Meidän arkea 2019

Perheemme arjessa on tällä hetkellä aika kiva flow, jota talven ja kevään sairastelut ovat tosin ärsyttävästi sotkeneet. Arkemme sujuu kuitenkin suurinpiirtein näin:

Olen siis itse kotiäitinä ja yksivuotias Niilo on kanssani kotona kokopäiväisesti. Syyskuussa neljä täyttävä Leevi on käynyt osa-aikaisesti päiväkodissa jo yli kaksi vuotta. Tällä hetkellä päiväkotipäiviksi on vakiintunut ma-to. Päivät ovat välillä pitkiä, koska mieheni vie Leevin aamukasiksi ja Leevi haluaa useimmiten hänen myös hakevan – vaikka itse voisin hakea aiemmin… Ilmeisesti tyyppi siis viihtyy. Keväällä päiväkodin opettajakin kysyi, voisiko isä hakea, kun muuten tuntuu leikit aina jäävän kesken. Ideaali olisi, jos voisin itse viedä Leevin tuntia myöhemmin, mutta näen sen kaikinpuolin stressaavaksi tilanteeksi (Leevi ei nimittäin aamulla haluaisi mennä päiväkotiin, vaikka siellä sitten viihtyykin ja voin kuvitella kuinka hirveä show syntyisi, jos yrittäisin saada meidät lähtövalmiiksi yksin ja Leevin pysymään kiltisti rattaissa koko 1.5 kilometrin matkan).

Niilo herää 5.30-6.30, Leevi yleensä seitsemän ja kahdeksan välillä. Leevin ollessa päiväkodissa yritän pitää kodin kohtuullisessa järjestyksessä, käyn kaupassa, tapaamme Niilon kanssa taaperokavereita, käymme muskarissa ja leikkipuistossa ja lepäämme. Niilo nukkuu päivän aikana yhdet tai kahdet päiväunet, jotka kestävät jotain puolen tunnin ja kahden tunnin väliltä. Jos Leevi antaa luvan, haemme hänet neljän maissa.

Koska ruoanlaitto on rakas harrastukseni, laitan ruokaa lähes joka päivä. Yleensä teen jotain nopeaa, jonka saa pöytään puolessa tunnissa Wolfin tultua kotiin. Haluan keskittyä kokkaamiseen, joten en mielelläni tee mitään ennen kuin saan lapset pois jaloista pyörimästä. Joskus, jos tekee mieli jotain suuritöisempää, valmistelen ruokaa päivän aikana. Noin kerran viikossa, yleensä viikonloppuisin, tilaamme ruokaa Woltista. Lounaalla syömme Niilon kanssa eilisen jämiä, tilaamme jotain kavereiden kanssa tai käymme hakemassa naposteltavaa lähikaupasta. Keskiviikkoisin syömme lounaan muskarissa.

Syömme illallisen kuuden ja seitsemän välillä, sitten leikimme hetken, kahdeksaan mennessä ryhdymme iltapuuhiin. Niilo menee nukkumaan kahdeksan aikaan, Leevi yleensä hieman myöhemmin. Lasten nukahdettua katsomme yleensä noin tunnin telkkaria ja syömme herkkuja – tuiki tärkeää parisuhdeaikaa!

Wolfi käy kerran tai kaksi viikossa pelaamassa futista, itse kävin jossain vaiheessa suht ahkerasti salilla, mutta jostakin mielenhäiriöstä lopetin salijäsenyyden kevättalvella. Siitä lähtien, ja myös sairasteluista johtuen, urheilurutiinini on ollut hukassa. Tarkoitus oli käydä hölkällä pari kertaa viikossa ja joogata kotona toiset pari kertaa, mutta olen ollut koko keväänä ehkä noin kolme viikkoa täysin terveenä… Kelien parannuttua on kyllä tullut käveltyä välillä aika reilustikin, ehkäpä senkin voi laskea liikunnaksi, mutta omasta ajasta se ei kyllä rattaita ja lapsia roudaten mene. Ensi syksyksi otan kyllä taas salikortin, se on näköjään ainoa keino, jolla osaan oikeasti ottaa omaa aikaa säännöllisesti.

Perjantaisin puuhailemme lasten kanssa kolmisteen – käymme läpi lähileikkipuistoja tai lounaalla jossakin lapsiystävällisessä paikassa. Usein myös vaan röhnötämme kotona, hillumme yöasussa ja katsomme ihan liikaa telkkaria. Perjantaisin Wolfin työpäivä päättyy jo kello 14, jolloin teemme yleensä yhdessä jotain.

Kotiviikonloput sujahtavat kavereita tavatessa, urheillessa, lepäillessä, erilaisilla leikkipaikoilla, kahviloissa, ostoksilla ja tapahtumissa, ja kotihommia tehden. (Aikomukseni ei yleensä ole siivota viikonloppuisin, mutta innostun olemaan tehokas kun vihdoin saan tehdä asioita rauhassa, ilman keskeytyksiä.) Välillä käymme kylpylässä tai brunssilla. Noin kuuden viikon välein käymme viikonloppureissulla Suomessa.

Nyt kesälomat muuttavat rutiinia, mikä on hiljaisen kevään jälkeen tervetullutta. Niilon ja mun ainoa harrastus, muskarikin, on kesätauolla. Syksyllä puhaltavatkin sitten hieman uudenlaiset tuulet, kun Niilo aloittaa päivähoitotaipaleensa ja minä yritän keskittyä opiskelemaan.

Advertisements

Mikä vegaanisesti syömisessä on vaikeinta?

Pyrin syömään vegaanisesti, mutta en ole vegaani, ainakaan vielä. Mutta miksi en? Olen aina ollut tällainen keskitien kulkija, selkärangattomaksikin joku saattaisi kutsua, joka tuntee ehdottomuuden vaikeaksi ja kahlitsevaksi. Todellinen syy tässä tilanteessa on kuitenkin laiskuus – laiskuus kyseenalaistaa tarjolla olevia ruokia, laiskuus etsiä sopivia. Kyseessä on myös itsekurin puute. Motivaationi vegaaniseen syömiseen ei ole niin suuri, että pystyisin vastustamaan kiusausta esimerkiksi kaupassa, leipomossa tai jätskikiskalla. Suuri toiveeni onkin, että vegaaniset vaihtoehdot lisääntyisivät, siis myös sellaiset epäterveelliset, joita väsyneenä arjessa himoitsee eniten.

Onneksi vegaanibuumi kasvaa Tallinnassa päivä päivältä ja vaihtoehtoja alkaa jo olla, jos vain tietää mistä hakea. Olen useamman kerran poikennut reitiltä Muhu Pagarille satamaan hakeakseni heidän huikean herkullisia vegaanisia pulliaan. Harmikseni ne eivät kuitenkaan aina ole vegaanisia, enkä oikein ymmärrä miksi. Veget kun maistuvat ihan samalta kuin ne munalla, maidolla ja voilla leivotut. Ensi kerralla kyllä avaan suuni ja kysyn asiaa… Jätskin haen tilanteen salliessa La Muulta Telliskivestä ja onneksi vegaaninen Magnum on löytänyt tiensä muutamaan markettiin.

Lapsiperheen lemppari eli lähikaupan paistopiste ei edelleenkään yleensä tarjoa mitään vegaanista (valkoista sämpylää lukuunottamatta) ja tämä on ollut viime aikoina suurin kompastuskiveni. Kivalla ilmalla on helppo hilpaista lähikaupan kautta leikkipuistoon. Toki paistopisteen antimet eivät ole kovin terveellistäkään ruokaa, mutta eiköhän moni muukin vanhempi tiedä karjalanpiirakan hiljentävän ja pullan stressihermoja helpottavan voiman. Ei ole sama asia syödä mehujäätä, pähkinöitä tai kuivattuja hedelmiä.

Ravintolassa tai kyläillessä en viitsi olla vaivaksi ja otan sitä mitä tarjolla on. Olen jo nyt (vaikka mielestäni en tee asiasta numeroa) saanut kommenttia, että tämä “vegaanihössötys” ärsyttää joitakin kaveripiiriini kuuluvia. Ja kaikkien kaverina en toki halua ketään ärsyttää… Usein kuitenkin saan itse valita ravintolan ja valitsen sen niin, että sieltä löytyy hyvänkuuloinen vegaaninen vaihtoehto. Harmillisesti herkulliset vegevaihtoehdot jäävät usein pääruokaan ja jälkiruoan kohdalla vegaaneille on tarjolla sorbettia tai muuta ei-millään-lailla suklaakakkuun tai panna cottaan verrattavaa. Vaikka nämäkin olisi helppo toteuttaa vegaanisena. Kaikista eniten ärsyttää kuitenkin lastenlistan tarjonta. Vaikka täällä saakin useasta paikasta suht koht terveellisiä ruokia lapsille, sisältävät ne aina lihaa tai kalaa. Kasvisvaihtoehtona on aina kermainen juustopasta, jonka ravintoarvoissa ei ole hurraamista, mahat menevät sekaisin eikä sillä tietenkään ole vegaanisen kanssa mitään tekemistä… Vegaanisen, täysipainoisen lastenannoksen olen nähnyt vain yhden kokonaan vegaanisen ravintolan listalla. Eli tässä on totisesti parantamisen varaa. Ensi kerralla taidan haastaa ravintolan pohtimaan asiaa kysymällä puolikasta annosta aikuisten vegaanisesta ruoasta.

Vaikka kotona syönkin muuten vegaanisesti, olen pikkuhiljaa taas lipsunut ostamaan perinteistä maitosuklaata, jonka syöntiä olisi ehkä aiheellista rajoittaa nykyisestä myös muista syistä. En myöskään jaksa aiheuttaa konflikteja tai pahaa mieltä muille perheenjäsenille vaan annan heidän rauhassa syödä epävegejä vaihtoehtojaan (lähinnä jogurtteja) heidän niin halutessaan. Ilokseni miehenikin kuitenkin valitsee nykyään usein vegaanisen vaihtoehdon, jos sellainen on tarjolla.

Uskon, että luonteeni lisäksi täysvegaaniuden vaikeutena on se syy, minkä vuoksi koen vegaanisen ruoan paremmaksi vaihtoehdoksi. Tottakai on mukavaa, jos minkään eläimen ei tarvitse kärsiä ruokani vuoksi, mutta tällä hetkellä syyni on ennen kaikkea ekologinen. Lukemieni tutkimusten perusteella uskon, että vegaaninen ruoka on ekologisempaa ja että se on meidän tulevaisuus. Mutta tästä näkökulmasta en koe, että ehdottomuus olisi ehdottoman tärkeää. Tärkeää on mennä koko ajan enemmän siihen suuntaan, joka pitää maapallomme elinkelpoisena. Jos ruokavalioni koostuu, sanotaan vaikka, 80% vegaanisesta ruoasta, on se jo aika hyvin. Omasta mielestäni siis. Ymmärrän toki, että eläinten hyväksikäytön kannalta yksikin grillattu kala, munakas, villapaita tai nahkatossu on ongelmallinen.

Olen tässä puolentoista vuoden ailahtelevan vegeilyn aikana ilokseni huomannut, että tosiaan, mistään ei varsinaisesti tarvitse vegaanisuuden vuoksi luopua. Tähän mennessä olen onnistunut luomaan tai löytämään oikein hyvän vegaanisen vaihtoehdon jokaisesta himoitsemastani ruoasta (paitsi Fazerin sinisestä) ja löytänyt paljon kaikkea uutta ihanaa. Sen takia haluankin jakaa tätä intoa ja ymmärrystäni siitä, ettei vegaanisen ruoan valmistaminen (ainakaan Suomesta saatavilla raaka-aineilla) ole hankalampaa kuin sekaaniruoankaan eikä sen tarvitse edes maistua kovin erilaiselta, jos ei halua. Matkaa niihin kaupan valmiisiin, superhelppoihin ja erityisesti edullisiin vegevaihtoehtoihin kuitenkin vielä on. Innoissani seuraan tätä trendiä, joka toivottavasti pian tuo esimerkiksi sen vegaanisen karjalanpiirakan tai vihiksen kaupan paistopisteeseen tai vegaanisen Fazerin sinisen. Ehkä olen naiivi, mutta uskon, että silloin maailma olisi parempi paikka ja kaikki meikäläiset voisivat helpommin tehdä sen valinnan, joka tuntuu olevan elinympäristömme kannalta välttämätön.

PS. Tuon kaupan hyllyltä löytämäni vegan wrapin söin tätä tekstiä kirjoittaessani ja se oli juuri sellainen eines, jota kaipasin löytäväni useammin – maukas, jokseenkin epäterveellinen eikä liian kallis. Maailma paranee siis wrappi kerrallaan ❤️

Miksi sinä himmailet vegaanisuuden kanssa?

Juhlaruoat vegaanisesti?

Kevään juhlaputken inspiroimana aloin pohtia suhtautumistani perinteisiin suomalaisiin juhlaruokiin. Ulkomailla asuessani ovat perinteiset juhlaruoakamme muodostuneet yhä tärkeämmiksi. Maailmalla joululaatikoita, mämmejä ja tippaleipiä ei tietenkään saa kaupasta valmiina vaan ne pitää itse tehdä – jos löytää raaka-aineet. Ehkä juuri siksi niillä on ollut vielä suurempi merkitys kuin ennen.

Ruoka on aina ollut minulle tärkeää ja juhlapyhissäkin se kaikista tärkein asia. Juhlaruokien suhteen olen ollut hyvin konservatiivinen – perinteistä ei poiketa. Kerran äitini ehdotti kalkkunaa joulukinkun sijasta, mutta nostin asiasta kauhean älämölön. Ulkomailla asuminen on pakottanut joustamaan juuri siksi, koska Saarioisten laatikoita, kinkkua, mämmiä tai simaa ei noin vain ostetakaan. On pitänyt soveltaa ja päättää mitä jaksaa itse tehdä. Tämän välttämättömän muutoksen myötä onkin ollut helpompi muuttaa myös juhlaruokia pikkuhiljaa vegaanisempaan suuntaan, kun eivät ne ole maistuneet alkuperäisiltä enää muutenkaan.

Onneksi internetin ihmemaailma on täynnä reseptiä suurinpiirtein kaiken veganisoimiseen. Niinpä ei ole tarvinnut alkaa sokkona testailemaan, vaan myös juhlaruokien muuttaminen vegaaniseksi on ollut helppoa. Monesti vegaaniset versiot ovat jopa helpompia kuin alkuperäiset. Munkit ja pullat on superhelppo toteuttaa kasvimaidolla, kermaperunat vegekermalla, nakit voi korvata soijaversioilla, pasha ja sieni- ja perunasalaattikin onnistuu mainiosti soija- ja kaurapohjaisista tuotteista. Kalan sijasta pöytään voi kattaa porkkalaa, munakoisosilliä tai merileväkaviaaria. Oikein odotan ensi joulua, jotta pääsen toteuttamaan vegaanista joulupöytää!

Suurin haaste on ollut juhlapöydän “kunkun” eli kinkun tai lampaan korvaaminen. Onneksi en ole näitä viime vuosina aina saanut syödäkseni muutenkaan, niin sellainen tietynlainen hohto on niistä hävinnyt ja perinteiden muuttaminen helpottunut. Nyt pääsiäisenä tein BBQ-seitania Chocochilin ohjeella – se maistui minun lisäkseni myös miehelleni ja vanhemmilleni, joten sanoisin uuden perinteen syntyneen. Olen muutenkin aika ihastunut seitaniin – se on herkullista pitaleipien välissä ja paljon helpompi tehdä kuin oletin. Seitanin lisäksi erilaiset pyörykät tai vaikkapa täytetyt sienet voisivat sopia lihan tilalle juhlapöytään.

Nyt kun olen tälle tielle lähtenyt, on oikeastaan aika vapauttavaa keksiä uusia juhlaruokia. Johan niitä vanhoja on 30 vuotta popsittu!

Saako pienten lasten hoidon ulkoistaa?

Project Maman viime viikkoisen blogipostauksen innoittamana lähdin itsekin miettimään sitä kuinka vaikeaa, tai helppoa, avunpyytäminen ja hankkiminen on tässä raskaassa(kin) pikkulapsiarjessa ollut.

Olen itse klassikkoesimerkki hampaat irvessä yksin suorittavasta suomalaisesta. Kyllä minä pärjään, enhän minä mitään apua tarvitse, tai en pyydä ainakaan, sehän olisi noloa, häiritä muita ihmisiä minun ongelmillani. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan. En pyydä kaupassa apua, jos en saa jotakin tuotetta ylähyllyltä, vaan jätän sen sitten ostamatta. En pyydä apua suurten huonekalujen siirtelyyn, vaan kitkutan ne itse toiseen huoneeseen mitä kummallisimmin keinoin. En pyydä apua lastenrattaiden kanssa portaissa tai julkisessa liikenteessä. En pyydä apua, vaikka olisi sata asiaa hoidettavana. Enkä tietenkään halunnut pyytää apua lastenhoidossa.

Ulkomailla asuminen on kuitenkin hieman muuttanut perspektiiviäni asiaan. Monien eri kulttuurien edustajiin tutustuttuani olen huomannut, että tämä marttyyrimainen pärjäämisen kulttuuri on jotenkin todella suomalaista. Muut tarjoavat ja pyytävät apua hyvinkin huolettomasti, kun minä kuvittelen sen olevan elämää vakavampi asia. Että kyllä pitää olla jo pää kainalossa ja toinen jalka haudassa, että kehtaa kysyä naapurilta josko hän leikittäisi lapsia hetken. Mitä yhteisöllisemmästä kulttuurista ihminen tulee, sitä huolettomammin hän tuntuu asiaan suhtautuvan. Edelleen silti koen avun pyytämisen hankalaksi, vaikka tietoisesti pyrin muuttamaan ajattelutapaani. Usein, kun koen häiritseväni muita avuntarpeellani, yritän ajatella, mitä jos joku toinen pyytäisi minulta samaa. En ole koskaan törmännyt ajatukseen, ettenkö tekisi samaa palvelusta toiselle. Miksi sitten tuntuu niin vaikealta pyytää?

Lastenhoidossa olen, kantapään kautta, oppinut hieman hölläämään. Mutta siihenkin tarvittiin mielenterveyden ammattilainen, joka käski ottamaan omaa aikaa. Nykyään haluan kuitenkin kannustaa kaikkia (pienten lasten) vanhempia pyytämään ja hankkimaan apua. Ajoissa, ei vasta sitten kun silmät seisovat päässä ja aivot ovat solmussa. Ei se, että on lapset itse hankkinut tarkoita sitä, etteikö tilanteen raskaus voisi yllättää. Kuten Project Mama hienosti vertasi – sanotko hukkuvalle, että mitäs lähdit vai heitätkö pelastusrenkaan? Eikä se, että joku jossain on joskus pärjännyt tarkoita sitä, että sinä olisit huonompi kun et pärjää. Ja sitä paitsi pärjäämisestäkö tässä on kyse, selvitytymisestä, vai olisiko sallittua nauttiakin hieman? Itse olen huomannut olevani parempi vanhempi ja puoliso, jos en joudu ihan aina menemään sinne hampaat irvessä pärjäämisen puolelle.

En siis edelleenkään ole kovin hyvä pyytämään apua, paitsi isovanhemmilta, mutta olen oppinut ostamaan sitä. Se, että maksaa jollekin esim. lastenhoidosta tai siivouksesta, ei tunnu enää kovinkaan kummalliselta. Keskiluokkaisissa expat-porukoissa pyöriessä on tottunut kuulemaan lastenhoitajista ja kotiäideistä, joiden lapset käyvät päivähoidossa. Haluan aina avoimesti kertoa siitä, että kolmevuotiaamme on päivähoidossa vaikka olen kotona kuopuksen kanssa. Nykyään meillä käy myös lastenhoitaja kerran viikossa, jotta pääsemme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Niilolle olen hakenut päivähoitopaikkaa ensi syksyksi, jolloin hän on puolitoistavuotias. Toivon, että olemalla avoin näistä asioista saan madallettua jonkun toisen kynnystä tehdä omat ratkaisunsa, vaikka ne ehkä poikkeaisivatkin yleisesti asetetusta “täydellinen vanhempi”-muotista. Ja ehkä hieman muutettua olemassa olevaa ilmapiiriä.

Mitä mieltä olet – onko pärjääminen erityisesti suomalainen piirre?

Ravintolasuositus Tallinnassa: Ülo

Olemme viime viikkoina järjestäneet itsemme treffeille hieman normaalia useammin, kiitos mahtavan lastenhoitajan. Vaikka suunnitelmana on ollut tehdä jotakin sporttista, olemme tähän mennessä päätyneet kuitenkin perinteisesti ravintolaan syömään.

Viimeksi palkitsimme itsemme rankan sairasteluviikonlopun päätteeksi aikaisella sunnuntai-illallisella ravintola Ülossa. Olin käynyt ravintolassa jo viime vuonna, kun se oli juuri avannut, ja vakuuttunut heidän ruoasta ja tunnelmastaan. Nyt huomasin, että listalle oli tullut entistä enemmän vegeä, joten halusin kokeilla paikkaa uudestaan.

Heti ravintolaan astuessamme meitä tervehti iloisesti useampi tarjoilija, vaikka kiirettä sunnuntai-iltapäivänä riitti. Saimme paikan ikkunapöydästä ja tarjoilijamme tuli kertomaan ravintolan nimen alkuperästä – se kuulemma juontuu suomen kielen sanasta “ilo” ja on perinteinen, mutta nykyään vähän käytetty, virolainen naisen nimi. Ravintolan omistajat haluavat tehdä nimestä jälleen trendikkään. Tarjoilija esitteli menun ja kertoi, että noin 80% ruoasta on kasvis- ja vegaaniruokaa ja loput lihaa ja kalaa. Eli kaikille löytyy jotain. Hän suositteli tilaamaan useamman annoksen jaettavaksi ja tämähän sopi meille.

Ruoaksi tilasimme yhteensä neljä annosta, kaikki vegaanisia. Ruoka oli rentoa ja herkullista, erityismaininnan ansaitsevat tempura-sienet ja kimchillä ryyditetyt bataattiranskalaiset. Jälkiruoaksi valitsimme ei-vegaanisen leipävanukkaan, joka oli sopivan kotitekoisen oloinen. Listalla oli myös vegaaninen jälkiruokavaihtoehto. Kahvi ja Riesling olivat makuumme erinomaisia.

Suosittelen Üloa lämpimästi sekä vegaaneille että sekaaneille. Vapise V, sillä Ülo on ainakin omasta mielestäni mielenkiintoisempi kuin legendaarinen vegaaniravintola, jonka hypeen en ole oikein koskaan päässyt kiinni. Ülon sisustus on trendikäs viherkasveineen, vihreine kaakeleineen, krominvärisine yksityiskohtineen ja puukalusteineen. Ruoanvalmistusta voi seurata avokeittiön ikkunasta. Sijainti Balti Jaama Turgin kyljessä on hyvin ajankohtainen. Ehdottomasti parasta oli kuitenkin mieletön palvelu. Palvelukulttuuri kaupungin trendiravintoloissa on mielestäni mainettaan parempi, mutta Ülo asettaa sille aivan uudet standardit.

Uudet matkailutottumukset

Tässä kevään korvalla, tai varsinkin vielä viikko sitten takatalven ärsyttäessä, kävi mielessä ottaa äkkilähtö jonnekin lämpimään. Olemme työkuvioiden ja raha-asioiden kanssa tällä hetkellä niin mukavassa asemassa, että moinen ei olisi ollenkaan mahdoton ajatus. Loskaa pakoon muutamaksi päiväksi vaikkapa Espanjan tai Keski-Euroopan kevätaurinkoon. Hinkua ei helpota Instastoreissani toistuvat kuvat lähes parinkymmenen asteen lämpötiloista ja vihreistä puista ympäri Eurooppaa. (Onneksi kevätaurinko näyttää vihdoin löytäneen tänne Pohjolaankin.)

Kuitenkaan en oikein näe tällaista pikapyrähdystä enää vaihtoehtona, toisin kuin muutama vuosi sitten. Suurimpana innoittajana matkustusdieetille ovat lapset – vaikka kuinka haluan kuulua “lasten kanssa reissaavien joukkoon”, on minun pakko myöntää, että varsinkin näiden kahden (unien) kanssa on huomattavasti helpompi jäädä kotiin. Onneksi se on nykyään trendikästä.

Vielä uudempi syy on nimittäin ilmastoahdistus, jota minä monien muiden joukossa poden. Haluan vähentää lentämistä (ja muillakin tavoilla pienentää hiilijalanjälkeäni). Kokonaan lentämistä en ole lähivuosina ajatellut lopettaa, perhettä kun asuu useammassa maassa ja maata pitkin matkustaminen ei näiden pienten kanssa tunnu oikein realistiselta ajatukselta. Mutta haluan harkita matkustustapojani entistä enemmän. Ilmastoahdistustani valitettavasti lisäsi se, että ihan lähiaikoina sain kuulla lauttamatkailun olevan yhtä lailla saastuttavaa lentomatkailun kanssa. Suomessa kun käymme noin kuuden viikon välein. Että se siitä ympäristöystävällisyydestä sitten…

Kolmas syy on sellainen, jota on jotenkin kaikista vaikein sanoa ääneen (tai siis kirjoittaa julkisesti). Nimittäin pelko – pelkään nykyään lentokenttiä, lentämistä ja isoissa kaupungeissa liikkumista paljon enemmän kuin ennen eikä ajatus kevätlomasta esim. Barcelonassa kuulosta korvaani miltään muulta kuin stressiltä. Vaikka kuinka yritän, etten antaisi pelolle jalansijaa, siellä se kuitenkin on, takaraivossa tykyttämässä ja vaikuttamassa päätöksiini. Niin epärealistisia kuin pelkäämäni asiat ovatkaan.

Joka tapauksessa matkustamisemme on siis vähentynyt melko lailla huippuvuosista ja todennäköisesti muutoksesta tulee pysyvämpi. Tuntuu, että tähän pätee vähän sama kuin moneen muuhun “addiktioon” – kun kierteestä pääsee irti, ei olekaan niin vaikeaa olla ilman. Tulevina vuosina tulemme onneksi asumaan ainakin Berliinissä ja toivottavasti muuallakin (Keski-)Euroopassa, jolloin maata pitkin reissaaminen on paljon varteenotettavampi vaihtoehto. Koska joka tapauksessa olen edelleen sitä mieltä, että matkailu avartaa ja lapsillekin tekee hyvää nähdä maailmaa.

Oletko huomannut muutosta omassa matkustuskäyttäytymisessäsi kuumana vellovan keskustelun myötä?

Kirkkoon käypi tiemme

Kukapa olisi uskonut, että jonain päivänä kertoisin viikottaisen kirkkokäynnin olevan yksi arjen kohokohdista. Tai no, en tiedä voidaanko varsinaisesti puhua kirkosta, mutta seurakunnasta kuitenkin.

En ole kovin uskonnollinen ihminen, lapsuudenkodissani ei uskontoa harjoitettu ja kävin jossain vaiheessa uskontotuntien sijaan elämänkatsomustiedon tunneilla. Vaikka ei meillä nyt varsinaisesti ateistejakaan oltu, en vain muista, että uskonnosta olisi kotona puhuttu ollenkaan eivätkä vanhempani kuuluneet kirkkoon. Jumalanpalveluksissa käymiset voi laskea, jos nyt ei yhden, niin kahden käden sormin. En pidä paasaamisesta ja tunnen oloni epämukavaksi hyvin uskonnollisten ihmisten seurassa. Uskon kuitenkin Jumalaan, en vain usko kaikkeen siihen “ylimääräiseen”, joka uskontojen harjoittamiseen yleisesti ottaen kuuluu – sääntöihin, kirjoihin, kirkossa käymiseen, siihen että jos käyttäydyt tietyllä tavalla pääset taivaaseen tai joudut helvettiin jne. Saatan joskus rukoilla, mutta siihen se sitten jääkin.

Mistä siis moinen innostus? Kuten aika monen muunkin ulkosuomalaisen kohdalla, kyse on yhteisöllisyydestä ja sosialisoitumisesta enemmän kuin seurakunnasta, uskonnosta tai kirkossa käymisestä. Tallinnan suomalainen seurakunta järjestää joka keskiviikkoaamu muskaria, josta on tullut tärkeä minulle ja Niilolle. Vaikka ensin koin oloni korniksi ja tekopyhäksi Jeesus-lauluja mumistessani, olen päässyt siitä pikkuhiljaa yli. En oikeastaan edes tiedä miksi uskonnolliset laulut tai raamatun tarinoiden kuunteleminen aiheuttavat minussa lievää ahdistuneisuutta ja tuolilla kiemurtelua (oli uskonto siis mikä hyvänsä, tämä ei liity pelkästään kristinuskoon). Muskarissa lauletaan toki monia muitakin lauluja ja oli laulu mikä tahansa on Niilo aina täysillä mukana.

Muskarin järjestäjät ovat todella lämminhenkisiä ja sydämellisiä ihmisiä. Heti ensi hetkestä tunsin oloni tervetulleeksi, ilman että minulta tivattiin uskonnollisuuteni astetta enkä tunne, että kukaan tuputtaisi näkemyksiään. Muskarin musiikkiosuutta tärkeämpää itselleni on kuitenkin ollut löytää paikka, jossa Niilo ja minä voimme viihtyä uusien kavereiden seurassa ja jopa syödä herkullisen lounaan. Vietämmekin usein seurakunnalla puoli päivää. Tämä muskari on siis paljon enemmän kuin “vain” kirkkomuskari ja kannustan kaikkia Tallinnassa pienten lasten kanssa asuvia suomalaisia mukaan!

P. S. Muskari löytyy Facebookissa nimellä “Kirkkomuskari Tallinnassa”.

Luukku 20 – Jouluperinteet muutosten tuulissa

Tämä postaus on 20. osa Ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Linkit muihin osallistuviin blogeihin löydät tekstin lopusta.

Sairastuvan perukoilla on hyvä viritellä joulutunnelmaa, joka tosiaan pääsi perheessämme riehuvan influenssaviruksen myötä hieman kolhiintumaan.

Joulu on aina ollut minulle tärkeä juhla – olen rakastanut sen tunnelmaa pienestä asti ja jopa parikymppisenä sinkkuna halunnut juhlia sitä kauden alusta loppuun täysin rinnoin (enkä nyt tarkoita pelkästään pikkujouluja). En myönnä, että edes lapsena tärkein asia olisi ollut lahjojen saaminen vaan kuusen valot, joulun tuoksut ja maut, rauhallisuus ja pysähtyminen. Ja perinteet.

Vielä jokunen vuosi sitten olin aivan ehdottomasti sitä mieltä, ettei jouluna saa matkustaa ja niinpä lapsuudenperheeni onkin aiemmin pysynyt visusti kotimaan kamaralla jouluja viettäessämme. Minulle on ollut myös hyvin tärkeää, että jouluaaton kulku on (meidän) perinteidemme mukainen ja ettei klassikkoruokia mennä sörkkimään. Harmaasuolattu kinkku ja Saarioisten laatikot tekivät joulun, sienisalaattia, graavilohta, mätiä ja suklaakonvehteja unohtamatta. Kerran äitini ehdotti kinkun sijasta kalkkunaa, mutta tyrmäsin ajatuksen täysin naurettavana.

Ulkomaille muuton myötä jouluihminen minussa alkoi pikkuhiljaa hiipumaan – en vain päässyt siihen lapsuuden tunnelmaan Puolassa saati Ugandassa. Kaikki näytti, tuoksui ja maistui erilaiselta eikä kellään ollut samoja muistoja kuin minulla. “Sinne päin”-makuisten ruokien syöminen ja Lumiukon tapittaminen netistä yksinään ei vaan ollut sama asia. Yritin saada Wolfia innostumaan meidän perinteistämme, mutta hänellä olikin omat mielessään. Porottavan auringon alla joulu tuntui hyvin kaukaiselta. Omien lasten myötä haluan kuitenkin taas ryhdistäytyä ja onhan joulutunnelmaan virittäytyminen täällä Tallinnassa muutenkin paljon helpompaa. Pikkuhiljaa muovaamme omia perinteitämme, ottaen palan Suomesta ja toisen Saksasta ja ehkä hippusen matkan varrelta.

Tänä vuonna olemmekin jo juoneet glögikiintiön täyteen, ihailleet Tallinnan joulumarkkinoita ja – valaistusta, leiponeet pipareita ja joulutorttuja, laulaneet joululauluja ainakin viidellä eri kielellä, koristelleet kuusen, avanneet joulukalentereita, saaneet lahjoja Nikolaukselta, ripustaneet jouluvaloja, tavanneet pukin vähintään kolme kertaa, sytyttäneet adventtikynttilöitä ja lukeneet joulukirjoja iltasaduksi. Innostus on mitä ilmeisimmin tarttunut myös Leeviin – hän kysyy noin kymmenen kertaa päivässä “onko nyt joulu?”.

Suurinta päänvaivaa perinteiden suhteen perheessämme tuottavat joululahjat. Tai siis eivät itse lahjat vaan niiden tuoja. Wolfin kotiseuduilla Pyhä Nikolaus (eli Joulupukki) tuo jotakin pientä 6.12 eli Nikolauksen päivänä. Jouluaattona lahjat kuusen alle käy tipauttamassa Christkind eli vauva-Jeesus. Omasta mielestäni Joulupukki on tietenkin ainoa oikea lahjojen tuoja. Saa nähdä miten poikien uskomus asiasta muotoutuu, vai uskovatko he kumpaankaan. Voi olla, että Leeville tuottaa pientä päänvaivaa, kun isovanhemmat ja muut Saksassa puhuvat lahjoja tuovasta vauvasta ja äiti ikivanhasta valkoparrasta.

Kuten mainitsin, on jouluruoalla ollut minulle iso merkitys, ja olinkin alunperin pettynyt huomatessani, että saksalaisella perheenpuoliskollani on tapana syödä melko arkisesti joulunakin. Jouluaattona pöydässä on bratwurstia, perunaa ja kaalia eikä jälkiruoista saati spesiaaliaamiaisesta ole puhettakaan. Tänä vuonna vietämme joulua Saksassa, mutta vuodesta suurin osa on muutenkin mennyt ruoka-asioiden suhteen normaalia niukemmin, joten en osaa harmitella asiaa. Eipähän tarvitse miettiä mitä voi ja mitä ei voi syödä… Riisipuuron haluan kuitenkin jouluaamuna keittää ja ehkä leipaista parit tortut myös, jos saan ainekset kasaan. Lupasin kuitenkin itselleni ottavani tämän joulun rentoutumisen kannalta ja pysyväni mahdollisimman paljon pois keittiöstä – saa nähdä miten se onnistuu.

Tuulettumista on muutenkin näkyvissä joulupöydän antimissa. Orastavan vegaaniuden myötä olen bongaillut joulureseptejä netistä ja lehdistä ja luulenkin, että ensi vuonna suomalainen joulupöytämme näyttää aika erilaiselta kuin menneinä vuosina.

Siitäkin huolimatta, että ideani perinteisestä joulusta on joutunut hieman taipumaan, on suomalaisessa ja saksalaisessa joulussa paljon samaa, joten perheriitaa ei tästä(kään) aiheesta ole saatu aikaiseksi. Toivon, että lapsillemme jää yhtä hyviä muistoja jouluista kuin minulla on omasta lapsuudestani, vaikka juhlan vietto paikka vaihtuukin joka vuosi.

Tunnelmallista ja enemmän tai vähemmän perinteikästä joulua kaikille!

Tästä pääset lukemaan muiden ulkosuomalaisten joulutunnelmia:

Luukku 1: Anniinan kulma / Italia
Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa
Luukku 3: Viinilaakson viemää / USA
Luukku 4: Maurelita / Ranska
Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti
Luukku 6: Suomalainen im Allgäu / Saksa
Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti
Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA
Luukku 9: Viisi kymppiä lasissa / Luxemburg
Luukku 10: Viherjuuria / Saksa
Luukku 11: Hollanninsuomalainen / Hollanti
Luukku 12: Tahdon Asiat / USA
Luukku 13: Matkani tuntemattomaan / Ruotsi
Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja
Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti
Luukku 16: Oh, wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days / Saksa
Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA
Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari
Luukku 19: Ruovesi blogi / Itävalta ja Unkari
Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro
Luukku 21: Heidin Italia / Italia
Luukku 22: À la Helvetia / Sveitsi
Luukku 23: One glass of milk, please / USA
Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii, USA

Expatin tukiverkosto

Lasten syntymien jälkeen ulkomailla asumiseen on tullut uusia ulottuvuuksia. Yksi niistä negatiivisimmista on tukiverkoston puuttuminen. Varsinkin tilanteessa, jossa perhe muuttaa muutaman vuoden välein, on luotettavan verkoston rakentaminen vaikeaa ja energiaa vievää.

Toki tiedän, ettei kaikilla kotimaassakaan asuvilla ole mahdollisuutta viedä lapsia hoitoon isovanhemmille tai muille sukulaisille tai ystäville sen useammin kuin meilläkään. Mutta joillakin ilmeisesti on. Sen näkee täällä Tallinnassakin – mummot ja papat ulkoiluttavat lapsia, kun vanhemmat ovat töissä tai tekevät jotain muuta.

Expatille ainoa paikallinen tukiverkosto on usein maksullinen, ja ainakin itse tunnun kasvaneen sellaiseen ajatukseen, ettei maksullisen lastenhoidon hyödyntäminen ole yhtä hyväksyttävää kuin sukulaisten apu. Sen lisäksi se tietysti maksaa, eli sen tarpeellisuutta tulee punnittua vieläkin enemmän kuin siinä tapauksessa, jos lapsi olisi vaikka isovanhemmalla hoidossa. “Onko tämä nyt oikeasti niin tärkeää, olenko varmasti nyt ansainnut tämän oman hengähdyshetken niin että jopa maksaisin siitä?” Eikä kaikilla ole edes varaa ottaa ulkopuolista apua. Lisähaasteena on löytää luotettava tyyppi, joka puhuu samaa kieltä lasten kanssa ja joka pysyisi maisemissa muutamaa kuukautta pidempään. Heitä ei välttämättä kasva puissa.

Onneksi Tallinna on lähellä Espoota, josta olen itse kotoisin ja jossa vanhempani edelleen asuvat. He pääsevät tänne kyllä, jos tositarve iskee. Mutta eivät vaikean yön jälkeen hetkeksi vauvaa viihdyttämään tai yhdeksi illaksi, jotta vanhemmat saisivat hieman kahdenkeskistä aikaa. Edestakaisiin matkoihin menee kuutisen tuntia, lautta-aikataulut täytyy ottaa huomioon eivätkä liputkaan toki ilmaisia ole. Olemme onnekkaassa asemassa siinä mielessä, ettei äitini ole enää työelämässä, joten hän voi periaatteessa tulla tänne milloin vain. Käytännössä hänellä on kuitenkin myös oma elämä.

Lääkärimme ehdotti kepeästi taannoin, kun näytin erityisen väsyneeltä, että äitini tulisi tänne joka viikonloppu lapsia hoitamaan. (Tässä uskon huomaavani suomalaisen ja virolaisen kulttuurin eron – täällä tuntuu olevan paljon yleisempää, että iso- tai isoisovanhemmat hoitavat lapsia ihan päivittäin. Todennäköisesti kyse on osaksi olosuhteiden pakosta.) Kepeästä äänensävystä huolimatta lääkäri tuntui olevan täysin tosissaan. Voitte varmaan arvata onko tämä käytännössä mahdollista?Äitini on kuitenkin tullut hätiin jo useamman kerran näiden haastavien kuukausien aikana, ja arvostan sitä todella. Lisäksi vanhempani, kuin myös Wolfin vanhemmat, hoitavat lapsia silloin kun käymme heillä tai he ovat täällä. Mutta kuten sanottua, mikään säännöllinen, arkielämää helpottava apu tämä ei valitettavasti ole.

Asia voisi toki olla toinen, jos asuisimme kauemmin aloillamme. Ajan kuluessa olemme myös täältä löytäneet muutaman ystäväperheen, jolle uskaltaisin jättää lapset ja joka heidät ottaisi vastaan. Mutta kyllä kynnys kysyä, varsinkin kun perheissä on pieniä lapsia jo ennestään, on suurempi kuin jos isovanhemmat asuisivat samassa kaupungissa. Erityisen hankalia ovat tilanteet, jolloin joku on kipeänä. Kipeitä lapsia ei voi lähettää toiseen lapsiperheeseen leikkimään sillä aikaa kun vanhemmat kuittailevat univelkojaan. Käytännössä Wolfi on joutunut olemaan pois töistä useamman kerran tilanteissa, joissa joko minä tai lapset ovat kipeitä, koska muutakaan apua ei ole. Onneksi hänellä on se mahdollisuus. Ja onneksi hän ei matkusta työssään, kuten monien muiden expat-perheiden vanhemmat. Wolfin työn puolesta perheitä tuetaan mielestäni ihan kohtuullisesti, mutta tässä kohtaa olisi ehdottomasti petrattavaa – lastenhoitoasioissa meidät jätetään aika lailla oman onnemme nojaan, vaikka työn luonteeseen kuuluen sen järjestäminen on tavallista hankalampaa.

Kaiken kaikkiaan expatin tukiverkosto tulee kalliiksi. Milloin palkataan nanny, milloin maksetaan isovanhempien matkalippuja, milloin varataan hotellihuoneita kahdenkeskistä aikaa varten. Jos yhden yön hinnaksi ilman niitä itse treffejä tulee jo 200 euroa, kuinka usein olisit valmis sen maksamaan? Haaveilen säännöllisesti siitä, kuinka voisimme soittaa isovanhemmille ja kysyä voisivatko he katsoa lasten perään vaikkapa huomenna, jotta pääsisimme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Tai että lapset yökyläilisivät, että saisimme koko talon itsellemme yhdeksi vuorokaudeksi. Tai kun olen itse kipeänä, että joku tulisi ja veisi lapset hetkeksi muualle.

Isovanhemmilla ja muilla perheenjäsenillä on erilainen side lapsiin kuin palkatulla avulla. Tämä vuoksi itselleni ainakin on helpompaa jättää lapset heidän hoiviinsa kuin nannyn. Ja onhan se eri asia kun lapset saavat luoda suhdetta sukulaisiinsa, samalla kun vanhemmat saavat omaa aikaa. Sama nanny kun ei todennäköisesti pysy lapsen elämässä kovin montaa vuotta.

Millainen on sinun tukiverkostosi?

Erään expatin virolainen ruokakori

Ulkosuomalaisten blogit-ryhmän haasteen innoittamana avaan teille tänään erään maanantaisen kauppakassin sisällön.

Tänään kassista löytyikin oikea lottovoitto blogipostausta ajatellen, nimittäin melkein viikon ruokaostokset. Yleensä pyrinkin kyllä käymään kaupassa (tai tilaamaan Prismasta) kerran viikossa isosti ja sitten hakemassa vain jotain pienempää, esim. lisää hedelmiä tai tuoretta leipää. Koen, että käytän silloin ruokaostoksiin sekä vähemmän aikaa että vähemmän rahaa. Mitään faktatietoa minulla ei tästä tosin ole. Tunnen myös suurta tyydytystä, jos saan lähes koko viikon ostokset tehtyä yhdellä kertaa.

Ruokakoristani löytyi tällä kertaa paljon vihanneksia ja hedelmiä, säilykkeitä, tofua, linssejä, Leeville soijajogurttia, Wolfille kefiriä, mehua, puurohiutaleita, muroja, vauvanruokaa, tortilla-aineksia ja oliiviöljyä. Kallein satsaus tällä kertaa oli tuo öljypullo. Kaappini eivät ole koskaan tyhjiä, vaan kuivakaapit ja pakastin on varustettu perusteellisesti peruskamoilla, kuten pastalla, riisillä, erilaisilla jauhoilla, säilykkeillä, kasvimaidoilla, mehulla, marjoilla ja pakastevihanneksilla. Täydennän näitä aina tarpeen mukaan. Tällä kertaa kaapit olivat melko täynnä, joten ostin lähinnä tuoretavaraa. Lasku pysyi kohtuullisena myös siksi, ettei vaipoille tai maidolle ollut tarvetta – nämä ovat varmaan kaksi suurinta menoerää kauppalaskussamme, tosin vaippalasku on pienentynyt Leevin oppiessa päiväkuivaksi ja Niilon käyttäessä suurimmaksi osaksi kestovaippoja.

Yleensä teen isommat ostokset joko Rimissä tai Prismassa. Spesiaalituotteita, kuten kookosjogurttia ja mantelimaitoa ostan lisäksi Selveristä ja Solaris-kauppakeskuksen ruokakaupasta. Ehkä eniten, verrattuna Suomen jättimarketteihin, ärsyttää että tarvitsemiani tuotteita täytyy juosta hakemassa ympäri kaupunkia ja ne ovat usein loppu. Tosin eipä jätti-Cittarissakaan ollut viimeksi mitään kookospohjaista jogurttia soijan ja kauran vallatessa hyllyt (normaalisti ilahtuisin valikoimasta kovasti, mutta soija ja kaura ovat edelleen imetysdieetin vuoksi poissa pelistä).

On vaikea verrata mikä ruokaostostottumuksissani on muuttunut ulkomaille muuton vuoksi, ja mikä muiden elämäntilanteen muutosten takia. Suomessa olen viimeksi elänyt sinkkuna sekasyöjätarjoilijana (lue: söin töissä), kun taas nyt olen kahden lapsen kotivegaaniäiti. Aiemmin kaipasin Suomen valtavia maitotuote- ja karkkivalikoimia, mutta pärjään nykyään mainiosti ilman. Jokainen maa missä olen ulkomaille muuton jälkeen asunut, on toki vaikuttanut ruokakorin sisältöön, koska eri maissa on eri asioita tarjolla. Suurin muutos on kuitenkin ollut se, että en ole vuoteen ostanut kotiin lähes mitään eläinperäistä, Wolfin aamujogurttia ja pizzajuustoja lukuunottamatta. Vielä viime vuonna ostin käsittämättömän määrän juustoja ja munia ja Ugandassa asuessa söimme liharuokaa lähes joka päivä. Puolan ajoilta muistan, kuinka hukassa olin täkäläisten maitotuotteiden kanssa yrittäessäni löytää rahkaa ja ruokakermaa. Mutta en oikeastaan muista tarkalleen mitkä olivat sen aikaiset luottoarkiruokani.

Eräs asia, jonka olen huomannut, on se, että täällä Virossa tulee ostettua hyvin sekalaisten merkkien tuotteita – on paikallista, suomalaista, ruotsalaista, italialaista… Suomessa ostaisin varmaan pelkkää Pirkkaa. Itseä jollain lailla ärsyttää tämä, ehkä purkit ja pakkaukset eivät erilaisuudessaan miellytä esteettistä silmääni.

Tällä hetkellä arkiruokina pyörii aika paljon samoja, johtuen omasta väsymyksestäni ja Niilon allergioista. Soija- ja kauratuotteet ovat jääneet lähes kokonaan ja syömme paljon papuja, linssejä ja kikherneitä. Sen minkä maksan enemmän mantelimaidosta kauramaidon sijaan, säästän uskoakseni ruoka-aineissa – pavut ovat edullisempia kuin tofu tai nyhtökaura. Luottoruokia ovat mm. pinaattilinssikastike riisin kanssa, sosekeitot, tortillat ja tacot, salaatit, pastat ja lasagne. Tällä viikolla listalla ovat ainakin tortillat (Suomesta tuodulla Härkiksellä), juuressosekeitto, chili sin carne ja pasta kaappiin jääneistä aineksista.

En oikein osaa verrata ruokaan menevää rahamäärää Suomeen, mutta melko kallista täällä mielestäni on. Useat tuotteet, joita päivittäin käytämme, kuten kasvimaidot ja -jogurtit, ovat täällä hieman kalliimpia kuin Suomessa. Onneksi maidot ovat nykyään aika usein tarjouksessa, vegebuumi jyllää täälläkin. Myös ihan perusjuttuja, kuten hedelmiä, vihanneksia ja kuivatarvikkeita vertaillessa tuntuu usein, että täällä on kalliimpaa kuin esimerkiksi Saksassa. Joka on aivan hullua, kun miettii virolaisen ja vaikkapa eteläsaksalaisen palkkoja. Rahtaankin aina täyslastillisen ruokatuliaisia sekä Suomesta että Saksasta.

Tämänkertainen kauppalasku oli ~55 euroa, joka kuulosti mielestäni aika isolta, kun ottaa huomioon, että suuri osa ostoksista oli suht edullisia kasviksia ja hedelmiä. Katson aina kilohintaa, enkä osta yleensä yli 3 euron kilohintaisia hevi-tuotteita yrttejä lukuunottamatta. Luomuheviä ostan harvoin – sitä on heikosti saatavilla, hinnat huikeita ja pakkaukset kolminkertaista muovia. Myös kuivatavaroissa vertailen hintoja parhaani mukaan, mutta yritän antaa painoarvoa myös pakkaukselle ja luomulle. Valmiit vauvanruoat kasvattavat laskua niin nopeasti, että vaikka voisinkin syöttää Niiloa pelkästään kaupan sapuskoilla, ei taitaisi rahapussi kestää (vauvanruoat on yksi asia, jonka Saksasta saa kolmanneksen sillä hinnalla mitä täältä).

Jos muidenkin ulkosuomalaisten ruokakorit kiinnostavat, pääset lukemaan niistä näistä linkeistä:

H niinkuin Hausfrau

Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä

Life in English

Vihreän saaren emäntä

Suomalainen im Allgäu

There was a blog post challenge in one of my Facebook expat groups – to tell about your grocery basket abroad.

I started thinking what has changed in my grocery shopping habits since I moved away from Finland. More than moving abroad I think my habits have been changed by other changes in my life. When I last lived in Finland I was single living alone working in restaurant – which means I mostly ate at work or at my parents. Usually I went grocery shopping on Sundays when I had hangover, and bought bunch of unhealthy crap.

Now I am stay-at-home mom of two, who has recently cut almost all animal products from my diet. So the biggest change is obviously there. I cook more, bigger and, I would like to think, healthier. And the ingredients have changed completely, which keeps cooking interesting.

Every country where I have lived has of course had its effect on what I buy. I buy what is available with reasonable price. For example in Uganda proper cheese was difficult to find and the fruits and veggies were different from what we have here. In Poland, when I first lived outside Finland, I was quite lost and annoyed when the milk product selection wasn’t at all what I was used to.

Nowadays the most expensive food stuff I buy is probably almond milk, almond butter and all kinds of special flours, like chickpea, coconut and buckwheat flour. But I think that compared to my previous meat, egg and cheese heavy diet, I don’t spent much more.

What I’m wondering here in Estonia is how expensive it sometimes is. How can average Estonian afford anything more special when prices are higher than in Finland? And for example ready baby food is ridiculously expensive – sometimes three times more than in Germany where people earn three times more…. So I keep dragging half a suitcase of food from Finland and Germany whenever possible.