nimittäin jo ihan valmis ensi viikolla toivottavasti koittavaan normaaliarkeen (ellei joku tauti taas iske). Peloistani huolimatta onnistuin sittenkin saamaan joulusta tarpeekseni tänä(kin) vuonna. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa 😅

This year we wanted to be sure that we’d had THE Christmas spirit in our home. So we invited both of our families here to celebrate with us. 

We haven’t managed to form much Christmas traditions by ourselves yet, as we’ve been all over the world these past five years. But I think this year was finally a beginning of something like that. Not that we could have our families here every year (shame) but we managed to bring Christmas to our home in other ways too. Perhaps it’s about a child big enough to realize some traditions or maybe it is just the magic of the cold, dark North.

We had wonderful holidays enjoying our families company – especially amazing was to watch how much Leevi loved it. Food was of course great, as this year we were able to bring all the authentic Finnish and German treats to the table. Now I’m so stuffed both with food and Christmas I don’t mind at all that it is only once a year. This is what you call success, right? 😃 

(Now, after all the feasting and meat eating (I couldn’t resist) is an excellent moment to start one month vegan challenge, which I’ll be updating you about very soon.)

SUOMI 100-blogihaaste

Suomen suuri symttäripäivä meni minulta talvilomaillessa harmillisesti aika ohi, vaikka olisin nyt Virossa saanut juhlia sitä todella hienoin menoin. Toivottavasti he jaksavat vielä tulevinakin vuosina järjestää yhtä hienoja kunnianosoituksia naapuriaan kohtaan – ja toivottavasti me suomalaiset kunnioitamme hyvin näkyvästi virolaisten 100-vuotispäivää muutaman viikon kuluttua. 

Katsoin sentään koosteen Linnan juhlista ja Helsingin ilotulitukset Yle Areenasta, ihanaa että se toimi noin helposti. Edellisinä vuosina olen kikkaillut jotain kummallista saadakseni juhlat näkyviin, en tiedä onko Yle muuttanut jotain vai enkö vain ole tajunnut Areenan hienoutta.

Päätin vielä näin jälkijälkikäteen muistaa Suomea tällä ulkosuomalaisten blogeissa kiertävällä Suomi100-haasteella, te tiedätte kuinka rakastan näitä 😃

Missä asut ja kuinka kauan olet asunut ulkomailla?

Asun Tallinnassa, Virossa, jossa olen asunut noin puolitoista vuotta. Yhteensä olen asunut ulkomailla 5,5 vuotta.

Kuinka usein käyt Suomessa? Milloin viimeksi ja onko seuraava kerta jo tiedossa?

Nyt Tallinnasta käsin käyn Suomessa melkein kerran kuukaudessa, ja Ugandassa ja Puolassa asumisen jälkeen osaan todella arvostaa kuinka helppoa, nopeaa ja edullista kotona käyminen on. Viimeksi olimme Espoossa isänpäivänä, ja seuraavan kerran menemme ensi viikonloppuna.

Mitä kaipaat Suomesta?

Kaipaan enemmän aikaa perheen ja kavereiden kanssa. Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi stressata ymmärtävätkö muut minua (esim. lääkärissä) tai käyttäydynkö kulttuurillisesti oikein. Kaipaan turvallisuudentunnetta, joka minulla oli Suomessa asuessa. Kaipaan supermarkettien absurdeja valikoimia. Kaipaan juhlapyhien perinteitä.

Lempimaisemasi Suomessa?

Helsingin keskusta-alueen merenrannat, ja sellainen täydellinen saaristolais- tai järvimökkimaisema, joka ei oikeestaan koskaan ole ollut minulle tuttu, mutta joksi suomalaisen maiseman miellän.

Miten meinaat juhlia itsenäisyyspäivänä?

Kuten aiemmin mainittu, jäi juhlinta kilistelyyn hotelli buffassa ja mahdollisimman Suomi-henkiseen asuun pukeutumiseen (sinivalkoinen mekko lomagarderobista). Ehkäpä ensi vuonna juhlimme Suomessa.

Mitä suomalaista muotoilua teiltä löytyy, ja onko joku esine tai astia, minkä haluaisit kotiisi tuoda Suomesta?

Olen siinä uskossa, että ulkosuomalaiset arvostavat suomalaista muotoilua keskimääräistä enemmän ja minullekin Suomi-tavaroiden arvo on noussut viime vuosina. Meiltä löytyy Muumi-mukeja, Iittalaa ja Marimekkoakin. En tiedä lasketaanko vaatteet muotoiluksi, olen ostanut suomalaisen Noshin vaatteita Leeville ja itselleni. Iittalan tuotteita voisin ostaa loputtomasti, jos se ei olisi rahasta kiinni, ja panostaisin mielelläni enemmän myös suomalaiseen vaatesuunnitteluun.

Mikä on rakkain tavara, minkä olet tuonut Suomesta?

Vuosien varrella olen haalinut ulkomaille oikeastaan kaiken omaisuuteni, jota ei kyllä lähtiessäni hirveästi ollut. Tunnearvollisesti tärkein on lapsuuden nalle, joka koristaa nyt Leevin huonetta. Ilahduin myös kovasti kun vanhempani saivat viime syksynä tuotua Ikeasta ensimmäiseen omaan kämppääni ostamani keittiösaarekkeen, joka oli heillä säilössä. Se on jokapäiväisessä käytössä aamiaispöytänä. On myös joitakin keittiövälineitä, joita olen kantanut mukanani kaikkialle; kunnollinen kuorimaveitsi ja pienen pieni purkinavaaja. Loppujen lopuksi minulla on kuitenkin hyvin vähän “korvaamattomia” tavaroita, siitä on aikuisiän jatkuva muuttaminen pitänyt huolen.

Mitä suomalaista ruokaa rakastat?

Pidän monista suomalaisista ruoista, kuten makaroni- ja maksalaatikosta, poronkäristyksestä, kanaviillokista ja karjalanpaistista, mutta lihansyönnin vähentämisen jälkeen en ole niitä oikeastaan kaivannut. Rakastan suomalaisia joulu- ja pääsiäisherkkuja, ja tietysti Fazerin sinistä, Missä Xiä ja kunnon salmiakkia.

Entä mitä suomalaista ruokaa inhoat?

Ei tule nyt mitään sellaista mieleen, jota olisin maistanut ja jota suoraan sanottuna vihaisin. Ennen tykkäsin mustasta makkarasta, mutta epäilen, että koskisin siihen enää. Minusta on tullut ennakkoluuloisempi (liha)ruoan suhteen viime aikoina.

Minkälaista elämää viettäisit / viettäisitte, jos asuisitte edelleen Suomessa? Tai miten se ehkä poikkeaisi nykytilanteesta?

En ole koskaan asunut perheeni kanssa Suomessa, muutin Suomesta kun aloin seurustella mieheni kanssa. On myös melko epätodennäköistä, että asuisimme Suomessa lähivuosina. Joten on hyvin vaikea kuvitella sitä tilannetta. Jos en olisi koskaan lähtenyt Suomesta, tuskin olisimme tässä tällaisena perheenä ja se on minulle täysin sietämätön ajatus. Eli muutto oli elämäni paras päätös. Jos mieheni työ veisi meidät Suomeen, menisin hyvin todennäköisesti töihin tai opiskelisin uuden ammatin. Mutta se on suunnitelmani muutenkin, heti kun tämä toinen bebe on tarpeeksi vanha. Suomessa asuessa olisin varmasti enemmän vastuussa arkisista asioista, kuten vakuutuksista, laskujen maksamisesta ja muista järjestelyistä, ja ehkä olisin aktiivisempi lasten harrastustoiminnassa kun ei olisi pelkoa kielimuurista.

Mitä pyydät aina tuomaan tuliaiseksi Suomesta?

Nykyään en usein mitään, koska Tallinnasta saa melkein kaikkea ja jos ei saa niin haen itse. Aiemmin olen pyytänyt suomalaisia lehtiä ja kirjoja, salmiakkia, suklaata, ruisleipää… Niitä kliseisiä perusjuttuja.

Mitä arvostat nykyään eniten Suomessa, mitä et ehkä osannut arvostaa ennen?

Aiemmin mainittuja asioita: turvallisuudentunnetta ja sitä, että voin kommunikoida omalla äidinkielelläni. Supermarketin valikoimaa. Luontoa, puhtautta, ötökättömyyttä. Vuodenaikoja (vaikka olen edelleen sitä mieltä, että talvi on liian pitkä). Talojen lämmitystä. Sitä, ettei tarvitse huolehtia homehtuvatko vaatteet kaappeihin. Sitä, että asiat usein hoituvat niin kuin luvattu ja ajallaan. Läpinäkyvyyttä, luotettavuutta ja reiluutta maan hallinnossa, poliisissa ym. Tasa-arvoa, ennakkoluulottomuutta. Suomalaista koulujärjestelmää, jossa lapset ovat samanarvoisia ja heillä on samat mahdollisuudet. Sitä, että lapset saavat olla lapsia. Henkilökohtaista tilaa, ihmisten vähyyttä. Olen oppinut arvostamaan myös kaurapuuroa, ruisleipää ja Fazerin sinistä, joista en ennen välittänyt.

Mikä Suomessa ärsyttää eniten?

Kateellisuus, pessimistisyys, kyynisyys. Epäkohteliaat ihmiset. Epäystävällisyys. Se, etteivät lapset saisi näkyä eikä kuulua. Minä-keskeisyys. Pitkä, pimeä, kylmä talvi.

Mikä taas Suomessa on ihanampaa kuin missään muualla?

Yöttömät kesäyöt. Alkukesän vehreys loputtoman talven jälkeen. 

Suomalaisinta minussa on…

Henkilökohtaisen tilan tarve. Rehellisyys. Jähmeys. Introverttius. Pessimistisyys (tai realistisuus). Se, että näen ihmiset samanarvoisina ammatista tai tuloluokasta huolimatta enkä ymmärrä hierarkiaa. Minun on vaikea ottaa vastaan kohteliaisuuksia tai ystävällisiä huomionosoituksia.

Olen hävennyt suomalaisia / Suomea…

Kun he törttöilevät kännissä Tallinnan laivalla ja Tallinnassa.

Mitä nykyisen kotimaasi asukkaat tietävät Suomesta?

Varmasti keskimääräistä enemmän, olemmehan naapureita. Kaikilla on Suomessa asuva kaveri tai perheenjäsen. Kuitenkin olen hieman yllättynyt siitä, ettei oman ikäsilläni virolaisilla tunnu olevan vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, kun puhutaan suomalaisista. Tai ehkä he ovat vain liian kohteliaita kertoakseen minulle. Suomesta käydään ostamassa joitakin tuotteita, joita ei Virosta saa, tai jotka ovat täällä kalliimpia. 

Kerron aina Suomesta…

Kylmästä talvesta, valoisasta kesästä, koulutuksesta, maailman parhaasta karkkivalikoimasta ja siitä, etteivät ihmiset välttämättä tarkoita olla niin epäkohteliaita kuin miltä vaikuttavat.

Kuinka usein puhut suomea?

Joka päivä poikani kanssa.

Mitä suomalaista perinnettä teillä vaalitaan?

Haluan vaalia ainakin jouluun liittyviä perinteitä; joulukalenteria, joulupukkia, joulusaunaa, jouluruokia… Myös isän- ja äitienpäivää juhlimme itselleni lapsuudesta tutuin menoin. Minä ja poikani syömme molemmat melkein joka aamu aamiaiseksi puuroa, tosin tässä on kyse enemmän mieltymyksestä kuin perinteestä. Aion kasvattaa lapseni pitämään salmiakista.

Mitä terveisiä lähetät 100-vuotiaalle Suomelle?

Toivon Suomelle ja suomalaisille lisää itseluottamusta, jotta ei olisi tarvetta vertailla meitä muihin tai pelätä muiden erilaisuutta. Olemme oikein kelpo porukkaa ja meillä on monenlaisia erinomaisia taitoja ja ominaisuuksia, ja maamme on monella tapaa aivan erityislaatuinen. Olemme päässeet nopeasti pitkälle. Nämä meidän olisi hyvä muistaa, mutta myös se, että maailmassa on monen monta tapaa tehdä asioita oikein.

I unfortunately missed this year’s big party, Finland’s 100th birthday as we were on a holiday. But I still felt like honouring my home country in some way, and I found this blog challenge to be a good way to do it.

In which country do you live and how long have you lived abroad?

I live in Tallinn, Estonia, for about 1,5 years now. Altogether I’ve lived abroad for 5,5 years.

How often do you visit Finland? 

I visit Finland very frequently now that we live so close, we go to my parents almost once a month. I really appreciate the possibility after living much further away in Uganda and Poland. 

What do you miss from Finland?

I miss more time with family and friends. I miss that I wouldn’t need to stress about communication and if I’m behaving culturally appropriately.  I miss feeling of being safe everywhere. I miss the absurd variety of stuff in supermarkets. I miss the holiday traditions.

Your favorite landscape in Finland?

The seaside of Helsinki and somewhat stereotypic archipelago or lake cabin view.

How are you celebrating the independence day?

As I mentioned I kinda totally missed the celebrations this year. Perhaps next year we’ll be in Finland. Normally I’d be watching the president’s party from TV, eating some delicious Finnish food and drinking sparkling wine. 

What kind of Finnish design you have in your home? Is there something that you’d like to bring from Finland?

I began to appreciate Finnish design more after moving abroad. We have mugs and plates from Iittala, Moomin mugs and some Marimekko. I’ve bought clothes from Finnish clothing company Nosh. If I would have unlimited amount of money I’d buy more Iittala and Finnish designers’ clothes.

What is the most beloved item you’ve brought from Finland?

I’ve managed to bring basically all my belongings from Finland. Thing with biggest emotional value is a teddy bear from my childhood, which now decorates Leevi’s room. Last autumn I finally got back my kitchen table, when my parents were able to bring it to Tallinn. We eat breakfast around it every day. In general I don’t own many irreplaceable items.

Which Finnish food you love?

I like many Finnish foods, but as they have meat in them, I haven’t eaten them much recently. I love Finnish Christmas and Easter foods, and of course Finnish chocolate and candy.

Which Finnish food you hate?

I can’t get anything really disgusting in mind, that I would have actually tasted. I would probably not touch the famous blood sausage anymore, even I used to like it. I’ve become more cautious towards food lately, especially those that have meat in them.

How would your life be like if you’d still live in Finland?

It is difficult for me to imagine how life would be if I would have not moved to Poland in 2012. Me and my husband have never lived together in Finland and I think that our family wouldn’t exist as it is now if I would have stayed. So I don’t really wanna think about that, moving was the best decision of my life. 

What do you always ask people to bring you from Finland?

Nowadays not much as I can get almost everything from Tallinn and if not I can pick it up myself. In the past I’ve asked Finnish books and magazines, candy and rye bread.

What do you appreciate in Finland that you maybe didn’t realize to appreciate before?

Earlier mentioed things: safety and being able to communicate in my own language. The supermarkets. Nature, cleanliness, absence of bugs. Four seasons (even though I still think winter is way too long). Heating in the houses. That my clothes wouldn’t mould in the closets. That things usually work as promised. Transparency, reliability and fairness in the leadership of the country. Equality and liberality. Finnish school system where every child is equal and they have same possibilities. That kids are allowed to be kids. Personal space. I have learned to appreciate also Fazer’s milk chocolate, rye bread and oatmeal porridge.

What is annoying you the most about Finland?

Jealousness, pessimistic and cynical attitude. Rude people, unfriendliness. That kids are not tolerated very well in public places. Me-centered thinking. Long, dark, cold winter. 

What in Finland is better than anywhere else?

The nightless summer nights and the greeniness of beginning of summer after a long winter.

The most Finnish thing in me is…

Need for a lot of personal space. Honesty. Icyness. Being introvert and a bit pessimistic. That I see people as equals no matter what their profession or income is, I don’t understand hierarchy. I have difficulties accepting compliments or friendly gestures.

I have been embarrassed about Finns when…

They are totally wasted on the Tallinn ferry or in Tallinn. 

What do the people of your present home country know about Finland?

Quite a lot, we are neighbours after all. Everyone seems to have family or friends living in Finland. I am a bit surprised though that Estonians of my generation don’t seem to have any strong opinion about Finns  – neither negative or positive. Or maybe they are afraid to tell me. Some people go shopping in Finland for things that are difficult or more expensive to get in Estonia. 

What I always mention when I talk about Finland…

I mention cold winter, summer nights full of light, education, the world’s best candy and that people don’t always mean to be as rude as they seem.

How often do you speak Finnish?

Every day with my son. 

Which Finnish traditions you want to keep cherishing?

I want to continue the Christmas traditions; Christmas calendar, Santa Claus (who lives in Rovaniemi, in case you didn’t know), sauna, food… Also mother’s and father’s day are important to me. Me and my son eat porridge for breakfast almost every day, but that is more about what we like than some tradition. I will raise my children to like salty liquorice. 

What would you wish for the 100 year old Finland?

I wish more confidence to Finland and Finns so we wouldn’t need to compare ourselves to others or be afraid of those who do things differently. We are decent people and we have many excellent skills and abilities. Our country is very special, we have come far in a short time. We should keep these things in mind, but also remember to appreciate other ways than our own, there’s many ways to do things right.

Ai että minä nyt syyllistyin

Syyllistyminen, tuo äitiyden (vanhemmuuden) ihana trendisana. Tuntuu, että ainakin Suomessa meitä syyllistyviä äitejä riittää loputtomiin. Ei ole väliä miten asiat hoidat, lapsesi kasvatat, aina löytyy joku joka tekee asian eri lailla ja sanoo sen ääneen. Ja sitten me syyllistymme. Tunnemme, että kritiikki ja eriävät mielipiteet kohdistuvat juuri meihin, uhkaavat meidän tapaamme toimia. 

Aihe tuli mieleeni eräästä Facebookin mammaryhmän keskustelusta, tuolta syyllistymisen (ja myös kultaakin kalliimman vertaistuen) mekasta. Milloin syyllistytään imetykseen liittyvistä ratkaisuista, milloin sokeriin suhtautumisesta, milloin nukkumistavoista. Tällä kertaa aiheena oli, ah niin mehukas, päivähoito.

Koen olevani melko fiksusti käyttäytyvä nettipersoona; yritän pysyä kaukana provosoivista ja turhanpäiväisistä keskusteluista, juoruista ja arvostelusta. Haluan kuitenkin tuoda julki esimerkiksi vanhempien jaksamiseen liittyviä kokemuksia ja mielipiteitä. Pyrin näkemään asiat eri kanteilta ja myös ymmärtämään, että kirjoitettua tekstiä on helppo lukea monella tavalla. Epäkohteliaalta kuulostava kommentti ei ehkä ole tarkoitettu niin kärkkääksi. Tätä päivähoitokeskustelua (saako isomman lapsen laittaa hoitoon, jos on vauvan kanssa kotona) seuratessani tulistuin kuitenkin kommenteista, jotka eivät mielestäni tuoneet apua väsyneen äidin elämään. 

Kerrottuani oman mielipiteeni (kyllä, isomman lapsen voi todellakin laittaa säännöllisesti  hoitoon vaikka vanhempi olisi vauvan kanssa kotona, eikä se tee vanhemmasta automaattisesti huonompaa), aloin pohtia miksi minä ja myös muut keskusteluun osallistuneet kimpaannuimme toistemme kommenteista. Toisin sanoen syyllistyimme, vaikka syyllistäminen ei (toivottovasti) ollut kenenkään tavoite.

Milloin siis itse syyllistyn? Silloin kun olen joutunut joustamaan omista periaatteistani, esimerkiksi täysimetyksestä tai lapsen hoitamisesta kotona siihen asti kunnes menen töihin, ja joku toinen on kyennyt pitämään kiinni näistä periaatteista. Syy ei siis ole ollenkaan toisessa osapuolessa, koska kuinka nätisti tahansa tämä mielipiteensä laittaisi, ottaisin siitä itseeni. Syy on siinä, etten sittenkään ole vielä sinut omien ratkaisujeni kanssa, vaikka niin uskoinkin. (Mutta olen edelleen sitä mieltä, että jos kommenttisi ei tuo apua tilanteeseen, voi sen jättää sanomatta.)

Mitä mieltä olet, olenko oikeilla jäljillä? Vai syyllistävätkö vanhemmat toisiaan tarkoituksella? Syyllistytkö itse esimerkiksi (sosiaalisessa) mediassa esiintyvistä mielipiteistä, artikkeleista ja tutkimuksista, jotka eriävät omasta toiminnastasi? Miksi?