Veljesrakkautta osa 2

Kymmenisen kuukautta sitten kirjoittelin mietteitäni upouuden sisarussuhteen alkumetreistä. Nyt on korkea aika palata asiaan.

Ensimmäiset puoli vuotta Leevi oli siis hyvinkin välinpitämätön Niiloa kohtaan – hänellä ei ollut minkäänlaista hoivaviettiä pikkuveljeään kohtaan, mutta ei myöskään onneksi purkanut turhautumistaan uudesta tilanteesta suoraan veljeensä. Uuden asetelman aiheuttama hämmennys purkautui muutenkin melko maltillisesti, lähinnä huomionhakuisuutena. Mutta tähän olimme jo tottuneet, Leevi on aina ollut vähän “high maintenance”. 😅

Muutos tapahtui selkeästi sillä hetkellä, kun pikkuveli alkoi syömään kiinteitä ruokia ja osasi istua syöttötuolissa. Hän ei enää ollutkaan vain tissillä roikkuva rääpäle vaan ihan oikea lapsi, potentiaalinen leikkikaveri. Sitä mukaa kun Niilo on oppinut uusia taitoja, on isoveljen suhtautuminen muuttunut positiivisemmaksi. Tälläkin hetkellä pojat leikkivät yhdessä ajamalla potkuautoilla (Niilo työntää autoa kun jalat eivät vielä yletä ajamiseen) ympäri kämppää, ilonkiljahdusten siivittämänä. Leevi selvästi nauttii leikkiseurasta, vaikka samalla huuteleekin “Niilo, hei, mä en jaksa nyt leikkiä” “Niilo, älä tee noin”. Muutaman kerran Leevi on jopa itse kysynyt josko pikkuveli leikkisi hänen kanssaan, kun vanhemmat eivät jaksa tai ehdi.

Leevi puhuu paljon Niilosta ja muistaa ympätä hänet perheemme jäseneksi kertoessaan juttujaan. Olen myös huomannut Leevin ottavan Niilon ihanasti huomioon erityisesti silloin kun en itse ole paikalla (tai kun Leevi on luullut, etten ollut). Käydessäni vessassa tai yläkerrassa leikkivät nämä kaksi aina hienosti yhdessä. Välillä toki harmittaa, jos Niilo sotkee leikit tai vie vanhempien huomion ratkaisevalla hetkellä, mutta yleisesti ottaen meininki on tällä hetkellä erittäin positiivista.

Niilo on tietysti ollut kovasti Leevin perään heti alusta asti. Hän katsoo isoveljensä touhuja ihailevasti eikä kukaan lohduta yhtä tehokkaasti kuin pelleilevä veikka. Päivän paras hetki Niilolle on kun Leevi kömpii sängystä ylös tai tulee päiväkodista kotiin – Niilo on niiiin innoissaan, ettei pysy pöksyissään.

On ollut aivan ihanaa seurata näiden kahden suhteen kehittymistä, vaikka aluksi olin epäileväinen. Enkä malta odottaa nähdä heidän leikkejään kun Niilo vielä vähän kasvaa ja lähtee kävelemään.

Advertisements

Saako pienten lasten hoidon ulkoistaa?

Project Maman viime viikkoisen blogipostauksen innoittamana lähdin itsekin miettimään sitä kuinka vaikeaa, tai helppoa, avunpyytäminen ja hankkiminen on tässä raskaassa(kin) pikkulapsiarjessa ollut.

Olen itse klassikkoesimerkki hampaat irvessä yksin suorittavasta suomalaisesta. Kyllä minä pärjään, enhän minä mitään apua tarvitse, tai en pyydä ainakaan, sehän olisi noloa, häiritä muita ihmisiä minun ongelmillani. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan. En pyydä kaupassa apua, jos en saa jotakin tuotetta ylähyllyltä, vaan jätän sen sitten ostamatta. En pyydä apua suurten huonekalujen siirtelyyn, vaan kitkutan ne itse toiseen huoneeseen mitä kummallisimmin keinoin. En pyydä apua lastenrattaiden kanssa portaissa tai julkisessa liikenteessä. En pyydä apua, vaikka olisi sata asiaa hoidettavana. Enkä tietenkään halunnut pyytää apua lastenhoidossa.

Ulkomailla asuminen on kuitenkin hieman muuttanut perspektiiviäni asiaan. Monien eri kulttuurien edustajiin tutustuttuani olen huomannut, että tämä marttyyrimainen pärjäämisen kulttuuri on jotenkin todella suomalaista. Muut tarjoavat ja pyytävät apua hyvinkin huolettomasti, kun minä kuvittelen sen olevan elämää vakavampi asia. Että kyllä pitää olla jo pää kainalossa ja toinen jalka haudassa, että kehtaa kysyä naapurilta josko hän leikittäisi lapsia hetken. Mitä yhteisöllisemmästä kulttuurista ihminen tulee, sitä huolettomammin hän tuntuu asiaan suhtautuvan. Edelleen silti koen avun pyytämisen hankalaksi, vaikka tietoisesti pyrin muuttamaan ajattelutapaani. Usein, kun koen häiritseväni muita avuntarpeellani, yritän ajatella, mitä jos joku toinen pyytäisi minulta samaa. En ole koskaan törmännyt ajatukseen, ettenkö tekisi samaa palvelusta toiselle. Miksi sitten tuntuu niin vaikealta pyytää?

Lastenhoidossa olen, kantapään kautta, oppinut hieman hölläämään. Mutta siihenkin tarvittiin mielenterveyden ammattilainen, joka käski ottamaan omaa aikaa. Nykyään haluan kuitenkin kannustaa kaikkia (pienten lasten) vanhempia pyytämään ja hankkimaan apua. Ajoissa, ei vasta sitten kun silmät seisovat päässä ja aivot ovat solmussa. Ei se, että on lapset itse hankkinut tarkoita sitä, etteikö tilanteen raskaus voisi yllättää. Kuten Project Mama hienosti vertasi – sanotko hukkuvalle, että mitäs lähdit vai heitätkö pelastusrenkaan? Eikä se, että joku jossain on joskus pärjännyt tarkoita sitä, että sinä olisit huonompi kun et pärjää. Ja sitä paitsi pärjäämisestäkö tässä on kyse, selvitytymisestä, vai olisiko sallittua nauttiakin hieman? Itse olen huomannut olevani parempi vanhempi ja puoliso, jos en joudu ihan aina menemään sinne hampaat irvessä pärjäämisen puolelle.

En siis edelleenkään ole kovin hyvä pyytämään apua, paitsi isovanhemmilta, mutta olen oppinut ostamaan sitä. Se, että maksaa jollekin esim. lastenhoidosta tai siivouksesta, ei tunnu enää kovinkaan kummalliselta. Keskiluokkaisissa expat-porukoissa pyöriessä on tottunut kuulemaan lastenhoitajista ja kotiäideistä, joiden lapset käyvät päivähoidossa. Haluan aina avoimesti kertoa siitä, että kolmevuotiaamme on päivähoidossa vaikka olen kotona kuopuksen kanssa. Nykyään meillä käy myös lastenhoitaja kerran viikossa, jotta pääsemme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Niilolle olen hakenut päivähoitopaikkaa ensi syksyksi, jolloin hän on puolitoistavuotias. Toivon, että olemalla avoin näistä asioista saan madallettua jonkun toisen kynnystä tehdä omat ratkaisunsa, vaikka ne ehkä poikkeaisivatkin yleisesti asetetusta “täydellinen vanhempi”-muotista. Ja ehkä hieman muutettua olemassa olevaa ilmapiiriä.

Mitä mieltä olet – onko pärjääminen erityisesti suomalainen piirre?

Uudet matkailutottumukset

Tässä kevään korvalla, tai varsinkin vielä viikko sitten takatalven ärsyttäessä, kävi mielessä ottaa äkkilähtö jonnekin lämpimään. Olemme työkuvioiden ja raha-asioiden kanssa tällä hetkellä niin mukavassa asemassa, että moinen ei olisi ollenkaan mahdoton ajatus. Loskaa pakoon muutamaksi päiväksi vaikkapa Espanjan tai Keski-Euroopan kevätaurinkoon. Hinkua ei helpota Instastoreissani toistuvat kuvat lähes parinkymmenen asteen lämpötiloista ja vihreistä puista ympäri Eurooppaa. (Onneksi kevätaurinko näyttää vihdoin löytäneen tänne Pohjolaankin.)

Kuitenkaan en oikein näe tällaista pikapyrähdystä enää vaihtoehtona, toisin kuin muutama vuosi sitten. Suurimpana innoittajana matkustusdieetille ovat lapset – vaikka kuinka haluan kuulua “lasten kanssa reissaavien joukkoon”, on minun pakko myöntää, että varsinkin näiden kahden (unien) kanssa on huomattavasti helpompi jäädä kotiin. Onneksi se on nykyään trendikästä.

Vielä uudempi syy on nimittäin ilmastoahdistus, jota minä monien muiden joukossa poden. Haluan vähentää lentämistä (ja muillakin tavoilla pienentää hiilijalanjälkeäni). Kokonaan lentämistä en ole lähivuosina ajatellut lopettaa, perhettä kun asuu useammassa maassa ja maata pitkin matkustaminen ei näiden pienten kanssa tunnu oikein realistiselta ajatukselta. Mutta haluan harkita matkustustapojani entistä enemmän. Ilmastoahdistustani valitettavasti lisäsi se, että ihan lähiaikoina sain kuulla lauttamatkailun olevan yhtä lailla saastuttavaa lentomatkailun kanssa. Suomessa kun käymme noin kuuden viikon välein. Että se siitä ympäristöystävällisyydestä sitten…

Kolmas syy on sellainen, jota on jotenkin kaikista vaikein sanoa ääneen (tai siis kirjoittaa julkisesti). Nimittäin pelko – pelkään nykyään lentokenttiä, lentämistä ja isoissa kaupungeissa liikkumista paljon enemmän kuin ennen eikä ajatus kevätlomasta esim. Barcelonassa kuulosta korvaani miltään muulta kuin stressiltä. Vaikka kuinka yritän, etten antaisi pelolle jalansijaa, siellä se kuitenkin on, takaraivossa tykyttämässä ja vaikuttamassa päätöksiini. Niin epärealistisia kuin pelkäämäni asiat ovatkaan.

Joka tapauksessa matkustamisemme on siis vähentynyt melko lailla huippuvuosista ja todennäköisesti muutoksesta tulee pysyvämpi. Tuntuu, että tähän pätee vähän sama kuin moneen muuhun “addiktioon” – kun kierteestä pääsee irti, ei olekaan niin vaikeaa olla ilman. Tulevina vuosina tulemme onneksi asumaan ainakin Berliinissä ja toivottavasti muuallakin (Keski-)Euroopassa, jolloin maata pitkin reissaaminen on paljon varteenotettavampi vaihtoehto. Koska joka tapauksessa olen edelleen sitä mieltä, että matkailu avartaa ja lapsillekin tekee hyvää nähdä maailmaa.

Oletko huomannut muutosta omassa matkustuskäyttäytymisessäsi kuumana vellovan keskustelun myötä?

Kirkkoon käypi tiemme

Kukapa olisi uskonut, että jonain päivänä kertoisin viikottaisen kirkkokäynnin olevan yksi arjen kohokohdista. Tai no, en tiedä voidaanko varsinaisesti puhua kirkosta, mutta seurakunnasta kuitenkin.

En ole kovin uskonnollinen ihminen, lapsuudenkodissani ei uskontoa harjoitettu ja kävin jossain vaiheessa uskontotuntien sijaan elämänkatsomustiedon tunneilla. Vaikka ei meillä nyt varsinaisesti ateistejakaan oltu, en vain muista, että uskonnosta olisi kotona puhuttu ollenkaan eivätkä vanhempani kuuluneet kirkkoon. Jumalanpalveluksissa käymiset voi laskea, jos nyt ei yhden, niin kahden käden sormin. En pidä paasaamisesta ja tunnen oloni epämukavaksi hyvin uskonnollisten ihmisten seurassa. Uskon kuitenkin Jumalaan, en vain usko kaikkeen siihen “ylimääräiseen”, joka uskontojen harjoittamiseen yleisesti ottaen kuuluu – sääntöihin, kirjoihin, kirkossa käymiseen, siihen että jos käyttäydyt tietyllä tavalla pääset taivaaseen tai joudut helvettiin jne. Saatan joskus rukoilla, mutta siihen se sitten jääkin.

Mistä siis moinen innostus? Kuten aika monen muunkin ulkosuomalaisen kohdalla, kyse on yhteisöllisyydestä ja sosialisoitumisesta enemmän kuin seurakunnasta, uskonnosta tai kirkossa käymisestä. Tallinnan suomalainen seurakunta järjestää joka keskiviikkoaamu muskaria, josta on tullut tärkeä minulle ja Niilolle. Vaikka ensin koin oloni korniksi ja tekopyhäksi Jeesus-lauluja mumistessani, olen päässyt siitä pikkuhiljaa yli. En oikeastaan edes tiedä miksi uskonnolliset laulut tai raamatun tarinoiden kuunteleminen aiheuttavat minussa lievää ahdistuneisuutta ja tuolilla kiemurtelua (oli uskonto siis mikä hyvänsä, tämä ei liity pelkästään kristinuskoon). Muskarissa lauletaan toki monia muitakin lauluja ja oli laulu mikä tahansa on Niilo aina täysillä mukana.

Muskarin järjestäjät ovat todella lämminhenkisiä ja sydämellisiä ihmisiä. Heti ensi hetkestä tunsin oloni tervetulleeksi, ilman että minulta tivattiin uskonnollisuuteni astetta enkä tunne, että kukaan tuputtaisi näkemyksiään. Muskarin musiikkiosuutta tärkeämpää itselleni on kuitenkin ollut löytää paikka, jossa Niilo ja minä voimme viihtyä uusien kavereiden seurassa ja jopa syödä herkullisen lounaan. Vietämmekin usein seurakunnalla puoli päivää. Tämä muskari on siis paljon enemmän kuin “vain” kirkkomuskari ja kannustan kaikkia Tallinnassa pienten lasten kanssa asuvia suomalaisia mukaan!

P. S. Muskari löytyy Facebookissa nimellä “Kirkkomuskari Tallinnassa”.

Yksivuotias Niilomme

Niin on vierähtänyt kokonainen vuosi kuopuksemme syntymästä. Vuosi on ollut pitkä, mutta samalla on vaikea uskoa Niilon ilostuttaneen elämäämme jo 365 päivää.

Huvittuneena muistelen kuinka esikoisen ylittäessä yhden vuoden rajapyykin ajattelin, että nyt vauvavuosi on ohi. Totuushan on, ettei vauvasta tule taaperoa yhdessä yössä. Niilon kanssa en moiseen harhaluuloon ole uskonut hetkeäkään. Meno jatkunee melko samanlaisena synttäreiden jälkeenkin. Toisaalta, Niilo onkin hieman “vauvamaisempi” kuin veljensä aikoinaan. Vaikka hän onkin ottanut tiukan kehitysspurtin tämän vuoden puolella, en usko, että näemme ensiaskelia vielä muutamaan viikkoon. Eikä haittaa ollenkaan, tämä on niin söpö vaihe, että nautimme mielellämme vielä hetken ennen uhmaa. 😅

Niilon ensimmäinen vuosi on ollut rankka unenpuutteen, kasvun kyttäämisen, imetysvaikeuksien ja allergia- ja refluksiepäilyjen vuoksi, mutta myös eheyttävä ja voimaannuttava kokemus. Hänen myötään olen vihdoin alkanut viihtyä äidin roolissa. Vaikka teen yhtä lailla virheitä kuin aiemmin, en ole enää niin epävarma ja kohtuuton itseäni kohtaan. Olen nauttinut tästä vauvavuodesta aivan eri tavalla kuin esikoisen, ja olen onnellinen, että olen saanut ns. toisen mahdollisuuden.

Ensimmäisen puolen vuoden itkut ja vaikeudet ovat onneksi jo lähestulkoon pyyhkiytyneet mielestäni. Puolen vuoden paikkeilla Niilosta alkoi kuoriutua se suloinen hymypoika, joka hän nykyään on. Nukkumisetkin ovat pikkuhiljaa parantuneet, tosin nyt taas eletään levottomampia aikoja.

Niilon kehityksen lisäksi on ollut ihanaa seurata veljesten keskinäisen suhteen kehittymistä. Vauvavuoden ensimmäinen puolisko oli vaikea kaikille – niin myös tuoreelle isoveljelle. Mutta Niilon kasvaessa ja alkaessa muistuttaa enemmän leikkikaveria ja vähemmän parkuvaa alienia, on Leevikin ottanut hänet perheenjäseneksi. Aivan viime aikoina on veljesten välille syntynyt uudenlaista kanssakäymistä – hassuttelua ja huolenpitoa, enkä malta odottaa mitä tuleman pitää.

Onnea ihana rakas Niilo ❤️ kiitos kun teet elämästämme värikkäämpää!

Imetyksen (lähes) sietämätön vaikeus

Nyt kun toinen, ja hyvin todennäköisesti viimeinen, imetystaipaleeni on kestänyt jo hyvän aikaa ja siihen liittyviin ongelmiin on saanut etäisyyttä, haluan kertoa minun tarinani imetyksestä.

Imetys, tuo maailman luonnollisin asia, ei ole oman kokemukseni mukaan helppoa ollenkaan ja aika monta vippaskonstia on tarvittu luontoa avittamaan, jotta maitoa on tullut edes suurinpiirtein riittävästi. Imetys on aihe, joka on usein hyvin henkilökohtainen ja arka äideille, joka ei ole yksiselitteinen ja joka jakaa mielipiteitä ja aiheuttaa ristiriitoja jopa oman pään sisällä. Olen itsekin käynyt itseni kanssa lukemattomia taisteluja imetykseen liittyen.

Ennen kuin Leevi ilmoitti tulostaan en muista, että minulla olisi ollut mitään mielipidettä tai kantaa imetykseen. En muista nähneeni kenenkään koskaan imettäneen tai puhuvan asiasta. Raskausaikana aloin muun tiedon lomassa haalia tietoa vauvan ruokkimisesta ja hurahdin imetykseen jo silloin. Luin tuntikaupalla Imetyksen tuen Facebook-ryhmän keskusteluja ja yhdistyksen blogipostauksia aiheesta – tein kuten minulla on aina tapana, opiskelin teoriassa täydelliseksi. Näistä tiedoista oli toki apua, mutta ne eivät tehneet imetyksestä helppoa tai yksioikoista, ja jälkikäteen ajateltuna en tiedä olisimmeko kaikki päässeet helpommalla, jos minulla olisi ollut vähemmän tietoa.

Lapseni ovat syntyneet hyvin eri tavalla – ensimmäinen lasketun ajan jälkeen käynnistyksen kautta keisarinleikkauksella ja toinen 2,5 viikkoa etuajassa spontaanisti alakautta. Myös ensimmäiset päivät ovat olleet kuin yö ja päivä. Leevi joutui aluksi kahdeksi yöksi eroon meistä lasten teho-osastolle kun taas Niilo sai heti käpertyä kainalooni ihokontaktiin. Siltikin, suureksi pettymyksekseni, heidän imetystaipaleensa ovat olleet hyvin samankaltaisia. Sanon pettymyksekseni siksi, että oletin esikoisen imetyksen olleen niin hankalaa sektion ja ensimmäisten päivien erossa olon vuoksi, mutta kuopuksen imetys ei lähtenyt käyntiin yhtään sen sujuvammin. Tästä syystä olen melko vakuuttunut, että kohdallani on kyse jonkunlaisesta maitorauhasten vajaatoiminnasta.

Mikä siinä imetyksessä sitten on ollut niin hemmetin vaikeaa? Omalla kohdallani ongelma on ollut se kaikkein pohjimmaisin eli maidon riittävyys. Lapset ovat kasvaneet hyvin hissukseen ensimmäiset puoli vuotta – juuri sen ajan kun vauvan kuuluisi kerryttää massaa. Tilanteen ollessa päällä en ole nähnyt ongelmaa, olen kyseenalaistanut käyrät ja lääkärien huolen ja ollut varma, että lapseni nyt vain luonnostaan kasvavat näin. Voi olla niinkin, mutta nyt taas, kun alkukuukausista on aikaa, en itsekään ymmärrä omaa jääräpäisyyttäni. Leevi sai minimaalisia määriä korviketta, Niilolle en sitä suostunut antamaan, koska pelkäsin oman maitoni loppuvan sillä sekunnilla kun vauva saisi pullosta maitoa.

Molempien poikien ensimmäiset kuukaudet ovat siis menneet maidon riittävyyden kanssa taistellessa ja kasvun kyttäämisessä. Jokainen punnitus tuntui kamalalta ja viikot kuluivat epätoivoisesti tyhjää pumpaten ja vauva 24/7 rinnalla roikkuen. Join hulluja määriä vettä, söin kalsiumia ja mitä lie maidonnostatusrohtoja, tarjosin vauvalle tissiä puolen tunnin välein, imetin vähintään neljä tissiä kerralla ja pumppasin kolme kertaa päivässä. Elämässä ei ollut mitään muuta kuin huoli maidon riittävyydestä. Maidon nousu, tissien pakkautuminen, maidon suihkuaminen, liivinsuojukset, pumpatun maidon syöttäminen pullosta ja neljän tunnin imetysvälit kuulostavat kaikki aivan utopistisilta ajatuksilta, vaikka tein aivan kaiken tehtävissä olevan maidon määrän nostamiseksi. Uskoin niin vakaasti Imetyksen tuen neuvoon siitä, ettei maito lopu imettämällä ja se kyllä riittää vauvalle, kun vain imetän vauvantahtisesti.

Toivoin kovasti, että toisella kierroksella osaisin ottaa rennommin, mutta ilmeisesti hormonit tekevät päälleni jotain, kun itsepintaisesti väkisin pidin tälläkin kertaa kiinni siitä, että minun vauvani ainoa maidonlähde on äidinmaito. En ihan oikeasti todellakaan väheksy ketään, joka antaa korviketta (jos oma maito ei riitä), en itse ollut tarpeeksi vahva siihen. Tulen kantamaan syyllisyyttä siitä, että ehkä juuri sen vuoksi lapseni kasvoivat aluksi niin hitaasti. Tämä “imetyshulluus” on yksi syy siihen miksi en voi kuvitellakaan kolmatta lasta – perheemme ei yksinkertaisesti kestä enää yhtäkään tällaista imetyskokemusta.

Ajatukseni ovat edelleen hyvin ristiriitaisia ja sen takia aiheesta on vaikea kirjoittaa selkeää tekstiä. Toisaalta olen ylpeä siitä, että molemmat lapseni ovat saaneet äidinmaitoa yksivuotiaaksi asti (ja kuopus tuskin lopettaa siihen), toisaalta, kuten jo mainitsin, koen olleeni oikeasti päästäni vialla, kun olen ollut niin itsepäinen asian kanssa. Uskon, että perheemme olisi päässyt paljon helpommalla, jos olisimme antaneet lapsille korviketta (oman maitoni lisäksi) niin paljon kuin napa vetää. Toisaalta koen edelleen olevani imetysaktivisti ja puoltavani sitä ajatusta, että maito riittää kyllä kun vain imettää ja että äidinmaito on lapselle parasta. Toisaalta olen itse nähnyt ja kokenut, ettei näin aina ole ja vielä imetystäkin tärkeämpää on perheen jaksaminen.

Koska olen kerryttänyt näiden kahden imetyskokemuksen myötä valtavan määrän tietoa, koen että olisin enemmän kuin valmis toimimaan Imetyksen tuen tukiäitinä. Mutta voi olla, että ajan kuluessa tämä tulee olemaan aihe johon minun on yhä vaikeampi palata ja jonka mielellään suurimmilta osin kadottaisin kokonaan mielestäni. Ei sillä, etten olisi rakastanut ainakin osaa näistä hetkistä, mutta kuten sanottu, tämä aika on ollut hyvin intensiivistä ja stressaavaa.

Kuopus täyttää ensi viikolla vuoden (!) ja vaikka mitään suunnitelmaa tai kiirettä imetyksen lopettamiselle ei ole, koen olevani valmis jättämään tämän episodin elämästäni taakse. Tuskin koskaan saan tietää missä vika oli vai oliko mitään vikaa laisinkaan?

Hei, meillä nukutaan!

Tai on ainakin nukuttu huomattavasti paremmin viime viikkoina. Tai siis Niilo on nukkunut, Leevi jatkaa omaa sekoiluaan asteikolla kohtalainen-erittäin levoton. Joka tapauksessa tämä on tarkoittanut sitä, että me vanhemmatkin olemme saaneet hieman enemmän unta ja nyt alkaa jaksaa jo jotain muutakin kuin ainaista päiväunista haaveilua. Johan tässä on taas 10 kuukautta menty pää sumussa.

Niilon unet menivät joululomalla vielä entistäkin mahdottomammiksi – tissittelyä, kanniskelua, huutoa, venkoilua, puolelta toiselle kääntelyä ja liian aikaisia aamuja. Eräänä yönä joululomalta kotiuduttuamme menetin hermoni, olin puoleenyöhön mennessä vaihtanut Niiloa tissiltä toiselle 15 kertaa ja selvää oli, ettei kumpikaan nukkunut pätkän vertaa. Päätin siis, että kainalossa saa olla, mutta tissiä ei enää tipu ja tarjosin tuttia sen sijaan. Ensimmäiset kaksi yötä olivat melkoista huutoa, kolmantena yönä herra alkoi tyytyä kohtaloonsa ja hyväksyä tutin mukisematta. Sen jälkeen hän ei enää kaivannut edes kainaloon vaan nukkui tyytyväisenä omassa pedissään.

Nyt surkeista öistä on jäljellä enää aamuvarhaiset herätykset, mutta muuten yöt ovat muuttuneet huimasti. Parhaassa tapauksessa tyyppi herää kerran, viiden aikaan aamulla ja nukkuu useimmiten sen jälkeen vielä tunnin, täydellisenä yönä jopa pari. Välillä herätyksiä on hieman useammin, mutta useimmiten ne taittuvat tutin suuhun tökkäämisellä.

Kaikista vippaskonsteista meillä toimi siis se klassinen eli yösyöttöjen lopettaminen (ja omassa huoneessa nukkuminen). Lopettaminen ei varmaankaan olisi ollut ajankohtaista kovin paljon aiemmin, koska sen täytyi Niilon tapauksessa olla todella selkeää – makuuhuoneessa ei saa maitoa. Pari kertaa yritin pitkittää aamuja ottamalla Niilon viereenä rinnalle, mutta heti seuraavana yönä huutokonsertti oli taas pystyssä, joten muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin pitää tissi ja uni täysin erillään. Vaikka olen kuullut sanottavan, ettei yli kuuden kuukauden ikäinen vauva tarvitse yöllä ruokaa, olisi itseäni hirvittänyt lopettaa yösyötöt paljoa aiemmin kuin nyt kymmenen kuukauden iässä. Vauva on nyt n. 12 tuntia ilman maitoa ja se on aika pitkä aika aikuisellekin olla syömättä.

Edelleen pelkään milloin unet kääntyvät takaisin meidän “normaaliin” eli surkeiksi, mutta toisaalta yritän pysyä positiivisena ja ainakin nauttia tästä niin kauan kuin se kestää. Ehkä toisen lapsen ei tarvitse toistaa ihan samaa kaavaa kuin ensimmäisen? Ehkä Niilo onkin ihan hyvä nukkuja, jota vain häiritsin ainaisella tissin tuputtamisella. Noh, se nähdään tulevaisuudessa. Päiväunissakin siirryimme samassa rytäkässä kolmista kahtiin ja nekin ovat nyt useimmiten vähintään puolitoistatuntisia entisen 30 minuutin sijaan. Oi autuutta!

Kanarialla kolmatta talvea putkeen

Kuten mainitsin aiemmassa postauksessa, muuttui eksoottinen Thaimaan-talvilomamme hieman vähemmän eksoottiseen Kanariaan. Olemme nyt siis lomailleet Kanarialla kolmena peräkkäisenä talvena ja täytyy sanoa, että jokainen reissu on ollut oikein onnistunut. Olin ennen ehdottomasti enemmän Kreikka-fani ja koin Espanjan jotenkin tylsänä (kivaa yleistämistä, heh), mutta lasten kanssa reissatessa olen ihastunut Espanjaan. Ihmiset ovat (lapsi)ystävällisempiä, iloisempia ja hotelleissa on siistimpää. Vaikka rakastankin Kreikan saariston luontoa, kirkkaita vesiä, kieltä ja ruokaa, olen viimeisillä reissuilla ollut hieman pettynyt. Kyse voi toki olla odotuksistakin – Kreikkaa kohtaan ne ovat olleet korkeammalla kuin Espanjaa, joten Espanjalla on ollut mahdollisuus yllättää positiivisesti.

Tällä kertaa valitsimme Kanariansaarista Gran Canarian – edellisinä vuosina lomailimme Lanzarotella ja Teneriffalla. Kumpikaan meistä ei ollut käynyt saarella ennen. Taas kerran sää suosi meitä, emmekä nähneet sadepilviä. Lämpötilakin pysyi päivisin yli kahdessakympissä, mutta viileä tuuli pakotti välillä vetämään lämpimämpää vaattetta ylle. Olimme kuitenkin varautuneet tähän, joten mikään yllätys se ei ollut. Tammikuista säätä voisi hyvin kuvata Suomen kesäksi, palmuilla höystettynä.

Hotellivalinta osui jälleen kerran nappiin. Ensivaikutelma myöhään illalla saapuessa oli vanhahtava, mutta loppujen lopuksi hotelli oli oikein siisti ja viihtyisä. Olimme varanneet kaksion Sol Barbacan-hotellin päärakennuksesta. Huoneemme oli maantasossa ja varustettu isolla terassilla. Ensi alkuun epäilin aidattoman, uima-altaan läheisyydessä sijaitsevan terassin toimivuutta, mutta loppujen lopuksi se ei ollut ongelma. Luulen tosin, että vuotta aikaisemmin tämä olisi ollut aika stressaava vaihtoehto, nyt Leevi oli tarpeeksi vanha ymmärtämään, ettei voi juosta suinpäin altaaseen (se ei tosin estänyt häntä juoksentelemasta ympäri hotellialuetta ilman vaatteita…)

Valitsimme tarkoituksella hotellin, jonka altaat ovat lämmitettyjä – osasimme varautua viileään tuuleen. Altaissa olikin ihan mukava uida, mutta ekologinen vaihtoehto tämä ei tietenkään ole… Niilon allergioiden vuoksi varasimme tällä kertaa puolihoidon sijasta ainoastaan aamiaisen. Tämä toimi ihan hyvin, vaikka toki puolihoito tällä köörillä olisi ollut kaikista helpoin vaihtoehto. Buffetti kaksi kertaa päivässä ei kuitenkaan houkutellut.

Playa del Ingles paikkana sen sijaan oli suoraan sanottuna aika jäätävä – laatikkomaisia, jättiläismäisiä rähjäisiä hotellikomplekseja, mitä kummallisimpia ostareita ja “rantabulevardi”, joka oli reunustettu humaltuneiden eläkeläisten bilepaikoilla. Rantakaan ei säväyttänyt. Paikan pelastus on Maspalomasin dyynit, jotka ovat kyllä näkemisen arvoiset. Joten jos tänne eksyt, suosittelen todellakin hyvää hotellia, jonka ulkopuolelle ei tarvitse paljoa mennä. Ravintolakartalta löytyi onneksi hyviäkin paikkoja, vaikka pelkäsin kaikkien tarjoavan ylihinnoiteltua turistihöttöä. Ainakin tapas-paikka Shortys, etiopialainen Restaurante Etiopico Afrika ja Allende 22 Grados olivat erinomaisia. Nämä kaikki sijaitsisivat hotellimme lähellä, kaukana rannasta. Sen sijaan TripAdvisorin ykkösenä keikkuva LoLa oli täysi huti – omistaja katsoi seuruettamme kauhuissaan ja kakisteli moneen kertaan kuinka “rattaat eivät mahdu, heillä ei ole mitään syöttötuoleja, tämä on fine dining-paikka, on ihan täyttä jne.” ja paikka siis sijaitsi yhden rähjäisen ostarin yläkerrassa, vaikea uskoa että olisimme kauheasti latistaneet tunnelmaa… Ensimmäinen kerta ikinä, kun kohtaan moista lapsiperhevihaa, ainakaan näin näkyvästi (okei, toinen kerta oli taksikuskimme täällä Tallinnan päässä, mutta se on jo toinen tarina).

Tällä kertaa emme vuokranneet autoa, vaan teimme kaksi päiväreissua bussilla – toisen Puerto Ricon Angry Birds-puistoon ja toisen saaren pääkaupunkiin Las Palmasiin. Kumpaankin suuntaan yhdensuuntainen reissu kesti n. 45min ja lapset jaksoivat sen hienosti, joko nukkuen tai maisemia katsoen. Angry Birds-puisto oli käymisen arvoinen, ainakin yli 3-vuotiaan kanssa, tosin hintaa reissulle kyllä tulee. Puerto Rico vaikutti Playa del Inglesiä huomattavasti viihtyisämmältä paikalta, joten jos joskus päädymme takaisin Gran Canarialle saatamme palata tänne. Las Palmas onkin ihan oikea iso kaupunki, ja ensi näkemältä viehättävä ja mielenkiintoinen sellainen. Ehdimme lasten tahtiin mennessämme nähdä vain pienen osan vanhaa kaupunkia, joten palaisin mielelläni kaupunkiin paremmalla ajalla. Söimme herkullista vegeruokaa Zoe Food’ssa ja löysimmepä ostoskadun varrelta vegaanijäätelöä myyvän kahvilankin. San Telmo-puiston leikkikenttä viihdytti Leeviä bussimatkan jälkeen.

Saimme kaikki olla alkutalven sairatelukierteen jälkeen terveinä koko etelänloman ajan, josta olen hyvin kiitollinen. Loma oli onnistunut ja oikeastaan juuri niin rentouttava kuin se vain voi tällä porukalla olla, kiitos mukavan hotellin, kivojen ilmojen ja sen ettemme suunnitelleet tekemisiämme etukäteen. Lennotkin menivät hyvin kaikesta stressaamisesta huolimatta. Olemme kuitenkin ikionnellisia, ettei seuraavaa lentomatkaa ole buukattu (kuten meillä yleensä on tapana) – seuraavan kerran on pakko lentää kesällä Saksan lomalle, mutta siihen asti on lentokalenterissa tyhjää. Lupailimme myös itsellemme, ettemme lentäisi etelään ollenkaan ensi vuonna, mutta saa nähdä pitääkö päätös kaamoksessa.

Luukku 20 – Jouluperinteet muutosten tuulissa

Tämä postaus on 20. osa Ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Linkit muihin osallistuviin blogeihin löydät tekstin lopusta.

Sairastuvan perukoilla on hyvä viritellä joulutunnelmaa, joka tosiaan pääsi perheessämme riehuvan influenssaviruksen myötä hieman kolhiintumaan.

Joulu on aina ollut minulle tärkeä juhla – olen rakastanut sen tunnelmaa pienestä asti ja jopa parikymppisenä sinkkuna halunnut juhlia sitä kauden alusta loppuun täysin rinnoin (enkä nyt tarkoita pelkästään pikkujouluja). En myönnä, että edes lapsena tärkein asia olisi ollut lahjojen saaminen vaan kuusen valot, joulun tuoksut ja maut, rauhallisuus ja pysähtyminen. Ja perinteet.

Vielä jokunen vuosi sitten olin aivan ehdottomasti sitä mieltä, ettei jouluna saa matkustaa ja niinpä lapsuudenperheeni onkin aiemmin pysynyt visusti kotimaan kamaralla jouluja viettäessämme. Minulle on ollut myös hyvin tärkeää, että jouluaaton kulku on (meidän) perinteidemme mukainen ja ettei klassikkoruokia mennä sörkkimään. Harmaasuolattu kinkku ja Saarioisten laatikot tekivät joulun, sienisalaattia, graavilohta, mätiä ja suklaakonvehteja unohtamatta. Kerran äitini ehdotti kinkun sijasta kalkkunaa, mutta tyrmäsin ajatuksen täysin naurettavana.

Ulkomaille muuton myötä jouluihminen minussa alkoi pikkuhiljaa hiipumaan – en vain päässyt siihen lapsuuden tunnelmaan Puolassa saati Ugandassa. Kaikki näytti, tuoksui ja maistui erilaiselta eikä kellään ollut samoja muistoja kuin minulla. “Sinne päin”-makuisten ruokien syöminen ja Lumiukon tapittaminen netistä yksinään ei vaan ollut sama asia. Yritin saada Wolfia innostumaan meidän perinteistämme, mutta hänellä olikin omat mielessään. Porottavan auringon alla joulu tuntui hyvin kaukaiselta. Omien lasten myötä haluan kuitenkin taas ryhdistäytyä ja onhan joulutunnelmaan virittäytyminen täällä Tallinnassa muutenkin paljon helpompaa. Pikkuhiljaa muovaamme omia perinteitämme, ottaen palan Suomesta ja toisen Saksasta ja ehkä hippusen matkan varrelta.

Tänä vuonna olemmekin jo juoneet glögikiintiön täyteen, ihailleet Tallinnan joulumarkkinoita ja – valaistusta, leiponeet pipareita ja joulutorttuja, laulaneet joululauluja ainakin viidellä eri kielellä, koristelleet kuusen, avanneet joulukalentereita, saaneet lahjoja Nikolaukselta, ripustaneet jouluvaloja, tavanneet pukin vähintään kolme kertaa, sytyttäneet adventtikynttilöitä ja lukeneet joulukirjoja iltasaduksi. Innostus on mitä ilmeisimmin tarttunut myös Leeviin – hän kysyy noin kymmenen kertaa päivässä “onko nyt joulu?”.

Suurinta päänvaivaa perinteiden suhteen perheessämme tuottavat joululahjat. Tai siis eivät itse lahjat vaan niiden tuoja. Wolfin kotiseuduilla Pyhä Nikolaus (eli Joulupukki) tuo jotakin pientä 6.12 eli Nikolauksen päivänä. Jouluaattona lahjat kuusen alle käy tipauttamassa Christkind eli vauva-Jeesus. Omasta mielestäni Joulupukki on tietenkin ainoa oikea lahjojen tuoja. Saa nähdä miten poikien uskomus asiasta muotoutuu, vai uskovatko he kumpaankaan. Voi olla, että Leeville tuottaa pientä päänvaivaa, kun isovanhemmat ja muut Saksassa puhuvat lahjoja tuovasta vauvasta ja äiti ikivanhasta valkoparrasta.

Kuten mainitsin, on jouluruoalla ollut minulle iso merkitys, ja olinkin alunperin pettynyt huomatessani, että saksalaisella perheenpuoliskollani on tapana syödä melko arkisesti joulunakin. Jouluaattona pöydässä on bratwurstia, perunaa ja kaalia eikä jälkiruoista saati spesiaaliaamiaisesta ole puhettakaan. Tänä vuonna vietämme joulua Saksassa, mutta vuodesta suurin osa on muutenkin mennyt ruoka-asioiden suhteen normaalia niukemmin, joten en osaa harmitella asiaa. Eipähän tarvitse miettiä mitä voi ja mitä ei voi syödä… Riisipuuron haluan kuitenkin jouluaamuna keittää ja ehkä leipaista parit tortut myös, jos saan ainekset kasaan. Lupasin kuitenkin itselleni ottavani tämän joulun rentoutumisen kannalta ja pysyväni mahdollisimman paljon pois keittiöstä – saa nähdä miten se onnistuu.

Tuulettumista on muutenkin näkyvissä joulupöydän antimissa. Orastavan vegaaniuden myötä olen bongaillut joulureseptejä netistä ja lehdistä ja luulenkin, että ensi vuonna suomalainen joulupöytämme näyttää aika erilaiselta kuin menneinä vuosina.

Siitäkin huolimatta, että ideani perinteisestä joulusta on joutunut hieman taipumaan, on suomalaisessa ja saksalaisessa joulussa paljon samaa, joten perheriitaa ei tästä(kään) aiheesta ole saatu aikaiseksi. Toivon, että lapsillemme jää yhtä hyviä muistoja jouluista kuin minulla on omasta lapsuudestani, vaikka juhlan vietto paikka vaihtuukin joka vuosi.

Tunnelmallista ja enemmän tai vähemmän perinteikästä joulua kaikille!

Tästä pääset lukemaan muiden ulkosuomalaisten joulutunnelmia:

Luukku 1: Anniinan kulma / Italia
Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa
Luukku 3: Viinilaakson viemää / USA
Luukku 4: Maurelita / Ranska
Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti
Luukku 6: Suomalainen im Allgäu / Saksa
Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti
Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA
Luukku 9: Viisi kymppiä lasissa / Luxemburg
Luukku 10: Viherjuuria / Saksa
Luukku 11: Hollanninsuomalainen / Hollanti
Luukku 12: Tahdon Asiat / USA
Luukku 13: Matkani tuntemattomaan / Ruotsi
Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja
Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti
Luukku 16: Oh, wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days / Saksa
Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA
Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari
Luukku 19: Ruovesi blogi / Itävalta ja Unkari
Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro
Luukku 21: Heidin Italia / Italia
Luukku 22: À la Helvetia / Sveitsi
Luukku 23: One glass of milk, please / USA
Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii, USA

Expatin tukiverkosto

Lasten syntymien jälkeen ulkomailla asumiseen on tullut uusia ulottuvuuksia. Yksi niistä negatiivisimmista on tukiverkoston puuttuminen. Varsinkin tilanteessa, jossa perhe muuttaa muutaman vuoden välein, on luotettavan verkoston rakentaminen vaikeaa ja energiaa vievää.

Toki tiedän, ettei kaikilla kotimaassakaan asuvilla ole mahdollisuutta viedä lapsia hoitoon isovanhemmille tai muille sukulaisille tai ystäville sen useammin kuin meilläkään. Mutta joillakin ilmeisesti on. Sen näkee täällä Tallinnassakin – mummot ja papat ulkoiluttavat lapsia, kun vanhemmat ovat töissä tai tekevät jotain muuta.

Expatille ainoa paikallinen tukiverkosto on usein maksullinen, ja ainakin itse tunnun kasvaneen sellaiseen ajatukseen, ettei maksullisen lastenhoidon hyödyntäminen ole yhtä hyväksyttävää kuin sukulaisten apu. Sen lisäksi se tietysti maksaa, eli sen tarpeellisuutta tulee punnittua vieläkin enemmän kuin siinä tapauksessa, jos lapsi olisi vaikka isovanhemmalla hoidossa. “Onko tämä nyt oikeasti niin tärkeää, olenko varmasti nyt ansainnut tämän oman hengähdyshetken niin että jopa maksaisin siitä?” Eikä kaikilla ole edes varaa ottaa ulkopuolista apua. Lisähaasteena on löytää luotettava tyyppi, joka puhuu samaa kieltä lasten kanssa ja joka pysyisi maisemissa muutamaa kuukautta pidempään. Heitä ei välttämättä kasva puissa.

Onneksi Tallinna on lähellä Espoota, josta olen itse kotoisin ja jossa vanhempani edelleen asuvat. He pääsevät tänne kyllä, jos tositarve iskee. Mutta eivät vaikean yön jälkeen hetkeksi vauvaa viihdyttämään tai yhdeksi illaksi, jotta vanhemmat saisivat hieman kahdenkeskistä aikaa. Edestakaisiin matkoihin menee kuutisen tuntia, lautta-aikataulut täytyy ottaa huomioon eivätkä liputkaan toki ilmaisia ole. Olemme onnekkaassa asemassa siinä mielessä, ettei äitini ole enää työelämässä, joten hän voi periaatteessa tulla tänne milloin vain. Käytännössä hänellä on kuitenkin myös oma elämä.

Lääkärimme ehdotti kepeästi taannoin, kun näytin erityisen väsyneeltä, että äitini tulisi tänne joka viikonloppu lapsia hoitamaan. (Tässä uskon huomaavani suomalaisen ja virolaisen kulttuurin eron – täällä tuntuu olevan paljon yleisempää, että iso- tai isoisovanhemmat hoitavat lapsia ihan päivittäin. Todennäköisesti kyse on osaksi olosuhteiden pakosta.) Kepeästä äänensävystä huolimatta lääkäri tuntui olevan täysin tosissaan. Voitte varmaan arvata onko tämä käytännössä mahdollista?Äitini on kuitenkin tullut hätiin jo useamman kerran näiden haastavien kuukausien aikana, ja arvostan sitä todella. Lisäksi vanhempani, kuin myös Wolfin vanhemmat, hoitavat lapsia silloin kun käymme heillä tai he ovat täällä. Mutta kuten sanottua, mikään säännöllinen, arkielämää helpottava apu tämä ei valitettavasti ole.

Asia voisi toki olla toinen, jos asuisimme kauemmin aloillamme. Ajan kuluessa olemme myös täältä löytäneet muutaman ystäväperheen, jolle uskaltaisin jättää lapset ja joka heidät ottaisi vastaan. Mutta kyllä kynnys kysyä, varsinkin kun perheissä on pieniä lapsia jo ennestään, on suurempi kuin jos isovanhemmat asuisivat samassa kaupungissa. Erityisen hankalia ovat tilanteet, jolloin joku on kipeänä. Kipeitä lapsia ei voi lähettää toiseen lapsiperheeseen leikkimään sillä aikaa kun vanhemmat kuittailevat univelkojaan. Käytännössä Wolfi on joutunut olemaan pois töistä useamman kerran tilanteissa, joissa joko minä tai lapset ovat kipeitä, koska muutakaan apua ei ole. Onneksi hänellä on se mahdollisuus. Ja onneksi hän ei matkusta työssään, kuten monien muiden expat-perheiden vanhemmat. Wolfin työn puolesta perheitä tuetaan mielestäni ihan kohtuullisesti, mutta tässä kohtaa olisi ehdottomasti petrattavaa – lastenhoitoasioissa meidät jätetään aika lailla oman onnemme nojaan, vaikka työn luonteeseen kuuluen sen järjestäminen on tavallista hankalampaa.

Kaiken kaikkiaan expatin tukiverkosto tulee kalliiksi. Milloin palkataan nanny, milloin maksetaan isovanhempien matkalippuja, milloin varataan hotellihuoneita kahdenkeskistä aikaa varten. Jos yhden yön hinnaksi ilman niitä itse treffejä tulee jo 200 euroa, kuinka usein olisit valmis sen maksamaan? Haaveilen säännöllisesti siitä, kuinka voisimme soittaa isovanhemmille ja kysyä voisivatko he katsoa lasten perään vaikkapa huomenna, jotta pääsisimme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Tai että lapset yökyläilisivät, että saisimme koko talon itsellemme yhdeksi vuorokaudeksi. Tai kun olen itse kipeänä, että joku tulisi ja veisi lapset hetkeksi muualle.

Isovanhemmilla ja muilla perheenjäsenillä on erilainen side lapsiin kuin palkatulla avulla. Tämä vuoksi itselleni ainakin on helpompaa jättää lapset heidän hoiviinsa kuin nannyn. Ja onhan se eri asia kun lapset saavat luoda suhdetta sukulaisiinsa, samalla kun vanhemmat saavat omaa aikaa. Sama nanny kun ei todennäköisesti pysy lapsen elämässä kovin montaa vuotta.

Millainen on sinun tukiverkostosi?