Syysretki Saarenmaalle

Viime viikonloppuna teimme kahden yön reissun Saaremaalle Wolfin vanhempien kanssa. Valitsimme yöpymispaikaksi kylpylähotellin saaren “pääkaupungissa” Kuressaaressa, jotta tekemistä olisi myös kurjemmalla kelillä.

Georg Ots Spa oli erittäin miellyttävä kokemus. Heti perille saapuessamme huomasimme hotellin lapsiystävällisyyden – aulassa oli kaksi erilaista leikkihuonetta perheen pienimmille. Huone oli tilava, siisti ja parvekkeella varustettu. Meidän huoneestamme avautui näkymä Kuressaaren linnalle. Lisämaksusta saimme huoneeseen lisävuoteen Leeville – tämä tosin oli pettymys, 15 eurolla per yö odottaisi saavan parempaa kuin rikkinäisen ränkylän. Mutta emmepä vuoteella paljoa tehneetkään, Leevi kun halusi nukkua iskän kainalossa. Onneksi huoneen sänky oli varmaan 2 metriä leveä, joten mahduimme kaikki neljä siihen. Tämä olikin ensimmäinen kerta sitten Niilon syntymän kun nukuimme kaikki samassa huoneessa. Meni paremmin kuin pelkäsin, mutta ihan kiva silti, että kotona on tilaa olla erikseen. Ensimmäisen alkuyön herätteli Leevi ja toisen aamuyön Niilo… Saimme sentään kaikki muutaman tunnin unta.

Hotellin kylpylä oli myöskin oikein miellyttävä. Tunnelmallinen valaistus, useampi erilainen allas, joissa kaikissa oli lämmin vesi (lämpimimillään 36 astetta) ja monta saunaa. Nautimme kaikki lotraamisesta niin paljon, että kävimme lauantain sadepäivänä kylpylässä peräti kahdesti. Niilo nautti lämpimästä vedestä ja Leevi oppi uimaan itsekseen kellukkeilla. Vielä parempi olisi kylpyläkokemus ollut, jos sieltä löytyisi ihan oikea liukumäellä varustettu lastenallas, mutta joka tapauksessa Leevillä oli loputtomasti hauskaa uusia taitojaan esitellessä.

Imetysdieettini vuoksi olin huolissani siitä, mitä sapuskaa kaupungista löytyisi ja joutuisinko tyytymään tomaattileipään aamiaisella. Onneksi Kuressaaresta löytyi kuitenkin useampi ravintola, jonka listoilta sai jotakin sopivaa tai sopivaksi muokattavaa. Erityisesti suosittelen Resto Hafenia – heidän ruokansa oli erinomaista ja kaunista, ja paikka itsessäänkin kiva. Aamiaiselta löytyi salaatteja, vihanneksia, kinkkua (olen viime aikoina sortunut syömään hirveästi possua, kun tuntuu että muuten vaihtoehdot ovat vähissä), marmeladia, leipää, hedelmiä, muroja, pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, joista sain kasattua ihan kivan aamiaisen. Varsinkin, kun pyytämällä sain mantelimaitoa murojen seuraksi.

Reissu sujui kaikinpuolin hyvin – toki kaksi huonetta olisi parempi kuin yksi ja olisin mielelläni nauttinut aamiaisen tarjonnasta enemmänkin. Hotellia suosittelisin ehdottomasti ja uskon, että palaamme sinne vielä. Ajomatka tuntui melko pitkältä vaikka yhteensä autossa istuttiin vain 2,5h. Onneksi lapsukaiset eivät sentään ihan suoraa huutoa parkuneet, vaan nukkuivat osan ajasta ja Leevi katseli DVD:tä ja kuunteli musiikkia puhelimesta. Lauttamatka olikin sitten tosi lyhyt totuttuun kahteen tuntiin verrattuna – vain 25 minuuttia.

Koko perhe todella viihtyi kylpylässä ja suunnitelimmekin jo uutta spa-reissua Rakvereen tai Laulasmaalle, jonnekin hieman lähemmäs siis.

Last weekend we visited Saaremaa for two nights, and it was really a nice weekend getaway even traveling nowadays is not as relaxing as it used to be. Boys were nicer in the car than expected and also the nights in one room went alright (considering the current state of night sleep in this household). We haven’t been all sleeping in the same room since Niilo was born.

We booked a spa hotel in Kuressaare, the capital of Saaremaa and Wolfi’s parents and their friends from Germany also joined us. Georg Ots Spa was a perfect choice – clean, modern, and very kid-friendly. We liked the spa so much that we didn’t see much Kuressaare this time. We are definitely gonna return here.

I was a bit concerned about what I might eat on the island with my breastfeeding diet, but luckily there was some options. I especially want to recommend Resto Hafen right next to the hotel – amazing food, nice service and a cute place.

We got so into spa holiday after this one that we already planned for the next one. Perhaps Rakvere or Laulasmaa next. Something a bit closer would be nice.

Advertisements

Katsaus Leevin kielenkehitykseen

Meidän isopieni Leevimme täyttää ihan kohta kolme vuotta! Tämän vuoden aikana on puheenkehitys ollut huimaa ja sitä on ollut hyvin mielenkiintoista seurata.

Kertauksena heille, jotka eivät vielä tiedä: perheemme on kolmikielinen – äidin kieli suomi, isän kieli saksa ja meidän keskenään puhumamme kieli englanti. Lisäksi Leevi käy vironkielistä päiväkotia. Luulisi vähemmästäkin aivojen ylikuumentuvan ja kielen menevän solmuun, mutta ehei, meidän poitsulle moinen tilanne ei näytä tuottavan päänvaivaa, vaan hän sumplii hienosti tässä viidakossa eikä puheenkehitys näytä viivästyneen yhtään.

Minä ja Wolfi puhumme Leeville vain omia kieliämme, eli englantia hänelle ei kukaan suoraan puhu. Uskoisin hänen sitä kuitenkin ymmärtävän, tai tiedänkin, koska hän saattaa joskus kääntää sanomisiamme tai liittyä keskusteluun. Leevi itse kuitenkin puhuu ainoastaan suomea ja saksaa. Viroakin uskon hänen ymmärtävän nyt kun hän on jo vuoden ollut vironkielisessä ryhmässä ja suurin osa muista lapsista on vironkielisiä.

Tällä hetkellä sanoisin, että suomi ja saksa kulkevat käsi kädessä – Leevi osaa muodostaa samanlaisia lauseita ja kertoa samoja asioita molemmilla kielillä. Toki on sanoja, joita hän kuulee enemmän joko minulta tai Wolfilta, eivätkä ne ehkä tule ensimmäisenä mieleen toisella kielellä. Varsinkin nyt kesän aikana Leevin suomen kieli on ottanut harppauksen, ja ymmärtääkseni myös saksan. Hän osaa jutella jo ihan iso pojan lailla ja esimerkiksi videopuhelut perheen kanssa alkavat sujumaan aina vain paremmin. Leevi on oppinut myös kertomaan saman asian kahdella kielellä – jos minä kerron hänelle jotakin suomeksi, menee hän kertomaan sen isälleen saksaksi. Mieletöntä!

Keväällä olin huolissani, että suomi jää jalkoihin. Niilon syntymisen myötä Wolfi luonnollisesti vietti Leevin kanssa enemmän aikaa kuin minä ja Leevi alkoi puhumaan minullekin melkein pelkästään saksaa. Hän kun tietää, että ymmärrän kuitenkin. Hetken asiaa kipuiltuani päätin tehdä pienen korjausliikkeen – aloin esittämään, etten ihan ymmärrä mitä Leevi minulle yrittää sanoa. Ja se toimi! Mielensä perukoilta hän kaiveli (näin sen ihan konkreettisesti 😅) suomenkielisiä sanoja ja sai asiansa sanottua äidinkielellään. Jo muutaman viikon kuluessa ero oli huima. Vaikka en aina jaksakaan kysellä “anteeksi en ihan ymmärtänyt”, niin nyt Leevi itsekin jo huomaa puhuneensa “väärää” kieltä. Välillä hänellä tosin menee hermo, puoleen ja toiseen, kun oikeat sanat eivät millään löydy ja toki silloin autamme parhaamme mukaan.

Hienoa on myös kuinka Leevi tietää kuka perheenjäsen tai kaveri puhuu mitäkin kieltä. Hän ei yritä puhua saksaa minun perheelleni eikä suomea Wolfin. Eräs päivä yksi uusi kaverini oli tulossa kylään, ja Leevi varmisti minulta etukäteen puhuuko tämä kaveri äidin kieltä. Hän pyytää TV-ohjelmia joko äidin kielellä, iskän kielellä tai joskun jopa iskän ja äidin kielellä eli englanniksi, riippuen mikä tänään sattuu miellyttämään. Netin ansiosta pystymme katsomaan samoja ohjelmia, esimerkiksi Pipsa Possua, Ryhmä Hau:ta ja Kaapoa eri kielillä.

Toki kielet menevät sekaisin ja nyt mukaan on löytänyt myös muutama vironkielinen sana (Leevi esimerkiksi laskee selkeästi virolaisittain 🙊), mutta en ole huolissani. Tiedän kuinka fiksu hän on ja hän kyllä erottaa kielet toisistaan, en halua ottaa asiasta turhaa stressiä enkä stressata Leeviä. Sitten kun on aika oppia lukemaan ja kirjoittamaan, voi tämä asia tuottaa enemmän harmaita hiuksia, mutta siihen on vielä hetki aikaa.

Our big small boy is going to be 3 years old very soon! This year his language skills have really developed a lot and it’s been a joy to watch (hear).

If you didn’t already know, our family is trilingual – I speak Finnish, Wolfi German and together we speak English. On top of that Leevi goes to Estonian kindergarten. You might think that the poor kid must be totally lost in this jungle of languages, but he is actually not. He seems to have no problem with it.

Me and Wolfi both speak only our own languages to Leevi, so no one actually speaks English to him. But I know he understands already some, as he is sometimes translating our conversations or taking part in them. But Leevi himself only speaks Finnish and German. I believe he also understands some Estonian by now as he’s been in the kindergarten already one year.

At the moment Leevi’s German and Finnish are quite on the same level I’d say – he can form similar sentences and he has similar vocabulary. Of course some words that he uses more with me or with Wolfi he might not know or remember with the other language. To me it seems like his language skills have developed a lot during summer – sentences are more complex and now he really can translate everything. He can chat on the phone with other family members and often he comes to say to me in Finnish “dad said this and that”. It’s really amazing!

This spring I got a bit worried about Leevi’s Finnish though. After Niilo was born Leevi was naturally spending more time with Wolfi and started to speak almost only German to me too. He knows that I understand anyway. But then I decided to pretend that I don’t understand him by asking him to repeat. After a few times he got the point and found the right words in Finnish. Now he notices himself if he uses “wrong” language and repeats the same in Finnish. Sometimes of course the right words are lost in both languages and it makes Leevi frustrated, but then we help him as much as we can.

It’s also cool how Leevi has already long known who speaks which language – mummi and ukki, and other Finnish family Finnish and German family German. He doesn’t even try another language with them. Leevi wants to watch the TV programmes according to his mood either in mom’s or dad’s language or mom’s and dad’s language aka English.

Of course the languages also mix, sometimes sentences are half Finnish and half German but I’m not worried. I know our boy is smart and he knows the difference between the languages. I don’t want to stress myself or Leevi, but trust that by speaking only our languages to him will make him learn both. Then when it’s time to learn to read and write it might become more challenging, but we still have a few years to go.

Rankkaa lomailua

Nyt on meidän reissut toistaiseksi reissattu ja vaikka on ollut ihanaa nähdä perhettä ja ystäviä, alan olla aika finaalissa ja valmis vastaanottamaan arjen. Normaaliarkea kun ei ole meillä Niilon syntymän jälkeen oikeastaan eletty.

Kovasti olin sitä mieltä, että nyt otetaan rauhallisemmin kuin Leevin syntymän jälkeen, mutta tähän se taas meni. 😅 On liian suuri houkutus suunnitella reissua, menoa ja tekemistä kun mieskin on vapaalla ja varsinkin kun on näin hienot kelit. Koti on kuin pommin jäljiltä, blogi hiljainen, syömiset ihan mitä sattuu jne. mutta ainakin olemme nauttineet aikaisesta kesästä täydellä teholla.

Jopa duracell-Leevi on tuntunut kaipaavan rauhoittumista ja reissussa pyysi useaan otteeseen kotiin, vaikka selkeästi nautti myös kaikesta hyörinästä. Kotiin tultiin sunnutaina, mutta vielä tämä viikko on mennyt aktiivisissa lomatunnelmissa Saksasta mukaan tulleiden vieraiden kanssa.

Ensi viikko on Wolfin viimeinen lomaviikko, ja päätimme viettää sen rauhassa kotona. Leevi menee tiistaina takaisin päivähoitoon – halusimme aloittaa sen rauhassa ennen töihin paluun tuomaa aamustressiä.

Olen todella kiitollinen siitä, että Wolfilla oli jälleen mahdollisuus näin pitkään isyysvapaaseen ja oli ihanaa käydä molempien kotimaissa rauhassa, mutta kyllä paikan jatkuva vaihtaminen kahden pienen lapsen kanssa on aika rankkaa.

Even though this 2 months that Wolfi has been on paternity leave has been really great, I am waiting for the everyday life to start in the coming weeks.

We have the opportunity to meet so many people during the last weeks, but changing place and staying in temporary “homes” is not so simple with two small kids.

So right now summer at home without any plans sounds like a holiday to me 😅

Yksi kokemus virolaisesta terveydenhuollosta

Vielä kun asiat ovat suht tuoreessa muistissa, ajattelin kertailla kokemustani raskauden seurannasta ja synnyttämisestä virolaisessa terveydenhuollossa.

Minulta on kysytty muutamaan kertaan miten vertaisin virolaista sairaalahoitoa suomalaiseen, mutta tähän en oikeastaan pysty ottamaan kantaa kun en ole Suomessa koskaan ollut raskaana enkä synnyttänyt. Toki olen kuullut miten hommat siellä hoidetaan, mutta omia kokemuksia voi vertailla vain Saksan ja Viron välillä. En myöskään osaa sanoa miten hommat toimivat silloin kun ei voi vakuutuksen turvin käydä yksityisellä lääkärillä juuri silloin kuin huvittaa. Olen ollut niin onnekkaassa asemassa, ettei ole tarvinnut turvautua julkiseen puoleen raskaudenseurannassa (tosin uskon että se on täällä Virossa ihan samalla tasolla kuin Suomessa). Synnyttämään en sentään mihinkään yksityissairaalaan päässyt, kun ei sellaista ole täällä olemassa.

Raskauttani seurattiin Fertilitas-nimisellä klinikalla, joka on siis yksityinen lääkäriasema Mehiläisen ja muiden suomalaisten vastaavien tyyliin. Valitsin ko. klinikan, koska joku jossain sitä suositteli. Aluksi olin pettynyt saamaani palveluun – lääkäri ei ottanut huoliani tosissaan ja ensimmäinen kätilö ei osannut vastata mihinkään kysymykseen. Mutta onneksi sain ajan toiselle kätilölle, joka oli aivan ihana ja huomioonottavainen, ja hän jatkoi seurantaa synnytykseen asti. Ultraäänilaitteet olivat heillä viimeistä huutoa ja ultraavat lääkäritkin hyvin huolellisen oloisia – kävin ultraäänitutkimuksessa yhteensä kolme kertaa. Englannin kieli ei ollut ongelma kenenkään kanssa. Kätilön luona otettiin perus pissa- ja verikokeet, kuunneltiin sydänäänet ja mitattiin maha, kuten uskoisin neuvolassakin tapahtuvan.

Tallinnassa toimii kaksi synnytyssairaalaa – Pelgulinna ja ITK, jonka itse valitsin. Molemmilla sairaaloilla on hyvät englanninkieliset nettisivut, ja molemmat vaikuttivat oikein hyviltä vaihtoehdoilta. Kätilöni oli ollut ITK:ssa töissä, joten hän tunsi heidän käytäntöjään ja kätilöitään. Tämä oli suurin syy miksi valitsin ITK:n. Sairaala on myös kivenheiton päässä Leevin päiväkodilta, joten alue oli ennestään tuttu. Molemmat sairaalat panostavat luonnolliseen synnytykseen ja imetysneuvontaan, ainakin jos nettisivuja on uskominen. Synnytyssalit on varustettu hyvin kylpyammeista jumppapalloihin ja perhehuoneita löytyy. ITK:n huoneet oli juuri remontoitu, ja olivatkin ihan viihtyisiä. Erityisesti synnytyssalit tekivät vaikutuksen siisteine valoisine tiloineen. Vaikka kaikki kätilöt ja lääkärit eivät puhuneet englantia, pärjäsin kohtuullisesti englanti-viro-suomi-sekamelskalla; henkilökunta oli ymmärtäväisen oloista ja suurin osa kätilöistä mukavia. Lääkärit vaikuttivat jokseenkin koppavilta. Respa tosin oli papereidemme kanssa ihan hukassa – sisäänkirjautuminen kesti puoli tuntia, jonka aikana ehdin kärvistellä aika monta supistusta sairaalan aulassa muiden ihmisten toljottaessa… Kätilöt osastolla vaihtuivat tiuhaan enkä nähnyt ketään kahdesti. Kätilöiden neuvot myös vaihtelivat aika lailla, mutta ei se minua varsinaisesti haitannut.

Ruuhkaa ainakin ITKssa ilmeisesti on – Niilon kanssa samana päivänä syntyi 18 vauvaa. Kuulin huhua, että edellisenä viikonloppuna kaikki synnytyksen jälkeisten huoneiden sängyt olivat varattuja ja naisia vauvoineen lähetettiin odottavien osastolle. Me onneksi saimme viimeisen vapaana olevan perhehuoneen – valtavan kokoisen VIP-lukaalin keittiöineen. Hintaa huoneella kolmen aterian kera oli 60 euroa per yö. Varmasti keskustan edullisin hotelli. Olen todella onnellinen, että saimme oman huoneen, koska vietimme sairaalassa neljä yötä – se olisi ollut sietämättömän pitkä aika tällaiselle ihmiskammoiselle jossakin yhteishuoneessa. Ruoka sairaalassa oli sitä kuuluisaa sairaalamättöä – aika karmeaa, tunkkaista ja epämääräistä…

Keskimäärin sairaalassa vietetään kaksi yötä synnytyksen jälkeen, mutta me jouduimme oleskelemaan lukaalissamme peräti neljä, koska vauvan verensokerit laskivat liikaa. Neljä yötä ei ehkä muuten olisi haitannut, mutta Leevin vuoksi jokainen lisäpäivä tuntui tuskaisen pitkältä. Loppujen lopuksi olen kuitenkin iloinen siitä, että meillä oli Niilon kanssa niin paljon aikaa pesiä kahden kesken.

Virossa ei ole neuvolaa Suomen tapaan eikä kätilön kotikäyntejä saksalaisittain. Tuoreiden vanhempien tehtävänä on varata tarkastusaika perhelääkärille viimeistään kuukauden kuluessa synnytyksestä. Jos ongelmia tulee sitä ennen, voi sairaalassa käydä imetysneuvonnassa. Me kävimme ensimmäisessä tarkastuksessa kahden viikon iässä ja nyt toisen kerran kuukauden ikäisenä. Hitaanlaisen kasvun ja vatsavaivojen vuoksi seuraava aika on varattu taas parin viikon päähän. Esikoisen kanssa olisin varmaan ollut kauhuissani moisesta kontrollinpuutteesta, mutta nyt koen systeemin ihan toimivaksi. Olisin tosin tyytyväisempi, jos vastasyntynyttä ei tarvitsisi kiikuttaa normaalille pöpöjen täyteiselle klinikalle.

Kaikenkaikkiaan olen siis tyytyväinen saamaamme hoitoon, en usko että tämä eroaa Suomesta kovinkaan paljoa. Toki yksityisellä sektorilla käyminen antaa ruusuisemman kuvan.

I have been asked to compare differences between Estonian and Finnish health care system from expecting mother’s point of view. I’m however unable to do so as I have never been pregnant or given birth while living in Finland. Anyhow, I thought of writing something about the experience I’ve had here. I have to say thought that my experience is not really the same as common Estonians would have, as I don’t belong to their social security. Because of our insurance I had a possibility to choose which ever (private) clinic I preferred, but was giving birth in a normal public hospital (the only kind there is).

I chose a clinic called Fertilitas as I had heard someone recommending it. My first impression wasn’t too good as the doctor I saw didn’t seem to take my concerns seriously and the first midwife couldn’t answer my questions. Just before giving up and changing clinic, I got an appointment with another midwife who was absolutely lovely. So I stayed with her until giving birth. The pregnancy follow up was pretty standard – blood and pee tests, three ultrasounds, measuring belly and listening baby’s heartbeat.

There’s two hospitals in Tallinn for giving birth. They both have English web pages where to find all kinds of info, and they both seem to have pretty similar view on giving birth. As my midwife had worked in ITK and knew some people there, I chose that one. Hospital had pretty nice fully equipped delivery rooms and newly renovated post-natal ward. Even though not everyone spoke English I managed to communicate somehow, everyone seemed quite understanding. It took a good while to get us checked in in the hospital though, as they were totally flustered with our documents. The other patients had some morning entertainment watching me fighting contractions in the lobby for half an hour.

Apparently at least ITK is very busy at the moment – Niilo shared his birthday with 18 other babies. I heard a rumour that on the weekend before they had no free beds at the post-natal ward and had to locate the new mothers in some other units. We were lucky and got the last free family room, VIP room with our own kitchen and lots of space.

On average mothers and babies spend two nights in the hospital but we ended up staying four as Niilo’s blood sugar was a bit low. Otherwise I would have been totally fine with it, but I really wanted to get back home to Leevi. Anyway in the end it was a good opportunity to fully concentrate to the baby.

In Estonia the newborns’ go to the familydoctor for check ups – no “neuvola” Finnish style or midwife coming home like in Germany. Also the first check up should be within one month from birth, which seems like a long time. Now with second child thus is fine for me even though I would prefer not bringing my baby to a normal clinic full of all kinds of bugs. Niilo had his first check up in the age of two weeks, anotherone now with one month and next one again in two weeks because of the slowish growth.

All in all I’ve been happy about my experience so far, no complaints really. Maybe it would be different without the insurance, but I think in any case the health care in Estonia is not too different from Finland.

Synnytykseen valmistautumista

Tällä ja viime viikolla olemme toden teolla valmistautuneet hyvää vauhtia lähestyvään synnytykseen. Siis niin paljon kuin siihen on mahdollista valmistautua, kokemuksesta kun tiedän, että asiat voivat hyvästä pohjatyöstä huolimatta mennä täysin päinvastoin. Joten tällä kertaa pyrin pitämään mielen avoinna. Synnytysvalmennuksen lisäksi kävimme sairaalakierroksella ja vauvanhoitoluennolla (joo, oli ehkä vähän ajanhukkaa se), joten sairaalan käytävät alkavat tulla tutuiksi.

Eilen rustailin synnytyssuunnitelman, tai -toivelistan, kuten sitä itse mieluumin kutsun. Synnytyksen kulkua kun on vaikea suunnitella, mutta toiveita kai saa aina esittää. Listan pointtina on kirkastaa synnyttäjälle, tukihenkilölle ja sairaalahenkilökunnalle synnyttäjän ajatukset tilanteessa, jossa ajatus ei ehkä kulje ihan normaalin lailla. Uskoisin, että kaikilla osapuolilla on mukavampaa (hah, mikä sana kuvaamaan ko. tapahtumaa), kun ollaan samalla sivulla. Pyrin tekemään listasta mahdollisimman simppelin ja selkeän, jotta sen lukeminen onnistuu kiireessäkin. Itselleni omat toiveeni kuulostavat melko itsestäänselviltä, mutta ehkä ne on hyvä kirjoittaa kuitenkin ylös. Jos ei muusta syystä, niin ainakin siksi, että pää alkaa pikkuhiljaa orientoitumaan tulevaan.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, olemme buukanneet sairaalan tarjoaman yksityiskätilön. Lähinnä siitä syystä, etten halua kommunikaatio-ongelmia, oma vironkielentaitoni kun ei ihan tällaiseen tilanteeseen riitä. Tapasimme eilen kätilömme ja kävimme toivelistan ja muutamat mieleen nousseet kysymykset läpi. Tapaamisen jälkeen olo oli varma, selkeä ja kevyt, eli mielentila synnytystä ajatellen on ainakin tällä hetkellä kohdillaan. Suurin toiveeni terveen vauvan ja äidin lisäksi on, että saisin kokea synnytyksen alkavan luonnollisesti ja toki myös päättyvän niin. Onneksi kätilöni on sitä mieltä, että ellei vauva yhtäkkiä päätä kasvaa mielettömän kokoiseksi, voimme hyvin odottaa ainakin viikon lasketun ajan jälkeen ennen mitään toimenpiteitä. Toivottavasti poitsu kuitenkin päättäisi tulla hieman aiemmin, olisin itse aika valmis jo.

Kirjoitin synnytystoivelistan myös viimeksi (ja olenpa siitä silloin vanhassa blogissa kirjoitellutkin, aika hauskaa lukea noita parin vuoden takaisia tunnelmia) – muutoksia ei muistaakseni montaa tullut, mutta tällä kertaa olen avoimempi lääkkeelliseen kivunlievitykseen. Ja skeptisempi käynnistyksen suhteen, vaikka en sitä viimeksikään varsinaisesti toivonut.

Kätilön tapaamisen ja toiveiden läpikäymisen lisäksi olen saanut aikaiseksi pakkailla sairaalakassia. Mitään kovin ihmeellistä en sinne tarvitse, parin yön vaatteet ja kosmetiikkatuotteet, mutta onhan se hyvä olla edes jokseenkin valmiina jos tulee kiireinen lähtö. Eikä niissä supistuskivuissa varmaan ajatus kulje, kun nytkin oli vaikeuksia pistää muutamaa ajatusta kasaan kassin sisällöstä. Tai voihan olla, että käy kuten viimeksi, jolloin itse jäin yllättäen sairaalaan ja Wolfin oli haettava mun kamppeet. Siksipä kirjoitin laukkuun englanninkielisen listan siitä, mitä sen olisi hyvä sisältää. Vaatteiden ja viihteen lisäksi täytyy vielä käydä kaupasta hakemassa evästä – Saksan sairaala-ajasta muistan sen kuinka naurettava oli “illallinen”, enkä halua olla nälissäni. Onneksi asumme 10 minuutin ajomatkan päässä sairaalasta , joten unohtuneet tavarat on helppo noutaa.

Olen muuten kahtena viimeisenä yönä nähnyt unta vesien menosta nukkuessani, onkohan se jokin merkki? 😀 Ainakin se on nykyään merkki siitä, että herätysten välissä olen onnistunut nukkumaan suht sikeästi – surkeimpina öinä en nimittäin uneksi.

This and last week we’ve seriously started to prepare ourselves for the birth of our second son. I mean, as much as it is possible to prepare, as we already know one thing very well – things with babies don’t usually go as you plan. In addition to the delivery training we’ve participated on a hospital tour and baby care lesson, so the hospital is getting quite familiar already.

Yesterday I wrote down my wish list for the birth – these kind of birth plans seem to be pretty common nowadays. I like to call it rather a wish list than a plan, as birth isn’t something to plan really. But you’re always allowed to throw in some wishes, aren’t you? Anyway the point is just to have the mother’s wishes loud and clear to everyone, even in the middle of the labor. It’s good to go through them with the support person before, so in case the mother is totally out of this world, someone knows what she might want. I was trying to make the list as simple and straightforward as possible, so it is easy for everyone to understand. To me right now, those wishes seem quite obvious, but who knows, maybe they aren’t obvious to everyone else.

I have mentioned before that we have booked a private midwife to join in the labor. Mainly because then I don’t need to stress about communication in an otherwise stressful situation. We met this midwife yesterday to go through my wish list, and everything is pretty clear now – I think we on the same page. My biggest wish apart from the obvious healthy baby, healthy mom, is that I would experience a naturally starting and ending labor. My midwife seemed to respect my wish, as she promised there’s no need to hurry with any procedures if me and my baby are well.

I wrote a birth wish list last time also, and this time it isn’t really that different. The biggest difference in my mind now and then is that I am more open to medical pain relief and pretty much totally against induction. Last time I really wanted to only use natural pain relief, which wasn’t perhaps the best idea, and I had no expectations about induction as I had never experienced it before.

Today I also packed my hospital bag, as much as I already could. In case Wolfi would need to deal with it like last time (I was told to stay in the hospital and Wolfi had to pick up my things) I wrote a note in English of what the bag should contain. Nothing really special there, just basic overnight things. We live so close that it is easy to pick up more clothes if necessary. In addition to clothes, cosmetics and entertainment I will still get some snacks from the shop – last time dinner at the hospital was ridiculously small. And who only eats three times a day anyway?

The last two nights I’ve dreamed about water breaking while I’m asleep, could this be a sign? At least it is a sign of better sleep quality, as on the shittiest nights I don’t dream.

Paluu lukutoukaksi?

Olen aikoinani lukenut ahkerastikin kirjoja, lapsena olin varsinainen Matildaa ihaileva lukutoukka. Kuitenkin, vaikka asia on kuinka ollut mielessä, olen viime aikoina lukenut säälittävän vähän kirjoja. Silloin tällöin joku pokkari on eksynyt yöpöydälle tai matkalaukun uumeniin, mutta harvemmin olen niitä avannut, saati lukenut muutamaa sivua pidemmälle. Kyse ei varsinaisesti ole ajan puutteesta, hyvin voisin irrottaa vähintään puoli tuntia päivässä sosiaaliselta medialta ja TV:n tuijottamiselta lukemiseen. Mutta silloinkin kun sen onnistun tekemään, eksyy eteeni todennäköisemmin digitaalinen naistenlehti kuin kirja.

Nyt päätin kuitenkin, BookBeat-sovelluksen ilmaisen kokeilukuukauden innoittamana, haastaa itseni lukemaan enemmän. Olen ennenkin lukenut e-kirjoja, ulkosuomalaisena kun suomalaisten kirjojen käsiin saaminen on hieman haastavampaa, joten konseptina homma on tuttu. Ja olen jopa päässyt yli ajatuksesta, että kirjan tulisi olla siinä perinteisessä paperimuodossa. Olen ostanut e-kirjoja Elisa Kirjalta ja Adlibrikselta, mutta ongelmaksi on muodostunut se, etteivät kirjat aina olekaan olleet tarpeeksi kiinnostavia. Tulee aika nopeasti ikävä suomalaista kirjastolaitosta, kun ostelet kympin kirjoja, jotka jäävät viimeistään puolivälin jälkeen pölyttymään digisfääreihin.

BookBeatissa idea on hieman eri, jonka vuoksi siitä kiinnostuinkin – kuukausimaksun hinnalla on mahdollista lukea palvelussa olevia kirjoja täysin vapaasti, eli jos kirja ei miellytäkään seuraavaan siirtyminen käy helposti. Kuukausimaksu (n. 17€) on kuitenkin sen verran paljon, että kaksi kirjaa kuukaudessa on mielestäni minimi, jotta viitsisin palvelusta näin paljon maksaa. Tähän mennessä olen saanut luettua 1,5 kirjaa ensimmäisen kahden viikon aikana, mutta voin kuvitella tahdin laantuvan alkuinnostuksen jälkeen. Kokeilin myös sovelluksen tarjoamaa äänikirjamahdollisuutta, mutta ajatukseni lähtivät liitämään aivan toisaalle, eli ehkä äänikirja ei ole minun juttuni kuitenkaan.

Ensimmäinen lukemani kirja oli Karita Sainion Hyvin eletty – ekologisemman elämän tavoittelun huumassa olen innostunut ottamaan asioista hieman enemmän selvää ja tämä kirja oli mielestäni oikein mielenkiintoinen ja helppolukuinen. Kirjassa perehdytään, toki suht pintapuolisesti, mm. kauneudenhoidon, vaatteiden ja ruoan ympäristövaikutuksiin ja siihen miten jokainen voi tehdä parempia valintoja näiden asioiden puitteissa. Kirja ei ole liian vakavasti kirjoitettu, joten sen lukeminen oli helppoa ja kirjassa ehdotetaan myös lisälukemista heille, ketkä haluavat faktoihin syvällisemmin perehtyä. Kirja ei myöskään ole mielestäni syyllistävä, vaan antaa positiivisella asenteella ajattelemisen aihetta. Suositus siis tälle kirjalle niille ketkä ovat aiheesta kiinnostuneita, mutta ovat ehkä perehtymisessään vielä alkutaipaleella.

Nyt olen päässyt puoleen väliin Eve Hietamiehen Tarhapäivää, joka on jatkoa viihdyttävälle Yösyötölle. Tarhapäivä jatkaa taaperoarkea elävän viihdyttämistä ja on sopivan letkeää lukemista väsyneillekin aivosoluille.

Puhelimeen saatava sovellus (vaikka mieluummin luenkin tabletilta) on osoittautunut pelastavaksi enkeliksi niinä iltoina, jolloin Leevin nukuttaminen tuntuu maratonilta. Puhelimesta kun voi huomaamattomasti lukea pimeässä peiton alla nukkuvaa leikkien. Hyvän kirjan parissa sängyssä jumittaminen ei ole ollenkaan turhauttavaa!

Mitäs seuraavaksi lukulistalle?

I’ve decided to challenge myself reading more books, as the recent years I’ve been pretty lazy. It’s not really about lack of time, I could easily take 30 to 60 minutes per day from social media or watching TV. Few weeks ago I heard about an app called BookBeat that allows you to read as many (Finnish) books as you want with a fixed monthly fee. They offer first month for free and of course I had to take the chance. So far I’ve read 1,5 books in two weeks, so it seems promising.

As I’m anyway always attached to my phone, an app is actually pretty handy – book is always where I am. On top of that e-books are excellent opportunity when living abroad, as getting books in your own language might be difficult. And what is a better way to maintain your mother tongue skills than reading. On top of all this I’ve found out that book (or magazine) app saves me from having a meltdown on those evenings when making my toddler sleep is a marathon – reading an actual book secretly in the dark under a blanket is much trickier than reading from phone (otherwise I prefer tablet though).

I’ve used other apps for e-books before, but the problem with those has been that a book I’ve purchased does not always prove to be interesting enough. Then I struggle weeks to finish them, because I’ve paid for them. There’s no such issue with BookBeat, you can easily ditch the boring one and grab something new. The monthly fee, 17€, is pretty high though, so I think I must read at least two books per month for it to make sense.

Is there similar app in your language?

Synnytysvalmennus virolaisittain

Muutama päivä sitten osallistuimme mieheni kanssa synnytyssairaalan (ITK) järjestämään synnytysvalmennukseen. Olin hyvin positiivisesti yllättynyt, että sairaala järjestää sellaista englanniksi, viron ja venäjän lisäksi. Englanniksi järjestyy myös sairaalakierros sekä vauvanhoitoinfo, joille osallistun tällä viikolla (joo kyllähän mun pitäis jo tietää tarpeeksi synnytyksestä ja vauvanhoidosta, mutta kertaus ei koskaan ole pahitteeksi). Kaiken kaikkiaan sairaalan “perhekoulun” järjestämä kurssitarjonta yllätti minut monipuolisuudellaan, joten ehkäpä uskaltaudun osallistumaan jollekin vironkieliselle kurssille vauvan kanssa.

Leevin odotusaikana, tällainen teorianörtti kun olen, kävimme kahdessa synnytysvalmennuksessa – yhdessä belgialaisen kätilön pitämässä Ugandassa ja toisessa englanninkielisessä Münchenissä. Teoriaosuudeltaan nämä kaikki kolme olivat hyvin samankaltaisia, mutta nyt saimme spesifiä sairaalakohtaista informaatiota (kivunlievityksestä, jälkihoidosta ym.), jonka takia halusinkin taas valmennukseen mennä. Suuri ero oli siinä, että virolaisessa valmennuksessa peppua ei nostettu penkistä, kun taas edellisissä hierontaa, hengitystekniikkaa ja jopa synnytysasentoja harjoiteltiin ihan käytännössä. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että me täällä pohjoisessa olemme hieman kankeampaa porukkaa? Toisaalta eipä ne hengitykset ja hierontatekniikat paljoa mieleen putkahdellut siinä edelliskerran tohinassa… Sitä vartenhan on kätilö, joka voi asiasta muistutella. Ehkäpä kuitenkin vilkaisen jonkun hengitysvideon juutuubista ennen h-hetkeä.

Valmennuksessa oli tällä kertaa meidän lisäksemme neljä muuta paria, joista yksi oli myös toista kertaa asialla. Hekin olivat edelliskerralla olleet eri maassa, joten emme näköjään ole ainoita, jotka haluavat olla etukäteen selvillä mahdollisista eroavaisuuksista. Suurin ero virolaisen ja saksalaisen sairaalan käytännöissä on ilmeisesti kivunlievityksessä – Saksassa Neuburgin sairaalassa ilokaasua ei ollut saatavilla, koska “se tekee äidit sekaviksi”, kun täällä taas se on ihan normikäytäntö. Olen asiasta hyvin iloinen, koska viimeksi olisin oikeasti kaivannut jotakin hengittelyä vahvempaa, mutta jääräpäisesti kieltäydyin pyytämästä epiduraalia. Luulen, että ilokaasulle tulee siis käyttöä.

ITK (ja ymmärtääkseni myös kaupungin toinen synnytyssairaala) pyrkii luonnolliseen synnytykseen eikä keisarinleikkausta hevillä tehdä. Niinpä minunkaan edellinen leikkaus ei täällä ole syy toiseen, vaan kovasti kaikkien suunnitelmissa on alatiesynnytys – myös minun. Olin myös oikein iloinen kuullessani, että imetystä tuetaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, lisämaitoa annetaan vain hätätapauksessa ja silloinkin hörppyyttämällä, eikä pullosta. Kuulostaa hyvältä, mutta liian naiivi en ole. Samat pyrkimykset oli ainakin teoriassa myös Neuburgin sairaalassa, käytännön kokemuksemme olikin sitten hieman erilainen.

ITK tarjoaa maksullisena lisäpalveluna henkilökohtaista kätilöä synnytykseen, jollaisen olemmekin jo buukanneet. Tunnen oloni varmemmaksi, kun tiedän etukäteen kommunikaation kätilön kanssa toimivan. Toivon, että tämä jo luo positiivisemman synnytyskokemuksen: viimeksi Wolfi pystyi toki täydellisesti kommunikoimaan sairaalan henkilökunnan kanssa (toisin kuin tällä kertaa), mutta itse tunsin oloni avuttomaksi, ulkopuoliseksi ja täysin riippuvaiseksi miehestäni – asioita jotka eivät ole edukseen synnytyksessä…

Odotan innolla keskiviikkoista sairaalakierrosta; naistenklinikan huoneet on ilmeisesti vastikään remontoitu. Toivottavasti saisimme perhehuoneen, sitä kun ei täällä(kään) voi etukäteen varata.

Few days ago me and my husband participated in a delivery training organized by the hospital I’m planning to give birth in (ITK). I was very pleasantly surprised that they actually do this, and few other events, in English, as well as in Estonian and Russian. This week I’m gonna take part in hospital tour and baby care training (I know, I should already be quite familiar with that, but there’s no such thing as too much information is there). In general the amount of courses the hospital’s family school “perekool” organizes is pretty impressive. Maybe I’ll gather my courage and participate in some Estonian one with the baby too.

When I was expecting Leevi we participated in two delivery trainings – one in Uganda and one in Munich. From theory point of view all these three were pretty much the same, but now we got detailed information about the hospital’s practices, like pain relief and post-partum care. Biggest difference between the Estonian and the other trainings was that in the one here we did not lift our butts from the seats the whole time. In Uganda and Germany trainings were more sporty, so to say. Is it possible to draw a conclusion of Nordic people being a bit stiff? On the other hand, I did not really remember anything we rehearsed when the actual situation came, that’s what midwife is for right? So I’m not sure how necessary physical exercises really are. Perhaps I’ll still do some Youtube breathing exercises before the due date, if I get really bored.

We joined the training with four other couples, from which one was also second-timer. They too had been in another country last time, so we were apparently not only ones who felt more comfortable going through these things again. The main difference in the hospital here and in Neuburg seems to be medical pain relief – in Germany laughing gas is rare and was not available, and here it is quite normal. I’m happy about it, as I would have wanted to test it already last time after just breathing and water wasn’t enough anymore.

ITK (and as I’ve understood also the other hospital in Tallinn) seek for natural birth and want to keep c-section rates as low as possible. So my previous c-section is not automatically a reason for another one, as far as everyone sees at the moment there’s no reason I couldn’t give birth normally. Also non-medical pain relief is very much promoted. I was very glad to hear that ITK is a big supporter of breastfeeding, they should have excellent counseling possibilities and they try to avoid giving any mother milk supplements. And even if they have to, they won’t give it from a bottle (which can interfere with breastfeeding). Sounds all pretty perfect, but Neuburg hospital had pretty much the same goals, and still I ended up having a very medicated labor and Leevi drinking supplement from a bottle from the day one. So I’m not being too naive this time.

As extra service ITK offers a possibility to book your own midwife, which we’ve decided to do. I feel much more comfortable knowing that I should have no communication issues in the delivery room. I hope that already that makes the whole birthing experience better. Last time Wolfi was of course able to communicate with the staff easily, but I felt pretty helpless, left out and totally dependent of my husband – things that aren’t really beneficial in this situation.

I’m looking forward for the hospital tour: the women’s clinic has been recently renovated and rooms are supposed to look pretty nice. Fingers crossed we get a family room, as it is not possible to book it in advance.

Eesti Vabariik 100

Viro täytti eilen 100-vuotta. Juhlahumuun emme oikeastaan osallistuneet, vaikka tapahtumia olisi ollut aivan kotikynnyksellä. Nuhaisen taaperon, paukkupakkasten ja laiskojen vanhempien vuoksi päädyimme seuraamaan juhlallisuuksia TVstä ja katsomaan ilotulitukset olohuoneen ikkunasta.

Vuosi sitten kirjoittelin ensimmäisiä fiiliksiäni Virosta ja Tallinnassa asumisesta ja nyt vuotta myöhemmin tuota postausta lukiessani olen melko lailla samoilla linjoilla. Mutta ehkäpä kuherruskuukausi on ohi, kun näen myös muuta kuin sen trendi-Tallinnan. Innovatiivisuuden lisäksi näen vanhanaikaisuutta. Usein tuntuu kuin olisin Suomessa 10 tai 15 vuotta sitten. Sukupuoliroolit ovat tiukemmassa kuin Suomessa, ruokakaupan valikoimassa ollaan ns. jäljessä, jätteiden kierrätys ei tunnu olevan kovin tärkeää, iso auto, kodintekniikka ja hienot vauvanvarusteet sen sijaan ovat. Viro on mielessäni monellakin tapaa ristiriidassa – täällä erilaiset ryhmät näkyvät jotenkin kovin selkeästi. Jopa ulkopuoliselle, tai ehkä juuri siksi.

Täytyy myöntää, etten ole onnistunut tavoitteessani päästä enemmän sisälle yhteiskuntaan tälläkään kierroksella. Viihdyn kyllä täällä, lukuunottamatta pitkää ja kylmää talvea, mutta en voi oikeasti sanoa tuntevani virolaisia tai virolaista kulttuuria, pintaraapaisua enempään. Niin paljon elämä keskittyy vain omaan kotiin ja perheeseen. Ja sellainen elämä on tässä kaupungissa oikein mukavaa, turvallista ja helppoa.

Joka tapauksessa 100-vuotias Viro näyttää suuntaavansa katseen tulevaisuuteen ja uskon sen olevan valoisa. Eteenpäin mennään koko ajan, sellaiseen suuntaan, josta itse, näin ulkopuolelta katsottuna, pidän. Uskon, että 110-vuotias Viro ja sen pääkaupunki tulevat olemaan entistä mielenkiintoisempia ja parempia paikkoja asua.

Joten palju õnne armas Eesti!

Estonia turned 100 years yesterday. We didn’t participate in the celebration much – just watched parade from TV and fireworks from window.

I read my post from Estonia’s last independence day and most of the thoughts are still the same. But next to that excitement has come some darker observations too. In some things Estonia is still pretty old-school, often I feel like in Finland 10 or 15 years ago. Of course considering their history it is understandable.

It is good to live here in any case – I feel safe, which seems to be my number one priority nowadays. It’s easy to be here. I feel like this is a pretty alright place to raise children, even in some things it is a bit conservative to me. I still haven’t gotten much deeper in the local culture though, this seems to be an impossible task to me. Life circles so much around home and family, that we only see a surface of the environment where we live.

Estonia to me still is future-minded and innovative too, so I am excited to see how things progress. I think Estonia and Tallinn will be even more interesting in 10 years than they already are.

So happy 100, Estonia, keep up the good work.

Somen vertaistuesta

Uusimmasta Vauva-lehdestä sain kipinän kirjoittaa aiheesta, joka on ollut mielen päällä jo pitkään. Sosiaalisesta mediasta (minun tapauksessani Facebookista ja Instagramista) saatu vertaistuki on ollut tärkeässä asemassa elämässäni siitä lähtien, kun muutin pois Suomesta. Puolaan muuttaessa etsin Facebookista expat-ryhmiä, muita Wroclawissa asuvia ulkomaalaisia ja muita ulkomailla asuvia suomalaisia. Edelleen seuraan monia ulkosuomalaisten ryhmiä, jaan muiden kanssa koti-ikävää, kulttuurishokkeja ja ärsytystä omaa isänmaata tai asuinmaata kohtaan. Viimeisimpänä olen löytänyt apua vegaaniuteen liittyvissä asioissa. Mutta todellisen voimansa netin vertaistukiverkosto on näyttänyt vauvahaaveiden astuessa kuvaan.

Lähestulkoon heti kun olimme päättäneet lapsen olevan tervetullut, noin kolme ja puoli vuotta sitten, liityin muutamaan aiheeseen liittyvään keskusteluryhmään. Vauvamaailma oli minulle aivan vieras, ennen täysin yhdentekevä, mutta nyt yhtäkkiä niin kiinnostava ja ajankohtainen. Ympärilläni ei kuitenkaan juuri Kampalaan muuttaneena ollut oikeastaan ketään kenen kanssa jutella asiasta tai kysellä kokemuksia. Minulla ei Ugandassa asuessa ollut ajasta puutetta, joten pian olinkin jo ekspertti ties missä raskauteen ja vauvoihin liittyvissä asioissa, kiitos näiden muutaman ryhmän. Raskaaksi tulon jälkeen liityin yhä useampiin ryhmiin, joista sain vinkkejä ja tukea mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kun jutteluseuraa fyysisessä ympäristössä ei hirveästi ollut. Raskausaika tosin oli helppo, joten ihan hirveästi en joutunut silloin kyselemään.

Heti Leevin synnyttyä olikin kaikki toisin – olin hukassa imetyksen, unien, melko traumaattisen synnytyksen ja ensimmäisten päivien sekä oikeastaan vähän kaiken kanssa. Niin kuin monet muutkin samassa tilanteessa olevat. Sen lisäksi olin ulkomailla, enkä edes omassa kodissani, miehen suvun ympäröimänä toki. Mutta vailla juttukaveria, jolle olisin voinut purkaa mitä tahansa ja jolta kysyä ne tyhmimmätkin kysymykset, omalla äidinkielelläni. Vauvaryhmät auttoivat tässä tilanteessa mielettömästi, ja sain paljon, paljon tietoa esimerkiksi imetykseen liittyen. Ilman tätä vertaistukea olisi esikoisen imetystaival jäänyt hyvin lyhyeksi, virtuaalituen avulla saavutimme hienon 1-vuoden virstapylvään. Siitä en voi oikeasti kiittää yhtäkään kätilöä tai lääkäriä enkä miestäni lukuunottamatta lähipiiriänikään, vaan omaa oma-aloitteisuuttani, jääräpäisyyttäni ja ennen kaikkea Imetyksen Tuen-vertaistukiryhmää.

Myös edelleen jatkuvien huonojen yöunien kanssa painiskelu on ollut edes hippusen helpompaa, kun tuskan on saanut jakaa jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Eikä sillä ole ollut merkitystä, että nämä ihmiset asuvat toisessa maassa, enkä ole koskaan tavannut heitä. Olemme yhdessä itkeneet kidutusta muistuttavia yöherätyksiä, pohtineet mikä nukkumisjärjestely auttaisi, mikä allergia tämän saattaisi aiheuttaa, tsempanneet toisiamme mielettömästi ja myös juhlineet niitä muutamaa paremmin nukuttua yötä. Olen löytänyt vertaistukiryhmistä samanhenkisiä ihmisiä, saanut kannatusta omille kasvatusperiaatteilleni (tai kannustusta niistä turhista luopumiseksi) sellaisissa määrin, että se ei omassa pienessä tuttavapiirissäni olisi mitenkään mahdollista. Joitakin asioita on myös helpompi jakaa tuntemattomille kuin esimerkiksi omalle perheelle. Ja se, että nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, juuri tällä hetkellä, aivan samanikäisen lapsen kanssa helpottaa myös asioista puhumista.

Ongelmatonta netistä saatu tuki ei tietenkään ole – varsinkin vanhemmuuteen liittyvissä ryhmissä tunteet ovat helposti herkässä ja ruudun takaa kirjoittaessa väärinkäsityksiä tapahtuu helpommin kuin kasvotusten. Netissä on helppo roikkua tuntikausia, kiitos taskuun mahtuvan älypuhelimen. Ja joskus tieto lisää tuskaa ja hämmennystä. Olen itsekin miettinyt luottaisimmeko enemmän omiin vaistoihimme esimerkiksi vanhemmuudessa, jos meillä ei olisi niin paljon tutkimustietoa ja mielipiteitä parin klikkauksen päässä. Tietoa täytyy osata suodattaa, kuten myös riidanhaastajien provosoivia kommentteja. Ja on hyvä muistaa, etteivät kaikki ole rehellisiä. Mutta varsinkin pienemmissä ryhmissä olen kohdannut sellaista rehellisyyttä, jota on välillä kasvotusten vaikea saavuttaa. Ei ole tarvetta esittää mitään, kun muut ovat kymmenien tai satojen kilometrien päässä.

En toki missään tapauksessa sano, etteikö fyysinen tukiverkosto olisi kultaakin kalliimpaa, mutta en halua kuvitellakaan kuinka paljon haastavampaa tuen, avun ja (hyvien) neuvojen löytäminen on ollut ennen nettiaikakautta. Erityisesti omassa tilanteessani, jossa olen muuttanut maasta toiseen ja kohdannut monia eri käytäntöjä, puhelimen päässä oleva suomenkielinen vertaistukiryhmä antaa minulle turvaa. Omaa äidinkieltä ja kulttuuria kun ei mikään korvaa, vaikka meidän tapamme ei olisikaan se ainoa oikea tapa. Ja vaikka joku saattaisi sanoa, ettei lasten kasvatus siitä miksikään muutu, uskon, että kasvatamme lapsiamme aika eri maailmassa ja eri lailla kuin esimerkiksi omat vanhempamme. Siksikin on mukava kuulla kokeneiden sukulaisten lisäksi myös oman sukupolven edustajien mielipiteitä.

I’ve been meaning to write about this topic for a long time, and now that there was an article about it in the newest baby magazine, I finally decided to do it. The support that I’ve gotten from social media groups concerning living abroad, living as a foreigner in a certain country, becoming a mother, raising children to veganism has been significant in my life.

Especially when moving from country to another and having such big life changes in a short time, I would have felt much more lonely and lost with out the multiple Facebook groups I’m a member in. Some people say that social media can create loneliness, but at least in my case it has had totally opposite effect. I’ve gotten to know so many people, some of them I’ve met in real life, some of them not, but their help has been as priceless in any case.

Whenever I have a question in my mind, about almost anything, there’s bunch of people on the other side of the screen who for sure know an answer. Or whenever I feel like I’m the only one having whatever problem, they prove that I’m not alone. This has been really important especially when battling with issues about breastfeeding, sleeping or parenting in general. For example, I’m sure that I would have quit breastfeeding much much sooner, if there wasn’t an excellent Finnish group that helps with any doubts or questions. With this group’s support we reached a stunning one year milestone, that would have not happened with the (unfortunately) not-very-knowledgeable help I had from midwives and doctors.

Also living abroad and moving constantly leaves you, no matter what, somehow outside. For me support from the Finnish speaking groups has certainly helped – I understand everything, there’s no significant cultural differences or language barries. I can express myself best in my own mother tongue, and I’m able to ask the most difficult questions. Online I can find easier those people who support my views and for example my parenting methods, because even if I have friends or relatives who have children of their own, they might not think the same about things (and they don’t have to).

I’m not saying virtual support is problem-free – you must remember that the possibility for misunderstanding is bigger than face-to-face and that people aren’t necessarily honest. But at least in some smaller groups I have seen such honesty that would be hard to express even to your own partner. So in a way not really knowing each other might make us know each other even better, just in a different way. Also sometimes too much information is no good – I’ve been thinking whether I would follow my own instincts more if there wasn’t such an easy access to hundreds of opinions and research results. But still, I cannot and don’t want to imagine how hard parenting and living abroad has been before social media.

Naturally nothing can replace the friends and family that you have physically around, their opinions matter more than some stranger’s do and they can support in ways that no one can online. But especially if it is not possible to be close to those people, virtual support helps a lot.

Lapsen kasvattaminen oman kulttuurin ulkopuolella

Minulla ei ole kokemusta lapsen kasvattamisesta omassa kulttuurissani, fyysisesti ainakaan. Sosiaalisen median ja internetin välityksellä olen kyllä tiukasti sidottu suomalaiseen vanhemmuuskulttuuriin, ja kyllähän ne meikäläiset tavat ja uskomukset näkyvät edelleen kaikista selkeimmin omassa elämässäni. Suomalaisen kulttuurin ohella kasvatusmetodeihini vaikuttaa eniten “expat-kulttuuri”, ei niinkään esimerkiksi virolainen kulttuuri. En koe päässeeni sisälle paikalliseen vanhemmuuteen niin, että sillä olisi suurempaa vaikutusta. Suurimpana syynä on varmasti oma asenteeni, ei sillä ettenkö arvostaisi paikallista kulttuuria, mutta emme asu täällä pysyvästi, joten jaksan paneutua siihen vain pinnallisella intensiteetillä. Toinen syy on kielitaidon puute; kulttuuriin on hyvin vaikea päästä sisälle, jos et ymmärrä mitä muut ympärilläsi puhuvat. Ja vaikka suurinpiirtein ymmärtäisit, jäävät pienet, lähes äänettömät asiat pimentoon. Ne, jotka ovat totta omassa kulttuurissasi, mutta joista monet eivät puhu ääneen.

Oikeastaan pidän tästä yhdistelmästä, jossa on helpompaa valita se oikeasti omalta tuntuva tapa toimia. Ympäristö, jossa päivittäin elämme, ei painosta, koska ympäristön mielestä olemme kuitenkin ulkopuolisia, outoja muukalaisia, jotka tekevät asiat niin kuin kotona tehdään (vaikka emme tekisikään, mutta sitä kukaan ei tiedä). Uskoisin, että jos asuisimme Suomessa kokisin paljon suurempaa ahdistusta kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Täältä kauempaa on helpompi huudella, netissä jakaa haluamaansa kuvaa tietylle kohderyhmälle, eikä kukaan näe miten perheessämme oikeasti toimitaan. Mitä siihen “expat-kulttuuriin” tulee, se on joka tapauksessa sellainen erilaisten tapojen sulatusuuni, ettei kovin montaa asiaa ainakaan ääneen kritisoida. Erilaiset lähestymistavat vanhemmuuteen kuitataan olankohautuksella – noin ne varmaan siellä Briteissä, Brasiliassa, Japanissa, Nigeriassa, Italiassa tekevät. Omista kasvatusmetodeista eroavia tapoja ei pistetä yksilön piikkiin, vaan hänen edustamansa kulttuurin, oli se sitten reilua tai ei. Mutta yksilölle mahdollisesti helpompaa.

Vuosien varrella perheeseemme varmaankin muodostuu aika selkeä “meidän kulttuuri”, johon vaikuttavat sekä kotimaidemme, lapsuudenperheidemme että muiden enemmän tai vähemmän tuntemiemme kulttuurien arvot. Uskon ja toivon, että juuri tämä pitää perheemme tiiviinä tulevaisuudessakin, kun ei meitä kukaan muu oikein ymmärrä, sellainen sillisalaatti tästä vielä on tuleva 😀

Ulkosuomalainen vanhempi – miten olet itse kokenut lapsen kasvattamisen ulkomailla?

I’ve been giving some thought to how it is different to raise a child outside your own culture. Physically I have never really been a parent in my home country, neither has my husband. But of course via our childhood, social media, news, Internet we are still very much attached to Finnish and German parenthood, so these cultures probably have the most influence. But we are not physically there, so some of the possibilities, responsibilities, expectations, difficulties and advantages don’t touch us.

I haven’t really gotten into Estonian culture, what comes to raising children (and otherwise either). Because of the language and because of the fact that we aren’t here permanently. Motivation is on a level of curiosity, but not really a wish to get in. And as you can probably imagine, those few months being an expat parent in Uganda, didn’t really let me get in in their culture either. Another culture, however, that I somehow do feel has an influence is something I call expat-culture. Which is in some sense a culture of higher tolerance. If you do things differently no one really cares or criticizes (at least not out loud), they just think “oh well, I guess that’s how they do things in Finland, Germany, Uganda, UK, Japan..” Your different views and approaches aren’t held against you but your culture, the country where you come from. And to me, as a parent, it makes it easier. You, personally, don’t feel so judged and you can always blame the culture, whether it is right or wrong. In Finland, I believe, I would feel more pressure, as my choices would be judged as MINE.

So I think (but don’t know for sure) that being an expat parent, raising your children outside your own culture can actually be easier in some sense. At least if you are like our family, never really settling down anywhere, and no one expects you to. You don’t get the pressure from the people around you, as you are anyway a foreigner, outsider. You don’t really know how things “should” be done, and you are forgiven if you are being weird. And as the people from your own culture are not able to see what you’re really doing, you have more freedom to do things your own way. Create your very own little culture. I hope that this keeps our family tight in future too, as there’s soon not many others who could really understand us. 😀