Laivalle lapsen kanssa

Syyslomien kunniaksi ajattelin kertoa hieman vinkkejä laivamatkustamisesta pienen lapsen kanssa, erityisesti siis Helsinki-Tallinna välillä.

Laivalla matkustaminen on ehdoton suosikkini kun mietitään eri matkustusvaihtoehtoja taaperon kanssa. Syy on päivänselvä – laivalla on tilaa juosta, leikkiä, syödä ja kiukuta, aivan eri tavalla kuin autossa, lentokoneessa, bussissa tai junassa. Tallinnassa asumisen myötä meistä onkin tullut varsinaisia laivareissukonkareita, koska käymme Suomessa melkein kuukausittain ja olemme risteilleet Tukholmaankin. Useimmiten käytämme Tallinkin palveluita – alunperin siksi, että mies saa heiltä työsuhdealen, mutta nyt kokemuksen myötä on tämän yhtiön suosimiselle muitakin syitä.

Tallink on yleisesti ottaen kalliimpi kuin Viking Line, joka on toinen varteenotettava vaihtoehto tästä suunnasta (Eckerö Line kulkee Tallinnasta Helsinkiin harvoin ja kummallisiin aikoihin, Linda Line on kallis). Lippujen hinta heijastuu varsinkin Tallinkin uuden Megastarin kohdalla suoraan paatin ulkoiseen olemukseen ja viihtyvyyteen. Viikkarin alukset kun ovat jääneet jonnekin 90-luvulle, Megastar sen sijaan on kuin trendikkään kauppakeskuksen ravintolamaailma. Tallinkilla on ympäri vuoden monta lähtöä päivässä, eikä sen aluksia pikku syysmyrskyt hetkauta. Viikkari sai kesällä lisää vuoroja, mutta näin epävakaisten kelien saavuttua se saattaa olla epävarma vaihtoehto, koska laivat eivät liiku jos tuulee liian kovaa.

Taaperon kanssa matkustaessa erityisen tärkeäksi tekijäksi nousee tietysti viihdyke eli leikkipaikka. Valitettavasti Megastarin leikkihuoneen on joku (hyvin todennäköisesti lapseton) suunnittelija sössinyt niin pahasti, että laiva saa toooodella pitkän miinuksen tästä. Olen lähettänyt asiasta palautetta useampaan otteeseen, mutta valitettavasti ongelmista suurin, eli huoneen vaarallisuus on edelleen ratkaisematta. Leikkihuoneessa on nimittäin näköyhteyden peittävä pömpeli, joka tekee tilasta myös hyvin ahtaan ja altistaa törmäyksille. Lisäksi isommat lapset ovat keksineet kiivetä pömpelin päälle katonrajaan ja hyppimään sieltä alas. Verenpaineeni nousee jo pelkästään tämän typerän tilan ajattelemisesta… Taaperon kanssa siis ainakin toistaiseksi parempi vaihtoehto on Tallinkin Star, vaikka leikkihuonetta lukuunottamatta en sen ysäriluukista niin välitäkään. Ja yhdessä asiassa Megastarin leikkihuone saa pointsit itselleen: vaipanvaihtohuone on samassa tilassa, toisin kuin Starilla, jossa se on eri kerroksessa ja jossa avain täytyy käydä noutamassa kahvilasta – todella epäkäytännöllistä.

Viikkarin uusi FSTR oli varsinainen pettymys – uusi laiva ei olekaan uusi, edes sisältä, vaan kämänen ja haiseva sillipurkki, eikä siellä ole minkäännäköistä viihdykettä lapsille. XPRS:lle on sentään saatu aikaiseksi pieni leikkinurkka. En siis voi suositella Viikkaria vilkkaan taaperon kanssa, koska vaikuttaa siltä, etteivät he erityisesti erityisesti halua lapsiasiakkaita. Hinnat ovat toki usein kohdallaan ja matka-aika jopa Tallinkia lyhyempi, eli jos matkustata pienemmän tai isomman lapsen tai muuten vaan rauhallisemman tapauksen kanssa, on Viikkarikin ihan varteenotettava vaihtoehto. Viikkarin terminaalit ovat molemmissa päissä hieman lähempänä keskustaa, joka on myös plussaa kiireiselle. Mutta shoppailua on turha näillä laivoilla odottaa, taxfree on joko pieni tai olematon.

Ehdottomasti paras lasten leikkialue Tallinna-Helsinki välillä on kuitenkin Silja Europalla, jossa tilaa ja leluja on kolminkertaisesti. Löytyypä tilasta jopa pallomeri ja kiipeilyseinäkin. Eli jos sinulla ei ole kiire, suosittelen tätä vaihtoehtoa. Se on usein edullisempikin kuin muut Tallinkin laivat.

Parasta ajanvietettä leikkihuoneen lisäksi on laivan buffa – ainakin meidän syöppöperheen kohdalla. Viimeksi Leevin kanssa yksin matkustaessa sain helposti melkein puolet matkustusajasta kulutettua aamiaisbuffassa, jonka hinta ainakin Tallinkilla on erittäin kohtuullinen, varsinkin kun lapsi syö ilmaiseksi. Buffa tai ei, kannattaa ruokailu ajoittaa laivalle joka tapauksessa, sen avulla saa hyvän breikin päättömään juoksenteluun. Megastarin Fast Lanelta saa reilun kokoisen salaatin tai liha-/kasvispulla-annoksen suht järkevään hintaan, mutta edullisin vaihtoehto lienee Burger King.

Muutamaan otteeseen olemme ottaneet myös hytin, joka on erityisen hyvä idea yksin lapsen kanssa matkustaessa tai silloin kun yöunet ovat jäänet vähiin. Hytissä lapsi voi vapaasti leikkiä omilla leluillaan ja pomppia ja kiipeillä (valvotusti tietysti ;)) sängyillä, mutta vanhempien ei tarvitse juosta koko ajan perässä. Ruotsinlaivalla yöpyessä meille paras vaihtoehto oli hytti parisängyllä – mahduimme siihen (jotenkuten) kaikki nukkumaan. Toinen vaihtoehto on hytti yhden hengen sängyillä ja vauvojen matkasängyllä, mutta Leevi ei halunnut nukkua siinä, jolloin yöstä tuli hyvin vähäuninen. Varsinkin hyvinnukkuvien ja erilaisiin nukkumisjärjestelyihin mukautuvien lasten kanssa laivalla matkustaminen on mukavaa, eikä siinä oikeastaan menetä aikaa kohteessakaan, yöt kun menisivät nukkuessa kuitenkin. Helpoin tapa nukuttaa taapero laivalla oli kantaa häntä kantorepussa laivan käytäviä pitkin nukahtamiseen asti. Hytissä homma olisi mennyt pelleilyksi. Laivalla myös päiväunet onnistuvat helpommin kuin lentokoneessa – lasta voi joko hytkyttää rattaissa tai kantaa repussa. Leevi kun ei tahdo enää nykyään lennolla nukahtaa ollenkaan.

Yllä mainittujen syiden lisäksi pidän laivamatkustamisesta (verrattuna lentämiseen) myös siksi, että satama on helpon kävelymatkan päästä keskustasta (paitsi Tukholmassa….) ja ettei sinne tarvitse mennä tuntikausia etukäteen. Tallinkin terminaalissa voi itse asiassa olla vain 30 minuuttia ennen laivan lähtöä, jos lähtöselvityksen tekee puhelimella. Tavaroiden pakkaaminen on huomattavasti rennompaa kun ei tarvitse ottaa huomioon lentomatkustamisen rajoituksia. Kaikista helpointa on matkustaminen auton kanssa – heitä kamat autoon ja aja auto laivaan. Muista vain ottaa evästä, kantoreppu ja vaihtovaipat mukaan laivalle!

As we’ve become such experienced ferry travelers by now, I thought about telling you my tips for traveling on a (Tallinn-Helsinki) ferry with a toddler.

From the service providers our favourite is Tallink – not only because my husband gets a discount, but because they are more kid-friendly than their main rival Viking Line. Tallink’s prices are usually higher than Viking Line’s but you can really see a difference in quality of the ship, especially with Tallink’s new Megastar. It is upgraded to the 21st century instead of the others that are still left in their 90’s glory.

Megastar would be actually perfect without it’s major flaw – the kid’s play area is apparently planned by a person who has no clue what it is like to be toddler’s parent. In it’s current form it is dangerous and stressful, my blood pressure is rising only when I’m thinking about it. But it’s still better than the non-existent play area of Viking Line. Tallink Star’s play area is better for small children but the nappy changing room is annoyingly located in another floor. And otherwise the ship is much less stylish than Megastar. The best playground is in Silja Symphony (also belongs to Tallink), so in case you are not in a hurry and the schedule works for you, I recommend to test that.

The best entertainment apart from playing is of course eating. Tallink’s breakfast buffet is very affordable, especially when kids eat for free. Last time I traveled alone with Leevi, we spent half of the travel time there. Whether it’s buffet, burgers, meatballs or your own snacks, I highly recommend spending some time on dining on the ferry, that way time goes by much quicker (sometimes 2 hours with a toddler can feel like forever). Few times, if I’ve traveled alone with Leevi or after especially crappy night, we’ve invested into a cabin. It’s actually not a bad idea at all – kid can play rather freely while parents (try to) rest. 

I enjoy traveling by ferry because it’s not necessary to be in the harbour as early as at the airport (30 minutes before is fine, especially if you’ve already checked in), the harbours are located much closer to the centre and you don’t need to care about luggage restrictions. Particularly stress free it is to go by car – just load the trunk full of whatever you might need on your holiday and pack a little rucksack of snacks, diapers and other necessities for the journey. And on the way back you don’t need to stress where to pack all the souvenirs!


Advertisements

Ikuisesti univelkainen…

Tällä kertaa tuun tänne ihan rehellisesti vaan kertomaan just tämän hetken fiiliksiä. Väsyttää nimittäin niin perkuleesti, että muuta ei jaksa.

Meidän kaksivuotias ei ole koskaan ollut hyvä nukkumaan, omasta mielestäni ei edes kohtuullisen hyvä. Luin jostain, että huomattavan yöheräilyn raja olisi neljä herätystä yössä ja se kyllä menee menillä useimpina öinä rikki. Eli siis ainakin se kolme-neljä sellaista herätystä, jotka vaativat vanhemman reaktiota.

Heräilyjen syy on epäselvä – olemme itse tulleet siihen tulokseen että meidän vauhtiveikko tarvitsee öisin sitä läheisyyttä, jota ei malta päivällä ottaa. Mutta valitettavasti pelkkä vieressä nukkuminen ei auta vaan tyyppi heräilee siitäkin huolimatta. Ilmeisesti käy päivän tapahtumia läpi, näkee pahoja unia tai mitä lie…

Olemme yrittäneet kaikkea, ja keksineet kaikki mahdolliset syyt tämän kahden vuoden aikana. Paitsi itkettämistä, yksin jättämistä, sitä emme ole kokeilleet, koska se ei tunnu meille luonnolliselta. Voihan se olla, että olemme itse omalla “lepsuilullamme” luoneet tämän tilanteen. Tai sitten emme. Nykyään Leevi nukkuu 120cm leveällä patjalla, jotta jompikumpi meistä vanhemmista voi rojahtaa viereen nukkumaan. Koska samaan sänkyyn emme kaikki kolme mahdu – Leevi on levoton nukkuja ja niin olen minäkin.

Vuoden alusta lähtien olemme vuorotelleet yövuorossa – joka toinen yö on minun ja joka toinen Wolfin. Tämä on ainoa keino, jolla pysyn järjissäni. Sitä ehdotti psykologi silloin viime joulun aikaan kun olin aivan totaalisen rikki. Tähän asti se on toiminut suht hyvin, mutta valitettavasti pikkuhiljaa alkaa olla sellainen tilanne, että myös Wolfista on heräilyn myötä tulossa uniongelmainen, joka heräilee jokaiseen inahdukseen ja nukkuu levottomasti, silloinkin kun on hänen vuoronsa nukkua. Itseäni on tämän vuorosysteemin lisäksi auttanut korvatulpat ja unimaski, joita käytän melkein joka yö – ja päivä päiväunilla. Koska sellaiset on pakko ottaa aina jos on siihen aikaa, muuten ei jaksa. Todella ärsyttävää aina vaan ajatella nukkumista ja väsymystä, eihän tämän näin kauaa pitänyt kestää.

Nyt päiväkodin aloituksen yhteydessä on tietysti ollut täysin ymmärrettävää ja odotettavissa, että yöt ovat levottomia. Sen lisäksi Leevillä oli koko viime viikon paha flunssa, jonka jälkimainingeissa hän kärsii edelleen yöllisestä yskästä. Voitte vain kuvitella minkälaisia zombieita täällä pyörii… Leevi itse tosin näyttää olevan täynnä virtaa, ihan sama minkälainen yö olisi takana. Kaiken tämän päälle herra on nyt muutamana yönä saanut jotain ihme raivokohtauksia, jolloin hän ei rauhoitu mun kanssa millään ja Wolfinkin täytyy antaa kaikkensa ja vielä enemmän saadakseen tyypin taas nukkumaan. En kyllä ihan oikeasti kestä, jos näistä raivokohtauksista tulee jotain säännöllisempää (menin tyhmänä googlettamaan…).

Näin on kahdessa vuodessa kahdesta erinomaisesti nukkuvasta melko energisestä ihmisestä tullut varjoja entisestään, tai no kyllä ne vanhat minät sieltä hyvänä päivänä pilkistävät, mutta aivan äärirajoilla mennään. Onneksi meillä on toisemme, ja tietysti tuo päiväsaikaan useimmiten hurmaava lapsi, ei tästä muuten selviäisi hengissä.

I have to be honest now and admit that I am absolutely way too tired to write about anything more interesting than how tired I am. How tired we both are, me and my husband. We were blessed with a beautiful, intelligent and funny son, who unfortunately still after two years does not sleep (how we would need him to). I read from somewhere that the limit of significant amount of wake ups at night is four. And that is what we have most of the night, at least. 

We have tried to figure out every possible reason and solution to this issue, we have tried everything. Except letting Leevi alone to cry, because this would not feel good for neither of us. So maybe we have created the situation ourselves by being too kind. Or maybe it would be like this anyway. Nowadays Leevi’s got a 120cm mattress to sleep on, so one of us can crash there at some point of the night. But even sleeping next to him doesn’t make him sleep the night through, or even close. After my total meltdown last winter we have shared the nights in shifts – every other night is mine and every other night Wolfi’s. That, earplugs, sleep mask and napping whenever possible has gotten me this far. But still I am most of the time completely exhausted. I’m wondering how does it feel to get enough sleep at night, so you don’t need to think about sleeping all the time? Unfortunately regular wake ups have now ruined Wolfi’s sleep, even on those nights when he would have a chance to sleep. And there’s only two of us, so where to turn next?

Recently of course there has been some reasonable explanations for exceptionally shitty sleep – starting kindergarten, suffering a cold and a nightly cough that followed it. But unfortunately it comforts only little, especially when you know that whenever the nights get back to normal that isn’t too glorious either. On top of all this, couple of nights now Leevi’s got some rage attacks in the middle of the night, and I can’t calm him down. Wolfi manages a bit better, but I do really really hope this is not something regular, because we have absolutely no energy left in us. At least we are lucky to have each other in this situation, and apart from the sleeping issues a wonderful child, otherwise we wouldn’t manage. 

Miltä näyttää monikielisen perheen arki?

Leevi sanoi tänään yllättäen autoillaan leikkiessään “What’s this? Car”. Yllätyin, koska en tiennyt hänen osaavan näitä sanoja englanniksi. Sen jälkeen hän sanoi punaista autoa “black”, jonka korjasin “red, punainen”, jonka jälkeen kävimme läpi kaikki paikalla olleet autot englanniski. Ja tyyppi oli selvästi innoissaan ja kiinnostunut.

En olisi ikinä uskonut, että tällaisen kielisekametelisopan keskellä voi joku oppia mitään kieltä nopeasti, saati useampaa. Mutta Leevi on todistanut kaikki uskomukset monikielisen lapsen hitaammasta puhumaan oppimisesta huuhaaksi (tai siis ainakin hänen kohdallaan), sellaista tahtia on hän kieliä oppinut. Pääasiassa Leevi puhuu ja ymmärtää saksaa ja suomea, mutta kuulee myös paljon englantia, koska me vanhemmat puhumme englantia keskenämme. Emme oikeastaan kuitenkaan puhu Leeville ikinä englantia, vaan aina omia äidinkieliämme. Lisäksi Leevi on oppinut päiväkodissa muutaman sanan viroa. On aivan uskomatonta, miten nuo pienet aivot imevät uusia sanoja kuin sieni. Suomea ja saksaa Leevi puhuu ja ymmärtää suurinpiirtein saman verran, hänellä on jo melko laaja sanavarasto ja viime päivinä on tullut yhä enemmän useamman sanan lauseita. Ehkä kaikista eniten itseäni hämmästyttää se, kuinka hän on jo oppinut silloin tällöin taivuttamaan suomenkielisiä sanoja oikeisiin muotoihin. Nyt vasta olen todella tajunnut kuinka vaikea kieli suomi on tässä asiassa verrattuna vaikkapa englantiin!

Kielet menevät Leevillä melko iloisesti sekaisin, vaikka uskon hänen jo ymmärtävän, että ne ovat eri kieliä. Leevi puhuu usein minulle saksaa, ja kuulemma isälleen suomea, mikä ihmetyttää tällä hetkellä hieman. Mutta emme jaksa stressata. Koska itse ymmärrän saksaa, toistan Leeville hänen sanomansa asian suomeksi, tai joskus pyydän sanomaan sen äidin kielellä (jolloin hän toistaa sen saksaksi). Wolfi ei ymmärrä suomea, joten hän arvailee mitä Leevi mahtaa tahtoa tai odottaa kunnes poika tajuaa vaihtaa kieltä.

Meillä on siis tosiaan sellainen tilanne, että itse ymmärrän oikeastaan kaiken mitä mieheni saksaksi puhuu, mutta hän ei ymmärrä suomea. Tämä aiheuttaa nyt Leevin kasvaessa hieman ristiriitoja, kun olen esimerkiksi kieltänyt jotakin suomeksi, ja sitten Wolfi tekee juuri päinvastoin. Kyselin eräässä monikielisten perheiden keskusteluryhmässä mitä ihmiset tekevät tällaisessa tilanteessa ja useat sanoivat kääntävänsä sanomansa asian niin että toinenkin vanhempi sen ymmärtää. Itse en toistaiseksi koe tätä luonnolliseksi, paitsi toki jos on kyse todella tärkeästä asiasta. Toivon Wolfin oppivan pikkuhiljaa sen verran suomea, että hän pysyisi hieman kärryillä minun ja Leevin välisissä keskusteluissa.

Olemme pohtineet jo melko paljon mitä kieltä Leevin elämässä olisi hyvä painottaa, minkäkieliseen päiväkotiin ja kouluun hän mahdollisesti menee jne. Itselleni tuottaa hieman tuskaa ajatella, ettei Leevi todennäköisesti koskaan tule käymään suomenkielistä koulua tai edes asumaan Suomessa, ja pelkään jo nyt miten hänen suomenkielentaitonsa käy. Mutta toisaalta en halua stressata asiasta, jonka eteen voin tehdä vain niin paljon, yritän parhaani ja siinä se. Onneksi Leevi saa nyt täällä käydä puolisuomenkielistä päiväkotia. Englantia emme halua aktiivisesti opettaa Leeville, se kun ei ole kummankaan meidän äidinkieli. Ja uskomme, että hän oppii sitä muutenkin hyvin nopeasti ja siinä sivussa.

Viime aikoina olen kuullut usealta eri taholta, kuinka tärkeää on puhua lapselle vain ja ainoastaan yhtä kieltä per yksi aikuinen. Ymmärrän pointin, mutta asian ehdottomuus (kuten ehdottomuus monessa muussakin asiassa) ärsyttää. Perheitä on monenlaisia, vanhempia ja lapsia on monenlaisia, tilanteita on monenlaisia, enkä pidä näin mustavalkoisesta ajattelusta. Onneksi luin muutama päivä sitten Sverigesradion lyhyen artikkelin kielitutkija Soile Pietikäisestä, joka komppaa ajatuksiani. Olin myös hyvilläni hänen esittämästään ideasta, että koko perheen yhteinen kolmas kieli saattaisi vahvistaa myös vähemmistökielen asemaa. Eli se, että perheemme sisäinen kieli on englanti saattaisi esimerkiksi Saksassa asuessa auttaa pitämään myös suomen kielen kelkassa mukana. Emme muutenkaan pyri vaihtamaan vanhempien keskinäistä kieltä (koska pidän tästä nykyisestä tasa-arvosta), mutta tämä vahvisti ajatusta entisestään.

Mielenkiintoinen matka tämä monikielisyys on todellakin, ja entistäkin enemmän nyt lapsen myötä. Kertaakaan en ole kironnut tai katunut asiaa, vaan se on täysin luonnollinen osa arkeamme ja omasta mielestäni rikastuttaa elämää aika tavalla.

Minkälainen kielikombo teidän perheestänne löytyy? Miten lapset ovat oppineet puhumaan eri kieliä? Onko parisuhteessa ollut vaikeuksia sen vuoksi, etteivät molemmat voi puhua äidinkieltään?

Today Leevi spoke suddenly English while playing with his cars. He said “What’s this? Car.” I was surprised because I didn’t really know he knows English. After this we went through all his cars, me telling him which color or kind they were – in English. And he seemed so glad and interested to learn these words in yet another language.

I would have never believed that in the middle of this kind of lingual mess that our family is, could some learn to speak so quickly, especially in several languages. But Leevi has proved all the studies, about multilingual kids starting to speak later, wrong. So fast has he learned. Mainly he speaks and understands Finnish and German, as those are the languages we speak directly to him. Obviously he must have learned some English too by now, as he hears us talking it every day. In kindergarten he has learned now few phrases in Estonian. It seems almost insane how fast he absorbs new words, he is like a sponge. Leevi’s Finnish and German are quite at the same level now – he has quite large vocabulary in both and he can form simple sentences also. Maybe most amazed I am that he has also learned to put some of the endings in Finnish words – only now I’ve realized how much more difficult it is that there’s so many different cases. 

Leevi mixes the languages quite a lot, even though I do think he knows the difference. He often speaks to me in German and to his dad in Finnish, which we are a bit puzzled by at the moment. But we have decided not to stress too much. As I understand German, I usually repeat whatever Leevi said in Finnish or sometimes just ask him to say it in “mom’s language” (then he repeats it in German…). Wolfi does not really understand Finnish so I think for him it’s easier to just wait until Leevi says it in German.

So in our family the situation now is that I understand almost everything my husband speaks in German, but he does not understand my Finnish. This has lead to some minor clashes when I tell Leevi not to do something and then Wolfi does the opposite, like no more snacks before dinner. These situations haven’t been very serious by now, but I am a bit afraid what might come when Leevi is older. I asked in a multilingual group in Facebook how others manage these situations and most of them said they just translate. Tell the kid in Finnish and the dad in whatever language they understand. Or vise versa of course, but most answers were from moms. For now this strategy did not feel natural to me, so I haven’t really translated. Unless it is something very important. I’m hoping that eventually Wolfi would learn enough Finnish to understand the conversations between me and Leevi.


We have obviously given a few thoughts to Leevi’s future in kindergarten and school. In which language will they be? It hurts me quite a bit to think that he probably won’t ever go to school in Finnish or maybe even live in Finland, because I’m afraid he’ll abandon his mother tongue. But on the other hand I don’t want to stress about something I can’t totally control. I’ll do my best and hope it’s enough. Luckily Leevi can go to half Finnish speaking kindergarten now here in Estonia. We don’t really wanna teach English to Leevi ourselves, as neither of us is a native, and we think he’ll catch it soon enough anyway.
I’ve been hearing from a lot of different sources how in a bilingual family each parent should speak strictly one language to the kids. This kind of dogmatism is annoying to me in this topic as many others too. There’s so different families, persons and situations, you cannot say things like this as an absolute and only right way. That’s why I was very happy to read a short article about a Finnish language researcher Soile Pietikäinen, who is backing up my thoughts. She also says it might be that if the family’s language is a third language that might protect also the minor language. Which means that for example if we’d live in Germany, us speaking English together as a family at home could help Finnish to stay in the combo. We weren’t planning on changing our family language anyway, as I at least like this equality a third language brings, but now I have reassurance that we shouldn’t.

It is certainly an interesting journey, this multilingual life and even more so with a child. Not even once have I cursed or regretted it though – to us it is completely natural and I think it makes our life richer.

What kind of language combo do you have in your family? How have your children learned different languages? Has there been any conflicts because of multilinguality?

Takaisin synttäribileisiin

Tässä sairas”vuoteen” (Leevillä on vuosisadan flunssa, mutta ei hän kyllä siltikään vuoteessa pysy) vierellä ajattelin kerrata viime viikonlopun jokseenkin hilpeitä synttäritunnelmia.

Meillä oli lauantaina ihanat juhlat, siitäkin huolimatta, että Leevi heräsi ehkä 101 kertaa juhlia edeltävänä yönä. Ehkäpä se oli jollain lailla hyväkin asia, olin nimittäin todella tehokas väsymysmaniassani… Juhlijoita oli kokonaista 34 kappaletta, joten vanhempieni kompakti tupa oli täynnä. Olimme päättäneet porrastaa vieraiden saapumista ilmoittamalla heille eri aloitusajat, ja tämä oli oikein hyvä päätös. Mitään kaaosta ei päässyt syntymään (jos ei lasketa smoothiekakun sulamista pöydälle…) eikä kukaan saanut paniikkikohtausta. 

Tarjoilussa ei ollut varsinaista teemaa, jollei hyvää ja helppoa lasketa sellaiseksi. Äitini valmisti muutamia juttuja etukäteen pakkaseen, karjalanpiirakat ja pretzelit ostimme valmiina, kakut valmistin päivää ennen ja isäni toimi melonipäämestarina. Halusin kakkujen olevan mahdollisimman terveellisiä, mausta tinkimättä, jotta sankari sai syödä niitä juuri niin paljon kuin halusi (meillä on vielä tiukahko linja Leevin sokerin syönnissä). Tein jo Wolfin synttäreillä menestykseksi osoittautunutta suklaakakkua, johon ei tule lainkaan jauhoja, valkoista sokeria eikä maitoa (paitsi tässä tapauksessa kuorrutuksen suklaan muodossa). Väliin laitoin persikkaviipaleita, ne raikastivat kakkua kivasti. Epäilin vielä tällä toisellakin kerralla kakkua tehdessäni voiko tämä tosiaan olla hyvää, mutta kyllä se vaan oli! Kaksi kokonaista kakkua katosi parempiin suihin, joten en ollut ainoa, joka siitä piti. Toisin kävi smoothiekakun, joka kyllä maistui hyvältä, mutta jonka valuva ulkomuoto ei houkutellut kovinkaan montaa vierasta… Kokeilin tällä kertaa tehdä kakun vegaanisena, eli agar agarilla hyydytettynä, ja aluksi se näyttikin lupaavalta. Valitettavasti kakku alkoi pikkuhiljaa sulamaan (jopa jääkaapissa) ja meni pöydällä aivan mössöksi. Tästäkin huolimatta sanoisin, että tarjoilut olivat onnistuneet, vaikkakin ruokaa jäi aivan hirveästi yli – olimme ilmeisesti varautuneet 60 vieraaseen 30 sijaan. 

Koristeet jäivät ilmapalloihin ja serpentiiniin, sen enempää en jaksanut päätäni vaivata tänä vuonna. Uskoisin, että niitä teemasynttäreitä saadaan kyllä viettää tulevina vuosina ihan tarpeeksi.  

Leevi nautti ihmisten seurasta, hälinästä ja leikkikavereista silminnähtävästi, eikö vierastanut ollenkaan. Ihan jo tämänkin vuoksi haluan järjestää näitä juhlia jatkossakin, ja onhan se itsellekin kiva nähdä ystäviä ja sukulaisia, vaikka juhlien järjestäminen onkin aikamoista puuhaa. (Oikeastaan tykkään siitä, kunhan langat pysyvät käsissä.) Muutama Leevin vanha tarhakaveri pääsi paikalle, ja oli ihan kuin pojat eivät olisi erossa olleetkaan! Tottakai Leevi oli innoissaan myös uusista leluista ja kirjoista, jotka ovatkin olleet erinomaista ajanvietettä tässä kotona sairastaessa.

Let’s go back to Leevi’s birthday party for a bit – all in all it was a great success. We had more than 30 guests in a pretty small space but we told people to come at different times so it didn’t get way too crowded. At least not to my opinion. Kids didn’t get as restless as I was afraid, so it went pretty smoothly from beginning till end.

We had plenty of food, way too much actually, but at least we didn’t need to stress that it would run out. My mom had prepared some things in advance to the freezer and I prepared chocolate and smoothie cakes the day before. My dad was the melon head artist and Wolfi emptied Lidl from pretzels. I wanted to keep the food selection somewhat healthy, so that Leevi could also eat anything as much as he wanted (we have kept quite strict line on his sugar intake). Despite the “healthiness” everything was super tasty, especially the amazing chocolate cake that didn’t consist any flour, milk or white sugar (except for the chocolate in the topping). The recipe is actually so weird I still can’t believe it tastes so good – it’s basically made of bananas, eggs, dates and sugar free cocoa powder. Only flop was the smoothie cake – I tried to make a vegan version by using agar agar instead of gelatine, but it started to melt, and looked pretty awful. It was tasty though, but we had to eat the whole second cake on Sunday by ourselves…

Leevi clearly enjoyed the party even we had hardly any sleep the night before. He was having fun playing with the guests and the new toys. Particularly funny was to look at him playing with his old friends – looked like the boys were never separated! Also I enjoyed the party, I really like organizing these, even though it does get stressful at times. I just try to keep it simple, no complicated food or decoration, more important is that everyone can relax. 

Leevi 2vee

“Äiti kertoi aamulla, että minulla on tänään syntymäpäivä, täytän kaksi vuotta. En oikeastaan ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta sain eilen iiiison Duplo-paketin, ehkä sillä on jotakin tekemistä asian kanssa. Syntymäpäiväni kunniaksi äiti pyysi minua kertomaan hieman itsestäni teille, blogin lukijoille.

Olen 87 senttimetriä pitkä ja painan 12 kiloa, kengänkokoni on 24. Olen kasvanut viimeisen puolen vuoden aikana hurjasti, ja äiti valittaa kun kaikki ihanat vaatteet jäävät liian pieniksi ja kengät käyttämättömiksi. Mutta minkäs minä sille mahdan, että puuro maistuu ja sitä on usein tarjolla. Ruoasta puheenollen, olen koko elämäni pitänyt kovasti syömisestä (vaikkei sitä koostani voikaan päätellä) – vanhempieni mukaan se on sukuvika. Lempiruokiani ovat puuro ja banaanit, niitä voin syödä ihan milloin vaan ja kuinka paljon tahansa. Pidän myös muista hedelmistä, leivästä, juustosta, tofusta, pastasta, pitsasta, tomaateista, munakkaasta ja monista, monista muista ruoista. Oikeastaan syön melkein kaikkea, kunhan se on kunnolla maustettua, mihinkään vauvanmössöihin en koske. Enkä salaattiin, se on pupunruokaa.

Ruoan lisäksi rakastan juosta! Ehkä minusta tulee isona juoksija, tai jalkapalloilija, niin kuin iskä toivoisi. Vauhtia riittää jo nyt niin, ettei äiti pysy ollenkaan perässä, se vaan aina sanoo, että “äitiä väsyttää”. Äiti haluaisi aina vaan lukea kirjoja, piirtää tai rakentaa Duploilla. Nekin on ihan kivoja juttuja, mutta kyllä juokseminen on parasta. Toiseksi parasta on musiikki, se lumoaa minut aina, oli sitten kyse iskän futishymneistä tai teknobiiteistä tai äidin tuutulauluista. Olen aina niin kovasti menossa, että en välillä osaa yölläkään rauhoittua, unissanikin juoksen pää kolmantena jalkana. Ja sitten taas toisinaan huomaan, etten ole ehtinyt päivän aikana ollenkaan halimaan, joten halikiintiö tulee täyttää yön tunteina. Aamuisin kuuntelen kuinka iskä ja äiti raportoivat yön tapahtumia näyttäen jostain syystä siltä kuin eivät olisi nukkuneet silmäystäkään. Mutta viis siitä, minulla riittää taas virtaa uuteen päivään!

Muutama viikko sitten aloitin uudessa päiväkodissa. Välillä muistelen vanhan päiväkodin hoitajaa ja vanhoja kavereitani, jotka katosivat jonnekin. Äiti sanoi, että ne meni Italiaan, mutta en tiedä mitä se tarkoittaa. Uudessa päiväkodissa on ihan kivoja hoitajia ja lapsia ja leluja, mutta jäisin silti aamulla mieluummin kotiin. Mutta iltapäivällä, juuri kun olen saanut leikit käyntiin, tulee äiti aina ärsyttävästi hakemaan. Niin ja ne lelut! Suosikkejani ovat autot, mieluiten pienet autot, mutta kyllä isotkin kelpaavat Minulla on monta autoa, ainakin kymmenen. Osaan järjestää niitä hienosti riveihin ja ajaa niillä ympäri huushollia. Osaan sanoa sekä iskän että äidin kielellä minkävärisiä ja -laisia autoja minulla on ja kuinka monta. Osaan myös joitakin automerkkejä, suurimmaksi osaksi saksalaisia. Pidän myös palloista, niitä on kiva potkia ja heitellä (kuulemma muita leluja ei saa), erityisesti pidän ilmapalloista. Tykkään myös junaradasta ja leikkiä kahvikestejä. Kukkuu-leikki on myös kiva!

Osaan puhua jo paljon, ja osaan sanoa sanoja monilla eri kielillä, tai niin ovat vanhempani minulle kertoneet. Äidille sanon “tätä lisää, punainen auto, mennään, yksi pastilli vielä, äiti istu, äiti auttaa, Leevi ite, ei tykkää salaatista, banaania kiitos” ja kaikenlaista muuta. Varsinkin päiväkodin jälkeen tykkään höpöttää paljon ja välillä niin nopeasti, ettei äiti ymmärrä mitään. Iskälle sanon samoja asioita hänen kielellään. Välillä kielet menevät solmuun ja sekaisin, ja välillä kuulemma puhun äidille iskän kielellä ja päinvastoin. En itse ihan tajua mitä väliä sillä on, kunhan joku ymmärtää mitä haluan. Osaan myös muutamia juttuja päiväkodin kielellä, eli viroksi, ja iskän ja äidin kielellä, eli englanniksi. Se saa aina aikuiset nauramaan!

Olen useimmiten iloinen, mutta osaan myös suuttua, jos asiat eivät mene niin kuin haluan. Jos vaikka pitää kävellä tänne, kun haluan tuonne. Tai mennä nukkumaan. Tai pitää pestä kädet, tai pukea vaatteet päälle. Kumisaappaat ovat ainoa vaate, jonka haluan itse pukea. Olen myös aika herkkä, en pidä siitä, että muut itkevät ja heillä on paha mieli, silloin minullakin tulee itku. En myöskään tykkää, jos joku tulee liian lähelle, mieluummin katson hieman kauempaa muiden touhuja. Tykkään erityisesti katsoa vanhempien lasten leikkejä, kunpa olisin jo niin iso ja taitava. Pienet lapset ja vauvat ovat pelottavia ja arvaamattomia…

Nyt on aika mennä herättämään mummi ja ukki – olemme äidin kanssa täällä kylässä. Tulimme eilen iiisolla laivalla. Huomenna, kun iskä tulee, on minulle kuulemma järjestetty isot juhlat. Jännittää vähän kun tulee niin paljon ihmisiä. Mutta äiti lupasi, että saan avata lisää paketteja ja ison palan smoothie-kakkua, joten eiköhän siitä ihan hyvä päivä tule.”

“My mom told me in the morning that today is my birthday, I’m turning two. I don’t really know what it means, but yesterday morning I got a huuuge box of Duplos, maybe that has something to do with it. Mom also told me to tell you something about myself, so here I go.

I am 87cm tall and weight 12 kilos, my shoe size is 24. I have grown a lot in the past half a year, and my mom is frustrated when all the clothes are too small too soon. But what can you do if you love food as much as me? My parents say it’s in my genes. I like all kinds of food, but especially porridge and banana. I like when my food is properly seasoned, unseasoned food is for babies. I basically eat everything, except salad, that’s bunny food.

Apart from food I love to run! Maybe I’ll become a runner when I’m big, or a football player like my dad wishes. I’m already so fast my mom can’t keep up, she’s just always saying she’s tired. Mom would just play with Duplos, draw or read books. They are pretty alright too, but running is the best. Next best is music, I love all kids of music, whether it’s dad’s football hymns or techno or mom’s lullabies. Sometimes my feet are so restless I’m even running in my sleep. And often at night I realise I was too busy to cuddle the whole day, so I have to wake up mom and dad for hugs in the middle of the night. In the mornings my parents report to each other how the night was, looking like they never slept. Don’t know what that’s about, I’m full of energy in the morning! 

Few weeks ago I started in a new daycare. It’s pretty alright, but sometimes I miss my friends from the old kindergarten. My mom told me they went to Italy, but I don’t know what that means. In the new place we have quite nice teachers and kids and toys, but I’d rather stay home in the mornings. But then in the afternoon my mom always comes when I’m not ready… My favourite toys are cars, any cars really but especially small cars. I like to organise them and drive with them. I know how to count them in both my mom’s and dad’s language and I also know all the colours. I know some brands too, mostly German ones. I also like balls, balloons especially. I like to make coffee to everyone (not real, of course!) and play peek-a-boo.

I can already say a lot words in many different languages, or that’s what the adults tell me. My mom says her language is called suomi and dad’s is saksa. Then there is also English, I know when to tell my mom is “tired”. I also know “bye-bye, I guess so, let’s go” and some other things. In the daycare the teachers speak some language that sounds almost like my mom’s, but not quite. I think it is called eesti keel. The teacher has taught me something with that language too, like nägemist!

Most of the time I’m cheerful little guy, but I know how to get angry too. For example when my parents make me do something I don’t want, like go here when I wanna go there. Or wash hands, or dress up. Rubber boots are the only thing I’d like to wear… I’m also quite sensitive – when someone else cries I must cry too. I don’t like when people come too close, especially other children. I like to observe the situation far away for a while. I’m scared of smaller kids, they are so unpredictable, but I really like to watch bigger kids play – I wish I was so big already.

Now it’s time to go wake up ukki and mummi, my Finnish grandparents. Me and my mom are visiting here. We came with a big boat yesterday. Tomorrow when my dad arrives we will have a big party. I’m a bit nervous about all those people coming over, but mom promised I’ll get to open more presents and eat smoothie cake so I guess it’ll be a good day.”

Päiväkodinaloituskipuilua

Leevi aloitti uudessa päiväkodissa elokuun puolivälissä, ja tällä kertaa tutustuminen ja tottuminen uuteen ympäristöön on ollut yllättävän haastavaa. Viime kerralla, viime talvena, muistelisin, että päivähoidon aloitus oli helpompaa ja Leevi meni aika nopeasti suht iloisesti hoitoon. Tällä kertaa hän ei ilmeisesti todellakaan haluaisi olla siellä. Jotkut päivät ovat olleet hieman parempia kuin toiset, mutta kaikenkaikkiaan omat fiilikseni ovat edelleen melko negatiiviset, ja minulla on jopa fyysisesti paha olo kun pakotan lapseni tähän tilanteeseen.

Ehkäpä odotukseni olivat hieman liian optimistiset, tiesinhän että Leevi ei oikeastaan pidä samanikäisten lasten seuratasta, ja sen lisäksi meillä on ilmassa kaksivuotispäivän tienoilla ilmeisesti yleistä eroahdistusta. Ryhmä on tällä hetkellä pieni, viisi lasta, mutta he kaikki aloittivat nyt samaan aikaan, joten hoitajilla ei varmasti ole helppoa. Sen lisäksi ryhmässä on yksi kovaääninen ja -otteinen lapsi ja muutama näitä herkempiä tapauksia, joka tekee totuttelusta vieläkin haastavampaa. Ryhmän on tarkoitus kasvaa piakkoin jopa kaksinkertaiseksi, ja haluaisin kovasti, että Leevi siihen mennessä viihtyisi jo paremmin.

Ryhmän on tarkoitus olla virolais-suomalainen ryhmä, ja tällä hetkellä suomenkielisiä lapsia on kolme ja vironkielisiä kaksi. Hoitajat ovat virolaisia, joista apuope puhuu kohtuullisen hyvää suomea. Uskoisin että lapset kuitenkin kuulevat enemmän viroa, koska opettaja ei puhu suomea (Virossa on ilmeisesti yleensäkin vain yksi koulutettu opettaja ja yksi apuope per ryhmä) ja hän vaikuttaa paljon aktiivisemmalta kuin apuope. Tämä ei minua haittaa, pääasia on että joku ymmärtää lastani kun hänellä on asiaa, ja uskoisin, että kaikki osapuolet sopeutuvat pian tilanteeseen. Tosin eräs henkilö heitti ilmoille pointin, että vieras kieli saattaisi aiheuttaa turvattomuuden tunnetta, jonka vuoksi Leevi ei oikein ainakaan aluksi tykännyt tästä oikein mukavan oloisesta opettajasta. Ryhmässä käy myös pari kertaa viikossa suomenkielinen opettaja, jonka tarkoitus on leikittää ja laulattaa lapsia suomeksi, joten kielellisesti uskoisin, että tämä ryhmä on niin hyvä vaihtoehto kuin uskaltaisin ulkomailla toivoa.

Minulle suurin ongelma tämän kielimuurin kanssa on se, ettei ryhmän opettaja oikeastaan myöskään puhu englantia, ja vaikka minä ymmärrän melko hyvin mitä hän viroksi sanoo, on tämä hänen ensimmäinen koskeuksensa suomen kieleen. Eli väärinkäsitysten vaara on suuri, ja niitä on tainnut jo tullakin. Olisin toivonut kunnollista keskustelua Leevin sopeutumisesta, mutta se on hyvin hankalaa, ja minulle on jäänyt kuva että opettaja luulee minua jotenkin vihamieliseksi. Vaikka olen vain huolissani pojastani ja olisin halunnut opettajalta ammattilaisen mielipiteen… En vain voi tyytyä kommenttiin “Leevi oli aika itkuinen”. Niin, mitä se siis tarkoittaa? Että hän ei ole valmis päivähoitoon? Vai onko se ihan normaalia? Näissä tilanteissa sitä todella toivoisi olevansa omassa kotimaassaan…

Peukut pystyyn, että Leevi alkaa pikkuhiljaa sopeutua uuteen ryhmään. Ja, että minä pääsen irti itseäni riivaavasta syyllisyydentunnosta. Koska kuten olen jo aiemmin maininnut, olen huomattavasti onnellisempi äiti, vaimo ja ihminen kun saan säännöllisen hengähdyshetken.

Leevi started in a new kindergarten three weeks ago, and it has been harder than I expected. I had pretty optimistic views about the adaptation process, as last time it went quite smoothly. But this time Leevi has really been crying after his parents, and he wouldn’t want to play with the other kids, or even the teachers. Seems like the timing was not very good; he’s having some separation anxiety apparently, and it really makes it more difficult. Slowly, but steadily there has been small signs of positive development, so fingers crossed that next week will be better.


The group where he now started is supposed to be Finnish-Estonian group, but I think it is leaning more to Estonian side, at least what comes to “teaching”. The assistant teacher speaks some Finnish and half of the kids are Finnish, but I have a suspicion that when there’s no parents around both teachers speak Estonian to all of the kids. Anyhow, learning Finnish was not the reason why we put Leevi in this group; it is just nice to know that there is someone who understands him, I could imagine it being somewhat discouraging if no one would understand any of the words that he has just learned.
So far the biggest language issue was not between Leevi and the teachers (I think), but between me and the head teacher and the management of the kindergarten, as they don’t really speak English either. It has been a bit frustrating not being able to properly go through what has happened during the day, especially when it has been clearly challenging for Leevi. My Estonian is developing day by day, but it is not on a level for conversations like this, and it probably will never be. Sometimes you just wish you would be in your own home country…

 

Lapset, jotka eivät ole mistään kotoisin

Heti Leevin ensimmäisistä päivistä lähtien olemme mieheni kanssa pohtineet hänen kansallisen identiteetin muodostumistaan. Emme kovin vakavasti tosin, asia on tähän asti tuntunut aika kaukaiselta, mutta olemme toki miettineet sitä, minkä maalaiseksi Leevi itsensä tulee kokemaan, kun vanhemmat tulevat eri maista ja muutamme maasta toiseen muutaman vuoden välein. Uskoisin, että sillä missä Leevi käy koulunsa tulee olemaan suuri merkitys hänen kokemuksensa kannalta.

Asia nousi mieleeni taas tänään aamulla törmätessäni Hesarin juttuun vanhempien työn takia maasta toiseen muuttavista lapsista. Artikkelissa oli huomionarvoisia pointteja, jotka saivat minut miettimään Leevin tulevaa koulutietä eri kanteilta.

Mielikuvani mukaan monissa maissa toimivat kansainväliset koulut ovat elitistisiä, liian kilpailuorientoituneita ja lapsia vertailevia, enkä ole ollut kovin innoissani ajatuksesta laittaa Leevi tällaiseen kouluun. Mieluummin toivoisin hänen saavan suomalaistyyppisen koulutuksen, vaikka toki siinäkin on omat heikkoutensa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että suomalaiset peruskoulut ovat edelleen, nykypäivän kasvavasta eriarvoistumisesta huolimatta, melko tasa-arvoisia, verrattuna moniin muihin maihin. Rikkaiden ja köyhien, korkeakoulutettujen ja duunareiden lapset käyvät kaikki samaa koulua, ja lapsen paras kaveri saattaa tulla täysin erilaisesta perheestä kuin hänen omansa. Kansainväliset koulut perivät useimmiten huikeita lukukausimaksuja, joka rajaa oppilaat aika tarkasti vain hyvätuloisten perheiden jälkikasvuun. Muutenkin, vaikka lapset tulevat eri maista, on heidän elämäntyylinsä ja kulttuurinsa loppujen lopuksi hyvin samanlaista, ja lapset kasvavat expat-kuplaan, ilman todellista kokemusta ympäröivästä kulttuurista.

bl

Olen siis tähän mennessä ollut näitä kansainvälisiä kouluja vastaan, mutta artikkeli herätteli minua ajattelemaan asiaa toiselta kantilta. Leeville kansainvälisessä koulussa opiskeleminen saattaa olla luonnollisempaa ja sinne sopeutuminen helpompaa, koska useat muut oppilaat ovat hänen kanssaan samallaa viivalla, muuttaen maasta toiseen vanhempien mukana. Normaalissa koulussa hän olisi paljon todennäköisemmin erilainen ja ulkopuolinen, vaikka monikulttuurisia perheitä on yhä enemmän. Siltikin näiden muiden monikulttuuristen lasten elämässä on erilaista pysyvyyttä ja heidän käsityksensä omasta kotimaastaan on erilainen, kuin sellaisen joka ei ole koskaan saanut asettua pitkäksi aikaa mihinkään. Ja tietenkin jokainen vanhempi toivoo lapselleen onnellista lapsuutta, siinä yhteenkuuluvuuden tunne kavereiden kanssa on suuressa osassa, ja jos se on todennäköisempää kansainvälisessä koulussa, alan olla sen kannalla.

Onneksi meidän ei tarvitse vielä päättää, tai emme oikeastaan voikaan, emmehän tiedä missä asumme kun Leevi on kouluiässä. Olemme miettineet mahdollisuutta jäädä yhteen paikkaan koko hänen koulutaipaleensa ajaksi, mutta aika näyttää onnistuuko se ja missä maassa. Oli koulu ja maa sitten mikä tahansa, toivon Leevin oppivan kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, oli heidän kotimaansa, kulttuurinsa ja pankkitilin saldonsa mikä tahansa.

Today I stumbled upon an interesting (though too short) article in  the biggest Finnish newspaper. It was about a study of hypermobile children – children who move from country to another because of their parents jobs. These kids might have difficulties finding their place and national identity, especially if the parents come from different cultures themselves. This of course touches our family very closely, we have been wondering about Leevi’s future since he was born.

School is a major thing in child’s life and I do think it matters a lot, what kind of school you attended, who were your classmates and how was the culture in the school. Until this day I have been thinking quite negatively about so called international schools, where for example diplomats children often go to. I’m afraid about the culture these schools seem to have – they often seem elitist, very competitive, stressful and they create an expat bubble, that is separate from the culture of the host country. I’ve been rooting more for (Finnish) public schools were everyone is more or less on the same line, and children make friends with others from very different backgrounds. Of course also in international schools kids are from, probably even bigger variety of cultures, but they are very likely from wealthier families as the tuition fees rule out a lot of normal families.

blo2

But this article made me think the issue from another perspective, and perhaps changed my mind. Kids like Leevi, who are not from anywhere, are always gonna be the new ones, the weird ones, the outsiders in local schools. Do I want that to my child? Of course not, if I can prevent it. Children in international schools however are used to changing classmates, very multicultural backgrounds and the fact that the country they are in is not their home country.

We have been considering how moving might affect to Leevi when he is older, and also thought about a possibility to stay in one place for those years he goes to school. Luckily we don’t need to make decisions yet, or in a few coming years. But no matter where Leevi goes to school I hope he will learn one thing – to appreciate and respect all people, no matter which culture they are coming from or what is on their bank account.

Vuorokausi treffeillä

Miltä tuntuisi olla kokonaiset 24 tuntia treffeillä aviopuolisosi kanssa? No minäpä kerron, aivan mahtavalta!

Ugandasta muuttomme jälkeen olemme pitäneet huolen siitä, että saamme säännöllistä parisuhdeaikaa, Kampalassa kun se ei pienen vauvan kanssa kaukana tukiverkoista ollut meille ollenkaan mahdollista. Leevin oltua reilun vuoden ikäinen jäi hän ensimmäistä kertaa isovanhemmille yöksi ja sen jälkeen olemmekin saaneet nauttia laatuajasta aikuisten kesken melko säännöllisin väliajoin. Olemme ottaneet omaa aikaa aina silloin kuin isovanhemmat ovat kylässä tai me siellä päin. Olemmepa matkustaneet Suomeen asti ihan vain siitä syystä, että haikailimme pientä hengähdystaukoa. Meillä kun ei täällä Tallinnassa ole perhettä ja lastenhoitajan etsiminen tuntuu tuottavan enemmän päänvaivaa kuin stressin lievitystä.

Muutaman kerran olemme varanneet hotellin ja viettäneet yhden illan ja yön mieheni kanssa kaksistaan, mutta useimmiten leffaan tai syömään pääseminen on jo piristänyt mukavasti. Oikeastaan en ollenkaan usko, että pikkulapsiarjen parisuhdeajan viettämiseen tarvitsee mitään sen kummempia kuin luotettavan hoitajan lapselle, jotta voi täydellisesti rentoutua. Tärkeintä on aina silloin tällöin muistuttaa itseään ja parempaa puoliskoaan siitä, että ollaan tässä muutakin kuin äiskä ja iskä. Toki on mahtavaa, jos tämä onnistuu aivan normaalissa arjessa, mutta kannustan ottamaan lapsetonta aikaa niin yhdessä kuin erikseenkin aina silloin tällöin. Tekee varmasti hyvää kaikille osapuolille!

Nyt viimeksi päätimme Wolfin synttäreiden kunniaksi värvätä mummin ja ukin lapsenhoitovuoroon ja suunnata Långvikin kylpylähotelliin syömään, nukkumaan ja kylpemään. Seuraavana päivänä kävimme vielä leffassa ja spontaanisti vieläpä Lintsillä, jossa juoksimme laitteesta toiseen koko rahan edestä. Ai että oli hauskaa olla välillä huoleton ja spontaani! Ja kuinka tuulettuneet vanhemmat Leevi saikaan takaisin isovanhempien seurassa viettämänsä laatuajan jälkeen! 😉

Miten teillä pidetään pikkulapsiarjen keskellä huolta aikuisten parisuhdeajasta?

After we moved back to Europe we’ve been taking some wife-husband-quality-time quite regularly, thanks to the grandparents who don’t live thousands but only hundred(s) of kilometers away. In Uganda we had really no one to leave a small baby even for an hour or two, but luckily now we can go to Finland every month if we’d like to get some romantic, carefree time alone. And we’ve been quite efficiently using every opportunity also when grandparents are visiting here or we are in Germany.

I think happy parents make happy family, and even joy should come mainly from everyday life (if it doesn’t it’s time to change something), it is essential every now and then to remind yourself and your partner that you are something beneath the role of a co-parent. The best way to do this – I think – is to take a break, even a small one, from everyday life and just concentrate on each other. And if you do it more often, then you don’t have pressure that it must be the best night in a decade (because that stress is probably gonna ruin the whole point). So find a trustworthy nanny and take your loved one to someplace nice, or even stay at home, just the two of you. It does not need to be all five-star hotels, seven-course dinners and fireworks. A moment of relaxed time with no responsibilities is the thing.

Mainly because of logistic matters, we’ve been in a hotel a couple of times, but a dinner or a movie does the trick too. Or just wondering around hand-in-hand without any specific plan. This weekend we were lucky to get a whole 24 (or more) hours to ourselves and got the complete package celebrating Wolfi’s birthday in Långvik Wellness Hotel and going for fancy dinner, and the day after to movies and a fun park, where we were riding for the whole money. Talking about efficiency, eh? Anyway, it was tons of fun, and now Leevi’s got whole new parents (at least for couple of hours before the tantrum kicks in in every family member).


How do you take care of your relationship?

Pohdintoja ulkosuomalaisen suomalaisuudesta

Asia on jo jonkin aikaa pyörinyt mieleni perukoilla, mutta en ole uskaltanut antaa sen ottaa valtaa, sen verran haikealta se tuntuu. Nimittäin se, että Suomi ja Suomessa olevat piirit tuntuvat lipsuvan kuukausi kuukaudelta yhä kauemmas. Minulla ei ole enää samanlaista paloa pitää (väenvängällä) kiinni suomalaisuudestani. Tai siis, en toki ole sitä mihinkään vaihtamassa, tuntuu vain että jotkin ennen niin kovin tärkeät asiat lipuvat lomareissuilla ohi huomaamatta, enkä oikein arjessanikaan jaksa erityisesti panostaa suomalaisuuteen.

Pidän edelleen yhteyttä Suomessa asuviin kavereihini, mutta enää harvakseltaan. En enää jaksa stressata siitä ehdinkö näkemään “kaikkia” tietyin väliajoin. Yleensä näen vain vanhempiani ja ehkä kerran pari vuodessa muuta perhettä. Joskus silloin tällöin näen vanhoja ystäviäni, jos aikataulut sopivat yhteen. Vielä pari vuotta sitten minut valtasi paniikki siitä, että olen menettämässä olemassa olevat ystävyyssuhteeni ja pyrin kynsin ja hampain pitämään niiden rippeistä kiinni. Nyt en enää jaksa, en ainakaan väkisin. Jos meidät on tarkoitettu jatkamaan elämässä eri urille, olkoon sitten niin. Lieneekö syynä erään taaperon syntymän mukanaan tuoma väsymys, vai ihan vain erilleen kasvaminen, mutta en jaksa enää taistella asian puolesta. On tullut aika hyväksyä se, että emme ole enää parikymppisiä parantamassa maailmaa Haagan bileiden jatkoilla, vaan elämä on vienyt meidät siitä pisteestä eri suuntiin (mikä on varmasti kaikkien kannalta hyvä). Ehkäpä joskus taas kohtaamme, ja sitten jatkamme kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.

En enää haikaile suomalaisen TV:n tai oikeastaan edes ruoan perään, ainakaan läheskään niin paljon kuin ulkosuomalaisuuteni alussa. Voi olla, että olisin Suomessakin asuessa vaihtanut mainosteeveen Netflixiin, enhän ollut koskaan ennenkään suuri suomalaisten TV-ohjelmien fani. Ja ehkäpä Suomen maantieteellisellä ja kulttuurisella läheisyydellä on tekemistä sen kanssa, ettei maksalaatikkoa ole pakko saada joka kerta kotonakotona vieraillessaan.

Sillä tosiseikalla lienee myös sormensa pelissä, että emme melko suurella todennäköisyydellä ole muuttamassa Suomeen. Ehkä jaksaisin vielä pitää tiukemmin kiinni, jos tietäisin, että siitä voisi olla jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Mutta nykyään tunnen olevani Suomessa oikeastaan vain turisti, ulkopuolinen, joka pitää vuosia sitten muuttuneita asioita edelleen nykypäivänä. Enkä ole edes ollut poissa kovin kauaa.

Oma lapsuudenperheeni on veljeni Ruotsiin muuton jälkeen hajautunut Itämeren rannoille enkä tiedä tulemmeko kaikki enää koskaan asumaan samassa maassa. Tämä saa minut (ja varmasti myös vanhempani) hyvin haikeaksi, mutta en kuitenkaan ole surullinen, en muuttaisi mitään, en ainakaan itse pysyvästi Espooseen. Onneksi on nykyaika ja internet, whatsapp ja skype, lentokoneet ja Tallink. Maailma tuntuu toisinaan aika pieneltä. Ja nythän asumme kuitenkin paljon lähempänä toisiamme kuin oululainen helsinkiläistynyttä jälkikasvuaan.

Edelleen kuitenkin toivon, että voin antaa Leeville palan, mielellään ison sellaisen, suomalaisuutta, vaikka hän ei maassa koskaan asuisikaan. Siinä lienee haastetta kerrakseen, ehkäpä matkanvarrella tulee vielä hetkiä, jolloin minun täytyy joustaa suomalaisuuden käsitteestäni – sekä itseni että lapseni kohdalla. Toistaiseksi ainakin kulttuurin näkyvin ja kuuluvin osa, kieli, vaikuttaa tarttuneet kuin höyhenet tervaan.

Oma suomalainen identiteettini tuntuu siis pikkuhiljaa hiipuvan, mutta en oikeastaan tiedä mihin se on menossa – mitä sen tilalle on tullut? Epämääräistä saksalaisuutta? Minuthan on täällä maailmalla ollessani niputettu saksalaisten klaaniin, koska olen täällä saksalaisen mieheni työn vuoksi, virallisesti olen asunutkin eräässä saksalaisessa pikkukylässä viimeiset kolme vuotta. Vai ehkäpä yleiseurooppalaisuutta? Kenties maailmankansalaisuutta? Mitä sillä hiipumisella oikeastaan tarkoitan? En enää jaksa kummemmin kiinnostua Suomessa tapahtuvista asioista; politiikasta, lööpeistä, idoleista, naapurin veroista. Kaikki se tuntuu niin kaukaiselta. Toisaalta sen tilalle ei ole tullut muunkaan maan asiat, olen aika irrallaan minkään valtion nykypäivästä. 

Olen alkanut pohtimaan joitakin suomalaisuuteen liitettyjä käytösmalleja hyvinkin kriittisesti (kuten töykeyttä, hiljaisuutta, puuttumattomuutta). Olen alkanut epäröimään Suomen ylivoimaisuutta asioissa, joissa ennen luulin isänmaani olevan paras (kuten koulutusta, terveydenhuoltoa, tasa-arvoa). Toisaalta en silti halua päästää irti, koska mitä sitten? Kuka minä sitten olen, ellen juro, sisukas, hiljaisesti muita parempi suomalainen?

Elän iloisessa expat-kuplassa, myönnän nyt sen. Ja siinä ei olisikaan mitään vikaa, jos se olisi väliaikaista. Mutta voiko kuplassa elää koko loppuelämänsä, ja voiko siihen kasvattaa lapsen? Onko tämä kulttuuri, jonka haluan siirtää eteenpäin?

Here I’m wondering whether my finnishness is slipping away. Recently I noticed that I’ve given up the urge to hold on to my relationships and other ties in Finland. I rarely meet anyone else than my parents anymore and I rarely crave for the food that I used to couple of years back. I don’t have the need to see the places I used think were important and I can’t keep up with what’s happening in my home country anymore. 

But what am I, if not Finnish? I don’t really even want to be anything else, but I feel like I’m gliding away from the things I thought were the definition of Finnish. I’m becoming social, polite, talkative even, and I don’t think that Finland is incomparable in things that I used to think it was. I don’t value “Finnish opinions” over everything else. Am I then slowly becoming more German, which is totally nonsense, as I’ve never physically lived there (on paper I have lived there since we married). Or maybe I’m becoming European? I would still rather like to think myself as a one of five-and-half-million than one in 740 million. Sounds more special. Maybe I’ll eventually turn into a world citizen, which ten years ago would have sounded like a dream come true. Now I don’t know. But how long do I have the right to keep saying I’m Finnish? As long as the passport says so? As long as I vote? As long as I pay taxes? Or as long as I know what’s really going on in there?

I admit, I’ve been quite happy in my expat-bubble. Current location’s politics suck? No worries, I’m not staying! Shitty human rights? No problem, I’m here only temporarily! President is an idiot? I wasn’t allowed to vote! For a short period this seems like an exciting, free way to live, but for the rest of your life? Or for the whole life of your children? I’m not so sure. Is this a culture I want my child to grow into?


PS. Photo credits to my husband 😘

Mistä uusi päivähoitopaikka?

Kuten olen jo aiemmin maininnut, Leevi on tämän kevään käynyt kolme päivää viikossa pienessä suomenkielisessä päiväkodissa. Oikeastaan päiväkodin sijaan käytän mieluummin sanaa hoitopaikka, koska Tasulassa on toiminut hyvin pieni parin lapsen ryhmä. Olen ollut erittäin tyytyväinen tähän hyvin spesiaaliin mahdollisuuteen, suomenkielinen hoito kun ei edes täällä Virossa, saati muualla ulkomailla, ole mikään itsestäänselvyys. Olen myös arvostanut mukavien hoitajien itsensä lisäksi sitä, että ryhmä on tosi pieni. Leevi on todella viihtynyt, eikä mitään ongelmia ole koskaan ollut. Mutta tänään on Leevin viimeinen hoitopäivä, koska lauantaina alkavan kesälomamme jälkeen Tasula on sulkenut ovensa. Ymmärrän siihen johtaneet syyt, mutta minua harmittaa sekä itseni että Leevin puolesta.

Uutta hoitopaikkaa tai hoitajaa en ole vielä löytänyt, mutta onneksi se ei ole meille kovin akuutti asia, koska en toistaiseksi käy töissä. Uskon kuitenkin edelleen, että sekä minulle että Leeville tekee hyvää jos Leevi pääsee säännöllisesti muualle leikkimään, muiden lasten kanssa. Täällä on pari kansainvälistä päiväkotia, joissa kieli on ymmärtääkseni englanti, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta siitä ainoasta (?) joka ottaa alle 3-vuotiaita hoitoon. Lisäksi tiedossani on muutama paikka, joissa on suomalainen hoitaja, mutta tällä hetkellä heidän kuvionsa ovat niin sekavia etten ole kovin innoissani laittamassa lastani näihin paikkoihin. Virallisesti ryhmien kieli on kuitenkin viro (meitä ei haittaa ollenkaan jos Leevi oppii viroa täällä asuessamme, mutta ymmärrettävästi perheessämme jo olemassa olevat kielet ovat etusijalla) ja sen lisäksi ryhmät ovat mielestäni aivan liian isoja ja hoitajamäärät pieniä näin pienille ihmisille (kaksi hoitajaa ja pahimmillaan viisitoista 1,5-3-vuotiasta lasta). Molemmat päiväkodit ovat myös aika kaukana, joten autottomana kävelisin viitisen kilometriä päivässä vain viedäkseni Leevin hoitoon aamupäiväksi. Noh, ainakin pysyisin kunnossa. 😅

Olen jopa alkanut pähkäilemään jonkinlaisen leikkikerhon perustamista, koska tiedän että täällä on muitakin ulkomaalaisia perheitä, jotka arvostaisivat mahdollisuutta tuoda lapsi muutamaksi tunniksi hoitoon. Meillä kun ei ole täällä niitä mummeja ja vaareja, kummeja ja tätejä. Tuntuu kummalliselta, ettei täällä keskustan alueella olisi tällaista palvelua, kauempana lähiöissä niitä on ilmeisesti muutama. Tallinnassa on mieletön määrä maksullisia sisäleikkihuoneita (useimmat tosin nekin keskustan ulkopuolella), ehkä saan jonkun vakuutettua tällaisen palvelun tarpeesta. Toki oman nannyn palkkaaminen on yksi vaihtoehto, mutta mieluummin haluaisin, että Leevillä olisi mahdollisuus leikkiä välillä kodin ulkopuolella muiden lasten kanssa. Vaikka olen monesti kuullut, ettei alle 3-vuotiaalle ole tärkeää muu kuin omien vanhempien seura, olen omin silmin nähnyt kuinka Leevi nauttii kavereidensa kanssa riehumisesta.

Onneksi on sentään kesä ja ulkona on vihdoin helppo viettää aikaa, ehkä syksymällä hoitokuviotkin selkenevät. 

Leevi had his last day at the kindergarten today. Tasula is closing in the end of the month, and I’m very sad about it. I really liked the teacher and that the group was so small. But I understand that it was not profitable because of the small size, but still… 

Since I got to know they are closing I’ve been trying to look for another option. But unfortunately it does not seem so easy. Finding a Finnish speaking daycare here was a little miracle (let alone German) and even English speaking seems to be difficult. I wouldn’t even want Leevi to go to some school-like international kindergarten (I’ve heard that they have teaching and lessons and even exams sometimes?!). I would just want to find a safe place with small group of kids to play with and trustworthy adults, who would speak some English (or Finnish or German). And it would be nice if it wouldn’t require me to walk across the city four times a day. We don’t mind Leevi learning some Estonian but understandably it is not our priority, when he already has three languages in his life.

So I have found couple of options, but none of them is really what we are looking for, the groups are too big, they are too far, and they don’t actually offer much with “our” languages.

Luckily we are not in a hurry as I’m home, but Leevi seemed to really enjoys playing with other kids somewhere else than at home. And for me some alone time is crucial. I was even thinking about organising some kind of play club by myself, hiring nanny and a space, because I’m sure there’s others who would need that too, as expats don’t have grandparents or other family here to ask for help. I just need to figure out how difficult it is in reality, with laws and regulations and prices and such.

Hopefully by September we have some clarity about the daycare stuff…. Until that I’m open for any suggestions.