Ikuisesti univelkainen…

Tällä kertaa tuun tänne ihan rehellisesti vaan kertomaan just tämän hetken fiiliksiä. Väsyttää nimittäin niin perkuleesti, että muuta ei jaksa.

Meidän kaksivuotias ei ole koskaan ollut hyvä nukkumaan, omasta mielestäni ei edes kohtuullisen hyvä. Luin jostain, että huomattavan yöheräilyn raja olisi neljä herätystä yössä ja se kyllä menee menillä useimpina öinä rikki. Eli siis ainakin se kolme-neljä sellaista herätystä, jotka vaativat vanhemman reaktiota.

Heräilyjen syy on epäselvä – olemme itse tulleet siihen tulokseen että meidän vauhtiveikko tarvitsee öisin sitä läheisyyttä, jota ei malta päivällä ottaa. Mutta valitettavasti pelkkä vieressä nukkuminen ei auta vaan tyyppi heräilee siitäkin huolimatta. Ilmeisesti käy päivän tapahtumia läpi, näkee pahoja unia tai mitä lie…

Olemme yrittäneet kaikkea, ja keksineet kaikki mahdolliset syyt tämän kahden vuoden aikana. Paitsi itkettämistä, yksin jättämistä, sitä emme ole kokeilleet, koska se ei tunnu meille luonnolliselta. Voihan se olla, että olemme itse omalla “lepsuilullamme” luoneet tämän tilanteen. Tai sitten emme. Nykyään Leevi nukkuu 120cm leveällä patjalla, jotta jompikumpi meistä vanhemmista voi rojahtaa viereen nukkumaan. Koska samaan sänkyyn emme kaikki kolme mahdu – Leevi on levoton nukkuja ja niin olen minäkin.

Vuoden alusta lähtien olemme vuorotelleet yövuorossa – joka toinen yö on minun ja joka toinen Wolfin. Tämä on ainoa keino, jolla pysyn järjissäni. Sitä ehdotti psykologi silloin viime joulun aikaan kun olin aivan totaalisen rikki. Tähän asti se on toiminut suht hyvin, mutta valitettavasti pikkuhiljaa alkaa olla sellainen tilanne, että myös Wolfista on heräilyn myötä tulossa uniongelmainen, joka heräilee jokaiseen inahdukseen ja nukkuu levottomasti, silloinkin kun on hänen vuoronsa nukkua. Itseäni on tämän vuorosysteemin lisäksi auttanut korvatulpat ja unimaski, joita käytän melkein joka yö – ja päivä päiväunilla. Koska sellaiset on pakko ottaa aina jos on siihen aikaa, muuten ei jaksa. Todella ärsyttävää aina vaan ajatella nukkumista ja väsymystä, eihän tämän näin kauaa pitänyt kestää.

Nyt päiväkodin aloituksen yhteydessä on tietysti ollut täysin ymmärrettävää ja odotettavissa, että yöt ovat levottomia. Sen lisäksi Leevillä oli koko viime viikon paha flunssa, jonka jälkimainingeissa hän kärsii edelleen yöllisestä yskästä. Voitte vain kuvitella minkälaisia zombieita täällä pyörii… Leevi itse tosin näyttää olevan täynnä virtaa, ihan sama minkälainen yö olisi takana. Kaiken tämän päälle herra on nyt muutamana yönä saanut jotain ihme raivokohtauksia, jolloin hän ei rauhoitu mun kanssa millään ja Wolfinkin täytyy antaa kaikkensa ja vielä enemmän saadakseen tyypin taas nukkumaan. En kyllä ihan oikeasti kestä, jos näistä raivokohtauksista tulee jotain säännöllisempää (menin tyhmänä googlettamaan…).

Näin on kahdessa vuodessa kahdesta erinomaisesti nukkuvasta melko energisestä ihmisestä tullut varjoja entisestään, tai no kyllä ne vanhat minät sieltä hyvänä päivänä pilkistävät, mutta aivan äärirajoilla mennään. Onneksi meillä on toisemme, ja tietysti tuo päiväsaikaan useimmiten hurmaava lapsi, ei tästä muuten selviäisi hengissä.

I have to be honest now and admit that I am absolutely way too tired to write about anything more interesting than how tired I am. How tired we both are, me and my husband. We were blessed with a beautiful, intelligent and funny son, who unfortunately still after two years does not sleep (how we would need him to). I read from somewhere that the limit of significant amount of wake ups at night is four. And that is what we have most of the night, at least. 

We have tried to figure out every possible reason and solution to this issue, we have tried everything. Except letting Leevi alone to cry, because this would not feel good for neither of us. So maybe we have created the situation ourselves by being too kind. Or maybe it would be like this anyway. Nowadays Leevi’s got a 120cm mattress to sleep on, so one of us can crash there at some point of the night. But even sleeping next to him doesn’t make him sleep the night through, or even close. After my total meltdown last winter we have shared the nights in shifts – every other night is mine and every other night Wolfi’s. That, earplugs, sleep mask and napping whenever possible has gotten me this far. But still I am most of the time completely exhausted. I’m wondering how does it feel to get enough sleep at night, so you don’t need to think about sleeping all the time? Unfortunately regular wake ups have now ruined Wolfi’s sleep, even on those nights when he would have a chance to sleep. And there’s only two of us, so where to turn next?

Recently of course there has been some reasonable explanations for exceptionally shitty sleep – starting kindergarten, suffering a cold and a nightly cough that followed it. But unfortunately it comforts only little, especially when you know that whenever the nights get back to normal that isn’t too glorious either. On top of all this, couple of nights now Leevi’s got some rage attacks in the middle of the night, and I can’t calm him down. Wolfi manages a bit better, but I do really really hope this is not something regular, because we have absolutely no energy left in us. At least we are lucky to have each other in this situation, and apart from the sleeping issues a wonderful child, otherwise we wouldn’t manage. 

Advertisements

Miltä näyttää monikielisen perheen arki?

Leevi sanoi tänään yllättäen autoillaan leikkiessään “What’s this? Car”. Yllätyin, koska en tiennyt hänen osaavan näitä sanoja englanniksi. Sen jälkeen hän sanoi punaista autoa “black”, jonka korjasin “red, punainen”, jonka jälkeen kävimme läpi kaikki paikalla olleet autot englanniski. Ja tyyppi oli selvästi innoissaan ja kiinnostunut.

En olisi ikinä uskonut, että tällaisen kielisekametelisopan keskellä voi joku oppia mitään kieltä nopeasti, saati useampaa. Mutta Leevi on todistanut kaikki uskomukset monikielisen lapsen hitaammasta puhumaan oppimisesta huuhaaksi (tai siis ainakin hänen kohdallaan), sellaista tahtia on hän kieliä oppinut. Pääasiassa Leevi puhuu ja ymmärtää saksaa ja suomea, mutta kuulee myös paljon englantia, koska me vanhemmat puhumme englantia keskenämme. Emme oikeastaan kuitenkaan puhu Leeville ikinä englantia, vaan aina omia äidinkieliämme. Lisäksi Leevi on oppinut päiväkodissa muutaman sanan viroa. On aivan uskomatonta, miten nuo pienet aivot imevät uusia sanoja kuin sieni. Suomea ja saksaa Leevi puhuu ja ymmärtää suurinpiirtein saman verran, hänellä on jo melko laaja sanavarasto ja viime päivinä on tullut yhä enemmän useamman sanan lauseita. Ehkä kaikista eniten itseäni hämmästyttää se, kuinka hän on jo oppinut silloin tällöin taivuttamaan suomenkielisiä sanoja oikeisiin muotoihin. Nyt vasta olen todella tajunnut kuinka vaikea kieli suomi on tässä asiassa verrattuna vaikkapa englantiin!

Kielet menevät Leevillä melko iloisesti sekaisin, vaikka uskon hänen jo ymmärtävän, että ne ovat eri kieliä. Leevi puhuu usein minulle saksaa, ja kuulemma isälleen suomea, mikä ihmetyttää tällä hetkellä hieman. Mutta emme jaksa stressata. Koska itse ymmärrän saksaa, toistan Leeville hänen sanomansa asian suomeksi, tai joskus pyydän sanomaan sen äidin kielellä (jolloin hän toistaa sen saksaksi). Wolfi ei ymmärrä suomea, joten hän arvailee mitä Leevi mahtaa tahtoa tai odottaa kunnes poika tajuaa vaihtaa kieltä.

Meillä on siis tosiaan sellainen tilanne, että itse ymmärrän oikeastaan kaiken mitä mieheni saksaksi puhuu, mutta hän ei ymmärrä suomea. Tämä aiheuttaa nyt Leevin kasvaessa hieman ristiriitoja, kun olen esimerkiksi kieltänyt jotakin suomeksi, ja sitten Wolfi tekee juuri päinvastoin. Kyselin eräässä monikielisten perheiden keskusteluryhmässä mitä ihmiset tekevät tällaisessa tilanteessa ja useat sanoivat kääntävänsä sanomansa asian niin että toinenkin vanhempi sen ymmärtää. Itse en toistaiseksi koe tätä luonnolliseksi, paitsi toki jos on kyse todella tärkeästä asiasta. Toivon Wolfin oppivan pikkuhiljaa sen verran suomea, että hän pysyisi hieman kärryillä minun ja Leevin välisissä keskusteluissa.

Olemme pohtineet jo melko paljon mitä kieltä Leevin elämässä olisi hyvä painottaa, minkäkieliseen päiväkotiin ja kouluun hän mahdollisesti menee jne. Itselleni tuottaa hieman tuskaa ajatella, ettei Leevi todennäköisesti koskaan tule käymään suomenkielistä koulua tai edes asumaan Suomessa, ja pelkään jo nyt miten hänen suomenkielentaitonsa käy. Mutta toisaalta en halua stressata asiasta, jonka eteen voin tehdä vain niin paljon, yritän parhaani ja siinä se. Onneksi Leevi saa nyt täällä käydä puolisuomenkielistä päiväkotia. Englantia emme halua aktiivisesti opettaa Leeville, se kun ei ole kummankaan meidän äidinkieli. Ja uskomme, että hän oppii sitä muutenkin hyvin nopeasti ja siinä sivussa.

Viime aikoina olen kuullut usealta eri taholta, kuinka tärkeää on puhua lapselle vain ja ainoastaan yhtä kieltä per yksi aikuinen. Ymmärrän pointin, mutta asian ehdottomuus (kuten ehdottomuus monessa muussakin asiassa) ärsyttää. Perheitä on monenlaisia, vanhempia ja lapsia on monenlaisia, tilanteita on monenlaisia, enkä pidä näin mustavalkoisesta ajattelusta. Onneksi luin muutama päivä sitten Sverigesradion lyhyen artikkelin kielitutkija Soile Pietikäisestä, joka komppaa ajatuksiani. Olin myös hyvilläni hänen esittämästään ideasta, että koko perheen yhteinen kolmas kieli saattaisi vahvistaa myös vähemmistökielen asemaa. Eli se, että perheemme sisäinen kieli on englanti saattaisi esimerkiksi Saksassa asuessa auttaa pitämään myös suomen kielen kelkassa mukana. Emme muutenkaan pyri vaihtamaan vanhempien keskinäistä kieltä (koska pidän tästä nykyisestä tasa-arvosta), mutta tämä vahvisti ajatusta entisestään.

Mielenkiintoinen matka tämä monikielisyys on todellakin, ja entistäkin enemmän nyt lapsen myötä. Kertaakaan en ole kironnut tai katunut asiaa, vaan se on täysin luonnollinen osa arkeamme ja omasta mielestäni rikastuttaa elämää aika tavalla.

Minkälainen kielikombo teidän perheestänne löytyy? Miten lapset ovat oppineet puhumaan eri kieliä? Onko parisuhteessa ollut vaikeuksia sen vuoksi, etteivät molemmat voi puhua äidinkieltään?

Today Leevi spoke suddenly English while playing with his cars. He said “What’s this? Car.” I was surprised because I didn’t really know he knows English. After this we went through all his cars, me telling him which color or kind they were – in English. And he seemed so glad and interested to learn these words in yet another language.

I would have never believed that in the middle of this kind of lingual mess that our family is, could some learn to speak so quickly, especially in several languages. But Leevi has proved all the studies, about multilingual kids starting to speak later, wrong. So fast has he learned. Mainly he speaks and understands Finnish and German, as those are the languages we speak directly to him. Obviously he must have learned some English too by now, as he hears us talking it every day. In kindergarten he has learned now few phrases in Estonian. It seems almost insane how fast he absorbs new words, he is like a sponge. Leevi’s Finnish and German are quite at the same level now – he has quite large vocabulary in both and he can form simple sentences also. Maybe most amazed I am that he has also learned to put some of the endings in Finnish words – only now I’ve realized how much more difficult it is that there’s so many different cases. 

Leevi mixes the languages quite a lot, even though I do think he knows the difference. He often speaks to me in German and to his dad in Finnish, which we are a bit puzzled by at the moment. But we have decided not to stress too much. As I understand German, I usually repeat whatever Leevi said in Finnish or sometimes just ask him to say it in “mom’s language” (then he repeats it in German…). Wolfi does not really understand Finnish so I think for him it’s easier to just wait until Leevi says it in German.

So in our family the situation now is that I understand almost everything my husband speaks in German, but he does not understand my Finnish. This has lead to some minor clashes when I tell Leevi not to do something and then Wolfi does the opposite, like no more snacks before dinner. These situations haven’t been very serious by now, but I am a bit afraid what might come when Leevi is older. I asked in a multilingual group in Facebook how others manage these situations and most of them said they just translate. Tell the kid in Finnish and the dad in whatever language they understand. Or vise versa of course, but most answers were from moms. For now this strategy did not feel natural to me, so I haven’t really translated. Unless it is something very important. I’m hoping that eventually Wolfi would learn enough Finnish to understand the conversations between me and Leevi.


We have obviously given a few thoughts to Leevi’s future in kindergarten and school. In which language will they be? It hurts me quite a bit to think that he probably won’t ever go to school in Finnish or maybe even live in Finland, because I’m afraid he’ll abandon his mother tongue. But on the other hand I don’t want to stress about something I can’t totally control. I’ll do my best and hope it’s enough. Luckily Leevi can go to half Finnish speaking kindergarten now here in Estonia. We don’t really wanna teach English to Leevi ourselves, as neither of us is a native, and we think he’ll catch it soon enough anyway.
I’ve been hearing from a lot of different sources how in a bilingual family each parent should speak strictly one language to the kids. This kind of dogmatism is annoying to me in this topic as many others too. There’s so different families, persons and situations, you cannot say things like this as an absolute and only right way. That’s why I was very happy to read a short article about a Finnish language researcher Soile Pietikäinen, who is backing up my thoughts. She also says it might be that if the family’s language is a third language that might protect also the minor language. Which means that for example if we’d live in Germany, us speaking English together as a family at home could help Finnish to stay in the combo. We weren’t planning on changing our family language anyway, as I at least like this equality a third language brings, but now I have reassurance that we shouldn’t.

It is certainly an interesting journey, this multilingual life and even more so with a child. Not even once have I cursed or regretted it though – to us it is completely natural and I think it makes our life richer.

What kind of language combo do you have in your family? How have your children learned different languages? Has there been any conflicts because of multilinguality?

Elämäni aakkoset

Kun Viherjuuria-blogin Heidi haastoi bloggaajat pohtimaan oman elämänsä aakkosia, innostuin heti. Kuinka hauska tapa kertoa yksityiskohtia omasta elämästään ja päästää lukijat kenties hieman lähemmäksi.

Tässäpä siis aakkosia minun elämästäni:

A niinkuin aamut

Minulla on viha-rakkaussuhde aamuja kohtaan. Ne alkavat aina liian aikaisin, ennen kuin olen valmis. Toisaalta aamuissa on jotakin maagista, tunnelmaa, joka katoaa kellon lyödessä puoli yhdeksän. Olen myös huomannut aamujen olevan tehokkainta aikaa minulle.

B niinkuin banaani

Vuosikausia jatkunut banaaniällötys on ohi! Syön banskuja jopa sellaisenaan, mutta mieluiten smoothien, lettujen, kakkujen ja jätskin muodossa. Banaani on poikani herkku numero yksi, “banaani päivässä pitää pojan tiellä”, joten niitä menee viikossa kilokaupalla.

C niinkuin C-vitamiini

Haluaisin uskoa, että saan vitamiineja moninkertaisesti aikaisempaan verrattuna, sillä syön nykyään huomattavasti enemmän marjoja ja vihanneksia. Siitäkin huolimatta olin viime talvena kipeämpi kuin koskaan aiemmin, toivottavasti tänä talvena kroppa osaa jo väistää flunssavirukset.

D niinkuin Deutschland

Saksasta on tullut toinen kotimaani, vaikken ole siellä koskaan asunut. Muuttaessamme maailmalla Suomi ja Saksa ovat ne mitkä pysyvät kaiken muun muuttuessa. Nuoruusvuosinani vihasin saksan kieltä (koska se on niin vaikeaa ja koska minua kiusattiin saksan tunneilla) ja näin ollen kaikkea Saksaan liittyvää, mutta kappas kuinkas sitten kävikään?

E niinkuin eilinen

En yleensä märehdi eilisen tapahtumia, vaikka muuten olenkin aikamoinen murehtija. Uskon, että se mitä eilen tapahtui tapahtui syystä ja sen vuoksi olen tällainen ja elän tällaista elämää. 

F niinkuin Finland

Suomi Finland, rakas kotimaa. Toivon välittäväni hyvää kuvaa Suomesta ulkomailla, vaikka välillä tykkäänkin vahvistaa hölmöjä stereotypioita. Olen (useimmiten) ylpeä suomalaisuudestani enkä antaisi sitä pois. Suomen kieli on maailman hienoin kieli!

G niinkuin gym

Kuntosali on tullut elämääni jäädäkseen, se on minulle ominaisin tapa urheilla. Tykkään painoharjoittelun tuomasta voiman tunteesta ja siitä, että lihaksissa tuntuu seuraavana päivänä. Eihän painojen nostamisella samanlaista huumaa saa kuin hyvän juoksulenkin jälkeen, mutta olen huomannut, ettei minusta pidemmän päälle ole juoksijaksi.

H niinkuin Helsinki

Helsingillä, entisellä kotikaupungillani ja nuoruuteni pelikentällä tulee aina olemaan paikka sydämessäni. En oikeastaan osaisi ajatella asuvani muualla Suomessa kuin Helsingissä. Helsinki on merenrantoineen niin kaunis ja myös melko omaperäinen kaupunki kaikkien metropolien joukossa. Pieni, mutta sopivan suuri kuitenkin.

I niinkuin illallinen

Nautin ruoan valmistuksesta ja harva se päivä odotan pääseväni valmistelemaan illallista. Suunnittelen viikon ruoat usein etukäteen ja odotan sitten kieli pitkällä näitä herkkuja. Syömme illallisen koko perhe yhdessä, ja haluan ehdottomasti pitää tästä tavasta kiinni.

J niinkuin joulu

Joulun merkitys on harmikseni päässyt haihtumaan ulkomailla vietettyjen vuosien saatossa. Uskon sen johtuvan siitä, ettemme ole saaneet luoduksi pysyviä jouluperinteitä. Olen kuitenkin jouluihminen, rakastan sitä tunnelmaa: koristeita, lauluja, tuoksuja, ruokia, valoja pimeässä. Toivon, että tänä vuonna onnistumme luomaan joulun taian tänne meidän kotiimme ja luomaan perinteitä, joita Leevi voi aikuisena jatkaa.

K niinkuin kasvisruoka

Päätin muistaakseni joskus vuoden alkupuolella, etten valmista enää liharuokia ja se on pitänyt muutamaa kala-annosta lukuunottamatta. Päätös tapahtui hieman samaan tapaan kuin päätös tupakoinnin lopettamisesta aikoinaan – helposti ja lähes huomaamatta, kun aika oli kypsä. En ole kaivannut lihaa tai sen valmistamista, edes turvaherkkujeni lasagnen, spaghetti bolognesen ja makaronilaatikon kohdalla (no okei, ihan ihan vähän jälkimmäisessä). Koska olen perheen kokki, olen saanut myös mieheni vakuutettua, vaikka hän välillä lihaa ehkä kaipaisikin. Ulkona syödessä valitsen yhä useammin lihattoman vaihtoehdon, enkä näe paluuta vanhaan. Vegaaniksi en toistaiseksi ole ryhtymässä – juustot, rahka ja jogurtti ovat liian tärkeitä minulle, enkä ole ainakaan täältä Tallinnasta löytänyt niille tarpeeksi kelvollisia vastineita. Harkitsen tosin kananmunista luopumista. Syy lihatuotteiden poistamiseen ruokavaliosta on ollut ekologinen – koen, että se on meidän arkeemme sopiva keino pyrkiä suojelemaan ympäristöä.

L niinkuin Leevi

Leevin nimi ei ollut meille itsestään selvä valinta, selvää oli vain se että halusimme suomalaisen nimen, joka taipuu myös saksalaisen suuhun. Nykyään en voisi ajatella Leevin olevan kukaan muu. 💚

M niinkuin monikulttuurinen

Vaikka tulen ihan tavallisesta kantasuomalaisesta perheestä, olen pitkään tuntenut paikkani olevan maailmalla. Tunnen itseni kotoisaksi kansainvälisessä ympäristössä ja kulttuurit kiehtovat minua. Olen hyvin onnellinen monikulttuurisesta perheestäni ja meidän monikulttuurisesta arjestamme.

N niinkuin nami

Olen aina ollut aikamoinen herkkuperse, kaiken makean perään, mutta erityisesti karkin. Pikkuhiljaa aikuistuessa ja ulkomailla asuessa (missään muualla ei ole yhtä hyvää karkkia kuin Suomessa) olen alkanut päästä irti sokerikoukusta. Tai no en ehkä irti, mutta nykyään tarvitsen sokerihimon tyydytykseen vähemmän makeita herkkuja ja huomattavasti pienemmissä määrissä. Kauhulla muistellen kun varhaisaikuisuudessa vetelin ykkösellä alas kokonaisen karkkipussillisen tai suklaalevyn, enkä vain viikonloppuisin… Nyt pystyn hillitsemään itseni jopa laivan taxfreessä. 

O niinkuin oma aika

Tarvitsen paljon omaa aikaa. Aikaa haahuilla, ajatella, tehdä juuri sitä mitä huvittaa, mieluiten yksin. Salikäynti pari kertaa viikossa ei riitä pitämään minua tasapainossa. Tämä on harmillista, olisi paljon helpompaa tässä pikkulapsiarjessa, jos en kaipaisi näin paljon yksinoloa. Onneksi kuitenkin tajusin asian laidan vajaa vuosi sitten (psykologin avustuksella) ja osaan nyt pitää huolta tämän tarpeen täyttymisestä.

P niinkuin puhelin

Puhelin on mahdollisesti (valitettavasti) elämäni tärkein esine. Siitäkin huolimatta puhun hyvin harvoin puhelimessa, oikeastaan välttelen sitä viimeiseen asti. Sen sijaan kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan – blogia, Facebookiin, Whatsappiin. Otan kuvia. Kuuntelen musiikkia. Selaan uutisia, reseptejä, blogeja ja nettikauppoja. Etsin tietoa. Luen kirjoja. Kulutan järkyttävän ison osan päivästäni puhelin kädessä, ja olenkin avoimesti sitä mieltä, että olen riippuvainen puhelimeni nettiyhteydestä. Olen asettanut itselleni rajoja – ei puhelinta petiin enkä pelaa mitään pelejä. Nyt pyrin vähentämään puhelimen käyttöä Leevin ollessa hereillä, koska ei, en valitettavasti (vielä) ole se täydellinen vanhempi, jonka puhelin pysyy näkymättömissä lapsen läsnäollessa.

Q niinkuin ???

R niinkuin rakkaus

Yksin suomenkielen kauneimmista sanoista, paljon vahvempi kuin englanninkielinen ylikulutettu vastineensa. Olen ollut rakkauden suhteen varsinainen lottovoittaja, joka päivä saan rakastaa ja tuntea itseni rakastetuksi.

S niinkuin Sia

Sia on yksi nykyhetken lempiartisteistani – hänen musiikkinsa on nostanut minut niin sydänsuruista kuin väsymyksen aiheuttamasta epätoivosta. 

T niinkuin Tallinna

Entinen tylsähkö päiväreissukohde, nykyinen kiinnostava kotikaupunki. Olen iloinen saadessani kokea Tallinnan pintaa syvemmältä. 

U niinkuin uni

Uni, sen tarve ja puute ovat saaneet aivan uuden merkityksen lapsen saamisen jälkeen. Olen aina arvostanut nukkumista, mutta nykyään koko elämä tuntuu pyörivän sen ympärillä milloin ja kuinka paljon saan unta.

V niinkuin vesi

Vesi on elementtini, rakastan vettä, oli se sitten meri, järvi, joki tai uima-allas. En voi vastustaa kiusausta uida, jos näen uintikelpoista vettä jossakin. Leevi on tullut asiassa selkeästi äitiinsä 💙 Kaipasin merenrantaa sisämaassa asuessa paljon ja harmittelen miten huonosti se on täällä Tallinnan keskustan liepeillä hyödynnetty.

W niinkuin Wolfi

Tuplavee ilmeistyi elämääni miehen etunimen mukana. Paras mies ikinä! 😘

X niinkuin luxus

Myönnän sen, tykkään hemmottelusta. Minulle luksus on laadukkaassa ravintolassa syömistä, hyvän skumpan juomista, matkustelua, hierontaa ja hotelliyö ja -aamiainen silloin tällöin. En osaa tuhlata omaisuuksia materiaan, vaikka välillä haluan ostaa laadukkaampaa, olen silti hyvin maltillinen. Merkkikledjut, uusimmat puhelimet ja kalleimmat autot eivät edusta minulle luksusta.

Y niinkuin yllätys

Pidän yllätyksistä. Erityisesti suhteemme alkuaikoina mies kehitteli ylläreitä usein. Vielä nykyäänkin hän hemmottelee minua yllätyksillä muutaman kerran vuodessa. Itse tykkään yllättää itseni ravintoloissa ulkomailla tilaamalla listalta jotakin, jonka nimeä en ymmärrä.

Z niinkuin zebra

Seepra on yksi lempieläimistäni, sen ulkonäkö viehättää minua. Onnekseni pääsin näkemään monta seepraa niiden luonnollisessa ympäristössä Ugandassa.

Å niinkuin Ruåtsi

Ruotsi on ollut minulle pitkään se hieman kadehdittava, aina askeleen edellä oleva naapurimaa, jossa kasvaa niitä kuuluisia parempia ihmisiä. Nyt olen pikkuhiljaa luomassa moniulotteisempaa suhdetta maahan, koska pikkuveljeni vaimoineen asuu siellä. Ehkä ensi vuonna pääsemme jo Tukholman ulkopuolelle!

Ä niinkuin äitiys

Äitiys on muuttanut minua paljon enemmän kuin uskoin, enemmän kuin olisin ehkä halunnutkaan. Se on kasvattanut minua, saanut minut tuntemaan itseni vuoroin pieneksi, vuoroin vahvaksi, ja opettanut monia uusia asioita. Edelleen, kahden vuoden jälkeen, etsin rooliani äitiyden ja kaiken muun välillä. 

Ö niinkuin örvellys

Olen omat örvellykseni örveltänyt, enkä oikeastaan kadu sitä. En ehkä olisi niin tyytyväinen omaan hiirenhiljaa keski-ikäistyvään elämääni nyt, jos olisin aiemmin jarrutellut. Ja ainakin tiedän mitä EN halua oman lapseni koskaan tekevän. 😂

Noniin, kuka ottaa haasteen vastaan seuraavaksi??

This is my life’s alphabet, in Finnish. You may try your luck with Google Translate, maybe you’ll learn some Finnish in the process. 😋

Edit: Do not use Google Translator, it’s shit. Unless you want to cheer up your boring day at the office… In that case do not think you’ll learn any real Finnish.

Pohdintoja bloggaajan yksityisyydestä

Olen viime aikoina pohtinut hieman enemmän yksityisyyttä ja sitä kuinka paljon omasta elämästään uskaltaa paljastaa täällä internetin ihmemaailmassa täysin ventovieraille ihmisille. Tätä aihetta varmasti pohtii moni muukin bloggaaja ja sosiaalisen median suurkuluttaja, ja toki aivan aiheesta.

En itse koe olevani kovin naiivi, enemmänkin perusluonteeltani epäileväinen, mutta haluaisin silti luottaa siihen, etteivät kaikki ihmiset luonnostaan ole pahantahtoisia. Haluan jakaa mielipiteitäni ja kuviani muille, enkä ensimmäisenä pelkää jonkun käyttävän niitä väärin. Olen sitä mieltä, että omasta elämästään bloggaaminen on aika turhaa, jos siitä ei ole valmis suht avoimesti kertomaan. Lukijan täytyy päästä jossain määrin kirjoittajan ihon alle, eihän häneen muuten voi samaistua. Täällä blogin puolella olen tähän mennessä ollut kuitenkin suht varovainen, tämä kun on kaikille avoin. Facebookin suljetuissa ryhmissä saatan jakaa henkilökohtaisempaakin mielipidettä, en usko niiden sieltä aivan kaikkien tietoisuuteen karkaavan. Enkä oikeastaan niin välitäkään. Jos jotakuta huvittaa juoruilla asioitani niin siitä vaan, itse en usko olevani niin kiinnostava.

Tallinna on niin pieni kaupunki ja sen expat-piirit vieläkin pienemmät, joten siinäkin mielessä tahdon olla suht varovainen, en halua polttaa siltoja edessä tai takana. Lukijalle ehkäpä tylsää, mutta kirjoitan tätä blogia omalla identiteetilläni, joten pidän ne kaikista kärkkäimmät mielipiteet (ainakin toistaiseksi) omana tietonani. Pyrinhän muutenkin siihen, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi suunsa pitää kiinni, ellei tietysti ole kyse jostakin muita vahingoittavasta asiasta. Aivan kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen.

Mieheni ja minä olemme molemmat sosiaalisen median innokkaita kuluttajia, mutta olemme päättäneet, ettemme julkaise Leevistä tunnistettavia kuvia. Hän saa itse sitten tulevaisuudessa asiasta päättää. Niinpä täällä bloginkaan puolella ette tule lähiaikoina näkemään kasvokuvia pojastani. Ensin lupauksen pitäminen tuntui vaikealta – miten voin olla näyttämättä koko maailmalle kuinka söpö poikamme onkaan? Mutta enää se ei itseä häiritse, enkä ole koskaan kuullut pahaa kommenttia päätöksestämme. 

Mitä mieltä olet, tulisiko bloggaajan paljastaa itsestään kaikki vai riittääkö vain pieni osa pitämään lukijan mielenkiinnon yllä? Entä oletko itse miettinyt sosiaaliseen mediaan postaamasi kirjoitusten ja kuvien merkitystä yksityisyydellesi?

Recently I’ve given a bit more attention to my privacy here in the blog and in the social media in general. I’m not saying I’ve gotten more strict about it, but I’ve certainly thought about it. As a blogger I feel like I need to be open until some extent, otherwise there wouldn’t be anything to read. But where is the line?

Tallinn is a small town with a small expat community and I don’t believe there’s such thing as anonymity here. And that’s why I rather keep my sharpest opinion to myself (or my husband) – I don’t want to burn any bridges, not the ones behind and especially not the ones coming ahead. Maybe that’s boring, but I’m writing this blog with my own identity, so basically anyone can find out who I am.


Me and my husband both are quite open in social media I’d say, at least not extremely careful. But we have made a rule not to publish photos where Leevi could be recognized – he can decide about those whenever he is old enough. In the beginning it was pretty challenging, I was already used to sharing most of my life in internet (to a limited audience). But nowadays it feels natural.
What do you think: should a blogger share everything, or is less enough? Have you thought about your privacy online, how the things you share might influence on that?

Mikä se on se Unelmahomma?

Sen kun tietäisi…

blogi.jpg

Sain vihdoin päätökseen paljon hypetystä ainakin bloggaajapiireissä saaneen Unelmahommissa-kirjan. Sen on kirjoittanut bloggaajina itsekin kunnostautuneet Satu Rämö ja Hanne Valtari. Odotin kirjalta paljon, olenhan itse melko lailla tuuliajolla omien tulevaisuuden urasuunnitelmieni kanssa ja toivoin, ehkäpä epärealistisestikin, että kirja antaisi uutta kipinää ammatinvalintaan ja oman uran luomiseen. Sain toki kirjasta inspiraatiota siihen, ettei työn tarvitse olla se perinteisessä mielessä ajateltu homma – kasista neljään toimistoduuni tai tarjoilijan vuorotyö. Kirjassa esiteltiin useampi “uudella alalla” menestynyt ihminen, joka tekee töitä siellä missä haluaa. Se oli mielestäni kirjan positiivista antia.

Toisaalta kirja oli kirjoitettu hyvin yrittäjälähtöisesti, ja siitä jäi kuva että duuni on unelma vain silloin kun työllistät itse itsesi. Tarinoiden ihmisillä tuntui kaikilla olevan intohimo johonkin tai useampaankin asiaan, sellainen palo mitä minulla ei omasta mielestäni ole. Tykkään tehdä kaikenlaisia asioita, jonkin aikaa. Kirja tuntui painostavalta – nytkö pitäisi alkaa miettiä tätäkin blogia ammattimielessä? Mistä minä edes löytäisin ne tarvittavat ihmiset ja tahot, jotta saisin nostettua blogin uudelle levelille. Haluanko edes sitä? Tuli hirvittävä paine miettiä miten teen omista vahvuuksistani rahanlähteen. Mitkä ne ovat ne minun vahvuuteni? En oikeastaan edes halua olla yrittäjä, liikaa vastuuta, liian vähän vapautta, ainakin omissa mielikuvissani. Eikö voisi vaan tehdä sellaista duunia, joka tuntuu ihan mukiinmenevältä, pitääkö löytää unelmaduuni? Eikö työ voisi olla vain pieni osa elämää, en halua sitä jokaisen päiväni jokaiseen tuntiin ja minuuttiin. Vai olenko sittenkin vain kateellinen kun nämä kirjan esittelemät superihmiset (jotka väittävät etteivät ole sellaisia) ovat onnistuneet luomaan tyhjästä jotakin tuottavaa?

Lisäksi kirja toisti itseään -paljon. Asian olisi voinut tiivistää pitkään artikkeliin 200 sivun sijasta. Mutta olen toki onnellinen kirjoittajien puolesta, että he ovat saaneet toteuttaa itseään tällä haluamallaan tavalla. Ehkäpä saan kirjasta enemmän irti, jos joskus jaksan tehdä lukujen loppuun laitetut tehtävät. Ehkä se “ahaa” löytyy sieltä. Mutta juuri nyt olen ihan loppu, miettiessäni päivästä toiseen pääni puhki, miten loisin itselleni työn, joka matkustaisi kanssamme ja joka olisi se minun unelmaduunini.

Mitä tästä sekavasta “arvostelusta” voi siis päätellä? Ihan lukemisen, tai vähintäänkin selailemisen arvoinen kirja, jos aihe tuntuu ajankohtaiselta, mutta ristiriitaisia tunteita se jätti. Päällimäisenä levottoman, avuttoman ja saamattoman fiiliksen. Eli siis aika päinvastaisen kuin toivoin. Taidanpa siis pistää nämä self help-kirjat hetkeksi puhelimen sovelluksen perimmäiseen nurkkaan ja tarttua seuraavaksi vanhaan kunnon romaaniin.

Oletko sinä lukenut kyseisen kirjan?

I recently read a Finnish self help book called Unelmaduuni – Dream job, and it left me puzzled and somewhat frustrated instead of giving me direction…

Päiväkodinaloituskipuilua

Leevi aloitti uudessa päiväkodissa elokuun puolivälissä, ja tällä kertaa tutustuminen ja tottuminen uuteen ympäristöön on ollut yllättävän haastavaa. Viime kerralla, viime talvena, muistelisin, että päivähoidon aloitus oli helpompaa ja Leevi meni aika nopeasti suht iloisesti hoitoon. Tällä kertaa hän ei ilmeisesti todellakaan haluaisi olla siellä. Jotkut päivät ovat olleet hieman parempia kuin toiset, mutta kaikenkaikkiaan omat fiilikseni ovat edelleen melko negatiiviset, ja minulla on jopa fyysisesti paha olo kun pakotan lapseni tähän tilanteeseen.

Ehkäpä odotukseni olivat hieman liian optimistiset, tiesinhän että Leevi ei oikeastaan pidä samanikäisten lasten seuratasta, ja sen lisäksi meillä on ilmassa kaksivuotispäivän tienoilla ilmeisesti yleistä eroahdistusta. Ryhmä on tällä hetkellä pieni, viisi lasta, mutta he kaikki aloittivat nyt samaan aikaan, joten hoitajilla ei varmasti ole helppoa. Sen lisäksi ryhmässä on yksi kovaääninen ja -otteinen lapsi ja muutama näitä herkempiä tapauksia, joka tekee totuttelusta vieläkin haastavampaa. Ryhmän on tarkoitus kasvaa piakkoin jopa kaksinkertaiseksi, ja haluaisin kovasti, että Leevi siihen mennessä viihtyisi jo paremmin.

Ryhmän on tarkoitus olla virolais-suomalainen ryhmä, ja tällä hetkellä suomenkielisiä lapsia on kolme ja vironkielisiä kaksi. Hoitajat ovat virolaisia, joista apuope puhuu kohtuullisen hyvää suomea. Uskoisin että lapset kuitenkin kuulevat enemmän viroa, koska opettaja ei puhu suomea (Virossa on ilmeisesti yleensäkin vain yksi koulutettu opettaja ja yksi apuope per ryhmä) ja hän vaikuttaa paljon aktiivisemmalta kuin apuope. Tämä ei minua haittaa, pääasia on että joku ymmärtää lastani kun hänellä on asiaa, ja uskoisin, että kaikki osapuolet sopeutuvat pian tilanteeseen. Tosin eräs henkilö heitti ilmoille pointin, että vieras kieli saattaisi aiheuttaa turvattomuuden tunnetta, jonka vuoksi Leevi ei oikein ainakaan aluksi tykännyt tästä oikein mukavan oloisesta opettajasta. Ryhmässä käy myös pari kertaa viikossa suomenkielinen opettaja, jonka tarkoitus on leikittää ja laulattaa lapsia suomeksi, joten kielellisesti uskoisin, että tämä ryhmä on niin hyvä vaihtoehto kuin uskaltaisin ulkomailla toivoa.

Minulle suurin ongelma tämän kielimuurin kanssa on se, ettei ryhmän opettaja oikeastaan myöskään puhu englantia, ja vaikka minä ymmärrän melko hyvin mitä hän viroksi sanoo, on tämä hänen ensimmäinen koskeuksensa suomen kieleen. Eli väärinkäsitysten vaara on suuri, ja niitä on tainnut jo tullakin. Olisin toivonut kunnollista keskustelua Leevin sopeutumisesta, mutta se on hyvin hankalaa, ja minulle on jäänyt kuva että opettaja luulee minua jotenkin vihamieliseksi. Vaikka olen vain huolissani pojastani ja olisin halunnut opettajalta ammattilaisen mielipiteen… En vain voi tyytyä kommenttiin “Leevi oli aika itkuinen”. Niin, mitä se siis tarkoittaa? Että hän ei ole valmis päivähoitoon? Vai onko se ihan normaalia? Näissä tilanteissa sitä todella toivoisi olevansa omassa kotimaassaan…

Peukut pystyyn, että Leevi alkaa pikkuhiljaa sopeutua uuteen ryhmään. Ja, että minä pääsen irti itseäni riivaavasta syyllisyydentunnosta. Koska kuten olen jo aiemmin maininnut, olen huomattavasti onnellisempi äiti, vaimo ja ihminen kun saan säännöllisen hengähdyshetken.

Leevi started in a new kindergarten three weeks ago, and it has been harder than I expected. I had pretty optimistic views about the adaptation process, as last time it went quite smoothly. But this time Leevi has really been crying after his parents, and he wouldn’t want to play with the other kids, or even the teachers. Seems like the timing was not very good; he’s having some separation anxiety apparently, and it really makes it more difficult. Slowly, but steadily there has been small signs of positive development, so fingers crossed that next week will be better.


The group where he now started is supposed to be Finnish-Estonian group, but I think it is leaning more to Estonian side, at least what comes to “teaching”. The assistant teacher speaks some Finnish and half of the kids are Finnish, but I have a suspicion that when there’s no parents around both teachers speak Estonian to all of the kids. Anyhow, learning Finnish was not the reason why we put Leevi in this group; it is just nice to know that there is someone who understands him, I could imagine it being somewhat discouraging if no one would understand any of the words that he has just learned.
So far the biggest language issue was not between Leevi and the teachers (I think), but between me and the head teacher and the management of the kindergarten, as they don’t really speak English either. It has been a bit frustrating not being able to properly go through what has happened during the day, especially when it has been clearly challenging for Leevi. My Estonian is developing day by day, but it is not on a level for conversations like this, and it probably will never be. Sometimes you just wish you would be in your own home country…

 

Myöhään herännyt kirppisintoilija

Lapsen saamisen jälkeen kulutuskäyttäytymiseni on muuttunut aika radikaalisti. Vauvan saapumisen ensihuumassa tuli toki osteltua kaikkea ja paljon, ja ostimme suurimman osan uutena, koska Ugandasta ei oikein saanut (hyväkuntoista, laadukasta) käytettyä ja Saksasta olin laiska etsimään. Mutta samalla kun ostovimma suuntautui vauvantarvikkeisiin, ei sitä enää riittänytkään omien vaatteiden, kosmetiikkatuotteiden, kenkien ynnä muun hankkimiseen. En ole koskaan ollut mikään himoshoppaaja, paitsi ehkä kosmetiikkatuotteiden suhteen, mutta nyt ne viimeisetkin rippeet pikkuhiljaa lopahtivat. Ylimääräinen tavara alkoi ärsyttää, kerran käytetyt ketjuliikerätit hävettää ja kemikaaliota muistuttava peilikaappi tuntua järjettömältä.

Tallinnaan muuton jälkeen löysinkin sitten käytetyn tavaran markkinat, ja olen niin ihmeissäni miksen koskaan ennen ymmärtänyt kirppisostosten hienoutta. Ennen en olisi itse asiassa astunutkaan kirppikselle tai second hand-liikkesseen, koska jo niiden haju ällötti minua. Ovatkohan parantaneet ilmanvaihtoa vai onko päässäni naksahtanut jokin, kun en enää useimmiten häiriinny ummehtuneensa tuoksusta. Tallinnan keskustan tuntumassa on useampi second hand-liike, mm. Humana, Uuskasutuskeskus, Kalamaja Basaar, Sõbralt Sõbrale ja lisäksi tietenkin Telliskiven kuuluisa lauantaikirpputori. Live-kirppisten lisäksi olen löytänyt Facebookin kymmenet kirppisryhmät, joiden hyvänä puolena on ajansäästö, mutta huonona puolena postikulut ja epäluotettavuus. Suomalaiset FB-kirppikset ovat muuten erinomaisen organisoituja verrattuna virolaisiin tai saksalaisiin serkkuihinsa, joten niitä on ilo selailla.

En ole kovin hyvä bongaamaan aarteita itselleni, mutta lastentarvikkeiden löytäminen on helpompaa. Ensin etsinkin kirppiksiltä vaatteita ja leluja Leeville, koska ne maksavat uutena niin paljon ja niitä käytetään vain vähän aikaa. Lisäksi (pienelle) lapselle on huomattavasti helpompi ostaa käytettyjä vaatteita kuin itselleni, niiden kun ei tarvitse sopia niin prikulleen. Pikkuhiljaa aloin lämmetä ajatukselle etsiä itsellenikin jotain, ja yhden onnistuneen Humana-reissun jälkeen olin siinä kuuluisassa kirpparilöytöhuumassa, niin edulliseksi tuli valtava kassillinen “uusia” vaatteita. Olin lopullisesti käännytetty.

Nykyään pyrin ensin etsimään käytettyä, ja jos sitä ei löydy (tai se maksaa uuden verran), mietin kahteen kertaan tarvitsenko kyseisen tuotteen. Suhtautumiseni on siis tehnyt täydellisen täyskäännöksen hyvin lyhyessä ajassa, mutta olen siitä enemmän kuin iloinen. Säästyneen rahan ja luonnon lisäksi voi jo valmiiksi käytettyjä tavaroita käyttää huolettomammin kuin uusia, mikä on tässä sotkuisessa taaperoarjessa todellinen plussa. Eikä haittaa vaikka tavaraa käyttäisi vain hetken, se tuntuu helpommalta pistää uudestaan kiertoon kun siitä ei ole maksanut täyttä hintaa alunperinkään. Tottakai silloin tällöin ostan edelleen uutta ja teen heräteostoksiakin, mutta yritän etsiä kestävyyden kannalta paremman vaihtoehdon ja välttää päämäärätöntä kaupoissa kiertelyä (niin kuin siihen muka olisi aikaakaan). Toivoisin vielä, että löytäisin hyvän kanavan myydä omia käytettyjä, mutta rahanarvoisia tavaroita ja vaatteita. Tuntuu, että se on täällä Pohjoisessa paljon vaikeampaa kuin Ugandassa, jossa eurooppalaisille käyttötavaroille oli yllättävän kuumat markkinat.

Onko sinun kulutuskäyttäytymisesi muuttunut viime aikoina? Miksi ja mihin suuntaan?

After having a child my shopping behavior has been steadily shifting – suddenly there’s no time or interest or energy to buy nice, useless, unnecessary things to myself. And that feels surprisingly good. In the beginning, of course, all that energy was channeled to super-cute baby accessories, which we bought mostly new due to laziness and the fact that in Uganda finding used, good-quality things was not that easy.

When we moved to Tallinn, I found the second-hand market.I know, I’m a “bit” late on this one, I had totally been disliking flea markets and second-hand stores before. Already the smell would make me turn around at the door. I don’t know whether they’ve gotten better ventilation or what, but I rarely smell that stuffy smell anymore. I started my second-hand career from clothes and toys for Leevi, as it seems quite ridiculous to buy them new when he only uses them for so little time. And I found out that buying things for a small child from flea markets is pretty easy, and it gets so much cheaper too. I also don’t need to spend my evenings scrubbing strawberry stains out of the brand-new T-shirt, I can live more carefree when the clothes are already used (even of course I only buy clean, sound things).


It took a while for me to start looking for clothes for myself from the second-hand shops, I was never very good in shopping and I think finding that one perfectly fitting dress is harder from a flea market than from clothes store where there is so many different sizes. But after one very successful trip to Humana and Kalamaja Basaar, I was convinced that I should continue looking for things for myself also. Nowadays, if there is something I need or Leevi needs, I’ll try to check if I can get it used, and if not then I really consider that third time if it is absolutely necessary. I mean, I do still buy things new, and make impulsive purchases, but not even nearly as much as before. I hope this change is here to stay, because it feels better not own so much crap. I just wish it would be easier to sell my old things too, here in the North it seems much more difficult than in Uganda.

Have your shopping habits changed recently? How and why?

By the way: if you want to see an example of very well-organised and smoothly working Facebook flea market group, have a look at the Finnish ones. 😉

Lapset, jotka eivät ole mistään kotoisin

Heti Leevin ensimmäisistä päivistä lähtien olemme mieheni kanssa pohtineet hänen kansallisen identiteetin muodostumistaan. Emme kovin vakavasti tosin, asia on tähän asti tuntunut aika kaukaiselta, mutta olemme toki miettineet sitä, minkä maalaiseksi Leevi itsensä tulee kokemaan, kun vanhemmat tulevat eri maista ja muutamme maasta toiseen muutaman vuoden välein. Uskoisin, että sillä missä Leevi käy koulunsa tulee olemaan suuri merkitys hänen kokemuksensa kannalta.

Asia nousi mieleeni taas tänään aamulla törmätessäni Hesarin juttuun vanhempien työn takia maasta toiseen muuttavista lapsista. Artikkelissa oli huomionarvoisia pointteja, jotka saivat minut miettimään Leevin tulevaa koulutietä eri kanteilta.

Mielikuvani mukaan monissa maissa toimivat kansainväliset koulut ovat elitistisiä, liian kilpailuorientoituneita ja lapsia vertailevia, enkä ole ollut kovin innoissani ajatuksesta laittaa Leevi tällaiseen kouluun. Mieluummin toivoisin hänen saavan suomalaistyyppisen koulutuksen, vaikka toki siinäkin on omat heikkoutensa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että suomalaiset peruskoulut ovat edelleen, nykypäivän kasvavasta eriarvoistumisesta huolimatta, melko tasa-arvoisia, verrattuna moniin muihin maihin. Rikkaiden ja köyhien, korkeakoulutettujen ja duunareiden lapset käyvät kaikki samaa koulua, ja lapsen paras kaveri saattaa tulla täysin erilaisesta perheestä kuin hänen omansa. Kansainväliset koulut perivät useimmiten huikeita lukukausimaksuja, joka rajaa oppilaat aika tarkasti vain hyvätuloisten perheiden jälkikasvuun. Muutenkin, vaikka lapset tulevat eri maista, on heidän elämäntyylinsä ja kulttuurinsa loppujen lopuksi hyvin samanlaista, ja lapset kasvavat expat-kuplaan, ilman todellista kokemusta ympäröivästä kulttuurista.

bl

Olen siis tähän mennessä ollut näitä kansainvälisiä kouluja vastaan, mutta artikkeli herätteli minua ajattelemaan asiaa toiselta kantilta. Leeville kansainvälisessä koulussa opiskeleminen saattaa olla luonnollisempaa ja sinne sopeutuminen helpompaa, koska useat muut oppilaat ovat hänen kanssaan samallaa viivalla, muuttaen maasta toiseen vanhempien mukana. Normaalissa koulussa hän olisi paljon todennäköisemmin erilainen ja ulkopuolinen, vaikka monikulttuurisia perheitä on yhä enemmän. Siltikin näiden muiden monikulttuuristen lasten elämässä on erilaista pysyvyyttä ja heidän käsityksensä omasta kotimaastaan on erilainen, kuin sellaisen joka ei ole koskaan saanut asettua pitkäksi aikaa mihinkään. Ja tietenkin jokainen vanhempi toivoo lapselleen onnellista lapsuutta, siinä yhteenkuuluvuuden tunne kavereiden kanssa on suuressa osassa, ja jos se on todennäköisempää kansainvälisessä koulussa, alan olla sen kannalla.

Onneksi meidän ei tarvitse vielä päättää, tai emme oikeastaan voikaan, emmehän tiedä missä asumme kun Leevi on kouluiässä. Olemme miettineet mahdollisuutta jäädä yhteen paikkaan koko hänen koulutaipaleensa ajaksi, mutta aika näyttää onnistuuko se ja missä maassa. Oli koulu ja maa sitten mikä tahansa, toivon Leevin oppivan kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, oli heidän kotimaansa, kulttuurinsa ja pankkitilin saldonsa mikä tahansa.

Today I stumbled upon an interesting (though too short) article in  the biggest Finnish newspaper. It was about a study of hypermobile children – children who move from country to another because of their parents jobs. These kids might have difficulties finding their place and national identity, especially if the parents come from different cultures themselves. This of course touches our family very closely, we have been wondering about Leevi’s future since he was born.

School is a major thing in child’s life and I do think it matters a lot, what kind of school you attended, who were your classmates and how was the culture in the school. Until this day I have been thinking quite negatively about so called international schools, where for example diplomats children often go to. I’m afraid about the culture these schools seem to have – they often seem elitist, very competitive, stressful and they create an expat bubble, that is separate from the culture of the host country. I’ve been rooting more for (Finnish) public schools were everyone is more or less on the same line, and children make friends with others from very different backgrounds. Of course also in international schools kids are from, probably even bigger variety of cultures, but they are very likely from wealthier families as the tuition fees rule out a lot of normal families.

blo2

But this article made me think the issue from another perspective, and perhaps changed my mind. Kids like Leevi, who are not from anywhere, are always gonna be the new ones, the weird ones, the outsiders in local schools. Do I want that to my child? Of course not, if I can prevent it. Children in international schools however are used to changing classmates, very multicultural backgrounds and the fact that the country they are in is not their home country.

We have been considering how moving might affect to Leevi when he is older, and also thought about a possibility to stay in one place for those years he goes to school. Luckily we don’t need to make decisions yet, or in a few coming years. But no matter where Leevi goes to school I hope he will learn one thing – to appreciate and respect all people, no matter which culture they are coming from or what is on their bank account.

Miten olen muuttunut ulkomaille muuton jälkeen?

Olen viime aikoina pohdiskellut sitä, mikä minussa on muuttunut näiden ulkomailla vietettyjen viiden vuoden aikana. Täällä Virossa, maassa jonka kulttuuri on hyvin suomalaisen kaltainen, huomaa oman käytöksensä ja ajattelunsa muutokset helpommin kuin muissa maissa. Toki on aivan mahdotonta sanoa, olenko muuttunut siksi, että olen asunut ulkomailla ja tutustunut muiden kulttuurien tapoihin tehdä ja ajatella asioita, vaiko siksi että olen nyt viisi vuotta vanhempi ja melkoisen erilaisessa elämäntilanteessa kaikin puolin kuin ennen ulkomaille muuttoa.

Mielestäni ehkä näkyvin muutos on se, että olen nykyään puheliaampi, tai sanotaanko reippaampi uusia ihmisiä tavatessa – tervehdin kuuluvasti ja näkyvästi naapuria, kaupan kassaa, tarjoilijaa, seurueessa olevia vieraita ihmisiä jne. Ennen olin aika lailla ääripään edustaja kuuluisassa suomalaisessa jurottamisessa, en varmasti ollut se joka päivästä toiseen kailottaa hyvät huomenet, vaikka naapuri aina näyttäisikin nyrpeää naamaa. Olen hyvin iloinen tästä muutoksesta, vaikka toki välillä tämä hilpeä tervehtiminen saattaakin olla aika päälleliimattua. Mutta ei siitä koskaan, huonoimpanakaan maanantaiaamuna tule itselle paha mieli, että on jaksanut lausua ne pari sanaa.

Tervehtimisen lisäksi osaan nykyään myös kiittää ja pyytää anteeksi, jopa kehua joissakin tilanteissa. Olen kyllä aina tiennyt, että nämä asiat kuuluvat hyviin tapoihin, mutta turhan harvoin sanat kuitenkaan tulivat ulos suustani. Esimerkiksi hyvästä palvelusta tai erityisen viehättävästä ulkonäöstä kehuminen kuuluu suomalaisessa kulttuurissa lähinnä turistien ja humaltuneiden keski-ikäisten lokeroon, ja olenkin onnellinen siitä, että olen päässyt murtautumaan ulos tästä lokerosta, edes ihan pikkuisen. En edelleenkään ole (mielikuvissani) amerikkalaistyylisen “you’re so awesome, everything’s so amazing”-kulttuurin ystävä, mutta jos jossakin asiassa on mielestäni kehuttavaa, sanon sen nykyään useammin ääneen. Siitä tulee muuten oikein hyvä olo, suosittelen kokeilemaan! Toisaalta puutun asioihin aiempaa hanakammin. Jos joku näyttää olevan pulassa, kysyn mikä on hätänä, tai jos näen jossakin epäkohdan pyrin muuttamaan sen esimerkiksi antamalla palautetta, sen sijaan että purnaisin asiasta vain miehelleni. Eli olen ehkä suorempi kuin ennen. 

Negatiivisemmista asioista mieleeni tulee se, että pelkään nykyään paljon enemmän kuin ennen, ja olen varovaisempi. Moni voisi sanoa tämän olevan hyväkin asia, mutta kaipaan kyllä sitä pelottomuutta ja naiiviuutta, jota minussa oli vielä muutama vuosi sitten. Toki tässä voi olla kyse myös äitiyden mukana tulleesta pelosta, jota olen kuullut monen muunkin kokevan. Toisaalta en ole enää niin ennakkoluuloinen – olen nähnyt että Puola on lähestulkoon Suomen kaltainen moderni länsimaalainen maa (tosin viime aikoina siellä on ilmeisesti otettu poliittisesti askelia taaksepäin), ja että Viro ei tosiaankaan häviä Suomelle missään muussa kuin ehkäpä jääkiekossa. Että saksalaiset eivät välttämättä ole meitä edellä kaikessa ja että myös Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on mahdollista saada täysin pätevää sairaalahoitoa. Emmekä me ihmiset eri puolilla maailmaa ole niin kovin erilaisia vaikka tapamme eroavatkin toisistaan.

Kuuntelen nykyään paljon enemmän suomalaista musiikkia kuin ennen, ja arvostan muutenkin suomen kieltä ja joitakin suomalaisia perinteitä eri tavalla. Mökki, puusauna ja järvimaisema kuulostavat romanttisemmalta. Suomalaisesta designista on myös tullut paljon tärkeämpää. Arvostan suomalaista luontoa ja luontoa ylipäänsä – ennen olin vain kaupunkien perään, mitä suurempi sen parempi. En edellenkään ole koskaan asunut suurkaupungissa, tai no muutaman miljoonan ihmisen Kampalassa, mutta nykyään minulla ei ole niihin enää mikään hinku. Mieluummin asuisin kompaktissa, kauniissa kylässä lähellä luontoa. En myöskään enää haaveile muuttavani mahdollisimman kauas, vaikka en välttämättä tällä hetkellä Suomessakaan asua haluaisi. Tai no, kyllä mä vieläkin Australiaan muuttaisin, jos sellainen mahdollisuus tulisi. Mutta olen ymmärtänyt, että arki on yleensä melko samanlaista, oli se sitten täällä tai pallon toisella puolella.

Vai onkohan näissä pointeissa sittenkään kyse ulkomailla asumisesta, vaan enemminkin keski-iän lähestymisestä. Oletko huomannut itsessäsi samanlaisia muutoksia, asuit sitten koto-Suomessa tai jossakin muualla?

For the last couple of months my thoughts have regularly wandered into how I’ve changed since I moved abroad. How has seeing other habits and cultures changed my personality, my way of thinking and doing things? Of course, it is impossible to know whether these changes have happened because I’ve lived away from my home culture, or because I’m older and my life situation has changed drastically. Either way, here’s some things I’ve noticed…

I am more chatty than before, it is easier for me to say hello to the neighbors, waitresses, cashiers and other strangers. I go bravely to introduce myself in an unknown company. I ask people how they are doing. I start conversations. I used to be complete opposite, the ultimate stereotype of a Finnish person – grumpy and unfriendly, minding only my own business. All in all, I am more social, even I have also understood how much I enjoy my alone time. 

I’m more polite than I used to be. I did know also before that saying thank you, excuse me, and giving compliments were polite things, but it was very difficult sometimes for me to say them. Especially giving random compliments is in Finland considered something only (American) tourists or drunken middle-aged people would do. I’m happy to notice that it does not have to be that way, and that saying (genuinely) how good the service was or how pretty shoes someone has can actually lift your own spirits too. On the other hand I also nowadays complain (in a friendly way if possible) directly if there’s something to complain about, so that they might do things differently in future. I also care, or show my concern more often, if someone looks like they need help. So perhaps I’m more straightforward than I used to be.

Unfortunately I’ve become more scared, concerned and suspicious than I was before. I’ve realized that it is not as safe everywhere as it is in Finland. Or as it used to be. Someone might say healthy fear is alright, but I do often miss that fearlessness, carelessness and naiveness I haad before. This is though probably more due to becoming a mother than moving abroad. On the other side, I’ve broken some prejudices – I’ve seen that Poland is as much Western country as Finland is, that Estonia does not lose to Finland in anything, that we are not less civilized or less modern than Germans, and that even in the Sub-Saharan Africa it is possible to get proper health care and an amazing meal at a fancy restaurant. I have noticed that people are after pretty similar things, even if we do have different ways to get there.

I listen much more Finnish music than I used to when I was living in Finland, I also value things like sauna, lake view and Finnish summer in a different way. I have found Finnish design and I value Finnish nature more than I did. Actually I value nature in all more than I did, I’m not after the big cities anymore, I’ve apparently seen enough, even I was never really living in one (ok, Kampala did have few million people). I appreciate Europe and Nordics in a different way, I don’t have the burning urge to get as far as possible. Even though I would still move to Australia in a heartbeat if an opportunity would come. But I have come to realize that no matter where you are, you are likely to organize your everyday life very similarly anyway.

So am I like this because I have been living in different countries? Or have I only changed because I’m getting old(er)? What do you think? How have you changed in the past five years?

Vuosi Tallinnassa

Parin viikon takaisen Vuosi Ugandasta-postauksen jälkimainingeissa pohdiskelen Viroon muuton vuosipäivän kunniaksi vähän sitä miltä täällä asuminen on tuntunut.

Ensimmäinen vuosi on hurahtanut kiitäen ohi, vaikka toisaalta muistelen talven kestäneen vähintääkin ikuisuuden. Ajan kulumisen huomaa parhaiten Leevin kasvussa ja kehityksessä, jotka ovat tänä vuonna ottaneet jättiläisen harppauksia. Mutta siitä lisää muutaman viikon päästä Leevin omassa synttäripostauksessa, stay tuned. 😉 Toisaalta tunne, joka minua on vaivannut viime vuodet, vaivaa edelleen – aika kuluu hirveän nopeasti mutta silti niin hitaasti. Samaan aikaan on kuin olisimme juuri eilen muuttaneet ja toisaalta kuin olisimme olleet täällä jo vuosia.

Kämppämme tuntuu jokseenkin kotoisalta, jollei nyt ihan vallan kodilta. Kodin käsite on viime vuosina muuttunut häilyväksi, jokaisen paikan yllä kun leijuu se viimeinen käyttöpäivämäärä, vaikkakin sitten vasta vuosien päässä. Olemme laittaneet kotia pikkuhiljaa oman näköiseksemme, mutta valmiiksi se tuskin tulee koskaan. Taulut puuttuvat seiniltä, matot lattioilta… Kohta ei kannata enää porailla reikiä seinään, kun kuitenkin kohta muutetaan. Minut on lisäksi vallannut joka vuotinen muutosvimma, ja haluaisinkin jo pistää uusiksi tämän olemassa olevan sisustuksen. Oikeastaan haluaisin ehkä muuttaa, mutta onneksi mulla on tuo järjen ääni mukana arjessa, koska kämppä on kaikilla mittapuilla aika täydellinen kuitenkin. Minua vain vaivaa loputon muutoksen halu-syndrooma.

Arkirutiinit ovat muodostuneet jo moneen kertaan ja sitten ne ovat muuttuneet ja taas muuttuneet, vaikka isot raamit ovatkin pysyneet samana. Mutta tämä lienee melko yleistä pienten lasten kanssa, arki kun muuttuu koko ajan lapsen kasvaessa. Olen löytänyt omat lempi(ruoka)kauppani, lempipuistoni, -ravintolani, -kuntosalini ja niin edelleen. Osaan suunnistaa kaupungissa jalan lähes joka suuntaan, ja paljon osoitteitakin on jäänyt mieleen. Julkisilla kulkemisessa olen edelleen onneton – meidän kodistastamme kun kävelee keskustan alueella melkein mihin vain yhtä nopeasti kuin bussilla pääsisi. Onneksi uusi (vanha) ratikkalinja avataan pian, jotta pääsemme helpommin keskustan ulkopuolellekin.

Ihaninta täällä asumisessa on ehdottomasti ollut vapaus, joka korostuu Kampalasta muuton jälkeen – voin astua ulos kodistani ja kävellä niin pitkälle kuin huvittaa juuri siihen suuntaan kuin nenä näyttää. Minun ei tarvitse suunnitella siirtyväni paikasta A paikkaan B ja sitten takaisin kotiin. Voin kävellä kadulla ja asioida kaupassa anonyymisti, ilman että kukaan huomaa etten ole paikallinen. Täällä on puistoja, joissa Leevi voi vapaasti juosta. Voin itse lähteä juoksulenkille. En tunne painetta siitä, että saatan tehdä jotakin kulttuurillisesti paheksuttavaa. Voin tuntea itseni tasapuoliseksi juttuseurani kanssa ja olla rehellisemmin oma itseni. Tunnen melkein kuin vapautuneeni vankilasta, vaikka aina toisinaan haikailenkin Ugandan ajan pienten yksityiskohtien perään.

Kaiken kaikkiaan olemme koko perhe sopeutuneet hyvin, löytäneet omat kuviomme ja kaverimme, mutta toki oikea integroituminen kestää paljon kauemmin kuin vain vuoden. Oikeastaan en ole varma voiko sitä koskaan tapahtua näissä meidän elämäntyylimme olosuhteissa.

päässälinnassa asumisessa on monien hyvien puolien lisäksi myös muutama huono puoli ja ajattelinkin heittää tähän loppuun leikkimielisen plussat ja miinukset-yhteenvedon.

Miinuksia

  • Ihmisten töykeys ja välinpitämättömyys, töksäyttely
  • Paikallisiin on vaikea tutustua
  • Aivan liian pitkä talvi
  • Turistilaumat
  • Lähes kaikki ihmiset ovat samasta muotista, pukeutumisesta lähtien
  • Viina ja sen kulutus, niin paikallisten kuin turistien toimesta
  • Ihmiset eivät välttämättä toimi suomalaiseen (ja saksalaiseen) tapaan luotettavasti ja ajallaan, lupauksia ei pidetä tai oteta tosissaan
  • Jätteiden kierrätystä ei harrasteta
  • Ruoka on kaupassa kallista, ja valikoima suppeampi kuin Suomessa tai Saksassa (ymmärrettävistä syistä toki)
  • Ihmisillä on kummallinen käsitys siitä mihin aikaan on suvaittavaa meluta: ilotulitteita paukutellaan myöhään illalla harva se päivä ja puutarhurit puhaltelevat lehtipuhaltimilla keskellä yötä
  • Täällä ei ole IKEAa
  • Lastenrattailla liikkuminen on varsinainen pain in the ass – kauppoihin, ravintoloihin, lääkäriin, jopa tarhaan on lähes mahdoton päästä sisälle rattaiden kanssa
  • Merenranta on keskustan edustalla joko satama-aluetta tai muuten vaan rumaa ja käyttökelvotonta, kauniit ranta-alueet ovat kilometrien päässä

Positiivista

  • Ei kulttuurishokkia
  • Valoisa kesä
  • Jokapäiväiset asiat, kuten nettiyhteys, puhelin, TV, julkinen liikenne, taksit, pankkikortilla maksaminen, laivayhteydet jne. toimivat luotettavasti
  • Ihana vanha kaupunki, paljon puistoja ja mielenkiintoisia kaupunginosia
  • Laadukas ja edullinen ravintolatarjonta, paljon tapahtumia
  • Lapsiystävällisyys: paljon leikkipuistoja ja lasten leikkipaikkoja
  • Kieltä on helppo ymmärtää, ja englanniksikin tulee toimeen lähes kaikkialla
  • Suomeen pääsee helposti ja suht edullisesti, ja isovanhemmat pääsevät helposti kylään
  • Kaupunki tuntuu isommalta kuin se on, mutta on kuitenkin hyvin kompakti ja käveltävä

Saa nähdä muuttuuko lista seuraavan vuoden aikana 😀


So we’ve been here in Tallinn one year, one whole year, can’t believe! Year has passed so quickly, it’s like we just came yesterday. And still I remember that horrendous winter that lasted forever and forever… 

We’ve adapted quite well, honestly it’s been very easy after Uganda. I love the feeling of freedom here – I can just get out and walk wherever I want. And no one can see that I’m not from here, no extra attention. Our house feels homey, if not like home. The definition of home has been blurry for years already, as all of our homes have had “last date of use” already when we moved in. In any case we’ve all adapted very well.

There’s lots of good things about living in Tallinn but also couple of not-so-nice ones, so I thought I’d make a list about those that have come to my mind so far.

Negative

  • Locals often seem rude and impassive, it’s hard to get to know them
  • 24/7 darkness and cold in winter, winter is too long
  • Booze, and the hard-core consumers, both locals and tourists
  • Too many tourists
  • Almost everyone looks the same, there’s no diversity
  • People don’t take their promises as seriously as I assume, don’t show up or write when agreed
  • People have no sense of when it is OK to be noisy – fireworks late in the evening on a normal weekday or blowing leaves from the street in the middle of the night
  • Recycling garbage is not seen important (and made complicated)
  • Food is expensive in the shop, and the selection is smaller than in Finland or Germany (which is understandable in such a small country)
  • There’s no IKEA
  • Buggy in the city is a pain in the ass – you never know if you get in restaurants, shops, even doctor or kindergarten
  • Seaside around city centre is really poorly used, only harbour or otherwise ugly

Positive

  • No culture shock
  • 24/7 light in summer
  • Everyday things like Internet, TV, phone, public transport, ferries, taxis, paying with card etc. work very well
  • Lovely old town
  • Very good price-quality ratio in restaurants, lots of events
  • Child-friendliness: lots of outside and inside playgrounds, toys and kids’ menus in restaurants
  • Language is easy to understand (for a Finn) and English is commonly spoken
  • It’s easy and affordable to go to Finland, and for the grandparents to visit us
  • Tallinn feels bigger than it is, but at the same time everything is close by and it’s very walkable