Oi juhannus…

Vaikka olenkin vankka juhlaperinteiden kannattaja, en ole koskaan perustanut juhannuksesta. Lieneekö syynä se, että lähes kaikki elämäni juhannukset ovat olleet kaupunkijuhannuksia, tai siis lähiöjuhannuksia, eikä niihin ole liittynyt niin selkeitä perinteitä kuin muihin pyhiin. Meidän perheellämme ei ole ollut omaa kesäpaikkaa, jonne olisi perinteisesti aina menty jussia juhlimaan. Tottakai yötön yö on vaikuttava ja kokkojakin on tullut vuosien varrella nähtyä (yhtäkään kokkoa paremmin tosin muistan sen kun niiden sytyttäminen peruttiin, koska oli joko liian kuivaa tai märkää). Joka tapauksessa, jostain syystä en ole koskaan kokenut tarvetta viettää juhannusta tai näyttää Wolfille juhannukseen liittyviä traditioita, toisin kuin esimerkiksi jouluun tai pääsiäiseen.

Muutama viime vuosi on mennyt maissa, joissa keskikesä ei ole samankaltainen vuoden kohokohta (tai sitä ei yksinkertaisesti ole) kuin Suomessa. Mutta täällä Virossa yöttömän yön juhla otetaan ilmeisesti vähintäänkin yhtä vakavasti. Perinteet ovat ymmärtääkseni samankaltaisia kuin Suomessa; mökkeillään, saunotaan, juodaan (liikaa), syödään, ihaillaan juhannuskokkoja ja tehdään juhannustaikoja. Niille onnettomille, jotka ovat jumissa kaupungissa, on tarjolla kokkoa ja tapahtumaa lähes joka lähiössä. Aikomuksemme oli mennä yhtä näistä juhlista katsastamaan, mutta Leevin flunssan ja huomisen reissupäivän vuoksi taitavat kokot jäädä näkemättä. Teimme sentään tänään lounasretken kaupungin ulkopuolelle – ravintola Ruhe ja Jägalan vesiputous olivat ehdottomasti puolen tunnin ajomatkan arvoisia. Ja olipa muuten aika fressi juhannussää, +11 astetta.

Minkähänlaisia muiden ulkosuomalaisten juhannusperinteet? Vai onko niitä?

For a lot of Finnish people Midsummer is the celebration of the year. But for some reason I was never too excited about this holiday that seems to make the whole nation act crazy. I am definitely big fan of some other holidays and their traditions, like Christmas and Easter, but Midsummer never had that special place in my heart. I mean of course our short summer with its long days and white nights is worth of celebrating but somehow Midsummer didn’t do it for me. Maybe the reason is that I spent almost all of my Midsummers in the city (or the suburbs) – our family did not have that crucially important summer place where to go celebrate Midsummer properly. So I never had the need of keeping up celebrating this holiday or introducing the traditions to Wolfi. 

Past couple of years I’ve lived in countries where either Midsummer isn’t a big thing or it doesn’t exist in the first place. But here in Estonia it seems to be at least as important than in Finland. It is the most important holiday, I’ve heard from many. The traditions here are apparently pretty much the same also as in Finland; summer cottage, sauna, (too much) drinking, eating and lighting bonfires. If you are one of the unfortunate who are stuck in the city, there’s a bonfire and somekind of festival in almost all of the neighborhoods of Tallinn. We were planning to visit one of these, but Leevi caught a summer cold so I think we have to skip the celebration this year also. But we did manage to get outside the city for lunch and a little sightseeing at least. And the weather was perfectly right for a Nordic summer – blue skies and fresh +11 degrees! 😅
Is Midsummer a thing in your country?

Mistä uusi päivähoitopaikka?

Kuten olen jo aiemmin maininnut, Leevi on tämän kevään käynyt kolme päivää viikossa pienessä suomenkielisessä päiväkodissa. Oikeastaan päiväkodin sijaan käytän mieluummin sanaa hoitopaikka, koska Tasulassa on toiminut hyvin pieni parin lapsen ryhmä. Olen ollut erittäin tyytyväinen tähän hyvin spesiaaliin mahdollisuuteen, suomenkielinen hoito kun ei edes täällä Virossa, saati muualla ulkomailla, ole mikään itsestäänselvyys. Olen myös arvostanut mukavien hoitajien itsensä lisäksi sitä, että ryhmä on tosi pieni. Leevi on todella viihtynyt, eikä mitään ongelmia ole koskaan ollut. Mutta tänään on Leevin viimeinen hoitopäivä, koska lauantaina alkavan kesälomamme jälkeen Tasula on sulkenut ovensa. Ymmärrän siihen johtaneet syyt, mutta minua harmittaa sekä itseni että Leevin puolesta.

Uutta hoitopaikkaa tai hoitajaa en ole vielä löytänyt, mutta onneksi se ei ole meille kovin akuutti asia, koska en toistaiseksi käy töissä. Uskon kuitenkin edelleen, että sekä minulle että Leeville tekee hyvää jos Leevi pääsee säännöllisesti muualle leikkimään, muiden lasten kanssa. Täällä on pari kansainvälistä päiväkotia, joissa kieli on ymmärtääkseni englanti, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta siitä ainoasta (?) joka ottaa alle 3-vuotiaita hoitoon. Lisäksi tiedossani on muutama paikka, joissa on suomalainen hoitaja, mutta tällä hetkellä heidän kuvionsa ovat niin sekavia etten ole kovin innoissani laittamassa lastani näihin paikkoihin. Virallisesti ryhmien kieli on kuitenkin viro (meitä ei haittaa ollenkaan jos Leevi oppii viroa täällä asuessamme, mutta ymmärrettävästi perheessämme jo olemassa olevat kielet ovat etusijalla) ja sen lisäksi ryhmät ovat mielestäni aivan liian isoja ja hoitajamäärät pieniä näin pienille ihmisille (kaksi hoitajaa ja pahimmillaan viisitoista 1,5-3-vuotiasta lasta). Molemmat päiväkodit ovat myös aika kaukana, joten autottomana kävelisin viitisen kilometriä päivässä vain viedäkseni Leevin hoitoon aamupäiväksi. Noh, ainakin pysyisin kunnossa. 😅

Olen jopa alkanut pähkäilemään jonkinlaisen leikkikerhon perustamista, koska tiedän että täällä on muitakin ulkomaalaisia perheitä, jotka arvostaisivat mahdollisuutta tuoda lapsi muutamaksi tunniksi hoitoon. Meillä kun ei ole täällä niitä mummeja ja vaareja, kummeja ja tätejä. Tuntuu kummalliselta, ettei täällä keskustan alueella olisi tällaista palvelua, kauempana lähiöissä niitä on ilmeisesti muutama. Tallinnassa on mieletön määrä maksullisia sisäleikkihuoneita (useimmat tosin nekin keskustan ulkopuolella), ehkä saan jonkun vakuutettua tällaisen palvelun tarpeesta. Toki oman nannyn palkkaaminen on yksi vaihtoehto, mutta mieluummin haluaisin, että Leevillä olisi mahdollisuus leikkiä välillä kodin ulkopuolella muiden lasten kanssa. Vaikka olen monesti kuullut, ettei alle 3-vuotiaalle ole tärkeää muu kuin omien vanhempien seura, olen omin silmin nähnyt kuinka Leevi nauttii kavereidensa kanssa riehumisesta.

Onneksi on sentään kesä ja ulkona on vihdoin helppo viettää aikaa, ehkä syksymällä hoitokuviotkin selkenevät. 

Leevi had his last day at the kindergarten today. Tasula is closing in the end of the month, and I’m very sad about it. I really liked the teacher and that the group was so small. But I understand that it was not profitable because of the small size, but still… 

Since I got to know they are closing I’ve been trying to look for another option. But unfortunately it does not seem so easy. Finding a Finnish speaking daycare here was a little miracle (let alone German) and even English speaking seems to be difficult. I wouldn’t even want Leevi to go to some school-like international kindergarten (I’ve heard that they have teaching and lessons and even exams sometimes?!). I would just want to find a safe place with small group of kids to play with and trustworthy adults, who would speak some English (or Finnish or German). And it would be nice if it wouldn’t require me to walk across the city four times a day. We don’t mind Leevi learning some Estonian but understandably it is not our priority, when he already has three languages in his life.

So I have found couple of options, but none of them is really what we are looking for, the groups are too big, they are too far, and they don’t actually offer much with “our” languages.

Luckily we are not in a hurry as I’m home, but Leevi seemed to really enjoys playing with other kids somewhere else than at home. And for me some alone time is crucial. I was even thinking about organising some kind of play club by myself, hiring nanny and a space, because I’m sure there’s others who would need that too, as expats don’t have grandparents or other family here to ask for help. I just need to figure out how difficult it is in reality, with laws and regulations and prices and such.

Hopefully by September we have some clarity about the daycare stuff…. Until that I’m open for any suggestions.

So do you work somewhere…?

Tänään kuulin taas kerran tämän kysymyksen, jonka olen viime vuosina kuullut niin moneen kertaan: “käytkö sä jossain töissä kun sun poika on hoidossa, vai hengailetko vaan?” Juu, en käy töissä. Ei, en vaan hengaile.

Mulla on käynyt sellainen munkki, että tällä hetkellä mulla on mahdollisuus valita olenko kotona vai haenko töitä. Olen myös elänyt sellaisen elämänvaiheen, jolloin ei ollut valinnanvaraa, töissä oli käytävä. Ja sellainen aika varmasti koittaa vielä tässä elämässä. Mutta koska tällä hetkellä mun työssäkäyminen ei meidän perhettä rahallisesti paljoa hyödyttäisi, en oikein näe pointtia mennä töihin vain siksi, koska jonkun mielestä mun pitäisi. (Lisätään vielä selvyyden vuoksi, että Wolfin palkasta napsaistaisiin mulle kuuluva osa pois jos menisin palkkatöihin, ja paikallisen palkkatason vuoksi siinä ei jäisi paljoa plussan puolelle.) Tottakai menisin jos joku mahtava duuni eteeni tupsahtaisi, mutta ihan vaan työntekemisen vuoksi? Sitä tekemistä riittää kyllä muutenkin. Jos itse saisit valita teetkö sitä mitä huvittaa, niin kyllä varmaan tekisit niin? Ja jos et, niin se olis aika hölmöä.

Mulla on käynyt myös sellainen munkki, että saan laittaa lapseni hoitoon ilman, että se tekisi suurta lovea meidän talouteemme. Leevihän aloitti alkuvuonna osapäivähoidossa, koska mulla oli hieman tekemistä oman pääkoppani kanssa. Noh, nyt alkaa olla fiilikset taas tasapainossa ja mietin, että pitäiskö ottaa Leevi pois sieltä hoidosta. Mutta se tykkää olla siellä, ja mä todella tykkään mun omasta ajasta, joten miksi korjata jotain mikä ei ole rikki? Vaikka tää tilanne jonkun muun korvaan kuulostaisi väärältä tavalta elää ja olla, niin meille näin on just nyt hyvä. Mitäpä me siitä hyödyttäisiin jos elettäisiin niin kuin jonkun muun mielestä pitäisi? Vai aukeaako sillä taivaan portit, että käy töissä vain sanoakseen että minä kyllä teen töitä (koska kotiäitihän tunnetusti vain loikoilee)? Pitäisikö Leevin olla 24/7 mun kanssa kotona, koska se on hyvän, pärjäävän, ahkeran, oikeanlaisen suomalaisen kotiäidin merkki? Purkaisin turhautuneisuuttani häneen, sen sijaan että olemme muutaman tunnin erossa ja jaksan paljon paremmin?

Tämä puolustuspuhe kumpuaa oikeastaan ihan vain omasta ajatusmaailmastani, koska olen itse ennen ollut se tyyppi (ja vieläkin valitettavasti joskus olen), jonka mielestä kunnon ihminen käy palkkatöissä miettimättä miksi määrittelee ihmisen työnteon perusteella. Ja kunnon äiti on sellainen, joka ei koskaan kyllästy olemaan lastensa kanssa, ja jolla ei ole omia tarpeita. Toivottavasti olen ainoa, mutta valitettavasti en usko niin.

The question I’ve heard many times before, I heard again today from my personal trainer (yes, personal trainer, how elitist does that sound – very). And I said no, I don’t go to work, which made her laugh and say “Oh so you just put your son to kindergarten and go to gym and stuff”. Yes, that’s exactly what I do and I really enjoy the possibility. Wouldn’t you?

I’m not gonna try and convince anyone that Leevi would go to daycare because of himself, but because of me, my well-being and sanity. I wrote earlier about my anxiety and how Leevi going to part-time daycare has helped me sort things in my head. Now I’ve been thinking, as I feel much better, that maybe Leevi should quit going to the kindergarten. But he does really enjoy it and I do, as well, enjoy my alone time very, very much. And as I feel I am much better mom like this, I think we’ll continue as it is, even though it does not fit in the hardworking, martyr-like image of a good Finnish mother.

What comes to not working, I’m not going to just because someone thinks that’s the way to live. You must work in a traditional sense, go to office and get paid every month, otherwise you are a lazy, bad person, yes? I do get it, that most of the people don’t have a choice, in another situation in my life I didn’t and this time will probably still come back. But right now I have a choice – choice of doing what I really want to do, like the gym, reading, blogging, studying, relaxing, (and sometimes scrubbing toilets and trying to desperately remove blueberry stains from Leevi’s shirts) so I’m taking the chance. I would be stupid not to. Who would it help if I would get a job just to say that I’m working? Is it gonna bring me something later if I was hard-working enough in other people’s eyes, is it gonna open the doors of heaven? Because right now in our life moneywise it would not make a (big enough) difference. I don’t want to work just somewhere almost for free and put Leevi in full-time daycare because of that, lose all my alone time and get stressed because there’s no time to do anything I want to do. Of course if there would come a chance to work part-time or there would come some amazing opportunity, I would take it. But I’m not actively looking for it, because right now I’m very comfortable.

I actually wrote this to convince myself, because I am perhaps my biggest obstacle on my way of enjoying this opportunity. I do blame Finnish culture a bit – the culture where proper, hardworking, honest person does not live like this. I’m hoping I am the only one who thinks like this, but I do doubt that.

Elä unelmaasi

Sanoisin, että monta kertaa viikossa, erityisesti tämän blogin äärellä mietin kuinka mahtavaa on olla tässä mun elämässä. Suomessahan moista ei tohdi ääneen sanoa – se kel onni on se onnen kätkeköön. Mutta minäpäs en ole Suomessa, joten haistatan huilut moisille uskomuksille.

blog6

Mä en erityisemmin koskaan unelmoinut perheestä tai lapsista varsinkaan eikä minulla ollut kovin kummoisia urasuunnitelmia, mutta jossain melko aikaisessa vaiheessa kuvioihin tuli unelma elämästä Suomen ulkopuolella, ei sillä etteikö Suomi olisi hieno maa, tai etten arvostaisi sitä että olen saanut kasvaa turvallisessa, puhtaassa lintukodossa. Mutta niinpä vain aloin alle pariblog5kymppisenä haaveilemaan ulkomaille muutosta, pelkkä matkustelu ei riittänyt, halusin tutustua eri kulttuureihin pintaraapaisua syvemmin. Alunperin kyseessä lienee ollut erilaisuuden tavoittelu, halusin että elämäni olisi jännempää kuin niiden, jotka jäivät “kotikylään”. Vaikka ajatus vieraille maille lähdöstä pelotti, niin enemmän taisi pelottaa rivitalokämppä Espoosta (ei mikään huonon kuuloinen idea enää) ja viikonloput Leppävaaran Fenniassa. Ammattikorkeakoulussa ensimmäinen mahdollisuus kokeilla siipiäni ulkomailla tuli, kun pääsin Erasmus-vaihtoon Kyprokselle. Vaihdon aikana ei kyllä paljoa paikalliseen kulttuuriin perehdytty (mitä nyt muutamat litrat paikallista viintä nautittiin ja paranneltiin sitten krapulaa gyroksilla), mutta tapasin siellä kymmenittäin mielenkiintoisia ihmisiä monista eri maista, ja ihastuin pysyvästi esimerkiksi ranskalaisten ja espanjalaisten enkkuaksenttiin. Olisin saattanut jäädä sille tielle, ellei omatuntoni olisi kolkuttanut ja pakottanut hoitamaan opiskelut loppuun.

blog8

Joka tapauksessa, kivi oli lähtenyt vierimään ja päätin, että valmistuttuani ostaisin menolipun maailmalle, mieluiten Australiaan, mutta pidin muutkin vaihtoehdot avoimina. Mahdollisuus osuikin eteeni täydellisenä lottovoittona, parhaalla mahdollisella tavalla, tapasin nimittäin hieman ennen valmistumistani elämäni miehen lomamatkalla Riiassa. Sen lisäksi, että mies oli hyvännäköinen ulkomaalainen (check!), hänen työnkuvaansa kuului kohdemaan vaihto noin neljän vuoden välein ja hienolta kalskahtava diplomaatin status (win!). Ainoa miinus oli, että mies asui jossain ihmeen Wroclawissa, esimerkiksi Brisbanen tai Barcelonan sijaan, mutten antanut sen häiritä. En myönnä, että olisin lähtenyt miehen mukaan vain näiden, mahdollisesti hieman pinnallisten seikkojen vuoksi, mutta toki hän olisi mennyt kisassa heittämällä härmäläisen perusjuntin ohi, joskaan sellaista kisaa ei koskaan tullut ja herra ulkomaalainen sai minut (ja opintolainani) heti omakseen.

blog3

Niin että miten pääsin tähän pisteeseen, että elän unelmaani, saan kiertää maailmaa ja tutustua eri kulttuureihin ilman suurempia (raha)huolia rakkaimpani vierelläni? En rehellisesti sanottuna tiedä, olen vain ollut ihan hemmetin onnekas (voi olla että huijasin miestä hieman väittämällä olevani urheiluhullu couchsurffaaja, mutta kuka nyt ei olisi kaunistellut totuutta ensitreffeillä). Niin ja ehkä hitusen rohkeakin, otin vain ja lähdin sen ihmeempiä murehtimatta. Sinne Australiaan en ole vielä päässyt, mutta kuka ties, ehkä joku päivä vielä…

Toivoittavasti kaikki siellä ruudun toisella puolella elävät myös unelmaansa tai ovat ainakin tuuliajolla sitä kohti!

IMG_7812s
Photo by Sensja

Quite often, especially when I sit down to write this blog, I think how happy and blessed I am that I get to live this life I have. In Finland shouting out loud about your happiness is a no-no, we even have a saying for that “who has happiness should hide it”. But I am not in Finland so I’m gonna say it: my life is pretty damn amazing!

blog

I never really dreamed about a family, nor did I have specific career plans, but quite early on I started to dream about a life abroad, getting to know other cultures, see what’s out there. I guess I thought it would make me somewhat cooler, more exciting if I would leave the old circles behind. Now I don’t know about being cool, I’m pretty much the same weirdo still, but it was totally a life changer. First possibility to try my wings was when I did my Erasmus exchange in Cyprus, and even though I did not get to know many locals or the local lifestyle, I did get to know a bunch of awesome people from all over the world, and there was no stopping then.

 

As a well-raised, conscientious young woman I still had to go back home to finish my studies, but I decided that after graduation I’d buy one-way ticket to somewhere, preferably to Australia. But in 2011, before blog1my school was finished, I met the man of my dreams (even though I did not recognize it at first glance); he was handsome (check!), foreigner (check!) and had a job that would make him travel around the world (win!). On top of that he had a title that sounded good in my ear. Now, I do not admit that I would’ve fallen in love with this stranger just because of these rather superficial credits, but they did help for sure. Only issue was that he did not live in Australia, but in some never-heard town of Wroclaw. But I did not let that detail bother me, and after graduation I did indeed pack my bags and buy one-way flight – to Poland. I still think it was the best decision of my life, I’ve not regretted it for a nano-second.

blog2

So how did I end up here, living my dream (almost) every day, traveling the world with my loved ones? I don’t know, I’ve just been so damn lucky (there might have been a few white lies involved, but who honestly is 100% honest on their first dates??). And a little bit brave in the beginning jumping into the unknown. I still haven’t gotten to Australia, but maybe someday, who knows…

I hope all of you are also living your dream or at least floating towards it.

blog7
Photo by Jea’s Photo World

Neljä vuodenaikaa-ihminen

Usein kuulee ihmisten sanovan olevansa vaikkapa syksy- tai kesäihmisiä, ilmeisesti siis sellaisia, jotka rakastavat yhtä vuodenaikaa yli muiden. Itse luulin olevani kesäihminen, kunnes muutin Ugandaan, ikuisen kesän maahan. Ensimmäisen keskitalven naureskelin suomalaisten postauksille lumesta, rännästä, ja kylmästä. Mutta sitten aika alkoi kulua kovin hiiiiitaaasti. Kun joka päivä on sama lämpötila, joka päivä pukee päällensä samat Africa-pantsit (ne sellaiset hippihousut, joita yleensä näkee vain länsimaalaisen turistin päällä) ja sujauttaa jalkaansa samat varvassandaalit, tuntuu kuin olisi jumissa Päiväni murmelina-elokuvassa (jota en muuten ole koskaan nähnyt). Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että jos ne paljaat varpaat saa upottaa valkoiseen rantahiekkaan ja lämpimään meriveteen, parempaa ei voi olla. Edes kevään tulo talven jälkeen tai alkukesän mieletön vihreys eivät voi voittaa paratiisibiitsiä. Mutta Uganda on sisämaa eikä Victorianjärveen parane mennä upottelemaan yhtään mitään elävää. Joten jo ensimmäisenä keväänämme Kampalassa kaipasin vaihtuvia vuodenaikoja, vaihtuvia säätiedotuksia, vaihtuvia vaatteita. Minusta tuli neljä vuodenaikaa-ihminen.

Nautinkin tästä talvesta täällä pohjoisessa huomattavasti enemmän kuin talvista ennen etelässä asumista, mutta kyllä voin sanoa että tää talvi sais mennä jo ja antaa keväälle tilaa. Wolfille olen kovasti vakuutellut, että kyllä kyllä, toukokuussakin saattaa ihan hyvin tulla räntää, mutten tainnut itse uskoa siihen kuitenkaan. Sen verran epätodellinen olo on ollut tämän päivän myräkkää katsellessa…. Että jos seuraavaksi muutettaisiinkin jonnekin hieman etelämpään, jonnekin missä talvi ei kestä puolta vuotta?

You know when people say they are summer type, or autumn type? I used to think I was up for eternal summer, but after only two years in Uganda, I noticed I’m not. I’m actually a four seasons type, I like the change more than anything (as you know). The change of the weather map, change of clothes, change of light. But I would prefer that winter wouldn’t last half of the year, like it seems to last here (I did warn Wolfi about this, but didn’t quite believe it myself). Maybe next destination could be somewhere between eternal summer and (almost) eternal winter?

Kielikurssille

En ole vieläkään saanut aikaiseksi ilmottautua Viron kielen kurssille, vaikka olemme asuneet täällä jo yli puoli vuotta. En ole löytänyt sellaista, joka osuisi täydellisesti Leevin hoitopäiviin. Ja iltaisin en halua mennä, tunnen kyllä itseni, skippaisin tunteja ja tuntisin sitten huonoa omaatuntoa. Ja muita tekosyitä. Latasin sentään puhelimeen WordDive-sovelluksen, mutta sekin on jäänyt unohduksiin.

Muuttaessamme tänne yllätyin hieman, ettei viro olekaan “ihan kuin suomea”, vaan sitä oli itse asiassa aika vaikea ymmärtää. Mutta nyt olen huomannut edistyneeni jo paljon, ihan itsestään ohimennen, ja teinkin pikatestin kielitasostani netissä. Tulokseksi sain huikean C1, joka nyt ei ehkä ole ihan realistinen, arvaaminen testissä oli aika helppoa, mutta ehkä ei kannata mennä ihan alkeiskurssille kuitenkaan. Viron kielen taito on päässyt testiin täällä erityisesti lääkärissä ja kalatiskillä asioidessa (tosin molemmissa venäjän taidosta olisi melkein enemmän iloa), muualla olen yleensä selvinnyt englannilla. Sairaalassa sain hoidettua koko ilmoittautumis- ja ensitarkastusprosessin viroksi, tai siis niin että henkilökunta puhui viroa ja minä vastasin yhdellä sanalla (suomeksi). Ja lääkärissä en melkein huomannutkaan, että lääkäri puhui puolet suomea ja puolet viroa, koska ymmärsin häntä ihan hyvin (toivottavasti).

Wolfilla ei ole aikomusta opiskella viroa. Ehkä heillä on töissä sellainen ilmapiiri, “ettei tarvitse”. Tottahan on, että asumme täällä rajoitetun ajan eikä viron kielestä kovin todennäköisesti ole enempää etua ulkomailla kuin suomen, mutta mua jotenkin hävettää, jos en yhtään yritä. Erityisesti, koska olen suomalainen ja tuntuu tyhmältä kysyä puhuuko joku suomea, en halua olla sellainen turisti, joka olettaa täällä kaikkien osaavan sitä. Mutta aika usein on ollut pakko kysyä, kun englantikaan ei ole sujunut. Välillä vastaanotto on ollut erittäin ilahtuntut, välillä taas halveksuva.

Mua ylipäänsä jostain ihmeen syystä hävettää puhua ääneen suomea, tai joskus jopa englantia Wolfin kanssa. En haluaisi, että ihmiset tietävät meidän olevan ulkomaalaisia, en halua erottua joukosta. Sama juttu oli jo Puolassa. Ugandassa yksi vaikeimmista asioista sopeutumisessani oli, etten voinut mitenkään edes esittää olevani paikallinen, täällä se sentään onnistuu siihen asti kunnes avaan suuni. En tiedä miksi minua hävettää, olenko kasvanut kulttuurissa, jossa ulkomaalaisuus on jotenkin häpeällistä (nykymenosta päätellen olen) vai onko vika omassa päässäni? Miksi en sitten saman tien opettele kieltä, jotta voisin paremmin sulautua joukkoon? Vihaan sitä etten voi kommunikoida kunnolla, olen epävarma, kuulostan ulkomaalaiselta, ja uuden kielen opettelussahan on aina se alkuvaihe, sitä ei valitettavasti voi skipata. Englannin kanssa olen päässyt asian yli, koska on ollut aivan pakko, mutta edelleen jännitän puhuessani jonkun englantia äidinkielenään puhuvan kanssa. Muissa kielissä en ole koskaan päässyt tämän kynnyksen yli, ja se todella ärsyttää minua. Tuntuu samalta kuin että haluaisin juosta mutta jalkani ovat liimautuneet kiinni lattiaan, en vain pääse eteenpäin vaikka mieli huutaa “mene, puhu, tee!” Tämä piirre on kyllä minussa muillakin osa-alueilla. Haluaisin olla heti täydellinen, tai muuten en yritä ollenkaan. Sen takia rakastan teoriaa, valmistautumista käytäntöön. Vaikka harvoin asiat menevät käsikirjoituksen mukaan. Noniin, nyt mentiin jo sivuraiteille…

Onko muilla samanlaisia tuntemuksia vieraiden kielten kanssa? Entä oletteko ylpeästi ulkomaalaisia vai yritättekö piiloutua parhaanne mukaan?

I still haven’t managed to start Estonian language course, even I very much intended to do so (and still do). My excuse is that I haven’t found a course that would go together with Leevi’s daycare schedule. I don’t want an evening course, I know how hard it would be to drag myself there, instead of cozy couching time with my hubby.

To my surprise Estonian isn’t “almost like Finnish”, but I actually have quite a lot of difficulties understanding it. But I can see clear progress, within these 8 months I’ve already learned a lot, kinda by accident. I made a quick test in internet, to get to know which level I should start studying, and to my amazement I got C1 as result. Of course this isn’t quite the truth, it was pretty easy to guess in this test, but at least I do really understand something. 

As far as I know, Wolfi does not have any intention to really learn Estonian (anyway he should first learn Finnish ;)), perhaps the attitude among his colleagues is “why would you bother”. Because the truth is that we are here only for a limited time, and you don’t really need Estonian (nor Finnish) anywhere else in the world. But I feel somehow embarrassed if I won’t even try, especially because I’m Finnish and I don’t want to be that ignorant tourist who thinks the second official language of Estonia is Finnish. But until now, I had to reveal my finnishness a few times, because English wasn’t an option. Sometimes the other party was delighted, sometimes quite bitter. I have had a chance to test my Estonian also in real life, in those few situations where there was no other option; like in the hospital. Last time I visited a doctor, I almost didn’t notice that she spoke half Finnish and half Estonian. Anyway it is quite unique situation that there is even a slight chance to get service in Finnish, probably this is the only place in the world – apart from Finland and Fuengirola. 

Since I moved abroad I have had an issue with me being a foreigner, I wouldn’t want people to know I’m different, I don’t want any extra attention. I’m quite often embarrassed to speak my own language abroad or sometimes even English with Wolfi, because then people know that we are not from here. What does this tell about me, or the culture where I’m from? Is it something to be embarrassed about, that you are a foreigner? Honestly, nowadays it does seem like it’s something you are supposed to hide… Biggest challenge in my adaptation to Uganda was that no matter what I would have done, I would never go as local. Here I can at least pretend until I open my mouth, and as we are in the North I don’t need to do that too often. 😛 

So why don’t I learn the language then, if I want to fit in? I hate that I cannot communicate properly, that I cannot express myself like I would want to. And when you’re learning a new language you just have to cope with the fact that you are not perfect. But that’s exactly what I want to be, perfect, immediately, in most of the things I do (not that I actually am). That’s why I love theory, to know everything in advance, and then execute perfectly. Unfortunately things rarely go according to the text book. With English I’ve gotten over this, probably because I had to, but with other languages I can’t. It’s like running in quicksand, no matter that my brain says “speak, open your mouth”, I can’t do it. I really hate that about myself. Maybe someday I’ll grow up and think less what other people might think…

How is it with you, is it easy to speak foreign languages, even you wouldn’t be perfect in them? Are you embarrassed about being foreigner, or proudly different?

Lempipaikkojani Tallinnassa: Kohvik Komeet

Serkkuni oli täällä viikonloppuvisiitillä ja olimme sopineet käyvämme maanantailounaalla. Paikaksi valikoitui Kohvik Komeet Solaris-keskuksen yläkerrassa, joka jo heti ensimmäisellä kerralla jäi hyvin positiivisena kokemuksena mieleeni (välihuomautus: kohvik täällä ei tarkoita suinkaan pelkkää kahvilaa vaan yleensä niistä saa ihan kunnon sapuskaa). Viimeksi kävimme perheen kesken vain kahvilla, nyt tosiaan syömässä hieman tukevammin.

Komeet pääsi suosikkilistalleni ihanan raikkaan ja kotoisan sisustuksen, mielenkiintoisen ruokalistan, herkkuja notkuvan kakkuvitriinin  ja mahtavan näköalaikkunan ansiosta. Avokeittiön ansiosta halukkaat voivat tarkkailla ruoan valmistusta. Täällä on kaikki mitä tarvitsen. Vege- ja vegaaniruokavaliota noudattaville ja lapsille löytyy omat herkullisen kuuloiset menut: en itse asiassa päässyt vegemenua pidemmälle, sieltä kun jo löytyi niin monta mielenkiintoista vaihtoehtoa. Tällä kertaa tilasin tarjoilijan suositteleman kookoscurryn punaisella riisillä, mutta en malta odottaa milloin pääsen kokeilemaan kaikkia muita vaihtoehtoja. Palvelu on virolaisittain tehokasta ja asiallista, mutta ei missään tapauksessa liian ystävällistä. 😉 Hinnat eivät ole Tallinnan edullisimmat, mutta annokset ovat isoja. Ja kakkupalat hyvin kohtuullisen hintaisia, kuten täällä yleensäkin. Tallinna on kakuille (ja suklaalle) person paratiisi, tähän mennessä parhaimman näköiset kakkutiskit Komeetin lisäksi olen bongannut Cafe Mademoisellesta, Gustav Cafesta, Revalista ja F-Hoonesta. Kilpailu on kovaa ja uskon, että löydän vielä monen monta kakkusuosikkia (vaikka en edes ole erityisen perso kakuille). Komeetin mukaamme ottamat mansikka-pistaasi- ja geisha-kakut olivat kyllä omaa luokkaansa!
Onneksi Kohvik Komeet sijaitsee samassa rakennuksessa vakiokuntosalini kanssa ja matkan varrella Leevin hoitopaikkaan – mulla on siis monenmonta mahdollisuutta käydä testaamassa ruokalista läpi (ja ehkä niitä kakkujakin silloin tällöin).

One of my favorite casual restaurants in Tallinn is Kohvik Komeet in Solaris shopping center. It’s not the common food court joint, but a proper restaurant on top of the building. I love the cozy, quite Scandinavian deco, large delicious sounding menu and huge window covering the whole wall from which you can follow city life from bird’s point if view. And the cakes, they are among the best in Tallinn, where competition on this field is fierce. You can also find mouthwatering cake selection from at least Cafe Mademoiselle, Gustav Cafe, Reval and F-Hoone. Estonia is cake lover’s paradise. Anyway, back in today’s topic: last time I ate coconut curry with red rice, hearty yummy bowl of goodness, that would have been enough for two. Actually this time I couldn’t even get pass the vegetarian menu (yes, there is separate menu for vegetarians and vegans), already there was so many options. Can’t wait to get back to try all of them! Prices aren’t the lowest here, but portions are big. Service is, as in Estonia usually, cool, efficient and no-nonsense.
Luckily this place is in the same building with my gym and very close to Leevi’s daycare, so I have many opportunities to go through the menu. 😛

Kuulumisia sairastuvalta.

Heippa hei vaan täältä sängyn pohjalta; mulla todettiin eilen keuhkokuume. Viikon verran on ollut (öisin) erittäin häiritsevää yskää, vähän lämpöä ja kurkkukipua. Eilen sitten alkoi kunto huonontumaan, joten päätin mennä lääkäriin (viimeksi kun näin kävi todettiin influenssa A). Ihan puskista hän antoi mulle diagnoosin, justhan mä olin ollut pari tuntia pihalla Leevin kanssa ja kävellyt reippaasti 1,5km lääkäriin. Illalla olikin sitten aivan totaalisen karsea olo, meinasin pyörtyä kun vain nousinkin sohvalta. Yöllä oli pakko soittaa ambulanssityypit tsekkamaan kun ei muutakaan keksitty – onneksi kaikki oli OK ja tänään on jo parempi olo. 

Taas on saanut perehtyä näihin ulkomaisiin terveyspalveluihin vähän liiankin kanssa. Hieman huolestuttaa miksi mulla on saman talven aikana iskenyt sekä influenssa että keuhkokuume, kun aiemmin oon sairastanut ehkä yhden kaksi flunssaa vuodessa. Lääkäri ei kuitenkaan vaikuttanut kovin huolestuneelta. Lisäksi Leeville on ollut nyt korvatulehdus ja muutama muu tauti, rokotuksia, tuberkuloositestiä, Wolfilla oli syksyllä ongelmia jalan kanssa.

Meillä on nyt jo kokemusta sekä julkisesta että yksityisestä sairaanhoidosta täällä – onneksi vakuutus pelaa ja usein voi käydä yksityisellä, koska julkisen puolen hoidossa tulee aina kielimuuri vastaan. Jotenkuten on selvitty suomen, viron, englannin ja jopa saksan ja puolan (venäjän) sekoituksella, mutta julkisella puolella olemme nyt useamman kerran törmänneet siihen että henkilökunta puhuu venäjää, eivät oikein tunnu viroakaan suostuvan puhumaan että ymmärtäisi jotain. Vanhemmat naiset varsinkin. Mikähän siinäkin on? 

Yksityisellä puolella olen asioinut sekä englanniksi että nyt viimeksi suomeksi (vaikkakin se oli aikamoista sekakieltä). Arvostan kyllä että monet yrittävät kommunikoida jotenkin, suomeksi tai englanniksi, mutta näissä tapauksissa aina haluaisi olla varma ettei tule väärinkäsityksiä. Myöskään lääkkeiden tuoteselosteiden kääntäminen ei ole lempipuuhaani. Onneksi googlettamalla löytyy usein suomenkielinen seloste (kiitos internet!). Expat-elämän varjopuolia ehdottomasti. Mutta oma vikahan se on jos ei osaa maan kieltä… En kyllä ymmärrä miksi pitää olla epäkohtelias avuttomalle ulkomaalaiselle – onko kyseessä ihmisen oma epävarmuus kun ei osaa muuta kuin omaa kieltänsä? Vai rangaistus siitä että kehtaat tulla kipeäksi ulkomailla, vaikka he eivät maksaisi hoidostasi penniäkään. Valitettavasti pelkään ettei Suomessa ollaan yhtään ystävällisempiä.

Melkein tuli ikävä Kampalan Surgeryä; siellä kaikki puhuivat ainakin englantia. Ja se oli 24h auki, täällä on jotenkin isompi kynnys lähteä ihan oikeaan sairaalaan keskellä yötä tai viikonloppuna. Hävettää vähän, että soitettiin se ambulanssi, mutta ei saatu terveysinfosta muuta kuin luuri korvaan niin jotain oli keksittävä.

Nyt toivotaan että keuhkot ovat ensi viikolla kuvauksessa puhtaat ja tämän talven sairastelun ovat vain huonoa tuuria ja menneen talven lumia. En ole koskaan Suomessa joutunut käymään niin paljon lääkärissä kuin viimeisen kolme vuoden aikana. Onkohan ihmisen kroppa jotenkin suunniteltu niin että menee aikaa sopeutua vieraaseen ympäristöön?

Onko muilla expateilla ollut samanlaisia ongelmia?

Hello hello from the sick bed. I got a pneumonia diagnosis yesterday which caught me by surprise. I’ve had terrible cough for a week and a mild cold but no pain really or anything that would’ve indicated it’s something serious. Yesterday I started feeling weird, feverish and so, and last time I got fever after a week’s cold it was influenza. So I decided to go to doctor. Good that I went. At night we had to call an ambulance to check on me, I felt so much worse, couldn’t get up, some blood coming with the cough, feeling very sick. Luckily it wasn’t so serious I would have needed to go to hospital. And today I feel slightly better.

We have already quite an experience of the health care here, and same was in Uganda. I’ve never been this much ill before I moved abroad. Maybe human body is not meant to change environment so often. Or I’m getting old. But my living habits are much healthier that 5 or 10 years ago, it’s actually the first winter I’ve ever eaten vitamin D and consumed so many berries with loads of vitamins, not to mention of all the other super food stuff, exercising regularly, no alcohol or smoking… The doctor even laughed, she thought it was hilarious apparently that I get sick when I try to live healthy. Ha ha very funny indeed.

We’ve got experience of the public hospitals as well as private doctors and I must say it isn’t fun to be sick abroad if you don’t speak the language (your own fault one might say). In these situations you would really want to understand and be understood, more than just very basics. Private doctors seem to speak English or Finnish, at least on some level, but in hospitals they mostly speak Russian (can someone explain me why?) and sometimes even seems like they wouldn’t want to speak Estonian to me to understand a little. I realise that in a foreign country one cannot expect people to know more than their own language but is it necessary to be rude to a helpless foreigner? Is it something about their own insecurity that they don’t speak any other language? Or is it so terrible that you happen to get ill on their ground, even they aren’t paying for the treatment? I can imagine that situation is not much better in Finland unfortunately, or in Germany. I almost miss Surgery in Kampala, at least there everyone spoke English (and service was usually friendlier)! 😅 But efficiency is a completely different story then…

Anyhow, let’s hope that next week my lungs look fine and all this winter’s illnesses are just bad luck. Everywhere seems to be something, if it isn’t malaria or food poisoning, it’s influenza, stomach flu and ear infection.

Leevi 1,5vee

Aika rientää ja meidän pikkuvauva täytti muutama päivä sitten puolitoista vuotta. Juhlapäivää vietettiin valitettavasti melko laimeissa merkeissä sekä sankarin että vanhempien kärsiessä flunssan kourissa. Onneksi mummin ja ukin onnitteluvideo piristi päivää ja vielä seuraavaakin 😀 (Aina kun kaivan puhelimen esiin, kuuluu jostain “mummi, utti!”.)

Viimeinen puoli vuotta on mennyt hujauksessa verrattuna kahteen edelliseen. Vauvasta on tullut taapero, joka kävelee, juoksee, hyppii, auttaa kotitöissä, kiipeää itse sohvalle lukemaan kirjaa, syö lusikalla ja haarukalla (joskus) ja juo omin neuvoin mukista. Tuntuu kuin uusia taitoja tulisi kymmenittäin viikossa.

Viimeisimpänä isompana juttuja ovat tulleet ensimmäiset sanat ja sanavarasto on kehittynyt aivan mielettömän nopeasti. Sanoja tulee sekä saksaksi että suomeksi, ja muutama jopa englanniksi. Tällä hetkellä ainostaan tutti (titti) ja äiti (mama) tulevat molemmilla kielillä, muuten sanat ovat sekaisin eri kieliä. Olen jo pudonnut laskuista sanojen määrässä mutta pari-kolmekymmentä niitä varmaan jo on. Ihan mahtavaa kun Leevi pystyy yhä paremmin ilmaisemaan mitä hän haluaa (tai ei halua, “nein!”)

Leevin kasvaessa ja kehittyessä tulevat esimerkiksi kasvatusmenetelmät ja säännöt yhä ajankohtaisemmiksi, ja varsinkin kieliasiat ja sukupuoliroolit ovat jo askarruttaneet. Olen vihdoin alkanut puhua Leeville lähes vain ja ainoastaan suomea, siitä huolimatta että papa tai muut ympärillä olevat eivät sitä ymmärrä. Siltikin yksi Leevin ensimmäisistä sanoista oli “mama” ja vaikka aina toistan hänelle “juu äiti on tässä” ja hän osaa sanoa äiti, ei hän sitä itsenäisesti sano. Mutta kun ollaan näin alkutaipaleella puheen kanssa, en haluaisi alkaa liikaa korjaamaan, ettei Leeville tule mitään negatiivisia fiiliksiä. Mua mietityttää myös, kun kiellän Leeviä tekemästä jotain eikä Wolfi ymmärrä mitä sanon. Toistaiseksi hän ei ole kauheasti kysellyt käännösten perään, eikä sitä usein tuollaisissa tilanteissa tule automaattisesti tehtyä…

Yksi sukupuoleen liittyvistä omista uskomuksistani on se etteivät pojat automaattisesti tykkää jostakin koska ovat poikia ja tytöt koska ovat tyttöjä. Tähän ajatukseen kuitenkin törmää näköjään usein. Esimerkiksi Leevi on sattunut rakastumaan autoihin, vaikka niitä ei hänelle alunperin tyrkytetty sen enempää kuin vaikkapa nalleja. Kun satuin mainitsemaan asian eilen lääkärissä, lääkäri totesi että niin tietysti hän tykkää autoista, hänhän on poika. Tai vaikka kovin tykkäänkin Leevin päivähoitopaikasta kuulin siellä että “tyttöjen lelut” eli nuket ja ponit otettiin esiin vasta kun ryhmään tuli tyttö. Tottakai pojat alkavat luulla että he voivat leikkiä vain autoilla jos niitä heille tarjotaan ainoana vaihtoehtona. Ja toisin päin. Vaikka kyseessä onkin tärkeä asia, välillä tuntuu että otan tämän(kin) liian vakavasti, minua esimerkiksi saattaa harmittaa jos olen pukenut Leevin kokonaan sinisiin vaatteisiin (vaikka toki hän saa niihin halutessaan pukeutua). 😅
Oon todella iloinen, että pystyn nykyään nauttimaan paljon paremmin Leevin seurasta, pelleilemään ja riemuitsemaan hänen kanssaan. Varmasti osasyynä on se että hänen kasvaessaan jotkin asiat ovat helpompia, mutta myös se että olen saanut ahdistuksen tunteitani käsiteltyä ja minun on nyt huomattavasti parempi olla oman pääni sisällä. Samalla kun iloitsen Leevin kasvusta, haikailen sitä kuinka mielettömän nopeasti aika menee ja mun vauva kasvaa. Tuttuja tunteita varmasti monelle. 

Our baby turned 1,5 years few days ago. The last 6 months have gone by so fast, much faster than the previous ones. Unfortunately we had quite lame celebrations for the big day as the whole household suffers from (at least) the third cold of this winter… Luckily mummi and ukki’s (the Finnish grandparents) birthday video cheers Leevi up still days later. 😍

Baby has become a toddler who walks, runs, jumps, helps with cleaning, climbs on the couch to read a book, eats by himself with spoon and fork (sometimes), drinks his smoothie from a glass and sleeps in big bed instead of a crib.

Biggest recent development step has been learning to talk; it began with au(to), expanded quickly to mama and papa, and now we can’t keep count anymore. Leevi has learned words quite equally in both Finnish and German, and there’s even a few English words in his vocabulary. So far he doesn’t seem confused at all 😅

While Leevi’s growing all kinds of “how to raise your kid” approaches and opinions come more and more real. I have for example already now “struggled” with the language matters; how to correct Leevi to say äiti instead of mama in a way that does not make him think he’s done something wrong. Also, as I’ve been recently talking (almost) only Finnish to Leevi, Wolfi does not understand when I’m for example forbidding him to do something, and honestly, translating everything in a normal daily life isn’t really gonna happen…

Another thing I can already imagine causing some grey hair is the separation between boys and girls that our culture likes to do. Already now I’ve heard that Leevi likes cars because he is a boy (from a doctor) and that dolls and ponies are especially meant for girls (from a kindergarten teacher). I don’t believe in this kind of separation; Leevi happens to love cars, and we let him but as well he is encouraged to play with all other kinds of toys. Even I must say that when I look at our toy selection and wardrobe they do look quite traditionally boyish, which bothers me (probably unnecessarily alot). I just wouldn’t want Leevi to ever think he can or cannot do anything because he is a boy, and that he would treat women, and all other people, as equal. But I guess most parents face these same challenges, and we are only in the beginning. So very interesting journey ahead…
I’m so happy that I’m finally able to appreciate my amazing son in the way he deserves. I can feel such a difference after I’ve gotten (most of) my anxiety feelings out. It’s so bittersweet how quickly he grows, and how fast he learns. I hope I’ll always remember to cherish what I’ve got in him and in my whole family. 😍

Tuuliviiri

Haaveilen nykyään säännöllisesti muuttamisesta jonnekin luonnon keskelle, keskelle ei mitään, jonnekin jossa kaikki on kaukana ja on ihanan hiljaista ja rauhallista. Mieluiten meren äärelle. Jonnekin missä elämä on yksinkertaista ja pyörii vain oman kodin ja perheen ympärillä. Ulkomaailmasta ei tarvitse tietää eikä välittää. Mielessäni maalailen kuvia pienestä kasvimaasta, parista kanasta ja ehkä jopa lehmästä, omenapuista ja punaisesta tuvasta tuulen tuivertamalla rannalla. 

Sitten muistan ettei minusta olen puutarhuriksi, viherkasvitkin kuolevat käsiini alta aikayksikön. Ja että minuun on asennettu pysyvä tuuliviiriys, muutoksenhalu ja elämä landella kävisi todennäköisesti mielestäni tylsäksi puolessa vuodessa. 

En tiedä onko kyseessä vain luonteenpiirre vai johtuuko tämä elämäntapaamme leimaavasta väistämättömästä muutoksesta, mutta en selvästikään osaa pysähtyä, muutaman viikon tasaisen elon jälkeen kaipaan jo jotain uutta. Nytkin haluaisin jo muuttaa vaikka meidän kämppä on ihana ja Tallinnakin aika kiva. Viimeisen parin kuukauden aikana olen taas miettinyt tulevaisuuttamme ihan urakalla; millon haaveilen muutosta Suomeen, milloin Espanjaan tai Australiaan; oman asunnon ostosta ja paikalleen ankkuroitumisesta; sapattivapaasta reppureissaillen; opiskeluista, omasta kahvilasta tai majatalosta, diplomaatin urasta. Lista on loputon ja mieleni muuttuu monta kertaa päivässä. Miesparkani joutuu kuuntelemaan jatkuvasti vaihtuvia aatoksiani illat pitkät, ei se varmaan pysy enää perässäkään. Unelmat ja haaveileminen on mielestäni tärkeää, mutta joskus toivoisin että osaisin keskittyä tähän hetkeen ja olla 100% tyytyväinen siihen mitä nyt on. En ole tyytymätön nytkään, mutta silti mieli vaeltelee minne milloinkin.

Ajattelisinko eri lailla jos tästä jatkuvasta muutoksesta ei olisi tullut elämääni, jos olisin luonut uran, mennyt naimisiin ja ostanut asunnon Suomesta eivätkä ulkomaille lähteminen, muuttaminen tai ammatinvaihto olisi mielessäni enää vaihtoehtoja. Olisinko silloin onneton, koska olen luonteeltani muutoksenhaluinen vai olisinko tyytyväinen siihen mitä on? Tällä hetkellä kuulostaa ihan mahdottomalta ajatukselta viettää loppuelämä samassa talossa tai edes samassa maassa. Ja kuten tiedätte jo, mulla ei ole hajuakaan mikä haluan olla isona.

Onkohan tämä jokin sukupolveni tai ehkä expatien “ongelma”? Tai ehkä vain ihan minun omani?

Within the last few months I’ve been regularly dreaming about buying a house or maybe a small farm in the middle of nowhere, far away from other people, only nature and sea around us. Life would be simple, concentrating only on our family, not giving a crap about outside world. Then I remember that I don’t know anything about farming, even house plants die in my hands. And I need change, constant change. I would be bored in a minute.

I’m trying to figure out why is it so hard for me to concentrate in this moment, without letting my mind wander in to the weirdest places, dreaming about all possible things that might happen in future. Already after half a year here in Tallinn, I’m (secretly) planning a move; to a new house or new country. Even our house is wonderful and Tallinn is pretty alright too. My mind changes multiple times in a day; sometimes I’d like to buy a house and settle down, sometimes sell all our things and go backpacking around the world; move to Finland, or Germany, or Spain, or Australia; start my own coffee shop business or bed & breakfast, study all kinds of things, become a career woman, have more kids, not have more kids… The list is endless. This is probably part of the reason for my anxiety – there’s so many things I want to do and I want to do them all now. And then in the end I cannot choose and do nothing. 😅 My poor husband needs to listen all my plans all the time, I bet he doesn’t take me very seriously anymore, haha.

I’m so grateful I have been blessed with life where all this wandering and dreaming and choosing is possible. But would my mind be a bit calmer if there wouldn’t be so many options?