Ikuisesti univelkainen…

Tällä kertaa tuun tänne ihan rehellisesti vaan kertomaan just tämän hetken fiiliksiä. Väsyttää nimittäin niin perkuleesti, että muuta ei jaksa.

Meidän kaksivuotias ei ole koskaan ollut hyvä nukkumaan, omasta mielestäni ei edes kohtuullisen hyvä. Luin jostain, että huomattavan yöheräilyn raja olisi neljä herätystä yössä ja se kyllä menee menillä useimpina öinä rikki. Eli siis ainakin se kolme-neljä sellaista herätystä, jotka vaativat vanhemman reaktiota.

Heräilyjen syy on epäselvä – olemme itse tulleet siihen tulokseen että meidän vauhtiveikko tarvitsee öisin sitä läheisyyttä, jota ei malta päivällä ottaa. Mutta valitettavasti pelkkä vieressä nukkuminen ei auta vaan tyyppi heräilee siitäkin huolimatta. Ilmeisesti käy päivän tapahtumia läpi, näkee pahoja unia tai mitä lie…

Olemme yrittäneet kaikkea, ja keksineet kaikki mahdolliset syyt tämän kahden vuoden aikana. Paitsi itkettämistä, yksin jättämistä, sitä emme ole kokeilleet, koska se ei tunnu meille luonnolliselta. Voihan se olla, että olemme itse omalla “lepsuilullamme” luoneet tämän tilanteen. Tai sitten emme. Nykyään Leevi nukkuu 120cm leveällä patjalla, jotta jompikumpi meistä vanhemmista voi rojahtaa viereen nukkumaan. Koska samaan sänkyyn emme kaikki kolme mahdu – Leevi on levoton nukkuja ja niin olen minäkin.

Vuoden alusta lähtien olemme vuorotelleet yövuorossa – joka toinen yö on minun ja joka toinen Wolfin. Tämä on ainoa keino, jolla pysyn järjissäni. Sitä ehdotti psykologi silloin viime joulun aikaan kun olin aivan totaalisen rikki. Tähän asti se on toiminut suht hyvin, mutta valitettavasti pikkuhiljaa alkaa olla sellainen tilanne, että myös Wolfista on heräilyn myötä tulossa uniongelmainen, joka heräilee jokaiseen inahdukseen ja nukkuu levottomasti, silloinkin kun on hänen vuoronsa nukkua. Itseäni on tämän vuorosysteemin lisäksi auttanut korvatulpat ja unimaski, joita käytän melkein joka yö – ja päivä päiväunilla. Koska sellaiset on pakko ottaa aina jos on siihen aikaa, muuten ei jaksa. Todella ärsyttävää aina vaan ajatella nukkumista ja väsymystä, eihän tämän näin kauaa pitänyt kestää.

Nyt päiväkodin aloituksen yhteydessä on tietysti ollut täysin ymmärrettävää ja odotettavissa, että yöt ovat levottomia. Sen lisäksi Leevillä oli koko viime viikon paha flunssa, jonka jälkimainingeissa hän kärsii edelleen yöllisestä yskästä. Voitte vain kuvitella minkälaisia zombieita täällä pyörii… Leevi itse tosin näyttää olevan täynnä virtaa, ihan sama minkälainen yö olisi takana. Kaiken tämän päälle herra on nyt muutamana yönä saanut jotain ihme raivokohtauksia, jolloin hän ei rauhoitu mun kanssa millään ja Wolfinkin täytyy antaa kaikkensa ja vielä enemmän saadakseen tyypin taas nukkumaan. En kyllä ihan oikeasti kestä, jos näistä raivokohtauksista tulee jotain säännöllisempää (menin tyhmänä googlettamaan…).

Näin on kahdessa vuodessa kahdesta erinomaisesti nukkuvasta melko energisestä ihmisestä tullut varjoja entisestään, tai no kyllä ne vanhat minät sieltä hyvänä päivänä pilkistävät, mutta aivan äärirajoilla mennään. Onneksi meillä on toisemme, ja tietysti tuo päiväsaikaan useimmiten hurmaava lapsi, ei tästä muuten selviäisi hengissä.

I have to be honest now and admit that I am absolutely way too tired to write about anything more interesting than how tired I am. How tired we both are, me and my husband. We were blessed with a beautiful, intelligent and funny son, who unfortunately still after two years does not sleep (how we would need him to). I read from somewhere that the limit of significant amount of wake ups at night is four. And that is what we have most of the night, at least. 

We have tried to figure out every possible reason and solution to this issue, we have tried everything. Except letting Leevi alone to cry, because this would not feel good for neither of us. So maybe we have created the situation ourselves by being too kind. Or maybe it would be like this anyway. Nowadays Leevi’s got a 120cm mattress to sleep on, so one of us can crash there at some point of the night. But even sleeping next to him doesn’t make him sleep the night through, or even close. After my total meltdown last winter we have shared the nights in shifts – every other night is mine and every other night Wolfi’s. That, earplugs, sleep mask and napping whenever possible has gotten me this far. But still I am most of the time completely exhausted. I’m wondering how does it feel to get enough sleep at night, so you don’t need to think about sleeping all the time? Unfortunately regular wake ups have now ruined Wolfi’s sleep, even on those nights when he would have a chance to sleep. And there’s only two of us, so where to turn next?

Recently of course there has been some reasonable explanations for exceptionally shitty sleep – starting kindergarten, suffering a cold and a nightly cough that followed it. But unfortunately it comforts only little, especially when you know that whenever the nights get back to normal that isn’t too glorious either. On top of all this, couple of nights now Leevi’s got some rage attacks in the middle of the night, and I can’t calm him down. Wolfi manages a bit better, but I do really really hope this is not something regular, because we have absolutely no energy left in us. At least we are lucky to have each other in this situation, and apart from the sleeping issues a wonderful child, otherwise we wouldn’t manage. 

Advertisements

Leevi 2vee

“Äiti kertoi aamulla, että minulla on tänään syntymäpäivä, täytän kaksi vuotta. En oikeastaan ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta sain eilen iiiison Duplo-paketin, ehkä sillä on jotakin tekemistä asian kanssa. Syntymäpäiväni kunniaksi äiti pyysi minua kertomaan hieman itsestäni teille, blogin lukijoille.

Olen 87 senttimetriä pitkä ja painan 12 kiloa, kengänkokoni on 24. Olen kasvanut viimeisen puolen vuoden aikana hurjasti, ja äiti valittaa kun kaikki ihanat vaatteet jäävät liian pieniksi ja kengät käyttämättömiksi. Mutta minkäs minä sille mahdan, että puuro maistuu ja sitä on usein tarjolla. Ruoasta puheenollen, olen koko elämäni pitänyt kovasti syömisestä (vaikkei sitä koostani voikaan päätellä) – vanhempieni mukaan se on sukuvika. Lempiruokiani ovat puuro ja banaanit, niitä voin syödä ihan milloin vaan ja kuinka paljon tahansa. Pidän myös muista hedelmistä, leivästä, juustosta, tofusta, pastasta, pitsasta, tomaateista, munakkaasta ja monista, monista muista ruoista. Oikeastaan syön melkein kaikkea, kunhan se on kunnolla maustettua, mihinkään vauvanmössöihin en koske. Enkä salaattiin, se on pupunruokaa.

Ruoan lisäksi rakastan juosta! Ehkä minusta tulee isona juoksija, tai jalkapalloilija, niin kuin iskä toivoisi. Vauhtia riittää jo nyt niin, ettei äiti pysy ollenkaan perässä, se vaan aina sanoo, että “äitiä väsyttää”. Äiti haluaisi aina vaan lukea kirjoja, piirtää tai rakentaa Duploilla. Nekin on ihan kivoja juttuja, mutta kyllä juokseminen on parasta. Toiseksi parasta on musiikki, se lumoaa minut aina, oli sitten kyse iskän futishymneistä tai teknobiiteistä tai äidin tuutulauluista. Olen aina niin kovasti menossa, että en välillä osaa yölläkään rauhoittua, unissanikin juoksen pää kolmantena jalkana. Ja sitten taas toisinaan huomaan, etten ole ehtinyt päivän aikana ollenkaan halimaan, joten halikiintiö tulee täyttää yön tunteina. Aamuisin kuuntelen kuinka iskä ja äiti raportoivat yön tapahtumia näyttäen jostain syystä siltä kuin eivät olisi nukkuneet silmäystäkään. Mutta viis siitä, minulla riittää taas virtaa uuteen päivään!

Muutama viikko sitten aloitin uudessa päiväkodissa. Välillä muistelen vanhan päiväkodin hoitajaa ja vanhoja kavereitani, jotka katosivat jonnekin. Äiti sanoi, että ne meni Italiaan, mutta en tiedä mitä se tarkoittaa. Uudessa päiväkodissa on ihan kivoja hoitajia ja lapsia ja leluja, mutta jäisin silti aamulla mieluummin kotiin. Mutta iltapäivällä, juuri kun olen saanut leikit käyntiin, tulee äiti aina ärsyttävästi hakemaan. Niin ja ne lelut! Suosikkejani ovat autot, mieluiten pienet autot, mutta kyllä isotkin kelpaavat Minulla on monta autoa, ainakin kymmenen. Osaan järjestää niitä hienosti riveihin ja ajaa niillä ympäri huushollia. Osaan sanoa sekä iskän että äidin kielellä minkävärisiä ja -laisia autoja minulla on ja kuinka monta. Osaan myös joitakin automerkkejä, suurimmaksi osaksi saksalaisia. Pidän myös palloista, niitä on kiva potkia ja heitellä (kuulemma muita leluja ei saa), erityisesti pidän ilmapalloista. Tykkään myös junaradasta ja leikkiä kahvikestejä. Kukkuu-leikki on myös kiva!

Osaan puhua jo paljon, ja osaan sanoa sanoja monilla eri kielillä, tai niin ovat vanhempani minulle kertoneet. Äidille sanon “tätä lisää, punainen auto, mennään, yksi pastilli vielä, äiti istu, äiti auttaa, Leevi ite, ei tykkää salaatista, banaania kiitos” ja kaikenlaista muuta. Varsinkin päiväkodin jälkeen tykkään höpöttää paljon ja välillä niin nopeasti, ettei äiti ymmärrä mitään. Iskälle sanon samoja asioita hänen kielellään. Välillä kielet menevät solmuun ja sekaisin, ja välillä kuulemma puhun äidille iskän kielellä ja päinvastoin. En itse ihan tajua mitä väliä sillä on, kunhan joku ymmärtää mitä haluan. Osaan myös muutamia juttuja päiväkodin kielellä, eli viroksi, ja iskän ja äidin kielellä, eli englanniksi. Se saa aina aikuiset nauramaan!

Olen useimmiten iloinen, mutta osaan myös suuttua, jos asiat eivät mene niin kuin haluan. Jos vaikka pitää kävellä tänne, kun haluan tuonne. Tai mennä nukkumaan. Tai pitää pestä kädet, tai pukea vaatteet päälle. Kumisaappaat ovat ainoa vaate, jonka haluan itse pukea. Olen myös aika herkkä, en pidä siitä, että muut itkevät ja heillä on paha mieli, silloin minullakin tulee itku. En myöskään tykkää, jos joku tulee liian lähelle, mieluummin katson hieman kauempaa muiden touhuja. Tykkään erityisesti katsoa vanhempien lasten leikkejä, kunpa olisin jo niin iso ja taitava. Pienet lapset ja vauvat ovat pelottavia ja arvaamattomia…

Nyt on aika mennä herättämään mummi ja ukki – olemme äidin kanssa täällä kylässä. Tulimme eilen iiisolla laivalla. Huomenna, kun iskä tulee, on minulle kuulemma järjestetty isot juhlat. Jännittää vähän kun tulee niin paljon ihmisiä. Mutta äiti lupasi, että saan avata lisää paketteja ja ison palan smoothie-kakkua, joten eiköhän siitä ihan hyvä päivä tule.”

“My mom told me in the morning that today is my birthday, I’m turning two. I don’t really know what it means, but yesterday morning I got a huuuge box of Duplos, maybe that has something to do with it. Mom also told me to tell you something about myself, so here I go.

I am 87cm tall and weight 12 kilos, my shoe size is 24. I have grown a lot in the past half a year, and my mom is frustrated when all the clothes are too small too soon. But what can you do if you love food as much as me? My parents say it’s in my genes. I like all kinds of food, but especially porridge and banana. I like when my food is properly seasoned, unseasoned food is for babies. I basically eat everything, except salad, that’s bunny food.

Apart from food I love to run! Maybe I’ll become a runner when I’m big, or a football player like my dad wishes. I’m already so fast my mom can’t keep up, she’s just always saying she’s tired. Mom would just play with Duplos, draw or read books. They are pretty alright too, but running is the best. Next best is music, I love all kids of music, whether it’s dad’s football hymns or techno or mom’s lullabies. Sometimes my feet are so restless I’m even running in my sleep. And often at night I realise I was too busy to cuddle the whole day, so I have to wake up mom and dad for hugs in the middle of the night. In the mornings my parents report to each other how the night was, looking like they never slept. Don’t know what that’s about, I’m full of energy in the morning! 

Few weeks ago I started in a new daycare. It’s pretty alright, but sometimes I miss my friends from the old kindergarten. My mom told me they went to Italy, but I don’t know what that means. In the new place we have quite nice teachers and kids and toys, but I’d rather stay home in the mornings. But then in the afternoon my mom always comes when I’m not ready… My favourite toys are cars, any cars really but especially small cars. I like to organise them and drive with them. I know how to count them in both my mom’s and dad’s language and I also know all the colours. I know some brands too, mostly German ones. I also like balls, balloons especially. I like to make coffee to everyone (not real, of course!) and play peek-a-boo.

I can already say a lot words in many different languages, or that’s what the adults tell me. My mom says her language is called suomi and dad’s is saksa. Then there is also English, I know when to tell my mom is “tired”. I also know “bye-bye, I guess so, let’s go” and some other things. In the daycare the teachers speak some language that sounds almost like my mom’s, but not quite. I think it is called eesti keel. The teacher has taught me something with that language too, like nägemist!

Most of the time I’m cheerful little guy, but I know how to get angry too. For example when my parents make me do something I don’t want, like go here when I wanna go there. Or wash hands, or dress up. Rubber boots are the only thing I’d like to wear… I’m also quite sensitive – when someone else cries I must cry too. I don’t like when people come too close, especially other children. I like to observe the situation far away for a while. I’m scared of smaller kids, they are so unpredictable, but I really like to watch bigger kids play – I wish I was so big already.

Now it’s time to go wake up ukki and mummi, my Finnish grandparents. Me and my mom are visiting here. We came with a big boat yesterday. Tomorrow when my dad arrives we will have a big party. I’m a bit nervous about all those people coming over, but mom promised I’ll get to open more presents and eat smoothie cake so I guess it’ll be a good day.”

Eräs viikonloppu

Tällä kertaa vuorossa eräs viikonloppu kuvien kera. Tämä viikonloppu sopikin postaukseen kuin nappi silmään – luontoäiti helli meitä harvinaisen mahtavalla kelillä, joten intouduimme ulkoilemaan normaalia enemmän.

Matkustamme usein, joten vietämme kotiviikonloppuja suht harvoin, silloin emme yleensä suunnittele sen suurempia. Urheilemme, syömme hyvin, siivoamme, tapaamme kavereita, käymme ostoksilla ja tietysti nautimme perheen yhteisestä ajasta. 

Tämän viikonlopun ohjelma oli myös spontaanisti järjestettyä – perjantaina kävimme pitkästä aikaa ostoskeskuksessa, sieltä sen suuurempia tosin ostamatta. Ülemiste-keskus on niin suuri, ettei sinne ole oikeastaan järkeäkään lähteä vain muutamaksi tunniksi. Reissun kohokohta olikin ostarin leikkipaikka, jossa Leevi viihtyi hurmioituneena kaksi tuntia. Illalla laiskotti, joten nappasimme intialaista noutoruokaa mukaan kotiin.

Lauantaina päätimme nauttia kesäisestä säästä täysin rinnoin käymällä ensin Viimsin Farmer’s Marketilla ja iltapäivällä vielä Vääna-Jõesuun uskomattomalla hiekkarannalla, josta Wolfi oli kuullut kollegaltaan. Markkinoilta löytyi tällä kertaa kaikenlaista kivaa – tuoretta leipää, munia, omenoita, päärynöitä ja omenapiirakkaa. Markkinat ovat aika pienet, mutta aivan mielettömällä paikalla meren rannassa ja lähistöllä on useampi kiva ravintola, joten suosittelen tätä lauantaiaamupäivän reissua ehdottomasti. Viimsiin ajaa Tallinnan keskustasta noin 20 minuutissa. Vääna-Jõesuu onkin sitten vastakkaiseen suuntaan, noin 35 minuutin ajomatkan päässä. Tälläkin suunnalla näytti olevan useampi hyviä arvosanoja niittänyt ravintola – olen todella yllättynyt, että niitä riittää näin monta näin pienessä maassa, ja vielä ison kaupungin ulkopuolella. Jätimme testailut kuitenkin toiseen kertaan ja suuntasimme biitsille. Ja mikä mieletön ranta se olikaan, todellakin ajomatkan arvoinen. Näitä valkeita hiekkarantojakin tuntuu tässä maassa olevan vaikka muille jakaa, harmi että kesä on niin lyhyt, ettei niistä kaikista ehdi nauttimaan. Pääsin vihdon myös metsään samoilemaan, asia jota olen koko kesän haikaillut, mutta en uskaltautunut kauas. Tässä kaupunkilaistytössä on vähitellen herännyt orastava luontoihminen, joka odottaa pääsyä valloilleen… Road tripin jälkeen oli mukava tehdä yhdessä pitsaa ja tuijottaa TV:tä, eli aika normaali lauantai-ilta tässä taloudessa.

Sunnuntai menikin sitten suht arkisissa merkeissä – kuntosalia, ulkoilua, hiustenleikkuuta (Leevin kuontalo kuntoon 2v. juhlia varten), siivoamista, kokkailua… 

Aika mukava viikonloppu, etten sanoisi. Mitenkäs sinun viikonloppusi meni?

We are so often travelling that a good old home weekend feels quite special sometimes. Usually on these weekends we don’t plan too much – we eat well, meet friends, clean, do sports, try to sleep more and spend time together.

This weekend the weather was gorgeous so we spent a little bit more time outdoors than usually. On Friday when weather was still quite average, we took Leevi to the kids’ wonderland in Tallinn’s biggest shopping centre. He had so much fun, and it was also very amusing to watch him run around and slide and climb, so excited. After all this excitement we were so tired that we skipped cooking with takeaway Indian dinner, a totally recommendable way of starting a weekend!


On Saturday we did two mini road trips: first one to Viimsi’s Farmer’s market and second to a beach on Vääna-Jõesuu (good luck pronouncing that). What a wonderful way of enjoying super sunny September Saturday! Viimsi’s market was small, but cute and the views are totally worth the trip. There’s also couple of quality restaurants around, in case you’re still hungry after tasting all the produce the farmers gladly share with you. Vääna-Jõesuu was a total surprise, such an amazing beach that I had never heard of. White sand, clear water, all natural and pure. And next to it woods to gather mushrooms and berries. This seems to happen here though, Estonia has better beaches than in south Europe, but no one talks about it. Perhaps because the beach season is almost nonexistent. After a road trip we returned home hungry for homemade pizza and smoothie cake.

Sunday was a bit more “normal” – just gym, bit of cleaning, haircutting (Leevi’s got a new big boy look for his bday next week), cooking and enjoying the Old Town views.

Pretty nice weekend, I’d say. How was yours?

Vuosi Tallinnassa

Parin viikon takaisen Vuosi Ugandasta-postauksen jälkimainingeissa pohdiskelen Viroon muuton vuosipäivän kunniaksi vähän sitä miltä täällä asuminen on tuntunut.

Ensimmäinen vuosi on hurahtanut kiitäen ohi, vaikka toisaalta muistelen talven kestäneen vähintääkin ikuisuuden. Ajan kulumisen huomaa parhaiten Leevin kasvussa ja kehityksessä, jotka ovat tänä vuonna ottaneet jättiläisen harppauksia. Mutta siitä lisää muutaman viikon päästä Leevin omassa synttäripostauksessa, stay tuned. 😉 Toisaalta tunne, joka minua on vaivannut viime vuodet, vaivaa edelleen – aika kuluu hirveän nopeasti mutta silti niin hitaasti. Samaan aikaan on kuin olisimme juuri eilen muuttaneet ja toisaalta kuin olisimme olleet täällä jo vuosia.

Kämppämme tuntuu jokseenkin kotoisalta, jollei nyt ihan vallan kodilta. Kodin käsite on viime vuosina muuttunut häilyväksi, jokaisen paikan yllä kun leijuu se viimeinen käyttöpäivämäärä, vaikkakin sitten vasta vuosien päässä. Olemme laittaneet kotia pikkuhiljaa oman näköiseksemme, mutta valmiiksi se tuskin tulee koskaan. Taulut puuttuvat seiniltä, matot lattioilta… Kohta ei kannata enää porailla reikiä seinään, kun kuitenkin kohta muutetaan. Minut on lisäksi vallannut joka vuotinen muutosvimma, ja haluaisinkin jo pistää uusiksi tämän olemassa olevan sisustuksen. Oikeastaan haluaisin ehkä muuttaa, mutta onneksi mulla on tuo järjen ääni mukana arjessa, koska kämppä on kaikilla mittapuilla aika täydellinen kuitenkin. Minua vain vaivaa loputon muutoksen halu-syndrooma.

Arkirutiinit ovat muodostuneet jo moneen kertaan ja sitten ne ovat muuttuneet ja taas muuttuneet, vaikka isot raamit ovatkin pysyneet samana. Mutta tämä lienee melko yleistä pienten lasten kanssa, arki kun muuttuu koko ajan lapsen kasvaessa. Olen löytänyt omat lempi(ruoka)kauppani, lempipuistoni, -ravintolani, -kuntosalini ja niin edelleen. Osaan suunnistaa kaupungissa jalan lähes joka suuntaan, ja paljon osoitteitakin on jäänyt mieleen. Julkisilla kulkemisessa olen edelleen onneton – meidän kodistastamme kun kävelee keskustan alueella melkein mihin vain yhtä nopeasti kuin bussilla pääsisi. Onneksi uusi (vanha) ratikkalinja avataan pian, jotta pääsemme helpommin keskustan ulkopuolellekin.

Ihaninta täällä asumisessa on ehdottomasti ollut vapaus, joka korostuu Kampalasta muuton jälkeen – voin astua ulos kodistani ja kävellä niin pitkälle kuin huvittaa juuri siihen suuntaan kuin nenä näyttää. Minun ei tarvitse suunnitella siirtyväni paikasta A paikkaan B ja sitten takaisin kotiin. Voin kävellä kadulla ja asioida kaupassa anonyymisti, ilman että kukaan huomaa etten ole paikallinen. Täällä on puistoja, joissa Leevi voi vapaasti juosta. Voin itse lähteä juoksulenkille. En tunne painetta siitä, että saatan tehdä jotakin kulttuurillisesti paheksuttavaa. Voin tuntea itseni tasapuoliseksi juttuseurani kanssa ja olla rehellisemmin oma itseni. Tunnen melkein kuin vapautuneeni vankilasta, vaikka aina toisinaan haikailenkin Ugandan ajan pienten yksityiskohtien perään.

Kaiken kaikkiaan olemme koko perhe sopeutuneet hyvin, löytäneet omat kuviomme ja kaverimme, mutta toki oikea integroituminen kestää paljon kauemmin kuin vain vuoden. Oikeastaan en ole varma voiko sitä koskaan tapahtua näissä meidän elämäntyylimme olosuhteissa.

päässälinnassa asumisessa on monien hyvien puolien lisäksi myös muutama huono puoli ja ajattelinkin heittää tähän loppuun leikkimielisen plussat ja miinukset-yhteenvedon.

Miinuksia

  • Ihmisten töykeys ja välinpitämättömyys, töksäyttely
  • Paikallisiin on vaikea tutustua
  • Aivan liian pitkä talvi
  • Turistilaumat
  • Lähes kaikki ihmiset ovat samasta muotista, pukeutumisesta lähtien
  • Viina ja sen kulutus, niin paikallisten kuin turistien toimesta
  • Ihmiset eivät välttämättä toimi suomalaiseen (ja saksalaiseen) tapaan luotettavasti ja ajallaan, lupauksia ei pidetä tai oteta tosissaan
  • Jätteiden kierrätystä ei harrasteta
  • Ruoka on kaupassa kallista, ja valikoima suppeampi kuin Suomessa tai Saksassa (ymmärrettävistä syistä toki)
  • Ihmisillä on kummallinen käsitys siitä mihin aikaan on suvaittavaa meluta: ilotulitteita paukutellaan myöhään illalla harva se päivä ja puutarhurit puhaltelevat lehtipuhaltimilla keskellä yötä
  • Täällä ei ole IKEAa
  • Lastenrattailla liikkuminen on varsinainen pain in the ass – kauppoihin, ravintoloihin, lääkäriin, jopa tarhaan on lähes mahdoton päästä sisälle rattaiden kanssa
  • Merenranta on keskustan edustalla joko satama-aluetta tai muuten vaan rumaa ja käyttökelvotonta, kauniit ranta-alueet ovat kilometrien päässä

Positiivista

  • Ei kulttuurishokkia
  • Valoisa kesä
  • Jokapäiväiset asiat, kuten nettiyhteys, puhelin, TV, julkinen liikenne, taksit, pankkikortilla maksaminen, laivayhteydet jne. toimivat luotettavasti
  • Ihana vanha kaupunki, paljon puistoja ja mielenkiintoisia kaupunginosia
  • Laadukas ja edullinen ravintolatarjonta, paljon tapahtumia
  • Lapsiystävällisyys: paljon leikkipuistoja ja lasten leikkipaikkoja
  • Kieltä on helppo ymmärtää, ja englanniksikin tulee toimeen lähes kaikkialla
  • Suomeen pääsee helposti ja suht edullisesti, ja isovanhemmat pääsevät helposti kylään
  • Kaupunki tuntuu isommalta kuin se on, mutta on kuitenkin hyvin kompakti ja käveltävä

Saa nähdä muuttuuko lista seuraavan vuoden aikana 😀


So we’ve been here in Tallinn one year, one whole year, can’t believe! Year has passed so quickly, it’s like we just came yesterday. And still I remember that horrendous winter that lasted forever and forever… 

We’ve adapted quite well, honestly it’s been very easy after Uganda. I love the feeling of freedom here – I can just get out and walk wherever I want. And no one can see that I’m not from here, no extra attention. Our house feels homey, if not like home. The definition of home has been blurry for years already, as all of our homes have had “last date of use” already when we moved in. In any case we’ve all adapted very well.

There’s lots of good things about living in Tallinn but also couple of not-so-nice ones, so I thought I’d make a list about those that have come to my mind so far.

Negative

  • Locals often seem rude and impassive, it’s hard to get to know them
  • 24/7 darkness and cold in winter, winter is too long
  • Booze, and the hard-core consumers, both locals and tourists
  • Too many tourists
  • Almost everyone looks the same, there’s no diversity
  • People don’t take their promises as seriously as I assume, don’t show up or write when agreed
  • People have no sense of when it is OK to be noisy – fireworks late in the evening on a normal weekday or blowing leaves from the street in the middle of the night
  • Recycling garbage is not seen important (and made complicated)
  • Food is expensive in the shop, and the selection is smaller than in Finland or Germany (which is understandable in such a small country)
  • There’s no IKEA
  • Buggy in the city is a pain in the ass – you never know if you get in restaurants, shops, even doctor or kindergarten
  • Seaside around city centre is really poorly used, only harbour or otherwise ugly

Positive

  • No culture shock
  • 24/7 light in summer
  • Everyday things like Internet, TV, phone, public transport, ferries, taxis, paying with card etc. work very well
  • Lovely old town
  • Very good price-quality ratio in restaurants, lots of events
  • Child-friendliness: lots of outside and inside playgrounds, toys and kids’ menus in restaurants
  • Language is easy to understand (for a Finn) and English is commonly spoken
  • It’s easy and affordable to go to Finland, and for the grandparents to visit us
  • Tallinn feels bigger than it is, but at the same time everything is close by and it’s very walkable

Oi juhannus…

Vaikka olenkin vankka juhlaperinteiden kannattaja, en ole koskaan perustanut juhannuksesta. Lieneekö syynä se, että lähes kaikki elämäni juhannukset ovat olleet kaupunkijuhannuksia, tai siis lähiöjuhannuksia, eikä niihin ole liittynyt niin selkeitä perinteitä kuin muihin pyhiin. Meidän perheellämme ei ole ollut omaa kesäpaikkaa, jonne olisi perinteisesti aina menty jussia juhlimaan. Tottakai yötön yö on vaikuttava ja kokkojakin on tullut vuosien varrella nähtyä (yhtäkään kokkoa paremmin tosin muistan sen kun niiden sytyttäminen peruttiin, koska oli joko liian kuivaa tai märkää). Joka tapauksessa, jostain syystä en ole koskaan kokenut tarvetta viettää juhannusta tai näyttää Wolfille juhannukseen liittyviä traditioita, toisin kuin esimerkiksi jouluun tai pääsiäiseen.

Muutama viime vuosi on mennyt maissa, joissa keskikesä ei ole samankaltainen vuoden kohokohta (tai sitä ei yksinkertaisesti ole) kuin Suomessa. Mutta täällä Virossa yöttömän yön juhla otetaan ilmeisesti vähintäänkin yhtä vakavasti. Perinteet ovat ymmärtääkseni samankaltaisia kuin Suomessa; mökkeillään, saunotaan, juodaan (liikaa), syödään, ihaillaan juhannuskokkoja ja tehdään juhannustaikoja. Niille onnettomille, jotka ovat jumissa kaupungissa, on tarjolla kokkoa ja tapahtumaa lähes joka lähiössä. Aikomuksemme oli mennä yhtä näistä juhlista katsastamaan, mutta Leevin flunssan ja huomisen reissupäivän vuoksi taitavat kokot jäädä näkemättä. Teimme sentään tänään lounasretken kaupungin ulkopuolelle – ravintola Ruhe ja Jägalan vesiputous olivat ehdottomasti puolen tunnin ajomatkan arvoisia. Ja olipa muuten aika fressi juhannussää, +11 astetta.

Minkähänlaisia muiden ulkosuomalaisten juhannusperinteet? Vai onko niitä?

For a lot of Finnish people Midsummer is the celebration of the year. But for some reason I was never too excited about this holiday that seems to make the whole nation act crazy. I am definitely big fan of some other holidays and their traditions, like Christmas and Easter, but Midsummer never had that special place in my heart. I mean of course our short summer with its long days and white nights is worth of celebrating but somehow Midsummer didn’t do it for me. Maybe the reason is that I spent almost all of my Midsummers in the city (or the suburbs) – our family did not have that crucially important summer place where to go celebrate Midsummer properly. So I never had the need of keeping up celebrating this holiday or introducing the traditions to Wolfi. 

Past couple of years I’ve lived in countries where either Midsummer isn’t a big thing or it doesn’t exist in the first place. But here in Estonia it seems to be at least as important than in Finland. It is the most important holiday, I’ve heard from many. The traditions here are apparently pretty much the same also as in Finland; summer cottage, sauna, (too much) drinking, eating and lighting bonfires. If you are one of the unfortunate who are stuck in the city, there’s a bonfire and somekind of festival in almost all of the neighborhoods of Tallinn. We were planning to visit one of these, but Leevi caught a summer cold so I think we have to skip the celebration this year also. But we did manage to get outside the city for lunch and a little sightseeing at least. And the weather was perfectly right for a Nordic summer – blue skies and fresh +11 degrees! 😅
Is Midsummer a thing in your country?

Mistä uusi päivähoitopaikka?

Kuten olen jo aiemmin maininnut, Leevi on tämän kevään käynyt kolme päivää viikossa pienessä suomenkielisessä päiväkodissa. Oikeastaan päiväkodin sijaan käytän mieluummin sanaa hoitopaikka, koska Tasulassa on toiminut hyvin pieni parin lapsen ryhmä. Olen ollut erittäin tyytyväinen tähän hyvin spesiaaliin mahdollisuuteen, suomenkielinen hoito kun ei edes täällä Virossa, saati muualla ulkomailla, ole mikään itsestäänselvyys. Olen myös arvostanut mukavien hoitajien itsensä lisäksi sitä, että ryhmä on tosi pieni. Leevi on todella viihtynyt, eikä mitään ongelmia ole koskaan ollut. Mutta tänään on Leevin viimeinen hoitopäivä, koska lauantaina alkavan kesälomamme jälkeen Tasula on sulkenut ovensa. Ymmärrän siihen johtaneet syyt, mutta minua harmittaa sekä itseni että Leevin puolesta.

Uutta hoitopaikkaa tai hoitajaa en ole vielä löytänyt, mutta onneksi se ei ole meille kovin akuutti asia, koska en toistaiseksi käy töissä. Uskon kuitenkin edelleen, että sekä minulle että Leeville tekee hyvää jos Leevi pääsee säännöllisesti muualle leikkimään, muiden lasten kanssa. Täällä on pari kansainvälistä päiväkotia, joissa kieli on ymmärtääkseni englanti, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta siitä ainoasta (?) joka ottaa alle 3-vuotiaita hoitoon. Lisäksi tiedossani on muutama paikka, joissa on suomalainen hoitaja, mutta tällä hetkellä heidän kuvionsa ovat niin sekavia etten ole kovin innoissani laittamassa lastani näihin paikkoihin. Virallisesti ryhmien kieli on kuitenkin viro (meitä ei haittaa ollenkaan jos Leevi oppii viroa täällä asuessamme, mutta ymmärrettävästi perheessämme jo olemassa olevat kielet ovat etusijalla) ja sen lisäksi ryhmät ovat mielestäni aivan liian isoja ja hoitajamäärät pieniä näin pienille ihmisille (kaksi hoitajaa ja pahimmillaan viisitoista 1,5-3-vuotiasta lasta). Molemmat päiväkodit ovat myös aika kaukana, joten autottomana kävelisin viitisen kilometriä päivässä vain viedäkseni Leevin hoitoon aamupäiväksi. Noh, ainakin pysyisin kunnossa. 😅

Olen jopa alkanut pähkäilemään jonkinlaisen leikkikerhon perustamista, koska tiedän että täällä on muitakin ulkomaalaisia perheitä, jotka arvostaisivat mahdollisuutta tuoda lapsi muutamaksi tunniksi hoitoon. Meillä kun ei ole täällä niitä mummeja ja vaareja, kummeja ja tätejä. Tuntuu kummalliselta, ettei täällä keskustan alueella olisi tällaista palvelua, kauempana lähiöissä niitä on ilmeisesti muutama. Tallinnassa on mieletön määrä maksullisia sisäleikkihuoneita (useimmat tosin nekin keskustan ulkopuolella), ehkä saan jonkun vakuutettua tällaisen palvelun tarpeesta. Toki oman nannyn palkkaaminen on yksi vaihtoehto, mutta mieluummin haluaisin, että Leevillä olisi mahdollisuus leikkiä välillä kodin ulkopuolella muiden lasten kanssa. Vaikka olen monesti kuullut, ettei alle 3-vuotiaalle ole tärkeää muu kuin omien vanhempien seura, olen omin silmin nähnyt kuinka Leevi nauttii kavereidensa kanssa riehumisesta.

Onneksi on sentään kesä ja ulkona on vihdoin helppo viettää aikaa, ehkä syksymällä hoitokuviotkin selkenevät. 

Leevi had his last day at the kindergarten today. Tasula is closing in the end of the month, and I’m very sad about it. I really liked the teacher and that the group was so small. But I understand that it was not profitable because of the small size, but still… 

Since I got to know they are closing I’ve been trying to look for another option. But unfortunately it does not seem so easy. Finding a Finnish speaking daycare here was a little miracle (let alone German) and even English speaking seems to be difficult. I wouldn’t even want Leevi to go to some school-like international kindergarten (I’ve heard that they have teaching and lessons and even exams sometimes?!). I would just want to find a safe place with small group of kids to play with and trustworthy adults, who would speak some English (or Finnish or German). And it would be nice if it wouldn’t require me to walk across the city four times a day. We don’t mind Leevi learning some Estonian but understandably it is not our priority, when he already has three languages in his life.

So I have found couple of options, but none of them is really what we are looking for, the groups are too big, they are too far, and they don’t actually offer much with “our” languages.

Luckily we are not in a hurry as I’m home, but Leevi seemed to really enjoys playing with other kids somewhere else than at home. And for me some alone time is crucial. I was even thinking about organising some kind of play club by myself, hiring nanny and a space, because I’m sure there’s others who would need that too, as expats don’t have grandparents or other family here to ask for help. I just need to figure out how difficult it is in reality, with laws and regulations and prices and such.

Hopefully by September we have some clarity about the daycare stuff…. Until that I’m open for any suggestions.

Kesäkuun neljästoista

14. kesäkuuta on jo useamman vuoden ollut mulle – tai siis meille – spesiaalipäivä. Se nimittäin ei ainostaan ole meidän hääpäivämme vaan myös yhteenmuuton (ja mun ulkomaille muuton) vuosipäivä sekä meidän kihlajaispäivä.

Vuoden 2012 keväällä, vastarakastuneena, päätin että seuraavaan syksyyn asti teen töitä, kerään “matka”kassaa ja sitten pakkaan kamani ja muutan Puolaan. Ihan sama vaikka olin tavannut ihastukseni kohteen vasta muutaman kerran, olin 100% varma että tämä on nyt se oikea. Ja onneksi Wolfi oli suht koht samoilla linjoilla. En sitten kuitenkaan jaksanut odottaa enää kesän yli, hätähousu kun olen, ja jo toukokuussa buukkasin pelkän menolipun Wroclawiin (muistan edelleen kuinka jännittävä tuo hetki oli), irtisanouduin uudesta duunistani, muutin matkalaukkuineni vanhempien nurkkiin pariksi viikoksi ja sitten, 14.6.2012, laskeuduin muutaman kommelluksen jälkeen (jatkolento oli peruttu ja kahdesta lennosta tuli kolme) uuden kotimaan kamaralle.

Loppu onkin historiaa. Tasan vuosi muuton jälkeen kuulin kauan (😂) odottamani kysymyksen, joka spekuloinnistani ja pienestä painostuksesta huolimatta tuli aika yllättäen. Hääpäivän valinta oli helppo – tietenkin sen täytyi olla 14.6. Eli vain kaksi vuotta yhteenmuuton (ja “oikean” seurustelun) alkamisesta. Mitäpä sitä turhaan aikailemaan?

En siis todellakaan ole se joka kannustaa ottamaan iisisti ja katsomaan rauhassa. Mielestäni, jos se oikealta tuntuu, kannattaa sukeltaa pää edellä seikkailuun. Aina sieltä pääsee takaisin kotiin. Mutta minun ei onnekseni tarvinnut palata sillä kuuluisalla maitojunalla, vaan löysin sen sijaan uuden kodin, sellaisen jonka kanssa matkustaa ympäri maailmaa. ❤

14.6.2014 oli yksi elämäni parhaista päivistä, eikä vain siksi että minusta tuli maailman ihanimman miehen vaimo, mutta myös siksi että kaikki kutsumamme, meille tärkeät ihmiset saapuivat paikalle aina Wroclawiin asti. Toivottavasti muistan tuon päivän ikuisesti.

Ensimmäistä hääpäivää vietimme Ugandassa, yhdessä cooleimmista hotelleista ikinä, Wild Waters Lodgessa. Toista hääpäiväämmekin vietimme Ugandassa, mutta vähän vähemmän glamuureissa merkeissä. Rehellisesti sanottuna olin silloin ilmeisesti vauvavuoden väsymyssumussa, koska en yhtään muista mitä teimme. Joka tapauksessa lastenhoitomahdollisuutta ei ole silloin ollut, joten olemme olleet varmaan vaan kotona.

Tänä vuonna Oma ja Opa, eli Leevin saksalaiset isovanhemmat ovat sopivasti vierailulla, joten pääsemme juhlimaan vuosipäivää hyvinkin romanttisissa merkeissä. Suunnitelmana on hotelliyö, altaissa lillumista ja hierontaa Viimsi Spassa ja illallinen Viron parhaaksi tituleeratussa ravintola NOAssa.

Eli hyvää hääpäivää meille 💕

IMG_6669
Photo by Sensja

14th of June is a special day for us, as it is not only our wedding anniversary but also the anniversary of moving in together (and me moving abroad) and getting engaged. 

Someone might say we’ve been quick with our moves, moving in together without actually knowing each other, getting engaged a year after that and then marrying the next. But I never felt like that. From the beginning I knew this is it, and I’m glad I was right. Every single day I’ve known I belong with this person who now is my husband. That’s why I’m always encouraging everyone to follow their heart even if it would take them to the other side of the world. You can always come back home if it doesn’t work out. And if it does, you might end up finding another home

14.6.2014 was undoubtedly one of the best days of my life, and not only because I became a wife to an amazing man, but also because everyone who we’d invited to our wedding was able to come and celebrate with us. I hope I’ll always remember that magical day.

Our very first anniversary we spent in breathtaking Wild Waters Lodge in Uganda. Last year’s celebration was a bit more humble, if I’m honest I can’t really remember. I blame the new mom syndrome a.k.a sleep deprivation. This year’s gonna be exciting: Oma and Opa have come all the way from Bavaria to stay with Leevi while we have a little romantic getaway in Viimsi Spa and Estonia’s best restaurant, NOA. 
So Happy Anniversary to us 💕

Viikonlopun pikavinkki Tallinnaan


Vielä ehtii Tänavatoidufestivaleille eli katuruokafestareille Tallinnan Telliskiveen. Käytiin haistelemassa ja maistelemassa kaksipäiväisen festarin tarjontaa tänään heti sen avaamishetkellä. Ruokarekkoja ja kioskeja oli paikalla kymmenittäin, kivoja terasseja, hyvin suunniteltuja alueita ruoan ja juoman nauttimiseen, paljon paremmin toteutettu kuin mikään aiemmin näkemäni street food-tapahtuma. Jopa Berliinin katuruokaskenen (10 vuotta sitten) kokenut Wolfi sanoi, ettei ole nähnyt vastaavaa. Että niin hienosti täällä Tallinnassa osataan 😊

Ruokatarjonnasta löytyi perusburgerit, -hodarit ja nyhtöpossusänkkärit, mutta myös syyrialaista, vegaania, korealaista, grillattua kalaa, artisaanijätskiä ja -popkornia, smoothieita, perinteisiä vohveleita ja keksejä, hyvää kahvia ja monen montaa muuta herkkua. Festareilla juhlitaan myös Suomi100-teemalla, jonka vuoksi paikalla on suomalaisiakin myyjiä, kuten Hävikkiruokaravintola Loop. Hinnat ovat enemmän tai vähemmän kohtuullisia ja yhden euron sisäänpääsymaksun pulittaa mukisematta näin hienosta toteutuksesta. 

Kaiken lisäksi samalla alueella on samaan aikaan Tadaa!-festivaali, eli kansainvälinen katutaidejuhla. Eli purilaisen kyljessä voi nauttia musiikista ja muusta mielenkiintoisesta taiteesta, mikäs sen parempaa?

Onneksi samalla pääsylipulla pääsee sisään vielä huomennakin, niin monta mielenkiintoista ruokaa jäi vielä kokeilematta. Toivottavasti sää suosii, ja sateet pysyvät vielä hetken poissa. Eli hop hop sunnuntaipäiväristeilylle siis! 😉

Today we visited Tallinn Street Food festival which was a very pleasant surprise; it was much bigger and well-organized than I dared to expect. Actually it was the best street food event we’ve ever been in and we’ve gone to quite many in recent years.

Food selection follows the traditional street food lane with pulled pork burgers, hot dogs and churros, but you’ll also find Korean and Syrian food (both were yummy and very affordable), grilled fresh fish, vegan food, smoothies, ice cream, bagels and so on… I’m glad that the entrance (1€) is for two days, now we have perfect excuse to go there tomorrow also. 😅 

Also Tadaa! international street art festival happens to be organised in the same place at the same time, so not only can you enjoy delicious food but also great artists’ performances. What could be better summer entertainment?

So in case you’re in Tallinn, this is the place to be this weekend – if you’re not, you should definitely consider coming next year 😉

Laiskasti liikunnallinen vai liikunnallisesti laiska?

Voin vihdoin tunnustaa sen, olen laiska. Ainakin mitä tulee liikkumiseen. Keksin tänään täydellisen tekosyyn fyysiselle laiskuudelleni – aivoni tekevät jatkuvasti niin paljon töitä, pohdin kaikkea koko ajan aivan liikaa, ettei kropasta riitä enää energiaa raskaisiin fyysisiin suorituksiin, kuten esimerkiksi taaperon kanssa sohvan ympäri juoksemiseen. Milloin sitten todella huomasin olevani fyysisesti laiska (kauhean negatiivinen sana, mutten keksinyt muutakaan)? Kun katson Wolfia työpäivän jälkeen jahtaamassa Leeviä ympäri kämppää, leikki jota en itse jaksaisi millään leikkiä. Omat lempileikkini kun eivät vaadi käden ojennusta suurempaa liikettä. Leevi tuntuu toistaiseksi pitävän iskän leikeistä enemmän, mutta ehkäpä on hyvä että hän oppii myös rauhallisempia tapoja viettää aikaa, kuten junaratailu, legojen rakentaminen, piirtäminen, kirjojen lukeminen tai ihan vaan haliminen ja kutittelu.

Joku saattaisi kuitenkin erehtyä luulemaan minua jopa urheilulliseksi, harrastanhan tälläkin hetkellä enemmän tai vähemmän hikistä liikuntaa noin viitenä päivänä viikossa. Kyseessä ei kutenkaan ole liikunnallisuus vaan tunnollisuus; tiedän että liikunta on hyväksi, joten innostun pakottaudun sitä säännöllisesti harrastamaan. Välillä, kuten nyt personal trainerin tekemän saliohjelman ja juoksulenkkien merkeissä, hieman tavoitteellisemmin, välillä vain kotona illalla joogaillen. Toki myös tykkään katsella lihaksikkaita, hoikkia ja vahvannäköisiä ihmisiä, minun silmääni siis kauniita, joten mikä olisikaan parempaa kuin nähdä sellainen omassa peilissään. Tämähän ei tietysti saisi katu-uskottavan nykynaisen syy liikuntaan olla, mutta niin se vain on.

Ja sama kai se on mikä syy sen pepun sohvasta nostaa, jos seurauksena on (terveellinen) liikunta. Useimmiten treenin jälkeen on kuitenkin hyvä fiilis. Mutta onko se fiilis parempi kuin se, jonka saa sohvannurkassa lempisarjan katselusta tai kirjan lukemisesta, tai ihanan ylellisten päiväunien ottamisesta. Ei välttämättä. Ainoastaan silloin kun minulla on liikunnallinen kausi, eli poden huonoa omaatuntoa “laiskottelustani”, koska minun pitäisi / kannattaisi / kuuluisi lähteä lenkille, sohvaperunointi ei tuo hyvää mieltä. Mutta jos annan itselleen luvan aivan rehellisesti löhötä hölkkäämisen sijaan, olen loppujen lopuksi yhtä onnellinen. (Joku tiedemies varmaan sanoisi tähän, että löhöämällä saa sydän- ja verisuonitaudin, juoksemalla ei, mutta ei nyt ajatella niin pitkälle.) Pidemmän päälle sohvaperunointi menee kuitenkin överiksi, jonka jälkeen on taas aika ryhdistäytyä (liikaa). Jojo-laihduttamisen sijaan olen siis jojo-liikkuja.

Toistaiseksi en siis edelleenkään ole sinut oman liikkumiseni / liikkumattomuuteni suhteen, niinkuin en oikeastaan koko elämäni aikana. Silloin kun en harrasta tavoitteellista liikuntaa vaan ihan vain sitä mitä huvittaa ja milloin huvittaa (eli kevyesti ja harvoin), tunnen olevani huono, epäterveellinen, laiska ihminen. Silloin kun taas hetkeksi innostun, kuten nyt, mietin mitä järkeä, jos en kuitenkaan jaksa pitää (liian rankoista) liikuntarutiineista kiinni muutamaa kuukautta kauemmin. Mitä järkeä tehdä jotain epämiellyttävää jos ei ole pakko. Tuntuu, että olen teinistä asti käynyt sisäistä taistelua asiasta. Lasken kuitenkin sen varaan, että ikä tuo viisautta tässäkin asiassa ja joku kaunis päivä löydän täydellisen balanssin. Ehkäpä joku päivä hyväksyn sen, että minä nyt vaan en ole erityisen liikunnallinen ihminen, eikä minusta tule fitness-mallia (rakkaus ruokaan on liikuntalaiskuuden lisäksi toinen hyvin varteenotettava syy sille miksi kesäkunto karkaa vuosi vuodelta yhä kauemmaksi).

Olisi hauska kuulla minkälainen suhde sulla on liikuntaan; tykkäätkö siitä oikeasti, hyväksytkö sohvaperunamaisuutesi ongelmitta vai taisteletko jostain ulkopuolelta tulevien vaatimusten ja oman mukavuudenhalusi kanssa, kuten minä? Mikä on sun laji? Tai mikä ei ainakaan ole?

I’ve now come into conclusion that I am without a doubt a lazy person. Lazy in the sense of physical movement. I figured out a perfect excuse for this too: my brain works so hard that there’s just no more energy for running around. I actually noticed my laziness (I don’t like this word, but couldn’t come up with a better one) while watching Wolfi running around and chasing Leevi after a long work day. This is one their favorite games, but I very rarely get myself to join. I just prefer games where I can sit (or even better, lay) down, like reading, building Duplos, drawing, driving with toy cars and trains, cuddling….

But despite of my physical laziness someone might even think me as a quite sporty person – I do after all exercise at this moment about five times a week. But I don’t do it out of joy, I do it because I am a very responsible person, and I know that exercise is good, so I must do it. Sometimes, like now, I do sports more regularly and sweaty, sometimes I just do yoga every once and a while. Apart from feeling the pressure that I should do sports, I also happen to think that muscular, slim and sporty-looking people are pretty, and what could be better than seeing one of those in the mirror? Of course this is not an acceptable thing to say for a modern grown-up woman…

Anyway, does it really matter what gets me up from the couch? I guess it doesn’t at least if I feel good after the exercise. Which I often do. But I also happily stay in my corner of the couch and watch my favorite TV-show, browse Facebook, read or even take a nap. The secret is to do it without guilt about what I should be doing, what a hard-working, healthy, strong person would be doing. Unfortunately every time sooner or later I do start to feel guilty and then I correct my behavior too much, which ends up not enjoying the exercise again. So I’m not yo-yo dieting, I’m yo-yo exercising.
So even now when looking fab is not on the top of my priority list anymore (but it’s undoubtedly still on it), I’m still struggling to find balance with doing sports. When I hardly do anything, I feel most of the time guilty about it, and when I do drag myself back to the gym and running, then I think “what’s the point of trying so hard really?” I would be so glad to find a way to exercise so that it would make me feel good everyday. And as a bonus would keep me healthy and fit. Maybe age brings wisdom about these things too, fingers crossed! Maybe someday I’ll accept that I’m not gonna become Sporty Spice like I always wanted. I’m just too damn comfort-seeking person (and love food too much, but that’s another story).

What is your relationship with sports and healthy exercising? Do you hate it or love it, ignore it or struggle with it? Is it part of your daily life or do you recognize the yo-yo effect? What is your kind of sport? And what is not?

Kasvissyöjän arkiruokaa

Mä olen ilmeisesti hyvää vauhtia muuttumassa kasvissyöjäksi, vaikka en tykkääkään laittaa itseäni mihinkään lokeroon. Tänään testasimme Tallinnan (mahdollisesti ainoata) afrikkalaista ravintolaa ja valitsin listan ainoan vegeannoksen, vaikka se ei tosiaan ollut kovin mielenkiintoisen kuuloinen. Ei vaan enää tee mieli lihaa. Siitähän tämä oikeastaan lähtikin, en enää halunnut itse valmistaa liharuokia, kun ei tehnyt niitä erityisesti mieli ja onhan kasvisruoka ekologisempi vaihtoehto. Mutta edelleen, ainakin tähän mennessä, olen ravintolassa valinnut sen annoksen mikä kuulostaa parhaalta, oli se sitten vegaani-, kasvis-, kala- tai liha-annos, tosin kuten sanottu viime viikkoina olen tainnut yhä useammin valita jotain lihatonta. Kanaa en muista syöneeni tämän vuoden puolella ollenkaan. Edelleen käytän kyllä kananmunia, maitotuotteita (tosin maito meillä vaihtui myös taannoin kauramaitoon) ja kalaakin silloin tällöin. Ja liivatetta, kun en ole saanut aikaiseksi testailla vegevaihtoehtoja.

Mun vanhemmat ovat tuskailleet että mielellään tekisivät enemmän kasvisruokia, mutta mielikuvitus ei riitä. Mulle ei yleensä tuota ongelmia kehitellä kasviksista purtavaa pöytään, kunhan saan käyttää juustoja (ja välillä kananmunaa). Niistä en ainakaan toistaiseksi luovu, vegejuustot ei vaan ole sama asia, ja täällä valikoimakin on jokseenkin suppea.

Tässä siis yksi helppo resepti, vaikkapa mun vanhemmille 😉

3-4 annosta

  • 1 munakoiso
  • 1 sipuli
  • 3 tomaattia
  • 1 purkki kypsiä kikherneitä
  • N. 3rkl tomaattipyrettä
  • Valkosipulia
  • Mausteita: suolaa, chiliä, yrttejä, ripaus (kookos)sokeria
  • Vettä
  • (Fetaa)
  • Polenta- eli maissiryynejä
  • Puolikas kasvisliemikuutio
  • Parmesaaniraastetta tai oluthiivahiutaleita maun mukaan

Pilko kaikki vihannekset pieniksi kuutioiksi. Kuullota sipuli ja valkosipuli öljyssä pannulla, lisää munakoiso ja hetken päästä tomaatit, tomaattipyre, mausteet ja hieman vettä. Anna porista tovi, kunnes munakoiso on kypsää. Lisää valutetut ja huuhdellut kikherneet, kuumenna. Keitä kastikkeen hautuessa polenta pakkauksen mukaan kasvisliemikuutiolla maustetussa vedessä (mun kaapista löytynyt vaati kiehautuksen ja 10min haudutuksen). Lisää parmesan polentaan ja ripottele annoksen päälle fetaa.

I guess it’s time to come out of the closet and tell you guys I’m close of becoming a full-time vegetarian. I don’t really like labels, they restrict too much, so please don’t shoot me if you see me enjoying sushi or craving for a pulled pork burger someday.

Vegetarian and vegan food is everywhere now, very trendy, but I don’t admit that this would be the (only) reason for me not cooking meat (I still hold on to eggs and certain milk products). I think it as my way of helping to save the environment, as cheesy and naive that may sound. It is an easy way for me to try being more ecological, first I said I won’t buy meat home anymore and now I’ve noticed I usually really don’t want to eat it in restaurants either. I guess it really isn’t even important why I’ve chosen to cut meat out of my diet, as long as it might result into something good.

My parents have told me that they would like to cook more vegetarian dishes but they don’t really know what to prepare. For me the best inspiration are cookbooks, magazines, TV shows (there isn’t too many about vegetarian food, though) and Instagram, half of my feed is food already 😀

Anyway, here’s one simple recipe for those of you who might need some inspiration: Summer Veggies and Chickpea stew with quick Polenta.

3-4 portions

  • 1 eggplant
  • 1 onion
  • 3 tomatoes
  • 1 can of cooked chickpeas (230g)
  • Garlic
  • 3 tbsp of tomato paste
  • Salt, chili, herbs, pinch of (coconut) sugar
  • Water
  • (Feta)
  • Polenta (ground cornmeal)
  • 1/2 vegetable stock cube
  • Grated parmesan or nutritional yeast according to your taste

Chop all the veggies into small cubes. Fry onion and garlic gently in a pan, add eggplant, and few minutes later tomatoes, tomato paste, spices and bit of water. Let it simmer. When eggplant is cooked, add chickpeas and let it simmer until polenta is ready. 

In the meantime boil polenta in water flavored with vegetable stock according to the packaging (mine said bring to boil and leave for 10 minutes), add parmesan or yeast in.

Serve the stew and polenta topped with feta if you like. Enjoy!