Uusille urille…

…vai jatkoa vanhalle?

Pikkuhiljaa on tullut (taas) ajankohtaiseksi miettiä, mitä haluaisin tehdä työkseni, tai millaisesta urasta haaveilen. Kuten olen jo täälläkin – moneen kertaan – maininnut, en ole uraorientoitunut ihminen eikä minulla ole koskaan ollut mielessä yhtä tiettyä unelma-ammattia. Sen sijaan olen haaveillut vähän siitä ja vähän tuosta, ja kaikista kivointa mielestäni on ollut uuden opiskeleminen. Nämä ominaisuudet ovatkin yllättäen olleet kultaakin kalliimpia, perhe-elämämme olisi ollut
paljon hankalampaa, jos olisin ollut kovin kiinni jossakin urasuunnitelmassa.

Tähän mennessä olen siis tehnyt töitä kampaamossa (olen alkuperäiseltä ammatiltani parturi-kampaaja), ravintoloissa tarjoilijana (toiselta ammatiltani restonomi) ja viimeksi Puolassa kansainvälisen firman asiakastuessa (joka on ollut ehdoton lempihommani). Tässä välissä olen opiskellut kieliä ja kansainvälistä vuorovaikutusta ja kehitysmaatutkimusta, jotka kiinnostaisivat kovasti edelleen. Ainut mikä on selvää, on se mitä en halua tehdä; en halua ruokaravintolaan töihin enkä leikata kenenkään hiuksia, mutta siihenpä ne tulevan ammatin kriteerit sitten jäävätkin. About sata muuta asiaa kiinnostaisi, ainakin teoriassa, joka tuntuu olevan vahvin puoleni…

Alunperin olisin halunnut opiskella jonkin maisterin tutkinnon täällä Tallinnassa, mutta emme saaneet hakemaamme vuoden pidennystä pestillemme, joten aika ei olisi riittänyt. En myöskään viitsi etsiä töitä tähän väliin, koska muutamme pian, enkä halua laittaa lapsia vielä kokoaikaiseen hoitoon, kun se ei ole taloudellisesti välttämätöntä. Niinpä etsiskelin jotakin hieman lyhytkestoisempaa opiskelua netistä, jotain joka saattaisi auttaa minua löytämään töitä seuraavassa kohteessa.

Koska ruoka ja erityisesti vegaaninen sellainen kiinnostaa kovasti, päädyin aloittamaan vegaaniseen ruokavalioon erikoistuneen ravitsemusneuvojan kurssin. Lisähaasteeksi päätin suorittaa kurssin saksaksi, koska en löytänyt tarpeeksi vakuuttavaa englanniksi ja ajattelin samalla kohentaa saksankielen taitoni tarvittavalle tasolle, jotta voisin työskennellä Saksassa kun sinne joskus päädymme.

Toistaiseksi olen ollut kurssista todella innoissani, eikä aika tunnu riittävän opiskeluun niin paljon kuin haluaisin. Vieras kieli tuo oman haasteensa ja eteneminen Googlen kääntäjän avulla on hitaampaa, vaikka ymmärränkin suurimmaksi osaksi jo ilman sanakirjaa mistä on kyse. Rakastan sitä, että saan käyttää aivosolujani hieman erilaiseen tekemiseen kuin viimeisen parin vuoden aikana, ja tehdä hommia omaan tahtiini ja itsenäisesti. Olen mielenkiintoisen aiheen myötä jopa motivoitunut aivan eri lailla saksan kielestä, jonka opiskelu on aina tuntunut mielestäni pään hakkaamiselta seinään.

Tulevalta työltäni toivon myös itsenäisyyttä, sitä että saan tehdä töitä itsekseni, omaan tahtiin, mutta myös asiakkaiden kanssa. Vaikka en kovin yrittäjähenkinen mielestäni olekaan, pyörittelen mielessäni freelance-tyyppistä hommaa. Suunnitelmissani on tarjota ravitsemusneuvontaa vegaanisesta ruokavaliosta ainakin netin välityksellä – suomeksi, englanniksi ja saksaksi, ja mahdollisesti myös livenä. Haluaisin erikoistua erityisesti (expat-)perheiden avustamiseen, miten tehdä helppoa, terveellistä, monipuolista ja hyvää vegaanista ruokaa. Mieluusti myös auttaisin luomaan reseptiikkaa ja kouluttamaan esimerkiksi päiväkotien ruokahuollon henkilökuntaa. Tulevaisuutta ajatellen uskon tämän suunnan olevan oikea – yhä useampi on kiinnostunut kasvipohjaisesta ruoasta ja työtä voi periaatteessa tehdä missä vain, mihin Wolfin työ meidät vie.

Olen aiemmin hieman pihistellyt kertomasta tulevaisuuden toiveista ja suunnitelmistani, koska en halua “menettää kasvojani”, jos mieleni muuttuukin tai en saavuta tavoitteitani. Mutta nyt yritän ajatella, että mitä sitten – suunnitelmat muuttuvat koko ajan ja ikinä ei voi tietää mihin elämä vie, mutta haaveilla saa silti. Ja mitä järkeä on unelmoida, jos ei tee mitään sen eteen, että saavuttaisi unelmansa?

Ekologisempaa elämää etsimässä

En ihan tarkalleen tiedä milloin heräsin ajattelemaan kuluttamiseni seurauksia. Siitä ei kuitenkaan ole paria vuotta kauempaa. Tai ehkä se tapahtui hiljalleen, ja sen takia tietyn hetken määritteleminen on vaikeaa. Mutta kuitenkin, herääminen on ollut hyvin selkeä muutos aiempaan, melkein kuin olisin eri ihminen. Ennen en miettinyt kuluttamistani muusta kuin rahaperspektiivistä. Nykyään mietin lähes jokaista hankintaani, mutta syynä on (onnekseni) harvemmin raha ja useammin ekologisuus.

En ole koskaan ollut hirvittävän materialistinen, mutta toki olen tykännyt ostella kivoja (halpis)vaatteita ja kosmetiikkaa. Merkkilaukuilla ja muilla ylellisyyksillä on ollut mielessäni samanlainen haluttava status kuin monien muidenkin mielissä, mutta yleensä olen sijoittanut rahani palveluihin, kuten matkustamiseen ja ruokaan.

Siitäkin huolimatta, ettei itselleni ole ollut tärkeää omistaa uusinta tekniikkaa ja eri asua jokaiselle päivälle, ovat kulutustottumukseni tehneet täyskäännöksen viimeisen parin vuoden aikana. Eniten on kuitenkin muuttunut ajatusmaailma – en enää osaa kuvitellakaan, etten ajattelisi tavaraa hankkiessani tarvitsenko sitä todella tai saisiko sen käytettynä.

Varsinkin se mistä hankin tarvitsemani, on muuttunut. Ennen en olisi koskenut pitkällä tikullakaan kirppiskasoihin, nyt ostan lähes kaikki omat ja lasten vaatteet käytettynä. Jos ostan jotain uutena, harkitsen sitä pitkään ja hartaasti ja olen valmis maksamaan enemmän siitä, että se on mahdollisimman ekologisesti ja eettisesti valmistettu. Yritän käyttää vaatteet loppuun ja korjata niitä, sen sijaan, että vaihtaisin ne heti uusiin. En välitä siitä ovatko vaatteet uusinta muotia, kunhan ne ovat mukavia, käytännöllisiä ja miellyttävät omaa silmää. Olen lopettanut kaupoissa kiertelyn kokonaan – en halua mennä ostoskeskukseen huvin vuoksi, koska tiedän, että olen altis houkutuksille. En seuraa muotiblogeja enkä oikeastaan lue lehtien muotijuttujakaan enää. Vihaan sosiaalisen median mainoksia, vaikka suurin osa minulle osuvista onkin jokseenkin eettistä tuotantoa painottavien merkkien. Helposti kuitenkin ajaudun niiden kautta ihmettelemään kaikkea mitä en tarvitse.

Yksi suuri syy kulutustottumusten muutokseen on se, että lapset ovat surkeaa shoppailuseuraa. Myös kirppisinto heräsi lasten myötä – mitä järkeä ostaa uutena jotain joka kestää puhtaana puoli tuntia ja menee rikki viimeistään ylihuomenna? Kirpputorit ovat täynnä lastenvaatteita ja leluja, en näe mitään syytä miksi niitä pitäisi uutena ostaa. En myöskään halua opettaa lapsiani siihen, että kaupat ovat täynnä kaikkea maan ja taivaan väliltä ja kaiken voi saada milloin vain. Kirppiksillä pyöriessäni aloin pikkuhiljaa huomata niiden potentiaalin myös omien vaatteideni suhteen. Sittemmin käytettynä ostaminen laajeni oikeastaan melkein kaikkeen kodintavaraan – yritän aina ensin etsiä käytettyä ja jos sitä ei löydy, mietin tarvitsenko asiaa todella. Myös meiltä saadut lahjat on käytettyinä hankittuja, enkä suostu tuntemaan siitä huonoa omaatuntoa.

Kosmetiikan ja kodin puhdistusaineiden valintakriteerit ovat myös muuttuneet – ennen tärkeää oli lähinnä hinta, mutta nykyään ostan lähes kaiken mahdollisen luonnonkosmetiikkana ja puhdistusaineet mahdollisimman luontoystävällisinä. Ei sillä, että olisin koskaan ollut Cifillä paikkoja hinkkaava siivousfriikki, mutta nykyään käytän mahdollisimman vähän mitään kemikaaleja, enkä oikein ymmärrä miksi jokaiselle kodin pinnalle pitäisi käyttää eri mömmöjä. Kosmetiikan suhteen sen sijaan olen entinen addikti ja suurkuluttaja, joka nykyään omistaa enää vain murto-osan edellisestä arsenaalista. Suureksi osaksi siksi, ettei kylppärissä puunatessa vietetty aika enää kuulu topkymppiini. Kiva tietysti on kääntää tämä pienten lasten äidin stereotyyppinen olemus ekologisuudeksi.

Pyrin käyttämään yhä enemmän kestotuotteita. Rätit, vaipat, talouspaperit, meikinpuhdistuslaput ja jopa kuukautissiteet ovat vaihtuneet uudelleenkäytettäviin versioihin. Mutta en ole ehdoton – jos joskus kertakäyttövaippa on kätevämpi, valitsen silloin sen. Olen kuitenkin huomannut, ettei kestotuotteiden käyttäminen suinkaan ole välttämättä hankalaa, vaan menee rutiinista siinä missä mikä muukin. Aikaa menee ehkä niiden puhdistamiseen, mutta ainakaan tuotteita ei tarvitse olla koko ajan ostamassa.

Suurin yksittäinen ekologisista syistä tekemäni muutos on ruoka. Ruokavalioni on nykyään 90 prosenttisesti vegaaninen, ja syy siihen on nimenomaan oman hiilijalanjäljen pienentäminen. Mukaan on tullut toki eettinen ja myös terveydellinen puoli, mutta ne eivät olleet muutoksen syitä alunperin. Sen lisäksi, että kauppaan jäävät nykyään eläinperäiset tuotteet, jäävät sinne myös muovipussit ja esimerkiksi valmisruoan kertakäyttöpakkaukset. Kauppakassit ja hedelmäpussit kulkevat mukanani ja jos suunnittelen ostavani lounaan salaattibuffasta, otan oman pakasterasian mukaan.

Roskiksina käytämme kaikkia mahdollisia pusseja, leipäpusseista lähtien. Yritän lajitella roskat parhaani mukaan, mutta valitettavasti meillä ei ole mahdollisuutta lajitella biojätettä ja kaiken muunkin (pahvit, muovit, metallit, lasipullot…) joudumme roudaamaan puolen kilometrin päähän, taloyhtiössämme kun on vain sekajätelaatikko. Tavaroille, joille meillä ei enää ole käyttöä, etsin uuden omistajan tai vien ne kierrätyskeskukseen.

Suurin murheenkryyni on lentäminen ja laivamatkustaminen, jotka ovat itselle ne hankalimmat muutoksen kohteet. Mutta myös matkustuskäyttäytymisessäni on tapahtunut muutos. Kanarialle lentämisen sijaan talvilomamme suuntautuu tällä kertaa autojunalla Lappiin ja yritän muutenkin välttää “huvin vuoksi” lentämistä. Lentokilometrejä kertyy siltikin, koska tällä hetkellä rahkeet eivät riitä Saksaan sukulaisten luo maateitse matkustamiseen. Toivottavasti lähitulevaisuudessa asumme jossain, josta pääsee jotakuinkin järkevästi sekä Suomeen että Saksaan ilman lentämistä.

Toinen asia, jossa olisi parantamisen varaa on asuminen. Asumme vanhahkossa isossa rivitaloasunnossa, jonka tiivistäminen olisi totisesti paikallaan. Talvella lämmitykseen menee varmasti moninkertaisesti energiaa verrattuna pienempään remontoituun tai uuteen kämppään. Toivelistallani onkin seuraavaksi löytää pienempi koti, jossa ei ole turhia neliöitä.

Tähän mennessä en ole kokenut, että tämä tapojen muuttaminen olisi tarkoittanut jostakin luopumista. Prosessi on mennyt eteenpäin hiljalleen ja tullut aika luonnostaan. Elämässä painavat erilaiset asiat kuin ennen. Uudet tavat vaativat välillä hieman enemmän suunnittelemista, mutta itse saan mielihyvää tietäessäni, että olen kuluttanut hieman järkevämmin. Ja toisaalta, kaikkeen shoppailuun kulutetun ajan (ja rahan) voi nyt käyttää johonkin muuhun.

Long time no see

Blogini punainen lanka tuntuu olevan randomisti esiintyvät useamman kuukauden kestävät tauot. Pahoittelen.

Kesä meni niin kuin kesät yleensä, huimaa vauhtia hurahtaen. Mutta en ole pahoillani – olen ilmeisesti, omista aiemmista luuloistani huolimatta, neljän vuodenajan ihminen. Nautin vaihteeksi syksyn pimeydestä, värikkäistä lehdistä ja jopa vesisateesta silloin kun se ei rajoita omia menojani.

Niilo aloitti elokuun lopussa päiväkodin, joten minulla on ollut jälleen enemmän aikaa miettiä mitä tekisin isona. Mielessäni varaudun jo seuraavaan askeleeseen, muuttoomme Tallinnasta. Vielä emme tiedä minne tarkalleen ottaen ensi kesänä muutamme, mutta Tallinna on joka tapauksessa jätettävä taakse.

Muuton lisäksi uusia tuulia tuo se, ettei minulla ole enää vauvaa eikä sellaista enää todennäköisesti tule, joten on hyvä hetki pohtia mitä tekisin kodin ulkopuolella. Aloitin (taas kerran) saksan kielen kurssin, koska on todennäköistä, että muutamme Saksaan. Lisäksi olen kuluttanut aikaani urheillen ja ylimääräisiä tavaroitamme myyden (jotta se ei jäisi kesän muuttohässäkkään). Kummasti aika kuluu, enkä ole “ehtinyt” blogin kimppuun koko syksynäkään vaikka aiheita on jonoksi asti.

Anyway, tervetuloa taas seuraamaan. Aiheina monikulttuurinen perhe, ulkosuomalaisuus, vegaaninen ruoka ja ehkäpä muutama sananen ekologisemmasta elämästä. Ja tietysti Tallinna, niin kauan kun täällä vielä asumme.

Meidän arkea 2019

Perheemme arjessa on tällä hetkellä aika kiva flow, jota talven ja kevään sairastelut ovat tosin ärsyttävästi sotkeneet. Arkemme sujuu kuitenkin suurinpiirtein näin:

Olen siis itse kotiäitinä ja yksivuotias Niilo on kanssani kotona kokopäiväisesti. Syyskuussa neljä täyttävä Leevi on käynyt osa-aikaisesti päiväkodissa jo yli kaksi vuotta. Tällä hetkellä päiväkotipäiviksi on vakiintunut ma-to. Päivät ovat välillä pitkiä, koska mieheni vie Leevin aamukasiksi ja Leevi haluaa useimmiten hänen myös hakevan – vaikka itse voisin hakea aiemmin… Ilmeisesti tyyppi siis viihtyy. Keväällä päiväkodin opettajakin kysyi, voisiko isä hakea, kun muuten tuntuu leikit aina jäävän kesken. Ideaali olisi, jos voisin itse viedä Leevin tuntia myöhemmin, mutta näen sen kaikinpuolin stressaavaksi tilanteeksi (Leevi ei nimittäin aamulla haluaisi mennä päiväkotiin, vaikka siellä sitten viihtyykin ja voin kuvitella kuinka hirveä show syntyisi, jos yrittäisin saada meidät lähtövalmiiksi yksin ja Leevin pysymään kiltisti rattaissa koko 1.5 kilometrin matkan).

Niilo herää 5.30-6.30, Leevi yleensä seitsemän ja kahdeksan välillä. Leevin ollessa päiväkodissa yritän pitää kodin kohtuullisessa järjestyksessä, käyn kaupassa, tapaamme Niilon kanssa taaperokavereita, käymme muskarissa ja leikkipuistossa ja lepäämme. Niilo nukkuu päivän aikana yhdet tai kahdet päiväunet, jotka kestävät jotain puolen tunnin ja kahden tunnin väliltä. Jos Leevi antaa luvan, haemme hänet neljän maissa.

Koska ruoanlaitto on rakas harrastukseni, laitan ruokaa lähes joka päivä. Yleensä teen jotain nopeaa, jonka saa pöytään puolessa tunnissa Wolfin tultua kotiin. Haluan keskittyä kokkaamiseen, joten en mielelläni tee mitään ennen kuin saan lapset pois jaloista pyörimästä. Joskus, jos tekee mieli jotain suuritöisempää, valmistelen ruokaa päivän aikana. Noin kerran viikossa, yleensä viikonloppuisin, tilaamme ruokaa Woltista. Lounaalla syömme Niilon kanssa eilisen jämiä, tilaamme jotain kavereiden kanssa tai käymme hakemassa naposteltavaa lähikaupasta. Keskiviikkoisin syömme lounaan muskarissa.

Syömme illallisen kuuden ja seitsemän välillä, sitten leikimme hetken, kahdeksaan mennessä ryhdymme iltapuuhiin. Niilo menee nukkumaan kahdeksan aikaan, Leevi yleensä hieman myöhemmin. Lasten nukahdettua katsomme yleensä noin tunnin telkkaria ja syömme herkkuja – tuiki tärkeää parisuhdeaikaa!

Wolfi käy kerran tai kaksi viikossa pelaamassa futista, itse kävin jossain vaiheessa suht ahkerasti salilla, mutta jostakin mielenhäiriöstä lopetin salijäsenyyden kevättalvella. Siitä lähtien, ja myös sairasteluista johtuen, urheilurutiinini on ollut hukassa. Tarkoitus oli käydä hölkällä pari kertaa viikossa ja joogata kotona toiset pari kertaa, mutta olen ollut koko keväänä ehkä noin kolme viikkoa täysin terveenä… Kelien parannuttua on kyllä tullut käveltyä välillä aika reilustikin, ehkäpä senkin voi laskea liikunnaksi, mutta omasta ajasta se ei kyllä rattaita ja lapsia roudaten mene. Ensi syksyksi otan kyllä taas salikortin, se on näköjään ainoa keino, jolla osaan oikeasti ottaa omaa aikaa säännöllisesti.

Perjantaisin puuhailemme lasten kanssa kolmisteen – käymme läpi lähileikkipuistoja tai lounaalla jossakin lapsiystävällisessä paikassa. Usein myös vaan röhnötämme kotona, hillumme yöasussa ja katsomme ihan liikaa telkkaria. Perjantaisin Wolfin työpäivä päättyy jo kello 14, jolloin teemme yleensä yhdessä jotain.

Kotiviikonloput sujahtavat kavereita tavatessa, urheillessa, lepäillessä, erilaisilla leikkipaikoilla, kahviloissa, ostoksilla ja tapahtumissa, ja kotihommia tehden. (Aikomukseni ei yleensä ole siivota viikonloppuisin, mutta innostun olemaan tehokas kun vihdoin saan tehdä asioita rauhassa, ilman keskeytyksiä.) Välillä käymme kylpylässä tai brunssilla. Noin kuuden viikon välein käymme viikonloppureissulla Suomessa.

Nyt kesälomat muuttavat rutiinia, mikä on hiljaisen kevään jälkeen tervetullutta. Niilon ja mun ainoa harrastus, muskarikin, on kesätauolla. Syksyllä puhaltavatkin sitten hieman uudenlaiset tuulet, kun Niilo aloittaa päivähoitotaipaleensa ja minä yritän keskittyä opiskelemaan.

Mikä vegaanisesti syömisessä on vaikeinta?

Pyrin syömään vegaanisesti, mutta en ole vegaani, ainakaan vielä. Mutta miksi en? Olen aina ollut tällainen keskitien kulkija, selkärangattomaksikin joku saattaisi kutsua, joka tuntee ehdottomuuden vaikeaksi ja kahlitsevaksi. Todellinen syy tässä tilanteessa on kuitenkin laiskuus – laiskuus kyseenalaistaa tarjolla olevia ruokia, laiskuus etsiä sopivia. Kyseessä on myös itsekurin puute. Motivaationi vegaaniseen syömiseen ei ole niin suuri, että pystyisin vastustamaan kiusausta esimerkiksi kaupassa, leipomossa tai jätskikiskalla. Suuri toiveeni onkin, että vegaaniset vaihtoehdot lisääntyisivät, siis myös sellaiset epäterveelliset, joita väsyneenä arjessa himoitsee eniten.

Onneksi vegaanibuumi kasvaa Tallinnassa päivä päivältä ja vaihtoehtoja alkaa jo olla, jos vain tietää mistä hakea. Olen useamman kerran poikennut reitiltä Muhu Pagarille satamaan hakeakseni heidän huikean herkullisia vegaanisia pulliaan. Harmikseni ne eivät kuitenkaan aina ole vegaanisia, enkä oikein ymmärrä miksi. Veget kun maistuvat ihan samalta kuin ne munalla, maidolla ja voilla leivotut. Ensi kerralla kyllä avaan suuni ja kysyn asiaa… Jätskin haen tilanteen salliessa La Muulta Telliskivestä ja onneksi vegaaninen Magnum on löytänyt tiensä muutamaan markettiin.

Lapsiperheen lemppari eli lähikaupan paistopiste ei edelleenkään yleensä tarjoa mitään vegaanista (valkoista sämpylää lukuunottamatta) ja tämä on ollut viime aikoina suurin kompastuskiveni. Kivalla ilmalla on helppo hilpaista lähikaupan kautta leikkipuistoon. Toki paistopisteen antimet eivät ole kovin terveellistäkään ruokaa, mutta eiköhän moni muukin vanhempi tiedä karjalanpiirakan hiljentävän ja pullan stressihermoja helpottavan voiman. Ei ole sama asia syödä mehujäätä, pähkinöitä tai kuivattuja hedelmiä.

Ravintolassa tai kyläillessä en viitsi olla vaivaksi ja otan sitä mitä tarjolla on. Olen jo nyt (vaikka mielestäni en tee asiasta numeroa) saanut kommenttia, että tämä “vegaanihössötys” ärsyttää joitakin kaveripiiriini kuuluvia. Ja kaikkien kaverina en toki halua ketään ärsyttää… Usein kuitenkin saan itse valita ravintolan ja valitsen sen niin, että sieltä löytyy hyvänkuuloinen vegaaninen vaihtoehto. Harmillisesti herkulliset vegevaihtoehdot jäävät usein pääruokaan ja jälkiruoan kohdalla vegaaneille on tarjolla sorbettia tai muuta ei-millään-lailla suklaakakkuun tai panna cottaan verrattavaa. Vaikka nämäkin olisi helppo toteuttaa vegaanisena. Kaikista eniten ärsyttää kuitenkin lastenlistan tarjonta. Vaikka täällä saakin useasta paikasta suht koht terveellisiä ruokia lapsille, sisältävät ne aina lihaa tai kalaa. Kasvisvaihtoehtona on aina kermainen juustopasta, jonka ravintoarvoissa ei ole hurraamista, mahat menevät sekaisin eikä sillä tietenkään ole vegaanisen kanssa mitään tekemistä… Vegaanisen, täysipainoisen lastenannoksen olen nähnyt vain yhden kokonaan vegaanisen ravintolan listalla. Eli tässä on totisesti parantamisen varaa. Ensi kerralla taidan haastaa ravintolan pohtimaan asiaa kysymällä puolikasta annosta aikuisten vegaanisesta ruoasta.

Vaikka kotona syönkin muuten vegaanisesti, olen pikkuhiljaa taas lipsunut ostamaan perinteistä maitosuklaata, jonka syöntiä olisi ehkä aiheellista rajoittaa nykyisestä myös muista syistä. En myöskään jaksa aiheuttaa konflikteja tai pahaa mieltä muille perheenjäsenille vaan annan heidän rauhassa syödä epävegejä vaihtoehtojaan (lähinnä jogurtteja) heidän niin halutessaan. Ilokseni miehenikin kuitenkin valitsee nykyään usein vegaanisen vaihtoehdon, jos sellainen on tarjolla.

Uskon, että luonteeni lisäksi täysvegaaniuden vaikeutena on se syy, minkä vuoksi koen vegaanisen ruoan paremmaksi vaihtoehdoksi. Tottakai on mukavaa, jos minkään eläimen ei tarvitse kärsiä ruokani vuoksi, mutta tällä hetkellä syyni on ennen kaikkea ekologinen. Lukemieni tutkimusten perusteella uskon, että vegaaninen ruoka on ekologisempaa ja että se on meidän tulevaisuus. Mutta tästä näkökulmasta en koe, että ehdottomuus olisi ehdottoman tärkeää. Tärkeää on mennä koko ajan enemmän siihen suuntaan, joka pitää maapallomme elinkelpoisena. Jos ruokavalioni koostuu, sanotaan vaikka, 80% vegaanisesta ruoasta, on se jo aika hyvin. Omasta mielestäni siis. Ymmärrän toki, että eläinten hyväksikäytön kannalta yksikin grillattu kala, munakas, villapaita tai nahkatossu on ongelmallinen.

Olen tässä puolentoista vuoden ailahtelevan vegeilyn aikana ilokseni huomannut, että tosiaan, mistään ei varsinaisesti tarvitse vegaanisuuden vuoksi luopua. Tähän mennessä olen onnistunut luomaan tai löytämään oikein hyvän vegaanisen vaihtoehdon jokaisesta himoitsemastani ruoasta (paitsi Fazerin sinisestä) ja löytänyt paljon kaikkea uutta ihanaa. Sen takia haluankin jakaa tätä intoa ja ymmärrystäni siitä, ettei vegaanisen ruoan valmistaminen (ainakaan Suomesta saatavilla raaka-aineilla) ole hankalampaa kuin sekaaniruoankaan eikä sen tarvitse edes maistua kovin erilaiselta, jos ei halua. Matkaa niihin kaupan valmiisiin, superhelppoihin ja erityisesti edullisiin vegevaihtoehtoihin kuitenkin vielä on. Innoissani seuraan tätä trendiä, joka toivottavasti pian tuo esimerkiksi sen vegaanisen karjalanpiirakan tai vihiksen kaupan paistopisteeseen tai vegaanisen Fazerin sinisen. Ehkä olen naiivi, mutta uskon, että silloin maailma olisi parempi paikka ja kaikki meikäläiset voisivat helpommin tehdä sen valinnan, joka tuntuu olevan elinympäristömme kannalta välttämätön.

PS. Tuon kaupan hyllyltä löytämäni vegan wrapin söin tätä tekstiä kirjoittaessani ja se oli juuri sellainen eines, jota kaipasin löytäväni useammin – maukas, jokseenkin epäterveellinen eikä liian kallis. Maailma paranee siis wrappi kerrallaan ❤️

Miksi sinä himmailet vegaanisuuden kanssa?

Olenko mä nyt sellainen, aikuinen?

Havahdun säännöllisesti kummalliseen ajatukseen päässäni. Se on vain häivähdys, sekunnin sadasosa, niin nopea, että se saattaa kadota ennen kuin saan siitä kiinni. Mutta juuri tänään sain.

Usein tehdessäni jotakin arkista asiaa – kerätessäni likaisia vaatteita lattioilta tai ostaessani ruokaa perheelle, pälkähtää päähäni aivan yhtäkkiä “onpa aikuismaista”. Samalla sekunnilla tajuan ajatuksen naurettavuuden, minähän olen hyvinkin paljon aikuinen, olen kai ollut jo monta vuotta. Kolmekymppinen, kahden lapsen äiti, vaimo, asunut pois vanhempien nurkista kohta yhtä kauan kuin heidän kanssaan.

Kuitenkin kun jään tuota takaraivossa muistuttelevaa ajatusta miettimään, en jotenkin tunne itseäni aikuiseksi ollenkaan. Ihmiset ympärilläni, kaverini, ystäväni, he ovat kyllä aikuisia asuntolainoineen, perheineen, työpaikkoineen ja ruuhkavuosineen, mutta itse olen kuin joku näyttelijä, joka yrittää pitää roolista kiinni, mutta aina välillä muistaa sen vain olevan rooli. Kaikista kummallisinta on, ettei edes äidiksi tuleminen ole tätä muuttanut. Kun oikein antaudun pohtimaan, tuntuu kuin irtoaisin elämästäni kokonaan, se ei olekaan yhtäkkiä ollenkaan minun, eivät lapset, ei mies, ei koti. Olenkin ihan joku muu. Kaikki tuntuu vieraalta.

Sitten joku huutaa “äiti!”, sellaisella äänenpainolla, jonka vain kolmevuotiaan äiti tietää ja palaan yhtäkkiä olemaan minä – kolmekymppinen, äiti, vaimo, aikuinen. Omaan tuttuun, rakkaaseen elämääni.

Käykö kellekään muulle näin?

Paluu lukutoukaksi?

Olen aikoinani lukenut ahkerastikin kirjoja, lapsena olin varsinainen Matildaa ihaileva lukutoukka. Kuitenkin, vaikka asia on kuinka ollut mielessä, olen viime aikoina lukenut säälittävän vähän kirjoja. Silloin tällöin joku pokkari on eksynyt yöpöydälle tai matkalaukun uumeniin, mutta harvemmin olen niitä avannut, saati lukenut muutamaa sivua pidemmälle. Kyse ei varsinaisesti ole ajan puutteesta, hyvin voisin irrottaa vähintään puoli tuntia päivässä sosiaaliselta medialta ja TV:n tuijottamiselta lukemiseen. Mutta silloinkin kun sen onnistun tekemään, eksyy eteeni todennäköisemmin digitaalinen naistenlehti kuin kirja.

Nyt päätin kuitenkin, BookBeat-sovelluksen ilmaisen kokeilukuukauden innoittamana, haastaa itseni lukemaan enemmän. Olen ennenkin lukenut e-kirjoja, ulkosuomalaisena kun suomalaisten kirjojen käsiin saaminen on hieman haastavampaa, joten konseptina homma on tuttu. Ja olen jopa päässyt yli ajatuksesta, että kirjan tulisi olla siinä perinteisessä paperimuodossa. Olen ostanut e-kirjoja Elisa Kirjalta ja Adlibrikselta, mutta ongelmaksi on muodostunut se, etteivät kirjat aina olekaan olleet tarpeeksi kiinnostavia. Tulee aika nopeasti ikävä suomalaista kirjastolaitosta, kun ostelet kympin kirjoja, jotka jäävät viimeistään puolivälin jälkeen pölyttymään digisfääreihin.

BookBeatissa idea on hieman eri, jonka vuoksi siitä kiinnostuinkin – kuukausimaksun hinnalla on mahdollista lukea palvelussa olevia kirjoja täysin vapaasti, eli jos kirja ei miellytäkään seuraavaan siirtyminen käy helposti. Kuukausimaksu (n. 17€) on kuitenkin sen verran paljon, että kaksi kirjaa kuukaudessa on mielestäni minimi, jotta viitsisin palvelusta näin paljon maksaa. Tähän mennessä olen saanut luettua 1,5 kirjaa ensimmäisen kahden viikon aikana, mutta voin kuvitella tahdin laantuvan alkuinnostuksen jälkeen. Kokeilin myös sovelluksen tarjoamaa äänikirjamahdollisuutta, mutta ajatukseni lähtivät liitämään aivan toisaalle, eli ehkä äänikirja ei ole minun juttuni kuitenkaan.

Ensimmäinen lukemani kirja oli Karita Sainion Hyvin eletty – ekologisemman elämän tavoittelun huumassa olen innostunut ottamaan asioista hieman enemmän selvää ja tämä kirja oli mielestäni oikein mielenkiintoinen ja helppolukuinen. Kirjassa perehdytään, toki suht pintapuolisesti, mm. kauneudenhoidon, vaatteiden ja ruoan ympäristövaikutuksiin ja siihen miten jokainen voi tehdä parempia valintoja näiden asioiden puitteissa. Kirja ei ole liian vakavasti kirjoitettu, joten sen lukeminen oli helppoa ja kirjassa ehdotetaan myös lisälukemista heille, ketkä haluavat faktoihin syvällisemmin perehtyä. Kirja ei myöskään ole mielestäni syyllistävä, vaan antaa positiivisella asenteella ajattelemisen aihetta. Suositus siis tälle kirjalle niille ketkä ovat aiheesta kiinnostuneita, mutta ovat ehkä perehtymisessään vielä alkutaipaleella.

Nyt olen päässyt puoleen väliin Eve Hietamiehen Tarhapäivää, joka on jatkoa viihdyttävälle Yösyötölle. Tarhapäivä jatkaa taaperoarkea elävän viihdyttämistä ja on sopivan letkeää lukemista väsyneillekin aivosoluille.

Puhelimeen saatava sovellus (vaikka mieluummin luenkin tabletilta) on osoittautunut pelastavaksi enkeliksi niinä iltoina, jolloin Leevin nukuttaminen tuntuu maratonilta. Puhelimesta kun voi huomaamattomasti lukea pimeässä peiton alla nukkuvaa leikkien. Hyvän kirjan parissa sängyssä jumittaminen ei ole ollenkaan turhauttavaa!

Mitäs seuraavaksi lukulistalle?

I’ve decided to challenge myself reading more books, as the recent years I’ve been pretty lazy. It’s not really about lack of time, I could easily take 30 to 60 minutes per day from social media or watching TV. Few weeks ago I heard about an app called BookBeat that allows you to read as many (Finnish) books as you want with a fixed monthly fee. They offer first month for free and of course I had to take the chance. So far I’ve read 1,5 books in two weeks, so it seems promising.

As I’m anyway always attached to my phone, an app is actually pretty handy – book is always where I am. On top of that e-books are excellent opportunity when living abroad, as getting books in your own language might be difficult. And what is a better way to maintain your mother tongue skills than reading. On top of all this I’ve found out that book (or magazine) app saves me from having a meltdown on those evenings when making my toddler sleep is a marathon – reading an actual book secretly in the dark under a blanket is much trickier than reading from phone (otherwise I prefer tablet though).

I’ve used other apps for e-books before, but the problem with those has been that a book I’ve purchased does not always prove to be interesting enough. Then I struggle weeks to finish them, because I’ve paid for them. There’s no such issue with BookBeat, you can easily ditch the boring one and grab something new. The monthly fee, 17€, is pretty high though, so I think I must read at least two books per month for it to make sense.

Is there similar app in your language?

Lastenvaunuhulluudesta

Odottaessani Leeviä minulla oli kuukausikaupalla aikaa tutkia lastenrattaiden ihmeellisyyksiä netissä, mutta paikan päälle en päässyt testaamaan, Ugandassa kun olimme. Kun vihdoin saavuimme Saksaan ja pääsin paikalliseen lastenratastaivaaseen, ei sieltä löytynytkään niitä kiesejä, jotka olin suomalaisten käyttökokemusten perusteella päättänyt hankkia. Olin yhtäkkiä ihan pihalla, mutta yksi kriteeri pysyi kirkkaana – rattaisiin ei tuhlattaisi omaisuutta. Myyjän esitellessä tonnin Saksassa valmistettuja rattaita, silmäni kiersivät edullisimmissa vaihtoehdoissa. Lopulta mukaan tarttuivat Mountain Buggyn Cosmopolitanien edellisvuoden malli, joka oli hyvässä alessa. Näiden rattaiden istuimesta sai sekä vauvakopan että istuimen 6kk-4 vuotta vanhalle lapselle, ja päätin että nämä ovat ne ainoat ja oikeat.

Samaan aikaan ihmettelin Facebookin Lastenvaunuhullut-ryhmän meininkiä. Näillä kymmenillä naisilla (en ole nähnyt ryhmässä yhtään miestä) tuntui olevan joku ruuvi löysällä, niin ahkerasti he vaihtoivat, puunasivat ja vertailivat erilaisia satoja euroja maksavia rattaita. Nehän ovat vain rattaat, ajattelin. Saksan leppeässä lokakuussa ja Suomen lumettomassa marraskuussa meidän Mountain Buggymme hoitivat homman hienosti eikä valittamista ollut. Ugandassa rattaat koristivat olohuonettamme, kun ei niillä päiväunia kummempaa käyttöä siellä ollut. Sitten aloimme pohtia, että ne ovat kyllä melko isot ja painavat matkusteluun. Bongasin netistä Recaron Easylifet, ne menisivät todella pieneen kasaan ja värivalikoimassa olisi Wolfin rakastama kelta-musta. Ei siis tarvinnut kahdesti käskeä, kun rattaat jo odottelivat meitä Neuburgissa. Ja olivathan ne ihanan kätevät, taittuivat kasaan sekunnissa ja olivat kevyet kantaa.

Elokuussa muutimme tänne Tallinnaan ja vihdoin isoillekin rattaille tuli käyttöä. Suht tyytyväisenä työntelin Leeviä niissä pitkin uuden kotikaupunkimme katuja, mutta aika ikävästi ne rämisivät vanhankaupungin mukulakivillä. Matkarattaatkin jumittuivat raatihuoneentorin jokaiseen kivenkoloon. Sitten tuli marraskuu ja ensilumi (ja se viime talven ainoa sellainen). Olin lähdössä kauppaan, kun rattaiden etupyörät juuttuivat ensimmäiseen kinokseen. Kiroten palasin rattaita perässä raahaten kotiin ja soitin Wolfille, että en pärjää näiden kanssa tätä Pohjolan talvea, tarvitsen jotkut (lastenrataspiireissä hyökkäysrattaiksi kutsutut) monsterirattaat. Niinpä suuntasimme illalla kauppaan, josta mukaan lähti kiinteillä ilmakumisilla pyörillä varustetut Emmaljungat. Yhtäkkiä meillä olikin kolmet rattaat – mitähän vattua?!

Vaikka lunta ei sitten viime talvena paljoa enempää saatukaan, työntelin Emmaljungia hetken tyytyväisenä, koska ne kiitivät paljon pehmeämmin vanhan kaupungin vaativassa maastossa. Samaan aikaan pistin ensimmäiset rattaamme myyntiin, koska tilaa tai tarvetta kolmille rattaille ei todellakaan ollut. Kesää kohden huomasin kuitenkin Emmaljungien muutaman miinuksen kasvavan plussia suuremmiksi – kiinteät etupyörät olivat ärsyttävän raskaat kaupassa, kori oli liian pieni ja kasauskoko aivan massiivinen. Tarvitsimme helpommin kuljetettavat rattaat, koska niitä taiteiltiin takakonttiin ja kannettiin päiväkodin rappusia ylösalas harva se päivä. No, olihan meillä ne matkarattaat. Mutta niiden pyörät olivat niin onnettomat, että kiroilin kuuluvasti mukulakivillä riuhtoessani ja mulkoilin ikävästi ihmetteleviä turisteja. Ei, ei, ei. Taasko uudet rattaat? Tämähän menee jo ihan hullun hommaksi.

Hetken taas googlailtuani tulin siihen lopputulokseen, että molemmat olemassa olevat rattaat myytäisiin ja niiden tilalle hankittaisiin jotakin mikä menee kompaktiin tilaan mutta jossa on kunnon pyörät. Tällä yhtälöllä löysin Bumbleride Indiet, jotka (pahaksi) onnekseni olivat Suomessa melko hyvässä tarjouksessa. Niin hyvässä, ettei käytettyjä kannattanut ostaa. Niinpä, vanhat kiesit myytyäni, kävin noutamassa Indiet. Näihin olen Leevin kanssa vielä puolen vuoden jälkeen melko tyytyväinen, mutta olen jo luopunut ajatuksesta, että jossakin olisi olemassa yhdet koko ratasiän kestävät täydelliset rattaat. Indieissä on mielettömän hyvät pyörät, iso kori ja mahtava kuomu, mutta kasauskoko on edelleen melko iso, enkä näitä sen vuoksi mielelläni reissuun ottaisi. Onneksi Leevin kanssa reissatessa ei enää tarvitse rattaita. Uutta vauvaa ajatellen nykyisiin rattaisiin saisi kopan, mutta kopasta istuimeen siirryttäessä lapsi voi istua vain menosuuntaan, enkä pidä siitä ajatuksesta täällä tuulisessa Tallinnassa. Joten, voinette jo arvata…. Meillä on taas uudet rattaat, jo aiemmin miettimäni Cybex Baliokset, jotka odottavat testiajoa eteisen nurkassa (en raaskisi antaa Leevin kurata niitä) ja jotka ovat ominaisuuksiltaan, ironista kyllä, melko samanlaiset kuin ihan ensimmäiset rattaamme. Ja voin jo ennustaa, että ne pienen pienet matkarattaat löytävät nurkkiimme viimeistään ensi syksynä.

Että niin, tässä sitä ollaan, ihan lastenvaunuhulluna.

IMG_9537
Photo by Jea’s Photo World

There’s a Finnish group in Facebook that gathers together all the people who are crazy about buggies, strollers and prams. When Leevi was born I used to wonder who are these people who put hundreds, if not thousands of euros, in kids’ buggies, and change them after every month. We, for sure, would only get one buggy and that’s it.

When we arrived to Germany two months before Leevi’s due date, we visited a baby equipment heaven that had hundreds of buggies. And we were supposed to choose one of them. The sales person recommended prams that cost thousand euros and were, naturally, made in Germany, but I wasn’t interested on investing so much in such a thing. So we found, in good offer, Mountain Buggy’s Cosmopolitan, that was supposed to last from birth until 4 years. When Leevi was born we were very happy with our choice – the buggy moved smoothly in autumny Germany, in the shops, and in Finland’s snowless November. After we moved back to Uganda, the buggy was mainly a decoration in the middle of the living room or a movable cot on the terrace. No special functions needed. When Leevi got a bit bigger and out of the baby pram, we started thinking whether something smaller would be better for travelling. After some googling I found Recaro Easylife, in Wolfi’s favorite color, and so we ordered that to wait us on our next trip to Germany. The buggy was so easy to fold and so light to carry. But when visiting Tallin for the first time with a child, I already noticed that the wheels were absolutely terrible for the old town cobblestones.

In August then, we moved to Tallinn and I was pretty happily strolling around the town with our Mountain Buggy – until the first (and the last) snow came in November and the buggy wouldn’t move 2 meters from our door. I cursed and dragged it back home, calling Wolfi that we need something that is meant for this shitty weather. So, in the evening we found ourselves with a brand-new Emmaljunga, with sturdy air-filled wheels that would go thru anything. So now we had three buggies, what the hell happened??

I decided to sell our fist one, we wouldn’t need that one anymore. But by summer I was fed up with the Emmaljunga too – it was too big and heavy to transport between home and kindergarten and the solid wheels and small basket were annoying in the shop. I needed something that would combine the good abilities of the travel buggy and this huge one. I decided to sell both of them and once more go googling for the one last buggy. I found Bumbleride Indie – with big, air-filled, turning wheels, big basket, very good canopy… That should move anywhere, on the cobblestones and in snow, but still be pretty neat package when folded. And moments later it was here, our new, our last buggy. I have been happy with the Bumbleride, it really goes thru anything, but is still sporty and easy to maneuver. It goes into somewhat manageable package, though it certainly is not a travel buggy. But…. for the new baby, the seat is only face-forward and I don’t like that idea, especially here in windy, cold Tallinn. So guess what, we have once more, a new buggy, now Cybex Balios. Which ironically is pretty much the same as the very first one we had. And my bet is that by next autumn we will have one of those tiny travel buggies in our storage once more.

So here I am, crazy buggy lady….

Masupäivitys

Muutama kuukausi sitten paljastin suuren uutisen, sen että odotamme Leeville pikkuveljeä. Ajattelin, etä nyt voisi olla aika kerrata kuulumisia, perjantaina alkaa nimittäin jo 30. raskausviikko, eikä aikaa pikkuisen tuloon ole enää kovin montaa viikkoa.

Raskaus on mennyt erinomaisesti, aikalailla samaan malliin kuin Leevin kanssa. Mitään ihmeellistä kremppaa ei ole ollut ja kaikki testit ja ultraäänet ovat näyttäneet toivottuja tuloksia. Toki olen huomannut väsymyksen painavan eri lailla ja liitokset nitisevät, jos kävelen liian lujaa. Olen kuitenkin voinut jatkaa saliharjoittelua, joogaa, kotitöitä ja Leevin kanniskelua tavalliseen tapaan (toki muokkaamalla salitreenistä raskausystävällisen). Sen sijaan koko syksyn jatkuneet sairastelut ovat rajoittaneet liikuntaharrastuksia. Olemme siis täällä vuorotellen kaikki kolme jonkun viruksen kourissa, ja olen kyllä niin totaalisen kypsä tähän pöpökauteen. Nukkuessa olen alkanut heräilemään paljon – asentoa pitää vaihtaa usein ja vessassakin ravata monta kertaa. Mutta toistaiseksi se ei ole häirinnyt paljoa sen enempää kuin taloudessamme normaaliarjeksi muodostunut heräily ja univelka yleensäkään. Kuten ensimmäisessäkään raskaudessa, ei minulla ole tässäkään ollut mitään erityisiä raskaushimoja, aamupahoinvointia, mielialanmuutoksia (jossain vaiheessa mieli oli kyllä hieman maassa, mutta en tiedä johtuiko raskaudesta) tai muitakaan stereotyyppisiä oireita.

Olin alunperin sitä mieltä, ettemme tällä kertaa hamstraa ylenmäärin vauvakamaa nurkkiin pyörimään, vaan hankimme sitä mukaa kun tarve ilmenee. Melko hyvin olemmekin vielä pysyneet aisoissa ja itse asiassa muutama isompi juttu on hankkimatta, kuten rattaat ja turvakaukalo, mutta valitettavasti pääni meni hieman sekaisin vaatealesta, ja olenkin ostanut ehkä jo hieman liikaa kuteita molemmille pojille. Ups.

Olen todella kiitollinen siitä, että kroppani kantaa vauvan näin helposti. Toivottavasti tällä kertaa vauva myös saadaan ulos jokseenkin luonnollisella tavalla – toisin kuin ensimmäisellä kerralla. Helpon raskauden ja taaperoarjen vuoksi olen aika iloisesti “unohtanut” ajan kulun, enkä ole ottanut kovinkaan montaa masukuvaa. Joinakin päivinä havahdun miettimään onko vauva liikkunut tänään, tai eilen, jotenkin tämä arki taaperon kanssa on kummallisesti hektistä, eikä mukana kätevästi kulkevaa pienokaista ehdi miettiä. Onneksi vauva on menevää sorttia, eikä yleensä tarvitse minuuttia kauemmin pohtia kun sieltä jo tulee potku virtsarakkoon. Mutta nyt lupaan antaa hänelle enemmän ajatuksia ja ehkäpä ottaa niitä masukuviakin, kunhan Leevi saadaan terveeksi korvatulehduksen ja RS-viruksen kourista. En ole myöskään vaivannut päätäni kovin paljoa sillä missä raskauttani seurataan tai mitä toivon synnytykseltä. Luulen, että se on tosin jonkinlainen suojautumisreaktio; en halua ajatella synnytystä ennen kuin on pakko. Olen toki käynyt säännöllisesti kätilön luona pissatesteissä ja tarvittavissa verikokeissa ja ultraäänitutkimuksissa. Viime viikolla sain aikaiseksi käydä kurkkaamassa sairaalaa, jossa minun olisi tarkoitus synnyttää. Tapasin myös kätilön, joka toivottavasti pääsee synnytykseen mukaan – täällä Virossa voi buukata lisäpalveluna “oman” kätilön. Hän vaikutti mukavalta, ja englanti sujui niin että uskoisin meidän ymmärtävän toisiamme ainakin sillä saralla.

Joskus viikolla 36 tai 37 pääsen kuulemma lääkärin pakeille ultraääneen ja synnytystapa-arvioon edellisen kiireellisen sektion vuoksi. Alunperin en ollut varma haluanko ollenkaan yrittää alatiesynnytystä, se kun ei viimeksi päättynyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta raskauden edetessä olen päättänyt luottaa omaan kroppaani vielä kerran. Saa nähdä muuttuuko mieli vielä H-hetken lähestyessä. Joka tapauksessa elektiivinen sektio ei ole täällä ilmeisestikään mahdollinen, joten voi olla että suunnitellusta sektiosta joutuisi hieman vääntämään.

Tälläiset pikaiset kuulumiset siis tällä kertaa.

I revealed our big news few months back, and I thought it might be appropriate to give a quick update about the baby business.

So far this pregnancy has been very similar to the first one – easy. Not much weird aches or other symptoms, and all the tests have shown good results. Of course I’ve felt the tiredness on a whole new level, as our nights are still pretty broken and I can’t sleep as much as I would need. But physically I am able to do most things as normally – go to gym, do housework, yoga and carry Leevi. I have noticed two things though, when I walk fast I get a quick reminder to slow down, and at night I need to change position way too often. But hopefully these won’t start bothering more.

I have quite happily “forgotten” that I’m pregnant  – life with a two year old is surprisingly hectic, so there’s been days when I don’t remember whether I’ve felt any kicks or which week I’m on. Now the belly starts to get so big and the kicks at night so hard that it is getting harder to ignore. 😅 I’ve even felt a bit bad that I don’t have so much time to dwell in this pregnancy than in the first one, so I promised to the baby to think about him a bit more often from now on. And to take some belly pictures too.

I’ve tried not to think about the labor and succeeded in it pretty well. Last one didn’t go anywhere near like I planned (except for the most important – healthy baby), so I’m trying hard not to plan this one at all, haha. Ok, I have decided where I’m going to give birth and I’ve met a midwife who can assist me in the labor. You can book a certain midwife in advance for your labor here in Estonia, and I happily pay (read: let insurance pay) for this, as it eases my mind about the language barrier. The midwife was nice and English good enough, so I’m satisfied. What comes to the labor, I have actually thought about it that much that instead of opting for planned c-section (which in my case might be possible as the first one ended up in the surgery) I’m gonna give my body abother chance to show how it works naturally. But this time I have no expectations, no wishes, except for a healthy baby and quick recovery. 

 

Vegaanihaasteen ensimmäinen viikko

Kokonainen viikko takana melkein 100% vegaaniruokavaliolla. Melkein, koska muutama maitoa sisältänyt tuote piti käyttää pois jääkaapista, ruokaa en heitä pois vain haasteen takia. Mutta jopa ravintolaruokaa syödessä olen ollut hyvin motivoitunut pitämään homman hallussa. Hyvä minä!

Oikeastaan vähän naurattaa kuinka tosissani ja innoissani olen tämän haasteen kanssa. Ja olen jo nyt varma, että tästä jää jotakin pysyvää. Viikon aikana en ole kaivannut oikeastaan mitään eläinperäistä, vaikka varmasti sekin päivä vielä koittaa. Todennäköisesti juustot ja jotkut helpot herkut, kuten leipomon korvapuustit alkavat jossain vaiheessa kutkutella. 

Olo on ollut kevyt ja hyvä, ei kovinkaan paljoa ennen joulun mässäilyjä erilainen. Johtunee siitä, että olen jättänyt lihan pois ruokavaliosta jo aiemmin ja korvannut osan maitotuotteista kasvipohjaisilla, joten muutos kropalle ei ollut kovin shokeeraava. Tällä meinigillä on hyvä jatkaa uuteen viikkoon! 😊

Ps. Tervetuloa seuraamaan mun syömisiä Instaan


I’ve stayed very motivated about the vegan challenge all week, it’s a actually even a bit funny how excited I have been. I was a quite disappointed that I had to “cheat” a few times in order not to throw old food away. But I haven’t really missed anything yet, not cheese or even the weekend breakfast eggs. I’m pretty sure though that in some point the easily available ready treats might start tempting, like cinnamon rolls or croissants in a cafe. But I guess then I’ll just have to see that little extra effort and prepare them myself. Anyhow, so far so good, and with this motivation it’s good to start a new week.

Ps. Welcome to follow my eatings in Instagram