Olenko mä nyt sellainen, aikuinen?

Havahdun säännöllisesti kummalliseen ajatukseen päässäni. Se on vain häivähdys, sekunnin sadasosa, niin nopea, että se saattaa kadota ennen kuin saan siitä kiinni. Mutta juuri tänään sain.

Usein tehdessäni jotakin arkista asiaa – kerätessäni likaisia vaatteita lattioilta tai ostaessani ruokaa perheelle, pälkähtää päähäni aivan yhtäkkiä “onpa aikuismaista”. Samalla sekunnilla tajuan ajatuksen naurettavuuden, minähän olen hyvinkin paljon aikuinen, olen kai ollut jo monta vuotta. Kolmekymppinen, kahden lapsen äiti, vaimo, asunut pois vanhempien nurkista kohta yhtä kauan kuin heidän kanssaan.

Kuitenkin kun jään tuota takaraivossa muistuttelevaa ajatusta miettimään, en jotenkin tunne itseäni aikuiseksi ollenkaan. Ihmiset ympärilläni, kaverini, ystäväni, he ovat kyllä aikuisia asuntolainoineen, perheineen, työpaikkoineen ja ruuhkavuosineen, mutta itse olen kuin joku näyttelijä, joka yrittää pitää roolista kiinni, mutta aina välillä muistaa sen vain olevan rooli. Kaikista kummallisinta on, ettei edes äidiksi tuleminen ole tätä muuttanut. Kun oikein antaudun pohtimaan, tuntuu kuin irtoaisin elämästäni kokonaan, se ei olekaan yhtäkkiä ollenkaan minun, eivät lapset, ei mies, ei koti. Olenkin ihan joku muu. Kaikki tuntuu vieraalta.

Sitten joku huutaa “äiti!”, sellaisella äänenpainolla, jonka vain kolmevuotiaan äiti tietää ja palaan yhtäkkiä olemaan minä – kolmekymppinen, äiti, vaimo, aikuinen. Omaan tuttuun, rakkaaseen elämääni.

Käykö kellekään muulle näin?

Expatin tukiverkosto

Lasten syntymien jälkeen ulkomailla asumiseen on tullut uusia ulottuvuuksia. Yksi niistä negatiivisimmista on tukiverkoston puuttuminen. Varsinkin tilanteessa, jossa perhe muuttaa muutaman vuoden välein, on luotettavan verkoston rakentaminen vaikeaa ja energiaa vievää.

Toki tiedän, ettei kaikilla kotimaassakaan asuvilla ole mahdollisuutta viedä lapsia hoitoon isovanhemmille tai muille sukulaisille tai ystäville sen useammin kuin meilläkään. Mutta joillakin ilmeisesti on. Sen näkee täällä Tallinnassakin – mummot ja papat ulkoiluttavat lapsia, kun vanhemmat ovat töissä tai tekevät jotain muuta.

Expatille ainoa paikallinen tukiverkosto on usein maksullinen, ja ainakin itse tunnun kasvaneen sellaiseen ajatukseen, ettei maksullisen lastenhoidon hyödyntäminen ole yhtä hyväksyttävää kuin sukulaisten apu. Sen lisäksi se tietysti maksaa, eli sen tarpeellisuutta tulee punnittua vieläkin enemmän kuin siinä tapauksessa, jos lapsi olisi vaikka isovanhemmalla hoidossa. “Onko tämä nyt oikeasti niin tärkeää, olenko varmasti nyt ansainnut tämän oman hengähdyshetken niin että jopa maksaisin siitä?” Eikä kaikilla ole edes varaa ottaa ulkopuolista apua. Lisähaasteena on löytää luotettava tyyppi, joka puhuu samaa kieltä lasten kanssa ja joka pysyisi maisemissa muutamaa kuukautta pidempään. Heitä ei välttämättä kasva puissa.

Onneksi Tallinna on lähellä Espoota, josta olen itse kotoisin ja jossa vanhempani edelleen asuvat. He pääsevät tänne kyllä, jos tositarve iskee. Mutta eivät vaikean yön jälkeen hetkeksi vauvaa viihdyttämään tai yhdeksi illaksi, jotta vanhemmat saisivat hieman kahdenkeskistä aikaa. Edestakaisiin matkoihin menee kuutisen tuntia, lautta-aikataulut täytyy ottaa huomioon eivätkä liputkaan toki ilmaisia ole. Olemme onnekkaassa asemassa siinä mielessä, ettei äitini ole enää työelämässä, joten hän voi periaatteessa tulla tänne milloin vain. Käytännössä hänellä on kuitenkin myös oma elämä.

Lääkärimme ehdotti kepeästi taannoin, kun näytin erityisen väsyneeltä, että äitini tulisi tänne joka viikonloppu lapsia hoitamaan. (Tässä uskon huomaavani suomalaisen ja virolaisen kulttuurin eron – täällä tuntuu olevan paljon yleisempää, että iso- tai isoisovanhemmat hoitavat lapsia ihan päivittäin. Todennäköisesti kyse on osaksi olosuhteiden pakosta.) Kepeästä äänensävystä huolimatta lääkäri tuntui olevan täysin tosissaan. Voitte varmaan arvata onko tämä käytännössä mahdollista?Äitini on kuitenkin tullut hätiin jo useamman kerran näiden haastavien kuukausien aikana, ja arvostan sitä todella. Lisäksi vanhempani, kuin myös Wolfin vanhemmat, hoitavat lapsia silloin kun käymme heillä tai he ovat täällä. Mutta kuten sanottua, mikään säännöllinen, arkielämää helpottava apu tämä ei valitettavasti ole.

Asia voisi toki olla toinen, jos asuisimme kauemmin aloillamme. Ajan kuluessa olemme myös täältä löytäneet muutaman ystäväperheen, jolle uskaltaisin jättää lapset ja joka heidät ottaisi vastaan. Mutta kyllä kynnys kysyä, varsinkin kun perheissä on pieniä lapsia jo ennestään, on suurempi kuin jos isovanhemmat asuisivat samassa kaupungissa. Erityisen hankalia ovat tilanteet, jolloin joku on kipeänä. Kipeitä lapsia ei voi lähettää toiseen lapsiperheeseen leikkimään sillä aikaa kun vanhemmat kuittailevat univelkojaan. Käytännössä Wolfi on joutunut olemaan pois töistä useamman kerran tilanteissa, joissa joko minä tai lapset ovat kipeitä, koska muutakaan apua ei ole. Onneksi hänellä on se mahdollisuus. Ja onneksi hän ei matkusta työssään, kuten monien muiden expat-perheiden vanhemmat. Wolfin työn puolesta perheitä tuetaan mielestäni ihan kohtuullisesti, mutta tässä kohtaa olisi ehdottomasti petrattavaa – lastenhoitoasioissa meidät jätetään aika lailla oman onnemme nojaan, vaikka työn luonteeseen kuuluen sen järjestäminen on tavallista hankalampaa.

Kaiken kaikkiaan expatin tukiverkosto tulee kalliiksi. Milloin palkataan nanny, milloin maksetaan isovanhempien matkalippuja, milloin varataan hotellihuoneita kahdenkeskistä aikaa varten. Jos yhden yön hinnaksi ilman niitä itse treffejä tulee jo 200 euroa, kuinka usein olisit valmis sen maksamaan? Haaveilen säännöllisesti siitä, kuinka voisimme soittaa isovanhemmille ja kysyä voisivatko he katsoa lasten perään vaikkapa huomenna, jotta pääsisimme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Tai että lapset yökyläilisivät, että saisimme koko talon itsellemme yhdeksi vuorokaudeksi. Tai kun olen itse kipeänä, että joku tulisi ja veisi lapset hetkeksi muualle.

Isovanhemmilla ja muilla perheenjäsenillä on erilainen side lapsiin kuin palkatulla avulla. Tämä vuoksi itselleni ainakin on helpompaa jättää lapset heidän hoiviinsa kuin nannyn. Ja onhan se eri asia kun lapset saavat luoda suhdetta sukulaisiinsa, samalla kun vanhemmat saavat omaa aikaa. Sama nanny kun ei todennäköisesti pysy lapsen elämässä kovin montaa vuotta.

Millainen on sinun tukiverkostosi?

Erään expatin virolainen ruokakori

Ulkosuomalaisten blogit-ryhmän haasteen innoittamana avaan teille tänään erään maanantaisen kauppakassin sisällön.

Tänään kassista löytyikin oikea lottovoitto blogipostausta ajatellen, nimittäin melkein viikon ruokaostokset. Yleensä pyrinkin kyllä käymään kaupassa (tai tilaamaan Prismasta) kerran viikossa isosti ja sitten hakemassa vain jotain pienempää, esim. lisää hedelmiä tai tuoretta leipää. Koen, että käytän silloin ruokaostoksiin sekä vähemmän aikaa että vähemmän rahaa. Mitään faktatietoa minulla ei tästä tosin ole. Tunnen myös suurta tyydytystä, jos saan lähes koko viikon ostokset tehtyä yhdellä kertaa.

Ruokakoristani löytyi tällä kertaa paljon vihanneksia ja hedelmiä, säilykkeitä, tofua, linssejä, Leeville soijajogurttia, Wolfille kefiriä, mehua, puurohiutaleita, muroja, vauvanruokaa, tortilla-aineksia ja oliiviöljyä. Kallein satsaus tällä kertaa oli tuo öljypullo. Kaappini eivät ole koskaan tyhjiä, vaan kuivakaapit ja pakastin on varustettu perusteellisesti peruskamoilla, kuten pastalla, riisillä, erilaisilla jauhoilla, säilykkeillä, kasvimaidoilla, mehulla, marjoilla ja pakastevihanneksilla. Täydennän näitä aina tarpeen mukaan. Tällä kertaa kaapit olivat melko täynnä, joten ostin lähinnä tuoretavaraa. Lasku pysyi kohtuullisena myös siksi, ettei vaipoille tai maidolle ollut tarvetta – nämä ovat varmaan kaksi suurinta menoerää kauppalaskussamme, tosin vaippalasku on pienentynyt Leevin oppiessa päiväkuivaksi ja Niilon käyttäessä suurimmaksi osaksi kestovaippoja.

Yleensä teen isommat ostokset joko Rimissä tai Prismassa. Spesiaalituotteita, kuten kookosjogurttia ja mantelimaitoa ostan lisäksi Selveristä ja Solaris-kauppakeskuksen ruokakaupasta. Ehkä eniten, verrattuna Suomen jättimarketteihin, ärsyttää että tarvitsemiani tuotteita täytyy juosta hakemassa ympäri kaupunkia ja ne ovat usein loppu. Tosin eipä jätti-Cittarissakaan ollut viimeksi mitään kookospohjaista jogurttia soijan ja kauran vallatessa hyllyt (normaalisti ilahtuisin valikoimasta kovasti, mutta soija ja kaura ovat edelleen imetysdieetin vuoksi poissa pelistä).

On vaikea verrata mikä ruokaostostottumuksissani on muuttunut ulkomaille muuton vuoksi, ja mikä muiden elämäntilanteen muutosten takia. Suomessa olen viimeksi elänyt sinkkuna sekasyöjätarjoilijana (lue: söin töissä), kun taas nyt olen kahden lapsen kotivegaaniäiti. Aiemmin kaipasin Suomen valtavia maitotuote- ja karkkivalikoimia, mutta pärjään nykyään mainiosti ilman. Jokainen maa missä olen ulkomaille muuton jälkeen asunut, on toki vaikuttanut ruokakorin sisältöön, koska eri maissa on eri asioita tarjolla. Suurin muutos on kuitenkin ollut se, että en ole vuoteen ostanut kotiin lähes mitään eläinperäistä, Wolfin aamujogurttia ja pizzajuustoja lukuunottamatta. Vielä viime vuonna ostin käsittämättömän määrän juustoja ja munia ja Ugandassa asuessa söimme liharuokaa lähes joka päivä. Puolan ajoilta muistan, kuinka hukassa olin täkäläisten maitotuotteiden kanssa yrittäessäni löytää rahkaa ja ruokakermaa. Mutta en oikeastaan muista tarkalleen mitkä olivat sen aikaiset luottoarkiruokani.

Eräs asia, jonka olen huomannut, on se, että täällä Virossa tulee ostettua hyvin sekalaisten merkkien tuotteita – on paikallista, suomalaista, ruotsalaista, italialaista… Suomessa ostaisin varmaan pelkkää Pirkkaa. Itseä jollain lailla ärsyttää tämä, ehkä purkit ja pakkaukset eivät erilaisuudessaan miellytä esteettistä silmääni.

Tällä hetkellä arkiruokina pyörii aika paljon samoja, johtuen omasta väsymyksestäni ja Niilon allergioista. Soija- ja kauratuotteet ovat jääneet lähes kokonaan ja syömme paljon papuja, linssejä ja kikherneitä. Sen minkä maksan enemmän mantelimaidosta kauramaidon sijaan, säästän uskoakseni ruoka-aineissa – pavut ovat edullisempia kuin tofu tai nyhtökaura. Luottoruokia ovat mm. pinaattilinssikastike riisin kanssa, sosekeitot, tortillat ja tacot, salaatit, pastat ja lasagne. Tällä viikolla listalla ovat ainakin tortillat (Suomesta tuodulla Härkiksellä), juuressosekeitto, chili sin carne ja pasta kaappiin jääneistä aineksista.

En oikein osaa verrata ruokaan menevää rahamäärää Suomeen, mutta melko kallista täällä mielestäni on. Useat tuotteet, joita päivittäin käytämme, kuten kasvimaidot ja -jogurtit, ovat täällä hieman kalliimpia kuin Suomessa. Onneksi maidot ovat nykyään aika usein tarjouksessa, vegebuumi jyllää täälläkin. Myös ihan perusjuttuja, kuten hedelmiä, vihanneksia ja kuivatarvikkeita vertaillessa tuntuu usein, että täällä on kalliimpaa kuin esimerkiksi Saksassa. Joka on aivan hullua, kun miettii virolaisen ja vaikkapa eteläsaksalaisen palkkoja. Rahtaankin aina täyslastillisen ruokatuliaisia sekä Suomesta että Saksasta.

Tämänkertainen kauppalasku oli ~55 euroa, joka kuulosti mielestäni aika isolta, kun ottaa huomioon, että suuri osa ostoksista oli suht edullisia kasviksia ja hedelmiä. Katson aina kilohintaa, enkä osta yleensä yli 3 euron kilohintaisia hevi-tuotteita yrttejä lukuunottamatta. Luomuheviä ostan harvoin – sitä on heikosti saatavilla, hinnat huikeita ja pakkaukset kolminkertaista muovia. Myös kuivatavaroissa vertailen hintoja parhaani mukaan, mutta yritän antaa painoarvoa myös pakkaukselle ja luomulle. Valmiit vauvanruoat kasvattavat laskua niin nopeasti, että vaikka voisinkin syöttää Niiloa pelkästään kaupan sapuskoilla, ei taitaisi rahapussi kestää (vauvanruoat on yksi asia, jonka Saksasta saa kolmanneksen sillä hinnalla mitä täältä).

Jos muidenkin ulkosuomalaisten ruokakorit kiinnostavat, pääset lukemaan niistä näistä linkeistä:

H niinkuin Hausfrau

Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä

Life in English

Vihreän saaren emäntä

Suomalainen im Allgäu

There was a blog post challenge in one of my Facebook expat groups – to tell about your grocery basket abroad.

I started thinking what has changed in my grocery shopping habits since I moved away from Finland. More than moving abroad I think my habits have been changed by other changes in my life. When I last lived in Finland I was single living alone working in restaurant – which means I mostly ate at work or at my parents. Usually I went grocery shopping on Sundays when I had hangover, and bought bunch of unhealthy crap.

Now I am stay-at-home mom of two, who has recently cut almost all animal products from my diet. So the biggest change is obviously there. I cook more, bigger and, I would like to think, healthier. And the ingredients have changed completely, which keeps cooking interesting.

Every country where I have lived has of course had its effect on what I buy. I buy what is available with reasonable price. For example in Uganda proper cheese was difficult to find and the fruits and veggies were different from what we have here. In Poland, when I first lived outside Finland, I was quite lost and annoyed when the milk product selection wasn’t at all what I was used to.

Nowadays the most expensive food stuff I buy is probably almond milk, almond butter and all kinds of special flours, like chickpea, coconut and buckwheat flour. But I think that compared to my previous meat, egg and cheese heavy diet, I don’t spent much more.

What I’m wondering here in Estonia is how expensive it sometimes is. How can average Estonian afford anything more special when prices are higher than in Finland? And for example ready baby food is ridiculously expensive – sometimes three times more than in Germany where people earn three times more…. So I keep dragging half a suitcase of food from Finland and Germany whenever possible.

Esikoisen vs. kuopuksen vauva-aika

Tässä sohvannurkkaa kuluttaessa aloin miettiä miten esikoisen ja kuopuksen vauva-ajat eroavat toisistaan tai mitä itse olen tehnyt eri lailla. Toki nyt ollaan vasta puolivälissä vauvavuotta, mutta kyllä joitakin selkeitä eroja on nähtävissä.

Ensimmäisen kanssa oli koko ajan kiire, toisen kanssa olen useasti halunnut pysäyttää ajan. Erityisesti nyt kun on pitänyt aloitella kiinteitä, olisin mielelläni vielä odottanut muutaman kuukauden. Maito on vain niin paljon helpompi ratkaisu, kuin sopivien kiinteiden seulominen ja puuron tunkeminen vauvan suuhun samaa tahtia kun se tulee sieltä ulos. En muista, että olisin Leevin kanssa ollut näin kärsimätön syöttäjä, nyt ei vaan millään jaksaisi. Kai se oli silloin ekalla kierroksella jännittävää. 😅

Esikoisen vauva-aikana kotoa lähteminen oli jotenkin hankalaa. Toki realiteetit Ugandassa ja Tallinnassa ovat hyvin erilaisia, mikä varmasti vaikuttaa asiaan, mutta kyllä ongelma oli myös pään sisällä. Vaikka en mitenkään superaktiivinen ole Niilonkaan kanssa ollut, on vauvan kanssa ulos lähteminen lasten leikkiä verrattuna “en haluu, haluun, en haluu”-uhmiksen suostutteluun. Vauva reppuun ja menoksi.

Väsymys oli ekalla kierroksella epätoivoisempaa. Kyllä, todellakin, epätoivon hetkiä on myös toisen vauvan kanssa valvoessa tullut monesti, mutta se ei kuitenkaan ole aivan jokapäiväinen fiilis. Olen oppinut nukkumaan vauva tississä kiinni ja unohtamaan huuhaat siitä kuinka vauva tulisi nukahtaa itsekseen omaan sänkyyn ja nukkua ainakin 6 tuntia putkeen. Olen myös oppinut rauhoittamaan iltapäivät vauvan ja mun yhteisille päiväunille.

Kämppä on kuin pommin jäljiltä. Toki ekalla kierroksella Ugandassa asuessa meillä kävi siivooja jopa pari kertaa viikossa, mutta olin myös aika neuroottinen siisteydestä. Nyt ei vois vähempää kiinnostaa ja siltä kyllä näyttääkin. Pyykit sentään saan pestyä, koska sillon tunnen tehneeni jotain. Harmi vaan, ettei kukaan laita puhtaita paikoilleen, joten niitä tursuaa joka nurkassa. Siivooja käy kerran kuukaudessa ja joka kerta lupaan itselleni, että siivoan ainakin kerran tai kaksi ennen kuin hän tulee seuraavan kerran. Ja hups, niin on taas kuukausi mennyt eikä kukaan koskenut imuriin saati vessaharjaan.

Minun on tällä kertaa helpompi antautua äidin ja vauvan väliseen symbioosiin. Ensimmäisen vauvavuoden aikana kipuilin välillä kovastikin sitä, kuinka kiinni olin vauvassa. Nyt se ärsyttää lähinnä silloin kun haluaisi halailla esikoisen kanssa.

Olen oppinut ottamaan omaa aikaa. Vastapainona symbioosissa elämiselle, olen potenut vähemmän huonoa omaatuntoa siitä, että tarvitsen säännöllisesti omaa aikaa. Kuntosalilla käymisestä tulee vain niin hyvä olo, etten oikeastaan välitä mikä kaaos sen 1,5 tunnin ajan kotona vallitsee (ja yleensä siellä on tottakai kaikki hyvin). Mutta kyllä tässäkin on vielä petrattavaa – joskus voisi kotonakin ollessa vain sulkea oven perässään ja ottaa hetken itselleen.

Tietynlainen hysteria on väistynyt ja leväperäisyys ottanut tilaa. “Milloin vauva on viimeksi kylpenyt? Jaa-a. Milloin tutit on steriloitu? Ehkä pari kuukautta sitten. Lelut pesty? Kai ne ennen käyttöönottoa on… Älä laita sitä suuhun, älä koske tuohon.”

Mikä sitten ei ole muuttunut? Valitettavasti kasvusta, imetyksestä ja levottomista öistä stressaaminen ei ole muuttunut. Nämä kaksi poikaa ovat kuin kaksi marjaa, sillä erotuksella, että Niilon allergiat aiheuttavat lisää päänvaivaa. Päähänpinttymäni imetyksen tärkeydestä ei päästä otteestaan, olisin toivonut olevani rennompi tämän asian kanssa tällä kierroksella. Myös jonkinasteinen suorittaminen, stressaaminen ja pingottaminen pitää edelleen pintansa, olisi kiva olla easy going mom, mutta ei musta taida tulla sellaista. 😅

I started to think what has changed between the first baby year and this second one. Of course now it’s only half way, but I have noticed some differences already.

With the first baby I was in such a hurry all the time. When does he learn this and that and so on. With second one I would have wanted to stop the time, he is growing too quickly. Especially now when we had to start solid food – boob is just so much easier than stuffing porridge in baby’s mouth at the same pace as it comes out…

On the first round it was somehow very difficult to get out of the house. Ok, we were in Uganda, which made it a bit more challenging, but it was also a problem in my head. I’m not super-active now either, but it is easier to just pack the baby in the carrier and go, without thinking too much.

Lack of sleep was more desperate on the first baby year. Of course there’s been desperate days too, but it is not the dominating feeling, now I know the deal. I have learned to sleep while breastfeeding and to dedicate afternoon for mine and baby’s nap time.

The household looks like a war zone. When Leevi was a baby I got quite neurotic about cleanliness. Now I don’t give a rat’s ass, and it shows. We have a cleaning lady coming once a month and every time after I promise myself I’ll clean sometime in between. And oops so goes another month and no one touched the hoover.

It is easier for me to adjust to mother-baby symbiosis this time. I have seen now that it doesn’t last forever and I want to enjoy it as long as it will. Only reason why it bothers me is that I cannot give as much attention to Leevi as I would like.

I have learned to take some time alone. When I have had a chance to spend some time alone, I haven’t felt as guilty about it as on the last round. After gym I feel so good that I don’t really care what kind of chaos there is at home for that 1.5h (usually it is of course totally fine). But I could still be better at taking my own time – sometimes close the door behind me at home and read a book for 30 minutes for example.

Some kind of hysteria is gone. “When has the baby bathed last time? I can’t remember. When have we sterilized the pacifiers or washed the toys? No idea… Don’t touch that, don’t put it in your mouth.”

And what hasn’t changed? Unfortunately stressing about baby’s growth, breastfeeding and the sleepless nights hasn’t changed. These two boys are like twins, except that Niilo’s allergies give some extra concern.

Me being very stubborn about breastfeeding hasn’t changed either. I hoped I could have been a bit more relaxed about it this time around.

Also overall stressing and perfectionism in certain things is still there in the back of my head. I would gladly be an easy-going mom, but I’m afraid that isn’t gonna happen. 😅

Puolivuotias Niilo

6 kuukautta ja 6 kiloa, nämä molemmat rajapyykit meidän Niilo saavutti tänään.

Maailman söpöin vauva (tottakai!), joka katselee ympäristöään aina yhtä tarkkaavaisesti suurilla sinisillä silmillään, höpöttää lakkaamatta, ihailee isoveljeään, nauraa iskän jutuille, rakastaa äitin tissiä ja pehmopupuaan. Mitä hurjempi meno, sitä kovempi kikatus, Niilo on veljensä kaltainen hurjapää.

Kuusi kuukautta unettomia öitä, stressiä ja huolta, mutta myös rakkaan söpöliinin ihailua, pusutteluhetkiä ja uuden oppimista – meille kaikille. Kaikki sen arvoista, että olemme saaneet tutustua tähän ihanaan poikaan. ❤

Onnea Niilo! Hyvä me vanhemmat!

6 months and 6 kilos, those were the milestones Niilo reached today.

Our Niilo is sincerely the cutest baby in the whole world. He is constantly monitoring his surroundings with his big blue eyes, chatting happily, admiring his big brother and smiling at daddy’s funny jokes. The harder you jump and shake, the more he laughs, Niilo is fearless like his brother. The soft side of him loves mama’s boobs and snuggling with his toy bunny.

Six months of sleepless nights, stress and anxiety, but also hours of admiring Niilo’s awesomeness, endless kisses and hugs and everyday learning something new – all of us. Getting to know this amazing boy is worth everything! ❤

Congratulations Niilo, good job parents!

Perhe uneton

Tämä postaus on jatkoa edellisestä blogistani löytyvälle kirjoitukselle vauvavuoden unettomuudesta. Luin kirjoituksen uudestaan virkistääkseni tällä hetkellä hyvin hataraa muistiani siitä mikä meno Leevin kanssa on ollut. Samaistun tähän kahden ja puolen vuoden takaiseen postaukseen sataprosenttisesti, valitettavasti.

Niilo on alusta asti väännellyt ja itkeskellyt aamuyöt – viiden jälkeen viimeistään alkaa show, jonka perimmäistä tarkoitusta en ole vieläkään ymmärtänyt. Vuoroin olen uskonut sen olevan ilmavaivoja, refluksia tai vain haluttomuutta nukkua. Kunpa vauvat osaisivat puhua, koska minä en ainakaan tajua hölkäsen pöläystä tästä kommunikointimuodosta.

Nyt nuo muutamalla syömisellä ja varhaisaamun jumpalla selvityt yöt vaikuttavat kaukaiselta utopialta, melkein ideaalilta, verrattuna viime viikkojen tilanteeseen. Uusi normi on herätys tunnin välein alkuyöstä ja parinkymmenen minuutin välein loppuyön. Pohjanoteeraus (tähän mennessä) oli viime yö, jolloin en saanut Niiloa nukkumaan välillä 02-06. Siinä tuli muutamat turhautuneisuuden kyyneleet vuodatettua, voitte uskoa. Pidempiä päiväunia ei tämä kaveri ole koskaan nukkunut, paitsi välillä tissistä huikkaa ottaen, mutta nyt nuokin unet ovat menneet karmeaksi sähellykseksi. Että yritä siinä sit nukkua kun vauva nukkuu.

Ja jälleen kerran, kuten Leevin kanssa, olemme pohtineet päämme puhki, mikä h^*$*$&i mättää, kun yritämme tehdä kaiken niin kovasti oikein. Niilosta lähtee yöllä nykyään aivan karmea meteli, luulin ensin että mahaan tai kurkkuun sattuu allergioiden ja puklailun johdosta niin paljon. Mutta viime yönä vaikutti siltä, että kyseessä on vain tämän astetta temperamenttisemman kaverin tyytymättömyyshuuto, joka raikaa jos maitoa ei tule tissistä tarpeeksi nopeasti tai ei huvita enää maata paikallaan. Koska kun lopulta luovutimme ja iskimme valot päälle, oli kaveri yhtä hymyä…

Että mikäköhän siinä on, että kahden unta rakastavan ja (ennen) hyväunisen ihmisen lapsista tulee tällaisia levottomia duracell-pupuja, jotka eivät turhaan halua tuhlata aikaa nukkumiseen? Vai onko vika meidän nukkumistavoissamme (halusin kovasti luottaa siihen, että vauvan / lapsen lähellä pitäminen palkitsee, mutta ilmeisesti ei), minun maidossani (jonka haluan vakaasti uskoa olevan yhtä hyvää kuin kenen tahansa) vai sittenkin allergioissa (joita selvitellään torstaina lääkärin kanssa)?

Valittaa ei sais, kun on saanut kaksi ihanaa, maailman söpöintä lasta, mutta onhan tää nyt aivan perseestä…

Right now, I’m way too exhausted to translate the whole text. Again, we have created a baby who doesn’t know how to / want / or can’t sleep. You can read my text about Leevi’s baby year here. I don’t know, we don’t know, what we are doing wrong when we are so hard trying to do everything right. And don’t come saying it’ll get easier, because I know that that takes a looooong time in this family. I don’t want to complain, but oh yes, I do, because this is some f^#%#d up shit.

Imetysdieetti

Onko imetysdieetistä apua vauvan oloon vai onko se vain vainoharhaista hullun hommaa? Tätä oon miettinyt viime viikot.

Imetysdieetillä siis tarkoitetaan imettävän äidin ruokavalion rajoittamista niin että siitä eliminoidaan kaikki vauvalle suolisto- tai iho-oireita aiheuttavat ruoka-aineet.

Itse halusin testata josko tässä olisi avain onneen – vähemmän puklua ja vatsavaivoja, parempia öitä. Kuten yleensä, ei tämäkään ollut vastaus kaikkiin kysymyksiin ja ongelmiin, mutta tulipahan sekin kortti käännettyä. Niilo on lähes kokonaan lopettanut puklailun ja muutenkin vatsan toiminta on normaalimpaa nyt kuin syödessäni kaikkea, mutta levottomiin (aamu)öihin dieetti ei valitettavasti ole tuonut helpotusta.

Olen nyt lähes kolme viikkoa pitänyt lautaseltani poissa maidon, munan, soijan, naudan, vehnän, ohran, rukiin, kauran, maissin ja kaakaon. Lisäksi olen huomannut, että kofeiini, paprika, kukkakaali ja kala eivät tee hyvää vauvan masulle. Yllättävän nopeasti tähän erikoisruokavalion maailmaan solahtaa, vaikka hauskaa se ei useinkaan ole. Eilen osallistuin tilaisuuteen, jossa pöydät notkuivat herkuista, joihin en voinut koskea. Myös ruoanlaittorumbaa helpottavat take away-ateriat eivät ole enää itsestäänselvyys.

Nyt uskoisin, että olisi aika alkaa testailemaan mitä ruoka-aineita Niilon vatsa kestää, koska tarkoitus ei tietenkään ole turhaan välttää mitään. Tämä vaan onkin aikamoista salapoliisityötä, ja minua suoraan sanottuen hieman hirvittää. En oikein jaksaisi tätä olojen analysointia enää ollenkaan, mutta tuntuu, että kun siihen on kerran lähdetty niin olisi hölmö heittää kaikki tehty työ hukkaan.

Joka toinen päivä olen vakaasti sitä mieltä, että tällä diettaamisella on tarkoitus, että se vaikuttaa positiivisesti Niilon vointiin. Joka toinen päivä taas mietin kuvittelenko kaiken, olenko taas hurahtanut johonkin ihan turhanpäiväiseen, aiheutanko ekstra-stressiä koko perheelle…

Ehkäpä voin sitten muutaman kuukauden päästä kertoa, oliko tämä (hullun)homma aivan turhaa vai oliko sillä jokin tarkoitus.

Veljesrakkautta osa 1

Jo 2,5 kuukautta Niilon syntymästä! Aika menee hurjaa vauhtia eikä perässä pysy ollenkaan. Piti ihan kalenterista laskea kuinka monen viikon ikäinen Niilo nyt onkaan (esikoisen kanssa jokaista viikkoa juhlittiin erikseen) – 12 viikkoa!

Ensimmäinen kuukausi uuden pikkuveljen kanssa oli Leeville hieman haastava – hän oli melko välinpitämätön Niiloa kohtaa, mutta vaati aikuisen huomion kellon ympäri. Toki ihan ymmärrettävää, että hänen piti varmistaa asemansa meidän vanhempien silmissä. Ettemme vain olisi unohtaneet häntä. Mutta raskasta se oli, ei käy kieltäminen. En tiedä miten olisin pärjännyt nuo ensimmäset viikot yksin ja onneksi ei tarvinnutkaan. Sitten yhtäkkiä eräs kaunis päivä huomasimme Leevin keskittyneen leikkimään ihan yksinään. Ah, mikä helpotus, vaikka ei hän koskaan ole kovin kauaa ilman aikuisen seuraa viihtynyt. Mutta 15 minuuttiakin jo helpottaa.

Olin varsinkin aluksi hyvin varovainen puhuessani Leeville Niilosta, koska hänestä näki, ettei hän tykännyt veljen läsnäolosta. Vauvan itku sai hänet juoksemaan toiseen huoneeseen. En ole varma oliko lähestymistapani paras mahdollinen, sillä vauvan kasvaessa olen huomannut, että Leevi kyllä haluaa huomioida vauvaa, jos häneltä pyytää apua. Edelleen kuitenkin huomaan pitäväni pojat suurimmaksi osaksi erossa toisistaan, koska en halua koko ajan kieltää esikoista tai käskeä häntä varomaan. Toisaalta silloin kun veljekset ovat olleet lähekkäin on Leevi suurimmaksi osaksi ollut hyvin helläkätinen ja suloinen isoveli. Mutta mitään hoivaviettiä hänellä ei kyllä näytä olevan.

Kiusaa Leevi on tehnyt tuttia varastaen ja Niilon tavaroita heitellen, mutta yritämme jättää nämä mahdollisimman pienelle huomiolle. Toivottavasti hän ei jatkossakaan näe tarvetta tämän vakavammalle kiusanteolle. Suurimmaksi osaksihomma on kuitenkin luistanut ihan mallikkaasti – kahden aikuisen läsnäollessa.

Nyt alkaakin sitten jännät ajat, kun Wolfi menee takaisin töihin ja minun täytyy selvitä edes muutamia tunteja päivästä näiden kahden kanssa yksin. Ensimmäinen viikko alkoi tositoimissa Leevin ollessa flunssassa, mutta olemme vielä kaikki hengissä ja hermotkin suurinpiirtein kasassa. Saa nähdä mitä tästä viikosta tulee, jos Leevi ei pääse ollenkaan hoitoon. Huomenna tavoitteeni on päästä poikien kanssa omaa takapihaa pidemmälle!

Time is flying and Niilo is already 12 weeks old (I had to count from the calendar, I had no idea 😅).

The first month was a bit tough with Leevi as he had to confirm he’s place in the family by seeking 24/7 attention. He really kept one of us busy all the time, and often it felt like the baby just went there on the side.

Then one day we realised that Leevi had been playing by himself for some minutes and from that moment things started to get a bit easier. Leevi never seemed exactly jealous about Niilo, more annoyed by the noise mostly. In the beginning he’d always go upstairs in his room when Niilo was crying. I deliberately have kept the boys more apart even I’m not sure if this is the best approach. It just seems easier to me not to be always telling Leevi how he should be careful and so on. In the beginning I tried to avoid mentioning Niilo too much, trying to keep Leevi’s life as much the same as it was before. But now when he is getting used to the new family member I’m more honestly telling him that I can’t do something right now, because I need to feed Niilo for example. You can see from Leevi’s face that he is not happy with the answer but he doesn’t say anything. So so far things have gone pretty good as long as someone’s keeping Leevi busy.

But now the real deal starts when Wolfi went back to work. This week has so far been a little bit more hardcore than I wished as Leevi has yet another cold and he cannot go to kindergarten. So far we are still all alive and somewhat sane.

Rankkaa lomailua

Nyt on meidän reissut toistaiseksi reissattu ja vaikka on ollut ihanaa nähdä perhettä ja ystäviä, alan olla aika finaalissa ja valmis vastaanottamaan arjen. Normaaliarkea kun ei ole meillä Niilon syntymän jälkeen oikeastaan eletty.

Kovasti olin sitä mieltä, että nyt otetaan rauhallisemmin kuin Leevin syntymän jälkeen, mutta tähän se taas meni. 😅 On liian suuri houkutus suunnitella reissua, menoa ja tekemistä kun mieskin on vapaalla ja varsinkin kun on näin hienot kelit. Koti on kuin pommin jäljiltä, blogi hiljainen, syömiset ihan mitä sattuu jne. mutta ainakin olemme nauttineet aikaisesta kesästä täydellä teholla.

Jopa duracell-Leevi on tuntunut kaipaavan rauhoittumista ja reissussa pyysi useaan otteeseen kotiin, vaikka selkeästi nautti myös kaikesta hyörinästä. Kotiin tultiin sunnutaina, mutta vielä tämä viikko on mennyt aktiivisissa lomatunnelmissa Saksasta mukaan tulleiden vieraiden kanssa.

Ensi viikko on Wolfin viimeinen lomaviikko, ja päätimme viettää sen rauhassa kotona. Leevi menee tiistaina takaisin päivähoitoon – halusimme aloittaa sen rauhassa ennen töihin paluun tuomaa aamustressiä.

Olen todella kiitollinen siitä, että Wolfilla oli jälleen mahdollisuus näin pitkään isyysvapaaseen ja oli ihanaa käydä molempien kotimaissa rauhassa, mutta kyllä paikan jatkuva vaihtaminen kahden pienen lapsen kanssa on aika rankkaa.

Even though this 2 months that Wolfi has been on paternity leave has been really great, I am waiting for the everyday life to start in the coming weeks.

We have the opportunity to meet so many people during the last weeks, but changing place and staying in temporary “homes” is not so simple with two small kids.

So right now summer at home without any plans sounds like a holiday to me 😅

Kolmekymppinen

Täytän tänään kolmekymmentä. Ajatuksena se ei tunnu oikeastaan miltään, olen jo muutaman vuoden elänyt elämääni “kolmekymppisenä” kun useimmat ympärilläni olevat (aikuiset) ihmiset ovat tämän virstapylvään jo ohittaneet.

En oikeastaan muista koskaan ajatelleeni, että kolmekymppinen olisi jotenkin vanha tai että joitain tiettyjä asioita olisi siihen mennessä saavutettava. Olemme onnekaita kun saamme elää maailmassa, jossa ikä ei enää ole rajoite samalla lailla kuin ehkä joskus ennen. Ja mitä lähemmäs tätä ikää on tultu, vielä vähemmän on tuntunut siltä että olisin jotenkin vanha. Olen viimeiset vuodet ollut niin onnekas ja onnellinen (vaikka mukaan on mahtunut myös hieman alamäkeä), etten ole pahemmin vaivautunut ikää stressaamaan. Olen myös koko aikuisikäni pyörinyt itseäni hieman vanhempien ihmisten keskellä, joten olen nähnyt, ettei viisi tai kymmenenkään vuotta lisää mittarissa automaattisesti muuta ihmistä.

Näytän nuorelta ja olen teinistä asti saanut kuulla siitä. Ilmeisesti erityisesti lyhyt mittani saa ihmiset ajattelemaan, että olen usean vuoden nuorempi. Ennen asia kismitti – en ymmärrä miten pituus liittyy millään tavalla ikään, pituuskasvuhan loppuu usein jo teini-iän korvalla. Ovatko lyhyet ihmiset ikuisesti 13-vuotiaita? Viime vuosina iän hämmästely ja papereiden kysely on sen sijaan ollut enemmänkin imartelevaa kuin häiritsevää. Tosin ihan viime aikoina ei kukaan ole ikää ihmetellyt. Naururypyistä, silmäpusseista ja huonosta ryhdistä päätellen olen vanhentunut kahden vuoden aikana ainakin viidellä, ehkä jopa kymmenellä vuodella.

Vaikka en ehkä perinteisessä mielessä ole kummempia saavuttanut, olen tyytyväinen siihen mihin olen tähänastisen elämäni käyttänyt. Ei ole tohtorin papereita, esimiesasemaa, vakituista työpaikkaa, omistusasuntoa, kesämökkiä, kuukausipalkkaa eikä asuntolainaa, mutta on muutama tutkinto, takana railakas nuoruus, jotain hajua työelämästä, hienoja kokemuksia maailmalta ja ihana perhe. Näin on just hyvä enkä haluaisi päivääkään olla nuorempi kuin olen nyt. ❤

Today I turn 30. As a thought it does not really feel like anything, I have already lived the last few years “as a thirty year old”, as most (adult) people around me are a bit older.

I don’t remember ever really thinking that thirty year old would be somehow old, or that you should have achieved some certain things by that time. We are lucky to live in a world where age does not restrict life like before. The last few years I’ve been so lucky and happy that I haven’t had any need to stress about age. And as my friends and husband show me, five or even ten years more does not really make a difference. 😉

I look young and I’ve heard about it my whole life. Apparently especially my shortness has been something people connect to being young(er). Earlier this annoyed me very much – I don’t understand what does height have to do with person’s age, as especially girls usually stop growing in the early teenage. So a short person is permanently 13? Anyhow, nowadays it is only flattering if someone thinks I’m younger than I am. In the past months no one has questioned my age though – I think the wrinkles and bags around my eyes and hunched posture have given me some five or even ten extra years….

Even I might have not reached all the traditional goals in life, I am happy how I’ve spent my years so far. I have no Phd, no permanent job, I don’t own a house or anything else for that matter, I have no monthly income or mortgage. But I do have few degrees, rambunctious youth behind, some clue of working life, many amazing experiences around the world and an amazing family. That is just what I need and want, and I wouldn’t give away one day.