Meidän kotona

Tallinnaan kotoutumisen merkeissä jatkan samaan aiheeseen liittyvällä postauksella – tänään pääsette kurkistamaan meidän kotiimme. Nappasin haasteen Konalla-blogin Anulta, joka toteutti samantyyppisen postauksen muutama viikko sitten. Paljastan teille nyt siis omat lempijuttuni kämpässämme, joka on kyllä aikamoinen “dream come true”, vaikka toki aina pientä rukattavaa löytyisi.

Ensi näkemältä rakastuin talon isoon ja valoisaan keittiöön, se oli kuin suoraan amerikkalaisesta unelmasta. Kampalan kämppämme keittiö oli ahdas, pimeähkö, suljettu koppero, ilmeisesti koska siellä ei talon emännän (saati isännän) ollut tarkoituskaan viettää aikaansa… Onneksi täällä päin nähdään ruoanlaiton olevan muutakin kuin välttämätön paha, joka ulkoistetaan kotiapulaiselle heti tilanteen salliessa. Mielestäni keittiö on kodin sydän, ja olenkin ollut erittäin tyytyväinen nykyiseen lähes täydelliseen sydämeemme. Lisäksi oma rakas muutaman vuoden vanhemmillani hoidossa ollut saareke täydentää keittiön ihanasti.

Keittiön lisäksi pidän talossamme erityisesti myös tunnelmaa luovasta takasta (jota emme “osaa” käyttää, poltamme siellä puun sijaan kynttilöitä) ja yläkerran kiviseinistä sekä pikkuruisesta takapihasta, joka ei todellakaan ole itsestäänselvyys näillä nurkilla. Tykkään myös avarasta, kokonaan avoimesta alakerrastamme. Sen sijaan kaksikerroksisuus on alkanut tympimään päivä päivältä yhä enemmän, se kun ei todellakaan ole Leevin kanssa käytännöllisin ratkaisu.

Olen melko tyytyväinen nykyiseen sisustukseemme, siitä puuttuu kyllä yksityiskohtia, kuten mattoja ja tauluja, mutta pidän yleisilmettä onnistuneena ja kodikkaana. Muuttaessamme tähän asuntoon päätin, etten halua hankkia huonekaluja hetken mielijohteesta vaan odottaa sitä juuri oikeaa. (Myimme lähes kaiken Kampalassa.) Ihan en ole siihen saavutukseen päässyt, jotkut asiat on vain ollut pakko saada vaikka täydellistä ei olisikaan löytynyt. Mutta olen kyllä hieman onnistunut jarruttelemaan Wolfin hankintavimmaa. 😄 Yksi huonekalu, joka on kyllä käytännöllinen, mutta ah niin ruma, on “TV-tasomme” eli taulu-TV:n alla oleva hylly, jonka perimmäinen tarkoitus on peittää pelit ja vehkeet Leevin näkyviltä. Myös kaaosnurkka heti sisäänkäynnin vieressä saisi kokea muodonmuutoksen – nyt siinä kerää krääsää toimistopöytä, jonka ääressä kukaan ei koskaan istu.

Talossamme riittää neliöitä perheellemme liiankin kanssa, viihtyisin paljon pienemmässäkin enkä jaksaisi pitää tätä lukaalia siistinä. Yritän pitää tavaran minimissään, mutta näihin nurkkiin sitä hukkuu huomaamatta hulluja määriä… Onneksi varsinaista varastotilaa on kuitenkin todella vähän. On tietysti oikein mukavaa, että meillä on kunnon tilat vieraille, ja olipa ylimääräisestä makkarista ja sängystä iloa Leevin huonoimpina öinäkin. (Huomautan tähän vielä, koska joku sitä kuitenkin miettii, että tämä on työsuhdeasunto ja siksi niin iso ja hieno ja fancy. Ei me varmaan asuttaisi näin kalliisti, jos joutuisimme koko lystin itse maksamaan.)

Olemme onnistuneet luomaan omannäköisemme kodin nopeasti. Mukanamme ei oikeastaan kulje montaakaan huonekaluja, vaan pienemmät yksityiskohdat, taulut, kuvat, koriste-esineet, tekstiilit ja Iittalan astiat ovat ne mitkä kodistamme tekevät meidän kotimme missä päin maailmaa tahansa. Ja tietysti ne tärkeimmät, ihmiset. ❤
Eli semmoinen luukku, mitäs piditte? Nuuskisin mielelläni myös sun nurkkiisi, otatko haasteen vastaan?

Today you get to see how we live, I’m gonna give you a little house tour. Naturally I will show you the nicest corners of our home, believe me there’s also messy and not so pretty ones. 😄 

My favorite part in our house is the kitchen. It’s big, light and modern – straight from the American dream, quite the opposite to our kitchen in Kampala. I also really like the fireplace, the stone walls in the bedrooms and our tiny backyard that is a rarity around this neighborhood. What I don’t really like, I’m actually starting to hate it more day by day, is that we live in two floors. With a toddler it is totally inconvenient. But I guess I just have to deal with it, as otherwise the house has so many pluses.


I’m pretty happy about our current “interior design”, the style if our furniture. It’s modern but homey. We really tried to put more thought in it than before, so that everything would fit together and we would be happy with it for some years. We are still missing some carpets and decoration, and some corners don’t please me, like our “TV-stand”, which purpose is mainly to hide all the cords and electronics from Leevi. 


We have lots of space, perhaps too much even, as it takes so much time to clean. And I’m really trying to gather less stuff these days, but in these square meters all kind of crap disappears too easily. It’s nice though to have enough space for guests, which we have more often here than in Kampala.


I think we’ve managed to make the house look like our home in a quite short time, even though we’ve bought almost all furniture here. We don’t really own much furniture that would have deeper meaning, our home feels like home anywhere in the world because of small things like posters, pictures, decorative items, textiles and china. And of course the people

So what do you think? And what are the favorite aspects of your own home?

Vuosi Tallinnassa

Parin viikon takaisen Vuosi Ugandasta-postauksen jälkimainingeissa pohdiskelen Viroon muuton vuosipäivän kunniaksi vähän sitä miltä täällä asuminen on tuntunut.

Ensimmäinen vuosi on hurahtanut kiitäen ohi, vaikka toisaalta muistelen talven kestäneen vähintääkin ikuisuuden. Ajan kulumisen huomaa parhaiten Leevin kasvussa ja kehityksessä, jotka ovat tänä vuonna ottaneet jättiläisen harppauksia. Mutta siitä lisää muutaman viikon päästä Leevin omassa synttäripostauksessa, stay tuned. 😉 Toisaalta tunne, joka minua on vaivannut viime vuodet, vaivaa edelleen – aika kuluu hirveän nopeasti mutta silti niin hitaasti. Samaan aikaan on kuin olisimme juuri eilen muuttaneet ja toisaalta kuin olisimme olleet täällä jo vuosia.

Kämppämme tuntuu jokseenkin kotoisalta, jollei nyt ihan vallan kodilta. Kodin käsite on viime vuosina muuttunut häilyväksi, jokaisen paikan yllä kun leijuu se viimeinen käyttöpäivämäärä, vaikkakin sitten vasta vuosien päässä. Olemme laittaneet kotia pikkuhiljaa oman näköiseksemme, mutta valmiiksi se tuskin tulee koskaan. Taulut puuttuvat seiniltä, matot lattioilta… Kohta ei kannata enää porailla reikiä seinään, kun kuitenkin kohta muutetaan. Minut on lisäksi vallannut joka vuotinen muutosvimma, ja haluaisinkin jo pistää uusiksi tämän olemassa olevan sisustuksen. Oikeastaan haluaisin ehkä muuttaa, mutta onneksi mulla on tuo järjen ääni mukana arjessa, koska kämppä on kaikilla mittapuilla aika täydellinen kuitenkin. Minua vain vaivaa loputon muutoksen halu-syndrooma.

Arkirutiinit ovat muodostuneet jo moneen kertaan ja sitten ne ovat muuttuneet ja taas muuttuneet, vaikka isot raamit ovatkin pysyneet samana. Mutta tämä lienee melko yleistä pienten lasten kanssa, arki kun muuttuu koko ajan lapsen kasvaessa. Olen löytänyt omat lempi(ruoka)kauppani, lempipuistoni, -ravintolani, -kuntosalini ja niin edelleen. Osaan suunnistaa kaupungissa jalan lähes joka suuntaan, ja paljon osoitteitakin on jäänyt mieleen. Julkisilla kulkemisessa olen edelleen onneton – meidän kodistastamme kun kävelee keskustan alueella melkein mihin vain yhtä nopeasti kuin bussilla pääsisi. Onneksi uusi (vanha) ratikkalinja avataan pian, jotta pääsemme helpommin keskustan ulkopuolellekin.

Ihaninta täällä asumisessa on ehdottomasti ollut vapaus, joka korostuu Kampalasta muuton jälkeen – voin astua ulos kodistani ja kävellä niin pitkälle kuin huvittaa juuri siihen suuntaan kuin nenä näyttää. Minun ei tarvitse suunnitella siirtyväni paikasta A paikkaan B ja sitten takaisin kotiin. Voin kävellä kadulla ja asioida kaupassa anonyymisti, ilman että kukaan huomaa etten ole paikallinen. Täällä on puistoja, joissa Leevi voi vapaasti juosta. Voin itse lähteä juoksulenkille. En tunne painetta siitä, että saatan tehdä jotakin kulttuurillisesti paheksuttavaa. Voin tuntea itseni tasapuoliseksi juttuseurani kanssa ja olla rehellisemmin oma itseni. Tunnen melkein kuin vapautuneeni vankilasta, vaikka aina toisinaan haikailenkin Ugandan ajan pienten yksityiskohtien perään.

Kaiken kaikkiaan olemme koko perhe sopeutuneet hyvin, löytäneet omat kuviomme ja kaverimme, mutta toki oikea integroituminen kestää paljon kauemmin kuin vain vuoden. Oikeastaan en ole varma voiko sitä koskaan tapahtua näissä meidän elämäntyylimme olosuhteissa.

päässälinnassa asumisessa on monien hyvien puolien lisäksi myös muutama huono puoli ja ajattelinkin heittää tähän loppuun leikkimielisen plussat ja miinukset-yhteenvedon.

Miinuksia

  • Ihmisten töykeys ja välinpitämättömyys, töksäyttely
  • Paikallisiin on vaikea tutustua
  • Aivan liian pitkä talvi
  • Turistilaumat
  • Lähes kaikki ihmiset ovat samasta muotista, pukeutumisesta lähtien
  • Viina ja sen kulutus, niin paikallisten kuin turistien toimesta
  • Ihmiset eivät välttämättä toimi suomalaiseen (ja saksalaiseen) tapaan luotettavasti ja ajallaan, lupauksia ei pidetä tai oteta tosissaan
  • Jätteiden kierrätystä ei harrasteta
  • Ruoka on kaupassa kallista, ja valikoima suppeampi kuin Suomessa tai Saksassa (ymmärrettävistä syistä toki)
  • Ihmisillä on kummallinen käsitys siitä mihin aikaan on suvaittavaa meluta: ilotulitteita paukutellaan myöhään illalla harva se päivä ja puutarhurit puhaltelevat lehtipuhaltimilla keskellä yötä
  • Täällä ei ole IKEAa
  • Lastenrattailla liikkuminen on varsinainen pain in the ass – kauppoihin, ravintoloihin, lääkäriin, jopa tarhaan on lähes mahdoton päästä sisälle rattaiden kanssa
  • Merenranta on keskustan edustalla joko satama-aluetta tai muuten vaan rumaa ja käyttökelvotonta, kauniit ranta-alueet ovat kilometrien päässä

Positiivista

  • Ei kulttuurishokkia
  • Valoisa kesä
  • Jokapäiväiset asiat, kuten nettiyhteys, puhelin, TV, julkinen liikenne, taksit, pankkikortilla maksaminen, laivayhteydet jne. toimivat luotettavasti
  • Ihana vanha kaupunki, paljon puistoja ja mielenkiintoisia kaupunginosia
  • Laadukas ja edullinen ravintolatarjonta, paljon tapahtumia
  • Lapsiystävällisyys: paljon leikkipuistoja ja lasten leikkipaikkoja
  • Kieltä on helppo ymmärtää, ja englanniksikin tulee toimeen lähes kaikkialla
  • Suomeen pääsee helposti ja suht edullisesti, ja isovanhemmat pääsevät helposti kylään
  • Kaupunki tuntuu isommalta kuin se on, mutta on kuitenkin hyvin kompakti ja käveltävä

Saa nähdä muuttuuko lista seuraavan vuoden aikana 😀


So we’ve been here in Tallinn one year, one whole year, can’t believe! Year has passed so quickly, it’s like we just came yesterday. And still I remember that horrendous winter that lasted forever and forever… 

We’ve adapted quite well, honestly it’s been very easy after Uganda. I love the feeling of freedom here – I can just get out and walk wherever I want. And no one can see that I’m not from here, no extra attention. Our house feels homey, if not like home. The definition of home has been blurry for years already, as all of our homes have had “last date of use” already when we moved in. In any case we’ve all adapted very well.

There’s lots of good things about living in Tallinn but also couple of not-so-nice ones, so I thought I’d make a list about those that have come to my mind so far.

Negative

  • Locals often seem rude and impassive, it’s hard to get to know them
  • 24/7 darkness and cold in winter, winter is too long
  • Booze, and the hard-core consumers, both locals and tourists
  • Too many tourists
  • Almost everyone looks the same, there’s no diversity
  • People don’t take their promises as seriously as I assume, don’t show up or write when agreed
  • People have no sense of when it is OK to be noisy – fireworks late in the evening on a normal weekday or blowing leaves from the street in the middle of the night
  • Recycling garbage is not seen important (and made complicated)
  • Food is expensive in the shop, and the selection is smaller than in Finland or Germany (which is understandable in such a small country)
  • There’s no IKEA
  • Buggy in the city is a pain in the ass – you never know if you get in restaurants, shops, even doctor or kindergarten
  • Seaside around city centre is really poorly used, only harbour or otherwise ugly

Positive

  • No culture shock
  • 24/7 light in summer
  • Everyday things like Internet, TV, phone, public transport, ferries, taxis, paying with card etc. work very well
  • Lovely old town
  • Very good price-quality ratio in restaurants, lots of events
  • Child-friendliness: lots of outside and inside playgrounds, toys and kids’ menus in restaurants
  • Language is easy to understand (for a Finn) and English is commonly spoken
  • It’s easy and affordable to go to Finland, and for the grandparents to visit us
  • Tallinn feels bigger than it is, but at the same time everything is close by and it’s very walkable

Kesäinen pyrähdys Tukholmassa

Muutama viikko sitten seilasimme Tallinkilla “normaalista” poiketen Itämeren toiselle laidalle Tukholmaan. Olen käynyt Tukholmassa muutamaan otteeseen, mutta en ole oikein ikinä saanut otetta kaupungista, vaikka se ihan mukava kohde onkin. Tällä kertaa motivaationa ei ollut itse kaupunki vaan siellä asuvan veljeni ja hänen vaimonsa tapaaminen.

Edelleenkään Tukholma ei sulattanut sydäntäni, vaikka P&V:n asuinalue Vasastan vaikuttaakin söpöltä ja menevältä naapurustolta, eikä Tukholman maisemissakaan ole valittamista. En oikeastaan osaa paikantaa mikä se on se juttu, joka minua vaivaa tai miksi en tunne suurta kiinnostusta kaupunkia kohtaan. Ehkä olen vain saanut tarpeekseni kaupunkimatkailusta. Haluaisin kyllä nähdä Ruotsia Tukholman ulkopuolella, varsinkin iki-ihanaa saaristoa, jota hytin ikkunasta ihailtiin tuntikaupalla sekä tulo- että menomatkalla.

Tukholma tuntuu kyllä kieltämättä kosmopoliittisemmalta ja mannereurooppalaisemmalta verrattuna Helsinkiin ja varsinkin Tallinnaan (vaikka Virohan siis on Manner-Eurooppaa?) – ihmiset eivät ole kaikki samasta muotista, ravintolatarjontaa on laidasta laitaan ja kaduilla vilkasta vielä iltakahdeksan jälkeenkin. Erityisesti Vasastanin mukavannäköiset kahvilat ja ravintolat ihastuttivat, vaikka emme niitä (taaskaan) ehtineet paljoa testailemaan. Pari päivää sujahtaa aina aivan liian nopeasti, varsinkin kun on pidettävä edes jollain tasolla kiinni taaperon nukkuma-ajoista.

Kävimme ensimmäisenä päivänä Leevin viihdyttämiseksi Junibackenissa, joka oli sateisena heinäkuun perjantaina melko lähellä pahinta mahdollista paikkaa, johon ihminen voi itsensä tunkea (ja vielä maksaa siitä). Ehkä olisi pitänyt ottaa vinkistä vaari ja kääntyä jo pihalla nähdessämme vaunuparkin vähintään sadat (!) lastenrattaat. Mutta ei, emme me tajunneet…. Vasta (mielestäni ylihinnoitellut) liput ostettuamme tajusimme, minkä emämokan olimme tehneet. Satoja kiljuvia kakaroita ja stressaantuneita vanhempia, kaaos jollaista en ole ehkä koskaan ennen todistanut. Hammasta purren jäimme kuitenkin toviksi ja onneksi meno hiljeni iltaa kohden. Lopuksi pääsimme pääsylipun hinnalla “tarinajunaan”, joka olisi ehkä ollut ihan mielenkiintoinen, jos ei olisi tarvinnut lohduttaa kauhusta kankeaa taaperoa. Unohtivat näet mainita, ettei juna ole tarkoitettu perheen pienimmille…

Onneksi lauantaiaamu näyttäytyi aurinkoisena, ja pääsimme nauttimaan Vasastanin kahviloista (peukku Mellqvistille aamuvirkuille turisteille tarjoamastaan aamiaisesta) ja leikkipuistoista. Siestan jälkeen Wolfin uusi kollega (joka on opiskellut Tukholmassa ja sattui olemaan siellä samaan aikaan) vei meidät Sisäpiirin vinkit-kaupunkikierrokselle, joka oli kyllä oikein fressi kokemus normaalin vanhassa kaupungissa ja kuninkaanlinnan liepeillä notkumisen sijaan. Käveltyä tuli reilut 20 kilometriä, eikä tuntunut missään!

Meillä ei ollut reissulle suurempia suunnitelmia, tärkeintä oli viettää laatuaikaa perheen parissa ja siinä onnistuttiin. Ja onneksi viikonlopulle osui perjantaita lukuunottamatta hieno sää, joten päätön haahuilu onnistui stressittömästi. Laivalla reissaaminen oli pienen lapsen kanssa jokseenkin mukavaa, erityisesti paluumatkalla, jolle valitsimme yhden ison parisängyn kahden erillisen sängyn sijaan. Parasta antia oli ihailla auringonlaskua hytin ikkunasta. Mutta taidamme kuitenkin lentää ensi kerralla, sen verran matkaa on Tallinkin terminaalista Vasastaniin, että samassa ajassa pääsee myös lentokentältä. Paitsi jos joku vakuuttaa mut laivamatkustamisen ekokogisuudesta niin saatan muuttaa mieleni.

Ensi kertaa varten otan mielelläni vastaan Tukholman parhaat tärpit perheelliselle reissaajalle – niin tekemiset kuin syömisetkin. Tällä kertaa en ainakaan bongannut leikkipuistojen ja sen Junibacken-helvetin lisäksi mitään erityisesti taaperolle sopivaa, vaikka varmasti sellaista kaupungista löytyy. Myös Tukholman ulkopuolella sijaitsevat helpot päiväretkikohde-ehdotukset otetaan ilomielin vastaan.

One of our summer mini-holidays was a trip to Stockholm to meet my brother and his wife. I’ve been in Stockholm many times before, but somehow the city never really excited me a lot. This time was not different, even of course we did enjoy family quality time and even a pretty perfect Nordic summer weather.

We did not have much plans, and on Friday afternoon we ended up in Junibacken – which on a rainish July afternoon was pretty much the worst place a person could ever willingly go. Insane amount of screaming children and stressed parents, and it was totally not worth the money, I must say.


Luckily after Friday’s chaos Saturday morning woke us up with sunshine, and we enjoyed early birds’ breakfast at Mellqvist Cafe close to my brother’s place. After that we wondered the streets and playgrounds of Vasastan, which is quite interesting and idyllic neighborhood with its restaurants and cafés, and pastel color architecture. Even though it might have been a good idea to plan something ahead, I do enjoy this kind of pointless wandering, especially in summer. After our mandatory siesta we wandered a bit more, on a private walking tour “organised” by Wolfi’s new colleague, who happened to be in Stockholm at the same time (and who used to be a tour guide there). It was cool to see Stockholm outside the tourist paths, but for some reason I’m still not totally convinced….


Traveling by ferry went quite smoothly with a toddler; there’s lots of space to run around, playgrounds and different dining possibilities. And at least on the way back we all slept pretty fine in our double bed. Ferry from Tallinn leaves at 6pm and is in Stockholm around 10am, and the way back is similar, so most of the time you anyway spend sleeping. This ferry route is definitely worth of experiencing, so beautiful are the Swedish islands that you pass by. But I think we might anyway fly next time, it’s just so much faster. By the way, can someone tell to me the eco-friendliness of ferry travel compared to plane, maybe that’ll change my mind.



For our next trip to Sweden I would gladly take all family friendly tips, about restaurants, entertainment, day trips etc. 😊

Vuorokausi treffeillä

Miltä tuntuisi olla kokonaiset 24 tuntia treffeillä aviopuolisosi kanssa? No minäpä kerron, aivan mahtavalta!

Ugandasta muuttomme jälkeen olemme pitäneet huolen siitä, että saamme säännöllistä parisuhdeaikaa, Kampalassa kun se ei pienen vauvan kanssa kaukana tukiverkoista ollut meille ollenkaan mahdollista. Leevin oltua reilun vuoden ikäinen jäi hän ensimmäistä kertaa isovanhemmille yöksi ja sen jälkeen olemmekin saaneet nauttia laatuajasta aikuisten kesken melko säännöllisin väliajoin. Olemme ottaneet omaa aikaa aina silloin kuin isovanhemmat ovat kylässä tai me siellä päin. Olemmepa matkustaneet Suomeen asti ihan vain siitä syystä, että haikailimme pientä hengähdystaukoa. Meillä kun ei täällä Tallinnassa ole perhettä ja lastenhoitajan etsiminen tuntuu tuottavan enemmän päänvaivaa kuin stressin lievitystä.

Muutaman kerran olemme varanneet hotellin ja viettäneet yhden illan ja yön mieheni kanssa kaksistaan, mutta useimmiten leffaan tai syömään pääseminen on jo piristänyt mukavasti. Oikeastaan en ollenkaan usko, että pikkulapsiarjen parisuhdeajan viettämiseen tarvitsee mitään sen kummempia kuin luotettavan hoitajan lapselle, jotta voi täydellisesti rentoutua. Tärkeintä on aina silloin tällöin muistuttaa itseään ja parempaa puoliskoaan siitä, että ollaan tässä muutakin kuin äiskä ja iskä. Toki on mahtavaa, jos tämä onnistuu aivan normaalissa arjessa, mutta kannustan ottamaan lapsetonta aikaa niin yhdessä kuin erikseenkin aina silloin tällöin. Tekee varmasti hyvää kaikille osapuolille!

Nyt viimeksi päätimme Wolfin synttäreiden kunniaksi värvätä mummin ja ukin lapsenhoitovuoroon ja suunnata Långvikin kylpylähotelliin syömään, nukkumaan ja kylpemään. Seuraavana päivänä kävimme vielä leffassa ja spontaanisti vieläpä Lintsillä, jossa juoksimme laitteesta toiseen koko rahan edestä. Ai että oli hauskaa olla välillä huoleton ja spontaani! Ja kuinka tuulettuneet vanhemmat Leevi saikaan takaisin isovanhempien seurassa viettämänsä laatuajan jälkeen! 😉

Miten teillä pidetään pikkulapsiarjen keskellä huolta aikuisten parisuhdeajasta?

After we moved back to Europe we’ve been taking some wife-husband-quality-time quite regularly, thanks to the grandparents who don’t live thousands but only hundred(s) of kilometers away. In Uganda we had really no one to leave a small baby even for an hour or two, but luckily now we can go to Finland every month if we’d like to get some romantic, carefree time alone. And we’ve been quite efficiently using every opportunity also when grandparents are visiting here or we are in Germany.

I think happy parents make happy family, and even joy should come mainly from everyday life (if it doesn’t it’s time to change something), it is essential every now and then to remind yourself and your partner that you are something beneath the role of a co-parent. The best way to do this – I think – is to take a break, even a small one, from everyday life and just concentrate on each other. And if you do it more often, then you don’t have pressure that it must be the best night in a decade (because that stress is probably gonna ruin the whole point). So find a trustworthy nanny and take your loved one to someplace nice, or even stay at home, just the two of you. It does not need to be all five-star hotels, seven-course dinners and fireworks. A moment of relaxed time with no responsibilities is the thing.

Mainly because of logistic matters, we’ve been in a hotel a couple of times, but a dinner or a movie does the trick too. Or just wondering around hand-in-hand without any specific plan. This weekend we were lucky to get a whole 24 (or more) hours to ourselves and got the complete package celebrating Wolfi’s birthday in Långvik Wellness Hotel and going for fancy dinner, and the day after to movies and a fun park, where we were riding for the whole money. Talking about efficiency, eh? Anyway, it was tons of fun, and now Leevi’s got whole new parents (at least for couple of hours before the tantrum kicks in in every family member).


How do you take care of your relationship?

Pohdintoja ulkosuomalaisen suomalaisuudesta

Asia on jo jonkin aikaa pyörinyt mieleni perukoilla, mutta en ole uskaltanut antaa sen ottaa valtaa, sen verran haikealta se tuntuu. Nimittäin se, että Suomi ja Suomessa olevat piirit tuntuvat lipsuvan kuukausi kuukaudelta yhä kauemmas. Minulla ei ole enää samanlaista paloa pitää (väenvängällä) kiinni suomalaisuudestani. Tai siis, en toki ole sitä mihinkään vaihtamassa, tuntuu vain että jotkin ennen niin kovin tärkeät asiat lipuvat lomareissuilla ohi huomaamatta, enkä oikein arjessanikaan jaksa erityisesti panostaa suomalaisuuteen.

Pidän edelleen yhteyttä Suomessa asuviin kavereihini, mutta enää harvakseltaan. En enää jaksa stressata siitä ehdinkö näkemään “kaikkia” tietyin väliajoin. Yleensä näen vain vanhempiani ja ehkä kerran pari vuodessa muuta perhettä. Joskus silloin tällöin näen vanhoja ystäviäni, jos aikataulut sopivat yhteen. Vielä pari vuotta sitten minut valtasi paniikki siitä, että olen menettämässä olemassa olevat ystävyyssuhteeni ja pyrin kynsin ja hampain pitämään niiden rippeistä kiinni. Nyt en enää jaksa, en ainakaan väkisin. Jos meidät on tarkoitettu jatkamaan elämässä eri urille, olkoon sitten niin. Lieneekö syynä erään taaperon syntymän mukanaan tuoma väsymys, vai ihan vain erilleen kasvaminen, mutta en jaksa enää taistella asian puolesta. On tullut aika hyväksyä se, että emme ole enää parikymppisiä parantamassa maailmaa Haagan bileiden jatkoilla, vaan elämä on vienyt meidät siitä pisteestä eri suuntiin (mikä on varmasti kaikkien kannalta hyvä). Ehkäpä joskus taas kohtaamme, ja sitten jatkamme kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.

En enää haikaile suomalaisen TV:n tai oikeastaan edes ruoan perään, ainakaan läheskään niin paljon kuin ulkosuomalaisuuteni alussa. Voi olla, että olisin Suomessakin asuessa vaihtanut mainosteeveen Netflixiin, enhän ollut koskaan ennenkään suuri suomalaisten TV-ohjelmien fani. Ja ehkäpä Suomen maantieteellisellä ja kulttuurisella läheisyydellä on tekemistä sen kanssa, ettei maksalaatikkoa ole pakko saada joka kerta kotonakotona vieraillessaan.

Sillä tosiseikalla lienee myös sormensa pelissä, että emme melko suurella todennäköisyydellä ole muuttamassa Suomeen. Ehkä jaksaisin vielä pitää tiukemmin kiinni, jos tietäisin, että siitä voisi olla jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Mutta nykyään tunnen olevani Suomessa oikeastaan vain turisti, ulkopuolinen, joka pitää vuosia sitten muuttuneita asioita edelleen nykypäivänä. Enkä ole edes ollut poissa kovin kauaa.

Oma lapsuudenperheeni on veljeni Ruotsiin muuton jälkeen hajautunut Itämeren rannoille enkä tiedä tulemmeko kaikki enää koskaan asumaan samassa maassa. Tämä saa minut (ja varmasti myös vanhempani) hyvin haikeaksi, mutta en kuitenkaan ole surullinen, en muuttaisi mitään, en ainakaan itse pysyvästi Espooseen. Onneksi on nykyaika ja internet, whatsapp ja skype, lentokoneet ja Tallink. Maailma tuntuu toisinaan aika pieneltä. Ja nythän asumme kuitenkin paljon lähempänä toisiamme kuin oululainen helsinkiläistynyttä jälkikasvuaan.

Edelleen kuitenkin toivon, että voin antaa Leeville palan, mielellään ison sellaisen, suomalaisuutta, vaikka hän ei maassa koskaan asuisikaan. Siinä lienee haastetta kerrakseen, ehkäpä matkanvarrella tulee vielä hetkiä, jolloin minun täytyy joustaa suomalaisuuden käsitteestäni – sekä itseni että lapseni kohdalla. Toistaiseksi ainakin kulttuurin näkyvin ja kuuluvin osa, kieli, vaikuttaa tarttuneet kuin höyhenet tervaan.

Oma suomalainen identiteettini tuntuu siis pikkuhiljaa hiipuvan, mutta en oikeastaan tiedä mihin se on menossa – mitä sen tilalle on tullut? Epämääräistä saksalaisuutta? Minuthan on täällä maailmalla ollessani niputettu saksalaisten klaaniin, koska olen täällä saksalaisen mieheni työn vuoksi, virallisesti olen asunutkin eräässä saksalaisessa pikkukylässä viimeiset kolme vuotta. Vai ehkäpä yleiseurooppalaisuutta? Kenties maailmankansalaisuutta? Mitä sillä hiipumisella oikeastaan tarkoitan? En enää jaksa kummemmin kiinnostua Suomessa tapahtuvista asioista; politiikasta, lööpeistä, idoleista, naapurin veroista. Kaikki se tuntuu niin kaukaiselta. Toisaalta sen tilalle ei ole tullut muunkaan maan asiat, olen aika irrallaan minkään valtion nykypäivästä. 

Olen alkanut pohtimaan joitakin suomalaisuuteen liitettyjä käytösmalleja hyvinkin kriittisesti (kuten töykeyttä, hiljaisuutta, puuttumattomuutta). Olen alkanut epäröimään Suomen ylivoimaisuutta asioissa, joissa ennen luulin isänmaani olevan paras (kuten koulutusta, terveydenhuoltoa, tasa-arvoa). Toisaalta en silti halua päästää irti, koska mitä sitten? Kuka minä sitten olen, ellen juro, sisukas, hiljaisesti muita parempi suomalainen?

Elän iloisessa expat-kuplassa, myönnän nyt sen. Ja siinä ei olisikaan mitään vikaa, jos se olisi väliaikaista. Mutta voiko kuplassa elää koko loppuelämänsä, ja voiko siihen kasvattaa lapsen? Onko tämä kulttuuri, jonka haluan siirtää eteenpäin?

Here I’m wondering whether my finnishness is slipping away. Recently I noticed that I’ve given up the urge to hold on to my relationships and other ties in Finland. I rarely meet anyone else than my parents anymore and I rarely crave for the food that I used to couple of years back. I don’t have the need to see the places I used think were important and I can’t keep up with what’s happening in my home country anymore. 

But what am I, if not Finnish? I don’t really even want to be anything else, but I feel like I’m gliding away from the things I thought were the definition of Finnish. I’m becoming social, polite, talkative even, and I don’t think that Finland is incomparable in things that I used to think it was. I don’t value “Finnish opinions” over everything else. Am I then slowly becoming more German, which is totally nonsense, as I’ve never physically lived there (on paper I have lived there since we married). Or maybe I’m becoming European? I would still rather like to think myself as a one of five-and-half-million than one in 740 million. Sounds more special. Maybe I’ll eventually turn into a world citizen, which ten years ago would have sounded like a dream come true. Now I don’t know. But how long do I have the right to keep saying I’m Finnish? As long as the passport says so? As long as I vote? As long as I pay taxes? Or as long as I know what’s really going on in there?

I admit, I’ve been quite happy in my expat-bubble. Current location’s politics suck? No worries, I’m not staying! Shitty human rights? No problem, I’m here only temporarily! President is an idiot? I wasn’t allowed to vote! For a short period this seems like an exciting, free way to live, but for the rest of your life? Or for the whole life of your children? I’m not so sure. Is this a culture I want my child to grow into?


PS. Photo credits to my husband 😘

Erilaista festarihuumaa

Tämä viikonloppu on ollut täynnä perinteisiä naamiaisasuja, boolia, saksalaista sapuskaa ja pikkukaupungin festivaalihuumaa. Kyseessä ei tällä kertaa olekaan mitkään poprock-festarit vaan jotain ihan muuta.

Parin vuoden välein koko Neuburg ja lähiympäristö menee sekaisin Schlossfesteistä, eli keskiaikaa mukailevista pidoista, jotka kestävät kaksi perättäistä viikonloppua. Kaikki, siis aivan kaikki vauvasta vaariin, tuntuvat hullaantuvan näistä juhlista, jossa joka ikinen yksityiskohta on tarkkaan suunniteltu. Juhlien tapahtumapaikkana toimii Neuburgin upea vanhakaupunki, joka on muulloinkin ehdottomasti näkemisen arvoinen. Mutta juuri tänä viikonloppuna siellä vieraillessa voi tuntea tupsahtaneensa keskiaikaan sijoittuvan elokuvan kuvauksiin.

Olen jo aiemmin ihaillut kuinka söpön tosissaan saksalaiset, tai ainakin baijerilaiset, ottavat teemajuhliin pukeutumisen, oli kyse sitten Oktoberfesteistä, Volksfesteistä tai tästä Schlossfestistä. Kaikkihan tuntevat saksalaiset nahkahousut ja naisten rintamusta antaumuksella esittelevän dirndlin, mutta näille festareille nämä asut eivät kuulu. Sen sijaan kunnon neuburgilaisella on vähintään yksi uniikki keskiaikainen Schlossfest-vaatekerta, mielellään tietysti erilainen juhlien jokaiselle päivälle. Vaihtoehtoina on joko rikas linnanrouva tai -herra (keski-ikäisten suosikki) tai rappioromatiikkaa tihkuva köyhän kansalaisen asukokonaisuus (nuorempien valinta). Kaikki tietävät miltä asun tulee näyttää, se kuuluu neuburgilaiseen DNAhan, ja ulkopuolisen virheet paljastuvat nopeasti. About 80% festareiden kävijöistä on pukeutunut hyvin huolellisesti teeman mukaan, oli kyseessä sitten lapsi tai eläkeläinen. Vakavamielisimmät eivät hyväksy asuunsa mitään modernia, jopa kenkien, laukkujen ja lastenvaunujen (-vankkureiden) tulee sopia teemaan. Myös teinien ja nuorten aikuisten parissa pukeutuminen on kova kilpailu, aivan kuten muissakin perinteisissä baijerilaisissa pidoissa. Kyse ei ole siis keski-ikäisten noloista roolileikeistä vaan perinteestä, jota myös nuoret haluavat ylläpitää.

Vierailin Schlossfesteillä ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten, ja kyllä oli naurussa pitelemistä kun näin mieheni aivan vakavissaan vetävän päällensä polvihousuja ja kaikenmaailman muita assesuaareja. Nyttemmin olen oppinut, ettei näille asioille saa nauraa, vaan tässä on tosi kyseessä. Ja olen pikkuhiljaa itsekin lämmennyt ajatukselle omasta Schlossfest-asusta. Koska nimenomaan se, että kaikki pukeutuvat, on koko homman ydin. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin suomalaisen vakavasti, välillä voi hassutellakin, pukeutua omituisiin (ja epämukaviin) naamiaisasuihin. Pitäen mielessä kuitenkin, että kyseessä on aikuisten oikeasti vakava asia, jolle ei parane naureskella. Oikeastaan tämmöinen aikuisten roolileikki on aika vapauttavaa, suosittelen kokeilemaan! 😉

This weekend’s theme has been Medieval times, as an honor to Neuburg’s Old Town and its Schlossfest, which is a huge party organised every two years. The whole town and all villages around gather together, dress up in traditional costumes and feast for two weekends in a row. This is absolutely the best time to visit Neuburg and enjoy its gorgeous Old Town and cheerful people. Schlossfest feels like you accidentally stumbled into a movie scene.


Since I’ve gotten to know the German, or better, Bavarian culture, I’ve been fascinated by the passion people here have towards their traditional costumes and dressing up for parties. Lederhosen and dirndl are of course a cliche must-have many outsiders know, but did you know that a true Neuburger has their special Medieval Schlossfest outfit, or even better, different one for every day of the party. You can either choose to be a rich lord or a lady (choice of the middle-aged), or a humble working citizen (favorite of the younger crowd). Almost everyone wears a costume, and it is not something taken lightly. Every detail must fit the theme, even children’s buggies are replaces by old carriages. And everyone knows how the costume must look like, it is written in their DNA.


In Finland we don’t really do costume parties, and if we do it is as a joke for bachelorette’s party. So you can imagine my first reaction when I got to know that lederhosen and dirndl, and this Schlossfest outfit, aren’t a funny joke, but something taken very seriously, by everyone, including teenagers. I must admit that it was challenging to keep my face straight when I first saw my husband in this outfit four years ago, but nowadays I’ve learned to appreciate and enjoy the tradition. The point is, you see, that everyone wears the costume, and if you don’t, you are the odd one.

I think Germans are actually onto something that we Finns don’t even realise because we think it’s childish – how liberating a costume play like this can be.

Mistä uusi päivähoitopaikka?

Kuten olen jo aiemmin maininnut, Leevi on tämän kevään käynyt kolme päivää viikossa pienessä suomenkielisessä päiväkodissa. Oikeastaan päiväkodin sijaan käytän mieluummin sanaa hoitopaikka, koska Tasulassa on toiminut hyvin pieni parin lapsen ryhmä. Olen ollut erittäin tyytyväinen tähän hyvin spesiaaliin mahdollisuuteen, suomenkielinen hoito kun ei edes täällä Virossa, saati muualla ulkomailla, ole mikään itsestäänselvyys. Olen myös arvostanut mukavien hoitajien itsensä lisäksi sitä, että ryhmä on tosi pieni. Leevi on todella viihtynyt, eikä mitään ongelmia ole koskaan ollut. Mutta tänään on Leevin viimeinen hoitopäivä, koska lauantaina alkavan kesälomamme jälkeen Tasula on sulkenut ovensa. Ymmärrän siihen johtaneet syyt, mutta minua harmittaa sekä itseni että Leevin puolesta.

Uutta hoitopaikkaa tai hoitajaa en ole vielä löytänyt, mutta onneksi se ei ole meille kovin akuutti asia, koska en toistaiseksi käy töissä. Uskon kuitenkin edelleen, että sekä minulle että Leeville tekee hyvää jos Leevi pääsee säännöllisesti muualle leikkimään, muiden lasten kanssa. Täällä on pari kansainvälistä päiväkotia, joissa kieli on ymmärtääkseni englanti, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta siitä ainoasta (?) joka ottaa alle 3-vuotiaita hoitoon. Lisäksi tiedossani on muutama paikka, joissa on suomalainen hoitaja, mutta tällä hetkellä heidän kuvionsa ovat niin sekavia etten ole kovin innoissani laittamassa lastani näihin paikkoihin. Virallisesti ryhmien kieli on kuitenkin viro (meitä ei haittaa ollenkaan jos Leevi oppii viroa täällä asuessamme, mutta ymmärrettävästi perheessämme jo olemassa olevat kielet ovat etusijalla) ja sen lisäksi ryhmät ovat mielestäni aivan liian isoja ja hoitajamäärät pieniä näin pienille ihmisille (kaksi hoitajaa ja pahimmillaan viisitoista 1,5-3-vuotiasta lasta). Molemmat päiväkodit ovat myös aika kaukana, joten autottomana kävelisin viitisen kilometriä päivässä vain viedäkseni Leevin hoitoon aamupäiväksi. Noh, ainakin pysyisin kunnossa. 😅

Olen jopa alkanut pähkäilemään jonkinlaisen leikkikerhon perustamista, koska tiedän että täällä on muitakin ulkomaalaisia perheitä, jotka arvostaisivat mahdollisuutta tuoda lapsi muutamaksi tunniksi hoitoon. Meillä kun ei ole täällä niitä mummeja ja vaareja, kummeja ja tätejä. Tuntuu kummalliselta, ettei täällä keskustan alueella olisi tällaista palvelua, kauempana lähiöissä niitä on ilmeisesti muutama. Tallinnassa on mieletön määrä maksullisia sisäleikkihuoneita (useimmat tosin nekin keskustan ulkopuolella), ehkä saan jonkun vakuutettua tällaisen palvelun tarpeesta. Toki oman nannyn palkkaaminen on yksi vaihtoehto, mutta mieluummin haluaisin, että Leevillä olisi mahdollisuus leikkiä välillä kodin ulkopuolella muiden lasten kanssa. Vaikka olen monesti kuullut, ettei alle 3-vuotiaalle ole tärkeää muu kuin omien vanhempien seura, olen omin silmin nähnyt kuinka Leevi nauttii kavereidensa kanssa riehumisesta.

Onneksi on sentään kesä ja ulkona on vihdoin helppo viettää aikaa, ehkä syksymällä hoitokuviotkin selkenevät. 

Leevi had his last day at the kindergarten today. Tasula is closing in the end of the month, and I’m very sad about it. I really liked the teacher and that the group was so small. But I understand that it was not profitable because of the small size, but still… 

Since I got to know they are closing I’ve been trying to look for another option. But unfortunately it does not seem so easy. Finding a Finnish speaking daycare here was a little miracle (let alone German) and even English speaking seems to be difficult. I wouldn’t even want Leevi to go to some school-like international kindergarten (I’ve heard that they have teaching and lessons and even exams sometimes?!). I would just want to find a safe place with small group of kids to play with and trustworthy adults, who would speak some English (or Finnish or German). And it would be nice if it wouldn’t require me to walk across the city four times a day. We don’t mind Leevi learning some Estonian but understandably it is not our priority, when he already has three languages in his life.

So I have found couple of options, but none of them is really what we are looking for, the groups are too big, they are too far, and they don’t actually offer much with “our” languages.

Luckily we are not in a hurry as I’m home, but Leevi seemed to really enjoys playing with other kids somewhere else than at home. And for me some alone time is crucial. I was even thinking about organising some kind of play club by myself, hiring nanny and a space, because I’m sure there’s others who would need that too, as expats don’t have grandparents or other family here to ask for help. I just need to figure out how difficult it is in reality, with laws and regulations and prices and such.

Hopefully by September we have some clarity about the daycare stuff…. Until that I’m open for any suggestions.

Herkkuja hitaisiin aamuihin

Olen jo vuosikausia ollut aamiaisihminen ja siitä lähtien kun muutimme Wolfin kanssa yhteen olemme pitäneet yllä viikonlopun spesiaaliaamiaisen perinnettä. Silloin tällöin hemmottelemme itseämme käymällä ravintolassa tai hotellissa aamiaisella, mutta useimmiten toteutamme brekun ihan omin kätösin. Perinteisesti tähän hemmotteluhetkeem on kuulunut hyvin perinteiseen tapaan kananmunat, suolaiset voileivät, croissantit, hillot ja nutellat, kahvia ja mehua unohtamatta. Välillä olen paistanut pannukakkuja, leiponut leipää, valmistanut chia-vanukasta tai tuorepuuroa. Viime aikoina olen yrittänyt löytää hieman terveellisempiä, mutta yhtä herkullisia vaihtoehtoja.

Banaaniletuthan ovat jo ihan eilisen uutisia, mutta päätin jakaa oman reseptini, koska nämä ovat niin täydellisiä, ettei tule mieleenkään että ne voisivat myös olla jokseenkin terveellisiä. Itse en välitä banaanista, vaikka varsinaisesta inhosta olen sentään jo päässyt eroon (ennen en voinut sietääkään edes banaanin tuoksua, koska legendan mukaan söin yliannostuksen paistettuja banaaneja eräällä perheillallisella kiinalaisessa ravintolassa), mutta tässä reseptissä ei maistukaan banaani vaan kookos, joka on yksi suosikeistani. Lettujen kylkeen sopii esimerkiksi mansikka-chia-hillo, joka sekin kiitää terveellisyydellään kirkkaasti kaupan hillopurkkien ohi. Maun lisäksi plussaa on se, että nämä valmistuvat nopeasti ja ovat taaperollekin erinomaisesti maistuvaa, ravitsevaa purtavaa. Ihanaa viikonloppua!

Me and Wolfi are both breakfast lovers, and since we’ve lived together we’ve had a tradition of special weekend breakfast with eggs, croissants, jam, nutella and other yummy things. We also regularly pamper ourselves by going to a restaurant or hotel for brunch. Recently I’ve wanted to find breakfast items that would be both healthy and delicious and these banana pancakes with strawberry chia jam definitely belong to the new favorites. So prepare yours for tomorrow and have a nice weekend!

Täydelliset banskupannarit kahdelle-kolmelle hengelle / Perfect banana pancakes for 2-3 persons

  • 2 isoa banaania / large bananas
  • 2 munaa / eggs
  • 0,75 dl kookosjauhoja / 0,75 dl coconut flour
  • Vaniljajauhetta, kardemummaa, kanelia, kuivattua inkivääriä maun mukaan / vanilla powder, cardamom, cinnamon, dried ginger according to taste
  • 1 rkl raakakaakaonibsejä / 1 tbsp raw cacao nibs
  • Kookosöljyä paistamiseen / coconut oil for frying

Mansikkahillo / strawberry jam

  • 2 dl pakastemansikoita, sulatettuna ja muussattuna / 2 dl frozen, melted, pureed strawberries  
  • 1-2 tl agavesiirappia / 1-2 tsp agave syrup
  • Vaniljajauhetta / vanilla powder
  • 2 rkl chia-siemeniä / 2 tbsp chia seeds

Valmista hillo edellisenä iltana sekoittamalla ainekset suljettavaan purkkiin ja jättämällä jääkaappiin tekeytymään.

Paloittele banaani kulhoon, lisää munat ja sekoita sauvasekoittimella tasaiseksi. Lisää loput ainekset ja sekoita hyvin. Paista kuumalla pannulla pieniä (1-2 rkl) lettuja. Nauti lämpimänä tai kylmänä hillon ja kreikkalaisen jogurtin kera.

Prepare the jam a night before: mix all ingredients together, let the jam in the fridge overnight. 

Puree bananas and eggs together in a bowl (with fork or mixer), add rest of the ingredients and mix well. Fry small pancakes (1-2 tbsp) in a hot pan. Enjoy warm or cold with jam and Greek yogurt.

Kesäkuun neljästoista

14. kesäkuuta on jo useamman vuoden ollut mulle – tai siis meille – spesiaalipäivä. Se nimittäin ei ainostaan ole meidän hääpäivämme vaan myös yhteenmuuton (ja mun ulkomaille muuton) vuosipäivä sekä meidän kihlajaispäivä.

Vuoden 2012 keväällä, vastarakastuneena, päätin että seuraavaan syksyyn asti teen töitä, kerään “matka”kassaa ja sitten pakkaan kamani ja muutan Puolaan. Ihan sama vaikka olin tavannut ihastukseni kohteen vasta muutaman kerran, olin 100% varma että tämä on nyt se oikea. Ja onneksi Wolfi oli suht koht samoilla linjoilla. En sitten kuitenkaan jaksanut odottaa enää kesän yli, hätähousu kun olen, ja jo toukokuussa buukkasin pelkän menolipun Wroclawiin (muistan edelleen kuinka jännittävä tuo hetki oli), irtisanouduin uudesta duunistani, muutin matkalaukkuineni vanhempien nurkkiin pariksi viikoksi ja sitten, 14.6.2012, laskeuduin muutaman kommelluksen jälkeen (jatkolento oli peruttu ja kahdesta lennosta tuli kolme) uuden kotimaan kamaralle.

Loppu onkin historiaa. Tasan vuosi muuton jälkeen kuulin kauan (😂) odottamani kysymyksen, joka spekuloinnistani ja pienestä painostuksesta huolimatta tuli aika yllättäen. Hääpäivän valinta oli helppo – tietenkin sen täytyi olla 14.6. Eli vain kaksi vuotta yhteenmuuton (ja “oikean” seurustelun) alkamisesta. Mitäpä sitä turhaan aikailemaan?

En siis todellakaan ole se joka kannustaa ottamaan iisisti ja katsomaan rauhassa. Mielestäni, jos se oikealta tuntuu, kannattaa sukeltaa pää edellä seikkailuun. Aina sieltä pääsee takaisin kotiin. Mutta minun ei onnekseni tarvinnut palata sillä kuuluisalla maitojunalla, vaan löysin sen sijaan uuden kodin, sellaisen jonka kanssa matkustaa ympäri maailmaa. ❤

14.6.2014 oli yksi elämäni parhaista päivistä, eikä vain siksi että minusta tuli maailman ihanimman miehen vaimo, mutta myös siksi että kaikki kutsumamme, meille tärkeät ihmiset saapuivat paikalle aina Wroclawiin asti. Toivottavasti muistan tuon päivän ikuisesti.

Ensimmäistä hääpäivää vietimme Ugandassa, yhdessä cooleimmista hotelleista ikinä, Wild Waters Lodgessa. Toista hääpäiväämmekin vietimme Ugandassa, mutta vähän vähemmän glamuureissa merkeissä. Rehellisesti sanottuna olin silloin ilmeisesti vauvavuoden väsymyssumussa, koska en yhtään muista mitä teimme. Joka tapauksessa lastenhoitomahdollisuutta ei ole silloin ollut, joten olemme olleet varmaan vaan kotona.

Tänä vuonna Oma ja Opa, eli Leevin saksalaiset isovanhemmat ovat sopivasti vierailulla, joten pääsemme juhlimaan vuosipäivää hyvinkin romanttisissa merkeissä. Suunnitelmana on hotelliyö, altaissa lillumista ja hierontaa Viimsi Spassa ja illallinen Viron parhaaksi tituleeratussa ravintola NOAssa.

Eli hyvää hääpäivää meille 💕

IMG_6669
Photo by Sensja

14th of June is a special day for us, as it is not only our wedding anniversary but also the anniversary of moving in together (and me moving abroad) and getting engaged. 

Someone might say we’ve been quick with our moves, moving in together without actually knowing each other, getting engaged a year after that and then marrying the next. But I never felt like that. From the beginning I knew this is it, and I’m glad I was right. Every single day I’ve known I belong with this person who now is my husband. That’s why I’m always encouraging everyone to follow their heart even if it would take them to the other side of the world. You can always come back home if it doesn’t work out. And if it does, you might end up finding another home

14.6.2014 was undoubtedly one of the best days of my life, and not only because I became a wife to an amazing man, but also because everyone who we’d invited to our wedding was able to come and celebrate with us. I hope I’ll always remember that magical day.

Our very first anniversary we spent in breathtaking Wild Waters Lodge in Uganda. Last year’s celebration was a bit more humble, if I’m honest I can’t really remember. I blame the new mom syndrome a.k.a sleep deprivation. This year’s gonna be exciting: Oma and Opa have come all the way from Bavaria to stay with Leevi while we have a little romantic getaway in Viimsi Spa and Estonia’s best restaurant, NOA. 
So Happy Anniversary to us 💕

So do you work somewhere…?

Tänään kuulin taas kerran tämän kysymyksen, jonka olen viime vuosina kuullut niin moneen kertaan: “käytkö sä jossain töissä kun sun poika on hoidossa, vai hengailetko vaan?” Juu, en käy töissä. Ei, en vaan hengaile.

Mulla on käynyt sellainen munkki, että tällä hetkellä mulla on mahdollisuus valita olenko kotona vai haenko töitä. Olen myös elänyt sellaisen elämänvaiheen, jolloin ei ollut valinnanvaraa, töissä oli käytävä. Ja sellainen aika varmasti koittaa vielä tässä elämässä. Mutta koska tällä hetkellä mun työssäkäyminen ei meidän perhettä rahallisesti paljoa hyödyttäisi, en oikein näe pointtia mennä töihin vain siksi, koska jonkun mielestä mun pitäisi. (Lisätään vielä selvyyden vuoksi, että Wolfin palkasta napsaistaisiin mulle kuuluva osa pois jos menisin palkkatöihin, ja paikallisen palkkatason vuoksi siinä ei jäisi paljoa plussan puolelle.) Tottakai menisin jos joku mahtava duuni eteeni tupsahtaisi, mutta ihan vaan työntekemisen vuoksi? Sitä tekemistä riittää kyllä muutenkin. Jos itse saisit valita teetkö sitä mitä huvittaa, niin kyllä varmaan tekisit niin? Ja jos et, niin se olis aika hölmöä.

Mulla on käynyt myös sellainen munkki, että saan laittaa lapseni hoitoon ilman, että se tekisi suurta lovea meidän talouteemme. Leevihän aloitti alkuvuonna osapäivähoidossa, koska mulla oli hieman tekemistä oman pääkoppani kanssa. Noh, nyt alkaa olla fiilikset taas tasapainossa ja mietin, että pitäiskö ottaa Leevi pois sieltä hoidosta. Mutta se tykkää olla siellä, ja mä todella tykkään mun omasta ajasta, joten miksi korjata jotain mikä ei ole rikki? Vaikka tää tilanne jonkun muun korvaan kuulostaisi väärältä tavalta elää ja olla, niin meille näin on just nyt hyvä. Mitäpä me siitä hyödyttäisiin jos elettäisiin niin kuin jonkun muun mielestä pitäisi? Vai aukeaako sillä taivaan portit, että käy töissä vain sanoakseen että minä kyllä teen töitä (koska kotiäitihän tunnetusti vain loikoilee)? Pitäisikö Leevin olla 24/7 mun kanssa kotona, koska se on hyvän, pärjäävän, ahkeran, oikeanlaisen suomalaisen kotiäidin merkki? Purkaisin turhautuneisuuttani häneen, sen sijaan että olemme muutaman tunnin erossa ja jaksan paljon paremmin?

Tämä puolustuspuhe kumpuaa oikeastaan ihan vain omasta ajatusmaailmastani, koska olen itse ennen ollut se tyyppi (ja vieläkin valitettavasti joskus olen), jonka mielestä kunnon ihminen käy palkkatöissä miettimättä miksi määrittelee ihmisen työnteon perusteella. Ja kunnon äiti on sellainen, joka ei koskaan kyllästy olemaan lastensa kanssa, ja jolla ei ole omia tarpeita. Toivottavasti olen ainoa, mutta valitettavasti en usko niin.

The question I’ve heard many times before, I heard again today from my personal trainer (yes, personal trainer, how elitist does that sound – very). And I said no, I don’t go to work, which made her laugh and say “Oh so you just put your son to kindergarten and go to gym and stuff”. Yes, that’s exactly what I do and I really enjoy the possibility. Wouldn’t you?

I’m not gonna try and convince anyone that Leevi would go to daycare because of himself, but because of me, my well-being and sanity. I wrote earlier about my anxiety and how Leevi going to part-time daycare has helped me sort things in my head. Now I’ve been thinking, as I feel much better, that maybe Leevi should quit going to the kindergarten. But he does really enjoy it and I do, as well, enjoy my alone time very, very much. And as I feel I am much better mom like this, I think we’ll continue as it is, even though it does not fit in the hardworking, martyr-like image of a good Finnish mother.

What comes to not working, I’m not going to just because someone thinks that’s the way to live. You must work in a traditional sense, go to office and get paid every month, otherwise you are a lazy, bad person, yes? I do get it, that most of the people don’t have a choice, in another situation in my life I didn’t and this time will probably still come back. But right now I have a choice – choice of doing what I really want to do, like the gym, reading, blogging, studying, relaxing, (and sometimes scrubbing toilets and trying to desperately remove blueberry stains from Leevi’s shirts) so I’m taking the chance. I would be stupid not to. Who would it help if I would get a job just to say that I’m working? Is it gonna bring me something later if I was hard-working enough in other people’s eyes, is it gonna open the doors of heaven? Because right now in our life moneywise it would not make a (big enough) difference. I don’t want to work just somewhere almost for free and put Leevi in full-time daycare because of that, lose all my alone time and get stressed because there’s no time to do anything I want to do. Of course if there would come a chance to work part-time or there would come some amazing opportunity, I would take it. But I’m not actively looking for it, because right now I’m very comfortable.

I actually wrote this to convince myself, because I am perhaps my biggest obstacle on my way of enjoying this opportunity. I do blame Finnish culture a bit – the culture where proper, hardworking, honest person does not live like this. I’m hoping I am the only one who thinks like this, but I do doubt that.