Uusille urille…

…vai jatkoa vanhalle?

Pikkuhiljaa on tullut (taas) ajankohtaiseksi miettiä, mitä haluaisin tehdä työkseni, tai millaisesta urasta haaveilen. Kuten olen jo täälläkin – moneen kertaan – maininnut, en ole uraorientoitunut ihminen eikä minulla ole koskaan ollut mielessä yhtä tiettyä unelma-ammattia. Sen sijaan olen haaveillut vähän siitä ja vähän tuosta, ja kaikista kivointa mielestäni on ollut uuden opiskeleminen. Nämä ominaisuudet ovatkin yllättäen olleet kultaakin kalliimpia, perhe-elämämme olisi ollut
paljon hankalampaa, jos olisin ollut kovin kiinni jossakin urasuunnitelmassa.

Tähän mennessä olen siis tehnyt töitä kampaamossa (olen alkuperäiseltä ammatiltani parturi-kampaaja), ravintoloissa tarjoilijana (toiselta ammatiltani restonomi) ja viimeksi Puolassa kansainvälisen firman asiakastuessa (joka on ollut ehdoton lempihommani). Tässä välissä olen opiskellut kieliä ja kansainvälistä vuorovaikutusta ja kehitysmaatutkimusta, jotka kiinnostaisivat kovasti edelleen. Ainut mikä on selvää, on se mitä en halua tehdä; en halua ruokaravintolaan töihin enkä leikata kenenkään hiuksia, mutta siihenpä ne tulevan ammatin kriteerit sitten jäävätkin. About sata muuta asiaa kiinnostaisi, ainakin teoriassa, joka tuntuu olevan vahvin puoleni…

Alunperin olisin halunnut opiskella jonkin maisterin tutkinnon täällä Tallinnassa, mutta emme saaneet hakemaamme vuoden pidennystä pestillemme, joten aika ei olisi riittänyt. En myöskään viitsi etsiä töitä tähän väliin, koska muutamme pian, enkä halua laittaa lapsia vielä kokoaikaiseen hoitoon, kun se ei ole taloudellisesti välttämätöntä. Niinpä etsiskelin jotakin hieman lyhytkestoisempaa opiskelua netistä, jotain joka saattaisi auttaa minua löytämään töitä seuraavassa kohteessa.

Koska ruoka ja erityisesti vegaaninen sellainen kiinnostaa kovasti, päädyin aloittamaan vegaaniseen ruokavalioon erikoistuneen ravitsemusneuvojan kurssin. Lisähaasteeksi päätin suorittaa kurssin saksaksi, koska en löytänyt tarpeeksi vakuuttavaa englanniksi ja ajattelin samalla kohentaa saksankielen taitoni tarvittavalle tasolle, jotta voisin työskennellä Saksassa kun sinne joskus päädymme.

Toistaiseksi olen ollut kurssista todella innoissani, eikä aika tunnu riittävän opiskeluun niin paljon kuin haluaisin. Vieras kieli tuo oman haasteensa ja eteneminen Googlen kääntäjän avulla on hitaampaa, vaikka ymmärränkin suurimmaksi osaksi jo ilman sanakirjaa mistä on kyse. Rakastan sitä, että saan käyttää aivosolujani hieman erilaiseen tekemiseen kuin viimeisen parin vuoden aikana, ja tehdä hommia omaan tahtiini ja itsenäisesti. Olen mielenkiintoisen aiheen myötä jopa motivoitunut aivan eri lailla saksan kielestä, jonka opiskelu on aina tuntunut mielestäni pään hakkaamiselta seinään.

Tulevalta työltäni toivon myös itsenäisyyttä, sitä että saan tehdä töitä itsekseni, omaan tahtiin, mutta myös asiakkaiden kanssa. Vaikka en kovin yrittäjähenkinen mielestäni olekaan, pyörittelen mielessäni freelance-tyyppistä hommaa. Suunnitelmissani on tarjota ravitsemusneuvontaa vegaanisesta ruokavaliosta ainakin netin välityksellä – suomeksi, englanniksi ja saksaksi, ja mahdollisesti myös livenä. Haluaisin erikoistua erityisesti (expat-)perheiden avustamiseen, miten tehdä helppoa, terveellistä, monipuolista ja hyvää vegaanista ruokaa. Mieluusti myös auttaisin luomaan reseptiikkaa ja kouluttamaan esimerkiksi päiväkotien ruokahuollon henkilökuntaa. Tulevaisuutta ajatellen uskon tämän suunnan olevan oikea – yhä useampi on kiinnostunut kasvipohjaisesta ruoasta ja työtä voi periaatteessa tehdä missä vain, mihin Wolfin työ meidät vie.

Olen aiemmin hieman pihistellyt kertomasta tulevaisuuden toiveista ja suunnitelmistani, koska en halua “menettää kasvojani”, jos mieleni muuttuukin tai en saavuta tavoitteitani. Mutta nyt yritän ajatella, että mitä sitten – suunnitelmat muuttuvat koko ajan ja ikinä ei voi tietää mihin elämä vie, mutta haaveilla saa silti. Ja mitä järkeä on unelmoida, jos ei tee mitään sen eteen, että saavuttaisi unelmansa?

Vegaanista ruokaa päiväkotiin

Olen jo jonkin aikaa kironnut, miksi lasten päivähoidossa ei ole mahdollisuutta kasvis- saati vegaaniruokaan. Maksamme aika paljon lapsiemme yksityisestä päivähoidosta, mutta valitettavasti se ei aina tunnu tuovan kaipaamiani etuja, kuten valinnanmahdollisuutta. Olen muutamaan otteeseen kysynyt Leevin hoitopaikassa mahdollisuutta tarjota edes yhtenä päivänä viikossa kasvisruokaa. Lisäksi olen ehdottanut, että iltapäivän välipalat voisivat olla hieman terveellisempiä ja ravitsevampia (kuin pulla, kakut ja letut hillolla). Mutta ei. Normaalit lapset eivät kuulemma tykkää sosekeitoista tai vihersmoothieista. Jep, niitähän meikäläisenlaiset kasvissyöjät, terveysintoilijat ja muut kummajaiset pakottavat jälkikasvunsa syömään.

Koska päiväkoti on muuten toiminut suhtkoht okei, eikä vegeä ole tietääkseni muuallakaan tarjolla, olemme jatkaneet melko lailla mukisematta yhteistyötä. Syksyn alussa Leevi vaihtoi uuteen, vanhempien lasten ryhmään ja sai heti uusia kavereita. Yksi heistä on vegaani ja kun kuulin hänen tuovan omat ruoat päiväkotiin, aloin tosissani miettiä tätä mahdollisuutta. Sinä samana päivänä Leevi sattui kysymään saisiko hänkin omat eväät huomenna, kun kaverillakin on. Niinpä päätin tarrata tilaisuuteen ja kokeilla kuinka hankalaa omien eväiden valmistaminen olisi. Onneksi päiväkodin johdolla ei ollut ongelmaa asian suhteen.

Suoraan sanottuna olen kovasti nauttinut siitä, että saan toteuttaa valitsemaani ruokafilosofiaa nyt hieman täysivaltaisemmin. Ruoanlaittaminen on intohimoni, joten minulle tämä ei ole ollut ikävä ylimääräinen tehtävä ja tykkään siitä, että tiedän lapseni saavan herkullista ja terveellistä ruokaa, joka ei ole ristiriidassa kotona tarjotun ruoan kanssa. Olen saanut uudenlaisen mahdollisuuden keskustella lapseni kanssa siitä, miksi emme kotona syö eläinperäisiä tuotteita. Toistaiseksi myös Leevi on ollut tyytyväinen, enkä ole kuullut varsinaista huonoa palautetta opettajiltakaan, vaikkakin joidenkin kommenttien perusteella tiedän, etteivät he ymmärrä miksi asia on niin tärkeä.

Joku saattaa ihmetellä, miksi vaivaudun. Mutta olen sitä mieltä, että kasvipohjainen ravinto on meidän tulevaisuutemme ja että jokaisella valinnalla on väliä. Sillä syökö lapseni viisi kertaa viikossa lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita vai ei, on väliä. Toivon, että meitä empiviä vanhempia on muitakin, ja että yhdenkin ihmisen esimerkki saattaa rohkaista muita. Kuten Leevin päiväkotikaverin perheen esimerkki rohkaisi minua. Toivon, että lähitulevaisuudessa päiväkodit ja koulut täällä Virossa huomaavat tarpeen tarjota muunlaista ruokaa, mutta ne eivät voi sitä huomata, ellei sitä kukaan sano ääneen.

Miksi en puhu saksaa mieheni kanssa?

Aloitin (noin kahdettakymmenettä kertaa elämässäni) uuden saksankielen kurssin muutama viikko sitten. Kurssi on erilainen kuin mikään aiemmin suorittamani, tällä kurssilla nimittäin vain puhutaan. Karmeaa, mutta äärimmäisen tarpeellista ja olen jo nyt vakuuttunut, että tämä on askel eteenpäin suossa, jota saksaksi kutsutaan.

Kurssin aloittamisen jälkeen olen taas vastaanottanut enenevissä määrin kyselyitä siitä, miksi en puhu saksaa mieheni kanssa, jos kerran sitä osaan. Kysymys saa minut kerta toisensa jälkeen puhkumaan, jos nyt ei raivosta niin suuresta ärsytyksestä ainakin. Kukaan ei näet ole koskaan kysynyt mieheltäni, miksi hän ei puhu kanssani (tai edes opiskele) suomea. Ainakaan tosissaan. Se vaikuttaa olevan täysin naurettava ja utopistinen idea. Miksi minun siis oletetaan haluavan puhua saksaa kotonani?

Itse en ymmärrä miksi puhuisin mieheni kanssa kieltä, joka on hänen äidinkielensä ja jota minä osaan jotakuinkin yhtä hyvin kuin nelivuotias poikamme (tai no en varmaankaan edes niin hyvin). En näe tällaisessa tilanteessa mitään tasa-arvoista, enkä oikeastaan usko, että miehenikään haluaisi meidän puhuvan saksaa. Kuka nyt haluaisi yrittää käydä aikuisten keskusteluita nelivuotiaan kanssa? Lisäksi suhteessamme minä olen se, joka tykkää puhumisesta, ajoittaisiin monologeihin asti. Jos puhuisin saksaa, olisivat keskustelumme tasolla “Miten päiväsi meni? Hyvin kiitos. Haluatko ruokaa? Joo”. Voi toki olla, että joissain parisuhteissa tällainen hyvin yksinkertainen kommunikaatio on tie onneen, mutta ei meillä, tai ainakaan minun mielestäni.

Lisäksi ihmiset jaksavat jankuttaa, että kyllä sinä varmasti alat puhumaan kotonakin saksaa, kunhan muutatte Saksaan. Voin sanoa, että en ala. Olemme tutustuneet englanniksi, tunnemme toisemme englanniksi, eikä minulle ole mitään tarvetta muuttaa sitä. En myöskään haluaisi mieheni yhtäkkiä alkavan puhua suomea minulle. Osasyy hänen viehätykseensä on se, että hän ei ole suomalainen. Myös lasten kielitaidon kannalta koen tilanteemme kaikkein tasapuolisimmaksi – kummankaan vanhemman kieli ei ole kotona dominoivassa asemassa. Toistaiseksi se näyttää toimineen erinomaisesti.

En toki halua kuulostaa siltä, että tuomitsisin ne perheet, joissa kotikieli on jomman kumman vanhemman äidinkieli. Jos se on tehokkain tapa kommunikoida ja kaikki tuntevat olonsa mukavaksi, siinä ei ole mitään väärää. En vain näe miksi sen pitäisi olla meidän perheemme tavoite, ja erityisesti miksi se halutaan sälyttää minun tehtäväkseni.

Mitä kieltä teillä puhutaan ja miksi?

Meidän arkea 2019

Perheemme arjessa on tällä hetkellä aika kiva flow, jota talven ja kevään sairastelut ovat tosin ärsyttävästi sotkeneet. Arkemme sujuu kuitenkin suurinpiirtein näin:

Olen siis itse kotiäitinä ja yksivuotias Niilo on kanssani kotona kokopäiväisesti. Syyskuussa neljä täyttävä Leevi on käynyt osa-aikaisesti päiväkodissa jo yli kaksi vuotta. Tällä hetkellä päiväkotipäiviksi on vakiintunut ma-to. Päivät ovat välillä pitkiä, koska mieheni vie Leevin aamukasiksi ja Leevi haluaa useimmiten hänen myös hakevan – vaikka itse voisin hakea aiemmin… Ilmeisesti tyyppi siis viihtyy. Keväällä päiväkodin opettajakin kysyi, voisiko isä hakea, kun muuten tuntuu leikit aina jäävän kesken. Ideaali olisi, jos voisin itse viedä Leevin tuntia myöhemmin, mutta näen sen kaikinpuolin stressaavaksi tilanteeksi (Leevi ei nimittäin aamulla haluaisi mennä päiväkotiin, vaikka siellä sitten viihtyykin ja voin kuvitella kuinka hirveä show syntyisi, jos yrittäisin saada meidät lähtövalmiiksi yksin ja Leevin pysymään kiltisti rattaissa koko 1.5 kilometrin matkan).

Niilo herää 5.30-6.30, Leevi yleensä seitsemän ja kahdeksan välillä. Leevin ollessa päiväkodissa yritän pitää kodin kohtuullisessa järjestyksessä, käyn kaupassa, tapaamme Niilon kanssa taaperokavereita, käymme muskarissa ja leikkipuistossa ja lepäämme. Niilo nukkuu päivän aikana yhdet tai kahdet päiväunet, jotka kestävät jotain puolen tunnin ja kahden tunnin väliltä. Jos Leevi antaa luvan, haemme hänet neljän maissa.

Koska ruoanlaitto on rakas harrastukseni, laitan ruokaa lähes joka päivä. Yleensä teen jotain nopeaa, jonka saa pöytään puolessa tunnissa Wolfin tultua kotiin. Haluan keskittyä kokkaamiseen, joten en mielelläni tee mitään ennen kuin saan lapset pois jaloista pyörimästä. Joskus, jos tekee mieli jotain suuritöisempää, valmistelen ruokaa päivän aikana. Noin kerran viikossa, yleensä viikonloppuisin, tilaamme ruokaa Woltista. Lounaalla syömme Niilon kanssa eilisen jämiä, tilaamme jotain kavereiden kanssa tai käymme hakemassa naposteltavaa lähikaupasta. Keskiviikkoisin syömme lounaan muskarissa.

Syömme illallisen kuuden ja seitsemän välillä, sitten leikimme hetken, kahdeksaan mennessä ryhdymme iltapuuhiin. Niilo menee nukkumaan kahdeksan aikaan, Leevi yleensä hieman myöhemmin. Lasten nukahdettua katsomme yleensä noin tunnin telkkaria ja syömme herkkuja – tuiki tärkeää parisuhdeaikaa!

Wolfi käy kerran tai kaksi viikossa pelaamassa futista, itse kävin jossain vaiheessa suht ahkerasti salilla, mutta jostakin mielenhäiriöstä lopetin salijäsenyyden kevättalvella. Siitä lähtien, ja myös sairasteluista johtuen, urheilurutiinini on ollut hukassa. Tarkoitus oli käydä hölkällä pari kertaa viikossa ja joogata kotona toiset pari kertaa, mutta olen ollut koko keväänä ehkä noin kolme viikkoa täysin terveenä… Kelien parannuttua on kyllä tullut käveltyä välillä aika reilustikin, ehkäpä senkin voi laskea liikunnaksi, mutta omasta ajasta se ei kyllä rattaita ja lapsia roudaten mene. Ensi syksyksi otan kyllä taas salikortin, se on näköjään ainoa keino, jolla osaan oikeasti ottaa omaa aikaa säännöllisesti.

Perjantaisin puuhailemme lasten kanssa kolmisteen – käymme läpi lähileikkipuistoja tai lounaalla jossakin lapsiystävällisessä paikassa. Usein myös vaan röhnötämme kotona, hillumme yöasussa ja katsomme ihan liikaa telkkaria. Perjantaisin Wolfin työpäivä päättyy jo kello 14, jolloin teemme yleensä yhdessä jotain.

Kotiviikonloput sujahtavat kavereita tavatessa, urheillessa, lepäillessä, erilaisilla leikkipaikoilla, kahviloissa, ostoksilla ja tapahtumissa, ja kotihommia tehden. (Aikomukseni ei yleensä ole siivota viikonloppuisin, mutta innostun olemaan tehokas kun vihdoin saan tehdä asioita rauhassa, ilman keskeytyksiä.) Välillä käymme kylpylässä tai brunssilla. Noin kuuden viikon välein käymme viikonloppureissulla Suomessa.

Nyt kesälomat muuttavat rutiinia, mikä on hiljaisen kevään jälkeen tervetullutta. Niilon ja mun ainoa harrastus, muskarikin, on kesätauolla. Syksyllä puhaltavatkin sitten hieman uudenlaiset tuulet, kun Niilo aloittaa päivähoitotaipaleensa ja minä yritän keskittyä opiskelemaan.

Mikä vegaanisesti syömisessä on vaikeinta?

Pyrin syömään vegaanisesti, mutta en ole vegaani, ainakaan vielä. Mutta miksi en? Olen aina ollut tällainen keskitien kulkija, selkärangattomaksikin joku saattaisi kutsua, joka tuntee ehdottomuuden vaikeaksi ja kahlitsevaksi. Todellinen syy tässä tilanteessa on kuitenkin laiskuus – laiskuus kyseenalaistaa tarjolla olevia ruokia, laiskuus etsiä sopivia. Kyseessä on myös itsekurin puute. Motivaationi vegaaniseen syömiseen ei ole niin suuri, että pystyisin vastustamaan kiusausta esimerkiksi kaupassa, leipomossa tai jätskikiskalla. Suuri toiveeni onkin, että vegaaniset vaihtoehdot lisääntyisivät, siis myös sellaiset epäterveelliset, joita väsyneenä arjessa himoitsee eniten.

Onneksi vegaanibuumi kasvaa Tallinnassa päivä päivältä ja vaihtoehtoja alkaa jo olla, jos vain tietää mistä hakea. Olen useamman kerran poikennut reitiltä Muhu Pagarille satamaan hakeakseni heidän huikean herkullisia vegaanisia pulliaan. Harmikseni ne eivät kuitenkaan aina ole vegaanisia, enkä oikein ymmärrä miksi. Veget kun maistuvat ihan samalta kuin ne munalla, maidolla ja voilla leivotut. Ensi kerralla kyllä avaan suuni ja kysyn asiaa… Jätskin haen tilanteen salliessa La Muulta Telliskivestä ja onneksi vegaaninen Magnum on löytänyt tiensä muutamaan markettiin.

Lapsiperheen lemppari eli lähikaupan paistopiste ei edelleenkään yleensä tarjoa mitään vegaanista (valkoista sämpylää lukuunottamatta) ja tämä on ollut viime aikoina suurin kompastuskiveni. Kivalla ilmalla on helppo hilpaista lähikaupan kautta leikkipuistoon. Toki paistopisteen antimet eivät ole kovin terveellistäkään ruokaa, mutta eiköhän moni muukin vanhempi tiedä karjalanpiirakan hiljentävän ja pullan stressihermoja helpottavan voiman. Ei ole sama asia syödä mehujäätä, pähkinöitä tai kuivattuja hedelmiä.

Ravintolassa tai kyläillessä en viitsi olla vaivaksi ja otan sitä mitä tarjolla on. Olen jo nyt (vaikka mielestäni en tee asiasta numeroa) saanut kommenttia, että tämä “vegaanihössötys” ärsyttää joitakin kaveripiiriini kuuluvia. Ja kaikkien kaverina en toki halua ketään ärsyttää… Usein kuitenkin saan itse valita ravintolan ja valitsen sen niin, että sieltä löytyy hyvänkuuloinen vegaaninen vaihtoehto. Harmillisesti herkulliset vegevaihtoehdot jäävät usein pääruokaan ja jälkiruoan kohdalla vegaaneille on tarjolla sorbettia tai muuta ei-millään-lailla suklaakakkuun tai panna cottaan verrattavaa. Vaikka nämäkin olisi helppo toteuttaa vegaanisena. Kaikista eniten ärsyttää kuitenkin lastenlistan tarjonta. Vaikka täällä saakin useasta paikasta suht koht terveellisiä ruokia lapsille, sisältävät ne aina lihaa tai kalaa. Kasvisvaihtoehtona on aina kermainen juustopasta, jonka ravintoarvoissa ei ole hurraamista, mahat menevät sekaisin eikä sillä tietenkään ole vegaanisen kanssa mitään tekemistä… Vegaanisen, täysipainoisen lastenannoksen olen nähnyt vain yhden kokonaan vegaanisen ravintolan listalla. Eli tässä on totisesti parantamisen varaa. Ensi kerralla taidan haastaa ravintolan pohtimaan asiaa kysymällä puolikasta annosta aikuisten vegaanisesta ruoasta.

Vaikka kotona syönkin muuten vegaanisesti, olen pikkuhiljaa taas lipsunut ostamaan perinteistä maitosuklaata, jonka syöntiä olisi ehkä aiheellista rajoittaa nykyisestä myös muista syistä. En myöskään jaksa aiheuttaa konflikteja tai pahaa mieltä muille perheenjäsenille vaan annan heidän rauhassa syödä epävegejä vaihtoehtojaan (lähinnä jogurtteja) heidän niin halutessaan. Ilokseni miehenikin kuitenkin valitsee nykyään usein vegaanisen vaihtoehdon, jos sellainen on tarjolla.

Uskon, että luonteeni lisäksi täysvegaaniuden vaikeutena on se syy, minkä vuoksi koen vegaanisen ruoan paremmaksi vaihtoehdoksi. Tottakai on mukavaa, jos minkään eläimen ei tarvitse kärsiä ruokani vuoksi, mutta tällä hetkellä syyni on ennen kaikkea ekologinen. Lukemieni tutkimusten perusteella uskon, että vegaaninen ruoka on ekologisempaa ja että se on meidän tulevaisuus. Mutta tästä näkökulmasta en koe, että ehdottomuus olisi ehdottoman tärkeää. Tärkeää on mennä koko ajan enemmän siihen suuntaan, joka pitää maapallomme elinkelpoisena. Jos ruokavalioni koostuu, sanotaan vaikka, 80% vegaanisesta ruoasta, on se jo aika hyvin. Omasta mielestäni siis. Ymmärrän toki, että eläinten hyväksikäytön kannalta yksikin grillattu kala, munakas, villapaita tai nahkatossu on ongelmallinen.

Olen tässä puolentoista vuoden ailahtelevan vegeilyn aikana ilokseni huomannut, että tosiaan, mistään ei varsinaisesti tarvitse vegaanisuuden vuoksi luopua. Tähän mennessä olen onnistunut luomaan tai löytämään oikein hyvän vegaanisen vaihtoehdon jokaisesta himoitsemastani ruoasta (paitsi Fazerin sinisestä) ja löytänyt paljon kaikkea uutta ihanaa. Sen takia haluankin jakaa tätä intoa ja ymmärrystäni siitä, ettei vegaanisen ruoan valmistaminen (ainakaan Suomesta saatavilla raaka-aineilla) ole hankalampaa kuin sekaaniruoankaan eikä sen tarvitse edes maistua kovin erilaiselta, jos ei halua. Matkaa niihin kaupan valmiisiin, superhelppoihin ja erityisesti edullisiin vegevaihtoehtoihin kuitenkin vielä on. Innoissani seuraan tätä trendiä, joka toivottavasti pian tuo esimerkiksi sen vegaanisen karjalanpiirakan tai vihiksen kaupan paistopisteeseen tai vegaanisen Fazerin sinisen. Ehkä olen naiivi, mutta uskon, että silloin maailma olisi parempi paikka ja kaikki meikäläiset voisivat helpommin tehdä sen valinnan, joka tuntuu olevan elinympäristömme kannalta välttämätön.

PS. Tuon kaupan hyllyltä löytämäni vegan wrapin söin tätä tekstiä kirjoittaessani ja se oli juuri sellainen eines, jota kaipasin löytäväni useammin – maukas, jokseenkin epäterveellinen eikä liian kallis. Maailma paranee siis wrappi kerrallaan ❤️

Miksi sinä himmailet vegaanisuuden kanssa?

Juhlaruoat vegaanisesti?

Kevään juhlaputken inspiroimana aloin pohtia suhtautumistani perinteisiin suomalaisiin juhlaruokiin. Ulkomailla asuessani ovat perinteiset juhlaruoakamme muodostuneet yhä tärkeämmiksi. Maailmalla joululaatikoita, mämmejä ja tippaleipiä ei tietenkään saa kaupasta valmiina vaan ne pitää itse tehdä – jos löytää raaka-aineet. Ehkä juuri siksi niillä on ollut vielä suurempi merkitys kuin ennen.

Ruoka on aina ollut minulle tärkeää ja juhlapyhissäkin se kaikista tärkein asia. Juhlaruokien suhteen olen ollut hyvin konservatiivinen – perinteistä ei poiketa. Kerran äitini ehdotti kalkkunaa joulukinkun sijasta, mutta nostin asiasta kauhean älämölön. Ulkomailla asuminen on pakottanut joustamaan juuri siksi, koska Saarioisten laatikoita, kinkkua, mämmiä tai simaa ei noin vain ostetakaan. On pitänyt soveltaa ja päättää mitä jaksaa itse tehdä. Tämän välttämättömän muutoksen myötä onkin ollut helpompi muuttaa myös juhlaruokia pikkuhiljaa vegaanisempaan suuntaan, kun eivät ne ole maistuneet alkuperäisiltä enää muutenkaan.

Onneksi internetin ihmemaailma on täynnä reseptiä suurinpiirtein kaiken veganisoimiseen. Niinpä ei ole tarvinnut alkaa sokkona testailemaan, vaan myös juhlaruokien muuttaminen vegaaniseksi on ollut helppoa. Monesti vegaaniset versiot ovat jopa helpompia kuin alkuperäiset. Munkit ja pullat on superhelppo toteuttaa kasvimaidolla, kermaperunat vegekermalla, nakit voi korvata soijaversioilla, pasha ja sieni- ja perunasalaattikin onnistuu mainiosti soija- ja kaurapohjaisista tuotteista. Kalan sijasta pöytään voi kattaa porkkalaa, munakoisosilliä tai merileväkaviaaria. Oikein odotan ensi joulua, jotta pääsen toteuttamaan vegaanista joulupöytää!

Suurin haaste on ollut juhlapöydän “kunkun” eli kinkun tai lampaan korvaaminen. Onneksi en ole näitä viime vuosina aina saanut syödäkseni muutenkaan, niin sellainen tietynlainen hohto on niistä hävinnyt ja perinteiden muuttaminen helpottunut. Nyt pääsiäisenä tein BBQ-seitania Chocochilin ohjeella – se maistui minun lisäkseni myös miehelleni ja vanhemmilleni, joten sanoisin uuden perinteen syntyneen. Olen muutenkin aika ihastunut seitaniin – se on herkullista pitaleipien välissä ja paljon helpompi tehdä kuin oletin. Seitanin lisäksi erilaiset pyörykät tai vaikkapa täytetyt sienet voisivat sopia lihan tilalle juhlapöytään.

Nyt kun olen tälle tielle lähtenyt, on oikeastaan aika vapauttavaa keksiä uusia juhlaruokia. Johan niitä vanhoja on 30 vuotta popsittu!

Saako pienten lasten hoidon ulkoistaa?

Project Maman viime viikkoisen blogipostauksen innoittamana lähdin itsekin miettimään sitä kuinka vaikeaa, tai helppoa, avunpyytäminen ja hankkiminen on tässä raskaassa(kin) pikkulapsiarjessa ollut.

Olen itse klassikkoesimerkki hampaat irvessä yksin suorittavasta suomalaisesta. Kyllä minä pärjään, enhän minä mitään apua tarvitse, tai en pyydä ainakaan, sehän olisi noloa, häiritä muita ihmisiä minun ongelmillani. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan. En pyydä kaupassa apua, jos en saa jotakin tuotetta ylähyllyltä, vaan jätän sen sitten ostamatta. En pyydä apua suurten huonekalujen siirtelyyn, vaan kitkutan ne itse toiseen huoneeseen mitä kummallisimmin keinoin. En pyydä apua lastenrattaiden kanssa portaissa tai julkisessa liikenteessä. En pyydä apua, vaikka olisi sata asiaa hoidettavana. Enkä tietenkään halunnut pyytää apua lastenhoidossa.

Ulkomailla asuminen on kuitenkin hieman muuttanut perspektiiviäni asiaan. Monien eri kulttuurien edustajiin tutustuttuani olen huomannut, että tämä marttyyrimainen pärjäämisen kulttuuri on jotenkin todella suomalaista. Muut tarjoavat ja pyytävät apua hyvinkin huolettomasti, kun minä kuvittelen sen olevan elämää vakavampi asia. Että kyllä pitää olla jo pää kainalossa ja toinen jalka haudassa, että kehtaa kysyä naapurilta josko hän leikittäisi lapsia hetken. Mitä yhteisöllisemmästä kulttuurista ihminen tulee, sitä huolettomammin hän tuntuu asiaan suhtautuvan. Edelleen silti koen avun pyytämisen hankalaksi, vaikka tietoisesti pyrin muuttamaan ajattelutapaani. Usein, kun koen häiritseväni muita avuntarpeellani, yritän ajatella, mitä jos joku toinen pyytäisi minulta samaa. En ole koskaan törmännyt ajatukseen, ettenkö tekisi samaa palvelusta toiselle. Miksi sitten tuntuu niin vaikealta pyytää?

Lastenhoidossa olen, kantapään kautta, oppinut hieman hölläämään. Mutta siihenkin tarvittiin mielenterveyden ammattilainen, joka käski ottamaan omaa aikaa. Nykyään haluan kuitenkin kannustaa kaikkia (pienten lasten) vanhempia pyytämään ja hankkimaan apua. Ajoissa, ei vasta sitten kun silmät seisovat päässä ja aivot ovat solmussa. Ei se, että on lapset itse hankkinut tarkoita sitä, etteikö tilanteen raskaus voisi yllättää. Kuten Project Mama hienosti vertasi – sanotko hukkuvalle, että mitäs lähdit vai heitätkö pelastusrenkaan? Eikä se, että joku jossain on joskus pärjännyt tarkoita sitä, että sinä olisit huonompi kun et pärjää. Ja sitä paitsi pärjäämisestäkö tässä on kyse, selvitytymisestä, vai olisiko sallittua nauttiakin hieman? Itse olen huomannut olevani parempi vanhempi ja puoliso, jos en joudu ihan aina menemään sinne hampaat irvessä pärjäämisen puolelle.

En siis edelleenkään ole kovin hyvä pyytämään apua, paitsi isovanhemmilta, mutta olen oppinut ostamaan sitä. Se, että maksaa jollekin esim. lastenhoidosta tai siivouksesta, ei tunnu enää kovinkaan kummalliselta. Keskiluokkaisissa expat-porukoissa pyöriessä on tottunut kuulemaan lastenhoitajista ja kotiäideistä, joiden lapset käyvät päivähoidossa. Haluan aina avoimesti kertoa siitä, että kolmevuotiaamme on päivähoidossa vaikka olen kotona kuopuksen kanssa. Nykyään meillä käy myös lastenhoitaja kerran viikossa, jotta pääsemme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Niilolle olen hakenut päivähoitopaikkaa ensi syksyksi, jolloin hän on puolitoistavuotias. Toivon, että olemalla avoin näistä asioista saan madallettua jonkun toisen kynnystä tehdä omat ratkaisunsa, vaikka ne ehkä poikkeaisivatkin yleisesti asetetusta “täydellinen vanhempi”-muotista. Ja ehkä hieman muutettua olemassa olevaa ilmapiiriä.

Mitä mieltä olet – onko pärjääminen erityisesti suomalainen piirre?

Ravintolasuositus Tallinnassa: Ülo

Olemme viime viikkoina järjestäneet itsemme treffeille hieman normaalia useammin, kiitos mahtavan lastenhoitajan. Vaikka suunnitelmana on ollut tehdä jotakin sporttista, olemme tähän mennessä päätyneet kuitenkin perinteisesti ravintolaan syömään.

Viimeksi palkitsimme itsemme rankan sairasteluviikonlopun päätteeksi aikaisella sunnuntai-illallisella ravintola Ülossa. Olin käynyt ravintolassa jo viime vuonna, kun se oli juuri avannut, ja vakuuttunut heidän ruoasta ja tunnelmastaan. Nyt huomasin, että listalle oli tullut entistä enemmän vegeä, joten halusin kokeilla paikkaa uudestaan.

Heti ravintolaan astuessamme meitä tervehti iloisesti useampi tarjoilija, vaikka kiirettä sunnuntai-iltapäivänä riitti. Saimme paikan ikkunapöydästä ja tarjoilijamme tuli kertomaan ravintolan nimen alkuperästä – se kuulemma juontuu suomen kielen sanasta “ilo” ja on perinteinen, mutta nykyään vähän käytetty, virolainen naisen nimi. Ravintolan omistajat haluavat tehdä nimestä jälleen trendikkään. Tarjoilija esitteli menun ja kertoi, että noin 80% ruoasta on kasvis- ja vegaaniruokaa ja loput lihaa ja kalaa. Eli kaikille löytyy jotain. Hän suositteli tilaamaan useamman annoksen jaettavaksi ja tämähän sopi meille.

Ruoaksi tilasimme yhteensä neljä annosta, kaikki vegaanisia. Ruoka oli rentoa ja herkullista, erityismaininnan ansaitsevat tempura-sienet ja kimchillä ryyditetyt bataattiranskalaiset. Jälkiruoaksi valitsimme ei-vegaanisen leipävanukkaan, joka oli sopivan kotitekoisen oloinen. Listalla oli myös vegaaninen jälkiruokavaihtoehto. Kahvi ja Riesling olivat makuumme erinomaisia.

Suosittelen Üloa lämpimästi sekä vegaaneille että sekaaneille. Vapise V, sillä Ülo on ainakin omasta mielestäni mielenkiintoisempi kuin legendaarinen vegaaniravintola, jonka hypeen en ole oikein koskaan päässyt kiinni. Ülon sisustus on trendikäs viherkasveineen, vihreine kaakeleineen, krominvärisine yksityiskohtineen ja puukalusteineen. Ruoanvalmistusta voi seurata avokeittiön ikkunasta. Sijainti Balti Jaama Turgin kyljessä on hyvin ajankohtainen. Ehdottomasti parasta oli kuitenkin mieletön palvelu. Palvelukulttuuri kaupungin trendiravintoloissa on mielestäni mainettaan parempi, mutta Ülo asettaa sille aivan uudet standardit.

Uudet matkailutottumukset

Tässä kevään korvalla, tai varsinkin vielä viikko sitten takatalven ärsyttäessä, kävi mielessä ottaa äkkilähtö jonnekin lämpimään. Olemme työkuvioiden ja raha-asioiden kanssa tällä hetkellä niin mukavassa asemassa, että moinen ei olisi ollenkaan mahdoton ajatus. Loskaa pakoon muutamaksi päiväksi vaikkapa Espanjan tai Keski-Euroopan kevätaurinkoon. Hinkua ei helpota Instastoreissani toistuvat kuvat lähes parinkymmenen asteen lämpötiloista ja vihreistä puista ympäri Eurooppaa. (Onneksi kevätaurinko näyttää vihdoin löytäneen tänne Pohjolaankin.)

Kuitenkaan en oikein näe tällaista pikapyrähdystä enää vaihtoehtona, toisin kuin muutama vuosi sitten. Suurimpana innoittajana matkustusdieetille ovat lapset – vaikka kuinka haluan kuulua “lasten kanssa reissaavien joukkoon”, on minun pakko myöntää, että varsinkin näiden kahden (unien) kanssa on huomattavasti helpompi jäädä kotiin. Onneksi se on nykyään trendikästä.

Vielä uudempi syy on nimittäin ilmastoahdistus, jota minä monien muiden joukossa poden. Haluan vähentää lentämistä (ja muillakin tavoilla pienentää hiilijalanjälkeäni). Kokonaan lentämistä en ole lähivuosina ajatellut lopettaa, perhettä kun asuu useammassa maassa ja maata pitkin matkustaminen ei näiden pienten kanssa tunnu oikein realistiselta ajatukselta. Mutta haluan harkita matkustustapojani entistä enemmän. Ilmastoahdistustani valitettavasti lisäsi se, että ihan lähiaikoina sain kuulla lauttamatkailun olevan yhtä lailla saastuttavaa lentomatkailun kanssa. Suomessa kun käymme noin kuuden viikon välein. Että se siitä ympäristöystävällisyydestä sitten…

Kolmas syy on sellainen, jota on jotenkin kaikista vaikein sanoa ääneen (tai siis kirjoittaa julkisesti). Nimittäin pelko – pelkään nykyään lentokenttiä, lentämistä ja isoissa kaupungeissa liikkumista paljon enemmän kuin ennen eikä ajatus kevätlomasta esim. Barcelonassa kuulosta korvaani miltään muulta kuin stressiltä. Vaikka kuinka yritän, etten antaisi pelolle jalansijaa, siellä se kuitenkin on, takaraivossa tykyttämässä ja vaikuttamassa päätöksiini. Niin epärealistisia kuin pelkäämäni asiat ovatkaan.

Joka tapauksessa matkustamisemme on siis vähentynyt melko lailla huippuvuosista ja todennäköisesti muutoksesta tulee pysyvämpi. Tuntuu, että tähän pätee vähän sama kuin moneen muuhun “addiktioon” – kun kierteestä pääsee irti, ei olekaan niin vaikeaa olla ilman. Tulevina vuosina tulemme onneksi asumaan ainakin Berliinissä ja toivottavasti muuallakin (Keski-)Euroopassa, jolloin maata pitkin reissaaminen on paljon varteenotettavampi vaihtoehto. Koska joka tapauksessa olen edelleen sitä mieltä, että matkailu avartaa ja lapsillekin tekee hyvää nähdä maailmaa.

Oletko huomannut muutosta omassa matkustuskäyttäytymisessäsi kuumana vellovan keskustelun myötä?

Kirkkoon käypi tiemme

Kukapa olisi uskonut, että jonain päivänä kertoisin viikottaisen kirkkokäynnin olevan yksi arjen kohokohdista. Tai no, en tiedä voidaanko varsinaisesti puhua kirkosta, mutta seurakunnasta kuitenkin.

En ole kovin uskonnollinen ihminen, lapsuudenkodissani ei uskontoa harjoitettu ja kävin jossain vaiheessa uskontotuntien sijaan elämänkatsomustiedon tunneilla. Vaikka ei meillä nyt varsinaisesti ateistejakaan oltu, en vain muista, että uskonnosta olisi kotona puhuttu ollenkaan eivätkä vanhempani kuuluneet kirkkoon. Jumalanpalveluksissa käymiset voi laskea, jos nyt ei yhden, niin kahden käden sormin. En pidä paasaamisesta ja tunnen oloni epämukavaksi hyvin uskonnollisten ihmisten seurassa. Uskon kuitenkin Jumalaan, en vain usko kaikkeen siihen “ylimääräiseen”, joka uskontojen harjoittamiseen yleisesti ottaen kuuluu – sääntöihin, kirjoihin, kirkossa käymiseen, siihen että jos käyttäydyt tietyllä tavalla pääset taivaaseen tai joudut helvettiin jne. Saatan joskus rukoilla, mutta siihen se sitten jääkin.

Mistä siis moinen innostus? Kuten aika monen muunkin ulkosuomalaisen kohdalla, kyse on yhteisöllisyydestä ja sosialisoitumisesta enemmän kuin seurakunnasta, uskonnosta tai kirkossa käymisestä. Tallinnan suomalainen seurakunta järjestää joka keskiviikkoaamu muskaria, josta on tullut tärkeä minulle ja Niilolle. Vaikka ensin koin oloni korniksi ja tekopyhäksi Jeesus-lauluja mumistessani, olen päässyt siitä pikkuhiljaa yli. En oikeastaan edes tiedä miksi uskonnolliset laulut tai raamatun tarinoiden kuunteleminen aiheuttavat minussa lievää ahdistuneisuutta ja tuolilla kiemurtelua (oli uskonto siis mikä hyvänsä, tämä ei liity pelkästään kristinuskoon). Muskarissa lauletaan toki monia muitakin lauluja ja oli laulu mikä tahansa on Niilo aina täysillä mukana.

Muskarin järjestäjät ovat todella lämminhenkisiä ja sydämellisiä ihmisiä. Heti ensi hetkestä tunsin oloni tervetulleeksi, ilman että minulta tivattiin uskonnollisuuteni astetta enkä tunne, että kukaan tuputtaisi näkemyksiään. Muskarin musiikkiosuutta tärkeämpää itselleni on kuitenkin ollut löytää paikka, jossa Niilo ja minä voimme viihtyä uusien kavereiden seurassa ja jopa syödä herkullisen lounaan. Vietämmekin usein seurakunnalla puoli päivää. Tämä muskari on siis paljon enemmän kuin “vain” kirkkomuskari ja kannustan kaikkia Tallinnassa pienten lasten kanssa asuvia suomalaisia mukaan!

P. S. Muskari löytyy Facebookissa nimellä “Kirkkomuskari Tallinnassa”.