YouTube-joogaaja

Introverttina en ole koskaan innostunut joukkueurheilusta enkä ryhmäliikunnasta, vaan pidän eniten yksinäisistä lajeista, kuten salilla käymisestä ja juoksemisesta. Yksi viime vuosina tärkeäksi muodostunut liikuntamuoto on myös kotona joogaaminen.

Olen käynyt ihka oikealla joogatunnilla muistaakseni kerran elämässä (ja silloinkin puolaksi) – tiedän kyllä että olisi hyvä käydä useammin, jotta saa varmasti asanat oikeaan asentoon, mutta kovasta yrityksestä ja suunnittelusta huolimatta en ole saanut itseäni paikalle. Kuntosalin BodyBalance-tunnilla olen kyllä käynyt usemman kerran, ja nautinkin niistä tunneista kovasti. BodyBalancen tyyli yhdistellä joogaa, pilatesta ja pop-musiikkia sopii minulle, en oikeastaan ole “aidon” hippijoogan ystävä (tai niin luulisin). Minulle sopii hieman mainstreamimpi jumppaaminen.

Olen vuosien saatossa joogannut jos minkälaisen Youtube-opettajan johdolla, mutta nyt pitkäaikainen suosikki on ollut Boho Beautifulin videot. Ohjaajalla on miellyttävä ääni ja tapa puhua, ja olen salaa kliseisten maailmanparannusiskulauseiden fani – ja näitä neitonen muistaa jakaa tarpeeksi usein, jotta tunnet juuri nyt työstäväsi parempaa minää. Mukavia ovat myös maisemat, joihin hän on päässyt videoita kuvaamaan, vaatetuksesta ja henkilön muustakin habituksesta voidaan sitten olla montaa mieltä. Mutta eipä niitä joogavideoita ole varsinaisesti tarkoitus katsella, vaan kuunnella, ja loppuenergia johdattaa siihen omaan harjoitukseen. Nämä videot ovat myös erinomaisen pituisia kiireiseen (?) pikkulapsiarkeen – 20 minuuttia pitäisi kyllä saada itselleen revittyä vaikka joka päivä.

Joogaan kuitenkin harmillisen harvoin, kerran-pari viikossa. En vain saa aikaiseksi useammin, vaikka joka kerta jo sillä hetkellä kun laskeudun joogamatolle muistan miksi tämä hetki olisi hyvä suoda itselleen joka päivä. Tunnen itseni rentoutuneemmaksi, enemmän omaksi itsekseni ja joskus jopa paremmaksi ihmiseksi, kun otan tämän ajan itselleni. Jooga sopii mulle, koska en tunne silloin painetta suorittaa ja hengitykseen keskittyminen parhaimmillaan pysäyttää hetkeksi jatkuvan pääni sisäisen levottomuuden. Voisinkin siis luoda itselleni joogahaasteen, pieni joogahetki joka päivä, lähteekö joku mukaan? Siis siellä oman tietokoneen ääressä tietenkin, tänne en ota ketään keskittymistäni häiritsemään. 😉

Onko jooga sinulle tuttua? Harjoitatko sitä kotona vai ryhmässä? Vai oletko löytänyt jonkun muun tavan rentoutua?

As an introvert I am not a fan of group sports – jogging alone, going to the gym with my headphones on and doing yoga at home are my kinds of sports. I’ve been doing yoga-like exercises already for years at home, with the help of Youtube-teachers. Now, I know that it would be important to actually see a live teacher sometimes to get my asanas right, but I am unable to force myself to a class.

From among all the crappy and not so crappy yoga videos out in the world wide web, I’ve managed to find my favorite, Boho Beautiful. I like her soft voice and cheesy quotes, and the videos are perfect length for a busy (?) life of a 2 year old’s mom. Anyone should be able to give themselves 20 minutes every now and then, even me.


I just wish I would get myself on the yoga mat more often, now I do it maybe once or twice a week. And every time I think I should do it more often. It just makes me feel relaxed, more like myself and sometimes like a little bit better person even. Such a miraculous little thing. So perhaps I should set myself a challenge, yoga every evening. Will you join me? Behind your screen of course, I don’t want anyone messing my concentration here. 😉

Uusien ystävyyssuhteiden luomisesta

Kuinka ulkomailla asuva suomalainen kotirouva on onnistunut löytämään uusia sosiaalisia kuvioita? Tällä hetkellä sanoisin, että ihan hyvin, ainakin olen tehnyt täyskäännöksen Ugandan ajoista. Kuten olen jo (monesti?) aiemmin maininnut, en ole sieltä sosiaalisimmasta päästä vaan viihdyn enimmäkseen itsekseni tai perheeni seurassa. Mutta toki muutama kaveri on aina hyvä olla, vaikka minulla onkin taipumusta sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuvaan krapulaan (jolla ei ole tekemistä alkoholin kanssa). Olen nyt viime aikoina pyrkinyt panostamaan uusien tuttavuuksien löytämiseen erityisen paljon.

En ole koskaan ollut kovin hyvä pitämään yllä ystävyyssuhteitani. Mielestäni olen kuitenkin ihan ok tyyppi ja luotettava ystävä, mutta useimmat ystävyys- ja kaveruussuhteeni eivät ole kestäneet muutamaa vuotta kauemmin. (Vika lienee siis kuitenkin minussa, en kylläkään osaa asiaa sen enempää analysoida.) Osaan tarvittaessa sosiaalisen, iloisen, ulospäinsuuntautuneen kaikkien kaveri-roolin, ja olen ihan kohtuullienn kuuntelija eikä minun varsinkaan nykyään ole vaikeaa heittää läppää tuntemattomien kanssa. Mutta ystävyydessä olen kieltämättä kranttu. Jos ei heti nappaa, niin en jaksa kovin kauaa yrittää. Samahan se tietysti on parisuhteessakin, miksi sitä ystäväkseen siis ottaisi tyyppiä, jonka kanssa vietetty aika vie enemmän energiaa kuin tuo? Tuntuu kuitenkin, ettei minulla ole oikein koskaan napannut kenenkään kanssa (ellei aviomiestä lasketa), ainakaan ensihuuman tai alkoholinhuuruisen biletyksen yli. Ystävyyssuhteeni eivät ole kantaneet elämänmuutosten yli. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut mieheni lisäksi ystävää, jolle voisin kertoa kaiken, avoimesti ja rehellisesti. Edelleen kuitenkin toivon, että tuolla jossain olisi joku, jonka kanssa vanhana muistella kuinka naiiveja ja nuoria silloin kolmekymppisinä oltiinkaan. Ja joka olisi tukena niinä (harvoina) hetkinä kun miehen pärstä ärsyttää.

Olen sosiaalisen median suurkuluttaja ja se on varsinkin äidiksi tulon jälkeen paikannut tätä luottoystävän mentävää aukkoa. Surullista ehkä, mutta olen suurimmaksi osaksi kuitenkin melko tyytyväinen. Suurimmassa roolissa on ollut Facebookin äitiryhmät, joista olen vieraassa maassa asuessa saanut mielettömästi tukea ja turvaa, neuvoja ja nauruja. En ole kuitenkaan koskaan tavannut ketään näistä äideistä. Eikä sielläkään tee mieli vuodattaa ihan kaikkia syvimpiä tuntojaan.

Muuttaessamme tänne Tallinnaan tein päätöksen, että pyrin aktiivisesti hommaamaan uusia tuttavuuksia. Mutta miten ihmeessä se onnistuu kotiäidiltä maassa, jossa naapuria ei tervehditä ja leikkipuistossa toisilleen puhuvat korkeintaan taaperot, jotka eivät ymmärrä kulttuurin kirjoittamattomien sääntöjen päälle? No Facebookin avulla tietenkin! (Tämä ei ole maksettu mainos, vaikken pientä kontribuutiota pistäisikään pahakseni.) Se oli itse asiassa todella helppoa, meitä “yksinäisiä” (expat)kotivanhempia kun näyttää olevan muitakin. Perustin ryhmän lasten leikkitreffeille, mutta oikea syy oli saada aikuiset ulos kodeistaan ja juttelemaan toisilleen. Ryhmään halusi välittömästi yli kuusikymmentä ihmistä ja olen sen kautta tutustunut paremmin sekä seinänaapuriimme (heh) että muutamaan muuhunkin vanhempaan. Harmillista vain, että ne potentiaalisimmat ystävätyypit menivät ja muuttivat jo pois. Expat-elämän kirouksia…

Onnekseni Wolfi on saanut kaksi uutta kollegaa, joiden vaimot vaikuttavat ihanilta tyypeiltä (ja on ne kollegatkin ihan jees). Jospa sittenkin uusi ystävä löytyisi hieman perinteisemmin? Alku vaikuttaa lupaavalta; toisen vaimon kanssa olemme käyneet jo viettämässä tyttöjen iltaakin, ja juttua riittää niin, että aika loppuu aina kesken. Kunhan en nyt itse vain sössisi tätä orastavaa suhdetta epärealistisilla odotuksilla, tai sillä sosiaalisella krapulalla.

How does a stay-at-home-mom find new friends in a country where saying hello to your neighbor is overrated and talking to a stranger at the playground is a sign of mental illness?

I’ve not been very good in friendships, I must admit. I seem to have a problem holding on to my friends, it’s been like that since I was a child. I don’t know exactly what it is, it has not been intentional. I do enjoy my own company very much, but every now and then I get jealous looking at the groups of friends laughing in the park or having fun friends-night-out. So when we moved to Tallinn I decided to change something, I decided to find new friends.

As I was already heavy user of social media (aka Facebook) I started a group for toddler play dates. Kids, what a perfect excuse for adults to find new people to talk to. The group had immediately over 60 people, so apparently somewhere there in the suburbs of Tallinn is someone else needing a friend too. I organized some play dates along the spring and met quite a few people. Unfortunately the most promising ones (to be my new BFF) already moved away. Expat life’s cursing…….

Luckily Wolfi got two new colleagues this autumn and their wives seem like wonderful people (the colleagues are alright too). Maybe I’ll find a new friend in more traditional way after all? It does look promising so far: with one of the wives I already had a girls-night-out and it was difficult to stop talking and go home to sleep. Fingers crossed I won’t mess this one up. 😉

 

Pohdintoja ulkosuomalaisen suomalaisuudesta

Asia on jo jonkin aikaa pyörinyt mieleni perukoilla, mutta en ole uskaltanut antaa sen ottaa valtaa, sen verran haikealta se tuntuu. Nimittäin se, että Suomi ja Suomessa olevat piirit tuntuvat lipsuvan kuukausi kuukaudelta yhä kauemmas. Minulla ei ole enää samanlaista paloa pitää (väenvängällä) kiinni suomalaisuudestani. Tai siis, en toki ole sitä mihinkään vaihtamassa, tuntuu vain että jotkin ennen niin kovin tärkeät asiat lipuvat lomareissuilla ohi huomaamatta, enkä oikein arjessanikaan jaksa erityisesti panostaa suomalaisuuteen.

Pidän edelleen yhteyttä Suomessa asuviin kavereihini, mutta enää harvakseltaan. En enää jaksa stressata siitä ehdinkö näkemään “kaikkia” tietyin väliajoin. Yleensä näen vain vanhempiani ja ehkä kerran pari vuodessa muuta perhettä. Joskus silloin tällöin näen vanhoja ystäviäni, jos aikataulut sopivat yhteen. Vielä pari vuotta sitten minut valtasi paniikki siitä, että olen menettämässä olemassa olevat ystävyyssuhteeni ja pyrin kynsin ja hampain pitämään niiden rippeistä kiinni. Nyt en enää jaksa, en ainakaan väkisin. Jos meidät on tarkoitettu jatkamaan elämässä eri urille, olkoon sitten niin. Lieneekö syynä erään taaperon syntymän mukanaan tuoma väsymys, vai ihan vain erilleen kasvaminen, mutta en jaksa enää taistella asian puolesta. On tullut aika hyväksyä se, että emme ole enää parikymppisiä parantamassa maailmaa Haagan bileiden jatkoilla, vaan elämä on vienyt meidät siitä pisteestä eri suuntiin (mikä on varmasti kaikkien kannalta hyvä). Ehkäpä joskus taas kohtaamme, ja sitten jatkamme kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.

En enää haikaile suomalaisen TV:n tai oikeastaan edes ruoan perään, ainakaan läheskään niin paljon kuin ulkosuomalaisuuteni alussa. Voi olla, että olisin Suomessakin asuessa vaihtanut mainosteeveen Netflixiin, enhän ollut koskaan ennenkään suuri suomalaisten TV-ohjelmien fani. Ja ehkäpä Suomen maantieteellisellä ja kulttuurisella läheisyydellä on tekemistä sen kanssa, ettei maksalaatikkoa ole pakko saada joka kerta kotonakotona vieraillessaan.

Sillä tosiseikalla lienee myös sormensa pelissä, että emme melko suurella todennäköisyydellä ole muuttamassa Suomeen. Ehkä jaksaisin vielä pitää tiukemmin kiinni, jos tietäisin, että siitä voisi olla jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Mutta nykyään tunnen olevani Suomessa oikeastaan vain turisti, ulkopuolinen, joka pitää vuosia sitten muuttuneita asioita edelleen nykypäivänä. Enkä ole edes ollut poissa kovin kauaa.

Oma lapsuudenperheeni on veljeni Ruotsiin muuton jälkeen hajautunut Itämeren rannoille enkä tiedä tulemmeko kaikki enää koskaan asumaan samassa maassa. Tämä saa minut (ja varmasti myös vanhempani) hyvin haikeaksi, mutta en kuitenkaan ole surullinen, en muuttaisi mitään, en ainakaan itse pysyvästi Espooseen. Onneksi on nykyaika ja internet, whatsapp ja skype, lentokoneet ja Tallink. Maailma tuntuu toisinaan aika pieneltä. Ja nythän asumme kuitenkin paljon lähempänä toisiamme kuin oululainen helsinkiläistynyttä jälkikasvuaan.

Edelleen kuitenkin toivon, että voin antaa Leeville palan, mielellään ison sellaisen, suomalaisuutta, vaikka hän ei maassa koskaan asuisikaan. Siinä lienee haastetta kerrakseen, ehkäpä matkanvarrella tulee vielä hetkiä, jolloin minun täytyy joustaa suomalaisuuden käsitteestäni – sekä itseni että lapseni kohdalla. Toistaiseksi ainakin kulttuurin näkyvin ja kuuluvin osa, kieli, vaikuttaa tarttuneet kuin höyhenet tervaan.

Oma suomalainen identiteettini tuntuu siis pikkuhiljaa hiipuvan, mutta en oikeastaan tiedä mihin se on menossa – mitä sen tilalle on tullut? Epämääräistä saksalaisuutta? Minuthan on täällä maailmalla ollessani niputettu saksalaisten klaaniin, koska olen täällä saksalaisen mieheni työn vuoksi, virallisesti olen asunutkin eräässä saksalaisessa pikkukylässä viimeiset kolme vuotta. Vai ehkäpä yleiseurooppalaisuutta? Kenties maailmankansalaisuutta? Mitä sillä hiipumisella oikeastaan tarkoitan? En enää jaksa kummemmin kiinnostua Suomessa tapahtuvista asioista; politiikasta, lööpeistä, idoleista, naapurin veroista. Kaikki se tuntuu niin kaukaiselta. Toisaalta sen tilalle ei ole tullut muunkaan maan asiat, olen aika irrallaan minkään valtion nykypäivästä. 

Olen alkanut pohtimaan joitakin suomalaisuuteen liitettyjä käytösmalleja hyvinkin kriittisesti (kuten töykeyttä, hiljaisuutta, puuttumattomuutta). Olen alkanut epäröimään Suomen ylivoimaisuutta asioissa, joissa ennen luulin isänmaani olevan paras (kuten koulutusta, terveydenhuoltoa, tasa-arvoa). Toisaalta en silti halua päästää irti, koska mitä sitten? Kuka minä sitten olen, ellen juro, sisukas, hiljaisesti muita parempi suomalainen?

Elän iloisessa expat-kuplassa, myönnän nyt sen. Ja siinä ei olisikaan mitään vikaa, jos se olisi väliaikaista. Mutta voiko kuplassa elää koko loppuelämänsä, ja voiko siihen kasvattaa lapsen? Onko tämä kulttuuri, jonka haluan siirtää eteenpäin?

Here I’m wondering whether my finnishness is slipping away. Recently I noticed that I’ve given up the urge to hold on to my relationships and other ties in Finland. I rarely meet anyone else than my parents anymore and I rarely crave for the food that I used to couple of years back. I don’t have the need to see the places I used think were important and I can’t keep up with what’s happening in my home country anymore. 

But what am I, if not Finnish? I don’t really even want to be anything else, but I feel like I’m gliding away from the things I thought were the definition of Finnish. I’m becoming social, polite, talkative even, and I don’t think that Finland is incomparable in things that I used to think it was. I don’t value “Finnish opinions” over everything else. Am I then slowly becoming more German, which is totally nonsense, as I’ve never physically lived there (on paper I have lived there since we married). Or maybe I’m becoming European? I would still rather like to think myself as a one of five-and-half-million than one in 740 million. Sounds more special. Maybe I’ll eventually turn into a world citizen, which ten years ago would have sounded like a dream come true. Now I don’t know. But how long do I have the right to keep saying I’m Finnish? As long as the passport says so? As long as I vote? As long as I pay taxes? Or as long as I know what’s really going on in there?

I admit, I’ve been quite happy in my expat-bubble. Current location’s politics suck? No worries, I’m not staying! Shitty human rights? No problem, I’m here only temporarily! President is an idiot? I wasn’t allowed to vote! For a short period this seems like an exciting, free way to live, but for the rest of your life? Or for the whole life of your children? I’m not so sure. Is this a culture I want my child to grow into?


PS. Photo credits to my husband 😘

Niksipirkka: kuinka helpottaa arkiruoanlaittoa?

Nyt on jännitystä ilmassa, saatte nimittäin kurkistaa ruokakaappeihini. Miltä näyttää intohimoisen kotikokin ja kokkauskokeilijan varastot? Mitä pitää aina olla saatavilla, ja mitkä tuotteet ovat jääneet kaapin perukoille odottelemaan inspiraatiota?

Kuten olen jo saattanut tuoda ilmi, olen melko kokenut kotikokki ja ruoanlaitto on yksi lempipuuhistani. Toki minullakin on kausia, jolloin motivaatio ja inspiraatio ovat kadonneet kuin pieru Saharaan, ja juuri silloin kaapista aina löytyvät luottoraaka-aineet ovat kullanarvoisia. Ruoanlaittofilosofiani on tehdä nopeaa, herkullista ja jokseenkin terveellistä sapuskaa reseptejä turhaan tiirailematta. Joskus on tietysti kiva panostaa enemmän ja kokeilla jotain mikä ei omaan päähän pälkähtäisikään, mutta useimmiten ruoat syntyvät ihan perusjutuista soveltaen alle tunnissa.

Eli mitä sieltä kaappien uumenista sitten löytyy?

  • Maustekastikkeita, -tahnoja ja kuivattuja mausteita joka lähtöön Ruokaan kuin ruokaan saa helposti lisää potkua esimerkiksi harissalla, pestolla, murskatulla valkosipulilla, green curry-tahnalla, soijalla, kalakastikkeella jne. Nämä myös säilyvät hyvin, joten niistä riittää iloa pitkään. Mausteisiin lasken myös erilaiset makeutusaineet; sokerit, siirapit ja hunajat.
  • Tofua, soijasuikaleita ja -rouhetta, papuja, kikherneitä, linssejä, härkäpapurouhetta… Näillä raaka-ainella on helppo lisätä proteiinia moniin ruokiin ja niitä voi pitkän säilyvyyden ansiosta pitää aina käden ulottuvilla.
  • Kookosmaitoa, kauramaitoa, kasviskermaa Kookosmaito taipuu niin pääruoaksi kuin jälkkäriksikin. Kauramaito tekee puurosta maistuvampaa ja vegekermat lisäävät esimerkiksi tomaattipohjaisiin ruokiin kermaisuutta.
  • Erilaisia jauhoja, hiutaleita, pastaa, riisiä, couscousia, quinoaa Kaapissani täytyy aina olla ainakin kaurahiutaleita ja pastaa pahan päivän varalle.
  • Säilyketomaatteja kaikissa muodoissa Tomaattimurskasta saa mausteita ja valkosipulia lisäämällä köyhän miehen spagettikastikkeen, jos kauppareissu jäi tekemättä. Paseerattu tomaatti taipuu tuorejuuston kanssa supernopeaksi lounaskeitoksi. Kookosmaidosta, tomaattimurskasta, sipulista ja currystä saa herkullisen soppapohjan niin omituiselta kuin se ehkä kuulostaakin.
  • Jotain juustoa (feta, mozzarella, halloumi, tuorejuusto, raejuusto tms.), maustamatonta jogurttia, munia, sipulia, aurinkokuivattuja tomaatteja Nämä tuotteet löytyvät lähes poikkeuksetta jääkaapistani, niiden avulla arkiruoaksi syntyy munakkaita, pastoja, salaatteja…
  • Pähkinöitä, siemeniä, kuivattuja hedelmiä Näillä lisään mielenkiintoa ja rakennetta salaatteihin, couscousiin, puuroon, jogurttiin jne.
  • Erilaisia öljyjä, pähkinä- ja siementahnoja Öljyilläkin voi maustaa – seesamiöljyä aasialaisiin ruokiin, oliiviöljyä Välimeren henkisiin, kookosöljyä jälkkäreihin. Maapähkinävoi nostaa smoothien uusiin ulottuvuuksiin, ja kikherneistä ja tahinista surautat nopeasti hummuksen.

Lisäksi kaapeistani löytyy sekalainen kokoelma harvemmin käyttämiäni tuotteita, jotka oli kuitenkin pakko testata, esimerkiksi taannoisen vegejätski-innostuksen puitteissa. Näihin kuuluvat mm. raakakaakaonibsit, psyllium, arrowjuurijauhe, chia-siemenet, maitohappobakteerit ja stevia.

En pidä muuttamisesta erityisesti siitä syystä, että silloin joudun kokoamaan ruokapankkini alusta lähtien, tämän nykyisen kokoamiseen meni useampi kuukausi. En muista tarkalleen milloin olen alkanut näin systemaattisesti kerryttämään ruokavarastojani, mutta Ugandassa asuessa siitä viimeistään tuli tapa. Siellä kun kauppaan ei hilpaistukaan ihan joka päivä eikä kaikkia tuotteita ollut aina saatavilla.

Tarkistan varastoni viikottain, jotta sieltä löytyy kaikki tarpeellinen. Näiden raaka-aineiden avulla voin helposti pitkittää kauppaan menoa useammalla päivällä, jolloin myös rahaa säästyy – kaupasta kun tulee aina ostettua jotain muutakin kuin mitä listalla lukee. Kaupassa on helppo suunnitella viikon ruokia sieltä löytyvien tuoretuotteiden perusteella kun ei tarvitse miettiä löytyykö sieltä kotoa nyt sitä pastaa tai kookosmaitoa. Usein vain ostan parhaimman näköiset vihannekset ja sävellän loput kotona jo olevista raaka-aineista. Olen myös niin kutsuttu tarjoushaukka – jos kookosmaito tai kikherneet ovat erityisen edullisia ostan niitä useamman purkin kerralla, koska käytän niitä kuitenkin säännöllisesti. Joskus tulee kyllä hamstrattua liiankin kanssa; taannoin ostin neljä isoa purkkia kookosöljyä, koska se oli aivan järjettömässä tarjouksessa. Onneksi sitä voi käyttää myös ulkoisesti.

Miltä sinun ruokakaappisi näyttää? Onko jääkaapissa vain valo ja kuivakaapissa vanhentuneita jauhoja, vai muistuttavatko varastosi pienen supermarketin valikoimaa? Hamstraatko tarjouksesta vai ostatko aina vain akuuttiin tarpeeseen hinnasta viis? Ovatko kaappisi aina järjestyksessä vai iloinen sekamelska?

This time I’m gonna reveal you something exciting – what’s inside my fridge and pantry. I’m quite proud of my stock that allow me to cook something easy, healthy and good, even on those days when the fridge seems empty.

I always have…

  • All kinds of sauces, pastes and spices, like harissa, green curry, garlic, lemongrass, ginger, soy, fish sauce, chili sauce, lemon juice, peppers, herbs, cinnamon, cardamom, cloves, curry, different types of sweeteners….
  • Tofu, dried soya products, beans, chickpeas, lentils With these it is easy to add protein to a meal, and they stay good for a looong time.
  • Coconut milk, oat milk, veggie cooking cream These give some nice creaminess to both salty and sweet dishes. 
  • Different types of flour, oatmeal, pasta, rice, couscous, quinoa… You can easily add “foodiness” to your salad or other dishes with these. Forgot to buy bread? No worries, if you have some flour ready in your pantry.
  • Canned tomato in all the possible forms Coconut milk, chopped tomatoes, curry powder and onion make delicious soup base, and tomato is a great base for pasta sauces and stews.
  • Some kind of cheese (feta, mozzarella, halloumi, cottage cheese), eggs, sun-dried tomatoes, onions, plain yogurt From these you prepare lunch omelette or pasta in no time, or bring your salad on another level.
  • Nuts, seeds, dried fruits Perfect crunch to salads, soups, couscous, yogurt…
  • Different kinds of oils Oil matters – sesame oil to Asian dishes, olive oil to Mediterranean, coconut oil for desserts.

In addition to these ingredients, I also have a collection of once-tried-and-then-forgotten stuff, like raw cocoa nibs, psyllium, probiotics, stevia, rose water… Maybe one day I’ll make some experiments again.

Moving is hard for me especially because then I need to start gathering my ingredient bank all over again – this time it took few months. I don’t know when exactly did I start this “hobby”, but for sure it was useful in Uganda. There just quickly hopping to a shop wasn’t that easy and you couldn’t rely on getting everything all the time, so when it was available you better grab it.
I’m quite convinced that I save some money this way, because I can easily go without shopping for couple of extra days – it’s best to shop as rarely as possible as I always end up buying something more than the shopping list tells me to. I also usually buy frequently used ingredients in large quantities when they are in offer. Sometimes that does get out of hand though; I have now four big jars of coconut oil in my cupboard, because it was so cheap…

How does your pantry look like? Is there only a light in the fridge and expired flour in the back of the cupboard? Or does your kitchen look like a small supermarket? Do you plan your cooking ahead, or just buy whatever you feel like today?
 

 

10 + 1 kysymystä ulkosuomalaiselle

Pöllin tämän haasteen H niin kuin Hausfrau-blogista, blogin kirjoittaja heitti pallon avoimesti kelle tahansa ulkosuomalaiselle, ja hei minähän olen yksi heistä. Rakastan vastata tällaisiin kyselyihin, en tiedä onko vastauksia niinkään mielenkiintoista lukea. 😅

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuimaassasi?

Todella tylsästi vastaan, että parasta Virossa on sen läheisyys Suomeen – Ugandan ja Puolan jälkeen todella arvostan sitä että kotiin on helppo ja nopea matkustaa, varsinkin nyt kun mukana on pieni lapsi. Tykkään myös siitä, että Virossa olen melkein kotona, mutta kuitenkin ulkomailla. Kieli, kulttuuri, ruoka ja sää ovat melkein samanlaisia, mutta eivät kuitenkaan. Saan toteuttaa ulkosuomalaisuuttani turvallisesti omalla mukavuusalueellani. Tallinna kaupunkina on paljon mielenkiintoisempi kuin kuvittelin.

2. Entä ikävintä?

Sää. Mitäpä siihen lisäämään.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Haluaisin kovasti Uuteen-Seelantiin ja Japaniin. Ja Australiaan, missä olenkin jo käynyt kahden viikon reissulla. Se oli kyllä hullun hommaa, kaksi viikkoa maailman toisella puolella ei riitä. Kaksi viikkoa autolla Espanjaa kierrellen voisi olla myös vaihtoehto. Tai joku luksusristeily Karibialla. Tai tai… 🤔

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Sansibar oli kyllä ihana, sinne menisin mielelläni uudestaan. Haluan myös joskus vielä käydä Ugandassa. Florida yllätti positiivisesti – road tripimme siellä oli yksi parhaista reissuista ikinä, joten sinnekin voisin lähteä.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

Tällä hetkellä en oikeastaan mitään, sattuneesta syystä. Olemme niin lähellä, että ellei jotakin kaupasta löydy, voi sen melkein käydä laivalta tai lahden toiselta puolelta hakemassa. Olen myös huomannut, että mitä kauemmin asun ulkomailla, sitä vähemmän haikailen suomiherkkujen perään. Alkuaikoina ikävöin irtokarkkeja, salmiakkia ja karjalanpiirakoita, Ugandassa erityisesti marjoja. Ihan viimeksi himoitsin Saarioisten maksalaatikkoa rusinoilla, mutta ei sitäkään ole enää pakko saada. 

Välillä kaipaan Suomen supermarketien järkyttävän suurta valikoimaa, sellaista ei ole muualla (mikä on mielestäni lähtökohtaisesti hyvä asia – montako erilaista maitotuotetta voi ihminen tarvita?). Varsinkin eineslaarit helpottaisivat lounaanvalmistusmotivaation puuttuessa.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

En tiedä. Minulla ei ole palavaa tarvetta muuttaa takaisin Suomeen, mutta se ei myöskään ole poissuljettu vaihtoehto, jos se koko perheellemme sopii. Aika näyttää.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin / mielenkiintoisin juhlapyhä?

Kyllä se taitaa olla tuo viimeviikkoinen juhannus, ainakin jos virolaisilta itseltään kysytään. Ehkä ensi vuonna pääsemme todistamaan hauskanpitoa.

 Myös neljän vuoden välein järjestettävä laulufestivaali on ilmeisesti jotakin hyvin tärkeää virolaisille ja odotankin, että pääsemme parin vuoden päästä tätä ainutlaatuista tapahtumaa todistamaan.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Sinä hetkenä, kun muutin ulkomaille (Puolaan vuonna 2012), ei se tuntunut millään tavalla vaikealta, vaan ihanalta, vapauttavalta, unelmien toteutumiselta. Sittemmin on tietysti tullut ikävä perhettä ja sitä tuttua ja turvallista. Vaikeinta tässä ainaisessa muuttamisessa, joka meidän elämäämme määrittää, on uusien suhteiden luominen ja vanhojen ylläpitäminen. Ja tietysti uuteen paikkaan sopeutuminen itsessään, vaikkakin se on myös hyvin mielenkiintoista.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai nykyisessä asuimaassasi?

Helposti, ja kuvittelenkin lähes päivittäin. Espanja, Australia, Uusi-Seelanti, Irlanti, Saksa, Itävalta, Sveitsi, Ruotsi… Ja miksei lyhyemmäksi aikaa jokin eksoottisempikin paikka.

10. Mikä on vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Muutto pois Ugandasta. Kämpänhakureissu Tallinnassa.

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Juuri nyt olemme Saksassa sukuloimassa, käymme myös kesällä Tukholmassa (sukuloimassa) ja varmasti monen monta kertaa myös Suomessa (sukuloimassa). Mitään tämän jännempää ei ole tälle vuodelle kalenterissa, talvilomaa suunnittelemme jonnekin lämpimään.

Taitaa olla niin, että tämä haaste on jo kiertänyt lähes koko “ulkosuomalaisbloggaajien” piirin, mutta jos sieltä vielä löytyy joku halukas niin go ahead, heitän pallon sulle! 

10 + 1 questions to an expat Finn

There’s a “challenge” circling around the expat Finns’ blogs, where you should answer to 11 questions about living abroad. Here’s my answers.

1. What is the best thing in your current country of residence?

I must boringly admit that the best thing in Estonia is that it is so close to Finland – both physically and mentally, which is after Uganda very welcome. I’m glad that we live so close to my parents who get to see their first grandchild much more than twice a year. Estonia feels like Finland, except that it is not, and that’s the best thing. Being an expat on a somewhat familiar ground.

2. And what is the worst?

The weather. There’s no way around it.

3. If you could travel anywhere in the world for two weeks for free, where would you go?

I always wanted to see New Zealand. Also Australia and Japan are my all-time dream destinations. But traveling to the other side of the world for two weeks is quite stupid. So I say road trip around Spain. Or maybe a luxury cruise at the Caribbean. Or….. 🤔

4. Which destination would you visit again?

Zanzibar was amazing, I would be glad to go there again. I also wanted to still visit Uganda someday. And Florida was also way more interesting than I expected. But world is full of exciting places so prefer something where I haven’t been before.

5. Which Finnish food you miss the most?

Right now nothing really, as I can get almost anything from Tallinn and if not then I’ll just bring it with me from our monthly visits to Finland. I’ve noticed that the longer I’ve lived abroad less I miss anything particular anymore. I used miss pick&mix candies, salty liquorice, karjalanpiirakka and liver casserole (don’t ask), but now I don’t really feel like eating them so often at all.

Sometimes I miss the insane amount of choice in Finnish supermarkets, but I’ve also realised that it is possible to live without a hundred different type of milk product, or the enormous microwave food selection, even though it would make lunch preparing somewhat easier.

6. Do you think you’ll move back to Finland someday?

I honestly don’t know. Right now I have no urge to live in Finland, but I’m willing to if it ever becomes an option for our family.

7. What is the funniest / most interesting holiday in your current country?

I guess I must say Jaanipaev a.k.a midsummer, at least Estonians seem to take it very seriously. Hopefully we’ll be able to join the fun next year. Also the huge song festival they organize every four (?) years sounds pretty interesting. Next time is 2019 so I still have to wait to witness it.

8. What was the most challenging thing when moving abroad?

The day when I actually moved abroad I had no hard feelings, I was excited and optimistic, it was a dream coming true. Later of course I started missing my family and friends and Finland in general.

Hardest thing in our lifestyle, moving every couple of years, is the constant need to form new relationships and hold on to the old ones. And adapting to a new place is not an easy task either.

 7. Could you imagine living in some other country than Finland or where you currently live?

Definitely, and I actually do almost every day. Spain, Australia, Germany, New Zealand, Ireland, Sweden… Or why not some more exotic place too, for a little while at least. The coolest (and most challenging) part of Wolfi’s job is that we don’t know where we are gonna be next.

10. What was the most memorable moment of 2016?

The house hunting trip to Tallinn and moving away from Uganda.

11. Are you planning to travel somewhere this year? Where?

We are actually right now in Germany meeting family and friends. We’ll also go still several times to Finland (if that can be called traveling), and later in summer we’ll visit my brother and his wife in Stockholm. Nothing more adventurous for this year, I guess. 😅

Laiskasti liikunnallinen vai liikunnallisesti laiska?

Voin vihdoin tunnustaa sen, olen laiska. Ainakin mitä tulee liikkumiseen. Keksin tänään täydellisen tekosyyn fyysiselle laiskuudelleni – aivoni tekevät jatkuvasti niin paljon töitä, pohdin kaikkea koko ajan aivan liikaa, ettei kropasta riitä enää energiaa raskaisiin fyysisiin suorituksiin, kuten esimerkiksi taaperon kanssa sohvan ympäri juoksemiseen. Milloin sitten todella huomasin olevani fyysisesti laiska (kauhean negatiivinen sana, mutten keksinyt muutakaan)? Kun katson Wolfia työpäivän jälkeen jahtaamassa Leeviä ympäri kämppää, leikki jota en itse jaksaisi millään leikkiä. Omat lempileikkini kun eivät vaadi käden ojennusta suurempaa liikettä. Leevi tuntuu toistaiseksi pitävän iskän leikeistä enemmän, mutta ehkäpä on hyvä että hän oppii myös rauhallisempia tapoja viettää aikaa, kuten junaratailu, legojen rakentaminen, piirtäminen, kirjojen lukeminen tai ihan vaan haliminen ja kutittelu.

Joku saattaisi kuitenkin erehtyä luulemaan minua jopa urheilulliseksi, harrastanhan tälläkin hetkellä enemmän tai vähemmän hikistä liikuntaa noin viitenä päivänä viikossa. Kyseessä ei kutenkaan ole liikunnallisuus vaan tunnollisuus; tiedän että liikunta on hyväksi, joten innostun pakottaudun sitä säännöllisesti harrastamaan. Välillä, kuten nyt personal trainerin tekemän saliohjelman ja juoksulenkkien merkeissä, hieman tavoitteellisemmin, välillä vain kotona illalla joogaillen. Toki myös tykkään katsella lihaksikkaita, hoikkia ja vahvannäköisiä ihmisiä, minun silmääni siis kauniita, joten mikä olisikaan parempaa kuin nähdä sellainen omassa peilissään. Tämähän ei tietysti saisi katu-uskottavan nykynaisen syy liikuntaan olla, mutta niin se vain on.

Ja sama kai se on mikä syy sen pepun sohvasta nostaa, jos seurauksena on (terveellinen) liikunta. Useimmiten treenin jälkeen on kuitenkin hyvä fiilis. Mutta onko se fiilis parempi kuin se, jonka saa sohvannurkassa lempisarjan katselusta tai kirjan lukemisesta, tai ihanan ylellisten päiväunien ottamisesta. Ei välttämättä. Ainoastaan silloin kun minulla on liikunnallinen kausi, eli poden huonoa omaatuntoa “laiskottelustani”, koska minun pitäisi / kannattaisi / kuuluisi lähteä lenkille, sohvaperunointi ei tuo hyvää mieltä. Mutta jos annan itselleen luvan aivan rehellisesti löhötä hölkkäämisen sijaan, olen loppujen lopuksi yhtä onnellinen. (Joku tiedemies varmaan sanoisi tähän, että löhöämällä saa sydän- ja verisuonitaudin, juoksemalla ei, mutta ei nyt ajatella niin pitkälle.) Pidemmän päälle sohvaperunointi menee kuitenkin överiksi, jonka jälkeen on taas aika ryhdistäytyä (liikaa). Jojo-laihduttamisen sijaan olen siis jojo-liikkuja.

Toistaiseksi en siis edelleenkään ole sinut oman liikkumiseni / liikkumattomuuteni suhteen, niinkuin en oikeastaan koko elämäni aikana. Silloin kun en harrasta tavoitteellista liikuntaa vaan ihan vain sitä mitä huvittaa ja milloin huvittaa (eli kevyesti ja harvoin), tunnen olevani huono, epäterveellinen, laiska ihminen. Silloin kun taas hetkeksi innostun, kuten nyt, mietin mitä järkeä, jos en kuitenkaan jaksa pitää (liian rankoista) liikuntarutiineista kiinni muutamaa kuukautta kauemmin. Mitä järkeä tehdä jotain epämiellyttävää jos ei ole pakko. Tuntuu, että olen teinistä asti käynyt sisäistä taistelua asiasta. Lasken kuitenkin sen varaan, että ikä tuo viisautta tässäkin asiassa ja joku kaunis päivä löydän täydellisen balanssin. Ehkäpä joku päivä hyväksyn sen, että minä nyt vaan en ole erityisen liikunnallinen ihminen, eikä minusta tule fitness-mallia (rakkaus ruokaan on liikuntalaiskuuden lisäksi toinen hyvin varteenotettava syy sille miksi kesäkunto karkaa vuosi vuodelta yhä kauemmaksi).

Olisi hauska kuulla minkälainen suhde sulla on liikuntaan; tykkäätkö siitä oikeasti, hyväksytkö sohvaperunamaisuutesi ongelmitta vai taisteletko jostain ulkopuolelta tulevien vaatimusten ja oman mukavuudenhalusi kanssa, kuten minä? Mikä on sun laji? Tai mikä ei ainakaan ole?

I’ve now come into conclusion that I am without a doubt a lazy person. Lazy in the sense of physical movement. I figured out a perfect excuse for this too: my brain works so hard that there’s just no more energy for running around. I actually noticed my laziness (I don’t like this word, but couldn’t come up with a better one) while watching Wolfi running around and chasing Leevi after a long work day. This is one their favorite games, but I very rarely get myself to join. I just prefer games where I can sit (or even better, lay) down, like reading, building Duplos, drawing, driving with toy cars and trains, cuddling….

But despite of my physical laziness someone might even think me as a quite sporty person – I do after all exercise at this moment about five times a week. But I don’t do it out of joy, I do it because I am a very responsible person, and I know that exercise is good, so I must do it. Sometimes, like now, I do sports more regularly and sweaty, sometimes I just do yoga every once and a while. Apart from feeling the pressure that I should do sports, I also happen to think that muscular, slim and sporty-looking people are pretty, and what could be better than seeing one of those in the mirror? Of course this is not an acceptable thing to say for a modern grown-up woman…

Anyway, does it really matter what gets me up from the couch? I guess it doesn’t at least if I feel good after the exercise. Which I often do. But I also happily stay in my corner of the couch and watch my favorite TV-show, browse Facebook, read or even take a nap. The secret is to do it without guilt about what I should be doing, what a hard-working, healthy, strong person would be doing. Unfortunately every time sooner or later I do start to feel guilty and then I correct my behavior too much, which ends up not enjoying the exercise again. So I’m not yo-yo dieting, I’m yo-yo exercising.
So even now when looking fab is not on the top of my priority list anymore (but it’s undoubtedly still on it), I’m still struggling to find balance with doing sports. When I hardly do anything, I feel most of the time guilty about it, and when I do drag myself back to the gym and running, then I think “what’s the point of trying so hard really?” I would be so glad to find a way to exercise so that it would make me feel good everyday. And as a bonus would keep me healthy and fit. Maybe age brings wisdom about these things too, fingers crossed! Maybe someday I’ll accept that I’m not gonna become Sporty Spice like I always wanted. I’m just too damn comfort-seeking person (and love food too much, but that’s another story).

What is your relationship with sports and healthy exercising? Do you hate it or love it, ignore it or struggle with it? Is it part of your daily life or do you recognize the yo-yo effect? What is your kind of sport? And what is not?