Lihaton loma Baijerissa + kinkuton joulu

Yksi ruokaan liittyvistä viimeaikaisista haasteistani on ollut vegaanisen ruokavalion ylläpitäminen kodin ulkopuolella. Mitä kauemmin olen kotona syönyt vegaanisesti, sitä hullummalta on alkanut tuntua eläinperäisten ruokien ja varsinkin lihan syöminen. Mutta varsinkin Saksassa käydessämme olen kokenut mukautumisen täkäläiseen ruokakulttuuriin helpommaksi kuin oman ruokavaliomuutoksen “mainostamisen”. Nyt joululomalla päätin vihdoin haastaa itseni (ja ehkä hieman ympäristönikin) ja lomailla lihattomasti – ihan siitä syystä, että en halua syödä lihaa vain sen vuoksi, että syömättämyys saattaisi jotakuta loukata.

Mieheni perhe siis asuu Etelä-Saksassa, maalla ja pienessä kaupungissa, jossa vegaaninen ruoka kuuluu vielä marginaaliin ja usein ravintoloiden ainoa lihaton annos on juustolla kuorrutettu munapasta “Käsespätzle”. Useimmiten syömme siellä lihapitoista perinneruokaa, hyvin erilaista kuin nykyään kotona, joten olen tarkoituksella jättänyt nämä lomat viimeisiksi veganisoimisen kohteiksi.

Päätin siis, että jos nyt ei vegaanisesti, niin ainakin lihattomasti, aion tämän vuoden 2019 joululoman viettää. Ja yllätyksekseni se onnistui, helposti ja ilman minkäänlaista kommentointia mistään suunnasta. Koska tiesin odottaa tiettyjä ruokalajeja (eli ankkaa ja possua lisukkeineen), pakkasin mukaani gluteenijauhot oman seitanin valmistusta varten. Seitanin kanssa söin sitten sitä mitä oli tarjolla – knödeleitä, spätzleä, salaattia ja vihanneksia. Lämpimän ruoan lisäksi toisen hyvin lihapitoisen ruokailun, Brotzeitiksi kutsutun iltapalan ratkaisin ostamalla leivänpäällisiksi mielettömän herkullista basilika-tofua, joka iloiseksi yllätyksekseni löytyi pikkukylän uudesta supermarketista (joka oli muutenkin oikein hyvin varusteltu). Ilokseni sain myös huomata, että anoppini oli ostanut minua varten hummusta ja kauramaitoa! Appivanhempani ehdottivat omasta tahdostaan muutamaa kasvisruokaa, joten ruokailuun liittyvät ennakko-odotukset todella kaatuivat yksi toisensa jälkeen.

Lihattomasti onnistuneesta Saksan-matkasta innostuneena, päätin ottaa vastaan seuraavan haasteen ja kokeilla myös suomalaisen joulun viettoa kasvisversiona. Eikä sekään ollut ollenkaan niin hankalaa tai haastavaa kuin uskoin. Olimme perheeni kanssa hankkineet ja kokanneet perinteisten ruokien rinnalle kasvipohjaisia vaihtoehtoja, joten en todella tuntenut jääväni mistään paitsi. On ollut mukava huomata, kuinka perheeni on innostunut kasvispitoisemmasta ruoasta. Vielä viime vuonna en kuitenkaan olisi ollut valmis lihattomaan jouluun, ja tämä onkin ollut hyvä muistutus itselle siitä kuinka (ruokavalion)muutos on prosessi, jota ei tarvitse viedä loppuun yhdessä yössä, tai vuodessa. Olen tyytyväinen, että sain vihdoinkin otettua tämän askeleen haluamaani suuntaan.

Uusille urille…

…vai jatkoa vanhalle?

Pikkuhiljaa on tullut (taas) ajankohtaiseksi miettiä, mitä haluaisin tehdä työkseni, tai millaisesta urasta haaveilen. Kuten olen jo täälläkin – moneen kertaan – maininnut, en ole uraorientoitunut ihminen eikä minulla ole koskaan ollut mielessä yhtä tiettyä unelma-ammattia. Sen sijaan olen haaveillut vähän siitä ja vähän tuosta, ja kaikista kivointa mielestäni on ollut uuden opiskeleminen. Nämä ominaisuudet ovatkin yllättäen olleet kultaakin kalliimpia, perhe-elämämme olisi ollut
paljon hankalampaa, jos olisin ollut kovin kiinni jossakin urasuunnitelmassa.

Tähän mennessä olen siis tehnyt töitä kampaamossa (olen alkuperäiseltä ammatiltani parturi-kampaaja), ravintoloissa tarjoilijana (toiselta ammatiltani restonomi) ja viimeksi Puolassa kansainvälisen firman asiakastuessa (joka on ollut ehdoton lempihommani). Tässä välissä olen opiskellut kieliä ja kansainvälistä vuorovaikutusta ja kehitysmaatutkimusta, jotka kiinnostaisivat kovasti edelleen. Ainut mikä on selvää, on se mitä en halua tehdä; en halua ruokaravintolaan töihin enkä leikata kenenkään hiuksia, mutta siihenpä ne tulevan ammatin kriteerit sitten jäävätkin. About sata muuta asiaa kiinnostaisi, ainakin teoriassa, joka tuntuu olevan vahvin puoleni…

Alunperin olisin halunnut opiskella jonkin maisterin tutkinnon täällä Tallinnassa, mutta emme saaneet hakemaamme vuoden pidennystä pestillemme, joten aika ei olisi riittänyt. En myöskään viitsi etsiä töitä tähän väliin, koska muutamme pian, enkä halua laittaa lapsia vielä kokoaikaiseen hoitoon, kun se ei ole taloudellisesti välttämätöntä. Niinpä etsiskelin jotakin hieman lyhytkestoisempaa opiskelua netistä, jotain joka saattaisi auttaa minua löytämään töitä seuraavassa kohteessa.

Koska ruoka ja erityisesti vegaaninen sellainen kiinnostaa kovasti, päädyin aloittamaan vegaaniseen ruokavalioon erikoistuneen ravitsemusneuvojan kurssin. Lisähaasteeksi päätin suorittaa kurssin saksaksi, koska en löytänyt tarpeeksi vakuuttavaa englanniksi ja ajattelin samalla kohentaa saksankielen taitoni tarvittavalle tasolle, jotta voisin työskennellä Saksassa kun sinne joskus päädymme.

Toistaiseksi olen ollut kurssista todella innoissani, eikä aika tunnu riittävän opiskeluun niin paljon kuin haluaisin. Vieras kieli tuo oman haasteensa ja eteneminen Googlen kääntäjän avulla on hitaampaa, vaikka ymmärränkin suurimmaksi osaksi jo ilman sanakirjaa mistä on kyse. Rakastan sitä, että saan käyttää aivosolujani hieman erilaiseen tekemiseen kuin viimeisen parin vuoden aikana, ja tehdä hommia omaan tahtiini ja itsenäisesti. Olen mielenkiintoisen aiheen myötä jopa motivoitunut aivan eri lailla saksan kielestä, jonka opiskelu on aina tuntunut mielestäni pään hakkaamiselta seinään.

Tulevalta työltäni toivon myös itsenäisyyttä, sitä että saan tehdä töitä itsekseni, omaan tahtiin, mutta myös asiakkaiden kanssa. Vaikka en kovin yrittäjähenkinen mielestäni olekaan, pyörittelen mielessäni freelance-tyyppistä hommaa. Suunnitelmissani on tarjota ravitsemusneuvontaa vegaanisesta ruokavaliosta ainakin netin välityksellä – suomeksi, englanniksi ja saksaksi, ja mahdollisesti myös livenä. Haluaisin erikoistua erityisesti (expat-)perheiden avustamiseen, miten tehdä helppoa, terveellistä, monipuolista ja hyvää vegaanista ruokaa. Mieluusti myös auttaisin luomaan reseptiikkaa ja kouluttamaan esimerkiksi päiväkotien ruokahuollon henkilökuntaa. Tulevaisuutta ajatellen uskon tämän suunnan olevan oikea – yhä useampi on kiinnostunut kasvipohjaisesta ruoasta ja työtä voi periaatteessa tehdä missä vain, mihin Wolfin työ meidät vie.

Olen aiemmin hieman pihistellyt kertomasta tulevaisuuden toiveista ja suunnitelmistani, koska en halua “menettää kasvojani”, jos mieleni muuttuukin tai en saavuta tavoitteitani. Mutta nyt yritän ajatella, että mitä sitten – suunnitelmat muuttuvat koko ajan ja ikinä ei voi tietää mihin elämä vie, mutta haaveilla saa silti. Ja mitä järkeä on unelmoida, jos ei tee mitään sen eteen, että saavuttaisi unelmansa?

Miksi en puhu saksaa mieheni kanssa?

Aloitin (noin kahdettakymmenettä kertaa elämässäni) uuden saksankielen kurssin muutama viikko sitten. Kurssi on erilainen kuin mikään aiemmin suorittamani, tällä kurssilla nimittäin vain puhutaan. Karmeaa, mutta äärimmäisen tarpeellista ja olen jo nyt vakuuttunut, että tämä on askel eteenpäin suossa, jota saksaksi kutsutaan.

Kurssin aloittamisen jälkeen olen taas vastaanottanut enenevissä määrin kyselyitä siitä, miksi en puhu saksaa mieheni kanssa, jos kerran sitä osaan. Kysymys saa minut kerta toisensa jälkeen puhkumaan, jos nyt ei raivosta niin suuresta ärsytyksestä ainakin. Kukaan ei näet ole koskaan kysynyt mieheltäni, miksi hän ei puhu kanssani (tai edes opiskele) suomea. Ainakaan tosissaan. Se vaikuttaa olevan täysin naurettava ja utopistinen idea. Miksi minun siis oletetaan haluavan puhua saksaa kotonani?

Itse en ymmärrä miksi puhuisin mieheni kanssa kieltä, joka on hänen äidinkielensä ja jota minä osaan jotakuinkin yhtä hyvin kuin nelivuotias poikamme (tai no en varmaankaan edes niin hyvin). En näe tällaisessa tilanteessa mitään tasa-arvoista, enkä oikeastaan usko, että miehenikään haluaisi meidän puhuvan saksaa. Kuka nyt haluaisi yrittää käydä aikuisten keskusteluita nelivuotiaan kanssa? Lisäksi suhteessamme minä olen se, joka tykkää puhumisesta, ajoittaisiin monologeihin asti. Jos puhuisin saksaa, olisivat keskustelumme tasolla “Miten päiväsi meni? Hyvin kiitos. Haluatko ruokaa? Joo”. Voi toki olla, että joissain parisuhteissa tällainen hyvin yksinkertainen kommunikaatio on tie onneen, mutta ei meillä, tai ainakaan minun mielestäni.

Lisäksi ihmiset jaksavat jankuttaa, että kyllä sinä varmasti alat puhumaan kotonakin saksaa, kunhan muutatte Saksaan. Voin sanoa, että en ala. Olemme tutustuneet englanniksi, tunnemme toisemme englanniksi, eikä minulle ole mitään tarvetta muuttaa sitä. En myöskään haluaisi mieheni yhtäkkiä alkavan puhua suomea minulle. Osasyy hänen viehätykseensä on se, että hän ei ole suomalainen. Myös lasten kielitaidon kannalta koen tilanteemme kaikkein tasapuolisimmaksi – kummankaan vanhemman kieli ei ole kotona dominoivassa asemassa. Toistaiseksi se näyttää toimineen erinomaisesti.

En toki halua kuulostaa siltä, että tuomitsisin ne perheet, joissa kotikieli on jomman kumman vanhemman äidinkieli. Jos se on tehokkain tapa kommunikoida ja kaikki tuntevat olonsa mukavaksi, siinä ei ole mitään väärää. En vain näe miksi sen pitäisi olla meidän perheemme tavoite, ja erityisesti miksi se halutaan sälyttää minun tehtäväkseni.

Mitä kieltä teillä puhutaan ja miksi?

Luukku 20 – Jouluperinteet muutosten tuulissa

Tämä postaus on 20. osa Ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Linkit muihin osallistuviin blogeihin löydät tekstin lopusta.

Sairastuvan perukoilla on hyvä viritellä joulutunnelmaa, joka tosiaan pääsi perheessämme riehuvan influenssaviruksen myötä hieman kolhiintumaan.

Joulu on aina ollut minulle tärkeä juhla – olen rakastanut sen tunnelmaa pienestä asti ja jopa parikymppisenä sinkkuna halunnut juhlia sitä kauden alusta loppuun täysin rinnoin (enkä nyt tarkoita pelkästään pikkujouluja). En myönnä, että edes lapsena tärkein asia olisi ollut lahjojen saaminen vaan kuusen valot, joulun tuoksut ja maut, rauhallisuus ja pysähtyminen. Ja perinteet.

Vielä jokunen vuosi sitten olin aivan ehdottomasti sitä mieltä, ettei jouluna saa matkustaa ja niinpä lapsuudenperheeni onkin aiemmin pysynyt visusti kotimaan kamaralla jouluja viettäessämme. Minulle on ollut myös hyvin tärkeää, että jouluaaton kulku on (meidän) perinteidemme mukainen ja ettei klassikkoruokia mennä sörkkimään. Harmaasuolattu kinkku ja Saarioisten laatikot tekivät joulun, sienisalaattia, graavilohta, mätiä ja suklaakonvehteja unohtamatta. Kerran äitini ehdotti kinkun sijasta kalkkunaa, mutta tyrmäsin ajatuksen täysin naurettavana.

Ulkomaille muuton myötä jouluihminen minussa alkoi pikkuhiljaa hiipumaan – en vain päässyt siihen lapsuuden tunnelmaan Puolassa saati Ugandassa. Kaikki näytti, tuoksui ja maistui erilaiselta eikä kellään ollut samoja muistoja kuin minulla. “Sinne päin”-makuisten ruokien syöminen ja Lumiukon tapittaminen netistä yksinään ei vaan ollut sama asia. Yritin saada Wolfia innostumaan meidän perinteistämme, mutta hänellä olikin omat mielessään. Porottavan auringon alla joulu tuntui hyvin kaukaiselta. Omien lasten myötä haluan kuitenkin taas ryhdistäytyä ja onhan joulutunnelmaan virittäytyminen täällä Tallinnassa muutenkin paljon helpompaa. Pikkuhiljaa muovaamme omia perinteitämme, ottaen palan Suomesta ja toisen Saksasta ja ehkä hippusen matkan varrelta.

Tänä vuonna olemmekin jo juoneet glögikiintiön täyteen, ihailleet Tallinnan joulumarkkinoita ja – valaistusta, leiponeet pipareita ja joulutorttuja, laulaneet joululauluja ainakin viidellä eri kielellä, koristelleet kuusen, avanneet joulukalentereita, saaneet lahjoja Nikolaukselta, ripustaneet jouluvaloja, tavanneet pukin vähintään kolme kertaa, sytyttäneet adventtikynttilöitä ja lukeneet joulukirjoja iltasaduksi. Innostus on mitä ilmeisimmin tarttunut myös Leeviin – hän kysyy noin kymmenen kertaa päivässä “onko nyt joulu?”.

Suurinta päänvaivaa perinteiden suhteen perheessämme tuottavat joululahjat. Tai siis eivät itse lahjat vaan niiden tuoja. Wolfin kotiseuduilla Pyhä Nikolaus (eli Joulupukki) tuo jotakin pientä 6.12 eli Nikolauksen päivänä. Jouluaattona lahjat kuusen alle käy tipauttamassa Christkind eli vauva-Jeesus. Omasta mielestäni Joulupukki on tietenkin ainoa oikea lahjojen tuoja. Saa nähdä miten poikien uskomus asiasta muotoutuu, vai uskovatko he kumpaankaan. Voi olla, että Leeville tuottaa pientä päänvaivaa, kun isovanhemmat ja muut Saksassa puhuvat lahjoja tuovasta vauvasta ja äiti ikivanhasta valkoparrasta.

Kuten mainitsin, on jouluruoalla ollut minulle iso merkitys, ja olinkin alunperin pettynyt huomatessani, että saksalaisella perheenpuoliskollani on tapana syödä melko arkisesti joulunakin. Jouluaattona pöydässä on bratwurstia, perunaa ja kaalia eikä jälkiruoista saati spesiaaliaamiaisesta ole puhettakaan. Tänä vuonna vietämme joulua Saksassa, mutta vuodesta suurin osa on muutenkin mennyt ruoka-asioiden suhteen normaalia niukemmin, joten en osaa harmitella asiaa. Eipähän tarvitse miettiä mitä voi ja mitä ei voi syödä… Riisipuuron haluan kuitenkin jouluaamuna keittää ja ehkä leipaista parit tortut myös, jos saan ainekset kasaan. Lupasin kuitenkin itselleni ottavani tämän joulun rentoutumisen kannalta ja pysyväni mahdollisimman paljon pois keittiöstä – saa nähdä miten se onnistuu.

Tuulettumista on muutenkin näkyvissä joulupöydän antimissa. Orastavan vegaaniuden myötä olen bongaillut joulureseptejä netistä ja lehdistä ja luulenkin, että ensi vuonna suomalainen joulupöytämme näyttää aika erilaiselta kuin menneinä vuosina.

Siitäkin huolimatta, että ideani perinteisestä joulusta on joutunut hieman taipumaan, on suomalaisessa ja saksalaisessa joulussa paljon samaa, joten perheriitaa ei tästä(kään) aiheesta ole saatu aikaiseksi. Toivon, että lapsillemme jää yhtä hyviä muistoja jouluista kuin minulla on omasta lapsuudestani, vaikka juhlan vietto paikka vaihtuukin joka vuosi.

Tunnelmallista ja enemmän tai vähemmän perinteikästä joulua kaikille!

Tästä pääset lukemaan muiden ulkosuomalaisten joulutunnelmia:

Luukku 1: Anniinan kulma / Italia
Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa
Luukku 3: Viinilaakson viemää / USA
Luukku 4: Maurelita / Ranska
Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti
Luukku 6: Suomalainen im Allgäu / Saksa
Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti
Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA
Luukku 9: Viisi kymppiä lasissa / Luxemburg
Luukku 10: Viherjuuria / Saksa
Luukku 11: Hollanninsuomalainen / Hollanti
Luukku 12: Tahdon Asiat / USA
Luukku 13: Matkani tuntemattomaan / Ruotsi
Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja
Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti
Luukku 16: Oh, wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days / Saksa
Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA
Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari
Luukku 19: Ruovesi blogi / Itävalta ja Unkari
Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro
Luukku 21: Heidin Italia / Italia
Luukku 22: À la Helvetia / Sveitsi
Luukku 23: One glass of milk, please / USA
Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii, USA

Katsaus Leevin kielenkehitykseen

Meidän isopieni Leevimme täyttää ihan kohta kolme vuotta! Tämän vuoden aikana on puheenkehitys ollut huimaa ja sitä on ollut hyvin mielenkiintoista seurata.

Kertauksena heille, jotka eivät vielä tiedä: perheemme on kolmikielinen – äidin kieli suomi, isän kieli saksa ja meidän keskenään puhumamme kieli englanti. Lisäksi Leevi käy vironkielistä päiväkotia. Luulisi vähemmästäkin aivojen ylikuumentuvan ja kielen menevän solmuun, mutta ehei, meidän poitsulle moinen tilanne ei näytä tuottavan päänvaivaa, vaan hän sumplii hienosti tässä viidakossa eikä puheenkehitys näytä viivästyneen yhtään.

Minä ja Wolfi puhumme Leeville vain omia kieliämme, eli englantia hänelle ei kukaan suoraan puhu. Uskoisin hänen sitä kuitenkin ymmärtävän, tai tiedänkin, koska hän saattaa joskus kääntää sanomisiamme tai liittyä keskusteluun. Leevi itse kuitenkin puhuu ainoastaan suomea ja saksaa. Viroakin uskon hänen ymmärtävän nyt kun hän on jo vuoden ollut vironkielisessä ryhmässä ja suurin osa muista lapsista on vironkielisiä.

Tällä hetkellä sanoisin, että suomi ja saksa kulkevat käsi kädessä – Leevi osaa muodostaa samanlaisia lauseita ja kertoa samoja asioita molemmilla kielillä. Toki on sanoja, joita hän kuulee enemmän joko minulta tai Wolfilta, eivätkä ne ehkä tule ensimmäisenä mieleen toisella kielellä. Varsinkin nyt kesän aikana Leevin suomen kieli on ottanut harppauksen, ja ymmärtääkseni myös saksan. Hän osaa jutella jo ihan iso pojan lailla ja esimerkiksi videopuhelut perheen kanssa alkavat sujumaan aina vain paremmin. Leevi on oppinut myös kertomaan saman asian kahdella kielellä – jos minä kerron hänelle jotakin suomeksi, menee hän kertomaan sen isälleen saksaksi. Mieletöntä!

Keväällä olin huolissani, että suomi jää jalkoihin. Niilon syntymisen myötä Wolfi luonnollisesti vietti Leevin kanssa enemmän aikaa kuin minä ja Leevi alkoi puhumaan minullekin melkein pelkästään saksaa. Hän kun tietää, että ymmärrän kuitenkin. Hetken asiaa kipuiltuani päätin tehdä pienen korjausliikkeen – aloin esittämään, etten ihan ymmärrä mitä Leevi minulle yrittää sanoa. Ja se toimi! Mielensä perukoilta hän kaiveli (näin sen ihan konkreettisesti 😅) suomenkielisiä sanoja ja sai asiansa sanottua äidinkielellään. Jo muutaman viikon kuluessa ero oli huima. Vaikka en aina jaksakaan kysellä “anteeksi en ihan ymmärtänyt”, niin nyt Leevi itsekin jo huomaa puhuneensa “väärää” kieltä. Välillä hänellä tosin menee hermo, puoleen ja toiseen, kun oikeat sanat eivät millään löydy ja toki silloin autamme parhaamme mukaan.

Hienoa on myös kuinka Leevi tietää kuka perheenjäsen tai kaveri puhuu mitäkin kieltä. Hän ei yritä puhua saksaa minun perheelleni eikä suomea Wolfin. Eräs päivä yksi uusi kaverini oli tulossa kylään, ja Leevi varmisti minulta etukäteen puhuuko tämä kaveri äidin kieltä. Hän pyytää TV-ohjelmia joko äidin kielellä, iskän kielellä tai joskun jopa iskän ja äidin kielellä eli englanniksi, riippuen mikä tänään sattuu miellyttämään. Netin ansiosta pystymme katsomaan samoja ohjelmia, esimerkiksi Pipsa Possua, Ryhmä Hau:ta ja Kaapoa eri kielillä.

Toki kielet menevät sekaisin ja nyt mukaan on löytänyt myös muutama vironkielinen sana (Leevi esimerkiksi laskee selkeästi virolaisittain 🙊), mutta en ole huolissani. Tiedän kuinka fiksu hän on ja hän kyllä erottaa kielet toisistaan, en halua ottaa asiasta turhaa stressiä enkä stressata Leeviä. Sitten kun on aika oppia lukemaan ja kirjoittamaan, voi tämä asia tuottaa enemmän harmaita hiuksia, mutta siihen on vielä hetki aikaa.

Our big small boy is going to be 3 years old very soon! This year his language skills have really developed a lot and it’s been a joy to watch (hear).

If you didn’t already know, our family is trilingual – I speak Finnish, Wolfi German and together we speak English. On top of that Leevi goes to Estonian kindergarten. You might think that the poor kid must be totally lost in this jungle of languages, but he is actually not. He seems to have no problem with it.

Me and Wolfi both speak only our own languages to Leevi, so no one actually speaks English to him. But I know he understands already some, as he is sometimes translating our conversations or taking part in them. But Leevi himself only speaks Finnish and German. I believe he also understands some Estonian by now as he’s been in the kindergarten already one year.

At the moment Leevi’s German and Finnish are quite on the same level I’d say – he can form similar sentences and he has similar vocabulary. Of course some words that he uses more with me or with Wolfi he might not know or remember with the other language. To me it seems like his language skills have developed a lot during summer – sentences are more complex and now he really can translate everything. He can chat on the phone with other family members and often he comes to say to me in Finnish “dad said this and that”. It’s really amazing!

This spring I got a bit worried about Leevi’s Finnish though. After Niilo was born Leevi was naturally spending more time with Wolfi and started to speak almost only German to me too. He knows that I understand anyway. But then I decided to pretend that I don’t understand him by asking him to repeat. After a few times he got the point and found the right words in Finnish. Now he notices himself if he uses “wrong” language and repeats the same in Finnish. Sometimes of course the right words are lost in both languages and it makes Leevi frustrated, but then we help him as much as we can.

It’s also cool how Leevi has already long known who speaks which language – mummi and ukki, and other Finnish family Finnish and German family German. He doesn’t even try another language with them. Leevi wants to watch the TV programmes according to his mood either in mom’s or dad’s language or mom’s and dad’s language aka English.

Of course the languages also mix, sometimes sentences are half Finnish and half German but I’m not worried. I know our boy is smart and he knows the difference between the languages. I don’t want to stress myself or Leevi, but trust that by speaking only our languages to him will make him learn both. Then when it’s time to learn to read and write it might become more challenging, but we still have a few years to go.

Rankkaa lomailua

Nyt on meidän reissut toistaiseksi reissattu ja vaikka on ollut ihanaa nähdä perhettä ja ystäviä, alan olla aika finaalissa ja valmis vastaanottamaan arjen. Normaaliarkea kun ei ole meillä Niilon syntymän jälkeen oikeastaan eletty.

Kovasti olin sitä mieltä, että nyt otetaan rauhallisemmin kuin Leevin syntymän jälkeen, mutta tähän se taas meni. 😅 On liian suuri houkutus suunnitella reissua, menoa ja tekemistä kun mieskin on vapaalla ja varsinkin kun on näin hienot kelit. Koti on kuin pommin jäljiltä, blogi hiljainen, syömiset ihan mitä sattuu jne. mutta ainakin olemme nauttineet aikaisesta kesästä täydellä teholla.

Jopa duracell-Leevi on tuntunut kaipaavan rauhoittumista ja reissussa pyysi useaan otteeseen kotiin, vaikka selkeästi nautti myös kaikesta hyörinästä. Kotiin tultiin sunnutaina, mutta vielä tämä viikko on mennyt aktiivisissa lomatunnelmissa Saksasta mukaan tulleiden vieraiden kanssa.

Ensi viikko on Wolfin viimeinen lomaviikko, ja päätimme viettää sen rauhassa kotona. Leevi menee tiistaina takaisin päivähoitoon – halusimme aloittaa sen rauhassa ennen töihin paluun tuomaa aamustressiä.

Olen todella kiitollinen siitä, että Wolfilla oli jälleen mahdollisuus näin pitkään isyysvapaaseen ja oli ihanaa käydä molempien kotimaissa rauhassa, mutta kyllä paikan jatkuva vaihtaminen kahden pienen lapsen kanssa on aika rankkaa.

Even though this 2 months that Wolfi has been on paternity leave has been really great, I am waiting for the everyday life to start in the coming weeks.

We have the opportunity to meet so many people during the last weeks, but changing place and staying in temporary “homes” is not so simple with two small kids.

So right now summer at home without any plans sounds like a holiday to me 😅

Kevään ja kesän reissusuunnitelmia

Vauvauutisten vaihteluksi ajattelin tällä kertaa valottaa meidän tämän vuoden reissusuunnitelmia. Matkustustiheys on viime aikoina ehkä hieman harventunut, ellei lähes kuukausittaisia Suomen-reissuja lasketa.

Wolfi on nyt kesäkuuhun asti kotona, kiitos Saksan vanhempainvapaasysteemin, joten meillä on aikaa käydä sukuloimassa ajan kanssa. Ensin matkaamme Suomeen; tällä kertaa kokonaiseksi viikoksi pikapyrähdyksen sijaan. Koska nelihenkinen (!) perheemme ei tahdo enää mahtua vanhempieni nurkkiin, varasimme Airbnb:n Espoosta, kuinka eksoottista! Suunnitelmissa on sukuloinnin lisäksi kaverien tapaamista, Lapsimessuja ja kirppisten koluamista.

Suomireissun jälkeen käännymme kotona pesemässä pyykit ja suuntamme nokat kohti etelää, eli Neuburgia. Siellä vietämme toivottavasti kesäiset kaksi ja puoli viikkoa niin ikään sukuloiden ja kiireettömyydestä nauttien. Myös Neuburgista olemme joutuneet etsimään uutta majoitusta Wolfin vanhempien tilojen käydessä turhan tiiviiksi. Kotilomista alkaa tulla kalliita… Itselläni ei ole vielä sen suurempia odotuksia Saksan reissua kohtaan, Wolfi lienee suunnitellut jo tarpeeksi.

Wolfilla ei ole varsinaista kesälomaa, joten olemme suunnitelleet kesälle lyhyempiä pyrähdyksiä. Kesäkuussa käymme todennäköisesti Tukholmassa – tähän reissuun ajattelimme yhdistää myös visiitin Riiassa, sieltäkin kun on laivayhteys Stokikseen. Myöhemmin kesällä pääsemme toivottavasti mökkeilemään jonnekin päin Viroa. Ja eiköhän kesään pari Suomi-viikonloppuakin mahdu.

Wolfin on tarkoitus pitää kolmas isyyslomakuukausi ensi talvena ja olemmekin suunnitelleet sille ajalle pidempää reissua jonnekin lämpimään.

Mutta nyt nautitaan tästä ihanasta kevätauringosta!

To give you something else to read about than baby stuff, I decided to enlighten you about our travel plans for this year.

Thanks to Germany’s great parental leave system, Wolfi is home with us until June, so we have time to visit our families for a bit longer time than usually. First we will stay in Finland for a week – we’ve booked Airbnb from exotic Espoo. We’ve I’ve planned already whole lot of program for us; Children’s fair “Lapsimessut”, flea markets, meeting family and friends. I bet one week goes by in a second.

Next trip is to Germany, where we have also rented a place to stay – our parents’ homes are getting too tight for the family of four (!) which means quite an increase in our budget… For our stay in Neuburg I have no plans, I’m sure Wolfi has planned enough already.

Wolfi does not have a possibility for longer summer holidays this year so for summer we’ve planned some shorter excursions. We wanted to visit my brother and his wife in Stockholm and thought to combine it with a road trip to Riga – there’s a ferry connection from Riga to Stockholm. Later in summer we are hoping to rent a summer house somewhere in Estonia. Even I’m pretty excited about these travels too, I’m perhaps even more excited about our plan to stay part of next winter somewhere where is no need for winter overalls – Wolfi will have the third month of his parental leave then.

But now, let’s enjoy the gorgeous spring sun!

Meidän expat-joulumme

En oikein ymmärrä sanaa joulustressi, tai ainakaan sitä miksi ihmiset stressaavat joulun järjestämisestä. Itse huomaan, että stressasin enemminkin niistä jouluista, jolloin joulua ei oikein ollutkaan. 

Miten ulkosuomalainen ja -saksalainen perhe siis pitää huolen siitä, että joulu tuntuu joululta? Koska olemme suht nuori perhe ja muuttaneet jo monta kertaa emmekä koskaan asuneet kummankaan kotimaassa, ovat jouluperinteetkin vielä hieman hakusessa. Eniten joulu kuitenkin tuntuu joululta perheen kanssa kylmässä ja pimeässä Euroopassa vietettynä. Kahdestaan Ugandan lämmössä oli hyvin vaikea päästä joulufiiliksiin. Myönnettäköön, että oma fiilikseni on myös tiiviisti sidoksissa suomalaisiin jouluruokiin – jos niitä ei ole tarjolla, ei oikeata joulua tule.

Tänä vuonna halusimme varmistaa joulutunnelman järjestämällä luonamme Tallinnassa “suuren” perhejoulun. Paikalle saapuivat minun ja mieheni vanhemmat, minun veljeni, mieheni sisko ja hänen poikaystävänsä. En stressannut joulusta etukäteen, olimme jakaneet ruokavastuuta niin, ettei minulle jäänyt paljoakaan tekemistä. Vanhempamme ulkoistimme hotelliin, jotta kaikilla olisi tarpeeksi tilaa. Uskon, että tämä päätös oli kaikkien kannalta erinomainen.

Pyhät menivät hyvin, siitäkin huolimatta että osaa meistä piinasi ikävä vatsatautivirus eikä erilaisten kulttuurien ja tapojen kohtaamisilta voinut välttyä. Ruokaa oli aivan valtavasti – kaikki suomalaiset ja saksalaiset herkut kannettiin pöytään kahtena peräkkäisenä päivänä ja kolmantena syötiin kaikki se mitä kaapeista vielä löytyi. Nyt uuden vuoden kolkutellessa ovea olemme saaneet lähes kaiken tuhottua tai pakastettua. (Tästä onkin erinomaiset lähtökohdat aloittaa tammikuun vegaanihaaste, josta kirjoittelen myöhemmin.)

Koskettavinta sen lisäksi, että perheemme jaksoivat matkustaa tänne luoksemme, oli Leevin käsinkosketeltava innostus sukulaisten läsnäolosta. Vaikka näemme melko harvoin, Leevi ei ollenkaan ujostele, vaan pistää parastaan mummien, ukkien, tätien ja enojen kanssa. Sitä on aina yhtä ihana katsella. Harmittaa jo, kun tietää kuinka pitkä aika on siihen kun seuraavaksi nähdään. 

Joulu lienee täyttänyt tarkoituksensa, olen nimittäin jo ihan valmis ensi viikolla toivottavasti koittavaan normaaliarkeen (ellei joku tauti taas iske). Peloistani huolimatta onnistuin sittenkin saamaan joulusta tarpeekseni tänä(kin) vuonna. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa 😅

This year we wanted to be sure that we’d had THE Christmas spirit in our home. So we invited both of our families here to celebrate with us. 

We haven’t managed to form much Christmas traditions by ourselves yet, as we’ve been all over the world these past five years. But I think this year was finally a beginning of something like that. Not that we could have our families here every year (shame) but we managed to bring Christmas to our home in other ways too. Perhaps it’s about a child big enough to realize some traditions or maybe it is just the magic of the cold, dark North.

We had wonderful holidays enjoying our families company – especially amazing was to watch how much Leevi loved it. Food was of course great, as this year we were able to bring all the authentic Finnish and German treats to the table. Now I’m so stuffed both with food and Christmas I don’t mind at all that it is only once a year. This is what you call success, right? 😃 

(Now, after all the feasting and meat eating (I couldn’t resist) is an excellent moment to start one month vegan challenge, which I’ll be updating you about very soon.)

Yllärireissu Alppien juurelle

Palasimme eilen Neuburgista, Etelä-Saksasta, sukuloimasta. Tällä kertaa reissu oli aika rentouttava, vaikka kuuteen yöhön mahtui peräti kolme eri yöpymispaikkaa. Leeville riittikin tekemistä ja seuraa, joten me vanhemmat saimme ottaa rennosti. Yövyimme vanhaan tuttuun tapaan Wolfin vanhempien luona hänen siskonsa huoneessa, mutta täällä kertaa vietimme yhden yön myös kaveriperheen juuri valmistuneen talon vierashuoneessa. Lisäksi Wolfi oli järkännyt meille 24 tunnin lapsivapaan.

Wolfi halusi pitää treffiemme kohteen salaisena, joten en etukäteen yhtään tiennyt minne olimme matkalla. Mielessäni haaveilin söpöistä alppikylistä ja ilmeisesti mieheni oli lukenut ajatukseni, koska juuri sellaiseen päädyimme 2 tunnin ajomatkan jälkeen. Jo ajaessa alkoivat huikeat alppimaisemat, jotka edelleen sykähdyttävät yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Mies pohti matkalla, jonka oli kuulemma taittanut satoja kertoja, kuinka osaa vasta nyt arvostaa maiseman ainutlaatuisuutta, kun toinen vieressä ihmettelee sitä suureen ääneen. Aika sama kuin hänen taannoinen ihmetyksensä ruotsinlaivoja kohtaan – minulle kun ne ovat aina kuuluneet siihen tuttuun maisemaan. Monikulttuurisen parisuhteen hienouksia. 😅

Ajomatkan päätteeksi pysähdyimme pieneen Reit im Winklin kylään, juuri ennen Itävallan rajaa. Kylä on kliseiseen alppityyliin oikein viehättävä ruskea-valkosine taloineen, jotka on koristeltu toinen toistaan hienommilla seinämaalauksilla ja puukaiverruksilla. Taustalla häämöttivät lumihuippuiset vuoret. Tätä näkyä kelpaisi katsella useamminkin! Alue on kuulemma tunnettu lumisuudestaan ja kesällä aurinkoisuudestaan – täydellinen lomakohde siis. Ja turisteille kylä onkin eittämättä ensisijaisesti tarkoitettukin: jokaisessa talossa näytti olevan huoneita vuokralla, ravintola tai tuliaispuoti. Nyt kauden ulkopuolella oli kylässä kuitenkin rauhallista.

Mieheni oli buukannut meille tilavan huoneen aivan kylän keskellä sijaitsevasta Hotel Unterwirtistä, jonka rakennus on alunperin rakennettu 1400-luvulla. Keski-Euroopassa moiset vuosiluvut ovat melko normaaleja, mutta tälle espoolaiselle ihan silkkaa utopiaa (paitsi että nyt googlettelin kirkkomme olevan samalta vuosisadalta, but you get the point). Unterwirt onnistui melko täydellisesti yhdistämään alppimaisemaan sopivan historiallisuuden ja kotoisuuden sekä modernin luksuksen. Hotellista löytyi myös spa useine saunoineen ja altaineen, mikä lisäsi ylellisyyden tuntua.

Söimme illallista hotellissa, mikä osoittautui hyväksi päätökseksi, vaikka ravintolan hinnat olivat varmasti kylän korkeimmat. Ruoka ja palvelu oli erinomaista, ravintola oli selvästi muidenkin suosikki, niin täyteen pakattu se oli maanantai-iltana (syyslomien aikaan). Aamiaisbuffa notkui kaikkea mahdollista, mutta saksalaiseen tapaan erityisesti leipä ja erilaiset lihatuotteet olivat päässeet päärooliin. Vaikka itse jätin leikkeleet muille syöjille, oli aamiaisessa enemmän kuin tarpeeksi. “Onneksi” heräsimme vapaa-aamunakin ennen seitsemää (mikä siinä on ettei osaa nukkua kun olisi mahdollisuus), joten aamiaisen jälkeen oli vielä aikaa sulatella ennen ajomatkaa takaisin Neuburgiin.

Yesterday we returned from our family visit to Bayern, where we had a pretty relaxing holiday, even we slept in three different places during those six nights. Leevi had so much to do and so many people around that we parents didn’t need to do much for entertainment. On top of that my amazing hubby had organized us some 24 hours of kid-free time.

Wolfi wanted to keep the program of this 24-hour date as a secret so I had no clue where we were gonna go. Secretly I hoped to see the Alps, as they are kinda close by, and they still amaze me after all these times. Apparently, once in a lifetime, mind-reading worked and Alps was exactly what my husband had in mind. He took me to a village called Reit im Winkl, a village close to Austrian border where he had spent his childhood winters. This village is a perfect example of a stereotypical, yet so wonderful town by the Alps, with it’s historical white-and-brown villas that are covered with beautiful wooden details. And on the background you could see the snow-covered mountains. Apparently this is one of the snowiest places in winter and sunniest in summer, so no wonder a perfect tourist oasis has formed here.

We spent the night in lovely Hotel Unterwirt, a building that dates back to 14th century, which to me as a Finn from Espoo sounds almost impossible, but here in Central Europe is quite normal. Hotel has been recently renovated and it combined really nicely old, historic and cozy to modern functionality (except the Wi-Fi which wasn’t really working in our room, but that’s no news in Germany…). Hotel also has a spa with couple of different saunas and pools, which added to the luxury. After spa we were too lazy to get out anymore, so we chose to have dinner at the hotel restaurant. We had perhaps the most expensive dinner in town, but it was worth it, very yummy. Also the breakfast buffet was everything we desired and even more. (As we were in Germany, they had at least 10 different types of breads and cold cuts.) I was so ready to roll back to bed after this lavish brekkie, and I even skipped all the meat. “Luckily” we woke up on our day-off at 6.50, so there was time for some digesting before driving back to Neuburg.

PS. Photo credits to my hubby 😘

Vuorokausi treffeillä

Miltä tuntuisi olla kokonaiset 24 tuntia treffeillä aviopuolisosi kanssa? No minäpä kerron, aivan mahtavalta!

Ugandasta muuttomme jälkeen olemme pitäneet huolen siitä, että saamme säännöllistä parisuhdeaikaa, Kampalassa kun se ei pienen vauvan kanssa kaukana tukiverkoista ollut meille ollenkaan mahdollista. Leevin oltua reilun vuoden ikäinen jäi hän ensimmäistä kertaa isovanhemmille yöksi ja sen jälkeen olemmekin saaneet nauttia laatuajasta aikuisten kesken melko säännöllisin väliajoin. Olemme ottaneet omaa aikaa aina silloin kuin isovanhemmat ovat kylässä tai me siellä päin. Olemmepa matkustaneet Suomeen asti ihan vain siitä syystä, että haikailimme pientä hengähdystaukoa. Meillä kun ei täällä Tallinnassa ole perhettä ja lastenhoitajan etsiminen tuntuu tuottavan enemmän päänvaivaa kuin stressin lievitystä.

Muutaman kerran olemme varanneet hotellin ja viettäneet yhden illan ja yön mieheni kanssa kaksistaan, mutta useimmiten leffaan tai syömään pääseminen on jo piristänyt mukavasti. Oikeastaan en ollenkaan usko, että pikkulapsiarjen parisuhdeajan viettämiseen tarvitsee mitään sen kummempia kuin luotettavan hoitajan lapselle, jotta voi täydellisesti rentoutua. Tärkeintä on aina silloin tällöin muistuttaa itseään ja parempaa puoliskoaan siitä, että ollaan tässä muutakin kuin äiskä ja iskä. Toki on mahtavaa, jos tämä onnistuu aivan normaalissa arjessa, mutta kannustan ottamaan lapsetonta aikaa niin yhdessä kuin erikseenkin aina silloin tällöin. Tekee varmasti hyvää kaikille osapuolille!

Nyt viimeksi päätimme Wolfin synttäreiden kunniaksi värvätä mummin ja ukin lapsenhoitovuoroon ja suunnata Långvikin kylpylähotelliin syömään, nukkumaan ja kylpemään. Seuraavana päivänä kävimme vielä leffassa ja spontaanisti vieläpä Lintsillä, jossa juoksimme laitteesta toiseen koko rahan edestä. Ai että oli hauskaa olla välillä huoleton ja spontaani! Ja kuinka tuulettuneet vanhemmat Leevi saikaan takaisin isovanhempien seurassa viettämänsä laatuajan jälkeen! 😉

Miten teillä pidetään pikkulapsiarjen keskellä huolta aikuisten parisuhdeajasta?

After we moved back to Europe we’ve been taking some wife-husband-quality-time quite regularly, thanks to the grandparents who don’t live thousands but only hundred(s) of kilometers away. In Uganda we had really no one to leave a small baby even for an hour or two, but luckily now we can go to Finland every month if we’d like to get some romantic, carefree time alone. And we’ve been quite efficiently using every opportunity also when grandparents are visiting here or we are in Germany.

I think happy parents make happy family, and even joy should come mainly from everyday life (if it doesn’t it’s time to change something), it is essential every now and then to remind yourself and your partner that you are something beneath the role of a co-parent. The best way to do this – I think – is to take a break, even a small one, from everyday life and just concentrate on each other. And if you do it more often, then you don’t have pressure that it must be the best night in a decade (because that stress is probably gonna ruin the whole point). So find a trustworthy nanny and take your loved one to someplace nice, or even stay at home, just the two of you. It does not need to be all five-star hotels, seven-course dinners and fireworks. A moment of relaxed time with no responsibilities is the thing.

Mainly because of logistic matters, we’ve been in a hotel a couple of times, but a dinner or a movie does the trick too. Or just wondering around hand-in-hand without any specific plan. This weekend we were lucky to get a whole 24 (or more) hours to ourselves and got the complete package celebrating Wolfi’s birthday in Långvik Wellness Hotel and going for fancy dinner, and the day after to movies and a fun park, where we were riding for the whole money. Talking about efficiency, eh? Anyway, it was tons of fun, and now Leevi’s got whole new parents (at least for couple of hours before the tantrum kicks in in every family member).


How do you take care of your relationship?