SUOMI 100-blogihaaste

Suomen suuri symttäripäivä meni minulta talvilomaillessa harmillisesti aika ohi, vaikka olisin nyt Virossa saanut juhlia sitä todella hienoin menoin. Toivottavasti he jaksavat vielä tulevinakin vuosina järjestää yhtä hienoja kunnianosoituksia naapuriaan kohtaan – ja toivottavasti me suomalaiset kunnioitamme hyvin näkyvästi virolaisten 100-vuotispäivää muutaman viikon kuluttua. 

Katsoin sentään koosteen Linnan juhlista ja Helsingin ilotulitukset Yle Areenasta, ihanaa että se toimi noin helposti. Edellisinä vuosina olen kikkaillut jotain kummallista saadakseni juhlat näkyviin, en tiedä onko Yle muuttanut jotain vai enkö vain ole tajunnut Areenan hienoutta.

Päätin vielä näin jälkijälkikäteen muistaa Suomea tällä ulkosuomalaisten blogeissa kiertävällä Suomi100-haasteella, te tiedätte kuinka rakastan näitä 😃

Missä asut ja kuinka kauan olet asunut ulkomailla?

Asun Tallinnassa, Virossa, jossa olen asunut noin puolitoista vuotta. Yhteensä olen asunut ulkomailla 5,5 vuotta.

Kuinka usein käyt Suomessa? Milloin viimeksi ja onko seuraava kerta jo tiedossa?

Nyt Tallinnasta käsin käyn Suomessa melkein kerran kuukaudessa, ja Ugandassa ja Puolassa asumisen jälkeen osaan todella arvostaa kuinka helppoa, nopeaa ja edullista kotona käyminen on. Viimeksi olimme Espoossa isänpäivänä, ja seuraavan kerran menemme ensi viikonloppuna.

Mitä kaipaat Suomesta?

Kaipaan enemmän aikaa perheen ja kavereiden kanssa. Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi stressata ymmärtävätkö muut minua (esim. lääkärissä) tai käyttäydynkö kulttuurillisesti oikein. Kaipaan turvallisuudentunnetta, joka minulla oli Suomessa asuessa. Kaipaan supermarkettien absurdeja valikoimia. Kaipaan juhlapyhien perinteitä.

Lempimaisemasi Suomessa?

Helsingin keskusta-alueen merenrannat, ja sellainen täydellinen saaristolais- tai järvimökkimaisema, joka ei oikeestaan koskaan ole ollut minulle tuttu, mutta joksi suomalaisen maiseman miellän.

Miten meinaat juhlia itsenäisyyspäivänä?

Kuten aiemmin mainittu, jäi juhlinta kilistelyyn hotelli buffassa ja mahdollisimman Suomi-henkiseen asuun pukeutumiseen (sinivalkoinen mekko lomagarderobista). Ehkäpä ensi vuonna juhlimme Suomessa.

Mitä suomalaista muotoilua teiltä löytyy, ja onko joku esine tai astia, minkä haluaisit kotiisi tuoda Suomesta?

Olen siinä uskossa, että ulkosuomalaiset arvostavat suomalaista muotoilua keskimääräistä enemmän ja minullekin Suomi-tavaroiden arvo on noussut viime vuosina. Meiltä löytyy Muumi-mukeja, Iittalaa ja Marimekkoakin. En tiedä lasketaanko vaatteet muotoiluksi, olen ostanut suomalaisen Noshin vaatteita Leeville ja itselleni. Iittalan tuotteita voisin ostaa loputtomasti, jos se ei olisi rahasta kiinni, ja panostaisin mielelläni enemmän myös suomalaiseen vaatesuunnitteluun.

Mikä on rakkain tavara, minkä olet tuonut Suomesta?

Vuosien varrella olen haalinut ulkomaille oikeastaan kaiken omaisuuteni, jota ei kyllä lähtiessäni hirveästi ollut. Tunnearvollisesti tärkein on lapsuuden nalle, joka koristaa nyt Leevin huonetta. Ilahduin myös kovasti kun vanhempani saivat viime syksynä tuotua Ikeasta ensimmäiseen omaan kämppääni ostamani keittiösaarekkeen, joka oli heillä säilössä. Se on jokapäiväisessä käytössä aamiaispöytänä. On myös joitakin keittiövälineitä, joita olen kantanut mukanani kaikkialle; kunnollinen kuorimaveitsi ja pienen pieni purkinavaaja. Loppujen lopuksi minulla on kuitenkin hyvin vähän “korvaamattomia” tavaroita, siitä on aikuisiän jatkuva muuttaminen pitänyt huolen.

Mitä suomalaista ruokaa rakastat?

Pidän monista suomalaisista ruoista, kuten makaroni- ja maksalaatikosta, poronkäristyksestä, kanaviillokista ja karjalanpaistista, mutta lihansyönnin vähentämisen jälkeen en ole niitä oikeastaan kaivannut. Rakastan suomalaisia joulu- ja pääsiäisherkkuja, ja tietysti Fazerin sinistä, Missä Xiä ja kunnon salmiakkia.

Entä mitä suomalaista ruokaa inhoat?

Ei tule nyt mitään sellaista mieleen, jota olisin maistanut ja jota suoraan sanottuna vihaisin. Ennen tykkäsin mustasta makkarasta, mutta epäilen, että koskisin siihen enää. Minusta on tullut ennakkoluuloisempi (liha)ruoan suhteen viime aikoina.

Minkälaista elämää viettäisit / viettäisitte, jos asuisitte edelleen Suomessa? Tai miten se ehkä poikkeaisi nykytilanteesta?

En ole koskaan asunut perheeni kanssa Suomessa, muutin Suomesta kun aloin seurustella mieheni kanssa. On myös melko epätodennäköistä, että asuisimme Suomessa lähivuosina. Joten on hyvin vaikea kuvitella sitä tilannetta. Jos en olisi koskaan lähtenyt Suomesta, tuskin olisimme tässä tällaisena perheenä ja se on minulle täysin sietämätön ajatus. Eli muutto oli elämäni paras päätös. Jos mieheni työ veisi meidät Suomeen, menisin hyvin todennäköisesti töihin tai opiskelisin uuden ammatin. Mutta se on suunnitelmani muutenkin, heti kun tämä toinen bebe on tarpeeksi vanha. Suomessa asuessa olisin varmasti enemmän vastuussa arkisista asioista, kuten vakuutuksista, laskujen maksamisesta ja muista järjestelyistä, ja ehkä olisin aktiivisempi lasten harrastustoiminnassa kun ei olisi pelkoa kielimuurista.

Mitä pyydät aina tuomaan tuliaiseksi Suomesta?

Nykyään en usein mitään, koska Tallinnasta saa melkein kaikkea ja jos ei saa niin haen itse. Aiemmin olen pyytänyt suomalaisia lehtiä ja kirjoja, salmiakkia, suklaata, ruisleipää… Niitä kliseisiä perusjuttuja.

Mitä arvostat nykyään eniten Suomessa, mitä et ehkä osannut arvostaa ennen?

Aiemmin mainittuja asioita: turvallisuudentunnetta ja sitä, että voin kommunikoida omalla äidinkielelläni. Supermarketin valikoimaa. Luontoa, puhtautta, ötökättömyyttä. Vuodenaikoja (vaikka olen edelleen sitä mieltä, että talvi on liian pitkä). Talojen lämmitystä. Sitä, ettei tarvitse huolehtia homehtuvatko vaatteet kaappeihin. Sitä, että asiat usein hoituvat niin kuin luvattu ja ajallaan. Läpinäkyvyyttä, luotettavuutta ja reiluutta maan hallinnossa, poliisissa ym. Tasa-arvoa, ennakkoluulottomuutta. Suomalaista koulujärjestelmää, jossa lapset ovat samanarvoisia ja heillä on samat mahdollisuudet. Sitä, että lapset saavat olla lapsia. Henkilökohtaista tilaa, ihmisten vähyyttä. Olen oppinut arvostamaan myös kaurapuuroa, ruisleipää ja Fazerin sinistä, joista en ennen välittänyt.

Mikä Suomessa ärsyttää eniten?

Kateellisuus, pessimistisyys, kyynisyys. Epäkohteliaat ihmiset. Epäystävällisyys. Se, etteivät lapset saisi näkyä eikä kuulua. Minä-keskeisyys. Pitkä, pimeä, kylmä talvi.

Mikä taas Suomessa on ihanampaa kuin missään muualla?

Yöttömät kesäyöt. Alkukesän vehreys loputtoman talven jälkeen. 

Suomalaisinta minussa on…

Henkilökohtaisen tilan tarve. Rehellisyys. Jähmeys. Introverttius. Pessimistisyys (tai realistisuus). Se, että näen ihmiset samanarvoisina ammatista tai tuloluokasta huolimatta enkä ymmärrä hierarkiaa. Minun on vaikea ottaa vastaan kohteliaisuuksia tai ystävällisiä huomionosoituksia.

Olen hävennyt suomalaisia / Suomea…

Kun he törttöilevät kännissä Tallinnan laivalla ja Tallinnassa.

Mitä nykyisen kotimaasi asukkaat tietävät Suomesta?

Varmasti keskimääräistä enemmän, olemmehan naapureita. Kaikilla on Suomessa asuva kaveri tai perheenjäsen. Kuitenkin olen hieman yllättynyt siitä, ettei oman ikäsilläni virolaisilla tunnu olevan vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, kun puhutaan suomalaisista. Tai ehkä he ovat vain liian kohteliaita kertoakseen minulle. Suomesta käydään ostamassa joitakin tuotteita, joita ei Virosta saa, tai jotka ovat täällä kalliimpia. 

Kerron aina Suomesta…

Kylmästä talvesta, valoisasta kesästä, koulutuksesta, maailman parhaasta karkkivalikoimasta ja siitä, etteivät ihmiset välttämättä tarkoita olla niin epäkohteliaita kuin miltä vaikuttavat.

Kuinka usein puhut suomea?

Joka päivä poikani kanssa.

Mitä suomalaista perinnettä teillä vaalitaan?

Haluan vaalia ainakin jouluun liittyviä perinteitä; joulukalenteria, joulupukkia, joulusaunaa, jouluruokia… Myös isän- ja äitienpäivää juhlimme itselleni lapsuudesta tutuin menoin. Minä ja poikani syömme molemmat melkein joka aamu aamiaiseksi puuroa, tosin tässä on kyse enemmän mieltymyksestä kuin perinteestä. Aion kasvattaa lapseni pitämään salmiakista.

Mitä terveisiä lähetät 100-vuotiaalle Suomelle?

Toivon Suomelle ja suomalaisille lisää itseluottamusta, jotta ei olisi tarvetta vertailla meitä muihin tai pelätä muiden erilaisuutta. Olemme oikein kelpo porukkaa ja meillä on monenlaisia erinomaisia taitoja ja ominaisuuksia, ja maamme on monella tapaa aivan erityislaatuinen. Olemme päässeet nopeasti pitkälle. Nämä meidän olisi hyvä muistaa, mutta myös se, että maailmassa on monen monta tapaa tehdä asioita oikein.

I unfortunately missed this year’s big party, Finland’s 100th birthday as we were on a holiday. But I still felt like honouring my home country in some way, and I found this blog challenge to be a good way to do it.

In which country do you live and how long have you lived abroad?

I live in Tallinn, Estonia, for about 1,5 years now. Altogether I’ve lived abroad for 5,5 years.

How often do you visit Finland? 

I visit Finland very frequently now that we live so close, we go to my parents almost once a month. I really appreciate the possibility after living much further away in Uganda and Poland. 

What do you miss from Finland?

I miss more time with family and friends. I miss that I wouldn’t need to stress about communication and if I’m behaving culturally appropriately.  I miss feeling of being safe everywhere. I miss the absurd variety of stuff in supermarkets. I miss the holiday traditions.

Your favorite landscape in Finland?

The seaside of Helsinki and somewhat stereotypic archipelago or lake cabin view.

How are you celebrating the independence day?

As I mentioned I kinda totally missed the celebrations this year. Perhaps next year we’ll be in Finland. Normally I’d be watching the president’s party from TV, eating some delicious Finnish food and drinking sparkling wine. 

What kind of Finnish design you have in your home? Is there something that you’d like to bring from Finland?

I began to appreciate Finnish design more after moving abroad. We have mugs and plates from Iittala, Moomin mugs and some Marimekko. I’ve bought clothes from Finnish clothing company Nosh. If I would have unlimited amount of money I’d buy more Iittala and Finnish designers’ clothes.

What is the most beloved item you’ve brought from Finland?

I’ve managed to bring basically all my belongings from Finland. Thing with biggest emotional value is a teddy bear from my childhood, which now decorates Leevi’s room. Last autumn I finally got back my kitchen table, when my parents were able to bring it to Tallinn. We eat breakfast around it every day. In general I don’t own many irreplaceable items.

Which Finnish food you love?

I like many Finnish foods, but as they have meat in them, I haven’t eaten them much recently. I love Finnish Christmas and Easter foods, and of course Finnish chocolate and candy.

Which Finnish food you hate?

I can’t get anything really disgusting in mind, that I would have actually tasted. I would probably not touch the famous blood sausage anymore, even I used to like it. I’ve become more cautious towards food lately, especially those that have meat in them.

How would your life be like if you’d still live in Finland?

It is difficult for me to imagine how life would be if I would have not moved to Poland in 2012. Me and my husband have never lived together in Finland and I think that our family wouldn’t exist as it is now if I would have stayed. So I don’t really wanna think about that, moving was the best decision of my life. 

What do you always ask people to bring you from Finland?

Nowadays not much as I can get almost everything from Tallinn and if not I can pick it up myself. In the past I’ve asked Finnish books and magazines, candy and rye bread.

What do you appreciate in Finland that you maybe didn’t realize to appreciate before?

Earlier mentioed things: safety and being able to communicate in my own language. The supermarkets. Nature, cleanliness, absence of bugs. Four seasons (even though I still think winter is way too long). Heating in the houses. That my clothes wouldn’t mould in the closets. That things usually work as promised. Transparency, reliability and fairness in the leadership of the country. Equality and liberality. Finnish school system where every child is equal and they have same possibilities. That kids are allowed to be kids. Personal space. I have learned to appreciate also Fazer’s milk chocolate, rye bread and oatmeal porridge.

What is annoying you the most about Finland?

Jealousness, pessimistic and cynical attitude. Rude people, unfriendliness. That kids are not tolerated very well in public places. Me-centered thinking. Long, dark, cold winter. 

What in Finland is better than anywhere else?

The nightless summer nights and the greeniness of beginning of summer after a long winter.

The most Finnish thing in me is…

Need for a lot of personal space. Honesty. Icyness. Being introvert and a bit pessimistic. That I see people as equals no matter what their profession or income is, I don’t understand hierarchy. I have difficulties accepting compliments or friendly gestures.

I have been embarrassed about Finns when…

They are totally wasted on the Tallinn ferry or in Tallinn. 

What do the people of your present home country know about Finland?

Quite a lot, we are neighbours after all. Everyone seems to have family or friends living in Finland. I am a bit surprised though that Estonians of my generation don’t seem to have any strong opinion about Finns  – neither negative or positive. Or maybe they are afraid to tell me. Some people go shopping in Finland for things that are difficult or more expensive to get in Estonia. 

What I always mention when I talk about Finland…

I mention cold winter, summer nights full of light, education, the world’s best candy and that people don’t always mean to be as rude as they seem.

How often do you speak Finnish?

Every day with my son. 

Which Finnish traditions you want to keep cherishing?

I want to continue the Christmas traditions; Christmas calendar, Santa Claus (who lives in Rovaniemi, in case you didn’t know), sauna, food… Also mother’s and father’s day are important to me. Me and my son eat porridge for breakfast almost every day, but that is more about what we like than some tradition. I will raise my children to like salty liquorice. 

What would you wish for the 100 year old Finland?

I wish more confidence to Finland and Finns so we wouldn’t need to compare ourselves to others or be afraid of those who do things differently. We are decent people and we have many excellent skills and abilities. Our country is very special, we have come far in a short time. We should keep these things in mind, but also remember to appreciate other ways than our own, there’s many ways to do things right.

Advertisements

Ai että minä nyt syyllistyin

Syyllistyminen, tuo äitiyden (vanhemmuuden) ihana trendisana. Tuntuu, että ainakin Suomessa meitä syyllistyviä äitejä riittää loputtomiin. Ei ole väliä miten asiat hoidat, lapsesi kasvatat, aina löytyy joku joka tekee asian eri lailla ja sanoo sen ääneen. Ja sitten me syyllistymme. Tunnemme, että kritiikki ja eriävät mielipiteet kohdistuvat juuri meihin, uhkaavat meidän tapaamme toimia. 

Aihe tuli mieleeni eräästä Facebookin mammaryhmän keskustelusta, tuolta syyllistymisen (ja myös kultaakin kalliimman vertaistuen) mekasta. Milloin syyllistytään imetykseen liittyvistä ratkaisuista, milloin sokeriin suhtautumisesta, milloin nukkumistavoista. Tällä kertaa aiheena oli, ah niin mehukas, päivähoito.

Koen olevani melko fiksusti käyttäytyvä nettipersoona; yritän pysyä kaukana provosoivista ja turhanpäiväisistä keskusteluista, juoruista ja arvostelusta. Haluan kuitenkin tuoda julki esimerkiksi vanhempien jaksamiseen liittyviä kokemuksia ja mielipiteitä. Pyrin näkemään asiat eri kanteilta ja myös ymmärtämään, että kirjoitettua tekstiä on helppo lukea monella tavalla. Epäkohteliaalta kuulostava kommentti ei ehkä ole tarkoitettu niin kärkkääksi. Tätä päivähoitokeskustelua (saako isomman lapsen laittaa hoitoon, jos on vauvan kanssa kotona) seuratessani tulistuin kuitenkin kommenteista, jotka eivät mielestäni tuoneet apua väsyneen äidin elämään. 

Kerrottuani oman mielipiteeni (kyllä, isomman lapsen voi todellakin laittaa säännöllisesti  hoitoon vaikka vanhempi olisi vauvan kanssa kotona, eikä se tee vanhemmasta automaattisesti huonompaa), aloin pohtia miksi minä ja myös muut keskusteluun osallistuneet kimpaannuimme toistemme kommenteista. Toisin sanoen syyllistyimme, vaikka syyllistäminen ei (toivottovasti) ollut kenenkään tavoite.

Milloin siis itse syyllistyn? Silloin kun olen joutunut joustamaan omista periaatteistani, esimerkiksi täysimetyksestä tai lapsen hoitamisesta kotona siihen asti kunnes menen töihin, ja joku toinen on kyennyt pitämään kiinni näistä periaatteista. Syy ei siis ole ollenkaan toisessa osapuolessa, koska kuinka nätisti tahansa tämä mielipiteensä laittaisi, ottaisin siitä itseeni. Syy on siinä, etten sittenkään ole vielä sinut omien ratkaisujeni kanssa, vaikka niin uskoinkin. (Mutta olen edelleen sitä mieltä, että jos kommenttisi ei tuo apua tilanteeseen, voi sen jättää sanomatta.)

Mitä mieltä olet, olenko oikeilla jäljillä? Vai syyllistävätkö vanhemmat toisiaan tarkoituksella? Syyllistytkö itse esimerkiksi (sosiaalisessa) mediassa esiintyvistä mielipiteistä, artikkeleista ja tutkimuksista, jotka eriävät omasta toiminnastasi? Miksi?

Round 2

Kaksi. Se oli luku mielessämme kun alunperin pohdimme, kuinka monta lasta toivoisimme. Ei suurperhettä, mutta kuitenkin niin että sisaruksista olisi seuraa toisilleen. Miehelläni ja minulla on molemmilla sisaruksia, ja olemme sitä mieltä että he ovat ehdottomasti rikkaus elämässämme, sisarussuhde asia jonka toivoisimme omankin jälkikasvumme kokevan.

Mutta viime vuonna tähän aikaan toinen kierros tuntui sulalta hulluudelta, mahdottomalta ajatukselta. Mieleni oli musta kuin marraskuinen maisema, en edelleenkään osannut ajatella itseäni edes yhden saati kahden lapsen äitinä. Myin lähes kaikki vauva-ajan tavarat ja vaatteet pois, olin päättänyt ettemme tarvitsisi niitä enää.

Onneksi hain ja sain apua ahdistuneisuuteeni ja valoa pääkoppaani. Järjestin omaa aikaa, vapautta, jota olin kaivannut enemmän kuin tajusin. Aloin ymmärtää omien tarpeideni tärkeyden ja sen että minä itse olin ainoa joka niistä pystyi huolehtimaan. Minun piti oppia oma rajallisuuteni ja oppia pyytää apua. Pian värien kirkastuttua alkoi unelma toisesta lapsesta koputtelemaan takaraivossa. Ehkä sittenkin?

Jonkin aikaa mietin, onko tässä mitään järkeä, jaksammeko me? Onko minulla oikeutta haluta toista lasta kun ahdistuin jo ensimmäisen kanssa? Enhän jaksanut häntäkään yksin hoitaa. Kuitenkin toive pikkusisaruksesta oli niin vahva, että heitin järjen äänet mielen perukoille ja kerroin miehelle mieleni muutoksesta. Luulen, että hän oli salaa iloinen, vaikka ei koskaan painostanut minua kun sanoin etten haluaisikaan lisää lapsia.

Olemme onnekkaita kun sekä ensimmäinen että toinen lapsemme on saanut alkunsa pian päätöksenteon jälkeen. Tämä toinen jopa niin nopeasti, että aluksi hieman hirvitti. Ja kyllä sen alunkin jälkeen on ollut monta kertaa mielessä kuinka tästä selvitään, olemmeko kohta kaikki jossakin parantolassa. Arki pyörii unen ja unettomuuden ympärillä, edelleen, vaikka ensimmäinen vauvavuosi on sumuinen muisto vain.

Siltikin, minulla on vahva usko siihen, että tämä toinenkin pieni kuuluu perheeseemme. Ehkä olemme hieman fiksumpia kuin ensimmäisellä kierroksella, ehkä ymmärrämme päästää itsemme helpommalla. Ehkä päästämme irti hyödyttömistä periaatteista hieman aiemmin. Yhdessä pärjäämme kyllä. Joten tervetuloa pikkuveli, me odotamme sinua jo! ❤

Two. That was the number we had in mind when we originally thought about how many kids we would like to have. Not a big family, but so that the kids could have company from each other. Me and my husband both have siblings, and we definitely think that they are important part in our lives. We would like our children to be able to experience that too.

But last year the idea of a second round sounded like pure insanity, I would never be able to handle that. My mind was black as the view from our living room window in November. We sold all the baby things, we wouldn’t be needing them anymore. Luckily I realized to seek for help to my anxiety and got it. I understood how I could not put my needs aside anymore, how I was the one who should take care of them being fulfilled. I learned to ease up a bit. Life and parenting wasn’t so serious. I got myself time alone, more sleep, learned to ask for help and quite quickly my mind started to brighten up. And then the wish for a second child came to my mind again.

First I was of course thinking (and still sometimes do) whether it makes any sense? Would I go nuts with the second one too? Is it right to have more children when you can hardly take care of the first one? I just got my balance back and now I would willingly shake things again. But that’s how I am, in a constant need for change. And we both felt strongly that a second child belongs in this family. After some doubts in the beginning of this pregnancy, I’m now confident that we will manage. Me and my husband are such a good team. We will make it work. Perhaps we have learned something on the first round – how important sleep is, how unimportant other people’s parenting advises are, how we should just trust our instincts. How we’ll never be perfect, and most importantly that we don’t need to be.

So welcome baby boy, we are looking forward of meeting you!

Turhamaisuudesta.

Pariutumisen ja erityisesti lapsen saamisen myötä turhamaisuus ja pinnallisuus ovat pikkuhiljaa vähentyneet, mikä on vain hyvä asia. Mutta olen viime aikoina myös huomannut kuinka alakuloiseksi tai iloiseksi oma ulkonäkö voi tehdä, sen kuinka laittautumisella ei välttämättä ole niinkään tekemistä muiden miellyttämisen kanssa, vaan ihan oman hyvinvoinnin.

Pienen lapsen kanssa kotona ollessa ei oma ulkonäkö ole top5-listalla huolehdittavien asioiden joukossa, ja siihen käytettävää aikaa ja energiaa on vähän. Mutta sen kerran kun muistaa peiliin katsoa, olisi kiva pystyä hymyilemään eikä itkemään näylle. Valitettavasti valvotut yöt eivät kaunista, joten au naturel-lookini ei ole näinä päivinä erityisen pirteä. Viime syksynä päätin repäistä ja varata ajan kampaajalle ensimmäisen kerran vuosiin, ja vuoden alussa kävin laitattamassa jopa volyymiripset. Sen jälkeen tunsi itseni joka aamu heti sängystä noustua vähän enemmän omaksi itsekseni, ironista eikö? Vaikka uusi väri hiuksissa ja räpsyttimet ripsissä eivät varsinaisesti poistaneet kuolettavaa väsymystä, tunsin oloni pirteämmäksi, hieman enemmän ihmiseksi kuin zombieksi. Enkä edes muistanut katsoa peiliin päivittäin, koska tiesin näyttäväni hyvältä joka tapauksessa.

Olen kuitenkin alkanut pyrkimään luonnollisuuteen ja luonnonmukaisuuteen niin kosmetiikassa kuin esimerkiksi ruoassa ja vaatteissakin. Ja tämä ajatus on tietysti suoraan ristiriidassa feikkiripsien ja hiusvärien kanssa. Viimeinen niitti oli kun sain kerta kerralta pahemman allergisen reaktion ripsistä – oli aika pohtia mikä on tärkeämpää, ulkonäkö vai terveys. Haikeudella jätin upeat ripset uusimatta. Ostin niiden tilalle luomuripsarin, joka odottaa meikkipussissa lähes käyttämättömänä, koska minulla ei ole aikaa laittaa sitä aamulla eikä energiaa poistaa illalla. Peilistä katsoo jälleen astetta väsyneempi hahmo. Keväällä päätin myös jättää hiukset värjäämättä ja antaa omalle, luonnolliselle kuontalolleni mahdollisuuden. Kesällä, päivettyneenä ja suhteellisen heleäihoisena olinkin melko tyytyväinen. Mutta syksy toi tullessaan vaihtelunhalun ja iho-ongelmat. Ihoni on lähes aina ollut hyvässä kunnossa, mutta raskauden hormonimuutosten myötä pari vuotta sitten alkoi isoja finnejä ilmestyä sinne tänne. Sitten iho oli taas hetken parempi kunnes muutama kuukausi sitten nenänpielet alkoivat punottaa yhä pahemmin ja pahemmin. Viime viikolla sain vihdoin tarpeeksi tummanpunaisena helottavista nenänpielistä, jotka häiristivät niin paljon etten kehdannut mennä edes salille ilman peitevoidetta… Varasin ajan dermatologille, joka vahvisti, että kyseessä ei ole ihan normipunotus vaan infektio nimeltään perioraalidermatiitti, jonka hoitoon vaaditaan pitkä antibioottikuuri. Toivon todella, että kuuri auttaa, koska vaikka ongelma onkin pinnallinen, vaikuttaa se mielialaani enemmän kuin haluaisin myöntää. Varsinkin kun en jaksaisi laittaa meikkiä päivittäin.

Alkusyksystä vaihtelunhalun piinaamana päätin hetken mielijohteesta käydä pätkäisemässä hiukseni pirteään polkkamittaan. Virhe. Näytin omassa hiirenharmaassa ja tässä uudessa hiusmallissa samalta kuin 12-vuotiaana, uusia, väsymyksen tuomia ryppyjä lukuunottamatta. Nyt hiukset ovat kasvaneet hieman imartelevampaan pituuteen, mutta väri alkoi kyllästyttää toden teolla. “Kaikki mulle heti nyt”-idealla ostin “luonnollisen” hiusvärin kaupasta ja iskin sen päähän. Lopputulos sai ihoni näyttämään vielä omituisemmalta: osaksi entistä epätasaisemmalta, osaksi kummallisen kellertävältä. Tuntui, että rumennuin jokaisesta kauneuteen liittyvästä satsauksesta yhä enemmän ja se alkoi suoraan sanottuna vituttamaan, kun olo unettomien öiden jälkeen oli muutenkin karmea. Varasin ajan oikealle kampaajalla, joka onnistui korjaaman kummallisesta puna-vihreästä kuontalosta taas ihan mukiinmenevän. Nyt jos saan ihoni kuntoon, olen todella kiitollinen. Ja jos joku vielä ehdottaa luonnollisempaa vaihtoehtoa niille ihanille volyymiripsille niin olisin varmaan taivaassa. Että se siitä luonnollisuudesta… Ehkä sitten kun saan nukkua 10 tunnin kauneusuneni säännöllisesti.

Recently I’ve noticed how much my looks affect my mood. After the countless sleepless nights my au naturel look isn’t quite as blooming as it used to be. Also I don’t have the time and energy for a proper make-up and hair-do anymore. So a year ago I tried to give mother nature a little help by coloring my hair at a hairdresser for the first time on a decade (I’ve been colouring it at home though). I also got myself permanent volume lashes, and I must admit that I felt so much better. Even these things did not erase the deadly tiredness, they made me look a little less tired so that I almost believed it myself too.

But after that I started to become more and more interested about natural beauty products, and in this picture hair colors and lash glue don’t really fit. On top of that I got an allergic reaction from the lashes, so I had to let them go. Summertime was fine as I got a bit tanned and the hair naturally a bit lighter from the sun. But autumn brought skin issues and need for a change. So first I did the mistake of cutting my hair into a bob. With that and my natural “mouse grey” color I looked like I’m twelve (except that I now had wrinkles). My skin was getting worse everyday – suddenly the red spots around my nose started to get bigger and darker and the skin coming off and it started to spread all over. I had to do something to change my looks. So one day I marched to the department store cosmetic section and bought a “natural” hair color. Another mistake. The color was making my skin look even weirder, and also my hair was now weird with its red and green tones. I was starting to get miserable. So finally I decided to trust professionals: I booked an appointment with dermatologist who confirmed that my skin issue wasn’t gonna go away by itself. It is a condition called perioralis dermatitis and I’d have to treat it with antibiotics. What a relief to get some help for this issue that was now so visible I could not even go to gym without make-up. I really hope the treatment works, even the doctor did warn it’ll take time. I also got a hairdresser fixing my hair, which looks pretty fine now again. I feel slightly better. How superficial, eh?

So, so much for the all natural everything… Maybe I’ll try another time when I get my regular 10 hour beauty sleep. In the meantime I’ll do whatever it takes to feel like a human. 

Ps. Anyone got tips for more natural way of getting those beautiful lashes? I’d be in heaven if I got those back.

Mitä sukupuolineutraali kasvatus tarkoittaa minulle?

Tämän päivän yksi vanhemmuuteen ja lapsiin liittyvä kuuma puheenaihe on sukupuolineutraali kasvatus. Itse olen ehdottomasti sen puolesta liputtaja, vaikka olenkin varmasti arjessani enemmän kultaista keskitietä kulkeva kuin ääripää (en yleensäkään pidä ääripäihin kuulumista tavoiteltavana).

Haluan kasvattaa lapseni niin että hän uskoo kaikkien sukupuolten yhtäläisiin mahdollisuuksiin elämässä. Mielestäni tämä on kaikkein tärkein pointti. En usko sukupuolettomuuteen kasvatuksessa, siihen ettei lasta ollenkaan identifioitaisi pojaksi tai tytöksi, en vain yksinkertaisesta kykene siihen, niin vahvasti se on minuun sisäänrakennettu. Mutta haluan parhaani mukaan pitää pojalleni kaikki ovet avoinna, myös sen jos hän ei myöhemmin elämässään tuntisikaan itseään pojaksi, haluan hänen tietävän, että myös se on ok.

Toivon, että lapseni ei opi meihin aiempiin sukupolviin ohjelmoitua käsitystä siitä, että jokin asia on “tyttöjen” ja toinen “poikien”. Että kaikenlaiset leikit, värit, ammatit, kotityöt, oikeudet, velvollisuudet ja kaikki muukin elämässä kuuluvat yhtä lailla kaikille, sukupuolesta huolimatta. Huomaan kuitenkin jo nyt kuinka vaikeaa asian toteuttaminen on käytännössä. Ympäristö kun ei aina ole kanssani samoilla linjoilla, ja jo päiväkodissa ja sukulaisilta lapsi kuulee jonkin värin tai lelun sopivan hänelle paremmin, koska hän on poika, tai miesten tekevän tai jopa syövän jotakin, koska ovat miehiä…. Tai että pojat ovat villejä ja tytöt nättejä. Mutta ei siinä suinkaan kaikki, huomaan myös itse asiaa sen kummemmin ajattelematta luokittelevani joidenkin ammattien edustajat miehiksi (tai naisiksi), ja kutsuvani siniseen puettua lasta leikkipuistossa pojaksi (yleensä korjaan itseäni jälkeenpäin ontuvilla selityksillä), ylipäänsä puhuvani pojalle enemmän miespuolisista henkilöistä kuin naispuolisista. Mutta annan tämän itselleni anteeksi, asian tiedostaminen on jo parempi kuin ei mitään ja ehkä pikkuhiljaa huomaan alitajuisenkin ajatteluni muuttuvan.

Arjessamme pyrin toteuttamaan sukupuolineutraaliutta esim. sillä että Leevillä on kaiken värisiä vaatteita ja kaikenlaisia leluja, sillä että hän näkee sekä äidin että isän hoitavan kaikenlaisia hommia ja sillä ettei nyt vaan yleisesti ottaen puhuta tyttöjen ja poikien jutuista vaan ennemminkin lasten tai aikuisten tai isojen lasten ja pienten lasten jutuista. Todellisuudessa en kuitenkaan pukisi pojalleni omasta aloitteestani liian “tyttömäistä” vaatetta, semmoista jossa on rusetteja, tylliä, glitteriä ja pinkkiä (samassa paketissa, en tosin varmaan pukisi sellaista tyttärellekään), tai mekkoa. Mutta jos hän myöhemmin itse sellaisen vaatteen valitsee, en aio kieltää häntä. Myönnän myös etten ehkä olisi niin herkästi leikannut Leevin hiuksia, jos hän olisi tyttö. Mutta jos hän ei halua hiuksiaan leikattavan niin ne saavat olla juuri sen pituiset kuin hän haluaa.

Leevi on vauvasta asti rakastanut yli kaiken autoja, niin paljon että se tulee meillä vanhemmilla jo korvista ulos. Kaikki mikä liikkuu pyörillä ja pitää meteliä on parasta. Joten nykyään suuri osa Leevin leluista on autoja. Pyrin välttämään turhan rojun haalimista, joten en näe järkeä pitää lastenhuoneen nurkassa nukkekokoelmaa kaikkine tilpehööreineen, jos lapsi ei niistä piittaa. Välillä vain pelkään, että jumahdamme tähän “Leevi rakastaa autoja” ideaan niin ettemme enää ajattelekaan muuta. Mutta pointtina kuitenkin se, ettei Leeville ole hankittu autoleluja ja -kirjoja sen vuoksi että hän on poika vaan siksi että ne ovat hänen lemppareitaan. Toinen maskuliiniseksi mielletty lempileikki on futiksen pelaaminen, jonka uskoisin kuitenkin johtuvan enemmän isän “hulluudesta” kuin siitä että sitä olisi hänelle sukupuolensa perusteella tuputettu.

Kotityöt ovat perheessämme aika klassisesti suurimmaksi osaksi minun kontollani, asia joka ärsyttää välillä monelta kantilta. Useimmiten siksi, että “minä teen aina kaiken” – mikä ei ole aivan totta, mutta useaan asiaan saa tuota puolisoa kyllä patistaa ennen kuin tapahtuu. Mutta myös siksi että pelkään Leevin näkevän naisen tekevän enemmän kotihommia kuin miehen ja miehen käyvän töissä ansaitsemassa rahaa – asetelma joka on meidän tämänhetkistä arkeamme, mutta jonka en haluaisi välittävän Leeville sitä kuvaa että näin on oltava, ja sillä selvä. Perheemme tavoissa ja arjessa ei kuitenkaan mielestäni ole kyse niinkään roolien jaosta sukupuolittain, vaan siitä mikä on käytännöllisintä, rahallisesti mahdollista, siitä kenellä on enemmän aikaa (ja tarve) siivota ja kuka tykkää mistäkin hommasta. Mikä tärkeintä, olemme miehen kanssa samoilla linjoilla näissä asioissa, en osaisi kuvitellakaan olevani sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä vaikkapa siivoaminen on naisten hommaa, eikä poikaa voi pukea vaaleanpunaiseen.

Välillä kuitenkin tuntuu, että jotkut sukupolveni edustajat, itseni mukaan lukien, stressaavat tästä asiasta liikaa. Meille opetetut asetelmat on hyvä tiedostaa ja niitä kyseenalaistaa, mutta ehkä ei tarvitse käyttää energiaa vetämällä hernettä nenään jokaisesta “tytöille barbeja, pojille autoja”-kommentista (paitsi tottakai, jos kommentti kohdistuu suoraan lapseeni, aion puolustaa häntä ja näkemystäni leijonan raivolla.) Joka tapauksessa uskon, että olemme menossa tässä asissa oikeaan suuntaan, kuten omien vanhempiemmekin sukupolvi, ehkä hitaasti mutta sitäkin varmemmin.

Edit: Postauksen nostattaman keskustelun lomassa opin yhden uuden (perus)asian aiheeseen liittyen. Mun, ja ilokseni monen muunkin, näkemykstä asiasta kutsutaan sukupuolisensitiiviseksi. Pahoittelen, jos termin sukupuolineutraali käyttö on luonut vääriä mielikuvia.

One dilemma in today’s parenting is so called gender neutral upbringing, where people are not categorized by their gender. I totally agree with this, even I’m not as fanatic as some (like in most things).

I would like to raise my child to believe that all genders have equal possibilities in life. To me this is the core of this view. I’m not able to raise my child completely gender free, like some, so deep the idea of different genders is in me. But I’d like to think I keep all doors open to my son, also the one where he doesn’t feel himself as a man. I want him to know that that too is ok.

I wish that my kid won’t learn the kind of thinking where something is for girls and something else for boys. That all kinds of toys, games, colors, professions, household tasks, rights and obligations are for all of us. I have already noticed though that this is harder in reality than in theory. The environment does not always agree with my thinking, either on purpose or by accident. In kindergarten and from family members also my son hears that some color or toy fits him better because he is a boy. Or that he should eat or do, or not do, something specific because he is a man. Or that boys are wild, and girls pretty. But that’s not even all; I catch myself regularly thinking similarly, and sometimes even saying things like this out loud (trying to awkwardly correct myself afterwards). It is so deep in my subconsciousness that I do it even I don’t want to. But I forgive myself – already acknowledging this and trying to fix it is better than nothing. Maybe slowly I can change myself too.

In our everyday life trying to be gender neutral means that Leevi wears all kinds of colors, has all kinds of toys, sees both of his parents doing all kinds of household tasks, and that we in general don’t talk about “girls’ stuff” and “boys’ stuff”. I have to say honestly though that I wouldn’t dress my son in something that is overly girly – pink, glittery, with bows and lace, but I probably wouldn’t do that to a girl either. Or in a dress. But if he someday wants to wear something like that then he is of course allowed to. I do admit also that if Leevi was a girl I might have left his hair uncut for a bit longer, even he looks sharper with cut hair. But again, whenever he wants to decide about his hair they can be long also.

Since Leevi started to understand anything about toys, it’s been all about cars. Cars and anything with wheels, until to a point that we are totally sick of it already. Because of his preferences, most of his toys nowadays are cars. Not because he is a boy, but because he just isn’t too interested of anything else (he does play with teddies and Duplos and in his kitchen sometimes too but nothing can beat a car). I don’t see point of gathering a huge variety of different toys at home if he doesn’t care about them. I’m just a bit afraid that someday his preferences change and we just still keep saying he loves cars. Another absolute favorite thing of Leevi’s is playing football. But I don’t wanna think he’s learned about it because he is a boy, but because his dad is crazy about it, and Leevi would have been brainwashed even if he was a she.

Household work is in our family at this time mostly my task, whether I like it or not. But the fact is that I am home the most, and I am more sensitive to mess. I want to think though that when I go to work someday, we’ll share things equally, and Leevi will get his share as soon as he is big enough. Well, actually he already needs to clean after himself in the evening. No free pass here, no matter if you are a woman or a man, child or adult. Between us adults we share household tasks so that the one who likes to do something does it, and the rest is left to me, or for me to tell my husband to do. 😛 I do still hope Leevi sees that nothing is especially women’s task or men’s task, but everyone needs to participate in some way, and in our family the way now is this. Luckily I’ve found a man who thinks very similarly about these things with me – I couldn’t imagine fighting over this in my own home.

Sometimes I do think that, like other parenting stuff, also this one is taken too seriously these days. We shouldn’t stress and cry over every “girls play with Barbies and boys with cars” comment. Although if someone comments anything about MY boy’s preferences, I’m going to protect him and my views like lion. In any case I’m sure we are going to the right direction, like our parents also have. Slowly, but steadily.

Edit: After some debate about this topic, I’ve learned one new (basic) thing about it. My view is not called gender neutral, but gender sensitive. Apologies to anyone who’s gotten wrong impression because of this error. Anyway, my view stays the same and I’m glad to notice there’s many others that share it.

Ikuisesti univelkainen…

Tällä kertaa tuun tänne ihan rehellisesti vaan kertomaan just tämän hetken fiiliksiä. Väsyttää nimittäin niin perkuleesti, että muuta ei jaksa.

Meidän kaksivuotias ei ole koskaan ollut hyvä nukkumaan, omasta mielestäni ei edes kohtuullisen hyvä. Luin jostain, että huomattavan yöheräilyn raja olisi neljä herätystä yössä ja se kyllä menee menillä useimpina öinä rikki. Eli siis ainakin se kolme-neljä sellaista herätystä, jotka vaativat vanhemman reaktiota.

Heräilyjen syy on epäselvä – olemme itse tulleet siihen tulokseen että meidän vauhtiveikko tarvitsee öisin sitä läheisyyttä, jota ei malta päivällä ottaa. Mutta valitettavasti pelkkä vieressä nukkuminen ei auta vaan tyyppi heräilee siitäkin huolimatta. Ilmeisesti käy päivän tapahtumia läpi, näkee pahoja unia tai mitä lie…

Olemme yrittäneet kaikkea, ja keksineet kaikki mahdolliset syyt tämän kahden vuoden aikana. Paitsi itkettämistä, yksin jättämistä, sitä emme ole kokeilleet, koska se ei tunnu meille luonnolliselta. Voihan se olla, että olemme itse omalla “lepsuilullamme” luoneet tämän tilanteen. Tai sitten emme. Nykyään Leevi nukkuu 120cm leveällä patjalla, jotta jompikumpi meistä vanhemmista voi rojahtaa viereen nukkumaan. Koska samaan sänkyyn emme kaikki kolme mahdu – Leevi on levoton nukkuja ja niin olen minäkin.

Vuoden alusta lähtien olemme vuorotelleet yövuorossa – joka toinen yö on minun ja joka toinen Wolfin. Tämä on ainoa keino, jolla pysyn järjissäni. Sitä ehdotti psykologi silloin viime joulun aikaan kun olin aivan totaalisen rikki. Tähän asti se on toiminut suht hyvin, mutta valitettavasti pikkuhiljaa alkaa olla sellainen tilanne, että myös Wolfista on heräilyn myötä tulossa uniongelmainen, joka heräilee jokaiseen inahdukseen ja nukkuu levottomasti, silloinkin kun on hänen vuoronsa nukkua. Itseäni on tämän vuorosysteemin lisäksi auttanut korvatulpat ja unimaski, joita käytän melkein joka yö – ja päivä päiväunilla. Koska sellaiset on pakko ottaa aina jos on siihen aikaa, muuten ei jaksa. Todella ärsyttävää aina vaan ajatella nukkumista ja väsymystä, eihän tämän näin kauaa pitänyt kestää.

Nyt päiväkodin aloituksen yhteydessä on tietysti ollut täysin ymmärrettävää ja odotettavissa, että yöt ovat levottomia. Sen lisäksi Leevillä oli koko viime viikon paha flunssa, jonka jälkimainingeissa hän kärsii edelleen yöllisestä yskästä. Voitte vain kuvitella minkälaisia zombieita täällä pyörii… Leevi itse tosin näyttää olevan täynnä virtaa, ihan sama minkälainen yö olisi takana. Kaiken tämän päälle herra on nyt muutamana yönä saanut jotain ihme raivokohtauksia, jolloin hän ei rauhoitu mun kanssa millään ja Wolfinkin täytyy antaa kaikkensa ja vielä enemmän saadakseen tyypin taas nukkumaan. En kyllä ihan oikeasti kestä, jos näistä raivokohtauksista tulee jotain säännöllisempää (menin tyhmänä googlettamaan…).

Näin on kahdessa vuodessa kahdesta erinomaisesti nukkuvasta melko energisestä ihmisestä tullut varjoja entisestään, tai no kyllä ne vanhat minät sieltä hyvänä päivänä pilkistävät, mutta aivan äärirajoilla mennään. Onneksi meillä on toisemme, ja tietysti tuo päiväsaikaan useimmiten hurmaava lapsi, ei tästä muuten selviäisi hengissä.

I have to be honest now and admit that I am absolutely way too tired to write about anything more interesting than how tired I am. How tired we both are, me and my husband. We were blessed with a beautiful, intelligent and funny son, who unfortunately still after two years does not sleep (how we would need him to). I read from somewhere that the limit of significant amount of wake ups at night is four. And that is what we have most of the night, at least. 

We have tried to figure out every possible reason and solution to this issue, we have tried everything. Except letting Leevi alone to cry, because this would not feel good for neither of us. So maybe we have created the situation ourselves by being too kind. Or maybe it would be like this anyway. Nowadays Leevi’s got a 120cm mattress to sleep on, so one of us can crash there at some point of the night. But even sleeping next to him doesn’t make him sleep the night through, or even close. After my total meltdown last winter we have shared the nights in shifts – every other night is mine and every other night Wolfi’s. That, earplugs, sleep mask and napping whenever possible has gotten me this far. But still I am most of the time completely exhausted. I’m wondering how does it feel to get enough sleep at night, so you don’t need to think about sleeping all the time? Unfortunately regular wake ups have now ruined Wolfi’s sleep, even on those nights when he would have a chance to sleep. And there’s only two of us, so where to turn next?

Recently of course there has been some reasonable explanations for exceptionally shitty sleep – starting kindergarten, suffering a cold and a nightly cough that followed it. But unfortunately it comforts only little, especially when you know that whenever the nights get back to normal that isn’t too glorious either. On top of all this, couple of nights now Leevi’s got some rage attacks in the middle of the night, and I can’t calm him down. Wolfi manages a bit better, but I do really really hope this is not something regular, because we have absolutely no energy left in us. At least we are lucky to have each other in this situation, and apart from the sleeping issues a wonderful child, otherwise we wouldn’t manage. 

Miltä näyttää monikielisen perheen arki?

Leevi sanoi tänään yllättäen autoillaan leikkiessään “What’s this? Car”. Yllätyin, koska en tiennyt hänen osaavan näitä sanoja englanniksi. Sen jälkeen hän sanoi punaista autoa “black”, jonka korjasin “red, punainen”, jonka jälkeen kävimme läpi kaikki paikalla olleet autot englanniski. Ja tyyppi oli selvästi innoissaan ja kiinnostunut.

En olisi ikinä uskonut, että tällaisen kielisekametelisopan keskellä voi joku oppia mitään kieltä nopeasti, saati useampaa. Mutta Leevi on todistanut kaikki uskomukset monikielisen lapsen hitaammasta puhumaan oppimisesta huuhaaksi (tai siis ainakin hänen kohdallaan), sellaista tahtia on hän kieliä oppinut. Pääasiassa Leevi puhuu ja ymmärtää saksaa ja suomea, mutta kuulee myös paljon englantia, koska me vanhemmat puhumme englantia keskenämme. Emme oikeastaan kuitenkaan puhu Leeville ikinä englantia, vaan aina omia äidinkieliämme. Lisäksi Leevi on oppinut päiväkodissa muutaman sanan viroa. On aivan uskomatonta, miten nuo pienet aivot imevät uusia sanoja kuin sieni. Suomea ja saksaa Leevi puhuu ja ymmärtää suurinpiirtein saman verran, hänellä on jo melko laaja sanavarasto ja viime päivinä on tullut yhä enemmän useamman sanan lauseita. Ehkä kaikista eniten itseäni hämmästyttää se, kuinka hän on jo oppinut silloin tällöin taivuttamaan suomenkielisiä sanoja oikeisiin muotoihin. Nyt vasta olen todella tajunnut kuinka vaikea kieli suomi on tässä asiassa verrattuna vaikkapa englantiin!

Kielet menevät Leevillä melko iloisesti sekaisin, vaikka uskon hänen jo ymmärtävän, että ne ovat eri kieliä. Leevi puhuu usein minulle saksaa, ja kuulemma isälleen suomea, mikä ihmetyttää tällä hetkellä hieman. Mutta emme jaksa stressata. Koska itse ymmärrän saksaa, toistan Leeville hänen sanomansa asian suomeksi, tai joskus pyydän sanomaan sen äidin kielellä (jolloin hän toistaa sen saksaksi). Wolfi ei ymmärrä suomea, joten hän arvailee mitä Leevi mahtaa tahtoa tai odottaa kunnes poika tajuaa vaihtaa kieltä.

Meillä on siis tosiaan sellainen tilanne, että itse ymmärrän oikeastaan kaiken mitä mieheni saksaksi puhuu, mutta hän ei ymmärrä suomea. Tämä aiheuttaa nyt Leevin kasvaessa hieman ristiriitoja, kun olen esimerkiksi kieltänyt jotakin suomeksi, ja sitten Wolfi tekee juuri päinvastoin. Kyselin eräässä monikielisten perheiden keskusteluryhmässä mitä ihmiset tekevät tällaisessa tilanteessa ja useat sanoivat kääntävänsä sanomansa asian niin että toinenkin vanhempi sen ymmärtää. Itse en toistaiseksi koe tätä luonnolliseksi, paitsi toki jos on kyse todella tärkeästä asiasta. Toivon Wolfin oppivan pikkuhiljaa sen verran suomea, että hän pysyisi hieman kärryillä minun ja Leevin välisissä keskusteluissa.

Olemme pohtineet jo melko paljon mitä kieltä Leevin elämässä olisi hyvä painottaa, minkäkieliseen päiväkotiin ja kouluun hän mahdollisesti menee jne. Itselleni tuottaa hieman tuskaa ajatella, ettei Leevi todennäköisesti koskaan tule käymään suomenkielistä koulua tai edes asumaan Suomessa, ja pelkään jo nyt miten hänen suomenkielentaitonsa käy. Mutta toisaalta en halua stressata asiasta, jonka eteen voin tehdä vain niin paljon, yritän parhaani ja siinä se. Onneksi Leevi saa nyt täällä käydä puolisuomenkielistä päiväkotia. Englantia emme halua aktiivisesti opettaa Leeville, se kun ei ole kummankaan meidän äidinkieli. Ja uskomme, että hän oppii sitä muutenkin hyvin nopeasti ja siinä sivussa.

Viime aikoina olen kuullut usealta eri taholta, kuinka tärkeää on puhua lapselle vain ja ainoastaan yhtä kieltä per yksi aikuinen. Ymmärrän pointin, mutta asian ehdottomuus (kuten ehdottomuus monessa muussakin asiassa) ärsyttää. Perheitä on monenlaisia, vanhempia ja lapsia on monenlaisia, tilanteita on monenlaisia, enkä pidä näin mustavalkoisesta ajattelusta. Onneksi luin muutama päivä sitten Sverigesradion lyhyen artikkelin kielitutkija Soile Pietikäisestä, joka komppaa ajatuksiani. Olin myös hyvilläni hänen esittämästään ideasta, että koko perheen yhteinen kolmas kieli saattaisi vahvistaa myös vähemmistökielen asemaa. Eli se, että perheemme sisäinen kieli on englanti saattaisi esimerkiksi Saksassa asuessa auttaa pitämään myös suomen kielen kelkassa mukana. Emme muutenkaan pyri vaihtamaan vanhempien keskinäistä kieltä (koska pidän tästä nykyisestä tasa-arvosta), mutta tämä vahvisti ajatusta entisestään.

Mielenkiintoinen matka tämä monikielisyys on todellakin, ja entistäkin enemmän nyt lapsen myötä. Kertaakaan en ole kironnut tai katunut asiaa, vaan se on täysin luonnollinen osa arkeamme ja omasta mielestäni rikastuttaa elämää aika tavalla.

Minkälainen kielikombo teidän perheestänne löytyy? Miten lapset ovat oppineet puhumaan eri kieliä? Onko parisuhteessa ollut vaikeuksia sen vuoksi, etteivät molemmat voi puhua äidinkieltään?

Today Leevi spoke suddenly English while playing with his cars. He said “What’s this? Car.” I was surprised because I didn’t really know he knows English. After this we went through all his cars, me telling him which color or kind they were – in English. And he seemed so glad and interested to learn these words in yet another language.

I would have never believed that in the middle of this kind of lingual mess that our family is, could some learn to speak so quickly, especially in several languages. But Leevi has proved all the studies, about multilingual kids starting to speak later, wrong. So fast has he learned. Mainly he speaks and understands Finnish and German, as those are the languages we speak directly to him. Obviously he must have learned some English too by now, as he hears us talking it every day. In kindergarten he has learned now few phrases in Estonian. It seems almost insane how fast he absorbs new words, he is like a sponge. Leevi’s Finnish and German are quite at the same level now – he has quite large vocabulary in both and he can form simple sentences also. Maybe most amazed I am that he has also learned to put some of the endings in Finnish words – only now I’ve realized how much more difficult it is that there’s so many different cases. 

Leevi mixes the languages quite a lot, even though I do think he knows the difference. He often speaks to me in German and to his dad in Finnish, which we are a bit puzzled by at the moment. But we have decided not to stress too much. As I understand German, I usually repeat whatever Leevi said in Finnish or sometimes just ask him to say it in “mom’s language” (then he repeats it in German…). Wolfi does not really understand Finnish so I think for him it’s easier to just wait until Leevi says it in German.

So in our family the situation now is that I understand almost everything my husband speaks in German, but he does not understand my Finnish. This has lead to some minor clashes when I tell Leevi not to do something and then Wolfi does the opposite, like no more snacks before dinner. These situations haven’t been very serious by now, but I am a bit afraid what might come when Leevi is older. I asked in a multilingual group in Facebook how others manage these situations and most of them said they just translate. Tell the kid in Finnish and the dad in whatever language they understand. Or vise versa of course, but most answers were from moms. For now this strategy did not feel natural to me, so I haven’t really translated. Unless it is something very important. I’m hoping that eventually Wolfi would learn enough Finnish to understand the conversations between me and Leevi.


We have obviously given a few thoughts to Leevi’s future in kindergarten and school. In which language will they be? It hurts me quite a bit to think that he probably won’t ever go to school in Finnish or maybe even live in Finland, because I’m afraid he’ll abandon his mother tongue. But on the other hand I don’t want to stress about something I can’t totally control. I’ll do my best and hope it’s enough. Luckily Leevi can go to half Finnish speaking kindergarten now here in Estonia. We don’t really wanna teach English to Leevi ourselves, as neither of us is a native, and we think he’ll catch it soon enough anyway.
I’ve been hearing from a lot of different sources how in a bilingual family each parent should speak strictly one language to the kids. This kind of dogmatism is annoying to me in this topic as many others too. There’s so different families, persons and situations, you cannot say things like this as an absolute and only right way. That’s why I was very happy to read a short article about a Finnish language researcher Soile Pietikäinen, who is backing up my thoughts. She also says it might be that if the family’s language is a third language that might protect also the minor language. Which means that for example if we’d live in Germany, us speaking English together as a family at home could help Finnish to stay in the combo. We weren’t planning on changing our family language anyway, as I at least like this equality a third language brings, but now I have reassurance that we shouldn’t.

It is certainly an interesting journey, this multilingual life and even more so with a child. Not even once have I cursed or regretted it though – to us it is completely natural and I think it makes our life richer.

What kind of language combo do you have in your family? How have your children learned different languages? Has there been any conflicts because of multilinguality?

Elämäni aakkoset

Kun Viherjuuria-blogin Heidi haastoi bloggaajat pohtimaan oman elämänsä aakkosia, innostuin heti. Kuinka hauska tapa kertoa yksityiskohtia omasta elämästään ja päästää lukijat kenties hieman lähemmäksi.

Tässäpä siis aakkosia minun elämästäni:

A niinkuin aamut

Minulla on viha-rakkaussuhde aamuja kohtaan. Ne alkavat aina liian aikaisin, ennen kuin olen valmis. Toisaalta aamuissa on jotakin maagista, tunnelmaa, joka katoaa kellon lyödessä puoli yhdeksän. Olen myös huomannut aamujen olevan tehokkainta aikaa minulle.

B niinkuin banaani

Vuosikausia jatkunut banaaniällötys on ohi! Syön banskuja jopa sellaisenaan, mutta mieluiten smoothien, lettujen, kakkujen ja jätskin muodossa. Banaani on poikani herkku numero yksi, “banaani päivässä pitää pojan tiellä”, joten niitä menee viikossa kilokaupalla.

C niinkuin C-vitamiini

Haluaisin uskoa, että saan vitamiineja moninkertaisesti aikaisempaan verrattuna, sillä syön nykyään huomattavasti enemmän marjoja ja vihanneksia. Siitäkin huolimatta olin viime talvena kipeämpi kuin koskaan aiemmin, toivottavasti tänä talvena kroppa osaa jo väistää flunssavirukset.

D niinkuin Deutschland

Saksasta on tullut toinen kotimaani, vaikken ole siellä koskaan asunut. Muuttaessamme maailmalla Suomi ja Saksa ovat ne mitkä pysyvät kaiken muun muuttuessa. Nuoruusvuosinani vihasin saksan kieltä (koska se on niin vaikeaa ja koska minua kiusattiin saksan tunneilla) ja näin ollen kaikkea Saksaan liittyvää, mutta kappas kuinkas sitten kävikään?

E niinkuin eilinen

En yleensä märehdi eilisen tapahtumia, vaikka muuten olenkin aikamoinen murehtija. Uskon, että se mitä eilen tapahtui tapahtui syystä ja sen vuoksi olen tällainen ja elän tällaista elämää. 

F niinkuin Finland

Suomi Finland, rakas kotimaa. Toivon välittäväni hyvää kuvaa Suomesta ulkomailla, vaikka välillä tykkäänkin vahvistaa hölmöjä stereotypioita. Olen (useimmiten) ylpeä suomalaisuudestani enkä antaisi sitä pois. Suomen kieli on maailman hienoin kieli!

G niinkuin gym

Kuntosali on tullut elämääni jäädäkseen, se on minulle ominaisin tapa urheilla. Tykkään painoharjoittelun tuomasta voiman tunteesta ja siitä, että lihaksissa tuntuu seuraavana päivänä. Eihän painojen nostamisella samanlaista huumaa saa kuin hyvän juoksulenkin jälkeen, mutta olen huomannut, ettei minusta pidemmän päälle ole juoksijaksi.

H niinkuin Helsinki

Helsingillä, entisellä kotikaupungillani ja nuoruuteni pelikentällä tulee aina olemaan paikka sydämessäni. En oikeastaan osaisi ajatella asuvani muualla Suomessa kuin Helsingissä. Helsinki on merenrantoineen niin kaunis ja myös melko omaperäinen kaupunki kaikkien metropolien joukossa. Pieni, mutta sopivan suuri kuitenkin.

I niinkuin illallinen

Nautin ruoan valmistuksesta ja harva se päivä odotan pääseväni valmistelemaan illallista. Suunnittelen viikon ruoat usein etukäteen ja odotan sitten kieli pitkällä näitä herkkuja. Syömme illallisen koko perhe yhdessä, ja haluan ehdottomasti pitää tästä tavasta kiinni.

J niinkuin joulu

Joulun merkitys on harmikseni päässyt haihtumaan ulkomailla vietettyjen vuosien saatossa. Uskon sen johtuvan siitä, ettemme ole saaneet luoduksi pysyviä jouluperinteitä. Olen kuitenkin jouluihminen, rakastan sitä tunnelmaa: koristeita, lauluja, tuoksuja, ruokia, valoja pimeässä. Toivon, että tänä vuonna onnistumme luomaan joulun taian tänne meidän kotiimme ja luomaan perinteitä, joita Leevi voi aikuisena jatkaa.

K niinkuin kasvisruoka

Päätin muistaakseni joskus vuoden alkupuolella, etten valmista enää liharuokia ja se on pitänyt muutamaa kala-annosta lukuunottamatta. Päätös tapahtui hieman samaan tapaan kuin päätös tupakoinnin lopettamisesta aikoinaan – helposti ja lähes huomaamatta, kun aika oli kypsä. En ole kaivannut lihaa tai sen valmistamista, edes turvaherkkujeni lasagnen, spaghetti bolognesen ja makaronilaatikon kohdalla (no okei, ihan ihan vähän jälkimmäisessä). Koska olen perheen kokki, olen saanut myös mieheni vakuutettua, vaikka hän välillä lihaa ehkä kaipaisikin. Ulkona syödessä valitsen yhä useammin lihattoman vaihtoehdon, enkä näe paluuta vanhaan. Vegaaniksi en toistaiseksi ole ryhtymässä – juustot, rahka ja jogurtti ovat liian tärkeitä minulle, enkä ole ainakaan täältä Tallinnasta löytänyt niille tarpeeksi kelvollisia vastineita. Harkitsen tosin kananmunista luopumista. Syy lihatuotteiden poistamiseen ruokavaliosta on ollut ekologinen – koen, että se on meidän arkeemme sopiva keino pyrkiä suojelemaan ympäristöä.

L niinkuin Leevi

Leevin nimi ei ollut meille itsestään selvä valinta, selvää oli vain se että halusimme suomalaisen nimen, joka taipuu myös saksalaisen suuhun. Nykyään en voisi ajatella Leevin olevan kukaan muu. 💚

M niinkuin monikulttuurinen

Vaikka tulen ihan tavallisesta kantasuomalaisesta perheestä, olen pitkään tuntenut paikkani olevan maailmalla. Tunnen itseni kotoisaksi kansainvälisessä ympäristössä ja kulttuurit kiehtovat minua. Olen hyvin onnellinen monikulttuurisesta perheestäni ja meidän monikulttuurisesta arjestamme.

N niinkuin nami

Olen aina ollut aikamoinen herkkuperse, kaiken makean perään, mutta erityisesti karkin. Pikkuhiljaa aikuistuessa ja ulkomailla asuessa (missään muualla ei ole yhtä hyvää karkkia kuin Suomessa) olen alkanut päästä irti sokerikoukusta. Tai no en ehkä irti, mutta nykyään tarvitsen sokerihimon tyydytykseen vähemmän makeita herkkuja ja huomattavasti pienemmissä määrissä. Kauhulla muistellen kun varhaisaikuisuudessa vetelin ykkösellä alas kokonaisen karkkipussillisen tai suklaalevyn, enkä vain viikonloppuisin… Nyt pystyn hillitsemään itseni jopa laivan taxfreessä. 

O niinkuin oma aika

Tarvitsen paljon omaa aikaa. Aikaa haahuilla, ajatella, tehdä juuri sitä mitä huvittaa, mieluiten yksin. Salikäynti pari kertaa viikossa ei riitä pitämään minua tasapainossa. Tämä on harmillista, olisi paljon helpompaa tässä pikkulapsiarjessa, jos en kaipaisi näin paljon yksinoloa. Onneksi kuitenkin tajusin asian laidan vajaa vuosi sitten (psykologin avustuksella) ja osaan nyt pitää huolta tämän tarpeen täyttymisestä.

P niinkuin puhelin

Puhelin on mahdollisesti (valitettavasti) elämäni tärkein esine. Siitäkin huolimatta puhun hyvin harvoin puhelimessa, oikeastaan välttelen sitä viimeiseen asti. Sen sijaan kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan – blogia, Facebookiin, Whatsappiin. Otan kuvia. Kuuntelen musiikkia. Selaan uutisia, reseptejä, blogeja ja nettikauppoja. Etsin tietoa. Luen kirjoja. Kulutan järkyttävän ison osan päivästäni puhelin kädessä, ja olenkin avoimesti sitä mieltä, että olen riippuvainen puhelimeni nettiyhteydestä. Olen asettanut itselleni rajoja – ei puhelinta petiin enkä pelaa mitään pelejä. Nyt pyrin vähentämään puhelimen käyttöä Leevin ollessa hereillä, koska ei, en valitettavasti (vielä) ole se täydellinen vanhempi, jonka puhelin pysyy näkymättömissä lapsen läsnäollessa.

Q niinkuin ???

R niinkuin rakkaus

Yksin suomenkielen kauneimmista sanoista, paljon vahvempi kuin englanninkielinen ylikulutettu vastineensa. Olen ollut rakkauden suhteen varsinainen lottovoittaja, joka päivä saan rakastaa ja tuntea itseni rakastetuksi.

S niinkuin Sia

Sia on yksi nykyhetken lempiartisteistani – hänen musiikkinsa on nostanut minut niin sydänsuruista kuin väsymyksen aiheuttamasta epätoivosta. 

T niinkuin Tallinna

Entinen tylsähkö päiväreissukohde, nykyinen kiinnostava kotikaupunki. Olen iloinen saadessani kokea Tallinnan pintaa syvemmältä. 

U niinkuin uni

Uni, sen tarve ja puute ovat saaneet aivan uuden merkityksen lapsen saamisen jälkeen. Olen aina arvostanut nukkumista, mutta nykyään koko elämä tuntuu pyörivän sen ympärillä milloin ja kuinka paljon saan unta.

V niinkuin vesi

Vesi on elementtini, rakastan vettä, oli se sitten meri, järvi, joki tai uima-allas. En voi vastustaa kiusausta uida, jos näen uintikelpoista vettä jossakin. Leevi on tullut asiassa selkeästi äitiinsä 💙 Kaipasin merenrantaa sisämaassa asuessa paljon ja harmittelen miten huonosti se on täällä Tallinnan keskustan liepeillä hyödynnetty.

W niinkuin Wolfi

Tuplavee ilmeistyi elämääni miehen etunimen mukana. Paras mies ikinä! 😘

X niinkuin luxus

Myönnän sen, tykkään hemmottelusta. Minulle luksus on laadukkaassa ravintolassa syömistä, hyvän skumpan juomista, matkustelua, hierontaa ja hotelliyö ja -aamiainen silloin tällöin. En osaa tuhlata omaisuuksia materiaan, vaikka välillä haluan ostaa laadukkaampaa, olen silti hyvin maltillinen. Merkkikledjut, uusimmat puhelimet ja kalleimmat autot eivät edusta minulle luksusta.

Y niinkuin yllätys

Pidän yllätyksistä. Erityisesti suhteemme alkuaikoina mies kehitteli ylläreitä usein. Vielä nykyäänkin hän hemmottelee minua yllätyksillä muutaman kerran vuodessa. Itse tykkään yllättää itseni ravintoloissa ulkomailla tilaamalla listalta jotakin, jonka nimeä en ymmärrä.

Z niinkuin zebra

Seepra on yksi lempieläimistäni, sen ulkonäkö viehättää minua. Onnekseni pääsin näkemään monta seepraa niiden luonnollisessa ympäristössä Ugandassa.

Å niinkuin Ruåtsi

Ruotsi on ollut minulle pitkään se hieman kadehdittava, aina askeleen edellä oleva naapurimaa, jossa kasvaa niitä kuuluisia parempia ihmisiä. Nyt olen pikkuhiljaa luomassa moniulotteisempaa suhdetta maahan, koska pikkuveljeni vaimoineen asuu siellä. Ehkä ensi vuonna pääsemme jo Tukholman ulkopuolelle!

Ä niinkuin äitiys

Äitiys on muuttanut minua paljon enemmän kuin uskoin, enemmän kuin olisin ehkä halunnutkaan. Se on kasvattanut minua, saanut minut tuntemaan itseni vuoroin pieneksi, vuoroin vahvaksi, ja opettanut monia uusia asioita. Edelleen, kahden vuoden jälkeen, etsin rooliani äitiyden ja kaiken muun välillä. 

Ö niinkuin örvellys

Olen omat örvellykseni örveltänyt, enkä oikeastaan kadu sitä. En ehkä olisi niin tyytyväinen omaan hiirenhiljaa keski-ikäistyvään elämääni nyt, jos olisin aiemmin jarrutellut. Ja ainakin tiedän mitä EN halua oman lapseni koskaan tekevän. 😂

Noniin, kuka ottaa haasteen vastaan seuraavaksi??

This is my life’s alphabet, in Finnish. You may try your luck with Google Translate, maybe you’ll learn some Finnish in the process. 😋

Edit: Do not use Google Translator, it’s shit. Unless you want to cheer up your boring day at the office… In that case do not think you’ll learn any real Finnish.

Pohdintoja bloggaajan yksityisyydestä

Olen viime aikoina pohtinut hieman enemmän yksityisyyttä ja sitä kuinka paljon omasta elämästään uskaltaa paljastaa täällä internetin ihmemaailmassa täysin ventovieraille ihmisille. Tätä aihetta varmasti pohtii moni muukin bloggaaja ja sosiaalisen median suurkuluttaja, ja toki aivan aiheesta.

En itse koe olevani kovin naiivi, enemmänkin perusluonteeltani epäileväinen, mutta haluaisin silti luottaa siihen, etteivät kaikki ihmiset luonnostaan ole pahantahtoisia. Haluan jakaa mielipiteitäni ja kuviani muille, enkä ensimmäisenä pelkää jonkun käyttävän niitä väärin. Olen sitä mieltä, että omasta elämästään bloggaaminen on aika turhaa, jos siitä ei ole valmis suht avoimesti kertomaan. Lukijan täytyy päästä jossain määrin kirjoittajan ihon alle, eihän häneen muuten voi samaistua. Täällä blogin puolella olen tähän mennessä ollut kuitenkin suht varovainen, tämä kun on kaikille avoin. Facebookin suljetuissa ryhmissä saatan jakaa henkilökohtaisempaakin mielipidettä, en usko niiden sieltä aivan kaikkien tietoisuuteen karkaavan. Enkä oikeastaan niin välitäkään. Jos jotakuta huvittaa juoruilla asioitani niin siitä vaan, itse en usko olevani niin kiinnostava.

Tallinna on niin pieni kaupunki ja sen expat-piirit vieläkin pienemmät, joten siinäkin mielessä tahdon olla suht varovainen, en halua polttaa siltoja edessä tai takana. Lukijalle ehkäpä tylsää, mutta kirjoitan tätä blogia omalla identiteetilläni, joten pidän ne kaikista kärkkäimmät mielipiteet (ainakin toistaiseksi) omana tietonani. Pyrinhän muutenkin siihen, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi suunsa pitää kiinni, ellei tietysti ole kyse jostakin muita vahingoittavasta asiasta. Aivan kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen.

Mieheni ja minä olemme molemmat sosiaalisen median innokkaita kuluttajia, mutta olemme päättäneet, ettemme julkaise Leevistä tunnistettavia kuvia. Hän saa itse sitten tulevaisuudessa asiasta päättää. Niinpä täällä bloginkaan puolella ette tule lähiaikoina näkemään kasvokuvia pojastani. Ensin lupauksen pitäminen tuntui vaikealta – miten voin olla näyttämättä koko maailmalle kuinka söpö poikamme onkaan? Mutta enää se ei itseä häiritse, enkä ole koskaan kuullut pahaa kommenttia päätöksestämme. 

Mitä mieltä olet, tulisiko bloggaajan paljastaa itsestään kaikki vai riittääkö vain pieni osa pitämään lukijan mielenkiinnon yllä? Entä oletko itse miettinyt sosiaaliseen mediaan postaamasi kirjoitusten ja kuvien merkitystä yksityisyydellesi?

Recently I’ve given a bit more attention to my privacy here in the blog and in the social media in general. I’m not saying I’ve gotten more strict about it, but I’ve certainly thought about it. As a blogger I feel like I need to be open until some extent, otherwise there wouldn’t be anything to read. But where is the line?

Tallinn is a small town with a small expat community and I don’t believe there’s such thing as anonymity here. And that’s why I rather keep my sharpest opinion to myself (or my husband) – I don’t want to burn any bridges, not the ones behind and especially not the ones coming ahead. Maybe that’s boring, but I’m writing this blog with my own identity, so basically anyone can find out who I am.


Me and my husband both are quite open in social media I’d say, at least not extremely careful. But we have made a rule not to publish photos where Leevi could be recognized – he can decide about those whenever he is old enough. In the beginning it was pretty challenging, I was already used to sharing most of my life in internet (to a limited audience). But nowadays it feels natural.
What do you think: should a blogger share everything, or is less enough? Have you thought about your privacy online, how the things you share might influence on that?

Mikä se on se Unelmahomma?

Sen kun tietäisi…

blogi.jpg

Sain vihdoin päätökseen paljon hypetystä ainakin bloggaajapiireissä saaneen Unelmahommissa-kirjan. Sen on kirjoittanut bloggaajina itsekin kunnostautuneet Satu Rämö ja Hanne Valtari. Odotin kirjalta paljon, olenhan itse melko lailla tuuliajolla omien tulevaisuuden urasuunnitelmieni kanssa ja toivoin, ehkäpä epärealistisestikin, että kirja antaisi uutta kipinää ammatinvalintaan ja oman uran luomiseen. Sain toki kirjasta inspiraatiota siihen, ettei työn tarvitse olla se perinteisessä mielessä ajateltu homma – kasista neljään toimistoduuni tai tarjoilijan vuorotyö. Kirjassa esiteltiin useampi “uudella alalla” menestynyt ihminen, joka tekee töitä siellä missä haluaa. Se oli mielestäni kirjan positiivista antia.

Toisaalta kirja oli kirjoitettu hyvin yrittäjälähtöisesti, ja siitä jäi kuva että duuni on unelma vain silloin kun työllistät itse itsesi. Tarinoiden ihmisillä tuntui kaikilla olevan intohimo johonkin tai useampaankin asiaan, sellainen palo mitä minulla ei omasta mielestäni ole. Tykkään tehdä kaikenlaisia asioita, jonkin aikaa. Kirja tuntui painostavalta – nytkö pitäisi alkaa miettiä tätäkin blogia ammattimielessä? Mistä minä edes löytäisin ne tarvittavat ihmiset ja tahot, jotta saisin nostettua blogin uudelle levelille. Haluanko edes sitä? Tuli hirvittävä paine miettiä miten teen omista vahvuuksistani rahanlähteen. Mitkä ne ovat ne minun vahvuuteni? En oikeastaan edes halua olla yrittäjä, liikaa vastuuta, liian vähän vapautta, ainakin omissa mielikuvissani. Eikö voisi vaan tehdä sellaista duunia, joka tuntuu ihan mukiinmenevältä, pitääkö löytää unelmaduuni? Eikö työ voisi olla vain pieni osa elämää, en halua sitä jokaisen päiväni jokaiseen tuntiin ja minuuttiin. Vai olenko sittenkin vain kateellinen kun nämä kirjan esittelemät superihmiset (jotka väittävät etteivät ole sellaisia) ovat onnistuneet luomaan tyhjästä jotakin tuottavaa?

Lisäksi kirja toisti itseään -paljon. Asian olisi voinut tiivistää pitkään artikkeliin 200 sivun sijasta. Mutta olen toki onnellinen kirjoittajien puolesta, että he ovat saaneet toteuttaa itseään tällä haluamallaan tavalla. Ehkäpä saan kirjasta enemmän irti, jos joskus jaksan tehdä lukujen loppuun laitetut tehtävät. Ehkä se “ahaa” löytyy sieltä. Mutta juuri nyt olen ihan loppu, miettiessäni päivästä toiseen pääni puhki, miten loisin itselleni työn, joka matkustaisi kanssamme ja joka olisi se minun unelmaduunini.

Mitä tästä sekavasta “arvostelusta” voi siis päätellä? Ihan lukemisen, tai vähintäänkin selailemisen arvoinen kirja, jos aihe tuntuu ajankohtaiselta, mutta ristiriitaisia tunteita se jätti. Päällimäisenä levottoman, avuttoman ja saamattoman fiiliksen. Eli siis aika päinvastaisen kuin toivoin. Taidanpa siis pistää nämä self help-kirjat hetkeksi puhelimen sovelluksen perimmäiseen nurkkaan ja tarttua seuraavaksi vanhaan kunnon romaaniin.

Oletko sinä lukenut kyseisen kirjan?

I recently read a Finnish self help book called Unelmaduuni – Dream job, and it left me puzzled and somewhat frustrated instead of giving me direction…