Lapsen päätösvalta

Ylen uutisissa eilen ollut psykologin haastattelu lapsen neuvotteluoikeudesta on täyttänyt sosiaalisen mediani.

Myönnän käyttäväni konditionaalimuotoa hyvinkin paljon puhuessani lapsilleni, mahdollisesti liikaakin ja olenkin pikkuhiljaa huomannut, että tietyissä tapauksissa tiukka kehotus toimii kysymystä paremmin. Niissä tilanteissa, joissa lapsella ei ole mahdollisuutta päättää tai vaikuttaa päätökseen, on turha antaa hänelle sellainen kuva.

En kuitenkaan itse ole samoilla linjoilla ko. psykologin kanssa, siitä mitä ovat nämä “aikuisten asiat”, joissa lapsella ei saisi olla päätäntävaltaa. Mielestäni on epäreilua ja kummallista, jos aikuinen saa aina päättää lapsen elämään liittyvistä asioista, kuten siitä milloin hänen tulisi syödä, lähteekö hän ulos, mitä hän pukee päällensä tai milloin nukkuu. Mielestäni nämä ovat asioita, joissa aikuisella on mielipide, lapsella ehkä toisenlainen ja näistä asioista voi neuvotella ja keskustella. Vertaa, vaikka jos joku käskisi sinua syömään kun sinulla ei ole nälkä, pakottaisi räntäsateeseen kun mieluummin lukisit kotona lehteä, käskisi sinua pukemaan päällesi vaatekappaleen, joka riitelee tämänpäiväisen mielentilasi kanssa tai pakottaa sinut syömään ruokaa, jota ei yhtään tee mieli. On reilua pyrkiä kohtelemaan lasta kuin ihmistä, joka hän on.

Se, että lapsen kanssa neuvotellaan asioista, ei tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi rajoja. Turvallisuuden suhteen rajat ovat selkeitä ja aikuinen ne päättää, koska lapsella ei ole tarvittavaa ymmärrystä seurauksista. Mutta silloinkin, pelkän käskyn sijaan, pyrin selittämään lapselle miksi ei ja mitä voisi tapahtua, jotta hän voi sitten myöhemmin käyttää omaa järkeään arvioidessaan tilannetta. Myös tietynlaisten kohteliaiden käytöstapojen suhteen ei neuvotella, mutta asioista voidaan silti keskustella – ruokaa ei heitetä lattialle, leluja ei viedä toisen kädestä jne. On kuitenkin hyvä välillä päivittää omia ajatuksiaan siitä, missä ne rajat kulkevat ja miksi, voisiko niistä neuvotella, jos ne eivät lapselle sovi. Toisinaan huomaan pitäväni kiinni periaatteesta vain periaatteen vuoksi.

Itse uskon, ettei pieni lapsi manipuloi ja testaa vanhempiaan siinä mielessä kuin nämä termit usein ymmärretään. On tärkeää nähdä tilanne lapsen kannalta ja usein käskeminen ärsyttää kiukkuavaa lasta entistä enemmän. Itsellänikin nousee karvat pystyyn siitä, jos joku käskee minua tekemään jotain – en varmasti tee! 😅

Perheellä voi olla yhteinen ruoka-aika, mutta jos lapsi toistuvasti kieltäytyy tulemasta pöytään, voisi hänet ehkä ottaa mukaan päätöksentekoon ruokailun ajankohdasta. Pöydästä saa poistua, kun on valmis, koska en halua pilata omaa ruokailuhetkeäni pakottamalla lasta istumaan yhtä pitkään kuin muut. Jos lapsi kieltäytyy syömästä, voi hänelle mielestäni antaa muutaman helposti toteutettavan vaihtoehdon (meillä usein puuro, jos ruoka on jotain josta Leevi ei pidä), jos hän ei ole saanut osallistua päätöksentekoon siitä mitä tänään syödään. Tai jos lapsella ei ole nälkä, saa hän puolestani syödä hänelle sopivana ajankohtana. En voi sanella milloin kenelläkin on nälkä. Illalla lapsen voi hyvin antaa leikkiä vielä hetken, jos hän ei ole valmis nukkumaan. Useimmiten vastustelu loppuu hetken päästä, kun lapsi kokee, että saa itse vaikuttaa asiaan.

En ymmärrä sitä, kun sanotaan, että minunkaltaiseni vanhempi antaa lapsen päättää kaikesta. En minä anna, me päätämme yhdessä, koska kyseessä on meidän molempien elämä – tilanteesta riippuen joskus minä päätän, joskus lapsi ja useimmiten pääsemme yhteiseen kompromissiin, kuten muissakin ihmissuhteissa.

Mutta kuten sanoin, käytän kysymysmuotoa tahattomasti välillä myös silloin kun vaihtoehtoja ei (omasta mielestäni) ole, mikä ei varmaankaan ole järkevää. Huomaan kyllä, että joskus lapsi tarvitsee suoran kehotuksen. Esimerkiksi lähtötilanteissa meillä ei kysymykset toimi vaan ainoastaan jämpti “nyt mennään”, sen jälkeen siis kun olemme yleensä yhteistuumin päättäneet lähteä ulos.

Mitä mieltä sinä olet? Saako aikuinen päättää lapsen asioista vai pyrittekö päättämään yhdessä?

There’s been an interview of a psychologist in the Finnish morning TV yesterday and this interview has filled my Facebook feed today. This psychologist says that you shouldn’t give a child power to decide about things that adult should decide about, like eating, sleeping and so on. He thinks using conditional form when talking to children is dangerous.

I don’t really agree with him. I like to think that children are humans, just like we adults are, and they have a right to decide when and what they want to eat, when they are tired, what they want to wear and whether they want to go out or stay in (in Finland the culture says you must go out to park or playground at least once a day, no matter the weather). Of course, adult has the knowledge of what is healthy to eat, how much sleep should a child get and what is a reasonable outfit for today’s weather. But I think child should have a say in that, it is his life after all. Adult can explain why one is better than another and give reasonable options.

In safety related things there isn’t space to negotiate and then I do believe it is better to tell and not ask. Sometimes in other situations too I notice that it is difficult for the child to make a decision, so I tell him what we are going to do now. For example with Leevi leaving is always challenging and then only “we go now” works (after perhaps we have decided together to go somewhere). I admit that sometimes I use a question form in situations where there is no space to decide, and that probably isn’t good. But usually I catch myself doing so and correct.

I don’t like when some people seem to think a parent like me let’s children decide everything. I do not – we decide together whenever it is something that has to do with both of us. Sometimes I get to decide, sometimes the child, but usually we come up to a compromise, just like with any other relationship. I think it is important to see the child’s point of view too. I at least hate if someone orders me to do something, I’d rather be asked.

All in all, I believe in negotiating, explaining and listening. I believe that this way we avoid unnecessary drama and my child becomes empathetic person who takes into account other people’s opinions too.

What do you think? Do children have too much power in decisions?

Advertisements

Allerginen vauva

Kyllä se on nyt täyttä totta – meidän Niilolla on selkeästi allergioita. Se mille kaikelle hän on allerginen, ei ole vielä selvinnyt, eikä varmaankaan tule hetkeen selviämään, allergiatestit kun näin pienten kanssa ovat useimmiten joka tapauksessa negatiivisia.

Kuten kirjoitin alkukesästä, olen ollut koko kesän imetysdieetillä, joka aluksi oli hyvinkin tiukka. Nyt poissa ruokavaliostani ovat edelleen maito, muna, soija, nauta, kana, kaura, kaakao, kofeiini, kukkakaali ja bataatti. Perunaa ja paprikaa syön hyvin pienissä määrin, jos välttäminen on hankalaa. Kalaa kokeilin n. viikko sitten, eikä siitä yhdestä kerrasta tullut (kai?) mitään, joten uskoisin että kalaa voin silloin tällöin syödä. Selkeitä oireita Niilolle on tullut soijasta, kaurasta, bataatista, kaakaosta ja kofeiinista, muita en ole vielä ehtinyt testaamaan, koska testaaminen on hyvin hidasta. Täytyy aina odottaa oireiden paranemista ennen uutta kokeilua ja siihen voi mennä viikkojakin.

Viime viikolla matkustimme Niilon kanssa Helsinkiin arvostetulle allergialääkärille. Hän vahvisti epäilyni heti – poika on allerginen. Käynti oli tehokas ja saimme joitakin ohjeita kuinka jatkaa tästä eteenpäin, mutta jälkeenpäin ajateltuna olisin toivonut enemmän. Lääkäri oli hyvin huolissaan Niilon kasvusta (kuten he kaikki tuntuvat olevan), joten hän määräsi puuron aloitettavaksi välittömästi. Nyt olemme sitten hissukseen maistattaneet hirssipuuroa – kolmen päivän perusteella se näyttäisi sopivan. Ellei oireita ilmaannu, alamme testaamaan öljylisää loppuviikosta. Kun sopiva puuro ja öljy on löydetty, aloitamme maitohappobakteerit, kaikki kun täytyy pitää erillään toisistaan mahdollisten oireiden takia. Maitohappobakteerit olisi pitänyt aloittaa jo kauan aikaa sitten, valitettavasti meidän oma lääkärimme ei niitä suositellut enkä sitten omin päin ole uskaltanut antaa, vaikka olenkin lukenut niitä suositeltavan.

Tällä hetkellä en siis itse voi kokeilla mitään uutta ruokavaliooni, etten sotken Niilon kiinteiden aloitusta. Saa nähdä milloin seuraavaksi pääsen lisäämään ruoka-aineita. En oikeastaan kaipaa noista testaamattomista kuin suklaata, totuinhan jo vegaanihaasteen aikana siihen, etten käytä eläinperäisiä tuotteita. Soijan ja kauran menetys sen sijaan kirpaisee, vaikka näköjään niitäkin ilman voi elää. Saadessani pari viikkoa sitten maissi(tärkkelykse)n takaisin, löysin onneksi hyvän kookosjogurtin, jolla täyttää jogurtin mentävää aukkoa mahassani. Kotona kokatessani en ole ollut rajotuksista kovinkaan stressaatunut, ravintolassa käyminen on sen sijaan muuttunut melko tylsäksi ja puuduttavaksi – olen syönyt falafeleja ja hummusta enemmän kuin yhden elämän tarpeiksi. Tulevat reissut jännittävät: miten mahtaa appivanhemmilta sujua maidoton ja munaton kokkailu, tai löytääkö baijerilaisen pikkukaupungin ravintolasta mitään vihreää salaattia ravitsevampaa, ymmärtävätkö ihmiset, että en ihan oikesti voi syödä jotain jossa on vain ihan vähän kermaa tai voita. Lisäksi Niilon kiinteät stressaavat melkoisesti. Olisin mielelläni antanut hänen tutustua ruokaan huolettomasti sormiruokaillen, mutta nyt joudummekin miettimään jokaisen lusikallisen, ainakin aluksi. Toivotaan, ettei Niilo ole kovin monelle ruoalle allerginen ja pääsemme asiassa pian eteenpäin.

So we’ve got a confirmation that Niilo is allergic to some foods. How many, that is still a mystery. I started a breastfeeding diet in the beginning of the summer to know whether there’s something I eat that causes Niilo allergy symptoms (puking, green poo, rash, restless sleeping, cramps). Over the summer it has gotten clear that there is at least few things his body reacts to – soy, oat, sweet potato, cocoa and caffeine for sure. There’s also some other stuff that I’m avoiding, and it is still unclear whether those cause him something or not. These unclear things are milk, egg, beef, chicken and cauliflower. I can eat small amounts of potato and paprika, and corn in the form of corn starch at least.

It hasn’t been that difficult to avoid many of these things, as I already got used to it with the vegan challenge in the beginning of the year. At home I still find interesting things to cook, but in restaurants I’m getting pretty bored. I’ve eaten enough falafel and hummus for a lifetime. Losing soy and oat from my diet has been annoying, and I do really crave for chocolate.

Last week I decided to look for help from an allergy doctor in Finland. The visit was reassuring me that I’m not crazy, Niilo really is allergic and is suffering from the symptoms, but the visit was also very quick so I felt a bit empty after. This doctor, like our own here in Estonia, was very worried about Niilo’s growth (we are not so worried as Leevi also grew slowly) so her biggest concern was to find some solid food for him, not to find out why he cannot sleep. She adviced us to start porridge and add oil to it. But because of the allergies, we have to take it super slow. Now we’ve been testing millet porridge for few days and it looks like it might fit. Next is the oil. Then we have to start giving him very strong probiotics, which should have been started long time ago. But unfortunately our doctor didn’t think it’s necessary and I was too afraid to do it on my own. Perhaps they could have helped already…

I must say I’m worried and stressed about starting solid food for Niilo – now I have to keep count of my eating and his. And I can’t try anything new for myself anytime soon. We are travelling in 5 weeks or so, and it’s not gonna be easy to be totally milk and egg free. I’m also sad that we cannot let Niilo explore food freely by himself, but everything needs to be controlled. Hopefully these allergies aren’t as many as I fear and we can soon get back to our normal eating habits. And hopefully those nights miraculously get better soon too.

Katsaus Leevin kielenkehitykseen

Meidän isopieni Leevimme täyttää ihan kohta kolme vuotta! Tämän vuoden aikana on puheenkehitys ollut huimaa ja sitä on ollut hyvin mielenkiintoista seurata.

Kertauksena heille, jotka eivät vielä tiedä: perheemme on kolmikielinen – äidin kieli suomi, isän kieli saksa ja meidän keskenään puhumamme kieli englanti. Lisäksi Leevi käy vironkielistä päiväkotia. Luulisi vähemmästäkin aivojen ylikuumentuvan ja kielen menevän solmuun, mutta ehei, meidän poitsulle moinen tilanne ei näytä tuottavan päänvaivaa, vaan hän sumplii hienosti tässä viidakossa eikä puheenkehitys näytä viivästyneen yhtään.

Minä ja Wolfi puhumme Leeville vain omia kieliämme, eli englantia hänelle ei kukaan suoraan puhu. Uskoisin hänen sitä kuitenkin ymmärtävän, tai tiedänkin, koska hän saattaa joskus kääntää sanomisiamme tai liittyä keskusteluun. Leevi itse kuitenkin puhuu ainoastaan suomea ja saksaa. Viroakin uskon hänen ymmärtävän nyt kun hän on jo vuoden ollut vironkielisessä ryhmässä ja suurin osa muista lapsista on vironkielisiä.

Tällä hetkellä sanoisin, että suomi ja saksa kulkevat käsi kädessä – Leevi osaa muodostaa samanlaisia lauseita ja kertoa samoja asioita molemmilla kielillä. Toki on sanoja, joita hän kuulee enemmän joko minulta tai Wolfilta, eivätkä ne ehkä tule ensimmäisenä mieleen toisella kielellä. Varsinkin nyt kesän aikana Leevin suomen kieli on ottanut harppauksen, ja ymmärtääkseni myös saksan. Hän osaa jutella jo ihan iso pojan lailla ja esimerkiksi videopuhelut perheen kanssa alkavat sujumaan aina vain paremmin. Leevi on oppinut myös kertomaan saman asian kahdella kielellä – jos minä kerron hänelle jotakin suomeksi, menee hän kertomaan sen isälleen saksaksi. Mieletöntä!

Keväällä olin huolissani, että suomi jää jalkoihin. Niilon syntymisen myötä Wolfi luonnollisesti vietti Leevin kanssa enemmän aikaa kuin minä ja Leevi alkoi puhumaan minullekin melkein pelkästään saksaa. Hän kun tietää, että ymmärrän kuitenkin. Hetken asiaa kipuiltuani päätin tehdä pienen korjausliikkeen – aloin esittämään, etten ihan ymmärrä mitä Leevi minulle yrittää sanoa. Ja se toimi! Mielensä perukoilta hän kaiveli (näin sen ihan konkreettisesti 😅) suomenkielisiä sanoja ja sai asiansa sanottua äidinkielellään. Jo muutaman viikon kuluessa ero oli huima. Vaikka en aina jaksakaan kysellä “anteeksi en ihan ymmärtänyt”, niin nyt Leevi itsekin jo huomaa puhuneensa “väärää” kieltä. Välillä hänellä tosin menee hermo, puoleen ja toiseen, kun oikeat sanat eivät millään löydy ja toki silloin autamme parhaamme mukaan.

Hienoa on myös kuinka Leevi tietää kuka perheenjäsen tai kaveri puhuu mitäkin kieltä. Hän ei yritä puhua saksaa minun perheelleni eikä suomea Wolfin. Eräs päivä yksi uusi kaverini oli tulossa kylään, ja Leevi varmisti minulta etukäteen puhuuko tämä kaveri äidin kieltä. Hän pyytää TV-ohjelmia joko äidin kielellä, iskän kielellä tai joskun jopa iskän ja äidin kielellä eli englanniksi, riippuen mikä tänään sattuu miellyttämään. Netin ansiosta pystymme katsomaan samoja ohjelmia, esimerkiksi Pipsa Possua, Ryhmä Hau:ta ja Kaapoa eri kielillä.

Toki kielet menevät sekaisin ja nyt mukaan on löytänyt myös muutama vironkielinen sana (Leevi esimerkiksi laskee selkeästi virolaisittain 🙊), mutta en ole huolissani. Tiedän kuinka fiksu hän on ja hän kyllä erottaa kielet toisistaan, en halua ottaa asiasta turhaa stressiä enkä stressata Leeviä. Sitten kun on aika oppia lukemaan ja kirjoittamaan, voi tämä asia tuottaa enemmän harmaita hiuksia, mutta siihen on vielä hetki aikaa.

Our big small boy is going to be 3 years old very soon! This year his language skills have really developed a lot and it’s been a joy to watch (hear).

If you didn’t already know, our family is trilingual – I speak Finnish, Wolfi German and together we speak English. On top of that Leevi goes to Estonian kindergarten. You might think that the poor kid must be totally lost in this jungle of languages, but he is actually not. He seems to have no problem with it.

Me and Wolfi both speak only our own languages to Leevi, so no one actually speaks English to him. But I know he understands already some, as he is sometimes translating our conversations or taking part in them. But Leevi himself only speaks Finnish and German. I believe he also understands some Estonian by now as he’s been in the kindergarten already one year.

At the moment Leevi’s German and Finnish are quite on the same level I’d say – he can form similar sentences and he has similar vocabulary. Of course some words that he uses more with me or with Wolfi he might not know or remember with the other language. To me it seems like his language skills have developed a lot during summer – sentences are more complex and now he really can translate everything. He can chat on the phone with other family members and often he comes to say to me in Finnish “dad said this and that”. It’s really amazing!

This spring I got a bit worried about Leevi’s Finnish though. After Niilo was born Leevi was naturally spending more time with Wolfi and started to speak almost only German to me too. He knows that I understand anyway. But then I decided to pretend that I don’t understand him by asking him to repeat. After a few times he got the point and found the right words in Finnish. Now he notices himself if he uses “wrong” language and repeats the same in Finnish. Sometimes of course the right words are lost in both languages and it makes Leevi frustrated, but then we help him as much as we can.

It’s also cool how Leevi has already long known who speaks which language – mummi and ukki, and other Finnish family Finnish and German family German. He doesn’t even try another language with them. Leevi wants to watch the TV programmes according to his mood either in mom’s or dad’s language or mom’s and dad’s language aka English.

Of course the languages also mix, sometimes sentences are half Finnish and half German but I’m not worried. I know our boy is smart and he knows the difference between the languages. I don’t want to stress myself or Leevi, but trust that by speaking only our languages to him will make him learn both. Then when it’s time to learn to read and write it might become more challenging, but we still have a few years to go.

Ensitunnelmia kahden lapsen äitiydestä

“Kaksi menee siinä missä yksi”, tämän sanonnan lienee kuullut aika moni. Vaikka en ihan allekirjoitakaan tuota, niin näen siinä kyllä pointin. Olen huomannut asioiden lutviutuvan helpommin toisen lapsen kohdalla, ainakin näinä ensi kuukausina.

Sen sijaan voisi olla sanonta, “toinen menee vähän vasurilla”, tosin näin ei ehkä ole korrektia sanoa, varsinkaan jos perheen isä on vasenkätinen. Ja tokihan toisesta pidetään aivan yhtä hyvää huolta kuin ensimmäisestä, hieman vähemmän fanaattisesti vain. Varsinkin ensimmäisen kuuden viikon ajan tuntui, että vauva vaan tulee mukana ja kaikki huomio keskittyi esikoisen kipuiluun ainoan lapsen aseman menettämisestä. Vauva roikkui tississä lähes 24/7, mutta varsinainen haaste oli hän jonka olisi jo “pitänyt” oppia hieman itsenäisemmäksi.

Edelleen kolmen kuukauden iässä vauva sujahtaa helposti kantoreppuun ja on siinä enemmän tai vähemmän tyytyväinen samalla kun hoidat kaikenmaailman arkiset puuhat kokkauksesta vessakäynteihin. On vaikea enää ymmärtää mikä siinä esikoisen vauva-ajassa niin vaikeaa oli, tämähän on helppoa kuin heinänteko (jonka helppoudesta tai vaikeudesta minulla ei ole pienintäkään käsitystä), ainakin kun verrataan taaperoon. Vauva ei juokse karkuun, vauva ei väitä vastaan, vauvan kanssa ei tarvitse painia, eikä hänen jälkiään korjata ympäri huushollia. Jos väsyttää, isket vauvalle tissin suuhun ja itsellesi korvatulpat päähän ja suljet silmät – vauva ei karkaa sängystä tökkimään pistorasioita ja tyhjentämään kaappien sisältöjä. Ainoastaan silloin kun esikoinen satuttaa itsensä, tai jostakin muusta syystä kaipaa lohdutusta, huomaan etten taivukaan apuun yhtä helposti kuin ennen.

Esikoisen kanssa stressattiin kasvua (kuten myös tämän toisen, mutta ehkä hieman vähemmän), sterilisoitiin kaikki lattiasta kattoon, pohdittiin miten hänet saa siirrettyä pinnasänkyyn ja tavattiin tietoa kehityksestä “eikö se vieläkään käänny, milloin tulee ekat hampaat” jne. Toisen kanssa sterilisoin tutit kerran ennen ensimmäistä käyttöä, sen jälkeen homma jäi arjen jalkoihin, vaikka tutit ovat käyneet mm. esikoisen suussa. On opittu, että nukkuvan vauvan siirtely on hullun hommaa eikä moista kannata yrittääkään. Huomataan eräänä kauniina aamuna, että hei sehän hymyilee tai että kappas tyyppihän osaa jo kääntyä!

Vaikka meno on väsynyttä eikä haasteiltakaan ole vältytty ja välillä kaikki itkevät kuorossa, niin tunnen jotenkin niin sanotusti puhjenneeni kukkaan vauvan syntymän jälkeen. Kuopus sai minut tuntemaan itseni äidiksi, sillä tavalla kuin miltä kuvittelin äitiyden tuntuvan. Ennen hänen syntymäänsä olin jotenkin hukassa roolini kanssa. Tuntuu kuin toisen lapsen kohdalla kaikki olisi loksahtanut paikoilleen ja osaan olla eri tavalla äiti myös esikoiselle. Tunnen itseni vihdoin itsevarmaksi tässä roolissa ja olen ylpeä saadessani olla näiden ihanien lasten äiti.

“Two goes as well as one” is a Finnish (?) saying parents hear a lot. Even though I don’t fully agree with this, I see the point now. I’ve noticed that with second child things seem more relaxed than with the first, at least during these first months.

Instead the saying could go “the second one goes with left hand”, but I’m not sure if this is appropriate thing to say, especially when the dad is a leftie. And of course, we take as good care of the second as the first, just a little less fanatically. Especially the first six weeks felt like the baby just comes along, while we are attending attention seeking big brother, who was scared to lose his place. Baby was hanging on the boob 24/7, but the one really keeping us busy was the one who “should have” gotten already more independent.

Still at the age of three months the baby goes along in the carrier, more or less happy, while I do daily routines from cooking to going to toilet. It is difficult to see now why Leevi’s baby year seemed so challenging. Baby is so easy compared to a toddler. Baby doesn’t run away, baby doesn’t disagree, you don’t need to wrestle with him or clean the whole house after him. If I’m tired I simply lay down, put the boob in baby’s mouth and close my eyes. Baby doesn’t escape from the bed to stick his fingers in the power sockets or to empty all the closets. Only when Leevi hurts himself or otherwise needs hugs and kisses, I notice that two doesn’t go as well as one.

With the first one, we stressed about the growth, sterilized _everything_, wondered how on earth do you get the baby sleeping in his own bed and we constantly waiting for him to grow bigger. With the second one, I sterilized the pacifiers once before use Even they’ve been everywhere, for example in Leevi’s mouth. We have learnedthat moving a sleeping baby is madness and accepted he just needs to be close to someone. Weeks go by and one day you notice that the baby has learned to smile or turn without you stressing about it.

Even though we are tired and haven’t been able to avoid challenges, I feel like I’ve blossomed after getting a second child. Now I feel being a mother how I always imagined it to feel like. Before Niilo was born I was somehow lost in my new role. After he was born everything seemed to find its place and I’m better mother also to Leevi. Finally I feel confident to be a mother of these two wonderful boys.

Veljesrakkautta osa 1

Jo 2,5 kuukautta Niilon syntymästä! Aika menee hurjaa vauhtia eikä perässä pysy ollenkaan. Piti ihan kalenterista laskea kuinka monen viikon ikäinen Niilo nyt onkaan (esikoisen kanssa jokaista viikkoa juhlittiin erikseen) – 12 viikkoa!

Ensimmäinen kuukausi uuden pikkuveljen kanssa oli Leeville hieman haastava – hän oli melko välinpitämätön Niiloa kohtaa, mutta vaati aikuisen huomion kellon ympäri. Toki ihan ymmärrettävää, että hänen piti varmistaa asemansa meidän vanhempien silmissä. Ettemme vain olisi unohtaneet häntä. Mutta raskasta se oli, ei käy kieltäminen. En tiedä miten olisin pärjännyt nuo ensimmäset viikot yksin ja onneksi ei tarvinnutkaan. Sitten yhtäkkiä eräs kaunis päivä huomasimme Leevin keskittyneen leikkimään ihan yksinään. Ah, mikä helpotus, vaikka ei hän koskaan ole kovin kauaa ilman aikuisen seuraa viihtynyt. Mutta 15 minuuttiakin jo helpottaa.

Olin varsinkin aluksi hyvin varovainen puhuessani Leeville Niilosta, koska hänestä näki, ettei hän tykännyt veljen läsnäolosta. Vauvan itku sai hänet juoksemaan toiseen huoneeseen. En ole varma oliko lähestymistapani paras mahdollinen, sillä vauvan kasvaessa olen huomannut, että Leevi kyllä haluaa huomioida vauvaa, jos häneltä pyytää apua. Edelleen kuitenkin huomaan pitäväni pojat suurimmaksi osaksi erossa toisistaan, koska en halua koko ajan kieltää esikoista tai käskeä häntä varomaan. Toisaalta silloin kun veljekset ovat olleet lähekkäin on Leevi suurimmaksi osaksi ollut hyvin helläkätinen ja suloinen isoveli. Mutta mitään hoivaviettiä hänellä ei kyllä näytä olevan.

Kiusaa Leevi on tehnyt tuttia varastaen ja Niilon tavaroita heitellen, mutta yritämme jättää nämä mahdollisimman pienelle huomiolle. Toivottavasti hän ei jatkossakaan näe tarvetta tämän vakavammalle kiusanteolle. Suurimmaksi osaksihomma on kuitenkin luistanut ihan mallikkaasti – kahden aikuisen läsnäollessa.

Nyt alkaakin sitten jännät ajat, kun Wolfi menee takaisin töihin ja minun täytyy selvitä edes muutamia tunteja päivästä näiden kahden kanssa yksin. Ensimmäinen viikko alkoi tositoimissa Leevin ollessa flunssassa, mutta olemme vielä kaikki hengissä ja hermotkin suurinpiirtein kasassa. Saa nähdä mitä tästä viikosta tulee, jos Leevi ei pääse ollenkaan hoitoon. Huomenna tavoitteeni on päästä poikien kanssa omaa takapihaa pidemmälle!

Time is flying and Niilo is already 12 weeks old (I had to count from the calendar, I had no idea 😅).

The first month was a bit tough with Leevi as he had to confirm he’s place in the family by seeking 24/7 attention. He really kept one of us busy all the time, and often it felt like the baby just went there on the side.

Then one day we realised that Leevi had been playing by himself for some minutes and from that moment things started to get a bit easier. Leevi never seemed exactly jealous about Niilo, more annoyed by the noise mostly. In the beginning he’d always go upstairs in his room when Niilo was crying. I deliberately have kept the boys more apart even I’m not sure if this is the best approach. It just seems easier to me not to be always telling Leevi how he should be careful and so on. In the beginning I tried to avoid mentioning Niilo too much, trying to keep Leevi’s life as much the same as it was before. But now when he is getting used to the new family member I’m more honestly telling him that I can’t do something right now, because I need to feed Niilo for example. You can see from Leevi’s face that he is not happy with the answer but he doesn’t say anything. So so far things have gone pretty good as long as someone’s keeping Leevi busy.

But now the real deal starts when Wolfi went back to work. This week has so far been a little bit more hardcore than I wished as Leevi has yet another cold and he cannot go to kindergarten. So far we are still all alive and somewhat sane.

Toisen lapsen syntymään liittyviä pelkoja

Alkusanat: Tästä lähtien voi olla, että blogin puolella eletään jonkinmoisessa vauvakuplassa, joten pahoittelut niille keitä moinen ei kiinnosta.

Raskaus lähenee loppuaan, maksimissaan noin 6 viikkoa ja meidän pikkuveli on toivottavasti turvallisesti masun tällä puolella. Raskauden aikana mielessä on käynyt monen monta ajatusta, toivetta ja pelkoakin, vaikka onneksi raskauden suhteen kaikki on mennyt oikein mainiosti. Pelot liittyvät lähinnä muuttuvaan arkeen, joka mielenkiintoista mutta totta, jännittää tällä kertaa enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Luultavasti siksi, että nyt on edes jotain hajua siitä mitä tuleman oikeasti pitää.

Juuri tällä hetkellä olo on kuitenkin varma ja melko rauhallinenkin, mutta mieliala tässä(kin) asiassa vaihtelee melkein päivittäin. Eniten olen jännittänyt tietysti unien puolesta – nukunko enää silmäystäkään, miten ihmeessä jaksan. Tämän tutun pelon lisäksi olen raskauden aikana joko hormonien ansiosta tai jostakin muusta syystä kiintynyt esikoiseen vielä enemmän kuin kuvittelin koskaan olevan mahdollista, ja ajoittain olen pelännyt vauvan tulon häiritsevän tätä symbioosia ja jättävän tulevan isoveljen ja minun välille pysyvän kuilun. Varmasti suhteemme muuttuu, mutta ehkä se ei ole ainoastaan huono asia, näin olen pyrkinyt järkeilemään. En joka tapauksessa haluaisi kasvattaa ihmistä, joka kokee olevansa maailman napa ja joka ei osaa jakaa omastaan. Sisaruksen kanssa nämä asiat tulevat selväksi melko automaattisesti. Itselläni on 2 vuotta nuorempi veli, enkä tietääkseni kanna mitään traumoja tai kaunaa asiasta, vaan olen ehdottomasti kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa hänen kanssaan. Miksi siis pelkään omien lapsieni puolesta?

En osaa kuvitella kuinka voisi olla mahdollista rakastaa ketään muuta yhtä paljon kuin rakastan esikoistani. Mitä jos en tunne samoin toista lasta kohtaan? Pelkään, etten pysty kohtelemaan lapsiani tasa-arvoisesti enkä antamaan uudelle tulokkaalle samaa huomiota ja rakkautta kuin Leevi on saanut. Eli tunteet ovat todellakin ristiriidassa – toisaalta tunnen huonoa omaatuntoa isoveljen, toisaalta pikkuveljen puolesta. Jo nyt. Huono omatunto, tuo joka äidin ikuinen riesa.

Minun täytyy myöntää, että myös tässä raskaudessa, kuten Leeviä odottaessani, minun on vaikea luoda mitään maagista yhteyttä sisälläni kasvavaan vauvaan. Se vaivaa jonkun verran, koska Leevin kanssa sen yhteyden löytyminen kesti kauan ja toivoisin kovasti koko perheen puolesta, etten kipuilisi asian kanssa niin paljon tällä kertaa. Kuitenkaan huoli esikoisen saamasta huomiosta ei varsinaisesti auta asiaa… Olen yrittänyt pistää tämän, ehkä jopa innottomuudeksi kutsutun mielentilan, perusluonteeni piikkiin – olen hidas innostumaan ja melkoinen pessimisti, joten haluan nähdä vauvan sylissäni ennen kuin alan hihkumaan. Ja silloinkaan hihkuminen tuskin näkyy ulospäin.

Pelkään hieman myös synnytystä, vaikka en millään haluaisi myöntää sitä. Pelkään, kuten monet muutkin odottavat äidit, että jotain menee perustavanlaatuisesti vikaan. Mutta sen lisäksi pelkään myös, että kaikki menee aivan samalla lailla kuin viimeksi. Vaikka ensimmäisellä kerralla lopputulos oli toivottu ja onnellinen, matka sinne ei mennyt millään aspektilla toivomusteni mukaan. Minua jännittää, osaanko koskaan päästää tästä katkeruuden siemenestä irti, jos sama kaava toistuu uudelleen. Vaikka kroppani ja fiilikseni sanoo, että näin tulee käymään, faktatiedon valossa identtinen synnytyskokemus lienee hyvin harvinainen. Minun kroppani on se sama (paitsi ettei sekään ole), mutta kaikki muu vauvasta sairaalaan, sen henkilökuntaan ja kulttuuriin on eri. Raskaus vaan on niin samanlainen, että näitä kahta on hyvin vaikea olla vertaamatta…

Jutellessani asiasta vertaistuen kanssa olen kuitenkin huomannut, etteivät nämä toisen lapsen saamiseen liittyvät ajatukset ole vain omasta päästäni temmattuja vaan melko yleisiä. Ehkäpä siitä syystä olen hieman rauhallisempi nyt, kiitos taas vertaistuki!

***

From now on you might as well call this blog “baby blog”, so if such nonsense doesn’t belong to your interests, you might wanna change the channel…

My second pregnancy is soon coming to an end, and hopefully within the next 6 weeks we can joyfully welcome the little brother to this world. During this pregnancy I’ve had some concerns and fears that weren’t there in the first one, even luckily also this pregnancy has been very easy maintenance. My concerns are mostly about things after pregnancy, the everyday life that will be shaken, and funnily enough I’m much more scared than last time. Probably because I know what’s coming.

Right now I’m in a good place, I’ve managed to move most of the fears to the back of my brain, but as in all things also in this one my mind can change in a second. First and foremost I’ve been scared of sleeping, or not sleeping to be exact. I cannot imagine how we will survive another baby “year” like Leevi’s. So I just tell myself it won’t be the same, haha. My second biggest concern has been how a little brother, new baby, will change mine and Leevi’s relationship, that’s finally become so tight and loving as it should have been since beginning. I’m afraid we’ll have a permanent gap between us… But I’m trying to think with common sense – anyway I wouldn’t want my child to become a person who thinks they are the center of the world and don’t know how to share. With siblings these things become quite obvious automatically. And I have a little brother, just 2 years younger, and I never felt any trauma or bitterness about it, I loved to grow up with him. So why am I so afraid for my own children?

I cannot imagine loving someone as much as I love my first child – what if I don’t feel the same with the second one? I’m afraid I won’t be able to treat them equally, to give the second one all the same attention, care and love that I’ve given Leevi. My feelings are totally mixed – on the other hand I feel guilty for Leevi, and at the same time for the little brother. Oh guilt, that every mother’s burden.

I have to admit that also in this pregnancy, like in the first one, it has been difficult for me to create some magical connection with the baby. It bothers me a bit, as with Leevi forming that connection took a long time and I really wish, for the sake of the whole family that this time would be easier. At the same time, worrying about giving enough attention to Leevi does not really help. I have tried to count this, perhaps one could call it unexcitement, on my personality – I’m usually getting enthusiastic slowly and I am quite a pessimist, so I want to actually have the baby in my arms before celebrating.

Even though it is hard for me to admit, I am a little bit scared of the labor too. I’m afraid, like many other moms-to-be, that something goes terribly wrong. I’m also afraid that everything goes exactly like last time, because even though the result was happy, the way there went completely against all my wishes. I’m afraid that if that happens again, I won’t be able to let go of the bitterness. Even though my body and mind tell me that it will be the same again, my brain says it almost never is. My body is the only thing that is (almost) the same as last time, everything else is different. Just that the pregnancy seems so identical to the first one…

I’ve talked with some other moms about these fears about having a second child, and as per usual, I am not the only one with concerns. That has helped to ease my mind – when I hear that someone was afraid of the same things and everything still went fine. And no one was permanently traumatized. 

Miten teillä nukutaan?

Kuten monet jo tietävät meillä on nukuttu viimeiset lähes 2,5 vuotta melko surkeasti. Taaperomme ei ole koskaan ollut täysien öiden nukkuja, vaan hyvin levoton heräilijä. Olemme yrittäneet pohtia syytä heräilyyn ja kokeilleet kaikenlaisia nukkumisjärjestelyjä, ja olen purkanut tuntojani tilanteesta ainakin tässä tekstissä. Optimistisina ajattelimme vielä syksyllä, että kyllä me kaikki varmaan jo nukumme paremmin ennen kuin pikkuveli saapuu.

Mitään shokkimuutosta ei tilanteeseen kuitenkaan ole tullut, mutta jostakin syystä koemme heräilyt kuitenkin nykyään hieman helpompina kuin ennen. Ehkä olemme vain vihdoin hyväksyneet tilanteen. Ehkä elimistömme ovat tottuneet. Ehkä herätyksiä on hieman vähemmän. Tai ehkä syynä on se, että saamme ainakin itse nukkua missä haluamme eli yhdessä, omassa sängyssämme.

Olemme onnellisessa asemassa siinä, että meillä on iso talo ja paljon tilaa toteuttaa villimpiäkin nukkumisjärjestelyjä. Olisimme varmasti päätyneet koko perheen perhepetiin aiemminkin, mutta vielä puolisen vuotta sitten Leevi oli entistä levottomampi nukkuessaan meidän molempien kanssa. Joten nukuimme pitkään niin, että yksi aikuinen nukkui omillaan ja yksi Leevin kanssa. Ostimme sitä varten Leevin huoneeseen jopa 120cm leveän runkopatjan. Kuitenkin molempien vanhempien toiveena oli päästä nukkumaan omaan sänkyyn – runkopatja on liian pehmeä isommalle ihmiselle ja oma sänky on aina oma sänky.

Marraskuussa lomaillessamme nukuimme kaikki samassa pedissä ja se tuntui vihdoin toimivan edes jollain tasolla, vaikka monoa tulikin aina välillä jomman kumman nassuun. Homma kuitenkin sujui niin, että päätimme heittää viimeisetkin “taaperon kuuluisi kyllä nukkua jo omassa sängyssään “-mietteet nurkkaan ja nukkua koko perhe meidän vanhempien sängyssä myös täällä kotona. Ja näin olemme nyt menneet sen pari kuukautta. Välillä yöt ovat olleet hyvinkin rauhallisia, verrattuna siihen mihin olemme joutuneet tottumaan. Mutta edelleen kipeäksi tullessaan ja muista, tuntemattomista syistä, Leevi on usein levoton. Silti koemme tämän parhaaksi vaihtoehdoksi, emmekä ole edes haaveilleet Leevin siirtymisestä omaan huoneeseen ennen vauvan tuloa.

Jotta kaikilla olisi mahdollisimman paljon tilaa nukkua, päätimme rakentaa makuuhuoneeseemme yhden valtavan perhepedin – liitimme yhteen oman 180cm sänkymme, Leevin runkopatjan ja vauvan pinnasängyn. Tilaa on nyt siis huikeat 380cm 😂 Katsotaan kuinka kauan tämä järjestely toimii vai toimiiko se. Onneksi makuuhuoneemme on niin suuri ja hassun mallinen, että moinen järjestely sopii tänne. Ja vielä on vierashuoneen parisänky, jos jonkun on päästävä evakkoon. Tosin nyt kun olen niin tottunut tähän koko perheen pesimiseen, en osaa enää kuvitellakaan eri puolilla kämppää nukkumista.

Minkälaisia nukkumisjärjestelyjä teidän perheessänne on toteutettu?

As some of you know, our sleeping has been rather challenging for the past 2,5 years, I have been writing about the situation at least in this post. We were optimistically hoping for a change before the baby comes, but now it seems like it won’t be happening and we’ve finally somewhat accepted the situation.

We’ve tried almost everything and luckily we have a big house where to test even the weirdest sleeping arrangements. Last autumn we bought Leevi a big, 120cm wide bed in the hope that he would sleep less restless if he had more space. Well that didn’t help, but at least then one of us could go and sleep next to him.

We both still would have preferred sleeping in our own bed and after our holidays in Majorca we decided to forget about any hopes and wishes to get Leevi sleeping by himself before the baby arrives – and take him between us in our bed. We had tried this before, but it seemed to make Leevi even more restless – now after a few nights we all got more or less used to it.

So we’ve been all sleeping in same bed since December now, and this seems to be the best solution. There’s still lots of waking up, but there’s been some improvement too. If nowhere else then at least in our attitudes towards this situation. Somehow it helps when we get to sleep where we want, which is together in our own bed. As the baby is arriving in only some weeks we had to figure out how we’ll all safely fit here. So we combined our bed, Leevi’s bed and the baby crib into a 380cm wide family bed. I would have never imagined sleeping in bed like this, but now it seems like the most natural thing to do for our family. Let’s see how this works when the baby is here.

So tell me, how is your family sleeping?

Somen vertaistuesta

Uusimmasta Vauva-lehdestä sain kipinän kirjoittaa aiheesta, joka on ollut mielen päällä jo pitkään. Sosiaalisesta mediasta (minun tapauksessani Facebookista ja Instagramista) saatu vertaistuki on ollut tärkeässä asemassa elämässäni siitä lähtien, kun muutin pois Suomesta. Puolaan muuttaessa etsin Facebookista expat-ryhmiä, muita Wroclawissa asuvia ulkomaalaisia ja muita ulkomailla asuvia suomalaisia. Edelleen seuraan monia ulkosuomalaisten ryhmiä, jaan muiden kanssa koti-ikävää, kulttuurishokkeja ja ärsytystä omaa isänmaata tai asuinmaata kohtaan. Viimeisimpänä olen löytänyt apua vegaaniuteen liittyvissä asioissa. Mutta todellisen voimansa netin vertaistukiverkosto on näyttänyt vauvahaaveiden astuessa kuvaan.

Lähestulkoon heti kun olimme päättäneet lapsen olevan tervetullut, noin kolme ja puoli vuotta sitten, liityin muutamaan aiheeseen liittyvään keskusteluryhmään. Vauvamaailma oli minulle aivan vieras, ennen täysin yhdentekevä, mutta nyt yhtäkkiä niin kiinnostava ja ajankohtainen. Ympärilläni ei kuitenkaan juuri Kampalaan muuttaneena ollut oikeastaan ketään kenen kanssa jutella asiasta tai kysellä kokemuksia. Minulla ei Ugandassa asuessa ollut ajasta puutetta, joten pian olinkin jo ekspertti ties missä raskauteen ja vauvoihin liittyvissä asioissa, kiitos näiden muutaman ryhmän. Raskaaksi tulon jälkeen liityin yhä useampiin ryhmiin, joista sain vinkkejä ja tukea mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kun jutteluseuraa fyysisessä ympäristössä ei hirveästi ollut. Raskausaika tosin oli helppo, joten ihan hirveästi en joutunut silloin kyselemään.

Heti Leevin synnyttyä olikin kaikki toisin – olin hukassa imetyksen, unien, melko traumaattisen synnytyksen ja ensimmäisten päivien sekä oikeastaan vähän kaiken kanssa. Niin kuin monet muutkin samassa tilanteessa olevat. Sen lisäksi olin ulkomailla, enkä edes omassa kodissani, miehen suvun ympäröimänä toki. Mutta vailla juttukaveria, jolle olisin voinut purkaa mitä tahansa ja jolta kysyä ne tyhmimmätkin kysymykset, omalla äidinkielelläni. Vauvaryhmät auttoivat tässä tilanteessa mielettömästi, ja sain paljon, paljon tietoa esimerkiksi imetykseen liittyen. Ilman tätä vertaistukea olisi esikoisen imetystaival jäänyt hyvin lyhyeksi, virtuaalituen avulla saavutimme hienon 1-vuoden virstapylvään. Siitä en voi oikeasti kiittää yhtäkään kätilöä tai lääkäriä enkä miestäni lukuunottamatta lähipiiriänikään, vaan omaa oma-aloitteisuuttani, jääräpäisyyttäni ja ennen kaikkea Imetyksen Tuen-vertaistukiryhmää.

Myös edelleen jatkuvien huonojen yöunien kanssa painiskelu on ollut edes hippusen helpompaa, kun tuskan on saanut jakaa jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Eikä sillä ole ollut merkitystä, että nämä ihmiset asuvat toisessa maassa, enkä ole koskaan tavannut heitä. Olemme yhdessä itkeneet kidutusta muistuttavia yöherätyksiä, pohtineet mikä nukkumisjärjestely auttaisi, mikä allergia tämän saattaisi aiheuttaa, tsempanneet toisiamme mielettömästi ja myös juhlineet niitä muutamaa paremmin nukuttua yötä. Olen löytänyt vertaistukiryhmistä samanhenkisiä ihmisiä, saanut kannatusta omille kasvatusperiaatteilleni (tai kannustusta niistä turhista luopumiseksi) sellaisissa määrin, että se ei omassa pienessä tuttavapiirissäni olisi mitenkään mahdollista. Joitakin asioita on myös helpompi jakaa tuntemattomille kuin esimerkiksi omalle perheelle. Ja se, että nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, juuri tällä hetkellä, aivan samanikäisen lapsen kanssa helpottaa myös asioista puhumista.

Ongelmatonta netistä saatu tuki ei tietenkään ole – varsinkin vanhemmuuteen liittyvissä ryhmissä tunteet ovat helposti herkässä ja ruudun takaa kirjoittaessa väärinkäsityksiä tapahtuu helpommin kuin kasvotusten. Netissä on helppo roikkua tuntikausia, kiitos taskuun mahtuvan älypuhelimen. Ja joskus tieto lisää tuskaa ja hämmennystä. Olen itsekin miettinyt luottaisimmeko enemmän omiin vaistoihimme esimerkiksi vanhemmuudessa, jos meillä ei olisi niin paljon tutkimustietoa ja mielipiteitä parin klikkauksen päässä. Tietoa täytyy osata suodattaa, kuten myös riidanhaastajien provosoivia kommentteja. Ja on hyvä muistaa, etteivät kaikki ole rehellisiä. Mutta varsinkin pienemmissä ryhmissä olen kohdannut sellaista rehellisyyttä, jota on välillä kasvotusten vaikea saavuttaa. Ei ole tarvetta esittää mitään, kun muut ovat kymmenien tai satojen kilometrien päässä.

En toki missään tapauksessa sano, etteikö fyysinen tukiverkosto olisi kultaakin kalliimpaa, mutta en halua kuvitellakaan kuinka paljon haastavampaa tuen, avun ja (hyvien) neuvojen löytäminen on ollut ennen nettiaikakautta. Erityisesti omassa tilanteessani, jossa olen muuttanut maasta toiseen ja kohdannut monia eri käytäntöjä, puhelimen päässä oleva suomenkielinen vertaistukiryhmä antaa minulle turvaa. Omaa äidinkieltä ja kulttuuria kun ei mikään korvaa, vaikka meidän tapamme ei olisikaan se ainoa oikea tapa. Ja vaikka joku saattaisi sanoa, ettei lasten kasvatus siitä miksikään muutu, uskon, että kasvatamme lapsiamme aika eri maailmassa ja eri lailla kuin esimerkiksi omat vanhempamme. Siksikin on mukava kuulla kokeneiden sukulaisten lisäksi myös oman sukupolven edustajien mielipiteitä.

I’ve been meaning to write about this topic for a long time, and now that there was an article about it in the newest baby magazine, I finally decided to do it. The support that I’ve gotten from social media groups concerning living abroad, living as a foreigner in a certain country, becoming a mother, raising children to veganism has been significant in my life.

Especially when moving from country to another and having such big life changes in a short time, I would have felt much more lonely and lost with out the multiple Facebook groups I’m a member in. Some people say that social media can create loneliness, but at least in my case it has had totally opposite effect. I’ve gotten to know so many people, some of them I’ve met in real life, some of them not, but their help has been as priceless in any case.

Whenever I have a question in my mind, about almost anything, there’s bunch of people on the other side of the screen who for sure know an answer. Or whenever I feel like I’m the only one having whatever problem, they prove that I’m not alone. This has been really important especially when battling with issues about breastfeeding, sleeping or parenting in general. For example, I’m sure that I would have quit breastfeeding much much sooner, if there wasn’t an excellent Finnish group that helps with any doubts or questions. With this group’s support we reached a stunning one year milestone, that would have not happened with the (unfortunately) not-very-knowledgeable help I had from midwives and doctors.

Also living abroad and moving constantly leaves you, no matter what, somehow outside. For me support from the Finnish speaking groups has certainly helped – I understand everything, there’s no significant cultural differences or language barries. I can express myself best in my own mother tongue, and I’m able to ask the most difficult questions. Online I can find easier those people who support my views and for example my parenting methods, because even if I have friends or relatives who have children of their own, they might not think the same about things (and they don’t have to).

I’m not saying virtual support is problem-free – you must remember that the possibility for misunderstanding is bigger than face-to-face and that people aren’t necessarily honest. But at least in some smaller groups I have seen such honesty that would be hard to express even to your own partner. So in a way not really knowing each other might make us know each other even better, just in a different way. Also sometimes too much information is no good – I’ve been thinking whether I would follow my own instincts more if there wasn’t such an easy access to hundreds of opinions and research results. But still, I cannot and don’t want to imagine how hard parenting and living abroad has been before social media.

Naturally nothing can replace the friends and family that you have physically around, their opinions matter more than some stranger’s do and they can support in ways that no one can online. But especially if it is not possible to be close to those people, virtual support helps a lot.

Reissussa: Teneriffan Costa Adeje

Vietimme aurinkoisen talviloman Teneriffalla. Tämä oli jo toinen Kanarian-reissumme tällä porukalla ja täytyy myöntää, että alan pikkuhiljaa ymmärtää alueen viehätystä. Taaperon kanssa valmis pakettimatka lapsiystävällisessä (tai jopa lapsille suunnatussa) hotellissa on helppo vaihtoehto. Mitä enemmän turvallista ohjelmaa, sen rentouttavampi loma. Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut koskaan ajattelevani, että hyvän loman ainekset ovat puolihoidossa ja lapsiperheille suunnittelussa hotellissa.

Sekä viime vuonna valitsemamme kohde Playa Blancan Flamingo Beach-hotelli Lanzarotella, että tämänvuotinen GF Isabel Teneriffan Costa Adejella olivat oivallisia valintoja tarpeisiimme. Molemmat hotellit olivat siistejä, kotoisia suuresta koostaan huolimatta, hyvällä paikalla ja täynnä aktiviteetteja. Edullisia nämä täyden palvelun majoituslaitokset eivät kuitenkaan ole, mutta jos (löhö)lomalle ollaan menossa, sijoitan mielelläni mukavuuteen. Varsinkin pienen lapsen kanssa. Myös itse kohteet olivat sieltä viehättävämmästä päästä, jos nyt tällaista adjektiivia voi Kanarian saarten turistikylistä käyttää.

Varasimme matkan Aurinko.ee:n kautta, joka on siis Aurinkomatkojen virolainen sisaryhtiö. Näin pääsimme kohteeseen suoraan omalta kotikentältä, joka Mallorcan reissun vaihtojen ja lentokenttähotellissa yöpymisten jälkeen oli oikein tervetullutta. Palvelu sujui mainiosti, vaikka matkaopas olikin yllättynyt näin kansainvälisistä asiakkaista. Kuuden tunnin lennot menivät Leevin kanssa melko sutjakasti – oman kokemukseni mukaan näyttää siltä, että vaikein matkustusikä 1-2v. on nyt ohitettu, juhuu!

Hotellimme oli todellinen lapsiperheen unelma, jota voin suositella kelle tahansa pienten lasten kanssa matkustavalle. GF Isabel on rakennettu muistuttamaan kanarialaista kylää ja vaikka toteutus on melko teemapuistomainen on alue silti viihtyisä. Ja mikä tärkeintä, siellä on kilometrikaupalla turvallista, autotonta tilaa lapsille juosta. Huoneemme oli tilava kaksio keittiöllä ja valtavalla parvekeella. Suuret parvekkeet ja terassit näyttivätkin kuuluvan lähes jokaiseen huoneistoon. Hotellin alueella on ravintoloiden, minimarketin ja baarien lisäksi kaksi sisä- ja kaksi ulkoleikkipaikkaa sekä kolme lämmitettyä allasta, joista yksi on pyhitetty kokonaan lapsille ja toisissakin oli lapsille sopivan matala kohta. Kaiken tämän lisäksi aulassa oli viihdykettä, jotta lapset jaksavat odottaa sisäänkirjautumista. Joka ilta järjestettiin minidisko, josta meidän taaperomme piti kovasti, ja joka päivä toimi myös lastenkerho, jonne yli 3-vuotiaan voi jättää ilman vanhempia puuhailemaan. (Hieman kateellisena katselin isompien lasten vanhempia, jotka lekottelivat keskenään altaalla lasten osallistuessa aarteen etsintään. Ehkä mekin joskus sitten….) Hotellin puolihoito piti meidät hyvässä lihassa, joten montaakaan syytä hotellista poistumiselle ei ollut.

Costa Adeje itsessään on ihan kelpo turistikylä, jossa parasta on leveä ja pitkä, autoton rantabulevardi leikkipuistoineen ja itse ranta, joka syvenee melko hitaasti. Hiekka on hienonhienoa mustaa laavakivihiekkaa. Vaikka sää suosikin meitä, merivesi oli näin helmikuun alussa hyytävää, joten tyydyimme rakentelemaan (ja tuhoamaan) hiekkalinnoja. Costa Adejessa ei ole montaakaan korkeaa rakennusta, mikä miellyttää minun silmääni huomattavasti enemmän kuin megakokoiset hotellikompleksit. Kuulin, että Adejella olisi hieman poshimpi maine, mutta ei se ainakaan häiritsevällä tavalla näkynyt missään. Vastaantulevat turistit olivat lähinnä lapsiperheitä tai vanhempia ihmisiä, bileporukat ovat löytäneet paikkansa jostakin muualta, mikä tietysti sopi meille. Emme puolihoidon vuoksi tutustuneet ravintolatarjontaan kovinkaan syvällisesti, mutta voin ehdottomasti suositella Buenavidan vegaaniravintolaa. Vaikka sijainti autionoloisen ostarin sisäpihalla ei todellakaan ole viehättävimmästä päästä, ovat palvelu, ruoka ja smoothiet visiitin arvoisia.

Hotellissa “loikoilun” ja rantabulevardilla juoksentelun lisäksi teimme kaksi omatoimiretkeä – bussilla viereiseen Los Cristianosiin ja vuokra-autolla saaren pääkaupunkiin Santa Cruziin. Nämä toivat kivaa vaihtelua, vaikka en kumpaakaan kuvailisi varsinaiseksi must see-kohteeksi. Los Cristianos oli pikaisella katsauksella räjähtäneen näköinen ja ruuhkainen, Playa de las Teresitas tosin on kaunis ranta. Söimme myös erinomaisen lounaan Habibi-ravintolassa. Santa Cruzista löytyy shoppailumahdollisuuksia ja muutama kaunis rakennus, mutta suurelta osin se on aika ruma kaupunki. Kauppahalli Mercado Municipal Nuestra Senora de Africa oli näkemisen arvoinen ja sieltä löytyi myös kelpo leikkipaikka.

Costa Adejen lähellä sijaitsee myös useampi vesi- ja eläinpuisto, jotka jäivät tällä kertaa kokeilematta. Päiväretkimahdollisuuksiakin löytyy vuoristoretkistä La Gomera-saaren visiittiin, joten kaksikin viikkoa hurahtaisi täällä varmasti nopeasti. Uskon, että saatamme hyvinkin vielä palata Teneriffalle, ehkäpä jopa samaan kohteeseen. Keski-ikäistymistä havaitavissa?

Onnistuneesta lomasta huolimatta olen iloinen kotiinpaluusta – pääsen taas vegaanipatojeni ääreen ja kohta saattaisi olla ajankohtaista valmistella erään pienen herran tuloakin. 😍

We spent sunny winter holiday (nr. 2) in Tenerife. This was already our second Canaria trip together, and I have to say I’m starting to understand the appeal of this area. With a small child it is just so easy choice to go on a ready package trip to child-friendly hotel. The more there’s safe activities, the more relaxing holiday it’ll be for the whole family. I can’t believe it’s me saying this – family hotel in Canary Islands was close to a nightmare only some years ago.

We’ve managed to find amazing hotels on both of our trips to Canary Islands. Last year we spent a week in Flamingo Beach hotel in Lanzarote’s Playa Blanca and this year we chose GF Isabel in Tenerife’s Costa Adeje. Both hotels have very good location, they’ve had excellent service and tons of activities (many pools, kids’ club, fitness, evening program….), and they manage to be cozy even they are very big hotels. Cheap these full-service hotels are definitely not, but if I’m going on a holiday where I wanna relax, I’m ready to pay a bit extra. Also both towns were pretty alright, being tourist villages and all.

We booked first time from an Estonian travel company, Aurinko, which gave us the advantage to travel with straight flights from Tallinn. What a nice change to our Mallorca trip where we spent 24 hours travelling, if you count the nights in Berlin airport hotel. I was a bit concerned about the 6 hour flight, but both ways it went somewhat painless. It seems like the most difficult time to fly with a small child is between 1 to 2 years, and with Leevi we’ve now passed it, wohoo!

Our hotel was really a dream come true for a family with small children. GF Isabel is built to resemble a traditional Canarian village, and even it does have a bit of a kitschy theme-park feeling it’s still very cozy, and most importantly there’s loads of car-free space for a toddler to run around. Our room, one bedroom apartment, was spacious and came with a kitchen and huge balcony. Big balconies and terraces anyway seemed to be normal in this hotel. In addition to the restaurants and bars in the hotel, there’s two inside and two outside playgrounds and three heated pools, one dedicated for children and two other having also shallow side for kids. On top of all this there was entertainment for children in the lobby, mini disco every evening and a daily kids’ club. The half-board kept us fully fed, so there really wasn’t many reasons to leave the hotel.

Costa Adeje itself is not bad either – the best thing was the broad, long, car-free beach promenade with a few playgrounds, and the beach with its fine, lavastone sand. Even the weather was kind to us, sea water was way too cold (even for this Finn) to swim in, so we were concentrating in building, and destroying, sand castles. There’s not many very high buildings in Costa Adeje which pleases my eye. I heard that Adeje has somewhat poshier reputation, but it did not feel too fancy at all. Most tourists seemed to be other families or older couples, not many party people to be seen. Because of the half-board we didn’t test too many restaurants, but I can definitely recommend vegan restaurant called Buenavida in Fanabe shopping center – location is far from pretty, but service, food and especially smoothies were great!

Apart from “lazing” at the pool and running around the hotel we did two trips by ourselves – one with a local bus to Los Cristianos and another with rental car to the capital Santa Cruz. Even though these trips brought some change to the daily schedule, I wouldn’t say that either place is really a must-see. Los Cristianos seemed quite outdated and very crowded, Playa de las Teresitas was a nice beach though. We also ate excellent Lebanese lunch in Habibi restaurant. For shopaholics Santa Cruz offers probably more to see than to our crowd. There’s a few pretty buildings and the market hall, Mercado Municipal Nuestra Senora de Africa, was worth of a visit, but mainly the city wasn’t really very pretty.

There’s several water and animal parks close to Costa Adeje, but this time we didn’t have need to visit those. Tenerife also offers plenty of day trip possibilities, from a mountain hike to a boat trip to the other islands, so I could easily imagine spending more than one week here. Actually I wouldn’t be surprised if we’d visit Tenerife someday again, maybe even the same hotel. Is this called middle-aging?

Our holiday was wonderful, but I’m happy to be back home – I get to cook again, and soon it might be time to start seriously preparing for certain little boy’s arrival. 😍

Lastenvaunuhulluudesta

Odottaessani Leeviä minulla oli kuukausikaupalla aikaa tutkia lastenrattaiden ihmeellisyyksiä netissä, mutta paikan päälle en päässyt testaamaan, Ugandassa kun olimme. Kun vihdoin saavuimme Saksaan ja pääsin paikalliseen lastenratastaivaaseen, ei sieltä löytynytkään niitä kiesejä, jotka olin suomalaisten käyttökokemusten perusteella päättänyt hankkia. Olin yhtäkkiä ihan pihalla, mutta yksi kriteeri pysyi kirkkaana – rattaisiin ei tuhlattaisi omaisuutta. Myyjän esitellessä tonnin Saksassa valmistettuja rattaita, silmäni kiersivät edullisimmissa vaihtoehdoissa. Lopulta mukaan tarttuivat Mountain Buggyn Cosmopolitanien edellisvuoden malli, joka oli hyvässä alessa. Näiden rattaiden istuimesta sai sekä vauvakopan että istuimen 6kk-4 vuotta vanhalle lapselle, ja päätin että nämä ovat ne ainoat ja oikeat.

Samaan aikaan ihmettelin Facebookin Lastenvaunuhullut-ryhmän meininkiä. Näillä kymmenillä naisilla (en ole nähnyt ryhmässä yhtään miestä) tuntui olevan joku ruuvi löysällä, niin ahkerasti he vaihtoivat, puunasivat ja vertailivat erilaisia satoja euroja maksavia rattaita. Nehän ovat vain rattaat, ajattelin. Saksan leppeässä lokakuussa ja Suomen lumettomassa marraskuussa meidän Mountain Buggymme hoitivat homman hienosti eikä valittamista ollut. Ugandassa rattaat koristivat olohuonettamme, kun ei niillä päiväunia kummempaa käyttöä siellä ollut. Sitten aloimme pohtia, että ne ovat kyllä melko isot ja painavat matkusteluun. Bongasin netistä Recaron Easylifet, ne menisivät todella pieneen kasaan ja värivalikoimassa olisi Wolfin rakastama kelta-musta. Ei siis tarvinnut kahdesti käskeä, kun rattaat jo odottelivat meitä Neuburgissa. Ja olivathan ne ihanan kätevät, taittuivat kasaan sekunnissa ja olivat kevyet kantaa.

Elokuussa muutimme tänne Tallinnaan ja vihdoin isoillekin rattaille tuli käyttöä. Suht tyytyväisenä työntelin Leeviä niissä pitkin uuden kotikaupunkimme katuja, mutta aika ikävästi ne rämisivät vanhankaupungin mukulakivillä. Matkarattaatkin jumittuivat raatihuoneentorin jokaiseen kivenkoloon. Sitten tuli marraskuu ja ensilumi (ja se viime talven ainoa sellainen). Olin lähdössä kauppaan, kun rattaiden etupyörät juuttuivat ensimmäiseen kinokseen. Kiroten palasin rattaita perässä raahaten kotiin ja soitin Wolfille, että en pärjää näiden kanssa tätä Pohjolan talvea, tarvitsen jotkut (lastenrataspiireissä hyökkäysrattaiksi kutsutut) monsterirattaat. Niinpä suuntasimme illalla kauppaan, josta mukaan lähti kiinteillä ilmakumisilla pyörillä varustetut Emmaljungat. Yhtäkkiä meillä olikin kolmet rattaat – mitähän vattua?!

Vaikka lunta ei sitten viime talvena paljoa enempää saatukaan, työntelin Emmaljungia hetken tyytyväisenä, koska ne kiitivät paljon pehmeämmin vanhan kaupungin vaativassa maastossa. Samaan aikaan pistin ensimmäiset rattaamme myyntiin, koska tilaa tai tarvetta kolmille rattaille ei todellakaan ollut. Kesää kohden huomasin kuitenkin Emmaljungien muutaman miinuksen kasvavan plussia suuremmiksi – kiinteät etupyörät olivat ärsyttävän raskaat kaupassa, kori oli liian pieni ja kasauskoko aivan massiivinen. Tarvitsimme helpommin kuljetettavat rattaat, koska niitä taiteiltiin takakonttiin ja kannettiin päiväkodin rappusia ylösalas harva se päivä. No, olihan meillä ne matkarattaat. Mutta niiden pyörät olivat niin onnettomat, että kiroilin kuuluvasti mukulakivillä riuhtoessani ja mulkoilin ikävästi ihmetteleviä turisteja. Ei, ei, ei. Taasko uudet rattaat? Tämähän menee jo ihan hullun hommaksi.

Hetken taas googlailtuani tulin siihen lopputulokseen, että molemmat olemassa olevat rattaat myytäisiin ja niiden tilalle hankittaisiin jotakin mikä menee kompaktiin tilaan mutta jossa on kunnon pyörät. Tällä yhtälöllä löysin Bumbleride Indiet, jotka (pahaksi) onnekseni olivat Suomessa melko hyvässä tarjouksessa. Niin hyvässä, ettei käytettyjä kannattanut ostaa. Niinpä, vanhat kiesit myytyäni, kävin noutamassa Indiet. Näihin olen Leevin kanssa vielä puolen vuoden jälkeen melko tyytyväinen, mutta olen jo luopunut ajatuksesta, että jossakin olisi olemassa yhdet koko ratasiän kestävät täydelliset rattaat. Indieissä on mielettömän hyvät pyörät, iso kori ja mahtava kuomu, mutta kasauskoko on edelleen melko iso, enkä näitä sen vuoksi mielelläni reissuun ottaisi. Onneksi Leevin kanssa reissatessa ei enää tarvitse rattaita. Uutta vauvaa ajatellen nykyisiin rattaisiin saisi kopan, mutta kopasta istuimeen siirryttäessä lapsi voi istua vain menosuuntaan, enkä pidä siitä ajatuksesta täällä tuulisessa Tallinnassa. Joten, voinette jo arvata…. Meillä on taas uudet rattaat, jo aiemmin miettimäni Cybex Baliokset, jotka odottavat testiajoa eteisen nurkassa (en raaskisi antaa Leevin kurata niitä) ja jotka ovat ominaisuuksiltaan, ironista kyllä, melko samanlaiset kuin ihan ensimmäiset rattaamme. Ja voin jo ennustaa, että ne pienen pienet matkarattaat löytävät nurkkiimme viimeistään ensi syksynä.

Että niin, tässä sitä ollaan, ihan lastenvaunuhulluna.

IMG_9537
Photo by Jea’s Photo World

There’s a Finnish group in Facebook that gathers together all the people who are crazy about buggies, strollers and prams. When Leevi was born I used to wonder who are these people who put hundreds, if not thousands of euros, in kids’ buggies, and change them after every month. We, for sure, would only get one buggy and that’s it.

When we arrived to Germany two months before Leevi’s due date, we visited a baby equipment heaven that had hundreds of buggies. And we were supposed to choose one of them. The sales person recommended prams that cost thousand euros and were, naturally, made in Germany, but I wasn’t interested on investing so much in such a thing. So we found, in good offer, Mountain Buggy’s Cosmopolitan, that was supposed to last from birth until 4 years. When Leevi was born we were very happy with our choice – the buggy moved smoothly in autumny Germany, in the shops, and in Finland’s snowless November. After we moved back to Uganda, the buggy was mainly a decoration in the middle of the living room or a movable cot on the terrace. No special functions needed. When Leevi got a bit bigger and out of the baby pram, we started thinking whether something smaller would be better for travelling. After some googling I found Recaro Easylife, in Wolfi’s favorite color, and so we ordered that to wait us on our next trip to Germany. The buggy was so easy to fold and so light to carry. But when visiting Tallin for the first time with a child, I already noticed that the wheels were absolutely terrible for the old town cobblestones.

In August then, we moved to Tallinn and I was pretty happily strolling around the town with our Mountain Buggy – until the first (and the last) snow came in November and the buggy wouldn’t move 2 meters from our door. I cursed and dragged it back home, calling Wolfi that we need something that is meant for this shitty weather. So, in the evening we found ourselves with a brand-new Emmaljunga, with sturdy air-filled wheels that would go thru anything. So now we had three buggies, what the hell happened??

I decided to sell our fist one, we wouldn’t need that one anymore. But by summer I was fed up with the Emmaljunga too – it was too big and heavy to transport between home and kindergarten and the solid wheels and small basket were annoying in the shop. I needed something that would combine the good abilities of the travel buggy and this huge one. I decided to sell both of them and once more go googling for the one last buggy. I found Bumbleride Indie – with big, air-filled, turning wheels, big basket, very good canopy… That should move anywhere, on the cobblestones and in snow, but still be pretty neat package when folded. And moments later it was here, our new, our last buggy. I have been happy with the Bumbleride, it really goes thru anything, but is still sporty and easy to maneuver. It goes into somewhat manageable package, though it certainly is not a travel buggy. But…. for the new baby, the seat is only face-forward and I don’t like that idea, especially here in windy, cold Tallinn. So guess what, we have once more, a new buggy, now Cybex Balios. Which ironically is pretty much the same as the very first one we had. And my bet is that by next autumn we will have one of those tiny travel buggies in our storage once more.

So here I am, crazy buggy lady….