Mitä jäi käteen vironkielen kurssilta?

Alkusyksystä aloittamani viron kurssi tuli päätökseen juuri ennen joulua. Kurssilla edettiin siis nollasta A2-tasoon asti. Vaikka opinkin varmasti joitakin uusia asioita, tuntuu että aika vähän jäi kurssista diplomin lisäksi käteen.

Kuten mainitsin jo edellisessä kurssia koskevassa postauksessa, sain kyllä hieman lisää rohkeutta puhua viroa, mutta siihen se kurssin anti sitten tuntuikin jäävän. Ja no, okei, osaan nyt jollakin asteella taivuttaa sanoja oikein halutessani esimerkiksi kaksi kahvia. Sanastoakin kertyi varmasti jonkin verran, mutta useimmat olivat jo entuudestaan tuttuja. En oikein tiedä mitä kurssilta odotinkaan, kun kerran olen hieman pettynyt. Koin, että olisimme voineet samassa ajassa päästä paljon pidemmälle. Mutta ehkä tässä näkyy nyt se oma mokani, kun menin viro-suomi-kurssin sijasta englanninkieliselle.

Kurssin lopuksi tehdyn kokeen kirjallinen osuus oli helppo, suullinen osuus menikin sitten aivan penkin alle, enkä varmasti olisi virallista koetta läpäissyt. Tosin puolustuksekseni sanon, että suullinen osuus oli muutenkin hieman outo; opettaja näytti randomia mustavalkoista (!) kuvaa, josta olisi pitänyt kertoa viroksi mahdollisimman monella lauseella. Kuvassa oli kolme naista ostoskassien kanssa. Auttaakseen minua opettaja käski keksiä mitä naiset ovat tehneet tai mitä he ovat menossa tekemään, eli siis ihan mitä vaan. Kun en osannut oikein siihenkään vastata, käski hän kertoa mitä teen vapaa-ajallani. Että sellainen testi… Onneksi elävän elämän testeistä olen suoriutunut hieman paremmin; joulumarkkinoilla glöginmyyjä kehui kielitaitoani ja sairaalan respassa ja apteekissa pärjäsin viroksi.

Nyt jatkan opintojani liittymällä Facebookin virolaisiin äitiysryhmiin ja tutustumalla virolaiseen sairaalamaailmaan odottavan äidin perspektiivistä. Wish me luck!

Before Christmas I finished my Estonian course, and even it was a way to spend my time, I’m not sure how useful way. Surely, I learned something new, but considering the hours spent on the course I am a little disappointed – I feel like we could have gotten further in the studies in that time. Perhaps it was my own fault, not going to a Finnish Estonian course, where things would have probably moved faster. 

Anyhow, no studying is a complete waste of time, that’s still my opinion. Now I’ll continue my Estonian studies in the real world by joining some Estonian baby groups in Facebook, and getting an intensive course on hospital life in Estonia from an expecting mother’s point of view. Wish me luck!

 

 

Advertisements

Kun suomalainen viroa opiskeli…

Vihdoin, vaivaisen vuoden Tallinnassa asumisen jälkeen, sain raahattua itseni viron kielen alkeiskurssille. Oikeastaan raahautuminen on aivan väärä sana, niin into pinkeänä puikkelehdin “koulun” penkille. Ihanaa oppia jotain uutta! Perimmäisenä tarkoituksena mulla on saada rohkeutta edes yrittää puhua viroa, tähän mennessä kun olen valinnut lähes aina englannin. Ja olen huomannut jo tämän muutaman tunnin auttaneen! Mutta miten tässä menikin näin kauan ennen kuin sain aloitetuksi?

Ensin pelkäsin, että turhautuisin nollatasosta alkavalla kurssilla, ymmärränhän jo jonkin verran viroa. Olen myös melko nopea hiffaamaan teoriajuttuja, ja viron kielessä se on tietysti suomalaiselle erityisen helppoa, kielioppi kun on samantyyppistä. Mutta toistaiseksi olen jaksanut hyvin pysyä muiden vauhdissa, ja oppinut jokaisella tunnilla uutta. Enhän oikeastaan osaa puhua viroa ollenkaan, joten kielioppi on hyvä ottaa haltuun ihan alkeista lähtien.

Ekstrahaastetta aivoille tuo se, että opetus on englanniksi, en nimittäin tullut tarkistaneeksi olisiko kurssia ollut mahdollista käydä suomeksi. Se kun olisi käynyt järkeen paljon paremmin. Nyt joudun kääntämään asiat virosta englanniksi ja englannista suomeksi, koska englanniksi kielioppisäännöt on paljon vaikeampi ymmärtää. Tunnen myötätuntoa muutamaa tunneilla käyvää amerikkalaista kohtaan – mahtaa olla aika haasteellista heille, vaikka en pidäkään “viro (/suomi) on yksi vaikeimmista kielistä oppia”-asenteesta… Sanasto on jo nyt osoittautunut mielenkiintoiseksi suomalaisesta näkökulmasta – niin paljon sanoja, jotka tarkoittavat eri asioita ja myös niin erilaisia sanoja. Luulin, että suomi ja viro ovat melkein sama kieli! 😅

Tällä kurssilla edetään nollasta A2-tasoon, jonka jälkeen on mahdollisuus suorittaa virallinen koe. Sen läpäistessään saa suurimman osan kurssin hinnasta takaisin. Aika motivoivaa sanoisin! Tämän enempää tuskin perehdyn viron kieleen, seuraavaksi listalla odottavat nimittäin saksan kieleen syventyminen ja ruotsin ruosteisen kielitaidon virkistäminen. Lisäksi tietysti kaikki muut asiat maailmassa, joita haluaisin opiskella!

Finally I managed to get myself to Estonian classes, only a year after we moved. And actually I’m pretty excited to learn something new. Feels like a proper autumn school start!

Few weeks back I started a level zero class and even I thought it might be too easy for me, I’ve learned already a lot of new things. As a Finn learning Estonian isn’t the hardest thing as the languages resemble each other quite a lot. But there’s still a lot of differences, for example in the vocabulary – some words mean totally different things and a lot of words are very different. So it’s actually not as easy as I suspected, but on a level to stay comfortably motivated. Extra challenge is that the course is in English, and as Estonian makes much more sense in Finnish, I have to translate everything in my head.

This course goes up to A2 level, and after that there’s a possibility to participate in an official test and get most of the money back if you pass – quite motivating I’d say! I won’t probably go further than this with learning Estonian, as there’s lots of other things on my list of life-long learning. Like the damn German… And wouldn’t hurt to sharpen my almost nonexistent Swedish skills too, might be useful in work life later on.

Voi tylsyys.

Nyt se sitten iski taas (juu ei flunssa sentään vaan) blogimotivaation puute. Tai ideoiden. Liian pitkä tauko, jonka pistän pääsiäisen ja tiistaina sairastetun mahatauti/ruokamyrkytyspöpön syyksi. Lisäksi tää viikko on vaatinut intensiivistä opiskelua, koska deadline ja tentti on maanantaina ja ylläripylläri mulla tuli kiire vaikka tässä on ollut kaks kuukautta aikaa 😅 Mutta nyt on esseet palautettu ja enää tarttis lukea 30 sivua siitä miksi kehitysapu ei ole (tarpeeksi) tehokasta. Onneksi luettava artikkeli vaikuttaa hyvin selkokielisestä, joten uskon selviytyväni tehtävästä, vaikka viikonlopuksi on tulossa vieraitakin (jee!).

Kävin eilen varmuuden vuoksi verikokeissa, kun on tullut sairasteltua nyt niin paljon ja hiuksetkin tippuu päästä. Iltapäivällä sain lääkäriltä hyviä uutisia, verikokeiden mukaan olen terve kuin pukki ja kaikki arvot on just eikä melkein kohdillaan. Että kaipa tää tän talven sairastelu vaan on ihan normaalia pikkulapsiarkea (jee?) ja hiukset lähtee päästä koska a) hormonit b) hiustenvärjäys c) kolmenkympin lähestyminen d) paranoia.
Ens kerralla jotain mielenkiintoisempaa. Mä lupaan.

Writing breaks longer than 3 days are the worst, after that the motivation, ideas and overall brain function seems to get lower and lower and writing gets harder and harder… 
After lazy Easter at my parents, I suffered one terrible day of stomach flu / food poisoning and after that I’ve been busy trying to finish my course on development studies in time, the deadline and exam is on Monday. Today I managed to return two essays (which were not as well-done as I’d hope but that’s what you get when you try to pass 2-month course in 2 weeks) and now there’s only 30-something pages to read about why development aid fails. Luckily the article is in a form “development-for-dummies” so I should be able to make it, even we have visitors coming today (yei!).

Yesterday I decided to make use of our expensive health insurance and get myself tested as I’ve been so much ill lately. And my hair is falling like never before… In the afternoon I got a call from the doctor, good news, there’s nothing wrong, actually everything is about as perfectly as possible. So I guess this intense flu season is just normal for parents of small children (yei?). And I’m loosing my hair because a) hormones b) too much colouring c) I’m old d) paranoia.
Next time something more interesting, I promise.

Kielikurssille

En ole vieläkään saanut aikaiseksi ilmottautua Viron kielen kurssille, vaikka olemme asuneet täällä jo yli puoli vuotta. En ole löytänyt sellaista, joka osuisi täydellisesti Leevin hoitopäiviin. Ja iltaisin en halua mennä, tunnen kyllä itseni, skippaisin tunteja ja tuntisin sitten huonoa omaatuntoa. Ja muita tekosyitä. Latasin sentään puhelimeen WordDive-sovelluksen, mutta sekin on jäänyt unohduksiin.

Muuttaessamme tänne yllätyin hieman, ettei viro olekaan “ihan kuin suomea”, vaan sitä oli itse asiassa aika vaikea ymmärtää. Mutta nyt olen huomannut edistyneeni jo paljon, ihan itsestään ohimennen, ja teinkin pikatestin kielitasostani netissä. Tulokseksi sain huikean C1, joka nyt ei ehkä ole ihan realistinen, arvaaminen testissä oli aika helppoa, mutta ehkä ei kannata mennä ihan alkeiskurssille kuitenkaan. Viron kielen taito on päässyt testiin täällä erityisesti lääkärissä ja kalatiskillä asioidessa (tosin molemmissa venäjän taidosta olisi melkein enemmän iloa), muualla olen yleensä selvinnyt englannilla. Sairaalassa sain hoidettua koko ilmoittautumis- ja ensitarkastusprosessin viroksi, tai siis niin että henkilökunta puhui viroa ja minä vastasin yhdellä sanalla (suomeksi). Ja lääkärissä en melkein huomannutkaan, että lääkäri puhui puolet suomea ja puolet viroa, koska ymmärsin häntä ihan hyvin (toivottavasti).

Wolfilla ei ole aikomusta opiskella viroa. Ehkä heillä on töissä sellainen ilmapiiri, “ettei tarvitse”. Tottahan on, että asumme täällä rajoitetun ajan eikä viron kielestä kovin todennäköisesti ole enempää etua ulkomailla kuin suomen, mutta mua jotenkin hävettää, jos en yhtään yritä. Erityisesti, koska olen suomalainen ja tuntuu tyhmältä kysyä puhuuko joku suomea, en halua olla sellainen turisti, joka olettaa täällä kaikkien osaavan sitä. Mutta aika usein on ollut pakko kysyä, kun englantikaan ei ole sujunut. Välillä vastaanotto on ollut erittäin ilahtuntut, välillä taas halveksuva.

Mua ylipäänsä jostain ihmeen syystä hävettää puhua ääneen suomea, tai joskus jopa englantia Wolfin kanssa. En haluaisi, että ihmiset tietävät meidän olevan ulkomaalaisia, en halua erottua joukosta. Sama juttu oli jo Puolassa. Ugandassa yksi vaikeimmista asioista sopeutumisessani oli, etten voinut mitenkään edes esittää olevani paikallinen, täällä se sentään onnistuu siihen asti kunnes avaan suuni. En tiedä miksi minua hävettää, olenko kasvanut kulttuurissa, jossa ulkomaalaisuus on jotenkin häpeällistä (nykymenosta päätellen olen) vai onko vika omassa päässäni? Miksi en sitten saman tien opettele kieltä, jotta voisin paremmin sulautua joukkoon? Vihaan sitä etten voi kommunikoida kunnolla, olen epävarma, kuulostan ulkomaalaiselta, ja uuden kielen opettelussahan on aina se alkuvaihe, sitä ei valitettavasti voi skipata. Englannin kanssa olen päässyt asian yli, koska on ollut aivan pakko, mutta edelleen jännitän puhuessani jonkun englantia äidinkielenään puhuvan kanssa. Muissa kielissä en ole koskaan päässyt tämän kynnyksen yli, ja se todella ärsyttää minua. Tuntuu samalta kuin että haluaisin juosta mutta jalkani ovat liimautuneet kiinni lattiaan, en vain pääse eteenpäin vaikka mieli huutaa “mene, puhu, tee!” Tämä piirre on kyllä minussa muillakin osa-alueilla. Haluaisin olla heti täydellinen, tai muuten en yritä ollenkaan. Sen takia rakastan teoriaa, valmistautumista käytäntöön. Vaikka harvoin asiat menevät käsikirjoituksen mukaan. Noniin, nyt mentiin jo sivuraiteille…

Onko muilla samanlaisia tuntemuksia vieraiden kielten kanssa? Entä oletteko ylpeästi ulkomaalaisia vai yritättekö piiloutua parhaanne mukaan?

I still haven’t managed to start Estonian language course, even I very much intended to do so (and still do). My excuse is that I haven’t found a course that would go together with Leevi’s daycare schedule. I don’t want an evening course, I know how hard it would be to drag myself there, instead of cozy couching time with my hubby.

To my surprise Estonian isn’t “almost like Finnish”, but I actually have quite a lot of difficulties understanding it. But I can see clear progress, within these 8 months I’ve already learned a lot, kinda by accident. I made a quick test in internet, to get to know which level I should start studying, and to my amazement I got C1 as result. Of course this isn’t quite the truth, it was pretty easy to guess in this test, but at least I do really understand something. 

As far as I know, Wolfi does not have any intention to really learn Estonian (anyway he should first learn Finnish ;)), perhaps the attitude among his colleagues is “why would you bother”. Because the truth is that we are here only for a limited time, and you don’t really need Estonian (nor Finnish) anywhere else in the world. But I feel somehow embarrassed if I won’t even try, especially because I’m Finnish and I don’t want to be that ignorant tourist who thinks the second official language of Estonia is Finnish. But until now, I had to reveal my finnishness a few times, because English wasn’t an option. Sometimes the other party was delighted, sometimes quite bitter. I have had a chance to test my Estonian also in real life, in those few situations where there was no other option; like in the hospital. Last time I visited a doctor, I almost didn’t notice that she spoke half Finnish and half Estonian. Anyway it is quite unique situation that there is even a slight chance to get service in Finnish, probably this is the only place in the world – apart from Finland and Fuengirola. 

Since I moved abroad I have had an issue with me being a foreigner, I wouldn’t want people to know I’m different, I don’t want any extra attention. I’m quite often embarrassed to speak my own language abroad or sometimes even English with Wolfi, because then people know that we are not from here. What does this tell about me, or the culture where I’m from? Is it something to be embarrassed about, that you are a foreigner? Honestly, nowadays it does seem like it’s something you are supposed to hide… Biggest challenge in my adaptation to Uganda was that no matter what I would have done, I would never go as local. Here I can at least pretend until I open my mouth, and as we are in the North I don’t need to do that too often. 😛 

So why don’t I learn the language then, if I want to fit in? I hate that I cannot communicate properly, that I cannot express myself like I would want to. And when you’re learning a new language you just have to cope with the fact that you are not perfect. But that’s exactly what I want to be, perfect, immediately, in most of the things I do (not that I actually am). That’s why I love theory, to know everything in advance, and then execute perfectly. Unfortunately things rarely go according to the text book. With English I’ve gotten over this, probably because I had to, but with other languages I can’t. It’s like running in quicksand, no matter that my brain says “speak, open your mouth”, I can’t do it. I really hate that about myself. Maybe someday I’ll grow up and think less what other people might think…

How is it with you, is it easy to speak foreign languages, even you wouldn’t be perfect in them? Are you embarrassed about being foreigner, or proudly different?

Nainen, joka ei osannut päättää mitään

Aaaargh, miksi mä en osaa päättää mitään?! Alkaa ihan tosissaan ketuttamaan tämä jahkailu, joka vie kamalasti energiaa. Ehkä mun aivot on pysyvästi pehmenneet vauvavuoden univajeesta…

Kävin tänään Tallinnan yliopiston avoimien ovien päivässä. Tuhrasin kolme tuntia arvokasta aikaani, enkä ole yhtään fiksumpi. Tai no okei, tiedän muutaman hakuprosessiin liittyvän seikan enemmän ja olen tutustunut koulun käytäviin perinpohjaisesti. Mutta itse ongelmaan eli hakisinko vai enkö ja mihin hakisin jos hakisin, en saanut selvyyttä. Lähinnä vain lisää epäselvyyttä, koska yliopistolla on myös mahdollisesti mielenkiintoinen bachelor programme ja olin jo päättänyt hakea masteriin. 

Olen lueskellut Helsingin yliopiston kirjastosta hakemaani International Relations-kirjaa ja ainakin päällisin puolin se vaikuttaa kyllä mielenkiintoiselta. Mutta Tallinnan yo painottaa ilmeisesti erityisesti kansainvälistä turvallisuutta, joka kiinnostaa toki, mutta enemmän kuitenkin kiinnostaisi kehitys ja kulttuurit. Emmäää tiiä, pää on vaan niin jumissa. 

Ja eihän mun tosiaan ole pakko päättää nyt, kun olen niin onnellisessa asemassa että voin hengailla himassa niin kauan kuin sielu sietää. Mutta sielu olis jo aika valmis johonkin hommiin kodin ulkopuolella…

Päättäkää nyt joku mun puolesta, jooko??

Do you ever have difficulty making decisions? I do, right now every day. It seems impossible to me. I don’t know if I’ve lost some important brain cells because of the sleep deprivation or what, but seems like most of the time my brain is a big soft mush (it is kinda, isn’t it?). 

Today I went to the Tallinn University, they had open doors day and I hoped I could finally decide whether to apply or not and in which programme. But no, still I’m not any wiser, actually I think it was quite a waste of time. Well, at least I know the campus very well now… 

Could someone please decide for me??

The life-long student

I’m lazy today so it’ll be only in English…

Recently I’ve gotten, for perhaps obvious reasons, quite into cultures’ effect on relationships between people. In 2015, when I was expecting Leevi, I did some studies of Intercultural Communication which I found very interesting and would like to study further. Last autumn I found a course of development studies in the Helsinki open university, and even though I had never heard of such study field before I was immediately hooked. 😅 unfortunately it was just a short introduction course, and studying more of it seems a bit challenging in the open university. Luckily I found still another short course, and I’m planning to do it still this winter.

I really enjoy these distant studies even they require some discipline. It fits so well to me to have freedom of the schedules and mostly it also fits me to study alone. And I can choose only the courses that interest me. But I can’t help thinking if some future employers might appreciate more a Master’s degree than some random separate courses. (OK, they aren’t completely random but anyway.)

I already planned to apply for the International Relations or Anthropology programmes of Tallinn university but now I’m not sure anymore… There’s so much in these programmes that interest me but also a lot that doesn’t. And a lot that I have no clue of. How can I be sure that this is really the stuff that I want to do? I don’t want to waste time and especially money, if it’s not my thing after all. Some might know that I have already two different educations that have nothing to do with each other, hairdressing and culinary management, so this would be third one (at least I’m heading upwards…). Would kinda be easier if I always wanted to be a lawyer or a teacher or bus driver, wouldn’t it. But so boring too, so in a way I’m very happy to be this indecisive weirdo who just loves to study. And luckily life has brought me quite excellent chances to do so.
What do you think, are degrees still highly valued by employers, is it worth it? 😄