Elämäni aakkoset

Kun Viherjuuria-blogin Heidi haastoi bloggaajat pohtimaan oman elämänsä aakkosia, innostuin heti. Kuinka hauska tapa kertoa yksityiskohtia omasta elämästään ja päästää lukijat kenties hieman lähemmäksi.

Tässäpä siis aakkosia minun elämästäni:

A niinkuin aamut

Minulla on viha-rakkaussuhde aamuja kohtaan. Ne alkavat aina liian aikaisin, ennen kuin olen valmis. Toisaalta aamuissa on jotakin maagista, tunnelmaa, joka katoaa kellon lyödessä puoli yhdeksän. Olen myös huomannut aamujen olevan tehokkainta aikaa minulle.

B niinkuin banaani

Vuosikausia jatkunut banaaniällötys on ohi! Syön banskuja jopa sellaisenaan, mutta mieluiten smoothien, lettujen, kakkujen ja jätskin muodossa. Banaani on poikani herkku numero yksi, “banaani päivässä pitää pojan tiellä”, joten niitä menee viikossa kilokaupalla.

C niinkuin C-vitamiini

Haluaisin uskoa, että saan vitamiineja moninkertaisesti aikaisempaan verrattuna, sillä syön nykyään huomattavasti enemmän marjoja ja vihanneksia. Siitäkin huolimatta olin viime talvena kipeämpi kuin koskaan aiemmin, toivottavasti tänä talvena kroppa osaa jo väistää flunssavirukset.

D niinkuin Deutschland

Saksasta on tullut toinen kotimaani, vaikken ole siellä koskaan asunut. Muuttaessamme maailmalla Suomi ja Saksa ovat ne mitkä pysyvät kaiken muun muuttuessa. Nuoruusvuosinani vihasin saksan kieltä (koska se on niin vaikeaa ja koska minua kiusattiin saksan tunneilla) ja näin ollen kaikkea Saksaan liittyvää, mutta kappas kuinkas sitten kävikään?

E niinkuin eilinen

En yleensä märehdi eilisen tapahtumia, vaikka muuten olenkin aikamoinen murehtija. Uskon, että se mitä eilen tapahtui tapahtui syystä ja sen vuoksi olen tällainen ja elän tällaista elämää. 

F niinkuin Finland

Suomi Finland, rakas kotimaa. Toivon välittäväni hyvää kuvaa Suomesta ulkomailla, vaikka välillä tykkäänkin vahvistaa hölmöjä stereotypioita. Olen (useimmiten) ylpeä suomalaisuudestani enkä antaisi sitä pois. Suomen kieli on maailman hienoin kieli!

G niinkuin gym

Kuntosali on tullut elämääni jäädäkseen, se on minulle ominaisin tapa urheilla. Tykkään painoharjoittelun tuomasta voiman tunteesta ja siitä, että lihaksissa tuntuu seuraavana päivänä. Eihän painojen nostamisella samanlaista huumaa saa kuin hyvän juoksulenkin jälkeen, mutta olen huomannut, ettei minusta pidemmän päälle ole juoksijaksi.

H niinkuin Helsinki

Helsingillä, entisellä kotikaupungillani ja nuoruuteni pelikentällä tulee aina olemaan paikka sydämessäni. En oikeastaan osaisi ajatella asuvani muualla Suomessa kuin Helsingissä. Helsinki on merenrantoineen niin kaunis ja myös melko omaperäinen kaupunki kaikkien metropolien joukossa. Pieni, mutta sopivan suuri kuitenkin.

I niinkuin illallinen

Nautin ruoan valmistuksesta ja harva se päivä odotan pääseväni valmistelemaan illallista. Suunnittelen viikon ruoat usein etukäteen ja odotan sitten kieli pitkällä näitä herkkuja. Syömme illallisen koko perhe yhdessä, ja haluan ehdottomasti pitää tästä tavasta kiinni.

J niinkuin joulu

Joulun merkitys on harmikseni päässyt haihtumaan ulkomailla vietettyjen vuosien saatossa. Uskon sen johtuvan siitä, ettemme ole saaneet luoduksi pysyviä jouluperinteitä. Olen kuitenkin jouluihminen, rakastan sitä tunnelmaa: koristeita, lauluja, tuoksuja, ruokia, valoja pimeässä. Toivon, että tänä vuonna onnistumme luomaan joulun taian tänne meidän kotiimme ja luomaan perinteitä, joita Leevi voi aikuisena jatkaa.

K niinkuin kasvisruoka

Päätin muistaakseni joskus vuoden alkupuolella, etten valmista enää liharuokia ja se on pitänyt muutamaa kala-annosta lukuunottamatta. Päätös tapahtui hieman samaan tapaan kuin päätös tupakoinnin lopettamisesta aikoinaan – helposti ja lähes huomaamatta, kun aika oli kypsä. En ole kaivannut lihaa tai sen valmistamista, edes turvaherkkujeni lasagnen, spaghetti bolognesen ja makaronilaatikon kohdalla (no okei, ihan ihan vähän jälkimmäisessä). Koska olen perheen kokki, olen saanut myös mieheni vakuutettua, vaikka hän välillä lihaa ehkä kaipaisikin. Ulkona syödessä valitsen yhä useammin lihattoman vaihtoehdon, enkä näe paluuta vanhaan. Vegaaniksi en toistaiseksi ole ryhtymässä – juustot, rahka ja jogurtti ovat liian tärkeitä minulle, enkä ole ainakaan täältä Tallinnasta löytänyt niille tarpeeksi kelvollisia vastineita. Harkitsen tosin kananmunista luopumista. Syy lihatuotteiden poistamiseen ruokavaliosta on ollut ekologinen – koen, että se on meidän arkeemme sopiva keino pyrkiä suojelemaan ympäristöä.

L niinkuin Leevi

Leevin nimi ei ollut meille itsestään selvä valinta, selvää oli vain se että halusimme suomalaisen nimen, joka taipuu myös saksalaisen suuhun. Nykyään en voisi ajatella Leevin olevan kukaan muu. 💚

M niinkuin monikulttuurinen

Vaikka tulen ihan tavallisesta kantasuomalaisesta perheestä, olen pitkään tuntenut paikkani olevan maailmalla. Tunnen itseni kotoisaksi kansainvälisessä ympäristössä ja kulttuurit kiehtovat minua. Olen hyvin onnellinen monikulttuurisesta perheestäni ja meidän monikulttuurisesta arjestamme.

N niinkuin nami

Olen aina ollut aikamoinen herkkuperse, kaiken makean perään, mutta erityisesti karkin. Pikkuhiljaa aikuistuessa ja ulkomailla asuessa (missään muualla ei ole yhtä hyvää karkkia kuin Suomessa) olen alkanut päästä irti sokerikoukusta. Tai no en ehkä irti, mutta nykyään tarvitsen sokerihimon tyydytykseen vähemmän makeita herkkuja ja huomattavasti pienemmissä määrissä. Kauhulla muistellen kun varhaisaikuisuudessa vetelin ykkösellä alas kokonaisen karkkipussillisen tai suklaalevyn, enkä vain viikonloppuisin… Nyt pystyn hillitsemään itseni jopa laivan taxfreessä. 

O niinkuin oma aika

Tarvitsen paljon omaa aikaa. Aikaa haahuilla, ajatella, tehdä juuri sitä mitä huvittaa, mieluiten yksin. Salikäynti pari kertaa viikossa ei riitä pitämään minua tasapainossa. Tämä on harmillista, olisi paljon helpompaa tässä pikkulapsiarjessa, jos en kaipaisi näin paljon yksinoloa. Onneksi kuitenkin tajusin asian laidan vajaa vuosi sitten (psykologin avustuksella) ja osaan nyt pitää huolta tämän tarpeen täyttymisestä.

P niinkuin puhelin

Puhelin on mahdollisesti (valitettavasti) elämäni tärkein esine. Siitäkin huolimatta puhun hyvin harvoin puhelimessa, oikeastaan välttelen sitä viimeiseen asti. Sen sijaan kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan – blogia, Facebookiin, Whatsappiin. Otan kuvia. Kuuntelen musiikkia. Selaan uutisia, reseptejä, blogeja ja nettikauppoja. Etsin tietoa. Luen kirjoja. Kulutan järkyttävän ison osan päivästäni puhelin kädessä, ja olenkin avoimesti sitä mieltä, että olen riippuvainen puhelimeni nettiyhteydestä. Olen asettanut itselleni rajoja – ei puhelinta petiin enkä pelaa mitään pelejä. Nyt pyrin vähentämään puhelimen käyttöä Leevin ollessa hereillä, koska ei, en valitettavasti (vielä) ole se täydellinen vanhempi, jonka puhelin pysyy näkymättömissä lapsen läsnäollessa.

Q niinkuin ???

R niinkuin rakkaus

Yksin suomenkielen kauneimmista sanoista, paljon vahvempi kuin englanninkielinen ylikulutettu vastineensa. Olen ollut rakkauden suhteen varsinainen lottovoittaja, joka päivä saan rakastaa ja tuntea itseni rakastetuksi.

S niinkuin Sia

Sia on yksi nykyhetken lempiartisteistani – hänen musiikkinsa on nostanut minut niin sydänsuruista kuin väsymyksen aiheuttamasta epätoivosta. 

T niinkuin Tallinna

Entinen tylsähkö päiväreissukohde, nykyinen kiinnostava kotikaupunki. Olen iloinen saadessani kokea Tallinnan pintaa syvemmältä. 

U niinkuin uni

Uni, sen tarve ja puute ovat saaneet aivan uuden merkityksen lapsen saamisen jälkeen. Olen aina arvostanut nukkumista, mutta nykyään koko elämä tuntuu pyörivän sen ympärillä milloin ja kuinka paljon saan unta.

V niinkuin vesi

Vesi on elementtini, rakastan vettä, oli se sitten meri, järvi, joki tai uima-allas. En voi vastustaa kiusausta uida, jos näen uintikelpoista vettä jossakin. Leevi on tullut asiassa selkeästi äitiinsä 💙 Kaipasin merenrantaa sisämaassa asuessa paljon ja harmittelen miten huonosti se on täällä Tallinnan keskustan liepeillä hyödynnetty.

W niinkuin Wolfi

Tuplavee ilmeistyi elämääni miehen etunimen mukana. Paras mies ikinä! 😘

X niinkuin luxus

Myönnän sen, tykkään hemmottelusta. Minulle luksus on laadukkaassa ravintolassa syömistä, hyvän skumpan juomista, matkustelua, hierontaa ja hotelliyö ja -aamiainen silloin tällöin. En osaa tuhlata omaisuuksia materiaan, vaikka välillä haluan ostaa laadukkaampaa, olen silti hyvin maltillinen. Merkkikledjut, uusimmat puhelimet ja kalleimmat autot eivät edusta minulle luksusta.

Y niinkuin yllätys

Pidän yllätyksistä. Erityisesti suhteemme alkuaikoina mies kehitteli ylläreitä usein. Vielä nykyäänkin hän hemmottelee minua yllätyksillä muutaman kerran vuodessa. Itse tykkään yllättää itseni ravintoloissa ulkomailla tilaamalla listalta jotakin, jonka nimeä en ymmärrä.

Z niinkuin zebra

Seepra on yksi lempieläimistäni, sen ulkonäkö viehättää minua. Onnekseni pääsin näkemään monta seepraa niiden luonnollisessa ympäristössä Ugandassa.

Å niinkuin Ruåtsi

Ruotsi on ollut minulle pitkään se hieman kadehdittava, aina askeleen edellä oleva naapurimaa, jossa kasvaa niitä kuuluisia parempia ihmisiä. Nyt olen pikkuhiljaa luomassa moniulotteisempaa suhdetta maahan, koska pikkuveljeni vaimoineen asuu siellä. Ehkä ensi vuonna pääsemme jo Tukholman ulkopuolelle!

Ä niinkuin äitiys

Äitiys on muuttanut minua paljon enemmän kuin uskoin, enemmän kuin olisin ehkä halunnutkaan. Se on kasvattanut minua, saanut minut tuntemaan itseni vuoroin pieneksi, vuoroin vahvaksi, ja opettanut monia uusia asioita. Edelleen, kahden vuoden jälkeen, etsin rooliani äitiyden ja kaiken muun välillä. 

Ö niinkuin örvellys

Olen omat örvellykseni örveltänyt, enkä oikeastaan kadu sitä. En ehkä olisi niin tyytyväinen omaan hiirenhiljaa keski-ikäistyvään elämääni nyt, jos olisin aiemmin jarrutellut. Ja ainakin tiedän mitä EN halua oman lapseni koskaan tekevän. 😂

Noniin, kuka ottaa haasteen vastaan seuraavaksi??

This is my life’s alphabet, in Finnish. You may try your luck with Google Translate, maybe you’ll learn some Finnish in the process. 😋

Edit: Do not use Google Translator, it’s shit. Unless you want to cheer up your boring day at the office… In that case do not think you’ll learn any real Finnish.

Advertisements

Pohdintoja bloggaajan yksityisyydestä

Olen viime aikoina pohtinut hieman enemmän yksityisyyttä ja sitä kuinka paljon omasta elämästään uskaltaa paljastaa täällä internetin ihmemaailmassa täysin ventovieraille ihmisille. Tätä aihetta varmasti pohtii moni muukin bloggaaja ja sosiaalisen median suurkuluttaja, ja toki aivan aiheesta.

En itse koe olevani kovin naiivi, enemmänkin perusluonteeltani epäileväinen, mutta haluaisin silti luottaa siihen, etteivät kaikki ihmiset luonnostaan ole pahantahtoisia. Haluan jakaa mielipiteitäni ja kuviani muille, enkä ensimmäisenä pelkää jonkun käyttävän niitä väärin. Olen sitä mieltä, että omasta elämästään bloggaaminen on aika turhaa, jos siitä ei ole valmis suht avoimesti kertomaan. Lukijan täytyy päästä jossain määrin kirjoittajan ihon alle, eihän häneen muuten voi samaistua. Täällä blogin puolella olen tähän mennessä ollut kuitenkin suht varovainen, tämä kun on kaikille avoin. Facebookin suljetuissa ryhmissä saatan jakaa henkilökohtaisempaakin mielipidettä, en usko niiden sieltä aivan kaikkien tietoisuuteen karkaavan. Enkä oikeastaan niin välitäkään. Jos jotakuta huvittaa juoruilla asioitani niin siitä vaan, itse en usko olevani niin kiinnostava.

Tallinna on niin pieni kaupunki ja sen expat-piirit vieläkin pienemmät, joten siinäkin mielessä tahdon olla suht varovainen, en halua polttaa siltoja edessä tai takana. Lukijalle ehkäpä tylsää, mutta kirjoitan tätä blogia omalla identiteetilläni, joten pidän ne kaikista kärkkäimmät mielipiteet (ainakin toistaiseksi) omana tietonani. Pyrinhän muutenkin siihen, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi suunsa pitää kiinni, ellei tietysti ole kyse jostakin muita vahingoittavasta asiasta. Aivan kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen.

Mieheni ja minä olemme molemmat sosiaalisen median innokkaita kuluttajia, mutta olemme päättäneet, ettemme julkaise Leevistä tunnistettavia kuvia. Hän saa itse sitten tulevaisuudessa asiasta päättää. Niinpä täällä bloginkaan puolella ette tule lähiaikoina näkemään kasvokuvia pojastani. Ensin lupauksen pitäminen tuntui vaikealta – miten voin olla näyttämättä koko maailmalle kuinka söpö poikamme onkaan? Mutta enää se ei itseä häiritse, enkä ole koskaan kuullut pahaa kommenttia päätöksestämme. 

Mitä mieltä olet, tulisiko bloggaajan paljastaa itsestään kaikki vai riittääkö vain pieni osa pitämään lukijan mielenkiinnon yllä? Entä oletko itse miettinyt sosiaaliseen mediaan postaamasi kirjoitusten ja kuvien merkitystä yksityisyydellesi?

Recently I’ve given a bit more attention to my privacy here in the blog and in the social media in general. I’m not saying I’ve gotten more strict about it, but I’ve certainly thought about it. As a blogger I feel like I need to be open until some extent, otherwise there wouldn’t be anything to read. But where is the line?

Tallinn is a small town with a small expat community and I don’t believe there’s such thing as anonymity here. And that’s why I rather keep my sharpest opinion to myself (or my husband) – I don’t want to burn any bridges, not the ones behind and especially not the ones coming ahead. Maybe that’s boring, but I’m writing this blog with my own identity, so basically anyone can find out who I am.


Me and my husband both are quite open in social media I’d say, at least not extremely careful. But we have made a rule not to publish photos where Leevi could be recognized – he can decide about those whenever he is old enough. In the beginning it was pretty challenging, I was already used to sharing most of my life in internet (to a limited audience). But nowadays it feels natural.
What do you think: should a blogger share everything, or is less enough? Have you thought about your privacy online, how the things you share might influence on that?

Mikä se on se Unelmahomma?

Sen kun tietäisi…

blogi.jpg

Sain vihdoin päätökseen paljon hypetystä ainakin bloggaajapiireissä saaneen Unelmahommissa-kirjan. Sen on kirjoittanut bloggaajina itsekin kunnostautuneet Satu Rämö ja Hanne Valtari. Odotin kirjalta paljon, olenhan itse melko lailla tuuliajolla omien tulevaisuuden urasuunnitelmieni kanssa ja toivoin, ehkäpä epärealistisestikin, että kirja antaisi uutta kipinää ammatinvalintaan ja oman uran luomiseen. Sain toki kirjasta inspiraatiota siihen, ettei työn tarvitse olla se perinteisessä mielessä ajateltu homma – kasista neljään toimistoduuni tai tarjoilijan vuorotyö. Kirjassa esiteltiin useampi “uudella alalla” menestynyt ihminen, joka tekee töitä siellä missä haluaa. Se oli mielestäni kirjan positiivista antia.

Toisaalta kirja oli kirjoitettu hyvin yrittäjälähtöisesti, ja siitä jäi kuva että duuni on unelma vain silloin kun työllistät itse itsesi. Tarinoiden ihmisillä tuntui kaikilla olevan intohimo johonkin tai useampaankin asiaan, sellainen palo mitä minulla ei omasta mielestäni ole. Tykkään tehdä kaikenlaisia asioita, jonkin aikaa. Kirja tuntui painostavalta – nytkö pitäisi alkaa miettiä tätäkin blogia ammattimielessä? Mistä minä edes löytäisin ne tarvittavat ihmiset ja tahot, jotta saisin nostettua blogin uudelle levelille. Haluanko edes sitä? Tuli hirvittävä paine miettiä miten teen omista vahvuuksistani rahanlähteen. Mitkä ne ovat ne minun vahvuuteni? En oikeastaan edes halua olla yrittäjä, liikaa vastuuta, liian vähän vapautta, ainakin omissa mielikuvissani. Eikö voisi vaan tehdä sellaista duunia, joka tuntuu ihan mukiinmenevältä, pitääkö löytää unelmaduuni? Eikö työ voisi olla vain pieni osa elämää, en halua sitä jokaisen päiväni jokaiseen tuntiin ja minuuttiin. Vai olenko sittenkin vain kateellinen kun nämä kirjan esittelemät superihmiset (jotka väittävät etteivät ole sellaisia) ovat onnistuneet luomaan tyhjästä jotakin tuottavaa?

Lisäksi kirja toisti itseään -paljon. Asian olisi voinut tiivistää pitkään artikkeliin 200 sivun sijasta. Mutta olen toki onnellinen kirjoittajien puolesta, että he ovat saaneet toteuttaa itseään tällä haluamallaan tavalla. Ehkäpä saan kirjasta enemmän irti, jos joskus jaksan tehdä lukujen loppuun laitetut tehtävät. Ehkä se “ahaa” löytyy sieltä. Mutta juuri nyt olen ihan loppu, miettiessäni päivästä toiseen pääni puhki, miten loisin itselleni työn, joka matkustaisi kanssamme ja joka olisi se minun unelmaduunini.

Mitä tästä sekavasta “arvostelusta” voi siis päätellä? Ihan lukemisen, tai vähintäänkin selailemisen arvoinen kirja, jos aihe tuntuu ajankohtaiselta, mutta ristiriitaisia tunteita se jätti. Päällimäisenä levottoman, avuttoman ja saamattoman fiiliksen. Eli siis aika päinvastaisen kuin toivoin. Taidanpa siis pistää nämä self help-kirjat hetkeksi puhelimen sovelluksen perimmäiseen nurkkaan ja tarttua seuraavaksi vanhaan kunnon romaaniin.

Oletko sinä lukenut kyseisen kirjan?

I recently read a Finnish self help book called Unelmaduuni – Dream job, and it left me puzzled and somewhat frustrated instead of giving me direction…

Myöhään herännyt kirppisintoilija

Lapsen saamisen jälkeen kulutuskäyttäytymiseni on muuttunut aika radikaalisti. Vauvan saapumisen ensihuumassa tuli toki osteltua kaikkea ja paljon, ja ostimme suurimman osan uutena, koska Ugandasta ei oikein saanut (hyväkuntoista, laadukasta) käytettyä ja Saksasta olin laiska etsimään. Mutta samalla kun ostovimma suuntautui vauvantarvikkeisiin, ei sitä enää riittänytkään omien vaatteiden, kosmetiikkatuotteiden, kenkien ynnä muun hankkimiseen. En ole koskaan ollut mikään himoshoppaaja, paitsi ehkä kosmetiikkatuotteiden suhteen, mutta nyt ne viimeisetkin rippeet pikkuhiljaa lopahtivat. Ylimääräinen tavara alkoi ärsyttää, kerran käytetyt ketjuliikerätit hävettää ja kemikaaliota muistuttava peilikaappi tuntua järjettömältä.

Tallinnaan muuton jälkeen löysinkin sitten käytetyn tavaran markkinat, ja olen niin ihmeissäni miksen koskaan ennen ymmärtänyt kirppisostosten hienoutta. Ennen en olisi itse asiassa astunutkaan kirppikselle tai second hand-liikkesseen, koska jo niiden haju ällötti minua. Ovatkohan parantaneet ilmanvaihtoa vai onko päässäni naksahtanut jokin, kun en enää useimmiten häiriinny ummehtuneensa tuoksusta. Tallinnan keskustan tuntumassa on useampi second hand-liike, mm. Humana, Uuskasutuskeskus, Kalamaja Basaar, Sõbralt Sõbrale ja lisäksi tietenkin Telliskiven kuuluisa lauantaikirpputori. Live-kirppisten lisäksi olen löytänyt Facebookin kymmenet kirppisryhmät, joiden hyvänä puolena on ajansäästö, mutta huonona puolena postikulut ja epäluotettavuus. Suomalaiset FB-kirppikset ovat muuten erinomaisen organisoituja verrattuna virolaisiin tai saksalaisiin serkkuihinsa, joten niitä on ilo selailla.

En ole kovin hyvä bongaamaan aarteita itselleni, mutta lastentarvikkeiden löytäminen on helpompaa. Ensin etsinkin kirppiksiltä vaatteita ja leluja Leeville, koska ne maksavat uutena niin paljon ja niitä käytetään vain vähän aikaa. Lisäksi (pienelle) lapselle on huomattavasti helpompi ostaa käytettyjä vaatteita kuin itselleni, niiden kun ei tarvitse sopia niin prikulleen. Pikkuhiljaa aloin lämmetä ajatukselle etsiä itsellenikin jotain, ja yhden onnistuneen Humana-reissun jälkeen olin siinä kuuluisassa kirpparilöytöhuumassa, niin edulliseksi tuli valtava kassillinen “uusia” vaatteita. Olin lopullisesti käännytetty.

Nykyään pyrin ensin etsimään käytettyä, ja jos sitä ei löydy (tai se maksaa uuden verran), mietin kahteen kertaan tarvitsenko kyseisen tuotteen. Suhtautumiseni on siis tehnyt täydellisen täyskäännöksen hyvin lyhyessä ajassa, mutta olen siitä enemmän kuin iloinen. Säästyneen rahan ja luonnon lisäksi voi jo valmiiksi käytettyjä tavaroita käyttää huolettomammin kuin uusia, mikä on tässä sotkuisessa taaperoarjessa todellinen plussa. Eikä haittaa vaikka tavaraa käyttäisi vain hetken, se tuntuu helpommalta pistää uudestaan kiertoon kun siitä ei ole maksanut täyttä hintaa alunperinkään. Tottakai silloin tällöin ostan edelleen uutta ja teen heräteostoksiakin, mutta yritän etsiä kestävyyden kannalta paremman vaihtoehdon ja välttää päämäärätöntä kaupoissa kiertelyä (niin kuin siihen muka olisi aikaakaan). Toivoisin vielä, että löytäisin hyvän kanavan myydä omia käytettyjä, mutta rahanarvoisia tavaroita ja vaatteita. Tuntuu, että se on täällä Pohjoisessa paljon vaikeampaa kuin Ugandassa, jossa eurooppalaisille käyttötavaroille oli yllättävän kuumat markkinat.

Onko sinun kulutuskäyttäytymisesi muuttunut viime aikoina? Miksi ja mihin suuntaan?

After having a child my shopping behavior has been steadily shifting – suddenly there’s no time or interest or energy to buy nice, useless, unnecessary things to myself. And that feels surprisingly good. In the beginning, of course, all that energy was channeled to super-cute baby accessories, which we bought mostly new due to laziness and the fact that in Uganda finding used, good-quality things was not that easy.

When we moved to Tallinn, I found the second-hand market.I know, I’m a “bit” late on this one, I had totally been disliking flea markets and second-hand stores before. Already the smell would make me turn around at the door. I don’t know whether they’ve gotten better ventilation or what, but I rarely smell that stuffy smell anymore. I started my second-hand career from clothes and toys for Leevi, as it seems quite ridiculous to buy them new when he only uses them for so little time. And I found out that buying things for a small child from flea markets is pretty easy, and it gets so much cheaper too. I also don’t need to spend my evenings scrubbing strawberry stains out of the brand-new T-shirt, I can live more carefree when the clothes are already used (even of course I only buy clean, sound things).


It took a while for me to start looking for clothes for myself from the second-hand shops, I was never very good in shopping and I think finding that one perfectly fitting dress is harder from a flea market than from clothes store where there is so many different sizes. But after one very successful trip to Humana and Kalamaja Basaar, I was convinced that I should continue looking for things for myself also. Nowadays, if there is something I need or Leevi needs, I’ll try to check if I can get it used, and if not then I really consider that third time if it is absolutely necessary. I mean, I do still buy things new, and make impulsive purchases, but not even nearly as much as before. I hope this change is here to stay, because it feels better not own so much crap. I just wish it would be easier to sell my old things too, here in the North it seems much more difficult than in Uganda.

Have your shopping habits changed recently? How and why?

By the way: if you want to see an example of very well-organised and smoothly working Facebook flea market group, have a look at the Finnish ones. 😉

Miten olen muuttunut ulkomaille muuton jälkeen?

Olen viime aikoina pohdiskellut sitä, mikä minussa on muuttunut näiden ulkomailla vietettyjen viiden vuoden aikana. Täällä Virossa, maassa jonka kulttuuri on hyvin suomalaisen kaltainen, huomaa oman käytöksensä ja ajattelunsa muutokset helpommin kuin muissa maissa. Toki on aivan mahdotonta sanoa, olenko muuttunut siksi, että olen asunut ulkomailla ja tutustunut muiden kulttuurien tapoihin tehdä ja ajatella asioita, vaiko siksi että olen nyt viisi vuotta vanhempi ja melkoisen erilaisessa elämäntilanteessa kaikin puolin kuin ennen ulkomaille muuttoa.

Mielestäni ehkä näkyvin muutos on se, että olen nykyään puheliaampi, tai sanotaanko reippaampi uusia ihmisiä tavatessa – tervehdin kuuluvasti ja näkyvästi naapuria, kaupan kassaa, tarjoilijaa, seurueessa olevia vieraita ihmisiä jne. Ennen olin aika lailla ääripään edustaja kuuluisassa suomalaisessa jurottamisessa, en varmasti ollut se joka päivästä toiseen kailottaa hyvät huomenet, vaikka naapuri aina näyttäisikin nyrpeää naamaa. Olen hyvin iloinen tästä muutoksesta, vaikka toki välillä tämä hilpeä tervehtiminen saattaakin olla aika päälleliimattua. Mutta ei siitä koskaan, huonoimpanakaan maanantaiaamuna tule itselle paha mieli, että on jaksanut lausua ne pari sanaa.

Tervehtimisen lisäksi osaan nykyään myös kiittää ja pyytää anteeksi, jopa kehua joissakin tilanteissa. Olen kyllä aina tiennyt, että nämä asiat kuuluvat hyviin tapoihin, mutta turhan harvoin sanat kuitenkaan tulivat ulos suustani. Esimerkiksi hyvästä palvelusta tai erityisen viehättävästä ulkonäöstä kehuminen kuuluu suomalaisessa kulttuurissa lähinnä turistien ja humaltuneiden keski-ikäisten lokeroon, ja olenkin onnellinen siitä, että olen päässyt murtautumaan ulos tästä lokerosta, edes ihan pikkuisen. En edelleenkään ole (mielikuvissani) amerikkalaistyylisen “you’re so awesome, everything’s so amazing”-kulttuurin ystävä, mutta jos jossakin asiassa on mielestäni kehuttavaa, sanon sen nykyään useammin ääneen. Siitä tulee muuten oikein hyvä olo, suosittelen kokeilemaan! Toisaalta puutun asioihin aiempaa hanakammin. Jos joku näyttää olevan pulassa, kysyn mikä on hätänä, tai jos näen jossakin epäkohdan pyrin muuttamaan sen esimerkiksi antamalla palautetta, sen sijaan että purnaisin asiasta vain miehelleni. Eli olen ehkä suorempi kuin ennen. 

Negatiivisemmista asioista mieleeni tulee se, että pelkään nykyään paljon enemmän kuin ennen, ja olen varovaisempi. Moni voisi sanoa tämän olevan hyväkin asia, mutta kaipaan kyllä sitä pelottomuutta ja naiiviuutta, jota minussa oli vielä muutama vuosi sitten. Toki tässä voi olla kyse myös äitiyden mukana tulleesta pelosta, jota olen kuullut monen muunkin kokevan. Toisaalta en ole enää niin ennakkoluuloinen – olen nähnyt että Puola on lähestulkoon Suomen kaltainen moderni länsimaalainen maa (tosin viime aikoina siellä on ilmeisesti otettu poliittisesti askelia taaksepäin), ja että Viro ei tosiaankaan häviä Suomelle missään muussa kuin ehkäpä jääkiekossa. Että saksalaiset eivät välttämättä ole meitä edellä kaikessa ja että myös Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on mahdollista saada täysin pätevää sairaalahoitoa. Emmekä me ihmiset eri puolilla maailmaa ole niin kovin erilaisia vaikka tapamme eroavatkin toisistaan.

Kuuntelen nykyään paljon enemmän suomalaista musiikkia kuin ennen, ja arvostan muutenkin suomen kieltä ja joitakin suomalaisia perinteitä eri tavalla. Mökki, puusauna ja järvimaisema kuulostavat romanttisemmalta. Suomalaisesta designista on myös tullut paljon tärkeämpää. Arvostan suomalaista luontoa ja luontoa ylipäänsä – ennen olin vain kaupunkien perään, mitä suurempi sen parempi. En edellenkään ole koskaan asunut suurkaupungissa, tai no muutaman miljoonan ihmisen Kampalassa, mutta nykyään minulla ei ole niihin enää mikään hinku. Mieluummin asuisin kompaktissa, kauniissa kylässä lähellä luontoa. En myöskään enää haaveile muuttavani mahdollisimman kauas, vaikka en välttämättä tällä hetkellä Suomessakaan asua haluaisi. Tai no, kyllä mä vieläkin Australiaan muuttaisin, jos sellainen mahdollisuus tulisi. Mutta olen ymmärtänyt, että arki on yleensä melko samanlaista, oli se sitten täällä tai pallon toisella puolella.

Vai onkohan näissä pointeissa sittenkään kyse ulkomailla asumisesta, vaan enemminkin keski-iän lähestymisestä. Oletko huomannut itsessäsi samanlaisia muutoksia, asuit sitten koto-Suomessa tai jossakin muualla?

For the last couple of months my thoughts have regularly wandered into how I’ve changed since I moved abroad. How has seeing other habits and cultures changed my personality, my way of thinking and doing things? Of course, it is impossible to know whether these changes have happened because I’ve lived away from my home culture, or because I’m older and my life situation has changed drastically. Either way, here’s some things I’ve noticed…

I am more chatty than before, it is easier for me to say hello to the neighbors, waitresses, cashiers and other strangers. I go bravely to introduce myself in an unknown company. I ask people how they are doing. I start conversations. I used to be complete opposite, the ultimate stereotype of a Finnish person – grumpy and unfriendly, minding only my own business. All in all, I am more social, even I have also understood how much I enjoy my alone time. 

I’m more polite than I used to be. I did know also before that saying thank you, excuse me, and giving compliments were polite things, but it was very difficult sometimes for me to say them. Especially giving random compliments is in Finland considered something only (American) tourists or drunken middle-aged people would do. I’m happy to notice that it does not have to be that way, and that saying (genuinely) how good the service was or how pretty shoes someone has can actually lift your own spirits too. On the other hand I also nowadays complain (in a friendly way if possible) directly if there’s something to complain about, so that they might do things differently in future. I also care, or show my concern more often, if someone looks like they need help. So perhaps I’m more straightforward than I used to be.

Unfortunately I’ve become more scared, concerned and suspicious than I was before. I’ve realized that it is not as safe everywhere as it is in Finland. Or as it used to be. Someone might say healthy fear is alright, but I do often miss that fearlessness, carelessness and naiveness I haad before. This is though probably more due to becoming a mother than moving abroad. On the other side, I’ve broken some prejudices – I’ve seen that Poland is as much Western country as Finland is, that Estonia does not lose to Finland in anything, that we are not less civilized or less modern than Germans, and that even in the Sub-Saharan Africa it is possible to get proper health care and an amazing meal at a fancy restaurant. I have noticed that people are after pretty similar things, even if we do have different ways to get there.

I listen much more Finnish music than I used to when I was living in Finland, I also value things like sauna, lake view and Finnish summer in a different way. I have found Finnish design and I value Finnish nature more than I did. Actually I value nature in all more than I did, I’m not after the big cities anymore, I’ve apparently seen enough, even I was never really living in one (ok, Kampala did have few million people). I appreciate Europe and Nordics in a different way, I don’t have the burning urge to get as far as possible. Even though I would still move to Australia in a heartbeat if an opportunity would come. But I have come to realize that no matter where you are, you are likely to organize your everyday life very similarly anyway.

So am I like this because I have been living in different countries? Or have I only changed because I’m getting old(er)? What do you think? How have you changed in the past five years?

YouTube-joogaaja

Introverttina en ole koskaan innostunut joukkueurheilusta enkä ryhmäliikunnasta, vaan pidän eniten yksinäisistä lajeista, kuten salilla käymisestä ja juoksemisesta. Yksi viime vuosina tärkeäksi muodostunut liikuntamuoto on myös kotona joogaaminen.

Olen käynyt ihka oikealla joogatunnilla muistaakseni kerran elämässä (ja silloinkin puolaksi) – tiedän kyllä että olisi hyvä käydä useammin, jotta saa varmasti asanat oikeaan asentoon, mutta kovasta yrityksestä ja suunnittelusta huolimatta en ole saanut itseäni paikalle. Kuntosalin BodyBalance-tunnilla olen kyllä käynyt usemman kerran, ja nautinkin niistä tunneista kovasti. BodyBalancen tyyli yhdistellä joogaa, pilatesta ja pop-musiikkia sopii minulle, en oikeastaan ole “aidon” hippijoogan ystävä (tai niin luulisin). Minulle sopii hieman mainstreamimpi jumppaaminen.

Olen vuosien saatossa joogannut jos minkälaisen Youtube-opettajan johdolla, mutta nyt pitkäaikainen suosikki on ollut Boho Beautifulin videot. Ohjaajalla on miellyttävä ääni ja tapa puhua, ja olen salaa kliseisten maailmanparannusiskulauseiden fani – ja näitä neitonen muistaa jakaa tarpeeksi usein, jotta tunnet juuri nyt työstäväsi parempaa minää. Mukavia ovat myös maisemat, joihin hän on päässyt videoita kuvaamaan, vaatetuksesta ja henkilön muustakin habituksesta voidaan sitten olla montaa mieltä. Mutta eipä niitä joogavideoita ole varsinaisesti tarkoitus katsella, vaan kuunnella, ja loppuenergia johdattaa siihen omaan harjoitukseen. Nämä videot ovat myös erinomaisen pituisia kiireiseen (?) pikkulapsiarkeen – 20 minuuttia pitäisi kyllä saada itselleen revittyä vaikka joka päivä.

Joogaan kuitenkin harmillisen harvoin, kerran-pari viikossa. En vain saa aikaiseksi useammin, vaikka joka kerta jo sillä hetkellä kun laskeudun joogamatolle muistan miksi tämä hetki olisi hyvä suoda itselleen joka päivä. Tunnen itseni rentoutuneemmaksi, enemmän omaksi itsekseni ja joskus jopa paremmaksi ihmiseksi, kun otan tämän ajan itselleni. Jooga sopii mulle, koska en tunne silloin painetta suorittaa ja hengitykseen keskittyminen parhaimmillaan pysäyttää hetkeksi jatkuvan pääni sisäisen levottomuuden. Voisinkin siis luoda itselleni joogahaasteen, pieni joogahetki joka päivä, lähteekö joku mukaan? Siis siellä oman tietokoneen ääressä tietenkin, tänne en ota ketään keskittymistäni häiritsemään. 😉

Onko jooga sinulle tuttua? Harjoitatko sitä kotona vai ryhmässä? Vai oletko löytänyt jonkun muun tavan rentoutua?

As an introvert I am not a fan of group sports – jogging alone, going to the gym with my headphones on and doing yoga at home are my kinds of sports. I’ve been doing yoga-like exercises already for years at home, with the help of Youtube-teachers. Now, I know that it would be important to actually see a live teacher sometimes to get my asanas right, but I am unable to force myself to a class.

From among all the crappy and not so crappy yoga videos out in the world wide web, I’ve managed to find my favorite, Boho Beautiful. I like her soft voice and cheesy quotes, and the videos are perfect length for a busy (?) life of a 2 year old’s mom. Anyone should be able to give themselves 20 minutes every now and then, even me.


I just wish I would get myself on the yoga mat more often, now I do it maybe once or twice a week. And every time I think I should do it more often. It just makes me feel relaxed, more like myself and sometimes like a little bit better person even. Such a miraculous little thing. So perhaps I should set myself a challenge, yoga every evening. Will you join me? Behind your screen of course, I don’t want anyone messing my concentration here. 😉

Uusien ystävyyssuhteiden luomisesta

Kuinka ulkomailla asuva suomalainen kotirouva on onnistunut löytämään uusia sosiaalisia kuvioita? Tällä hetkellä sanoisin, että ihan hyvin, ainakin olen tehnyt täyskäännöksen Ugandan ajoista. Kuten olen jo (monesti?) aiemmin maininnut, en ole sieltä sosiaalisimmasta päästä vaan viihdyn enimmäkseen itsekseni tai perheeni seurassa. Mutta toki muutama kaveri on aina hyvä olla, vaikka minulla onkin taipumusta sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuvaan krapulaan (jolla ei ole tekemistä alkoholin kanssa). Olen nyt viime aikoina pyrkinyt panostamaan uusien tuttavuuksien löytämiseen erityisen paljon.

En ole koskaan ollut kovin hyvä pitämään yllä ystävyyssuhteitani. Mielestäni olen kuitenkin ihan ok tyyppi ja luotettava ystävä, mutta useimmat ystävyys- ja kaveruussuhteeni eivät ole kestäneet muutamaa vuotta kauemmin. (Vika lienee siis kuitenkin minussa, en kylläkään osaa asiaa sen enempää analysoida.) Osaan tarvittaessa sosiaalisen, iloisen, ulospäinsuuntautuneen kaikkien kaveri-roolin, ja olen ihan kohtuullienn kuuntelija eikä minun varsinkaan nykyään ole vaikeaa heittää läppää tuntemattomien kanssa. Mutta ystävyydessä olen kieltämättä kranttu. Jos ei heti nappaa, niin en jaksa kovin kauaa yrittää. Samahan se tietysti on parisuhteessakin, miksi sitä ystäväkseen siis ottaisi tyyppiä, jonka kanssa vietetty aika vie enemmän energiaa kuin tuo? Tuntuu kuitenkin, ettei minulla ole oikein koskaan napannut kenenkään kanssa (ellei aviomiestä lasketa), ainakaan ensihuuman tai alkoholinhuuruisen biletyksen yli. Ystävyyssuhteeni eivät ole kantaneet elämänmuutosten yli. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut mieheni lisäksi ystävää, jolle voisin kertoa kaiken, avoimesti ja rehellisesti. Edelleen kuitenkin toivon, että tuolla jossain olisi joku, jonka kanssa vanhana muistella kuinka naiiveja ja nuoria silloin kolmekymppisinä oltiinkaan. Ja joka olisi tukena niinä (harvoina) hetkinä kun miehen pärstä ärsyttää.

Olen sosiaalisen median suurkuluttaja ja se on varsinkin äidiksi tulon jälkeen paikannut tätä luottoystävän mentävää aukkoa. Surullista ehkä, mutta olen suurimmaksi osaksi kuitenkin melko tyytyväinen. Suurimmassa roolissa on ollut Facebookin äitiryhmät, joista olen vieraassa maassa asuessa saanut mielettömästi tukea ja turvaa, neuvoja ja nauruja. En ole kuitenkaan koskaan tavannut ketään näistä äideistä. Eikä sielläkään tee mieli vuodattaa ihan kaikkia syvimpiä tuntojaan.

Muuttaessamme tänne Tallinnaan tein päätöksen, että pyrin aktiivisesti hommaamaan uusia tuttavuuksia. Mutta miten ihmeessä se onnistuu kotiäidiltä maassa, jossa naapuria ei tervehditä ja leikkipuistossa toisilleen puhuvat korkeintaan taaperot, jotka eivät ymmärrä kulttuurin kirjoittamattomien sääntöjen päälle? No Facebookin avulla tietenkin! (Tämä ei ole maksettu mainos, vaikken pientä kontribuutiota pistäisikään pahakseni.) Se oli itse asiassa todella helppoa, meitä “yksinäisiä” (expat)kotivanhempia kun näyttää olevan muitakin. Perustin ryhmän lasten leikkitreffeille, mutta oikea syy oli saada aikuiset ulos kodeistaan ja juttelemaan toisilleen. Ryhmään halusi välittömästi yli kuusikymmentä ihmistä ja olen sen kautta tutustunut paremmin sekä seinänaapuriimme (heh) että muutamaan muuhunkin vanhempaan. Harmillista vain, että ne potentiaalisimmat ystävätyypit menivät ja muuttivat jo pois. Expat-elämän kirouksia…

Onnekseni Wolfi on saanut kaksi uutta kollegaa, joiden vaimot vaikuttavat ihanilta tyypeiltä (ja on ne kollegatkin ihan jees). Jospa sittenkin uusi ystävä löytyisi hieman perinteisemmin? Alku vaikuttaa lupaavalta; toisen vaimon kanssa olemme käyneet jo viettämässä tyttöjen iltaakin, ja juttua riittää niin, että aika loppuu aina kesken. Kunhan en nyt itse vain sössisi tätä orastavaa suhdetta epärealistisilla odotuksilla, tai sillä sosiaalisella krapulalla.

How does a stay-at-home-mom find new friends in a country where saying hello to your neighbor is overrated and talking to a stranger at the playground is a sign of mental illness?

I’ve not been very good in friendships, I must admit. I seem to have a problem holding on to my friends, it’s been like that since I was a child. I don’t know exactly what it is, it has not been intentional. I do enjoy my own company very much, but every now and then I get jealous looking at the groups of friends laughing in the park or having fun friends-night-out. So when we moved to Tallinn I decided to change something, I decided to find new friends.

As I was already heavy user of social media (aka Facebook) I started a group for toddler play dates. Kids, what a perfect excuse for adults to find new people to talk to. The group had immediately over 60 people, so apparently somewhere there in the suburbs of Tallinn is someone else needing a friend too. I organized some play dates along the spring and met quite a few people. Unfortunately the most promising ones (to be my new BFF) already moved away. Expat life’s cursing…….

Luckily Wolfi got two new colleagues this autumn and their wives seem like wonderful people (the colleagues are alright too). Maybe I’ll find a new friend in more traditional way after all? It does look promising so far: with one of the wives I already had a girls-night-out and it was difficult to stop talking and go home to sleep. Fingers crossed I won’t mess this one up. 😉

 

Pohdintoja ulkosuomalaisen suomalaisuudesta

Asia on jo jonkin aikaa pyörinyt mieleni perukoilla, mutta en ole uskaltanut antaa sen ottaa valtaa, sen verran haikealta se tuntuu. Nimittäin se, että Suomi ja Suomessa olevat piirit tuntuvat lipsuvan kuukausi kuukaudelta yhä kauemmas. Minulla ei ole enää samanlaista paloa pitää (väenvängällä) kiinni suomalaisuudestani. Tai siis, en toki ole sitä mihinkään vaihtamassa, tuntuu vain että jotkin ennen niin kovin tärkeät asiat lipuvat lomareissuilla ohi huomaamatta, enkä oikein arjessanikaan jaksa erityisesti panostaa suomalaisuuteen.

Pidän edelleen yhteyttä Suomessa asuviin kavereihini, mutta enää harvakseltaan. En enää jaksa stressata siitä ehdinkö näkemään “kaikkia” tietyin väliajoin. Yleensä näen vain vanhempiani ja ehkä kerran pari vuodessa muuta perhettä. Joskus silloin tällöin näen vanhoja ystäviäni, jos aikataulut sopivat yhteen. Vielä pari vuotta sitten minut valtasi paniikki siitä, että olen menettämässä olemassa olevat ystävyyssuhteeni ja pyrin kynsin ja hampain pitämään niiden rippeistä kiinni. Nyt en enää jaksa, en ainakaan väkisin. Jos meidät on tarkoitettu jatkamaan elämässä eri urille, olkoon sitten niin. Lieneekö syynä erään taaperon syntymän mukanaan tuoma väsymys, vai ihan vain erilleen kasvaminen, mutta en jaksa enää taistella asian puolesta. On tullut aika hyväksyä se, että emme ole enää parikymppisiä parantamassa maailmaa Haagan bileiden jatkoilla, vaan elämä on vienyt meidät siitä pisteestä eri suuntiin (mikä on varmasti kaikkien kannalta hyvä). Ehkäpä joskus taas kohtaamme, ja sitten jatkamme kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.

En enää haikaile suomalaisen TV:n tai oikeastaan edes ruoan perään, ainakaan läheskään niin paljon kuin ulkosuomalaisuuteni alussa. Voi olla, että olisin Suomessakin asuessa vaihtanut mainosteeveen Netflixiin, enhän ollut koskaan ennenkään suuri suomalaisten TV-ohjelmien fani. Ja ehkäpä Suomen maantieteellisellä ja kulttuurisella läheisyydellä on tekemistä sen kanssa, ettei maksalaatikkoa ole pakko saada joka kerta kotonakotona vieraillessaan.

Sillä tosiseikalla lienee myös sormensa pelissä, että emme melko suurella todennäköisyydellä ole muuttamassa Suomeen. Ehkä jaksaisin vielä pitää tiukemmin kiinni, jos tietäisin, että siitä voisi olla jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Mutta nykyään tunnen olevani Suomessa oikeastaan vain turisti, ulkopuolinen, joka pitää vuosia sitten muuttuneita asioita edelleen nykypäivänä. Enkä ole edes ollut poissa kovin kauaa.

Oma lapsuudenperheeni on veljeni Ruotsiin muuton jälkeen hajautunut Itämeren rannoille enkä tiedä tulemmeko kaikki enää koskaan asumaan samassa maassa. Tämä saa minut (ja varmasti myös vanhempani) hyvin haikeaksi, mutta en kuitenkaan ole surullinen, en muuttaisi mitään, en ainakaan itse pysyvästi Espooseen. Onneksi on nykyaika ja internet, whatsapp ja skype, lentokoneet ja Tallink. Maailma tuntuu toisinaan aika pieneltä. Ja nythän asumme kuitenkin paljon lähempänä toisiamme kuin oululainen helsinkiläistynyttä jälkikasvuaan.

Edelleen kuitenkin toivon, että voin antaa Leeville palan, mielellään ison sellaisen, suomalaisuutta, vaikka hän ei maassa koskaan asuisikaan. Siinä lienee haastetta kerrakseen, ehkäpä matkanvarrella tulee vielä hetkiä, jolloin minun täytyy joustaa suomalaisuuden käsitteestäni – sekä itseni että lapseni kohdalla. Toistaiseksi ainakin kulttuurin näkyvin ja kuuluvin osa, kieli, vaikuttaa tarttuneet kuin höyhenet tervaan.

Oma suomalainen identiteettini tuntuu siis pikkuhiljaa hiipuvan, mutta en oikeastaan tiedä mihin se on menossa – mitä sen tilalle on tullut? Epämääräistä saksalaisuutta? Minuthan on täällä maailmalla ollessani niputettu saksalaisten klaaniin, koska olen täällä saksalaisen mieheni työn vuoksi, virallisesti olen asunutkin eräässä saksalaisessa pikkukylässä viimeiset kolme vuotta. Vai ehkäpä yleiseurooppalaisuutta? Kenties maailmankansalaisuutta? Mitä sillä hiipumisella oikeastaan tarkoitan? En enää jaksa kummemmin kiinnostua Suomessa tapahtuvista asioista; politiikasta, lööpeistä, idoleista, naapurin veroista. Kaikki se tuntuu niin kaukaiselta. Toisaalta sen tilalle ei ole tullut muunkaan maan asiat, olen aika irrallaan minkään valtion nykypäivästä. 

Olen alkanut pohtimaan joitakin suomalaisuuteen liitettyjä käytösmalleja hyvinkin kriittisesti (kuten töykeyttä, hiljaisuutta, puuttumattomuutta). Olen alkanut epäröimään Suomen ylivoimaisuutta asioissa, joissa ennen luulin isänmaani olevan paras (kuten koulutusta, terveydenhuoltoa, tasa-arvoa). Toisaalta en silti halua päästää irti, koska mitä sitten? Kuka minä sitten olen, ellen juro, sisukas, hiljaisesti muita parempi suomalainen?

Elän iloisessa expat-kuplassa, myönnän nyt sen. Ja siinä ei olisikaan mitään vikaa, jos se olisi väliaikaista. Mutta voiko kuplassa elää koko loppuelämänsä, ja voiko siihen kasvattaa lapsen? Onko tämä kulttuuri, jonka haluan siirtää eteenpäin?

Here I’m wondering whether my finnishness is slipping away. Recently I noticed that I’ve given up the urge to hold on to my relationships and other ties in Finland. I rarely meet anyone else than my parents anymore and I rarely crave for the food that I used to couple of years back. I don’t have the need to see the places I used think were important and I can’t keep up with what’s happening in my home country anymore. 

But what am I, if not Finnish? I don’t really even want to be anything else, but I feel like I’m gliding away from the things I thought were the definition of Finnish. I’m becoming social, polite, talkative even, and I don’t think that Finland is incomparable in things that I used to think it was. I don’t value “Finnish opinions” over everything else. Am I then slowly becoming more German, which is totally nonsense, as I’ve never physically lived there (on paper I have lived there since we married). Or maybe I’m becoming European? I would still rather like to think myself as a one of five-and-half-million than one in 740 million. Sounds more special. Maybe I’ll eventually turn into a world citizen, which ten years ago would have sounded like a dream come true. Now I don’t know. But how long do I have the right to keep saying I’m Finnish? As long as the passport says so? As long as I vote? As long as I pay taxes? Or as long as I know what’s really going on in there?

I admit, I’ve been quite happy in my expat-bubble. Current location’s politics suck? No worries, I’m not staying! Shitty human rights? No problem, I’m here only temporarily! President is an idiot? I wasn’t allowed to vote! For a short period this seems like an exciting, free way to live, but for the rest of your life? Or for the whole life of your children? I’m not so sure. Is this a culture I want my child to grow into?


PS. Photo credits to my husband 😘

Niksipirkka: kuinka helpottaa arkiruoanlaittoa?

Nyt on jännitystä ilmassa, saatte nimittäin kurkistaa ruokakaappeihini. Miltä näyttää intohimoisen kotikokin ja kokkauskokeilijan varastot? Mitä pitää aina olla saatavilla, ja mitkä tuotteet ovat jääneet kaapin perukoille odottelemaan inspiraatiota?

Kuten olen jo saattanut tuoda ilmi, olen melko kokenut kotikokki ja ruoanlaitto on yksi lempipuuhistani. Toki minullakin on kausia, jolloin motivaatio ja inspiraatio ovat kadonneet kuin pieru Saharaan, ja juuri silloin kaapista aina löytyvät luottoraaka-aineet ovat kullanarvoisia. Ruoanlaittofilosofiani on tehdä nopeaa, herkullista ja jokseenkin terveellistä sapuskaa reseptejä turhaan tiirailematta. Joskus on tietysti kiva panostaa enemmän ja kokeilla jotain mikä ei omaan päähän pälkähtäisikään, mutta useimmiten ruoat syntyvät ihan perusjutuista soveltaen alle tunnissa.

Eli mitä sieltä kaappien uumenista sitten löytyy?

  • Maustekastikkeita, -tahnoja ja kuivattuja mausteita joka lähtöön Ruokaan kuin ruokaan saa helposti lisää potkua esimerkiksi harissalla, pestolla, murskatulla valkosipulilla, green curry-tahnalla, soijalla, kalakastikkeella jne. Nämä myös säilyvät hyvin, joten niistä riittää iloa pitkään. Mausteisiin lasken myös erilaiset makeutusaineet; sokerit, siirapit ja hunajat.
  • Tofua, soijasuikaleita ja -rouhetta, papuja, kikherneitä, linssejä, härkäpapurouhetta… Näillä raaka-ainella on helppo lisätä proteiinia moniin ruokiin ja niitä voi pitkän säilyvyyden ansiosta pitää aina käden ulottuvilla.
  • Kookosmaitoa, kauramaitoa, kasviskermaa Kookosmaito taipuu niin pääruoaksi kuin jälkkäriksikin. Kauramaito tekee puurosta maistuvampaa ja vegekermat lisäävät esimerkiksi tomaattipohjaisiin ruokiin kermaisuutta.
  • Erilaisia jauhoja, hiutaleita, pastaa, riisiä, couscousia, quinoaa Kaapissani täytyy aina olla ainakin kaurahiutaleita ja pastaa pahan päivän varalle.
  • Säilyketomaatteja kaikissa muodoissa Tomaattimurskasta saa mausteita ja valkosipulia lisäämällä köyhän miehen spagettikastikkeen, jos kauppareissu jäi tekemättä. Paseerattu tomaatti taipuu tuorejuuston kanssa supernopeaksi lounaskeitoksi. Kookosmaidosta, tomaattimurskasta, sipulista ja currystä saa herkullisen soppapohjan niin omituiselta kuin se ehkä kuulostaakin.
  • Jotain juustoa (feta, mozzarella, halloumi, tuorejuusto, raejuusto tms.), maustamatonta jogurttia, munia, sipulia, aurinkokuivattuja tomaatteja Nämä tuotteet löytyvät lähes poikkeuksetta jääkaapistani, niiden avulla arkiruoaksi syntyy munakkaita, pastoja, salaatteja…
  • Pähkinöitä, siemeniä, kuivattuja hedelmiä Näillä lisään mielenkiintoa ja rakennetta salaatteihin, couscousiin, puuroon, jogurttiin jne.
  • Erilaisia öljyjä, pähkinä- ja siementahnoja Öljyilläkin voi maustaa – seesamiöljyä aasialaisiin ruokiin, oliiviöljyä Välimeren henkisiin, kookosöljyä jälkkäreihin. Maapähkinävoi nostaa smoothien uusiin ulottuvuuksiin, ja kikherneistä ja tahinista surautat nopeasti hummuksen.

Lisäksi kaapeistani löytyy sekalainen kokoelma harvemmin käyttämiäni tuotteita, jotka oli kuitenkin pakko testata, esimerkiksi taannoisen vegejätski-innostuksen puitteissa. Näihin kuuluvat mm. raakakaakaonibsit, psyllium, arrowjuurijauhe, chia-siemenet, maitohappobakteerit ja stevia.

En pidä muuttamisesta erityisesti siitä syystä, että silloin joudun kokoamaan ruokapankkini alusta lähtien, tämän nykyisen kokoamiseen meni useampi kuukausi. En muista tarkalleen milloin olen alkanut näin systemaattisesti kerryttämään ruokavarastojani, mutta Ugandassa asuessa siitä viimeistään tuli tapa. Siellä kun kauppaan ei hilpaistukaan ihan joka päivä eikä kaikkia tuotteita ollut aina saatavilla.

Tarkistan varastoni viikottain, jotta sieltä löytyy kaikki tarpeellinen. Näiden raaka-aineiden avulla voin helposti pitkittää kauppaan menoa useammalla päivällä, jolloin myös rahaa säästyy – kaupasta kun tulee aina ostettua jotain muutakin kuin mitä listalla lukee. Kaupassa on helppo suunnitella viikon ruokia sieltä löytyvien tuoretuotteiden perusteella kun ei tarvitse miettiä löytyykö sieltä kotoa nyt sitä pastaa tai kookosmaitoa. Usein vain ostan parhaimman näköiset vihannekset ja sävellän loput kotona jo olevista raaka-aineista. Olen myös niin kutsuttu tarjoushaukka – jos kookosmaito tai kikherneet ovat erityisen edullisia ostan niitä useamman purkin kerralla, koska käytän niitä kuitenkin säännöllisesti. Joskus tulee kyllä hamstrattua liiankin kanssa; taannoin ostin neljä isoa purkkia kookosöljyä, koska se oli aivan järjettömässä tarjouksessa. Onneksi sitä voi käyttää myös ulkoisesti.

Miltä sinun ruokakaappisi näyttää? Onko jääkaapissa vain valo ja kuivakaapissa vanhentuneita jauhoja, vai muistuttavatko varastosi pienen supermarketin valikoimaa? Hamstraatko tarjouksesta vai ostatko aina vain akuuttiin tarpeeseen hinnasta viis? Ovatko kaappisi aina järjestyksessä vai iloinen sekamelska?

This time I’m gonna reveal you something exciting – what’s inside my fridge and pantry. I’m quite proud of my stock that allow me to cook something easy, healthy and good, even on those days when the fridge seems empty.

I always have…

  • All kinds of sauces, pastes and spices, like harissa, green curry, garlic, lemongrass, ginger, soy, fish sauce, chili sauce, lemon juice, peppers, herbs, cinnamon, cardamom, cloves, curry, different types of sweeteners….
  • Tofu, dried soya products, beans, chickpeas, lentils With these it is easy to add protein to a meal, and they stay good for a looong time.
  • Coconut milk, oat milk, veggie cooking cream These give some nice creaminess to both salty and sweet dishes. 
  • Different types of flour, oatmeal, pasta, rice, couscous, quinoa… You can easily add “foodiness” to your salad or other dishes with these. Forgot to buy bread? No worries, if you have some flour ready in your pantry.
  • Canned tomato in all the possible forms Coconut milk, chopped tomatoes, curry powder and onion make delicious soup base, and tomato is a great base for pasta sauces and stews.
  • Some kind of cheese (feta, mozzarella, halloumi, cottage cheese), eggs, sun-dried tomatoes, onions, plain yogurt From these you prepare lunch omelette or pasta in no time, or bring your salad on another level.
  • Nuts, seeds, dried fruits Perfect crunch to salads, soups, couscous, yogurt…
  • Different kinds of oils Oil matters – sesame oil to Asian dishes, olive oil to Mediterranean, coconut oil for desserts.

In addition to these ingredients, I also have a collection of once-tried-and-then-forgotten stuff, like raw cocoa nibs, psyllium, probiotics, stevia, rose water… Maybe one day I’ll make some experiments again.

Moving is hard for me especially because then I need to start gathering my ingredient bank all over again – this time it took few months. I don’t know when exactly did I start this “hobby”, but for sure it was useful in Uganda. There just quickly hopping to a shop wasn’t that easy and you couldn’t rely on getting everything all the time, so when it was available you better grab it.
I’m quite convinced that I save some money this way, because I can easily go without shopping for couple of extra days – it’s best to shop as rarely as possible as I always end up buying something more than the shopping list tells me to. I also usually buy frequently used ingredients in large quantities when they are in offer. Sometimes that does get out of hand though; I have now four big jars of coconut oil in my cupboard, because it was so cheap…

How does your pantry look like? Is there only a light in the fridge and expired flour in the back of the cupboard? Or does your kitchen look like a small supermarket? Do you plan your cooking ahead, or just buy whatever you feel like today?
 

 

10 + 1 kysymystä ulkosuomalaiselle

Pöllin tämän haasteen H niin kuin Hausfrau-blogista, blogin kirjoittaja heitti pallon avoimesti kelle tahansa ulkosuomalaiselle, ja hei minähän olen yksi heistä. Rakastan vastata tällaisiin kyselyihin, en tiedä onko vastauksia niinkään mielenkiintoista lukea. 😅

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuimaassasi?

Todella tylsästi vastaan, että parasta Virossa on sen läheisyys Suomeen – Ugandan ja Puolan jälkeen todella arvostan sitä että kotiin on helppo ja nopea matkustaa, varsinkin nyt kun mukana on pieni lapsi. Tykkään myös siitä, että Virossa olen melkein kotona, mutta kuitenkin ulkomailla. Kieli, kulttuuri, ruoka ja sää ovat melkein samanlaisia, mutta eivät kuitenkaan. Saan toteuttaa ulkosuomalaisuuttani turvallisesti omalla mukavuusalueellani. Tallinna kaupunkina on paljon mielenkiintoisempi kuin kuvittelin.

2. Entä ikävintä?

Sää. Mitäpä siihen lisäämään.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Haluaisin kovasti Uuteen-Seelantiin ja Japaniin. Ja Australiaan, missä olenkin jo käynyt kahden viikon reissulla. Se oli kyllä hullun hommaa, kaksi viikkoa maailman toisella puolella ei riitä. Kaksi viikkoa autolla Espanjaa kierrellen voisi olla myös vaihtoehto. Tai joku luksusristeily Karibialla. Tai tai… 🤔

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Sansibar oli kyllä ihana, sinne menisin mielelläni uudestaan. Haluan myös joskus vielä käydä Ugandassa. Florida yllätti positiivisesti – road tripimme siellä oli yksi parhaista reissuista ikinä, joten sinnekin voisin lähteä.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

Tällä hetkellä en oikeastaan mitään, sattuneesta syystä. Olemme niin lähellä, että ellei jotakin kaupasta löydy, voi sen melkein käydä laivalta tai lahden toiselta puolelta hakemassa. Olen myös huomannut, että mitä kauemmin asun ulkomailla, sitä vähemmän haikailen suomiherkkujen perään. Alkuaikoina ikävöin irtokarkkeja, salmiakkia ja karjalanpiirakoita, Ugandassa erityisesti marjoja. Ihan viimeksi himoitsin Saarioisten maksalaatikkoa rusinoilla, mutta ei sitäkään ole enää pakko saada. 

Välillä kaipaan Suomen supermarketien järkyttävän suurta valikoimaa, sellaista ei ole muualla (mikä on mielestäni lähtökohtaisesti hyvä asia – montako erilaista maitotuotetta voi ihminen tarvita?). Varsinkin eineslaarit helpottaisivat lounaanvalmistusmotivaation puuttuessa.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

En tiedä. Minulla ei ole palavaa tarvetta muuttaa takaisin Suomeen, mutta se ei myöskään ole poissuljettu vaihtoehto, jos se koko perheellemme sopii. Aika näyttää.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin / mielenkiintoisin juhlapyhä?

Kyllä se taitaa olla tuo viimeviikkoinen juhannus, ainakin jos virolaisilta itseltään kysytään. Ehkä ensi vuonna pääsemme todistamaan hauskanpitoa.

 Myös neljän vuoden välein järjestettävä laulufestivaali on ilmeisesti jotakin hyvin tärkeää virolaisille ja odotankin, että pääsemme parin vuoden päästä tätä ainutlaatuista tapahtumaa todistamaan.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Sinä hetkenä, kun muutin ulkomaille (Puolaan vuonna 2012), ei se tuntunut millään tavalla vaikealta, vaan ihanalta, vapauttavalta, unelmien toteutumiselta. Sittemmin on tietysti tullut ikävä perhettä ja sitä tuttua ja turvallista. Vaikeinta tässä ainaisessa muuttamisessa, joka meidän elämäämme määrittää, on uusien suhteiden luominen ja vanhojen ylläpitäminen. Ja tietysti uuteen paikkaan sopeutuminen itsessään, vaikkakin se on myös hyvin mielenkiintoista.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai nykyisessä asuimaassasi?

Helposti, ja kuvittelenkin lähes päivittäin. Espanja, Australia, Uusi-Seelanti, Irlanti, Saksa, Itävalta, Sveitsi, Ruotsi… Ja miksei lyhyemmäksi aikaa jokin eksoottisempikin paikka.

10. Mikä on vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Muutto pois Ugandasta. Kämpänhakureissu Tallinnassa.

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Juuri nyt olemme Saksassa sukuloimassa, käymme myös kesällä Tukholmassa (sukuloimassa) ja varmasti monen monta kertaa myös Suomessa (sukuloimassa). Mitään tämän jännempää ei ole tälle vuodelle kalenterissa, talvilomaa suunnittelemme jonnekin lämpimään.

Taitaa olla niin, että tämä haaste on jo kiertänyt lähes koko “ulkosuomalaisbloggaajien” piirin, mutta jos sieltä vielä löytyy joku halukas niin go ahead, heitän pallon sulle! 

10 + 1 questions to an expat Finn

There’s a “challenge” circling around the expat Finns’ blogs, where you should answer to 11 questions about living abroad. Here’s my answers.

1. What is the best thing in your current country of residence?

I must boringly admit that the best thing in Estonia is that it is so close to Finland – both physically and mentally, which is after Uganda very welcome. I’m glad that we live so close to my parents who get to see their first grandchild much more than twice a year. Estonia feels like Finland, except that it is not, and that’s the best thing. Being an expat on a somewhat familiar ground.

2. And what is the worst?

The weather. There’s no way around it.

3. If you could travel anywhere in the world for two weeks for free, where would you go?

I always wanted to see New Zealand. Also Australia and Japan are my all-time dream destinations. But traveling to the other side of the world for two weeks is quite stupid. So I say road trip around Spain. Or maybe a luxury cruise at the Caribbean. Or….. 🤔

4. Which destination would you visit again?

Zanzibar was amazing, I would be glad to go there again. I also wanted to still visit Uganda someday. And Florida was also way more interesting than I expected. But world is full of exciting places so prefer something where I haven’t been before.

5. Which Finnish food you miss the most?

Right now nothing really, as I can get almost anything from Tallinn and if not then I’ll just bring it with me from our monthly visits to Finland. I’ve noticed that the longer I’ve lived abroad less I miss anything particular anymore. I used miss pick&mix candies, salty liquorice, karjalanpiirakka and liver casserole (don’t ask), but now I don’t really feel like eating them so often at all.

Sometimes I miss the insane amount of choice in Finnish supermarkets, but I’ve also realised that it is possible to live without a hundred different type of milk product, or the enormous microwave food selection, even though it would make lunch preparing somewhat easier.

6. Do you think you’ll move back to Finland someday?

I honestly don’t know. Right now I have no urge to live in Finland, but I’m willing to if it ever becomes an option for our family.

7. What is the funniest / most interesting holiday in your current country?

I guess I must say Jaanipaev a.k.a midsummer, at least Estonians seem to take it very seriously. Hopefully we’ll be able to join the fun next year. Also the huge song festival they organize every four (?) years sounds pretty interesting. Next time is 2019 so I still have to wait to witness it.

8. What was the most challenging thing when moving abroad?

The day when I actually moved abroad I had no hard feelings, I was excited and optimistic, it was a dream coming true. Later of course I started missing my family and friends and Finland in general.

Hardest thing in our lifestyle, moving every couple of years, is the constant need to form new relationships and hold on to the old ones. And adapting to a new place is not an easy task either.

 7. Could you imagine living in some other country than Finland or where you currently live?

Definitely, and I actually do almost every day. Spain, Australia, Germany, New Zealand, Ireland, Sweden… Or why not some more exotic place too, for a little while at least. The coolest (and most challenging) part of Wolfi’s job is that we don’t know where we are gonna be next.

10. What was the most memorable moment of 2016?

The house hunting trip to Tallinn and moving away from Uganda.

11. Are you planning to travel somewhere this year? Where?

We are actually right now in Germany meeting family and friends. We’ll also go still several times to Finland (if that can be called traveling), and later in summer we’ll visit my brother and his wife in Stockholm. Nothing more adventurous for this year, I guess. 😅