Somen vertaistuesta

Uusimmasta Vauva-lehdestä sain kipinän kirjoittaa aiheesta, joka on ollut mielen päällä jo pitkään. Sosiaalisesta mediasta (minun tapauksessani Facebookista ja Instagramista) saatu vertaistuki on ollut tärkeässä asemassa elämässäni siitä lähtien, kun muutin pois Suomesta. Puolaan muuttaessa etsin Facebookista expat-ryhmiä, muita Wroclawissa asuvia ulkomaalaisia ja muita ulkomailla asuvia suomalaisia. Edelleen seuraan monia ulkosuomalaisten ryhmiä, jaan muiden kanssa koti-ikävää, kulttuurishokkeja ja ärsytystä omaa isänmaata tai asuinmaata kohtaan. Viimeisimpänä olen löytänyt apua vegaaniuteen liittyvissä asioissa. Mutta todellisen voimansa netin vertaistukiverkosto on näyttänyt vauvahaaveiden astuessa kuvaan.

Lähestulkoon heti kun olimme päättäneet lapsen olevan tervetullut, noin kolme ja puoli vuotta sitten, liityin muutamaan aiheeseen liittyvään keskusteluryhmään. Vauvamaailma oli minulle aivan vieras, ennen täysin yhdentekevä, mutta nyt yhtäkkiä niin kiinnostava ja ajankohtainen. Ympärilläni ei kuitenkaan juuri Kampalaan muuttaneena ollut oikeastaan ketään kenen kanssa jutella asiasta tai kysellä kokemuksia. Minulla ei Ugandassa asuessa ollut ajasta puutetta, joten pian olinkin jo ekspertti ties missä raskauteen ja vauvoihin liittyvissä asioissa, kiitos näiden muutaman ryhmän. Raskaaksi tulon jälkeen liityin yhä useampiin ryhmiin, joista sain vinkkejä ja tukea mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kun jutteluseuraa fyysisessä ympäristössä ei hirveästi ollut. Raskausaika tosin oli helppo, joten ihan hirveästi en joutunut silloin kyselemään.

Heti Leevin synnyttyä olikin kaikki toisin – olin hukassa imetyksen, unien, melko traumaattisen synnytyksen ja ensimmäisten päivien sekä oikeastaan vähän kaiken kanssa. Niin kuin monet muutkin samassa tilanteessa olevat. Sen lisäksi olin ulkomailla, enkä edes omassa kodissani, miehen suvun ympäröimänä toki. Mutta vailla juttukaveria, jolle olisin voinut purkaa mitä tahansa ja jolta kysyä ne tyhmimmätkin kysymykset, omalla äidinkielelläni. Vauvaryhmät auttoivat tässä tilanteessa mielettömästi, ja sain paljon, paljon tietoa esimerkiksi imetykseen liittyen. Ilman tätä vertaistukea olisi esikoisen imetystaival jäänyt hyvin lyhyeksi, virtuaalituen avulla saavutimme hienon 1-vuoden virstapylvään. Siitä en voi oikeasti kiittää yhtäkään kätilöä tai lääkäriä enkä miestäni lukuunottamatta lähipiiriänikään, vaan omaa oma-aloitteisuuttani, jääräpäisyyttäni ja ennen kaikkea Imetyksen Tuen-vertaistukiryhmää.

Myös edelleen jatkuvien huonojen yöunien kanssa painiskelu on ollut edes hippusen helpompaa, kun tuskan on saanut jakaa jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Eikä sillä ole ollut merkitystä, että nämä ihmiset asuvat toisessa maassa, enkä ole koskaan tavannut heitä. Olemme yhdessä itkeneet kidutusta muistuttavia yöherätyksiä, pohtineet mikä nukkumisjärjestely auttaisi, mikä allergia tämän saattaisi aiheuttaa, tsempanneet toisiamme mielettömästi ja myös juhlineet niitä muutamaa paremmin nukuttua yötä. Olen löytänyt vertaistukiryhmistä samanhenkisiä ihmisiä, saanut kannatusta omille kasvatusperiaatteilleni (tai kannustusta niistä turhista luopumiseksi) sellaisissa määrin, että se ei omassa pienessä tuttavapiirissäni olisi mitenkään mahdollista. Joitakin asioita on myös helpompi jakaa tuntemattomille kuin esimerkiksi omalle perheelle. Ja se, että nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, juuri tällä hetkellä, aivan samanikäisen lapsen kanssa helpottaa myös asioista puhumista.

Ongelmatonta netistä saatu tuki ei tietenkään ole – varsinkin vanhemmuuteen liittyvissä ryhmissä tunteet ovat helposti herkässä ja ruudun takaa kirjoittaessa väärinkäsityksiä tapahtuu helpommin kuin kasvotusten. Netissä on helppo roikkua tuntikausia, kiitos taskuun mahtuvan älypuhelimen. Ja joskus tieto lisää tuskaa ja hämmennystä. Olen itsekin miettinyt luottaisimmeko enemmän omiin vaistoihimme esimerkiksi vanhemmuudessa, jos meillä ei olisi niin paljon tutkimustietoa ja mielipiteitä parin klikkauksen päässä. Tietoa täytyy osata suodattaa, kuten myös riidanhaastajien provosoivia kommentteja. Ja on hyvä muistaa, etteivät kaikki ole rehellisiä. Mutta varsinkin pienemmissä ryhmissä olen kohdannut sellaista rehellisyyttä, jota on välillä kasvotusten vaikea saavuttaa. Ei ole tarvetta esittää mitään, kun muut ovat kymmenien tai satojen kilometrien päässä.

En toki missään tapauksessa sano, etteikö fyysinen tukiverkosto olisi kultaakin kalliimpaa, mutta en halua kuvitellakaan kuinka paljon haastavampaa tuen, avun ja (hyvien) neuvojen löytäminen on ollut ennen nettiaikakautta. Erityisesti omassa tilanteessani, jossa olen muuttanut maasta toiseen ja kohdannut monia eri käytäntöjä, puhelimen päässä oleva suomenkielinen vertaistukiryhmä antaa minulle turvaa. Omaa äidinkieltä ja kulttuuria kun ei mikään korvaa, vaikka meidän tapamme ei olisikaan se ainoa oikea tapa. Ja vaikka joku saattaisi sanoa, ettei lasten kasvatus siitä miksikään muutu, uskon, että kasvatamme lapsiamme aika eri maailmassa ja eri lailla kuin esimerkiksi omat vanhempamme. Siksikin on mukava kuulla kokeneiden sukulaisten lisäksi myös oman sukupolven edustajien mielipiteitä.

I’ve been meaning to write about this topic for a long time, and now that there was an article about it in the newest baby magazine, I finally decided to do it. The support that I’ve gotten from social media groups concerning living abroad, living as a foreigner in a certain country, becoming a mother, raising children to veganism has been significant in my life.

Especially when moving from country to another and having such big life changes in a short time, I would have felt much more lonely and lost with out the multiple Facebook groups I’m a member in. Some people say that social media can create loneliness, but at least in my case it has had totally opposite effect. I’ve gotten to know so many people, some of them I’ve met in real life, some of them not, but their help has been as priceless in any case.

Whenever I have a question in my mind, about almost anything, there’s bunch of people on the other side of the screen who for sure know an answer. Or whenever I feel like I’m the only one having whatever problem, they prove that I’m not alone. This has been really important especially when battling with issues about breastfeeding, sleeping or parenting in general. For example, I’m sure that I would have quit breastfeeding much much sooner, if there wasn’t an excellent Finnish group that helps with any doubts or questions. With this group’s support we reached a stunning one year milestone, that would have not happened with the (unfortunately) not-very-knowledgeable help I had from midwives and doctors.

Also living abroad and moving constantly leaves you, no matter what, somehow outside. For me support from the Finnish speaking groups has certainly helped – I understand everything, there’s no significant cultural differences or language barries. I can express myself best in my own mother tongue, and I’m able to ask the most difficult questions. Online I can find easier those people who support my views and for example my parenting methods, because even if I have friends or relatives who have children of their own, they might not think the same about things (and they don’t have to).

I’m not saying virtual support is problem-free – you must remember that the possibility for misunderstanding is bigger than face-to-face and that people aren’t necessarily honest. But at least in some smaller groups I have seen such honesty that would be hard to express even to your own partner. So in a way not really knowing each other might make us know each other even better, just in a different way. Also sometimes too much information is no good – I’ve been thinking whether I would follow my own instincts more if there wasn’t such an easy access to hundreds of opinions and research results. But still, I cannot and don’t want to imagine how hard parenting and living abroad has been before social media.

Naturally nothing can replace the friends and family that you have physically around, their opinions matter more than some stranger’s do and they can support in ways that no one can online. But especially if it is not possible to be close to those people, virtual support helps a lot.

Advertisements

Lapsen kasvattaminen oman kulttuurin ulkopuolella

Minulla ei ole kokemusta lapsen kasvattamisesta omassa kulttuurissani, fyysisesti ainakaan. Sosiaalisen median ja internetin välityksellä olen kyllä tiukasti sidottu suomalaiseen vanhemmuuskulttuuriin, ja kyllähän ne meikäläiset tavat ja uskomukset näkyvät edelleen kaikista selkeimmin omassa elämässäni. Suomalaisen kulttuurin ohella kasvatusmetodeihini vaikuttaa eniten “expat-kulttuuri”, ei niinkään esimerkiksi virolainen kulttuuri. En koe päässeeni sisälle paikalliseen vanhemmuuteen niin, että sillä olisi suurempaa vaikutusta. Suurimpana syynä on varmasti oma asenteeni, ei sillä ettenkö arvostaisi paikallista kulttuuria, mutta emme asu täällä pysyvästi, joten jaksan paneutua siihen vain pinnallisella intensiteetillä. Toinen syy on kielitaidon puute; kulttuuriin on hyvin vaikea päästä sisälle, jos et ymmärrä mitä muut ympärilläsi puhuvat. Ja vaikka suurinpiirtein ymmärtäisit, jäävät pienet, lähes äänettömät asiat pimentoon. Ne, jotka ovat totta omassa kulttuurissasi, mutta joista monet eivät puhu ääneen.

Oikeastaan pidän tästä yhdistelmästä, jossa on helpompaa valita se oikeasti omalta tuntuva tapa toimia. Ympäristö, jossa päivittäin elämme, ei painosta, koska ympäristön mielestä olemme kuitenkin ulkopuolisia, outoja muukalaisia, jotka tekevät asiat niin kuin kotona tehdään (vaikka emme tekisikään, mutta sitä kukaan ei tiedä). Uskoisin, että jos asuisimme Suomessa kokisin paljon suurempaa ahdistusta kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Täältä kauempaa on helpompi huudella, netissä jakaa haluamaansa kuvaa tietylle kohderyhmälle, eikä kukaan näe miten perheessämme oikeasti toimitaan. Mitä siihen “expat-kulttuuriin” tulee, se on joka tapauksessa sellainen erilaisten tapojen sulatusuuni, ettei kovin montaa asiaa ainakaan ääneen kritisoida. Erilaiset lähestymistavat vanhemmuuteen kuitataan olankohautuksella – noin ne varmaan siellä Briteissä, Brasiliassa, Japanissa, Nigeriassa, Italiassa tekevät. Omista kasvatusmetodeista eroavia tapoja ei pistetä yksilön piikkiin, vaan hänen edustamansa kulttuurin, oli se sitten reilua tai ei. Mutta yksilölle mahdollisesti helpompaa.

Vuosien varrella perheeseemme varmaankin muodostuu aika selkeä “meidän kulttuuri”, johon vaikuttavat sekä kotimaidemme, lapsuudenperheidemme että muiden enemmän tai vähemmän tuntemiemme kulttuurien arvot. Uskon ja toivon, että juuri tämä pitää perheemme tiiviinä tulevaisuudessakin, kun ei meitä kukaan muu oikein ymmärrä, sellainen sillisalaatti tästä vielä on tuleva 😀

Ulkosuomalainen vanhempi – miten olet itse kokenut lapsen kasvattamisen ulkomailla?

I’ve been giving some thought to how it is different to raise a child outside your own culture. Physically I have never really been a parent in my home country, neither has my husband. But of course via our childhood, social media, news, Internet we are still very much attached to Finnish and German parenthood, so these cultures probably have the most influence. But we are not physically there, so some of the possibilities, responsibilities, expectations, difficulties and advantages don’t touch us.

I haven’t really gotten into Estonian culture, what comes to raising children (and otherwise either). Because of the language and because of the fact that we aren’t here permanently. Motivation is on a level of curiosity, but not really a wish to get in. And as you can probably imagine, those few months being an expat parent in Uganda, didn’t really let me get in in their culture either. Another culture, however, that I somehow do feel has an influence is something I call expat-culture. Which is in some sense a culture of higher tolerance. If you do things differently no one really cares or criticizes (at least not out loud), they just think “oh well, I guess that’s how they do things in Finland, Germany, Uganda, UK, Japan..” Your different views and approaches aren’t held against you but your culture, the country where you come from. And to me, as a parent, it makes it easier. You, personally, don’t feel so judged and you can always blame the culture, whether it is right or wrong. In Finland, I believe, I would feel more pressure, as my choices would be judged as MINE.

So I think (but don’t know for sure) that being an expat parent, raising your children outside your own culture can actually be easier in some sense. At least if you are like our family, never really settling down anywhere, and no one expects you to. You don’t get the pressure from the people around you, as you are anyway a foreigner, outsider. You don’t really know how things “should” be done, and you are forgiven if you are being weird. And as the people from your own culture are not able to see what you’re really doing, you have more freedom to do things your own way. Create your very own little culture. I hope that this keeps our family tight in future too, as there’s soon not many others who could really understand us. 😀

Meidän expat-joulumme

En oikein ymmärrä sanaa joulustressi, tai ainakaan sitä miksi ihmiset stressaavat joulun järjestämisestä. Itse huomaan, että stressasin enemminkin niistä jouluista, jolloin joulua ei oikein ollutkaan. 

Miten ulkosuomalainen ja -saksalainen perhe siis pitää huolen siitä, että joulu tuntuu joululta? Koska olemme suht nuori perhe ja muuttaneet jo monta kertaa emmekä koskaan asuneet kummankaan kotimaassa, ovat jouluperinteetkin vielä hieman hakusessa. Eniten joulu kuitenkin tuntuu joululta perheen kanssa kylmässä ja pimeässä Euroopassa vietettynä. Kahdestaan Ugandan lämmössä oli hyvin vaikea päästä joulufiiliksiin. Myönnettäköön, että oma fiilikseni on myös tiiviisti sidoksissa suomalaisiin jouluruokiin – jos niitä ei ole tarjolla, ei oikeata joulua tule.

Tänä vuonna halusimme varmistaa joulutunnelman järjestämällä luonamme Tallinnassa “suuren” perhejoulun. Paikalle saapuivat minun ja mieheni vanhemmat, minun veljeni, mieheni sisko ja hänen poikaystävänsä. En stressannut joulusta etukäteen, olimme jakaneet ruokavastuuta niin, ettei minulle jäänyt paljoakaan tekemistä. Vanhempamme ulkoistimme hotelliin, jotta kaikilla olisi tarpeeksi tilaa. Uskon, että tämä päätös oli kaikkien kannalta erinomainen.

Pyhät menivät hyvin, siitäkin huolimatta että osaa meistä piinasi ikävä vatsatautivirus eikä erilaisten kulttuurien ja tapojen kohtaamisilta voinut välttyä. Ruokaa oli aivan valtavasti – kaikki suomalaiset ja saksalaiset herkut kannettiin pöytään kahtena peräkkäisenä päivänä ja kolmantena syötiin kaikki se mitä kaapeista vielä löytyi. Nyt uuden vuoden kolkutellessa ovea olemme saaneet lähes kaiken tuhottua tai pakastettua. (Tästä onkin erinomaiset lähtökohdat aloittaa tammikuun vegaanihaaste, josta kirjoittelen myöhemmin.)

Koskettavinta sen lisäksi, että perheemme jaksoivat matkustaa tänne luoksemme, oli Leevin käsinkosketeltava innostus sukulaisten läsnäolosta. Vaikka näemme melko harvoin, Leevi ei ollenkaan ujostele, vaan pistää parastaan mummien, ukkien, tätien ja enojen kanssa. Sitä on aina yhtä ihana katsella. Harmittaa jo, kun tietää kuinka pitkä aika on siihen kun seuraavaksi nähdään. 

Joulu lienee täyttänyt tarkoituksensa, olen nimittäin jo ihan valmis ensi viikolla toivottavasti koittavaan normaaliarkeen (ellei joku tauti taas iske). Peloistani huolimatta onnistuin sittenkin saamaan joulusta tarpeekseni tänä(kin) vuonna. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa 😅

This year we wanted to be sure that we’d had THE Christmas spirit in our home. So we invited both of our families here to celebrate with us. 

We haven’t managed to form much Christmas traditions by ourselves yet, as we’ve been all over the world these past five years. But I think this year was finally a beginning of something like that. Not that we could have our families here every year (shame) but we managed to bring Christmas to our home in other ways too. Perhaps it’s about a child big enough to realize some traditions or maybe it is just the magic of the cold, dark North.

We had wonderful holidays enjoying our families company – especially amazing was to watch how much Leevi loved it. Food was of course great, as this year we were able to bring all the authentic Finnish and German treats to the table. Now I’m so stuffed both with food and Christmas I don’t mind at all that it is only once a year. This is what you call success, right? 😃 

(Now, after all the feasting and meat eating (I couldn’t resist) is an excellent moment to start one month vegan challenge, which I’ll be updating you about very soon.)

SUOMI 100-blogihaaste

Suomen suuri symttäripäivä meni minulta talvilomaillessa harmillisesti aika ohi, vaikka olisin nyt Virossa saanut juhlia sitä todella hienoin menoin. Toivottavasti he jaksavat vielä tulevinakin vuosina järjestää yhtä hienoja kunnianosoituksia naapuriaan kohtaan – ja toivottavasti me suomalaiset kunnioitamme hyvin näkyvästi virolaisten 100-vuotispäivää muutaman viikon kuluttua. 

Katsoin sentään koosteen Linnan juhlista ja Helsingin ilotulitukset Yle Areenasta, ihanaa että se toimi noin helposti. Edellisinä vuosina olen kikkaillut jotain kummallista saadakseni juhlat näkyviin, en tiedä onko Yle muuttanut jotain vai enkö vain ole tajunnut Areenan hienoutta.

Päätin vielä näin jälkijälkikäteen muistaa Suomea tällä ulkosuomalaisten blogeissa kiertävällä Suomi100-haasteella, te tiedätte kuinka rakastan näitä 😃

Missä asut ja kuinka kauan olet asunut ulkomailla?

Asun Tallinnassa, Virossa, jossa olen asunut noin puolitoista vuotta. Yhteensä olen asunut ulkomailla 5,5 vuotta.

Kuinka usein käyt Suomessa? Milloin viimeksi ja onko seuraava kerta jo tiedossa?

Nyt Tallinnasta käsin käyn Suomessa melkein kerran kuukaudessa, ja Ugandassa ja Puolassa asumisen jälkeen osaan todella arvostaa kuinka helppoa, nopeaa ja edullista kotona käyminen on. Viimeksi olimme Espoossa isänpäivänä, ja seuraavan kerran menemme ensi viikonloppuna.

Mitä kaipaat Suomesta?

Kaipaan enemmän aikaa perheen ja kavereiden kanssa. Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi stressata ymmärtävätkö muut minua (esim. lääkärissä) tai käyttäydynkö kulttuurillisesti oikein. Kaipaan turvallisuudentunnetta, joka minulla oli Suomessa asuessa. Kaipaan supermarkettien absurdeja valikoimia. Kaipaan juhlapyhien perinteitä.

Lempimaisemasi Suomessa?

Helsingin keskusta-alueen merenrannat, ja sellainen täydellinen saaristolais- tai järvimökkimaisema, joka ei oikeestaan koskaan ole ollut minulle tuttu, mutta joksi suomalaisen maiseman miellän.

Miten meinaat juhlia itsenäisyyspäivänä?

Kuten aiemmin mainittu, jäi juhlinta kilistelyyn hotelli buffassa ja mahdollisimman Suomi-henkiseen asuun pukeutumiseen (sinivalkoinen mekko lomagarderobista). Ehkäpä ensi vuonna juhlimme Suomessa.

Mitä suomalaista muotoilua teiltä löytyy, ja onko joku esine tai astia, minkä haluaisit kotiisi tuoda Suomesta?

Olen siinä uskossa, että ulkosuomalaiset arvostavat suomalaista muotoilua keskimääräistä enemmän ja minullekin Suomi-tavaroiden arvo on noussut viime vuosina. Meiltä löytyy Muumi-mukeja, Iittalaa ja Marimekkoakin. En tiedä lasketaanko vaatteet muotoiluksi, olen ostanut suomalaisen Noshin vaatteita Leeville ja itselleni. Iittalan tuotteita voisin ostaa loputtomasti, jos se ei olisi rahasta kiinni, ja panostaisin mielelläni enemmän myös suomalaiseen vaatesuunnitteluun.

Mikä on rakkain tavara, minkä olet tuonut Suomesta?

Vuosien varrella olen haalinut ulkomaille oikeastaan kaiken omaisuuteni, jota ei kyllä lähtiessäni hirveästi ollut. Tunnearvollisesti tärkein on lapsuuden nalle, joka koristaa nyt Leevin huonetta. Ilahduin myös kovasti kun vanhempani saivat viime syksynä tuotua Ikeasta ensimmäiseen omaan kämppääni ostamani keittiösaarekkeen, joka oli heillä säilössä. Se on jokapäiväisessä käytössä aamiaispöytänä. On myös joitakin keittiövälineitä, joita olen kantanut mukanani kaikkialle; kunnollinen kuorimaveitsi ja pienen pieni purkinavaaja. Loppujen lopuksi minulla on kuitenkin hyvin vähän “korvaamattomia” tavaroita, siitä on aikuisiän jatkuva muuttaminen pitänyt huolen.

Mitä suomalaista ruokaa rakastat?

Pidän monista suomalaisista ruoista, kuten makaroni- ja maksalaatikosta, poronkäristyksestä, kanaviillokista ja karjalanpaistista, mutta lihansyönnin vähentämisen jälkeen en ole niitä oikeastaan kaivannut. Rakastan suomalaisia joulu- ja pääsiäisherkkuja, ja tietysti Fazerin sinistä, Missä Xiä ja kunnon salmiakkia.

Entä mitä suomalaista ruokaa inhoat?

Ei tule nyt mitään sellaista mieleen, jota olisin maistanut ja jota suoraan sanottuna vihaisin. Ennen tykkäsin mustasta makkarasta, mutta epäilen, että koskisin siihen enää. Minusta on tullut ennakkoluuloisempi (liha)ruoan suhteen viime aikoina.

Minkälaista elämää viettäisit / viettäisitte, jos asuisitte edelleen Suomessa? Tai miten se ehkä poikkeaisi nykytilanteesta?

En ole koskaan asunut perheeni kanssa Suomessa, muutin Suomesta kun aloin seurustella mieheni kanssa. On myös melko epätodennäköistä, että asuisimme Suomessa lähivuosina. Joten on hyvin vaikea kuvitella sitä tilannetta. Jos en olisi koskaan lähtenyt Suomesta, tuskin olisimme tässä tällaisena perheenä ja se on minulle täysin sietämätön ajatus. Eli muutto oli elämäni paras päätös. Jos mieheni työ veisi meidät Suomeen, menisin hyvin todennäköisesti töihin tai opiskelisin uuden ammatin. Mutta se on suunnitelmani muutenkin, heti kun tämä toinen bebe on tarpeeksi vanha. Suomessa asuessa olisin varmasti enemmän vastuussa arkisista asioista, kuten vakuutuksista, laskujen maksamisesta ja muista järjestelyistä, ja ehkä olisin aktiivisempi lasten harrastustoiminnassa kun ei olisi pelkoa kielimuurista.

Mitä pyydät aina tuomaan tuliaiseksi Suomesta?

Nykyään en usein mitään, koska Tallinnasta saa melkein kaikkea ja jos ei saa niin haen itse. Aiemmin olen pyytänyt suomalaisia lehtiä ja kirjoja, salmiakkia, suklaata, ruisleipää… Niitä kliseisiä perusjuttuja.

Mitä arvostat nykyään eniten Suomessa, mitä et ehkä osannut arvostaa ennen?

Aiemmin mainittuja asioita: turvallisuudentunnetta ja sitä, että voin kommunikoida omalla äidinkielelläni. Supermarketin valikoimaa. Luontoa, puhtautta, ötökättömyyttä. Vuodenaikoja (vaikka olen edelleen sitä mieltä, että talvi on liian pitkä). Talojen lämmitystä. Sitä, ettei tarvitse huolehtia homehtuvatko vaatteet kaappeihin. Sitä, että asiat usein hoituvat niin kuin luvattu ja ajallaan. Läpinäkyvyyttä, luotettavuutta ja reiluutta maan hallinnossa, poliisissa ym. Tasa-arvoa, ennakkoluulottomuutta. Suomalaista koulujärjestelmää, jossa lapset ovat samanarvoisia ja heillä on samat mahdollisuudet. Sitä, että lapset saavat olla lapsia. Henkilökohtaista tilaa, ihmisten vähyyttä. Olen oppinut arvostamaan myös kaurapuuroa, ruisleipää ja Fazerin sinistä, joista en ennen välittänyt.

Mikä Suomessa ärsyttää eniten?

Kateellisuus, pessimistisyys, kyynisyys. Epäkohteliaat ihmiset. Epäystävällisyys. Se, etteivät lapset saisi näkyä eikä kuulua. Minä-keskeisyys. Pitkä, pimeä, kylmä talvi.

Mikä taas Suomessa on ihanampaa kuin missään muualla?

Yöttömät kesäyöt. Alkukesän vehreys loputtoman talven jälkeen. 

Suomalaisinta minussa on…

Henkilökohtaisen tilan tarve. Rehellisyys. Jähmeys. Introverttius. Pessimistisyys (tai realistisuus). Se, että näen ihmiset samanarvoisina ammatista tai tuloluokasta huolimatta enkä ymmärrä hierarkiaa. Minun on vaikea ottaa vastaan kohteliaisuuksia tai ystävällisiä huomionosoituksia.

Olen hävennyt suomalaisia / Suomea…

Kun he törttöilevät kännissä Tallinnan laivalla ja Tallinnassa.

Mitä nykyisen kotimaasi asukkaat tietävät Suomesta?

Varmasti keskimääräistä enemmän, olemmehan naapureita. Kaikilla on Suomessa asuva kaveri tai perheenjäsen. Kuitenkin olen hieman yllättynyt siitä, ettei oman ikäsilläni virolaisilla tunnu olevan vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, kun puhutaan suomalaisista. Tai ehkä he ovat vain liian kohteliaita kertoakseen minulle. Suomesta käydään ostamassa joitakin tuotteita, joita ei Virosta saa, tai jotka ovat täällä kalliimpia. 

Kerron aina Suomesta…

Kylmästä talvesta, valoisasta kesästä, koulutuksesta, maailman parhaasta karkkivalikoimasta ja siitä, etteivät ihmiset välttämättä tarkoita olla niin epäkohteliaita kuin miltä vaikuttavat.

Kuinka usein puhut suomea?

Joka päivä poikani kanssa.

Mitä suomalaista perinnettä teillä vaalitaan?

Haluan vaalia ainakin jouluun liittyviä perinteitä; joulukalenteria, joulupukkia, joulusaunaa, jouluruokia… Myös isän- ja äitienpäivää juhlimme itselleni lapsuudesta tutuin menoin. Minä ja poikani syömme molemmat melkein joka aamu aamiaiseksi puuroa, tosin tässä on kyse enemmän mieltymyksestä kuin perinteestä. Aion kasvattaa lapseni pitämään salmiakista.

Mitä terveisiä lähetät 100-vuotiaalle Suomelle?

Toivon Suomelle ja suomalaisille lisää itseluottamusta, jotta ei olisi tarvetta vertailla meitä muihin tai pelätä muiden erilaisuutta. Olemme oikein kelpo porukkaa ja meillä on monenlaisia erinomaisia taitoja ja ominaisuuksia, ja maamme on monella tapaa aivan erityislaatuinen. Olemme päässeet nopeasti pitkälle. Nämä meidän olisi hyvä muistaa, mutta myös se, että maailmassa on monen monta tapaa tehdä asioita oikein.

I unfortunately missed this year’s big party, Finland’s 100th birthday as we were on a holiday. But I still felt like honouring my home country in some way, and I found this blog challenge to be a good way to do it.

In which country do you live and how long have you lived abroad?

I live in Tallinn, Estonia, for about 1,5 years now. Altogether I’ve lived abroad for 5,5 years.

How often do you visit Finland? 

I visit Finland very frequently now that we live so close, we go to my parents almost once a month. I really appreciate the possibility after living much further away in Uganda and Poland. 

What do you miss from Finland?

I miss more time with family and friends. I miss that I wouldn’t need to stress about communication and if I’m behaving culturally appropriately.  I miss feeling of being safe everywhere. I miss the absurd variety of stuff in supermarkets. I miss the holiday traditions.

Your favorite landscape in Finland?

The seaside of Helsinki and somewhat stereotypic archipelago or lake cabin view.

How are you celebrating the independence day?

As I mentioned I kinda totally missed the celebrations this year. Perhaps next year we’ll be in Finland. Normally I’d be watching the president’s party from TV, eating some delicious Finnish food and drinking sparkling wine. 

What kind of Finnish design you have in your home? Is there something that you’d like to bring from Finland?

I began to appreciate Finnish design more after moving abroad. We have mugs and plates from Iittala, Moomin mugs and some Marimekko. I’ve bought clothes from Finnish clothing company Nosh. If I would have unlimited amount of money I’d buy more Iittala and Finnish designers’ clothes.

What is the most beloved item you’ve brought from Finland?

I’ve managed to bring basically all my belongings from Finland. Thing with biggest emotional value is a teddy bear from my childhood, which now decorates Leevi’s room. Last autumn I finally got back my kitchen table, when my parents were able to bring it to Tallinn. We eat breakfast around it every day. In general I don’t own many irreplaceable items.

Which Finnish food you love?

I like many Finnish foods, but as they have meat in them, I haven’t eaten them much recently. I love Finnish Christmas and Easter foods, and of course Finnish chocolate and candy.

Which Finnish food you hate?

I can’t get anything really disgusting in mind, that I would have actually tasted. I would probably not touch the famous blood sausage anymore, even I used to like it. I’ve become more cautious towards food lately, especially those that have meat in them.

How would your life be like if you’d still live in Finland?

It is difficult for me to imagine how life would be if I would have not moved to Poland in 2012. Me and my husband have never lived together in Finland and I think that our family wouldn’t exist as it is now if I would have stayed. So I don’t really wanna think about that, moving was the best decision of my life. 

What do you always ask people to bring you from Finland?

Nowadays not much as I can get almost everything from Tallinn and if not I can pick it up myself. In the past I’ve asked Finnish books and magazines, candy and rye bread.

What do you appreciate in Finland that you maybe didn’t realize to appreciate before?

Earlier mentioed things: safety and being able to communicate in my own language. The supermarkets. Nature, cleanliness, absence of bugs. Four seasons (even though I still think winter is way too long). Heating in the houses. That my clothes wouldn’t mould in the closets. That things usually work as promised. Transparency, reliability and fairness in the leadership of the country. Equality and liberality. Finnish school system where every child is equal and they have same possibilities. That kids are allowed to be kids. Personal space. I have learned to appreciate also Fazer’s milk chocolate, rye bread and oatmeal porridge.

What is annoying you the most about Finland?

Jealousness, pessimistic and cynical attitude. Rude people, unfriendliness. That kids are not tolerated very well in public places. Me-centered thinking. Long, dark, cold winter. 

What in Finland is better than anywhere else?

The nightless summer nights and the greeniness of beginning of summer after a long winter.

The most Finnish thing in me is…

Need for a lot of personal space. Honesty. Icyness. Being introvert and a bit pessimistic. That I see people as equals no matter what their profession or income is, I don’t understand hierarchy. I have difficulties accepting compliments or friendly gestures.

I have been embarrassed about Finns when…

They are totally wasted on the Tallinn ferry or in Tallinn. 

What do the people of your present home country know about Finland?

Quite a lot, we are neighbours after all. Everyone seems to have family or friends living in Finland. I am a bit surprised though that Estonians of my generation don’t seem to have any strong opinion about Finns  – neither negative or positive. Or maybe they are afraid to tell me. Some people go shopping in Finland for things that are difficult or more expensive to get in Estonia. 

What I always mention when I talk about Finland…

I mention cold winter, summer nights full of light, education, the world’s best candy and that people don’t always mean to be as rude as they seem.

How often do you speak Finnish?

Every day with my son. 

Which Finnish traditions you want to keep cherishing?

I want to continue the Christmas traditions; Christmas calendar, Santa Claus (who lives in Rovaniemi, in case you didn’t know), sauna, food… Also mother’s and father’s day are important to me. Me and my son eat porridge for breakfast almost every day, but that is more about what we like than some tradition. I will raise my children to like salty liquorice. 

What would you wish for the 100 year old Finland?

I wish more confidence to Finland and Finns so we wouldn’t need to compare ourselves to others or be afraid of those who do things differently. We are decent people and we have many excellent skills and abilities. Our country is very special, we have come far in a short time. We should keep these things in mind, but also remember to appreciate other ways than our own, there’s many ways to do things right.

Pala virolaista ruokakulttuuria

Osallistuimme ystäväni kanssa eilen Viron ruokamuseon ja Viro-instituutin järjestämään ruoka-aiheiseen iltamaan. Tarkemmin ottaen illan teemana oli vürtsikilu eli pikkelöity kilohaili. Alunperin luulin ystäväni hinkua osallistua tapahtumaan vitsiksi; vaikka olenkin ruoan ystävä, ei pikkelöity kala saanut vettä herahtamaan kielelleni. Mutta ihan tosissaan tämä liettualais-puolalais-saksalainen ystäväni oli, pikkelöity kala on hänen herkkuaan. Päätin siis heittää ennakkoluulot romukoppaan ja lähteä hänen mukaansa.

Iltama järjestettiin Viron ruokamuseon tiloissa, upeassa vanhassa varastorakennuksessa lentokentän lähellä. Museo pettymyksekseni käsitti vain yhden, tällä hetkellä kilohailista kertovan “näyttelyn” eikä sinällään tosiaankaan ole matkan arvoinen. Hieman yllättäen paikalle oli meidän lisäksemme löytänyt noin kymmenen muutakin ihmistä, suurin osa heistä ulkomaalaisia, joille tapahtuma oli suunnatukin. 

Saavuin tapahtumaan tyhjin vastoin ja olinkin todella iloinen nähdessäni pöytään katetun upean juustotarjottimen sekä kantarelli- ja omenapiirakat. Vatsat täytettyämme ja hetken muiden osallistujien kanssa seurusteltuamme, alkoi illan varsinainen show, eli sen kilohailin marinointi. Saimme jokainen tehtäväksemme murskata erilaisia mausteita, mm. sinapinsiemeniä, korianteria, neilikkaa, kanelia, kardemummaa… Huumaava jouluinen tuoksu valtasi huoneen. Tämän jälkeen mausteet sekoitettiin yhteen merisuolan kanssa ja meille kaikille jaettiin pienet muovirasiat, joihin pinota kokonaisia, raakoja kaloja tarkkaan määritellyllä tavalla vuorotellen mausteseoksen kanssa. Rasiat täytettyämme saimme käskyn pitää kalat kylmässä vähintään seuraavaan iltaan asti, jolloin herkku olisi valmista syötäväksi. 

Täytyy sanoa, että vaikka tapahtuma toi mukavaa virkistystä arki-iltaan, en rehellisesti sanottuna ole ollenkaan varma, että kykenen maistamaan tuotostani. Sen verran ällöltä ajatus omissa nesteissään marinoidusta raa’asta kalasta haiskahtaa. Ehkä jos kypsentäisin kalat pannulla… Ravintolassa kiluleipä on kyllä näyttänyt kohtuullisen herkulliselta, mutta asia on eri kun olet itse valmistanut ruoan. Sama kävi aikoinaan maksalaatikon kanssa, en pysynyt maistamaan itse valmistamaani laatikkoa ollenkaan. Olen varmaan tulossa vanhaksi, kun minusta on tullut näin varovainen. 😅 Nähtäväksi siis jää kenen mahaan tämä herkku päätyy, myöskään mieheni ei hyppinyt ilosta tuliaisen nähdessään.

Mitäs paikallisia herkkuja muut ulkosuomalaiset ovat päässeet valmistamaan?

Yesterday I participated in an Estonian cooking event with a friend of mine. The topic of the event was traditional pickled fish, and honestly I was not too excited, but my friend’s excitement convinced me to join.

The event was actually really nice – we got some child-free time and met some other expats. The food we were served was actually not pickled fish, but a gorgeous cheese plate and some mushroom and apple pies. With full stomach I was a little bit more open to the idea of pickling fish, and so we got to get our hands dirty. Everyone was preparing their own little box of pickled fish Estonian style. Lovely, christmassy aroma of the spices filled the room, and stacking fish neatly in a very specified way in the box was actually pretty therapeutic. But then the reality hit back – tomorrow I was supposed to taste this stuff. Straight from the box, raw. Somehow the idea of fish pickled in its own juices does not exactly tempt my tastebuds. In a restaurant this dish does actually look edible, but it’s different when you’ve prepared it from scratch and before laying the fish on you bread you’re supposed to remove its head and intestines… So we’ll see if I manage to taste my creation, or perhaps I’ll use it in cooking. Anyhow, the evening was fun, and I look forward to the other events the Estonian Institute will organise. 😊

What kind of local delicacies have you prepared when living abroad?

Yllärireissu Alppien juurelle

Palasimme eilen Neuburgista, Etelä-Saksasta, sukuloimasta. Tällä kertaa reissu oli aika rentouttava, vaikka kuuteen yöhön mahtui peräti kolme eri yöpymispaikkaa. Leeville riittikin tekemistä ja seuraa, joten me vanhemmat saimme ottaa rennosti. Yövyimme vanhaan tuttuun tapaan Wolfin vanhempien luona hänen siskonsa huoneessa, mutta täällä kertaa vietimme yhden yön myös kaveriperheen juuri valmistuneen talon vierashuoneessa. Lisäksi Wolfi oli järkännyt meille 24 tunnin lapsivapaan.

Wolfi halusi pitää treffiemme kohteen salaisena, joten en etukäteen yhtään tiennyt minne olimme matkalla. Mielessäni haaveilin söpöistä alppikylistä ja ilmeisesti mieheni oli lukenut ajatukseni, koska juuri sellaiseen päädyimme 2 tunnin ajomatkan jälkeen. Jo ajaessa alkoivat huikeat alppimaisemat, jotka edelleen sykähdyttävät yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Mies pohti matkalla, jonka oli kuulemma taittanut satoja kertoja, kuinka osaa vasta nyt arvostaa maiseman ainutlaatuisuutta, kun toinen vieressä ihmettelee sitä suureen ääneen. Aika sama kuin hänen taannoinen ihmetyksensä ruotsinlaivoja kohtaan – minulle kun ne ovat aina kuuluneet siihen tuttuun maisemaan. Monikulttuurisen parisuhteen hienouksia. 😅

Ajomatkan päätteeksi pysähdyimme pieneen Reit im Winklin kylään, juuri ennen Itävallan rajaa. Kylä on kliseiseen alppityyliin oikein viehättävä ruskea-valkosine taloineen, jotka on koristeltu toinen toistaan hienommilla seinämaalauksilla ja puukaiverruksilla. Taustalla häämöttivät lumihuippuiset vuoret. Tätä näkyä kelpaisi katsella useamminkin! Alue on kuulemma tunnettu lumisuudestaan ja kesällä aurinkoisuudestaan – täydellinen lomakohde siis. Ja turisteille kylä onkin eittämättä ensisijaisesti tarkoitettukin: jokaisessa talossa näytti olevan huoneita vuokralla, ravintola tai tuliaispuoti. Nyt kauden ulkopuolella oli kylässä kuitenkin rauhallista.

Mieheni oli buukannut meille tilavan huoneen aivan kylän keskellä sijaitsevasta Hotel Unterwirtistä, jonka rakennus on alunperin rakennettu 1400-luvulla. Keski-Euroopassa moiset vuosiluvut ovat melko normaaleja, mutta tälle espoolaiselle ihan silkkaa utopiaa (paitsi että nyt googlettelin kirkkomme olevan samalta vuosisadalta, but you get the point). Unterwirt onnistui melko täydellisesti yhdistämään alppimaisemaan sopivan historiallisuuden ja kotoisuuden sekä modernin luksuksen. Hotellista löytyi myös spa useine saunoineen ja altaineen, mikä lisäsi ylellisyyden tuntua.

Söimme illallista hotellissa, mikä osoittautui hyväksi päätökseksi, vaikka ravintolan hinnat olivat varmasti kylän korkeimmat. Ruoka ja palvelu oli erinomaista, ravintola oli selvästi muidenkin suosikki, niin täyteen pakattu se oli maanantai-iltana (syyslomien aikaan). Aamiaisbuffa notkui kaikkea mahdollista, mutta saksalaiseen tapaan erityisesti leipä ja erilaiset lihatuotteet olivat päässeet päärooliin. Vaikka itse jätin leikkeleet muille syöjille, oli aamiaisessa enemmän kuin tarpeeksi. “Onneksi” heräsimme vapaa-aamunakin ennen seitsemää (mikä siinä on ettei osaa nukkua kun olisi mahdollisuus), joten aamiaisen jälkeen oli vielä aikaa sulatella ennen ajomatkaa takaisin Neuburgiin.

Yesterday we returned from our family visit to Bayern, where we had a pretty relaxing holiday, even we slept in three different places during those six nights. Leevi had so much to do and so many people around that we parents didn’t need to do much for entertainment. On top of that my amazing hubby had organized us some 24 hours of kid-free time.

Wolfi wanted to keep the program of this 24-hour date as a secret so I had no clue where we were gonna go. Secretly I hoped to see the Alps, as they are kinda close by, and they still amaze me after all these times. Apparently, once in a lifetime, mind-reading worked and Alps was exactly what my husband had in mind. He took me to a village called Reit im Winkl, a village close to Austrian border where he had spent his childhood winters. This village is a perfect example of a stereotypical, yet so wonderful town by the Alps, with it’s historical white-and-brown villas that are covered with beautiful wooden details. And on the background you could see the snow-covered mountains. Apparently this is one of the snowiest places in winter and sunniest in summer, so no wonder a perfect tourist oasis has formed here.

We spent the night in lovely Hotel Unterwirt, a building that dates back to 14th century, which to me as a Finn from Espoo sounds almost impossible, but here in Central Europe is quite normal. Hotel has been recently renovated and it combined really nicely old, historic and cozy to modern functionality (except the Wi-Fi which wasn’t really working in our room, but that’s no news in Germany…). Hotel also has a spa with couple of different saunas and pools, which added to the luxury. After spa we were too lazy to get out anymore, so we chose to have dinner at the hotel restaurant. We had perhaps the most expensive dinner in town, but it was worth it, very yummy. Also the breakfast buffet was everything we desired and even more. (As we were in Germany, they had at least 10 different types of breads and cold cuts.) I was so ready to roll back to bed after this lavish brekkie, and I even skipped all the meat. “Luckily” we woke up on our day-off at 6.50, so there was time for some digesting before driving back to Neuburg.

PS. Photo credits to my hubby 😘

Vinkki ulkosuomalaiselle (ja miksei kelle tahansa Suomessa asuvallekin)

Ulkomailla asuessani olen luonnollisesti silloin tällöin kaivannut suomenkielistä lukemista, niin kirjoja kuin lehtiäkin. Lehtitilaus tulee kuitenkin järkyttävän kalliiksi, ja sitten pitäisi osata vielä valita SE lehti. Itse kun tykkään lueskella sieltä täältä vähän kaikenlaista. Kirjojen ja lehtien ostaminen ja raahaaminen ulkomaille alkoi pian kyllästyttää. Aloinkin etsiä e-kirjoja ja lehtiä, mutta ainakaan kirjasto ei ole tähän mennessä onnistunut täyttämään tätä rakoa.

Ugandassa asuessa löysin ongelmaan täydellisen ratkaisun, niin hyvän etten uskonut ensin todeksikaan. Sanoma Magazinen lehtiä voi nimittäin lukea digiversioina ja ainakin toistaiseksi tilaamalla heiltä yhden paperilehden saat lukuoikeuden 15 lehden diginäköispainoksiin – koko vuodelta! Ugandassa asuessamme tilasin Vauva-lehteä, mutta samalla sain lueskella Gloriaa, MeNaisia ja muita. Silloin pari vuotta sitten hommassa oli vielä joitakin teknisiä ongelmia (jotka saattoivat johtua aataminaikaisesta tabletista), mutta nekin onneksi selvisivät ja hyvitykseksi taisin saada puolet pidemmän tilauksen kuin olin maksanut.

Viime aikoina olen lukenut enemmän kirjoja (mm. Adlibriksen e-kirjoja, peukku niillekin, vaikka kirjoissa pidänkin enemmän vanhanaikaisesta paperiversiosta), mutta nyt taas vaihteeksi teki mieli hieman kevyempää kirjallisuutta. Muistinpa siis jälleen Sanoma Magazinen, jolta löytyikin monta lehtitarjousta. Parhaan tilaajalahjan (aktiivisuusranneke) perusteella valitsin Meidän Perheen, ja vaikka lehti fyysisesti tippuu vanhempieni postilaatikkoon vasta muutaman viikon päästä, sain digilukuoikeuden ja näin ollen kymmeniä lehtiä luettavakseni sillä silmänräpäyksellä. Ja digilehti-sovellus vaikuttaa ainakin toistaiseksi toimivan sujuvammin kuin viime kerralla. Lisäksi ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, mitä ihmettä tehdä kaikille suomenkielisille lehdille täällä ulkomailla (Suomessahan ne voi kierrättää naapurille). Lehdistä voi selata vain ne itseään oikeasti kiinnostavat jutut ja sen jälkeen heittää loput takaisin bittiavaruuteen. Niin ja vielä se, että lukeminen kulkee koko ajan mukana taskussa, koska e-juttuja voi lukea tietysti myös puhelimella. Ihana digiaika! ❤

PS. Edelleen mietin, että millä ihmeen keinolla tämä on lehtitalolle kannattavaa, mutta älkää paljastako epäilyjäni heille. Kertokaa vain, että täällä on one happy customer. 😉

Have you already found e-books and magazines? I have, and this is the best invention ever to an expat after WhatsApp. Digitalization, what would I do without??

Miltä näyttää monikielisen perheen arki?

Leevi sanoi tänään yllättäen autoillaan leikkiessään “What’s this? Car”. Yllätyin, koska en tiennyt hänen osaavan näitä sanoja englanniksi. Sen jälkeen hän sanoi punaista autoa “black”, jonka korjasin “red, punainen”, jonka jälkeen kävimme läpi kaikki paikalla olleet autot englanniski. Ja tyyppi oli selvästi innoissaan ja kiinnostunut.

En olisi ikinä uskonut, että tällaisen kielisekametelisopan keskellä voi joku oppia mitään kieltä nopeasti, saati useampaa. Mutta Leevi on todistanut kaikki uskomukset monikielisen lapsen hitaammasta puhumaan oppimisesta huuhaaksi (tai siis ainakin hänen kohdallaan), sellaista tahtia on hän kieliä oppinut. Pääasiassa Leevi puhuu ja ymmärtää saksaa ja suomea, mutta kuulee myös paljon englantia, koska me vanhemmat puhumme englantia keskenämme. Emme oikeastaan kuitenkaan puhu Leeville ikinä englantia, vaan aina omia äidinkieliämme. Lisäksi Leevi on oppinut päiväkodissa muutaman sanan viroa. On aivan uskomatonta, miten nuo pienet aivot imevät uusia sanoja kuin sieni. Suomea ja saksaa Leevi puhuu ja ymmärtää suurinpiirtein saman verran, hänellä on jo melko laaja sanavarasto ja viime päivinä on tullut yhä enemmän useamman sanan lauseita. Ehkä kaikista eniten itseäni hämmästyttää se, kuinka hän on jo oppinut silloin tällöin taivuttamaan suomenkielisiä sanoja oikeisiin muotoihin. Nyt vasta olen todella tajunnut kuinka vaikea kieli suomi on tässä asiassa verrattuna vaikkapa englantiin!

Kielet menevät Leevillä melko iloisesti sekaisin, vaikka uskon hänen jo ymmärtävän, että ne ovat eri kieliä. Leevi puhuu usein minulle saksaa, ja kuulemma isälleen suomea, mikä ihmetyttää tällä hetkellä hieman. Mutta emme jaksa stressata. Koska itse ymmärrän saksaa, toistan Leeville hänen sanomansa asian suomeksi, tai joskus pyydän sanomaan sen äidin kielellä (jolloin hän toistaa sen saksaksi). Wolfi ei ymmärrä suomea, joten hän arvailee mitä Leevi mahtaa tahtoa tai odottaa kunnes poika tajuaa vaihtaa kieltä.

Meillä on siis tosiaan sellainen tilanne, että itse ymmärrän oikeastaan kaiken mitä mieheni saksaksi puhuu, mutta hän ei ymmärrä suomea. Tämä aiheuttaa nyt Leevin kasvaessa hieman ristiriitoja, kun olen esimerkiksi kieltänyt jotakin suomeksi, ja sitten Wolfi tekee juuri päinvastoin. Kyselin eräässä monikielisten perheiden keskusteluryhmässä mitä ihmiset tekevät tällaisessa tilanteessa ja useat sanoivat kääntävänsä sanomansa asian niin että toinenkin vanhempi sen ymmärtää. Itse en toistaiseksi koe tätä luonnolliseksi, paitsi toki jos on kyse todella tärkeästä asiasta. Toivon Wolfin oppivan pikkuhiljaa sen verran suomea, että hän pysyisi hieman kärryillä minun ja Leevin välisissä keskusteluissa.

Olemme pohtineet jo melko paljon mitä kieltä Leevin elämässä olisi hyvä painottaa, minkäkieliseen päiväkotiin ja kouluun hän mahdollisesti menee jne. Itselleni tuottaa hieman tuskaa ajatella, ettei Leevi todennäköisesti koskaan tule käymään suomenkielistä koulua tai edes asumaan Suomessa, ja pelkään jo nyt miten hänen suomenkielentaitonsa käy. Mutta toisaalta en halua stressata asiasta, jonka eteen voin tehdä vain niin paljon, yritän parhaani ja siinä se. Onneksi Leevi saa nyt täällä käydä puolisuomenkielistä päiväkotia. Englantia emme halua aktiivisesti opettaa Leeville, se kun ei ole kummankaan meidän äidinkieli. Ja uskomme, että hän oppii sitä muutenkin hyvin nopeasti ja siinä sivussa.

Viime aikoina olen kuullut usealta eri taholta, kuinka tärkeää on puhua lapselle vain ja ainoastaan yhtä kieltä per yksi aikuinen. Ymmärrän pointin, mutta asian ehdottomuus (kuten ehdottomuus monessa muussakin asiassa) ärsyttää. Perheitä on monenlaisia, vanhempia ja lapsia on monenlaisia, tilanteita on monenlaisia, enkä pidä näin mustavalkoisesta ajattelusta. Onneksi luin muutama päivä sitten Sverigesradion lyhyen artikkelin kielitutkija Soile Pietikäisestä, joka komppaa ajatuksiani. Olin myös hyvilläni hänen esittämästään ideasta, että koko perheen yhteinen kolmas kieli saattaisi vahvistaa myös vähemmistökielen asemaa. Eli se, että perheemme sisäinen kieli on englanti saattaisi esimerkiksi Saksassa asuessa auttaa pitämään myös suomen kielen kelkassa mukana. Emme muutenkaan pyri vaihtamaan vanhempien keskinäistä kieltä (koska pidän tästä nykyisestä tasa-arvosta), mutta tämä vahvisti ajatusta entisestään.

Mielenkiintoinen matka tämä monikielisyys on todellakin, ja entistäkin enemmän nyt lapsen myötä. Kertaakaan en ole kironnut tai katunut asiaa, vaan se on täysin luonnollinen osa arkeamme ja omasta mielestäni rikastuttaa elämää aika tavalla.

Minkälainen kielikombo teidän perheestänne löytyy? Miten lapset ovat oppineet puhumaan eri kieliä? Onko parisuhteessa ollut vaikeuksia sen vuoksi, etteivät molemmat voi puhua äidinkieltään?

Today Leevi spoke suddenly English while playing with his cars. He said “What’s this? Car.” I was surprised because I didn’t really know he knows English. After this we went through all his cars, me telling him which color or kind they were – in English. And he seemed so glad and interested to learn these words in yet another language.

I would have never believed that in the middle of this kind of lingual mess that our family is, could some learn to speak so quickly, especially in several languages. But Leevi has proved all the studies, about multilingual kids starting to speak later, wrong. So fast has he learned. Mainly he speaks and understands Finnish and German, as those are the languages we speak directly to him. Obviously he must have learned some English too by now, as he hears us talking it every day. In kindergarten he has learned now few phrases in Estonian. It seems almost insane how fast he absorbs new words, he is like a sponge. Leevi’s Finnish and German are quite at the same level now – he has quite large vocabulary in both and he can form simple sentences also. Maybe most amazed I am that he has also learned to put some of the endings in Finnish words – only now I’ve realized how much more difficult it is that there’s so many different cases. 

Leevi mixes the languages quite a lot, even though I do think he knows the difference. He often speaks to me in German and to his dad in Finnish, which we are a bit puzzled by at the moment. But we have decided not to stress too much. As I understand German, I usually repeat whatever Leevi said in Finnish or sometimes just ask him to say it in “mom’s language” (then he repeats it in German…). Wolfi does not really understand Finnish so I think for him it’s easier to just wait until Leevi says it in German.

So in our family the situation now is that I understand almost everything my husband speaks in German, but he does not understand my Finnish. This has lead to some minor clashes when I tell Leevi not to do something and then Wolfi does the opposite, like no more snacks before dinner. These situations haven’t been very serious by now, but I am a bit afraid what might come when Leevi is older. I asked in a multilingual group in Facebook how others manage these situations and most of them said they just translate. Tell the kid in Finnish and the dad in whatever language they understand. Or vise versa of course, but most answers were from moms. For now this strategy did not feel natural to me, so I haven’t really translated. Unless it is something very important. I’m hoping that eventually Wolfi would learn enough Finnish to understand the conversations between me and Leevi.


We have obviously given a few thoughts to Leevi’s future in kindergarten and school. In which language will they be? It hurts me quite a bit to think that he probably won’t ever go to school in Finnish or maybe even live in Finland, because I’m afraid he’ll abandon his mother tongue. But on the other hand I don’t want to stress about something I can’t totally control. I’ll do my best and hope it’s enough. Luckily Leevi can go to half Finnish speaking kindergarten now here in Estonia. We don’t really wanna teach English to Leevi ourselves, as neither of us is a native, and we think he’ll catch it soon enough anyway.
I’ve been hearing from a lot of different sources how in a bilingual family each parent should speak strictly one language to the kids. This kind of dogmatism is annoying to me in this topic as many others too. There’s so different families, persons and situations, you cannot say things like this as an absolute and only right way. That’s why I was very happy to read a short article about a Finnish language researcher Soile Pietikäinen, who is backing up my thoughts. She also says it might be that if the family’s language is a third language that might protect also the minor language. Which means that for example if we’d live in Germany, us speaking English together as a family at home could help Finnish to stay in the combo. We weren’t planning on changing our family language anyway, as I at least like this equality a third language brings, but now I have reassurance that we shouldn’t.

It is certainly an interesting journey, this multilingual life and even more so with a child. Not even once have I cursed or regretted it though – to us it is completely natural and I think it makes our life richer.

What kind of language combo do you have in your family? How have your children learned different languages? Has there been any conflicts because of multilinguality?

Eräs viikonloppu

Tällä kertaa vuorossa eräs viikonloppu kuvien kera. Tämä viikonloppu sopikin postaukseen kuin nappi silmään – luontoäiti helli meitä harvinaisen mahtavalla kelillä, joten intouduimme ulkoilemaan normaalia enemmän.

Matkustamme usein, joten vietämme kotiviikonloppuja suht harvoin, silloin emme yleensä suunnittele sen suurempia. Urheilemme, syömme hyvin, siivoamme, tapaamme kavereita, käymme ostoksilla ja tietysti nautimme perheen yhteisestä ajasta. 

Tämän viikonlopun ohjelma oli myös spontaanisti järjestettyä – perjantaina kävimme pitkästä aikaa ostoskeskuksessa, sieltä sen suuurempia tosin ostamatta. Ülemiste-keskus on niin suuri, ettei sinne ole oikeastaan järkeäkään lähteä vain muutamaksi tunniksi. Reissun kohokohta olikin ostarin leikkipaikka, jossa Leevi viihtyi hurmioituneena kaksi tuntia. Illalla laiskotti, joten nappasimme intialaista noutoruokaa mukaan kotiin.

Lauantaina päätimme nauttia kesäisestä säästä täysin rinnoin käymällä ensin Viimsin Farmer’s Marketilla ja iltapäivällä vielä Vääna-Jõesuun uskomattomalla hiekkarannalla, josta Wolfi oli kuullut kollegaltaan. Markkinoilta löytyi tällä kertaa kaikenlaista kivaa – tuoretta leipää, munia, omenoita, päärynöitä ja omenapiirakkaa. Markkinat ovat aika pienet, mutta aivan mielettömällä paikalla meren rannassa ja lähistöllä on useampi kiva ravintola, joten suosittelen tätä lauantaiaamupäivän reissua ehdottomasti. Viimsiin ajaa Tallinnan keskustasta noin 20 minuutissa. Vääna-Jõesuu onkin sitten vastakkaiseen suuntaan, noin 35 minuutin ajomatkan päässä. Tälläkin suunnalla näytti olevan useampi hyviä arvosanoja niittänyt ravintola – olen todella yllättynyt, että niitä riittää näin monta näin pienessä maassa, ja vielä ison kaupungin ulkopuolella. Jätimme testailut kuitenkin toiseen kertaan ja suuntasimme biitsille. Ja mikä mieletön ranta se olikaan, todellakin ajomatkan arvoinen. Näitä valkeita hiekkarantojakin tuntuu tässä maassa olevan vaikka muille jakaa, harmi että kesä on niin lyhyt, ettei niistä kaikista ehdi nauttimaan. Pääsin vihdon myös metsään samoilemaan, asia jota olen koko kesän haikaillut, mutta en uskaltautunut kauas. Tässä kaupunkilaistytössä on vähitellen herännyt orastava luontoihminen, joka odottaa pääsyä valloilleen… Road tripin jälkeen oli mukava tehdä yhdessä pitsaa ja tuijottaa TV:tä, eli aika normaali lauantai-ilta tässä taloudessa.

Sunnuntai menikin sitten suht arkisissa merkeissä – kuntosalia, ulkoilua, hiustenleikkuuta (Leevin kuontalo kuntoon 2v. juhlia varten), siivoamista, kokkailua… 

Aika mukava viikonloppu, etten sanoisi. Mitenkäs sinun viikonloppusi meni?

We are so often travelling that a good old home weekend feels quite special sometimes. Usually on these weekends we don’t plan too much – we eat well, meet friends, clean, do sports, try to sleep more and spend time together.

This weekend the weather was gorgeous so we spent a little bit more time outdoors than usually. On Friday when weather was still quite average, we took Leevi to the kids’ wonderland in Tallinn’s biggest shopping centre. He had so much fun, and it was also very amusing to watch him run around and slide and climb, so excited. After all this excitement we were so tired that we skipped cooking with takeaway Indian dinner, a totally recommendable way of starting a weekend!


On Saturday we did two mini road trips: first one to Viimsi’s Farmer’s market and second to a beach on Vääna-Jõesuu (good luck pronouncing that). What a wonderful way of enjoying super sunny September Saturday! Viimsi’s market was small, but cute and the views are totally worth the trip. There’s also couple of quality restaurants around, in case you’re still hungry after tasting all the produce the farmers gladly share with you. Vääna-Jõesuu was a total surprise, such an amazing beach that I had never heard of. White sand, clear water, all natural and pure. And next to it woods to gather mushrooms and berries. This seems to happen here though, Estonia has better beaches than in south Europe, but no one talks about it. Perhaps because the beach season is almost nonexistent. After a road trip we returned home hungry for homemade pizza and smoothie cake.

Sunday was a bit more “normal” – just gym, bit of cleaning, haircutting (Leevi’s got a new big boy look for his bday next week), cooking and enjoying the Old Town views.

Pretty nice weekend, I’d say. How was yours?

Kun suomalainen viroa opiskeli…

Vihdoin, vaivaisen vuoden Tallinnassa asumisen jälkeen, sain raahattua itseni viron kielen alkeiskurssille. Oikeastaan raahautuminen on aivan väärä sana, niin into pinkeänä puikkelehdin “koulun” penkille. Ihanaa oppia jotain uutta! Perimmäisenä tarkoituksena mulla on saada rohkeutta edes yrittää puhua viroa, tähän mennessä kun olen valinnut lähes aina englannin. Ja olen huomannut jo tämän muutaman tunnin auttaneen! Mutta miten tässä menikin näin kauan ennen kuin sain aloitetuksi?

Ensin pelkäsin, että turhautuisin nollatasosta alkavalla kurssilla, ymmärränhän jo jonkin verran viroa. Olen myös melko nopea hiffaamaan teoriajuttuja, ja viron kielessä se on tietysti suomalaiselle erityisen helppoa, kielioppi kun on samantyyppistä. Mutta toistaiseksi olen jaksanut hyvin pysyä muiden vauhdissa, ja oppinut jokaisella tunnilla uutta. Enhän oikeastaan osaa puhua viroa ollenkaan, joten kielioppi on hyvä ottaa haltuun ihan alkeista lähtien.

Ekstrahaastetta aivoille tuo se, että opetus on englanniksi, en nimittäin tullut tarkistaneeksi olisiko kurssia ollut mahdollista käydä suomeksi. Se kun olisi käynyt järkeen paljon paremmin. Nyt joudun kääntämään asiat virosta englanniksi ja englannista suomeksi, koska englanniksi kielioppisäännöt on paljon vaikeampi ymmärtää. Tunnen myötätuntoa muutamaa tunneilla käyvää amerikkalaista kohtaan – mahtaa olla aika haasteellista heille, vaikka en pidäkään “viro (/suomi) on yksi vaikeimmista kielistä oppia”-asenteesta… Sanasto on jo nyt osoittautunut mielenkiintoiseksi suomalaisesta näkökulmasta – niin paljon sanoja, jotka tarkoittavat eri asioita ja myös niin erilaisia sanoja. Luulin, että suomi ja viro ovat melkein sama kieli! 😅

Tällä kurssilla edetään nollasta A2-tasoon, jonka jälkeen on mahdollisuus suorittaa virallinen koe. Sen läpäistessään saa suurimman osan kurssin hinnasta takaisin. Aika motivoivaa sanoisin! Tämän enempää tuskin perehdyn viron kieleen, seuraavaksi listalla odottavat nimittäin saksan kieleen syventyminen ja ruotsin ruosteisen kielitaidon virkistäminen. Lisäksi tietysti kaikki muut asiat maailmassa, joita haluaisin opiskella!

Finally I managed to get myself to Estonian classes, only a year after we moved. And actually I’m pretty excited to learn something new. Feels like a proper autumn school start!

Few weeks back I started a level zero class and even I thought it might be too easy for me, I’ve learned already a lot of new things. As a Finn learning Estonian isn’t the hardest thing as the languages resemble each other quite a lot. But there’s still a lot of differences, for example in the vocabulary – some words mean totally different things and a lot of words are very different. So it’s actually not as easy as I suspected, but on a level to stay comfortably motivated. Extra challenge is that the course is in English, and as Estonian makes much more sense in Finnish, I have to translate everything in my head.

This course goes up to A2 level, and after that there’s a possibility to participate in an official test and get most of the money back if you pass – quite motivating I’d say! I won’t probably go further than this with learning Estonian, as there’s lots of other things on my list of life-long learning. Like the damn German… And wouldn’t hurt to sharpen my almost nonexistent Swedish skills too, might be useful in work life later on.