Miltä näyttää monikielisen perheen arki?

Leevi sanoi tänään yllättäen autoillaan leikkiessään “What’s this? Car”. Yllätyin, koska en tiennyt hänen osaavan näitä sanoja englanniksi. Sen jälkeen hän sanoi punaista autoa “black”, jonka korjasin “red, punainen”, jonka jälkeen kävimme läpi kaikki paikalla olleet autot englanniski. Ja tyyppi oli selvästi innoissaan ja kiinnostunut.

En olisi ikinä uskonut, että tällaisen kielisekametelisopan keskellä voi joku oppia mitään kieltä nopeasti, saati useampaa. Mutta Leevi on todistanut kaikki uskomukset monikielisen lapsen hitaammasta puhumaan oppimisesta huuhaaksi (tai siis ainakin hänen kohdallaan), sellaista tahtia on hän kieliä oppinut. Pääasiassa Leevi puhuu ja ymmärtää saksaa ja suomea, mutta kuulee myös paljon englantia, koska me vanhemmat puhumme englantia keskenämme. Emme oikeastaan kuitenkaan puhu Leeville ikinä englantia, vaan aina omia äidinkieliämme. Lisäksi Leevi on oppinut päiväkodissa muutaman sanan viroa. On aivan uskomatonta, miten nuo pienet aivot imevät uusia sanoja kuin sieni. Suomea ja saksaa Leevi puhuu ja ymmärtää suurinpiirtein saman verran, hänellä on jo melko laaja sanavarasto ja viime päivinä on tullut yhä enemmän useamman sanan lauseita. Ehkä kaikista eniten itseäni hämmästyttää se, kuinka hän on jo oppinut silloin tällöin taivuttamaan suomenkielisiä sanoja oikeisiin muotoihin. Nyt vasta olen todella tajunnut kuinka vaikea kieli suomi on tässä asiassa verrattuna vaikkapa englantiin!

Kielet menevät Leevillä melko iloisesti sekaisin, vaikka uskon hänen jo ymmärtävän, että ne ovat eri kieliä. Leevi puhuu usein minulle saksaa, ja kuulemma isälleen suomea, mikä ihmetyttää tällä hetkellä hieman. Mutta emme jaksa stressata. Koska itse ymmärrän saksaa, toistan Leeville hänen sanomansa asian suomeksi, tai joskus pyydän sanomaan sen äidin kielellä (jolloin hän toistaa sen saksaksi). Wolfi ei ymmärrä suomea, joten hän arvailee mitä Leevi mahtaa tahtoa tai odottaa kunnes poika tajuaa vaihtaa kieltä.

Meillä on siis tosiaan sellainen tilanne, että itse ymmärrän oikeastaan kaiken mitä mieheni saksaksi puhuu, mutta hän ei ymmärrä suomea. Tämä aiheuttaa nyt Leevin kasvaessa hieman ristiriitoja, kun olen esimerkiksi kieltänyt jotakin suomeksi, ja sitten Wolfi tekee juuri päinvastoin. Kyselin eräässä monikielisten perheiden keskusteluryhmässä mitä ihmiset tekevät tällaisessa tilanteessa ja useat sanoivat kääntävänsä sanomansa asian niin että toinenkin vanhempi sen ymmärtää. Itse en toistaiseksi koe tätä luonnolliseksi, paitsi toki jos on kyse todella tärkeästä asiasta. Toivon Wolfin oppivan pikkuhiljaa sen verran suomea, että hän pysyisi hieman kärryillä minun ja Leevin välisissä keskusteluissa.

Olemme pohtineet jo melko paljon mitä kieltä Leevin elämässä olisi hyvä painottaa, minkäkieliseen päiväkotiin ja kouluun hän mahdollisesti menee jne. Itselleni tuottaa hieman tuskaa ajatella, ettei Leevi todennäköisesti koskaan tule käymään suomenkielistä koulua tai edes asumaan Suomessa, ja pelkään jo nyt miten hänen suomenkielentaitonsa käy. Mutta toisaalta en halua stressata asiasta, jonka eteen voin tehdä vain niin paljon, yritän parhaani ja siinä se. Onneksi Leevi saa nyt täällä käydä puolisuomenkielistä päiväkotia. Englantia emme halua aktiivisesti opettaa Leeville, se kun ei ole kummankaan meidän äidinkieli. Ja uskomme, että hän oppii sitä muutenkin hyvin nopeasti ja siinä sivussa.

Viime aikoina olen kuullut usealta eri taholta, kuinka tärkeää on puhua lapselle vain ja ainoastaan yhtä kieltä per yksi aikuinen. Ymmärrän pointin, mutta asian ehdottomuus (kuten ehdottomuus monessa muussakin asiassa) ärsyttää. Perheitä on monenlaisia, vanhempia ja lapsia on monenlaisia, tilanteita on monenlaisia, enkä pidä näin mustavalkoisesta ajattelusta. Onneksi luin muutama päivä sitten Sverigesradion lyhyen artikkelin kielitutkija Soile Pietikäisestä, joka komppaa ajatuksiani. Olin myös hyvilläni hänen esittämästään ideasta, että koko perheen yhteinen kolmas kieli saattaisi vahvistaa myös vähemmistökielen asemaa. Eli se, että perheemme sisäinen kieli on englanti saattaisi esimerkiksi Saksassa asuessa auttaa pitämään myös suomen kielen kelkassa mukana. Emme muutenkaan pyri vaihtamaan vanhempien keskinäistä kieltä (koska pidän tästä nykyisestä tasa-arvosta), mutta tämä vahvisti ajatusta entisestään.

Mielenkiintoinen matka tämä monikielisyys on todellakin, ja entistäkin enemmän nyt lapsen myötä. Kertaakaan en ole kironnut tai katunut asiaa, vaan se on täysin luonnollinen osa arkeamme ja omasta mielestäni rikastuttaa elämää aika tavalla.

Minkälainen kielikombo teidän perheestänne löytyy? Miten lapset ovat oppineet puhumaan eri kieliä? Onko parisuhteessa ollut vaikeuksia sen vuoksi, etteivät molemmat voi puhua äidinkieltään?

Today Leevi spoke suddenly English while playing with his cars. He said “What’s this? Car.” I was surprised because I didn’t really know he knows English. After this we went through all his cars, me telling him which color or kind they were – in English. And he seemed so glad and interested to learn these words in yet another language.

I would have never believed that in the middle of this kind of lingual mess that our family is, could some learn to speak so quickly, especially in several languages. But Leevi has proved all the studies, about multilingual kids starting to speak later, wrong. So fast has he learned. Mainly he speaks and understands Finnish and German, as those are the languages we speak directly to him. Obviously he must have learned some English too by now, as he hears us talking it every day. In kindergarten he has learned now few phrases in Estonian. It seems almost insane how fast he absorbs new words, he is like a sponge. Leevi’s Finnish and German are quite at the same level now – he has quite large vocabulary in both and he can form simple sentences also. Maybe most amazed I am that he has also learned to put some of the endings in Finnish words – only now I’ve realized how much more difficult it is that there’s so many different cases. 

Leevi mixes the languages quite a lot, even though I do think he knows the difference. He often speaks to me in German and to his dad in Finnish, which we are a bit puzzled by at the moment. But we have decided not to stress too much. As I understand German, I usually repeat whatever Leevi said in Finnish or sometimes just ask him to say it in “mom’s language” (then he repeats it in German…). Wolfi does not really understand Finnish so I think for him it’s easier to just wait until Leevi says it in German.

So in our family the situation now is that I understand almost everything my husband speaks in German, but he does not understand my Finnish. This has lead to some minor clashes when I tell Leevi not to do something and then Wolfi does the opposite, like no more snacks before dinner. These situations haven’t been very serious by now, but I am a bit afraid what might come when Leevi is older. I asked in a multilingual group in Facebook how others manage these situations and most of them said they just translate. Tell the kid in Finnish and the dad in whatever language they understand. Or vise versa of course, but most answers were from moms. For now this strategy did not feel natural to me, so I haven’t really translated. Unless it is something very important. I’m hoping that eventually Wolfi would learn enough Finnish to understand the conversations between me and Leevi.


We have obviously given a few thoughts to Leevi’s future in kindergarten and school. In which language will they be? It hurts me quite a bit to think that he probably won’t ever go to school in Finnish or maybe even live in Finland, because I’m afraid he’ll abandon his mother tongue. But on the other hand I don’t want to stress about something I can’t totally control. I’ll do my best and hope it’s enough. Luckily Leevi can go to half Finnish speaking kindergarten now here in Estonia. We don’t really wanna teach English to Leevi ourselves, as neither of us is a native, and we think he’ll catch it soon enough anyway.
I’ve been hearing from a lot of different sources how in a bilingual family each parent should speak strictly one language to the kids. This kind of dogmatism is annoying to me in this topic as many others too. There’s so different families, persons and situations, you cannot say things like this as an absolute and only right way. That’s why I was very happy to read a short article about a Finnish language researcher Soile Pietikäinen, who is backing up my thoughts. She also says it might be that if the family’s language is a third language that might protect also the minor language. Which means that for example if we’d live in Germany, us speaking English together as a family at home could help Finnish to stay in the combo. We weren’t planning on changing our family language anyway, as I at least like this equality a third language brings, but now I have reassurance that we shouldn’t.

It is certainly an interesting journey, this multilingual life and even more so with a child. Not even once have I cursed or regretted it though – to us it is completely natural and I think it makes our life richer.

What kind of language combo do you have in your family? How have your children learned different languages? Has there been any conflicts because of multilinguality?

Advertisements

Takaisin synttäribileisiin

Tässä sairas”vuoteen” (Leevillä on vuosisadan flunssa, mutta ei hän kyllä siltikään vuoteessa pysy) vierellä ajattelin kerrata viime viikonlopun jokseenkin hilpeitä synttäritunnelmia.

Meillä oli lauantaina ihanat juhlat, siitäkin huolimatta, että Leevi heräsi ehkä 101 kertaa juhlia edeltävänä yönä. Ehkäpä se oli jollain lailla hyväkin asia, olin nimittäin todella tehokas väsymysmaniassani… Juhlijoita oli kokonaista 34 kappaletta, joten vanhempieni kompakti tupa oli täynnä. Olimme päättäneet porrastaa vieraiden saapumista ilmoittamalla heille eri aloitusajat, ja tämä oli oikein hyvä päätös. Mitään kaaosta ei päässyt syntymään (jos ei lasketa smoothiekakun sulamista pöydälle…) eikä kukaan saanut paniikkikohtausta. 

Tarjoilussa ei ollut varsinaista teemaa, jollei hyvää ja helppoa lasketa sellaiseksi. Äitini valmisti muutamia juttuja etukäteen pakkaseen, karjalanpiirakat ja pretzelit ostimme valmiina, kakut valmistin päivää ennen ja isäni toimi melonipäämestarina. Halusin kakkujen olevan mahdollisimman terveellisiä, mausta tinkimättä, jotta sankari sai syödä niitä juuri niin paljon kuin halusi (meillä on vielä tiukahko linja Leevin sokerin syönnissä). Tein jo Wolfin synttäreillä menestykseksi osoittautunutta suklaakakkua, johon ei tule lainkaan jauhoja, valkoista sokeria eikä maitoa (paitsi tässä tapauksessa kuorrutuksen suklaan muodossa). Väliin laitoin persikkaviipaleita, ne raikastivat kakkua kivasti. Epäilin vielä tällä toisellakin kerralla kakkua tehdessäni voiko tämä tosiaan olla hyvää, mutta kyllä se vaan oli! Kaksi kokonaista kakkua katosi parempiin suihin, joten en ollut ainoa, joka siitä piti. Toisin kävi smoothiekakun, joka kyllä maistui hyvältä, mutta jonka valuva ulkomuoto ei houkutellut kovinkaan montaa vierasta… Kokeilin tällä kertaa tehdä kakun vegaanisena, eli agar agarilla hyydytettynä, ja aluksi se näyttikin lupaavalta. Valitettavasti kakku alkoi pikkuhiljaa sulamaan (jopa jääkaapissa) ja meni pöydällä aivan mössöksi. Tästäkin huolimatta sanoisin, että tarjoilut olivat onnistuneet, vaikkakin ruokaa jäi aivan hirveästi yli – olimme ilmeisesti varautuneet 60 vieraaseen 30 sijaan. 

Koristeet jäivät ilmapalloihin ja serpentiiniin, sen enempää en jaksanut päätäni vaivata tänä vuonna. Uskoisin, että niitä teemasynttäreitä saadaan kyllä viettää tulevina vuosina ihan tarpeeksi.  

Leevi nautti ihmisten seurasta, hälinästä ja leikkikavereista silminnähtävästi, eikö vierastanut ollenkaan. Ihan jo tämänkin vuoksi haluan järjestää näitä juhlia jatkossakin, ja onhan se itsellekin kiva nähdä ystäviä ja sukulaisia, vaikka juhlien järjestäminen onkin aikamoista puuhaa. (Oikeastaan tykkään siitä, kunhan langat pysyvät käsissä.) Muutama Leevin vanha tarhakaveri pääsi paikalle, ja oli ihan kuin pojat eivät olisi erossa olleetkaan! Tottakai Leevi oli innoissaan myös uusista leluista ja kirjoista, jotka ovatkin olleet erinomaista ajanvietettä tässä kotona sairastaessa.

Let’s go back to Leevi’s birthday party for a bit – all in all it was a great success. We had more than 30 guests in a pretty small space but we told people to come at different times so it didn’t get way too crowded. At least not to my opinion. Kids didn’t get as restless as I was afraid, so it went pretty smoothly from beginning till end.

We had plenty of food, way too much actually, but at least we didn’t need to stress that it would run out. My mom had prepared some things in advance to the freezer and I prepared chocolate and smoothie cakes the day before. My dad was the melon head artist and Wolfi emptied Lidl from pretzels. I wanted to keep the food selection somewhat healthy, so that Leevi could also eat anything as much as he wanted (we have kept quite strict line on his sugar intake). Despite the “healthiness” everything was super tasty, especially the amazing chocolate cake that didn’t consist any flour, milk or white sugar (except for the chocolate in the topping). The recipe is actually so weird I still can’t believe it tastes so good – it’s basically made of bananas, eggs, dates and sugar free cocoa powder. Only flop was the smoothie cake – I tried to make a vegan version by using agar agar instead of gelatine, but it started to melt, and looked pretty awful. It was tasty though, but we had to eat the whole second cake on Sunday by ourselves…

Leevi clearly enjoyed the party even we had hardly any sleep the night before. He was having fun playing with the guests and the new toys. Particularly funny was to look at him playing with his old friends – looked like the boys were never separated! Also I enjoyed the party, I really like organizing these, even though it does get stressful at times. I just try to keep it simple, no complicated food or decoration, more important is that everyone can relax. 

Leevi 2vee

“Äiti kertoi aamulla, että minulla on tänään syntymäpäivä, täytän kaksi vuotta. En oikeastaan ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta sain eilen iiiison Duplo-paketin, ehkä sillä on jotakin tekemistä asian kanssa. Syntymäpäiväni kunniaksi äiti pyysi minua kertomaan hieman itsestäni teille, blogin lukijoille.

Olen 87 senttimetriä pitkä ja painan 12 kiloa, kengänkokoni on 24. Olen kasvanut viimeisen puolen vuoden aikana hurjasti, ja äiti valittaa kun kaikki ihanat vaatteet jäävät liian pieniksi ja kengät käyttämättömiksi. Mutta minkäs minä sille mahdan, että puuro maistuu ja sitä on usein tarjolla. Ruoasta puheenollen, olen koko elämäni pitänyt kovasti syömisestä (vaikkei sitä koostani voikaan päätellä) – vanhempieni mukaan se on sukuvika. Lempiruokiani ovat puuro ja banaanit, niitä voin syödä ihan milloin vaan ja kuinka paljon tahansa. Pidän myös muista hedelmistä, leivästä, juustosta, tofusta, pastasta, pitsasta, tomaateista, munakkaasta ja monista, monista muista ruoista. Oikeastaan syön melkein kaikkea, kunhan se on kunnolla maustettua, mihinkään vauvanmössöihin en koske. Enkä salaattiin, se on pupunruokaa.

Ruoan lisäksi rakastan juosta! Ehkä minusta tulee isona juoksija, tai jalkapalloilija, niin kuin iskä toivoisi. Vauhtia riittää jo nyt niin, ettei äiti pysy ollenkaan perässä, se vaan aina sanoo, että “äitiä väsyttää”. Äiti haluaisi aina vaan lukea kirjoja, piirtää tai rakentaa Duploilla. Nekin on ihan kivoja juttuja, mutta kyllä juokseminen on parasta. Toiseksi parasta on musiikki, se lumoaa minut aina, oli sitten kyse iskän futishymneistä tai teknobiiteistä tai äidin tuutulauluista. Olen aina niin kovasti menossa, että en välillä osaa yölläkään rauhoittua, unissanikin juoksen pää kolmantena jalkana. Ja sitten taas toisinaan huomaan, etten ole ehtinyt päivän aikana ollenkaan halimaan, joten halikiintiö tulee täyttää yön tunteina. Aamuisin kuuntelen kuinka iskä ja äiti raportoivat yön tapahtumia näyttäen jostain syystä siltä kuin eivät olisi nukkuneet silmäystäkään. Mutta viis siitä, minulla riittää taas virtaa uuteen päivään!

Muutama viikko sitten aloitin uudessa päiväkodissa. Välillä muistelen vanhan päiväkodin hoitajaa ja vanhoja kavereitani, jotka katosivat jonnekin. Äiti sanoi, että ne meni Italiaan, mutta en tiedä mitä se tarkoittaa. Uudessa päiväkodissa on ihan kivoja hoitajia ja lapsia ja leluja, mutta jäisin silti aamulla mieluummin kotiin. Mutta iltapäivällä, juuri kun olen saanut leikit käyntiin, tulee äiti aina ärsyttävästi hakemaan. Niin ja ne lelut! Suosikkejani ovat autot, mieluiten pienet autot, mutta kyllä isotkin kelpaavat Minulla on monta autoa, ainakin kymmenen. Osaan järjestää niitä hienosti riveihin ja ajaa niillä ympäri huushollia. Osaan sanoa sekä iskän että äidin kielellä minkävärisiä ja -laisia autoja minulla on ja kuinka monta. Osaan myös joitakin automerkkejä, suurimmaksi osaksi saksalaisia. Pidän myös palloista, niitä on kiva potkia ja heitellä (kuulemma muita leluja ei saa), erityisesti pidän ilmapalloista. Tykkään myös junaradasta ja leikkiä kahvikestejä. Kukkuu-leikki on myös kiva!

Osaan puhua jo paljon, ja osaan sanoa sanoja monilla eri kielillä, tai niin ovat vanhempani minulle kertoneet. Äidille sanon “tätä lisää, punainen auto, mennään, yksi pastilli vielä, äiti istu, äiti auttaa, Leevi ite, ei tykkää salaatista, banaania kiitos” ja kaikenlaista muuta. Varsinkin päiväkodin jälkeen tykkään höpöttää paljon ja välillä niin nopeasti, ettei äiti ymmärrä mitään. Iskälle sanon samoja asioita hänen kielellään. Välillä kielet menevät solmuun ja sekaisin, ja välillä kuulemma puhun äidille iskän kielellä ja päinvastoin. En itse ihan tajua mitä väliä sillä on, kunhan joku ymmärtää mitä haluan. Osaan myös muutamia juttuja päiväkodin kielellä, eli viroksi, ja iskän ja äidin kielellä, eli englanniksi. Se saa aina aikuiset nauramaan!

Olen useimmiten iloinen, mutta osaan myös suuttua, jos asiat eivät mene niin kuin haluan. Jos vaikka pitää kävellä tänne, kun haluan tuonne. Tai mennä nukkumaan. Tai pitää pestä kädet, tai pukea vaatteet päälle. Kumisaappaat ovat ainoa vaate, jonka haluan itse pukea. Olen myös aika herkkä, en pidä siitä, että muut itkevät ja heillä on paha mieli, silloin minullakin tulee itku. En myöskään tykkää, jos joku tulee liian lähelle, mieluummin katson hieman kauempaa muiden touhuja. Tykkään erityisesti katsoa vanhempien lasten leikkejä, kunpa olisin jo niin iso ja taitava. Pienet lapset ja vauvat ovat pelottavia ja arvaamattomia…

Nyt on aika mennä herättämään mummi ja ukki – olemme äidin kanssa täällä kylässä. Tulimme eilen iiisolla laivalla. Huomenna, kun iskä tulee, on minulle kuulemma järjestetty isot juhlat. Jännittää vähän kun tulee niin paljon ihmisiä. Mutta äiti lupasi, että saan avata lisää paketteja ja ison palan smoothie-kakkua, joten eiköhän siitä ihan hyvä päivä tule.”

“My mom told me in the morning that today is my birthday, I’m turning two. I don’t really know what it means, but yesterday morning I got a huuuge box of Duplos, maybe that has something to do with it. Mom also told me to tell you something about myself, so here I go.

I am 87cm tall and weight 12 kilos, my shoe size is 24. I have grown a lot in the past half a year, and my mom is frustrated when all the clothes are too small too soon. But what can you do if you love food as much as me? My parents say it’s in my genes. I like all kinds of food, but especially porridge and banana. I like when my food is properly seasoned, unseasoned food is for babies. I basically eat everything, except salad, that’s bunny food.

Apart from food I love to run! Maybe I’ll become a runner when I’m big, or a football player like my dad wishes. I’m already so fast my mom can’t keep up, she’s just always saying she’s tired. Mom would just play with Duplos, draw or read books. They are pretty alright too, but running is the best. Next best is music, I love all kids of music, whether it’s dad’s football hymns or techno or mom’s lullabies. Sometimes my feet are so restless I’m even running in my sleep. And often at night I realise I was too busy to cuddle the whole day, so I have to wake up mom and dad for hugs in the middle of the night. In the mornings my parents report to each other how the night was, looking like they never slept. Don’t know what that’s about, I’m full of energy in the morning! 

Few weeks ago I started in a new daycare. It’s pretty alright, but sometimes I miss my friends from the old kindergarten. My mom told me they went to Italy, but I don’t know what that means. In the new place we have quite nice teachers and kids and toys, but I’d rather stay home in the mornings. But then in the afternoon my mom always comes when I’m not ready… My favourite toys are cars, any cars really but especially small cars. I like to organise them and drive with them. I know how to count them in both my mom’s and dad’s language and I also know all the colours. I know some brands too, mostly German ones. I also like balls, balloons especially. I like to make coffee to everyone (not real, of course!) and play peek-a-boo.

I can already say a lot words in many different languages, or that’s what the adults tell me. My mom says her language is called suomi and dad’s is saksa. Then there is also English, I know when to tell my mom is “tired”. I also know “bye-bye, I guess so, let’s go” and some other things. In the daycare the teachers speak some language that sounds almost like my mom’s, but not quite. I think it is called eesti keel. The teacher has taught me something with that language too, like nägemist!

Most of the time I’m cheerful little guy, but I know how to get angry too. For example when my parents make me do something I don’t want, like go here when I wanna go there. Or wash hands, or dress up. Rubber boots are the only thing I’d like to wear… I’m also quite sensitive – when someone else cries I must cry too. I don’t like when people come too close, especially other children. I like to observe the situation far away for a while. I’m scared of smaller kids, they are so unpredictable, but I really like to watch bigger kids play – I wish I was so big already.

Now it’s time to go wake up ukki and mummi, my Finnish grandparents. Me and my mom are visiting here. We came with a big boat yesterday. Tomorrow when my dad arrives we will have a big party. I’m a bit nervous about all those people coming over, but mom promised I’ll get to open more presents and eat smoothie cake so I guess it’ll be a good day.”

Eräs viikonloppu

Tällä kertaa vuorossa eräs viikonloppu kuvien kera. Tämä viikonloppu sopikin postaukseen kuin nappi silmään – luontoäiti helli meitä harvinaisen mahtavalla kelillä, joten intouduimme ulkoilemaan normaalia enemmän.

Matkustamme usein, joten vietämme kotiviikonloppuja suht harvoin, silloin emme yleensä suunnittele sen suurempia. Urheilemme, syömme hyvin, siivoamme, tapaamme kavereita, käymme ostoksilla ja tietysti nautimme perheen yhteisestä ajasta. 

Tämän viikonlopun ohjelma oli myös spontaanisti järjestettyä – perjantaina kävimme pitkästä aikaa ostoskeskuksessa, sieltä sen suuurempia tosin ostamatta. Ülemiste-keskus on niin suuri, ettei sinne ole oikeastaan järkeäkään lähteä vain muutamaksi tunniksi. Reissun kohokohta olikin ostarin leikkipaikka, jossa Leevi viihtyi hurmioituneena kaksi tuntia. Illalla laiskotti, joten nappasimme intialaista noutoruokaa mukaan kotiin.

Lauantaina päätimme nauttia kesäisestä säästä täysin rinnoin käymällä ensin Viimsin Farmer’s Marketilla ja iltapäivällä vielä Vääna-Jõesuun uskomattomalla hiekkarannalla, josta Wolfi oli kuullut kollegaltaan. Markkinoilta löytyi tällä kertaa kaikenlaista kivaa – tuoretta leipää, munia, omenoita, päärynöitä ja omenapiirakkaa. Markkinat ovat aika pienet, mutta aivan mielettömällä paikalla meren rannassa ja lähistöllä on useampi kiva ravintola, joten suosittelen tätä lauantaiaamupäivän reissua ehdottomasti. Viimsiin ajaa Tallinnan keskustasta noin 20 minuutissa. Vääna-Jõesuu onkin sitten vastakkaiseen suuntaan, noin 35 minuutin ajomatkan päässä. Tälläkin suunnalla näytti olevan useampi hyviä arvosanoja niittänyt ravintola – olen todella yllättynyt, että niitä riittää näin monta näin pienessä maassa, ja vielä ison kaupungin ulkopuolella. Jätimme testailut kuitenkin toiseen kertaan ja suuntasimme biitsille. Ja mikä mieletön ranta se olikaan, todellakin ajomatkan arvoinen. Näitä valkeita hiekkarantojakin tuntuu tässä maassa olevan vaikka muille jakaa, harmi että kesä on niin lyhyt, ettei niistä kaikista ehdi nauttimaan. Pääsin vihdon myös metsään samoilemaan, asia jota olen koko kesän haikaillut, mutta en uskaltautunut kauas. Tässä kaupunkilaistytössä on vähitellen herännyt orastava luontoihminen, joka odottaa pääsyä valloilleen… Road tripin jälkeen oli mukava tehdä yhdessä pitsaa ja tuijottaa TV:tä, eli aika normaali lauantai-ilta tässä taloudessa.

Sunnuntai menikin sitten suht arkisissa merkeissä – kuntosalia, ulkoilua, hiustenleikkuuta (Leevin kuontalo kuntoon 2v. juhlia varten), siivoamista, kokkailua… 

Aika mukava viikonloppu, etten sanoisi. Mitenkäs sinun viikonloppusi meni?

We are so often travelling that a good old home weekend feels quite special sometimes. Usually on these weekends we don’t plan too much – we eat well, meet friends, clean, do sports, try to sleep more and spend time together.

This weekend the weather was gorgeous so we spent a little bit more time outdoors than usually. On Friday when weather was still quite average, we took Leevi to the kids’ wonderland in Tallinn’s biggest shopping centre. He had so much fun, and it was also very amusing to watch him run around and slide and climb, so excited. After all this excitement we were so tired that we skipped cooking with takeaway Indian dinner, a totally recommendable way of starting a weekend!


On Saturday we did two mini road trips: first one to Viimsi’s Farmer’s market and second to a beach on Vääna-Jõesuu (good luck pronouncing that). What a wonderful way of enjoying super sunny September Saturday! Viimsi’s market was small, but cute and the views are totally worth the trip. There’s also couple of quality restaurants around, in case you’re still hungry after tasting all the produce the farmers gladly share with you. Vääna-Jõesuu was a total surprise, such an amazing beach that I had never heard of. White sand, clear water, all natural and pure. And next to it woods to gather mushrooms and berries. This seems to happen here though, Estonia has better beaches than in south Europe, but no one talks about it. Perhaps because the beach season is almost nonexistent. After a road trip we returned home hungry for homemade pizza and smoothie cake.

Sunday was a bit more “normal” – just gym, bit of cleaning, haircutting (Leevi’s got a new big boy look for his bday next week), cooking and enjoying the Old Town views.

Pretty nice weekend, I’d say. How was yours?

Elämäni aakkoset

Kun Viherjuuria-blogin Heidi haastoi bloggaajat pohtimaan oman elämänsä aakkosia, innostuin heti. Kuinka hauska tapa kertoa yksityiskohtia omasta elämästään ja päästää lukijat kenties hieman lähemmäksi.

Tässäpä siis aakkosia minun elämästäni:

A niinkuin aamut

Minulla on viha-rakkaussuhde aamuja kohtaan. Ne alkavat aina liian aikaisin, ennen kuin olen valmis. Toisaalta aamuissa on jotakin maagista, tunnelmaa, joka katoaa kellon lyödessä puoli yhdeksän. Olen myös huomannut aamujen olevan tehokkainta aikaa minulle.

B niinkuin banaani

Vuosikausia jatkunut banaaniällötys on ohi! Syön banskuja jopa sellaisenaan, mutta mieluiten smoothien, lettujen, kakkujen ja jätskin muodossa. Banaani on poikani herkku numero yksi, “banaani päivässä pitää pojan tiellä”, joten niitä menee viikossa kilokaupalla.

C niinkuin C-vitamiini

Haluaisin uskoa, että saan vitamiineja moninkertaisesti aikaisempaan verrattuna, sillä syön nykyään huomattavasti enemmän marjoja ja vihanneksia. Siitäkin huolimatta olin viime talvena kipeämpi kuin koskaan aiemmin, toivottavasti tänä talvena kroppa osaa jo väistää flunssavirukset.

D niinkuin Deutschland

Saksasta on tullut toinen kotimaani, vaikken ole siellä koskaan asunut. Muuttaessamme maailmalla Suomi ja Saksa ovat ne mitkä pysyvät kaiken muun muuttuessa. Nuoruusvuosinani vihasin saksan kieltä (koska se on niin vaikeaa ja koska minua kiusattiin saksan tunneilla) ja näin ollen kaikkea Saksaan liittyvää, mutta kappas kuinkas sitten kävikään?

E niinkuin eilinen

En yleensä märehdi eilisen tapahtumia, vaikka muuten olenkin aikamoinen murehtija. Uskon, että se mitä eilen tapahtui tapahtui syystä ja sen vuoksi olen tällainen ja elän tällaista elämää. 

F niinkuin Finland

Suomi Finland, rakas kotimaa. Toivon välittäväni hyvää kuvaa Suomesta ulkomailla, vaikka välillä tykkäänkin vahvistaa hölmöjä stereotypioita. Olen (useimmiten) ylpeä suomalaisuudestani enkä antaisi sitä pois. Suomen kieli on maailman hienoin kieli!

G niinkuin gym

Kuntosali on tullut elämääni jäädäkseen, se on minulle ominaisin tapa urheilla. Tykkään painoharjoittelun tuomasta voiman tunteesta ja siitä, että lihaksissa tuntuu seuraavana päivänä. Eihän painojen nostamisella samanlaista huumaa saa kuin hyvän juoksulenkin jälkeen, mutta olen huomannut, ettei minusta pidemmän päälle ole juoksijaksi.

H niinkuin Helsinki

Helsingillä, entisellä kotikaupungillani ja nuoruuteni pelikentällä tulee aina olemaan paikka sydämessäni. En oikeastaan osaisi ajatella asuvani muualla Suomessa kuin Helsingissä. Helsinki on merenrantoineen niin kaunis ja myös melko omaperäinen kaupunki kaikkien metropolien joukossa. Pieni, mutta sopivan suuri kuitenkin.

I niinkuin illallinen

Nautin ruoan valmistuksesta ja harva se päivä odotan pääseväni valmistelemaan illallista. Suunnittelen viikon ruoat usein etukäteen ja odotan sitten kieli pitkällä näitä herkkuja. Syömme illallisen koko perhe yhdessä, ja haluan ehdottomasti pitää tästä tavasta kiinni.

J niinkuin joulu

Joulun merkitys on harmikseni päässyt haihtumaan ulkomailla vietettyjen vuosien saatossa. Uskon sen johtuvan siitä, ettemme ole saaneet luoduksi pysyviä jouluperinteitä. Olen kuitenkin jouluihminen, rakastan sitä tunnelmaa: koristeita, lauluja, tuoksuja, ruokia, valoja pimeässä. Toivon, että tänä vuonna onnistumme luomaan joulun taian tänne meidän kotiimme ja luomaan perinteitä, joita Leevi voi aikuisena jatkaa.

K niinkuin kasvisruoka

Päätin muistaakseni joskus vuoden alkupuolella, etten valmista enää liharuokia ja se on pitänyt muutamaa kala-annosta lukuunottamatta. Päätös tapahtui hieman samaan tapaan kuin päätös tupakoinnin lopettamisesta aikoinaan – helposti ja lähes huomaamatta, kun aika oli kypsä. En ole kaivannut lihaa tai sen valmistamista, edes turvaherkkujeni lasagnen, spaghetti bolognesen ja makaronilaatikon kohdalla (no okei, ihan ihan vähän jälkimmäisessä). Koska olen perheen kokki, olen saanut myös mieheni vakuutettua, vaikka hän välillä lihaa ehkä kaipaisikin. Ulkona syödessä valitsen yhä useammin lihattoman vaihtoehdon, enkä näe paluuta vanhaan. Vegaaniksi en toistaiseksi ole ryhtymässä – juustot, rahka ja jogurtti ovat liian tärkeitä minulle, enkä ole ainakaan täältä Tallinnasta löytänyt niille tarpeeksi kelvollisia vastineita. Harkitsen tosin kananmunista luopumista. Syy lihatuotteiden poistamiseen ruokavaliosta on ollut ekologinen – koen, että se on meidän arkeemme sopiva keino pyrkiä suojelemaan ympäristöä.

L niinkuin Leevi

Leevin nimi ei ollut meille itsestään selvä valinta, selvää oli vain se että halusimme suomalaisen nimen, joka taipuu myös saksalaisen suuhun. Nykyään en voisi ajatella Leevin olevan kukaan muu. 💚

M niinkuin monikulttuurinen

Vaikka tulen ihan tavallisesta kantasuomalaisesta perheestä, olen pitkään tuntenut paikkani olevan maailmalla. Tunnen itseni kotoisaksi kansainvälisessä ympäristössä ja kulttuurit kiehtovat minua. Olen hyvin onnellinen monikulttuurisesta perheestäni ja meidän monikulttuurisesta arjestamme.

N niinkuin nami

Olen aina ollut aikamoinen herkkuperse, kaiken makean perään, mutta erityisesti karkin. Pikkuhiljaa aikuistuessa ja ulkomailla asuessa (missään muualla ei ole yhtä hyvää karkkia kuin Suomessa) olen alkanut päästä irti sokerikoukusta. Tai no en ehkä irti, mutta nykyään tarvitsen sokerihimon tyydytykseen vähemmän makeita herkkuja ja huomattavasti pienemmissä määrissä. Kauhulla muistellen kun varhaisaikuisuudessa vetelin ykkösellä alas kokonaisen karkkipussillisen tai suklaalevyn, enkä vain viikonloppuisin… Nyt pystyn hillitsemään itseni jopa laivan taxfreessä. 

O niinkuin oma aika

Tarvitsen paljon omaa aikaa. Aikaa haahuilla, ajatella, tehdä juuri sitä mitä huvittaa, mieluiten yksin. Salikäynti pari kertaa viikossa ei riitä pitämään minua tasapainossa. Tämä on harmillista, olisi paljon helpompaa tässä pikkulapsiarjessa, jos en kaipaisi näin paljon yksinoloa. Onneksi kuitenkin tajusin asian laidan vajaa vuosi sitten (psykologin avustuksella) ja osaan nyt pitää huolta tämän tarpeen täyttymisestä.

P niinkuin puhelin

Puhelin on mahdollisesti (valitettavasti) elämäni tärkein esine. Siitäkin huolimatta puhun hyvin harvoin puhelimessa, oikeastaan välttelen sitä viimeiseen asti. Sen sijaan kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan – blogia, Facebookiin, Whatsappiin. Otan kuvia. Kuuntelen musiikkia. Selaan uutisia, reseptejä, blogeja ja nettikauppoja. Etsin tietoa. Luen kirjoja. Kulutan järkyttävän ison osan päivästäni puhelin kädessä, ja olenkin avoimesti sitä mieltä, että olen riippuvainen puhelimeni nettiyhteydestä. Olen asettanut itselleni rajoja – ei puhelinta petiin enkä pelaa mitään pelejä. Nyt pyrin vähentämään puhelimen käyttöä Leevin ollessa hereillä, koska ei, en valitettavasti (vielä) ole se täydellinen vanhempi, jonka puhelin pysyy näkymättömissä lapsen läsnäollessa.

Q niinkuin ???

R niinkuin rakkaus

Yksin suomenkielen kauneimmista sanoista, paljon vahvempi kuin englanninkielinen ylikulutettu vastineensa. Olen ollut rakkauden suhteen varsinainen lottovoittaja, joka päivä saan rakastaa ja tuntea itseni rakastetuksi.

S niinkuin Sia

Sia on yksi nykyhetken lempiartisteistani – hänen musiikkinsa on nostanut minut niin sydänsuruista kuin väsymyksen aiheuttamasta epätoivosta. 

T niinkuin Tallinna

Entinen tylsähkö päiväreissukohde, nykyinen kiinnostava kotikaupunki. Olen iloinen saadessani kokea Tallinnan pintaa syvemmältä. 

U niinkuin uni

Uni, sen tarve ja puute ovat saaneet aivan uuden merkityksen lapsen saamisen jälkeen. Olen aina arvostanut nukkumista, mutta nykyään koko elämä tuntuu pyörivän sen ympärillä milloin ja kuinka paljon saan unta.

V niinkuin vesi

Vesi on elementtini, rakastan vettä, oli se sitten meri, järvi, joki tai uima-allas. En voi vastustaa kiusausta uida, jos näen uintikelpoista vettä jossakin. Leevi on tullut asiassa selkeästi äitiinsä 💙 Kaipasin merenrantaa sisämaassa asuessa paljon ja harmittelen miten huonosti se on täällä Tallinnan keskustan liepeillä hyödynnetty.

W niinkuin Wolfi

Tuplavee ilmeistyi elämääni miehen etunimen mukana. Paras mies ikinä! 😘

X niinkuin luxus

Myönnän sen, tykkään hemmottelusta. Minulle luksus on laadukkaassa ravintolassa syömistä, hyvän skumpan juomista, matkustelua, hierontaa ja hotelliyö ja -aamiainen silloin tällöin. En osaa tuhlata omaisuuksia materiaan, vaikka välillä haluan ostaa laadukkaampaa, olen silti hyvin maltillinen. Merkkikledjut, uusimmat puhelimet ja kalleimmat autot eivät edusta minulle luksusta.

Y niinkuin yllätys

Pidän yllätyksistä. Erityisesti suhteemme alkuaikoina mies kehitteli ylläreitä usein. Vielä nykyäänkin hän hemmottelee minua yllätyksillä muutaman kerran vuodessa. Itse tykkään yllättää itseni ravintoloissa ulkomailla tilaamalla listalta jotakin, jonka nimeä en ymmärrä.

Z niinkuin zebra

Seepra on yksi lempieläimistäni, sen ulkonäkö viehättää minua. Onnekseni pääsin näkemään monta seepraa niiden luonnollisessa ympäristössä Ugandassa.

Å niinkuin Ruåtsi

Ruotsi on ollut minulle pitkään se hieman kadehdittava, aina askeleen edellä oleva naapurimaa, jossa kasvaa niitä kuuluisia parempia ihmisiä. Nyt olen pikkuhiljaa luomassa moniulotteisempaa suhdetta maahan, koska pikkuveljeni vaimoineen asuu siellä. Ehkä ensi vuonna pääsemme jo Tukholman ulkopuolelle!

Ä niinkuin äitiys

Äitiys on muuttanut minua paljon enemmän kuin uskoin, enemmän kuin olisin ehkä halunnutkaan. Se on kasvattanut minua, saanut minut tuntemaan itseni vuoroin pieneksi, vuoroin vahvaksi, ja opettanut monia uusia asioita. Edelleen, kahden vuoden jälkeen, etsin rooliani äitiyden ja kaiken muun välillä. 

Ö niinkuin örvellys

Olen omat örvellykseni örveltänyt, enkä oikeastaan kadu sitä. En ehkä olisi niin tyytyväinen omaan hiirenhiljaa keski-ikäistyvään elämääni nyt, jos olisin aiemmin jarrutellut. Ja ainakin tiedän mitä EN halua oman lapseni koskaan tekevän. 😂

Noniin, kuka ottaa haasteen vastaan seuraavaksi??

This is my life’s alphabet, in Finnish. You may try your luck with Google Translate, maybe you’ll learn some Finnish in the process. 😋

Edit: Do not use Google Translator, it’s shit. Unless you want to cheer up your boring day at the office… In that case do not think you’ll learn any real Finnish.

Pohdintoja bloggaajan yksityisyydestä

Olen viime aikoina pohtinut hieman enemmän yksityisyyttä ja sitä kuinka paljon omasta elämästään uskaltaa paljastaa täällä internetin ihmemaailmassa täysin ventovieraille ihmisille. Tätä aihetta varmasti pohtii moni muukin bloggaaja ja sosiaalisen median suurkuluttaja, ja toki aivan aiheesta.

En itse koe olevani kovin naiivi, enemmänkin perusluonteeltani epäileväinen, mutta haluaisin silti luottaa siihen, etteivät kaikki ihmiset luonnostaan ole pahantahtoisia. Haluan jakaa mielipiteitäni ja kuviani muille, enkä ensimmäisenä pelkää jonkun käyttävän niitä väärin. Olen sitä mieltä, että omasta elämästään bloggaaminen on aika turhaa, jos siitä ei ole valmis suht avoimesti kertomaan. Lukijan täytyy päästä jossain määrin kirjoittajan ihon alle, eihän häneen muuten voi samaistua. Täällä blogin puolella olen tähän mennessä ollut kuitenkin suht varovainen, tämä kun on kaikille avoin. Facebookin suljetuissa ryhmissä saatan jakaa henkilökohtaisempaakin mielipidettä, en usko niiden sieltä aivan kaikkien tietoisuuteen karkaavan. Enkä oikeastaan niin välitäkään. Jos jotakuta huvittaa juoruilla asioitani niin siitä vaan, itse en usko olevani niin kiinnostava.

Tallinna on niin pieni kaupunki ja sen expat-piirit vieläkin pienemmät, joten siinäkin mielessä tahdon olla suht varovainen, en halua polttaa siltoja edessä tai takana. Lukijalle ehkäpä tylsää, mutta kirjoitan tätä blogia omalla identiteetilläni, joten pidän ne kaikista kärkkäimmät mielipiteet (ainakin toistaiseksi) omana tietonani. Pyrinhän muutenkin siihen, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi suunsa pitää kiinni, ellei tietysti ole kyse jostakin muita vahingoittavasta asiasta. Aivan kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen.

Mieheni ja minä olemme molemmat sosiaalisen median innokkaita kuluttajia, mutta olemme päättäneet, ettemme julkaise Leevistä tunnistettavia kuvia. Hän saa itse sitten tulevaisuudessa asiasta päättää. Niinpä täällä bloginkaan puolella ette tule lähiaikoina näkemään kasvokuvia pojastani. Ensin lupauksen pitäminen tuntui vaikealta – miten voin olla näyttämättä koko maailmalle kuinka söpö poikamme onkaan? Mutta enää se ei itseä häiritse, enkä ole koskaan kuullut pahaa kommenttia päätöksestämme. 

Mitä mieltä olet, tulisiko bloggaajan paljastaa itsestään kaikki vai riittääkö vain pieni osa pitämään lukijan mielenkiinnon yllä? Entä oletko itse miettinyt sosiaaliseen mediaan postaamasi kirjoitusten ja kuvien merkitystä yksityisyydellesi?

Recently I’ve given a bit more attention to my privacy here in the blog and in the social media in general. I’m not saying I’ve gotten more strict about it, but I’ve certainly thought about it. As a blogger I feel like I need to be open until some extent, otherwise there wouldn’t be anything to read. But where is the line?

Tallinn is a small town with a small expat community and I don’t believe there’s such thing as anonymity here. And that’s why I rather keep my sharpest opinion to myself (or my husband) – I don’t want to burn any bridges, not the ones behind and especially not the ones coming ahead. Maybe that’s boring, but I’m writing this blog with my own identity, so basically anyone can find out who I am.


Me and my husband both are quite open in social media I’d say, at least not extremely careful. But we have made a rule not to publish photos where Leevi could be recognized – he can decide about those whenever he is old enough. In the beginning it was pretty challenging, I was already used to sharing most of my life in internet (to a limited audience). But nowadays it feels natural.
What do you think: should a blogger share everything, or is less enough? Have you thought about your privacy online, how the things you share might influence on that?

Kun suomalainen viroa opiskeli…

Vihdoin, vaivaisen vuoden Tallinnassa asumisen jälkeen, sain raahattua itseni viron kielen alkeiskurssille. Oikeastaan raahautuminen on aivan väärä sana, niin into pinkeänä puikkelehdin “koulun” penkille. Ihanaa oppia jotain uutta! Perimmäisenä tarkoituksena mulla on saada rohkeutta edes yrittää puhua viroa, tähän mennessä kun olen valinnut lähes aina englannin. Ja olen huomannut jo tämän muutaman tunnin auttaneen! Mutta miten tässä menikin näin kauan ennen kuin sain aloitetuksi?

Ensin pelkäsin, että turhautuisin nollatasosta alkavalla kurssilla, ymmärränhän jo jonkin verran viroa. Olen myös melko nopea hiffaamaan teoriajuttuja, ja viron kielessä se on tietysti suomalaiselle erityisen helppoa, kielioppi kun on samantyyppistä. Mutta toistaiseksi olen jaksanut hyvin pysyä muiden vauhdissa, ja oppinut jokaisella tunnilla uutta. Enhän oikeastaan osaa puhua viroa ollenkaan, joten kielioppi on hyvä ottaa haltuun ihan alkeista lähtien.

Ekstrahaastetta aivoille tuo se, että opetus on englanniksi, en nimittäin tullut tarkistaneeksi olisiko kurssia ollut mahdollista käydä suomeksi. Se kun olisi käynyt järkeen paljon paremmin. Nyt joudun kääntämään asiat virosta englanniksi ja englannista suomeksi, koska englanniksi kielioppisäännöt on paljon vaikeampi ymmärtää. Tunnen myötätuntoa muutamaa tunneilla käyvää amerikkalaista kohtaan – mahtaa olla aika haasteellista heille, vaikka en pidäkään “viro (/suomi) on yksi vaikeimmista kielistä oppia”-asenteesta… Sanasto on jo nyt osoittautunut mielenkiintoiseksi suomalaisesta näkökulmasta – niin paljon sanoja, jotka tarkoittavat eri asioita ja myös niin erilaisia sanoja. Luulin, että suomi ja viro ovat melkein sama kieli! 😅

Tällä kurssilla edetään nollasta A2-tasoon, jonka jälkeen on mahdollisuus suorittaa virallinen koe. Sen läpäistessään saa suurimman osan kurssin hinnasta takaisin. Aika motivoivaa sanoisin! Tämän enempää tuskin perehdyn viron kieleen, seuraavaksi listalla odottavat nimittäin saksan kieleen syventyminen ja ruotsin ruosteisen kielitaidon virkistäminen. Lisäksi tietysti kaikki muut asiat maailmassa, joita haluaisin opiskella!

Finally I managed to get myself to Estonian classes, only a year after we moved. And actually I’m pretty excited to learn something new. Feels like a proper autumn school start!

Few weeks back I started a level zero class and even I thought it might be too easy for me, I’ve learned already a lot of new things. As a Finn learning Estonian isn’t the hardest thing as the languages resemble each other quite a lot. But there’s still a lot of differences, for example in the vocabulary – some words mean totally different things and a lot of words are very different. So it’s actually not as easy as I suspected, but on a level to stay comfortably motivated. Extra challenge is that the course is in English, and as Estonian makes much more sense in Finnish, I have to translate everything in my head.

This course goes up to A2 level, and after that there’s a possibility to participate in an official test and get most of the money back if you pass – quite motivating I’d say! I won’t probably go further than this with learning Estonian, as there’s lots of other things on my list of life-long learning. Like the damn German… And wouldn’t hurt to sharpen my almost nonexistent Swedish skills too, might be useful in work life later on.

Mikä se on se Unelmahomma?

Sen kun tietäisi…

blogi.jpg

Sain vihdoin päätökseen paljon hypetystä ainakin bloggaajapiireissä saaneen Unelmahommissa-kirjan. Sen on kirjoittanut bloggaajina itsekin kunnostautuneet Satu Rämö ja Hanne Valtari. Odotin kirjalta paljon, olenhan itse melko lailla tuuliajolla omien tulevaisuuden urasuunnitelmieni kanssa ja toivoin, ehkäpä epärealistisestikin, että kirja antaisi uutta kipinää ammatinvalintaan ja oman uran luomiseen. Sain toki kirjasta inspiraatiota siihen, ettei työn tarvitse olla se perinteisessä mielessä ajateltu homma – kasista neljään toimistoduuni tai tarjoilijan vuorotyö. Kirjassa esiteltiin useampi “uudella alalla” menestynyt ihminen, joka tekee töitä siellä missä haluaa. Se oli mielestäni kirjan positiivista antia.

Toisaalta kirja oli kirjoitettu hyvin yrittäjälähtöisesti, ja siitä jäi kuva että duuni on unelma vain silloin kun työllistät itse itsesi. Tarinoiden ihmisillä tuntui kaikilla olevan intohimo johonkin tai useampaankin asiaan, sellainen palo mitä minulla ei omasta mielestäni ole. Tykkään tehdä kaikenlaisia asioita, jonkin aikaa. Kirja tuntui painostavalta – nytkö pitäisi alkaa miettiä tätäkin blogia ammattimielessä? Mistä minä edes löytäisin ne tarvittavat ihmiset ja tahot, jotta saisin nostettua blogin uudelle levelille. Haluanko edes sitä? Tuli hirvittävä paine miettiä miten teen omista vahvuuksistani rahanlähteen. Mitkä ne ovat ne minun vahvuuteni? En oikeastaan edes halua olla yrittäjä, liikaa vastuuta, liian vähän vapautta, ainakin omissa mielikuvissani. Eikö voisi vaan tehdä sellaista duunia, joka tuntuu ihan mukiinmenevältä, pitääkö löytää unelmaduuni? Eikö työ voisi olla vain pieni osa elämää, en halua sitä jokaisen päiväni jokaiseen tuntiin ja minuuttiin. Vai olenko sittenkin vain kateellinen kun nämä kirjan esittelemät superihmiset (jotka väittävät etteivät ole sellaisia) ovat onnistuneet luomaan tyhjästä jotakin tuottavaa?

Lisäksi kirja toisti itseään -paljon. Asian olisi voinut tiivistää pitkään artikkeliin 200 sivun sijasta. Mutta olen toki onnellinen kirjoittajien puolesta, että he ovat saaneet toteuttaa itseään tällä haluamallaan tavalla. Ehkäpä saan kirjasta enemmän irti, jos joskus jaksan tehdä lukujen loppuun laitetut tehtävät. Ehkä se “ahaa” löytyy sieltä. Mutta juuri nyt olen ihan loppu, miettiessäni päivästä toiseen pääni puhki, miten loisin itselleni työn, joka matkustaisi kanssamme ja joka olisi se minun unelmaduunini.

Mitä tästä sekavasta “arvostelusta” voi siis päätellä? Ihan lukemisen, tai vähintäänkin selailemisen arvoinen kirja, jos aihe tuntuu ajankohtaiselta, mutta ristiriitaisia tunteita se jätti. Päällimäisenä levottoman, avuttoman ja saamattoman fiiliksen. Eli siis aika päinvastaisen kuin toivoin. Taidanpa siis pistää nämä self help-kirjat hetkeksi puhelimen sovelluksen perimmäiseen nurkkaan ja tarttua seuraavaksi vanhaan kunnon romaaniin.

Oletko sinä lukenut kyseisen kirjan?

I recently read a Finnish self help book called Unelmaduuni – Dream job, and it left me puzzled and somewhat frustrated instead of giving me direction…

Päiväkodinaloituskipuilua

Leevi aloitti uudessa päiväkodissa elokuun puolivälissä, ja tällä kertaa tutustuminen ja tottuminen uuteen ympäristöön on ollut yllättävän haastavaa. Viime kerralla, viime talvena, muistelisin, että päivähoidon aloitus oli helpompaa ja Leevi meni aika nopeasti suht iloisesti hoitoon. Tällä kertaa hän ei ilmeisesti todellakaan haluaisi olla siellä. Jotkut päivät ovat olleet hieman parempia kuin toiset, mutta kaikenkaikkiaan omat fiilikseni ovat edelleen melko negatiiviset, ja minulla on jopa fyysisesti paha olo kun pakotan lapseni tähän tilanteeseen.

Ehkäpä odotukseni olivat hieman liian optimistiset, tiesinhän että Leevi ei oikeastaan pidä samanikäisten lasten seuratasta, ja sen lisäksi meillä on ilmassa kaksivuotispäivän tienoilla ilmeisesti yleistä eroahdistusta. Ryhmä on tällä hetkellä pieni, viisi lasta, mutta he kaikki aloittivat nyt samaan aikaan, joten hoitajilla ei varmasti ole helppoa. Sen lisäksi ryhmässä on yksi kovaääninen ja -otteinen lapsi ja muutama näitä herkempiä tapauksia, joka tekee totuttelusta vieläkin haastavampaa. Ryhmän on tarkoitus kasvaa piakkoin jopa kaksinkertaiseksi, ja haluaisin kovasti, että Leevi siihen mennessä viihtyisi jo paremmin.

Ryhmän on tarkoitus olla virolais-suomalainen ryhmä, ja tällä hetkellä suomenkielisiä lapsia on kolme ja vironkielisiä kaksi. Hoitajat ovat virolaisia, joista apuope puhuu kohtuullisen hyvää suomea. Uskoisin että lapset kuitenkin kuulevat enemmän viroa, koska opettaja ei puhu suomea (Virossa on ilmeisesti yleensäkin vain yksi koulutettu opettaja ja yksi apuope per ryhmä) ja hän vaikuttaa paljon aktiivisemmalta kuin apuope. Tämä ei minua haittaa, pääasia on että joku ymmärtää lastani kun hänellä on asiaa, ja uskoisin, että kaikki osapuolet sopeutuvat pian tilanteeseen. Tosin eräs henkilö heitti ilmoille pointin, että vieras kieli saattaisi aiheuttaa turvattomuuden tunnetta, jonka vuoksi Leevi ei oikein ainakaan aluksi tykännyt tästä oikein mukavan oloisesta opettajasta. Ryhmässä käy myös pari kertaa viikossa suomenkielinen opettaja, jonka tarkoitus on leikittää ja laulattaa lapsia suomeksi, joten kielellisesti uskoisin, että tämä ryhmä on niin hyvä vaihtoehto kuin uskaltaisin ulkomailla toivoa.

Minulle suurin ongelma tämän kielimuurin kanssa on se, ettei ryhmän opettaja oikeastaan myöskään puhu englantia, ja vaikka minä ymmärrän melko hyvin mitä hän viroksi sanoo, on tämä hänen ensimmäinen koskeuksensa suomen kieleen. Eli väärinkäsitysten vaara on suuri, ja niitä on tainnut jo tullakin. Olisin toivonut kunnollista keskustelua Leevin sopeutumisesta, mutta se on hyvin hankalaa, ja minulle on jäänyt kuva että opettaja luulee minua jotenkin vihamieliseksi. Vaikka olen vain huolissani pojastani ja olisin halunnut opettajalta ammattilaisen mielipiteen… En vain voi tyytyä kommenttiin “Leevi oli aika itkuinen”. Niin, mitä se siis tarkoittaa? Että hän ei ole valmis päivähoitoon? Vai onko se ihan normaalia? Näissä tilanteissa sitä todella toivoisi olevansa omassa kotimaassaan…

Peukut pystyyn, että Leevi alkaa pikkuhiljaa sopeutua uuteen ryhmään. Ja, että minä pääsen irti itseäni riivaavasta syyllisyydentunnosta. Koska kuten olen jo aiemmin maininnut, olen huomattavasti onnellisempi äiti, vaimo ja ihminen kun saan säännöllisen hengähdyshetken.

Leevi started in a new kindergarten three weeks ago, and it has been harder than I expected. I had pretty optimistic views about the adaptation process, as last time it went quite smoothly. But this time Leevi has really been crying after his parents, and he wouldn’t want to play with the other kids, or even the teachers. Seems like the timing was not very good; he’s having some separation anxiety apparently, and it really makes it more difficult. Slowly, but steadily there has been small signs of positive development, so fingers crossed that next week will be better.


The group where he now started is supposed to be Finnish-Estonian group, but I think it is leaning more to Estonian side, at least what comes to “teaching”. The assistant teacher speaks some Finnish and half of the kids are Finnish, but I have a suspicion that when there’s no parents around both teachers speak Estonian to all of the kids. Anyhow, learning Finnish was not the reason why we put Leevi in this group; it is just nice to know that there is someone who understands him, I could imagine it being somewhat discouraging if no one would understand any of the words that he has just learned.
So far the biggest language issue was not between Leevi and the teachers (I think), but between me and the head teacher and the management of the kindergarten, as they don’t really speak English either. It has been a bit frustrating not being able to properly go through what has happened during the day, especially when it has been clearly challenging for Leevi. My Estonian is developing day by day, but it is not on a level for conversations like this, and it probably will never be. Sometimes you just wish you would be in your own home country…

 

Myöhään herännyt kirppisintoilija

Lapsen saamisen jälkeen kulutuskäyttäytymiseni on muuttunut aika radikaalisti. Vauvan saapumisen ensihuumassa tuli toki osteltua kaikkea ja paljon, ja ostimme suurimman osan uutena, koska Ugandasta ei oikein saanut (hyväkuntoista, laadukasta) käytettyä ja Saksasta olin laiska etsimään. Mutta samalla kun ostovimma suuntautui vauvantarvikkeisiin, ei sitä enää riittänytkään omien vaatteiden, kosmetiikkatuotteiden, kenkien ynnä muun hankkimiseen. En ole koskaan ollut mikään himoshoppaaja, paitsi ehkä kosmetiikkatuotteiden suhteen, mutta nyt ne viimeisetkin rippeet pikkuhiljaa lopahtivat. Ylimääräinen tavara alkoi ärsyttää, kerran käytetyt ketjuliikerätit hävettää ja kemikaaliota muistuttava peilikaappi tuntua järjettömältä.

Tallinnaan muuton jälkeen löysinkin sitten käytetyn tavaran markkinat, ja olen niin ihmeissäni miksen koskaan ennen ymmärtänyt kirppisostosten hienoutta. Ennen en olisi itse asiassa astunutkaan kirppikselle tai second hand-liikkesseen, koska jo niiden haju ällötti minua. Ovatkohan parantaneet ilmanvaihtoa vai onko päässäni naksahtanut jokin, kun en enää useimmiten häiriinny ummehtuneensa tuoksusta. Tallinnan keskustan tuntumassa on useampi second hand-liike, mm. Humana, Uuskasutuskeskus, Kalamaja Basaar, Sõbralt Sõbrale ja lisäksi tietenkin Telliskiven kuuluisa lauantaikirpputori. Live-kirppisten lisäksi olen löytänyt Facebookin kymmenet kirppisryhmät, joiden hyvänä puolena on ajansäästö, mutta huonona puolena postikulut ja epäluotettavuus. Suomalaiset FB-kirppikset ovat muuten erinomaisen organisoituja verrattuna virolaisiin tai saksalaisiin serkkuihinsa, joten niitä on ilo selailla.

En ole kovin hyvä bongaamaan aarteita itselleni, mutta lastentarvikkeiden löytäminen on helpompaa. Ensin etsinkin kirppiksiltä vaatteita ja leluja Leeville, koska ne maksavat uutena niin paljon ja niitä käytetään vain vähän aikaa. Lisäksi (pienelle) lapselle on huomattavasti helpompi ostaa käytettyjä vaatteita kuin itselleni, niiden kun ei tarvitse sopia niin prikulleen. Pikkuhiljaa aloin lämmetä ajatukselle etsiä itsellenikin jotain, ja yhden onnistuneen Humana-reissun jälkeen olin siinä kuuluisassa kirpparilöytöhuumassa, niin edulliseksi tuli valtava kassillinen “uusia” vaatteita. Olin lopullisesti käännytetty.

Nykyään pyrin ensin etsimään käytettyä, ja jos sitä ei löydy (tai se maksaa uuden verran), mietin kahteen kertaan tarvitsenko kyseisen tuotteen. Suhtautumiseni on siis tehnyt täydellisen täyskäännöksen hyvin lyhyessä ajassa, mutta olen siitä enemmän kuin iloinen. Säästyneen rahan ja luonnon lisäksi voi jo valmiiksi käytettyjä tavaroita käyttää huolettomammin kuin uusia, mikä on tässä sotkuisessa taaperoarjessa todellinen plussa. Eikä haittaa vaikka tavaraa käyttäisi vain hetken, se tuntuu helpommalta pistää uudestaan kiertoon kun siitä ei ole maksanut täyttä hintaa alunperinkään. Tottakai silloin tällöin ostan edelleen uutta ja teen heräteostoksiakin, mutta yritän etsiä kestävyyden kannalta paremman vaihtoehdon ja välttää päämäärätöntä kaupoissa kiertelyä (niin kuin siihen muka olisi aikaakaan). Toivoisin vielä, että löytäisin hyvän kanavan myydä omia käytettyjä, mutta rahanarvoisia tavaroita ja vaatteita. Tuntuu, että se on täällä Pohjoisessa paljon vaikeampaa kuin Ugandassa, jossa eurooppalaisille käyttötavaroille oli yllättävän kuumat markkinat.

Onko sinun kulutuskäyttäytymisesi muuttunut viime aikoina? Miksi ja mihin suuntaan?

After having a child my shopping behavior has been steadily shifting – suddenly there’s no time or interest or energy to buy nice, useless, unnecessary things to myself. And that feels surprisingly good. In the beginning, of course, all that energy was channeled to super-cute baby accessories, which we bought mostly new due to laziness and the fact that in Uganda finding used, good-quality things was not that easy.

When we moved to Tallinn, I found the second-hand market.I know, I’m a “bit” late on this one, I had totally been disliking flea markets and second-hand stores before. Already the smell would make me turn around at the door. I don’t know whether they’ve gotten better ventilation or what, but I rarely smell that stuffy smell anymore. I started my second-hand career from clothes and toys for Leevi, as it seems quite ridiculous to buy them new when he only uses them for so little time. And I found out that buying things for a small child from flea markets is pretty easy, and it gets so much cheaper too. I also don’t need to spend my evenings scrubbing strawberry stains out of the brand-new T-shirt, I can live more carefree when the clothes are already used (even of course I only buy clean, sound things).


It took a while for me to start looking for clothes for myself from the second-hand shops, I was never very good in shopping and I think finding that one perfectly fitting dress is harder from a flea market than from clothes store where there is so many different sizes. But after one very successful trip to Humana and Kalamaja Basaar, I was convinced that I should continue looking for things for myself also. Nowadays, if there is something I need or Leevi needs, I’ll try to check if I can get it used, and if not then I really consider that third time if it is absolutely necessary. I mean, I do still buy things new, and make impulsive purchases, but not even nearly as much as before. I hope this change is here to stay, because it feels better not own so much crap. I just wish it would be easier to sell my old things too, here in the North it seems much more difficult than in Uganda.

Have your shopping habits changed recently? How and why?

By the way: if you want to see an example of very well-organised and smoothly working Facebook flea market group, have a look at the Finnish ones. 😉