Miten teillä nukutaan?

Kuten monet jo tietävät meillä on nukuttu viimeiset lähes 2,5 vuotta melko surkeasti. Taaperomme ei ole koskaan ollut täysien öiden nukkuja, vaan hyvin levoton heräilijä. Olemme yrittäneet pohtia syytä heräilyyn ja kokeilleet kaikenlaisia nukkumisjärjestelyjä, ja olen purkanut tuntojani tilanteesta ainakin tässä tekstissä. Optimistisina ajattelimme vielä syksyllä, että kyllä me kaikki varmaan jo nukumme paremmin ennen kuin pikkuveli saapuu.

Mitään shokkimuutosta ei tilanteeseen kuitenkaan ole tullut, mutta jostakin syystä koemme heräilyt kuitenkin nykyään hieman helpompina kuin ennen. Ehkä olemme vain vihdoin hyväksyneet tilanteen. Ehkä elimistömme ovat tottuneet. Ehkä herätyksiä on hieman vähemmän. Tai ehkä syynä on se, että saamme ainakin itse nukkua missä haluamme eli yhdessä, omassa sängyssämme.

Olemme onnellisessa asemassa siinä, että meillä on iso talo ja paljon tilaa toteuttaa villimpiäkin nukkumisjärjestelyjä. Olisimme varmasti päätyneet koko perheen perhepetiin aiemminkin, mutta vielä puolisen vuotta sitten Leevi oli entistä levottomampi nukkuessaan meidän molempien kanssa. Joten nukuimme pitkään niin, että yksi aikuinen nukkui omillaan ja yksi Leevin kanssa. Ostimme sitä varten Leevin huoneeseen jopa 120cm leveän runkopatjan. Kuitenkin molempien vanhempien toiveena oli päästä nukkumaan omaan sänkyyn – runkopatja on liian pehmeä isommalle ihmiselle ja oma sänky on aina oma sänky.

Marraskuussa lomaillessamme nukuimme kaikki samassa pedissä ja se tuntui vihdoin toimivan edes jollain tasolla, vaikka monoa tulikin aina välillä jomman kumman nassuun. Homma kuitenkin sujui niin, että päätimme heittää viimeisetkin “taaperon kuuluisi kyllä nukkua jo omassa sängyssään “-mietteet nurkkaan ja nukkua koko perhe meidän vanhempien sängyssä myös täällä kotona. Ja näin olemme nyt menneet sen pari kuukautta. Välillä yöt ovat olleet hyvinkin rauhallisia, verrattuna siihen mihin olemme joutuneet tottumaan. Mutta edelleen kipeäksi tullessaan ja muista, tuntemattomista syistä, Leevi on usein levoton. Silti koemme tämän parhaaksi vaihtoehdoksi, emmekä ole edes haaveilleet Leevin siirtymisestä omaan huoneeseen ennen vauvan tuloa.

Jotta kaikilla olisi mahdollisimman paljon tilaa nukkua, päätimme rakentaa makuuhuoneeseemme yhden valtavan perhepedin – liitimme yhteen oman 180cm sänkymme, Leevin runkopatjan ja vauvan pinnasängyn. Tilaa on nyt siis huikeat 380cm 😂 Katsotaan kuinka kauan tämä järjestely toimii vai toimiiko se. Onneksi makuuhuoneemme on niin suuri ja hassun mallinen, että moinen järjestely sopii tänne. Ja vielä on vierashuoneen parisänky, jos jonkun on päästävä evakkoon. Tosin nyt kun olen niin tottunut tähän koko perheen pesimiseen, en osaa enää kuvitellakaan eri puolilla kämppää nukkumista.

Minkälaisia nukkumisjärjestelyjä teidän perheessänne on toteutettu?

As some of you know, our sleeping has been rather challenging for the past 2,5 years, I have been writing about the situation at least in this post. We were optimistically hoping for a change before the baby comes, but now it seems like it won’t be happening and we’ve finally somewhat accepted the situation.

We’ve tried almost everything and luckily we have a big house where to test even the weirdest sleeping arrangements. Last autumn we bought Leevi a big, 120cm wide bed in the hope that he would sleep less restless if he had more space. Well that didn’t help, but at least then one of us could go and sleep next to him.

We both still would have preferred sleeping in our own bed and after our holidays in Majorca we decided to forget about any hopes and wishes to get Leevi sleeping by himself before the baby arrives – and take him between us in our bed. We had tried this before, but it seemed to make Leevi even more restless – now after a few nights we all got more or less used to it.

So we’ve been all sleeping in same bed since December now, and this seems to be the best solution. There’s still lots of waking up, but there’s been some improvement too. If nowhere else then at least in our attitudes towards this situation. Somehow it helps when we get to sleep where we want, which is together in our own bed. As the baby is arriving in only some weeks we had to figure out how we’ll all safely fit here. So we combined our bed, Leevi’s bed and the baby crib into a 380cm wide family bed. I would have never imagined sleeping in bed like this, but now it seems like the most natural thing to do for our family. Let’s see how this works when the baby is here.

So tell me, how is your family sleeping?

Advertisements

Somen vertaistuesta

Uusimmasta Vauva-lehdestä sain kipinän kirjoittaa aiheesta, joka on ollut mielen päällä jo pitkään. Sosiaalisesta mediasta (minun tapauksessani Facebookista ja Instagramista) saatu vertaistuki on ollut tärkeässä asemassa elämässäni siitä lähtien, kun muutin pois Suomesta. Puolaan muuttaessa etsin Facebookista expat-ryhmiä, muita Wroclawissa asuvia ulkomaalaisia ja muita ulkomailla asuvia suomalaisia. Edelleen seuraan monia ulkosuomalaisten ryhmiä, jaan muiden kanssa koti-ikävää, kulttuurishokkeja ja ärsytystä omaa isänmaata tai asuinmaata kohtaan. Viimeisimpänä olen löytänyt apua vegaaniuteen liittyvissä asioissa. Mutta todellisen voimansa netin vertaistukiverkosto on näyttänyt vauvahaaveiden astuessa kuvaan.

Lähestulkoon heti kun olimme päättäneet lapsen olevan tervetullut, noin kolme ja puoli vuotta sitten, liityin muutamaan aiheeseen liittyvään keskusteluryhmään. Vauvamaailma oli minulle aivan vieras, ennen täysin yhdentekevä, mutta nyt yhtäkkiä niin kiinnostava ja ajankohtainen. Ympärilläni ei kuitenkaan juuri Kampalaan muuttaneena ollut oikeastaan ketään kenen kanssa jutella asiasta tai kysellä kokemuksia. Minulla ei Ugandassa asuessa ollut ajasta puutetta, joten pian olinkin jo ekspertti ties missä raskauteen ja vauvoihin liittyvissä asioissa, kiitos näiden muutaman ryhmän. Raskaaksi tulon jälkeen liityin yhä useampiin ryhmiin, joista sain vinkkejä ja tukea mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kun jutteluseuraa fyysisessä ympäristössä ei hirveästi ollut. Raskausaika tosin oli helppo, joten ihan hirveästi en joutunut silloin kyselemään.

Heti Leevin synnyttyä olikin kaikki toisin – olin hukassa imetyksen, unien, melko traumaattisen synnytyksen ja ensimmäisten päivien sekä oikeastaan vähän kaiken kanssa. Niin kuin monet muutkin samassa tilanteessa olevat. Sen lisäksi olin ulkomailla, enkä edes omassa kodissani, miehen suvun ympäröimänä toki. Mutta vailla juttukaveria, jolle olisin voinut purkaa mitä tahansa ja jolta kysyä ne tyhmimmätkin kysymykset, omalla äidinkielelläni. Vauvaryhmät auttoivat tässä tilanteessa mielettömästi, ja sain paljon, paljon tietoa esimerkiksi imetykseen liittyen. Ilman tätä vertaistukea olisi esikoisen imetystaival jäänyt hyvin lyhyeksi, virtuaalituen avulla saavutimme hienon 1-vuoden virstapylvään. Siitä en voi oikeasti kiittää yhtäkään kätilöä tai lääkäriä enkä miestäni lukuunottamatta lähipiiriänikään, vaan omaa oma-aloitteisuuttani, jääräpäisyyttäni ja ennen kaikkea Imetyksen Tuen-vertaistukiryhmää.

Myös edelleen jatkuvien huonojen yöunien kanssa painiskelu on ollut edes hippusen helpompaa, kun tuskan on saanut jakaa jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Eikä sillä ole ollut merkitystä, että nämä ihmiset asuvat toisessa maassa, enkä ole koskaan tavannut heitä. Olemme yhdessä itkeneet kidutusta muistuttavia yöherätyksiä, pohtineet mikä nukkumisjärjestely auttaisi, mikä allergia tämän saattaisi aiheuttaa, tsempanneet toisiamme mielettömästi ja myös juhlineet niitä muutamaa paremmin nukuttua yötä. Olen löytänyt vertaistukiryhmistä samanhenkisiä ihmisiä, saanut kannatusta omille kasvatusperiaatteilleni (tai kannustusta niistä turhista luopumiseksi) sellaisissa määrin, että se ei omassa pienessä tuttavapiirissäni olisi mitenkään mahdollista. Joitakin asioita on myös helpompi jakaa tuntemattomille kuin esimerkiksi omalle perheelle. Ja se, että nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, juuri tällä hetkellä, aivan samanikäisen lapsen kanssa helpottaa myös asioista puhumista.

Ongelmatonta netistä saatu tuki ei tietenkään ole – varsinkin vanhemmuuteen liittyvissä ryhmissä tunteet ovat helposti herkässä ja ruudun takaa kirjoittaessa väärinkäsityksiä tapahtuu helpommin kuin kasvotusten. Netissä on helppo roikkua tuntikausia, kiitos taskuun mahtuvan älypuhelimen. Ja joskus tieto lisää tuskaa ja hämmennystä. Olen itsekin miettinyt luottaisimmeko enemmän omiin vaistoihimme esimerkiksi vanhemmuudessa, jos meillä ei olisi niin paljon tutkimustietoa ja mielipiteitä parin klikkauksen päässä. Tietoa täytyy osata suodattaa, kuten myös riidanhaastajien provosoivia kommentteja. Ja on hyvä muistaa, etteivät kaikki ole rehellisiä. Mutta varsinkin pienemmissä ryhmissä olen kohdannut sellaista rehellisyyttä, jota on välillä kasvotusten vaikea saavuttaa. Ei ole tarvetta esittää mitään, kun muut ovat kymmenien tai satojen kilometrien päässä.

En toki missään tapauksessa sano, etteikö fyysinen tukiverkosto olisi kultaakin kalliimpaa, mutta en halua kuvitellakaan kuinka paljon haastavampaa tuen, avun ja (hyvien) neuvojen löytäminen on ollut ennen nettiaikakautta. Erityisesti omassa tilanteessani, jossa olen muuttanut maasta toiseen ja kohdannut monia eri käytäntöjä, puhelimen päässä oleva suomenkielinen vertaistukiryhmä antaa minulle turvaa. Omaa äidinkieltä ja kulttuuria kun ei mikään korvaa, vaikka meidän tapamme ei olisikaan se ainoa oikea tapa. Ja vaikka joku saattaisi sanoa, ettei lasten kasvatus siitä miksikään muutu, uskon, että kasvatamme lapsiamme aika eri maailmassa ja eri lailla kuin esimerkiksi omat vanhempamme. Siksikin on mukava kuulla kokeneiden sukulaisten lisäksi myös oman sukupolven edustajien mielipiteitä.

I’ve been meaning to write about this topic for a long time, and now that there was an article about it in the newest baby magazine, I finally decided to do it. The support that I’ve gotten from social media groups concerning living abroad, living as a foreigner in a certain country, becoming a mother, raising children to veganism has been significant in my life.

Especially when moving from country to another and having such big life changes in a short time, I would have felt much more lonely and lost with out the multiple Facebook groups I’m a member in. Some people say that social media can create loneliness, but at least in my case it has had totally opposite effect. I’ve gotten to know so many people, some of them I’ve met in real life, some of them not, but their help has been as priceless in any case.

Whenever I have a question in my mind, about almost anything, there’s bunch of people on the other side of the screen who for sure know an answer. Or whenever I feel like I’m the only one having whatever problem, they prove that I’m not alone. This has been really important especially when battling with issues about breastfeeding, sleeping or parenting in general. For example, I’m sure that I would have quit breastfeeding much much sooner, if there wasn’t an excellent Finnish group that helps with any doubts or questions. With this group’s support we reached a stunning one year milestone, that would have not happened with the (unfortunately) not-very-knowledgeable help I had from midwives and doctors.

Also living abroad and moving constantly leaves you, no matter what, somehow outside. For me support from the Finnish speaking groups has certainly helped – I understand everything, there’s no significant cultural differences or language barries. I can express myself best in my own mother tongue, and I’m able to ask the most difficult questions. Online I can find easier those people who support my views and for example my parenting methods, because even if I have friends or relatives who have children of their own, they might not think the same about things (and they don’t have to).

I’m not saying virtual support is problem-free – you must remember that the possibility for misunderstanding is bigger than face-to-face and that people aren’t necessarily honest. But at least in some smaller groups I have seen such honesty that would be hard to express even to your own partner. So in a way not really knowing each other might make us know each other even better, just in a different way. Also sometimes too much information is no good – I’ve been thinking whether I would follow my own instincts more if there wasn’t such an easy access to hundreds of opinions and research results. But still, I cannot and don’t want to imagine how hard parenting and living abroad has been before social media.

Naturally nothing can replace the friends and family that you have physically around, their opinions matter more than some stranger’s do and they can support in ways that no one can online. But especially if it is not possible to be close to those people, virtual support helps a lot.

Reissussa: Teneriffan Costa Adeje

Vietimme aurinkoisen talviloman Teneriffalla. Tämä oli jo toinen Kanarian-reissumme tällä porukalla ja täytyy myöntää, että alan pikkuhiljaa ymmärtää alueen viehätystä. Taaperon kanssa valmis pakettimatka lapsiystävällisessä (tai jopa lapsille suunnatussa) hotellissa on helppo vaihtoehto. Mitä enemmän turvallista ohjelmaa, sen rentouttavampi loma. Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut koskaan ajattelevani, että hyvän loman ainekset ovat puolihoidossa ja lapsiperheille suunnittelussa hotellissa.

Sekä viime vuonna valitsemamme kohde Playa Blancan Flamingo Beach-hotelli Lanzarotella, että tämänvuotinen GF Isabel Teneriffan Costa Adejella olivat oivallisia valintoja tarpeisiimme. Molemmat hotellit olivat siistejä, kotoisia suuresta koostaan huolimatta, hyvällä paikalla ja täynnä aktiviteetteja. Edullisia nämä täyden palvelun majoituslaitokset eivät kuitenkaan ole, mutta jos (löhö)lomalle ollaan menossa, sijoitan mielelläni mukavuuteen. Varsinkin pienen lapsen kanssa. Myös itse kohteet olivat sieltä viehättävämmästä päästä, jos nyt tällaista adjektiivia voi Kanarian saarten turistikylistä käyttää.

Varasimme matkan Aurinko.ee:n kautta, joka on siis Aurinkomatkojen virolainen sisaryhtiö. Näin pääsimme kohteeseen suoraan omalta kotikentältä, joka Mallorcan reissun vaihtojen ja lentokenttähotellissa yöpymisten jälkeen oli oikein tervetullutta. Palvelu sujui mainiosti, vaikka matkaopas olikin yllättynyt näin kansainvälisistä asiakkaista. Kuuden tunnin lennot menivät Leevin kanssa melko sutjakasti – oman kokemukseni mukaan näyttää siltä, että vaikein matkustusikä 1-2v. on nyt ohitettu, juhuu!

Hotellimme oli todellinen lapsiperheen unelma, jota voin suositella kelle tahansa pienten lasten kanssa matkustavalle. GF Isabel on rakennettu muistuttamaan kanarialaista kylää ja vaikka toteutus on melko teemapuistomainen on alue silti viihtyisä. Ja mikä tärkeintä, siellä on kilometrikaupalla turvallista, autotonta tilaa lapsille juosta. Huoneemme oli tilava kaksio keittiöllä ja valtavalla parvekeella. Suuret parvekkeet ja terassit näyttivätkin kuuluvan lähes jokaiseen huoneistoon. Hotellin alueella on ravintoloiden, minimarketin ja baarien lisäksi kaksi sisä- ja kaksi ulkoleikkipaikkaa sekä kolme lämmitettyä allasta, joista yksi on pyhitetty kokonaan lapsille ja toisissakin oli lapsille sopivan matala kohta. Kaiken tämän lisäksi aulassa oli viihdykettä, jotta lapset jaksavat odottaa sisäänkirjautumista. Joka ilta järjestettiin minidisko, josta meidän taaperomme piti kovasti, ja joka päivä toimi myös lastenkerho, jonne yli 3-vuotiaan voi jättää ilman vanhempia puuhailemaan. (Hieman kateellisena katselin isompien lasten vanhempia, jotka lekottelivat keskenään altaalla lasten osallistuessa aarteen etsintään. Ehkä mekin joskus sitten….) Hotellin puolihoito piti meidät hyvässä lihassa, joten montaakaan syytä hotellista poistumiselle ei ollut.

Costa Adeje itsessään on ihan kelpo turistikylä, jossa parasta on leveä ja pitkä, autoton rantabulevardi leikkipuistoineen ja itse ranta, joka syvenee melko hitaasti. Hiekka on hienonhienoa mustaa laavakivihiekkaa. Vaikka sää suosikin meitä, merivesi oli näin helmikuun alussa hyytävää, joten tyydyimme rakentelemaan (ja tuhoamaan) hiekkalinnoja. Costa Adejessa ei ole montaakaan korkeaa rakennusta, mikä miellyttää minun silmääni huomattavasti enemmän kuin megakokoiset hotellikompleksit. Kuulin, että Adejella olisi hieman poshimpi maine, mutta ei se ainakaan häiritsevällä tavalla näkynyt missään. Vastaantulevat turistit olivat lähinnä lapsiperheitä tai vanhempia ihmisiä, bileporukat ovat löytäneet paikkansa jostakin muualta, mikä tietysti sopi meille. Emme puolihoidon vuoksi tutustuneet ravintolatarjontaan kovinkaan syvällisesti, mutta voin ehdottomasti suositella Buenavidan vegaaniravintolaa. Vaikka sijainti autionoloisen ostarin sisäpihalla ei todellakaan ole viehättävimmästä päästä, ovat palvelu, ruoka ja smoothiet visiitin arvoisia.

Hotellissa “loikoilun” ja rantabulevardilla juoksentelun lisäksi teimme kaksi omatoimiretkeä – bussilla viereiseen Los Cristianosiin ja vuokra-autolla saaren pääkaupunkiin Santa Cruziin. Nämä toivat kivaa vaihtelua, vaikka en kumpaakaan kuvailisi varsinaiseksi must see-kohteeksi. Los Cristianos oli pikaisella katsauksella räjähtäneen näköinen ja ruuhkainen, Playa de las Teresitas tosin on kaunis ranta. Söimme myös erinomaisen lounaan Habibi-ravintolassa. Santa Cruzista löytyy shoppailumahdollisuuksia ja muutama kaunis rakennus, mutta suurelta osin se on aika ruma kaupunki. Kauppahalli Mercado Municipal Nuestra Senora de Africa oli näkemisen arvoinen ja sieltä löytyi myös kelpo leikkipaikka.

Costa Adejen lähellä sijaitsee myös useampi vesi- ja eläinpuisto, jotka jäivät tällä kertaa kokeilematta. Päiväretkimahdollisuuksiakin löytyy vuoristoretkistä La Gomera-saaren visiittiin, joten kaksikin viikkoa hurahtaisi täällä varmasti nopeasti. Uskon, että saatamme hyvinkin vielä palata Teneriffalle, ehkäpä jopa samaan kohteeseen. Keski-ikäistymistä havaitavissa?

Onnistuneesta lomasta huolimatta olen iloinen kotiinpaluusta – pääsen taas vegaanipatojeni ääreen ja kohta saattaisi olla ajankohtaista valmistella erään pienen herran tuloakin. 😍

We spent sunny winter holiday (nr. 2) in Tenerife. This was already our second Canaria trip together, and I have to say I’m starting to understand the appeal of this area. With a small child it is just so easy choice to go on a ready package trip to child-friendly hotel. The more there’s safe activities, the more relaxing holiday it’ll be for the whole family. I can’t believe it’s me saying this – family hotel in Canary Islands was close to a nightmare only some years ago.

We’ve managed to find amazing hotels on both of our trips to Canary Islands. Last year we spent a week in Flamingo Beach hotel in Lanzarote’s Playa Blanca and this year we chose GF Isabel in Tenerife’s Costa Adeje. Both hotels have very good location, they’ve had excellent service and tons of activities (many pools, kids’ club, fitness, evening program….), and they manage to be cozy even they are very big hotels. Cheap these full-service hotels are definitely not, but if I’m going on a holiday where I wanna relax, I’m ready to pay a bit extra. Also both towns were pretty alright, being tourist villages and all.

We booked first time from an Estonian travel company, Aurinko, which gave us the advantage to travel with straight flights from Tallinn. What a nice change to our Mallorca trip where we spent 24 hours travelling, if you count the nights in Berlin airport hotel. I was a bit concerned about the 6 hour flight, but both ways it went somewhat painless. It seems like the most difficult time to fly with a small child is between 1 to 2 years, and with Leevi we’ve now passed it, wohoo!

Our hotel was really a dream come true for a family with small children. GF Isabel is built to resemble a traditional Canarian village, and even it does have a bit of a kitschy theme-park feeling it’s still very cozy, and most importantly there’s loads of car-free space for a toddler to run around. Our room, one bedroom apartment, was spacious and came with a kitchen and huge balcony. Big balconies and terraces anyway seemed to be normal in this hotel. In addition to the restaurants and bars in the hotel, there’s two inside and two outside playgrounds and three heated pools, one dedicated for children and two other having also shallow side for kids. On top of all this there was entertainment for children in the lobby, mini disco every evening and a daily kids’ club. The half-board kept us fully fed, so there really wasn’t many reasons to leave the hotel.

Costa Adeje itself is not bad either – the best thing was the broad, long, car-free beach promenade with a few playgrounds, and the beach with its fine, lavastone sand. Even the weather was kind to us, sea water was way too cold (even for this Finn) to swim in, so we were concentrating in building, and destroying, sand castles. There’s not many very high buildings in Costa Adeje which pleases my eye. I heard that Adeje has somewhat poshier reputation, but it did not feel too fancy at all. Most tourists seemed to be other families or older couples, not many party people to be seen. Because of the half-board we didn’t test too many restaurants, but I can definitely recommend vegan restaurant called Buenavida in Fanabe shopping center – location is far from pretty, but service, food and especially smoothies were great!

Apart from “lazing” at the pool and running around the hotel we did two trips by ourselves – one with a local bus to Los Cristianos and another with rental car to the capital Santa Cruz. Even though these trips brought some change to the daily schedule, I wouldn’t say that either place is really a must-see. Los Cristianos seemed quite outdated and very crowded, Playa de las Teresitas was a nice beach though. We also ate excellent Lebanese lunch in Habibi restaurant. For shopaholics Santa Cruz offers probably more to see than to our crowd. There’s a few pretty buildings and the market hall, Mercado Municipal Nuestra Senora de Africa, was worth of a visit, but mainly the city wasn’t really very pretty.

There’s several water and animal parks close to Costa Adeje, but this time we didn’t have need to visit those. Tenerife also offers plenty of day trip possibilities, from a mountain hike to a boat trip to the other islands, so I could easily imagine spending more than one week here. Actually I wouldn’t be surprised if we’d visit Tenerife someday again, maybe even the same hotel. Is this called middle-aging?

Our holiday was wonderful, but I’m happy to be back home – I get to cook again, and soon it might be time to start seriously preparing for certain little boy’s arrival. 😍

Taaperon lentovinkit

Talviloma-aika lähestyy, joten ajattelin kerätä tähän meidän perheen lentomatkustusvinkit taaperon kanssa reissaaville.

Vinkki 1: Kantoreppu

Jos ympäriinsä ryntäilevä taapero alkaa ottamaan hermoon, tai on aika päivätorkuille, tulee hyvä kantoreppu apuun, niin lentokentällä kuin muuallakin reissussa. Meillä on standardikokoinen Tula, johon Leevi periaatteessa on jo hieman liian iso, mutta se toimii edelleen. Eikä kantajakaan ole valitellut selkäkipuja.

Vinkki 2: Jätä rattaat ja muu ylimääräinen tavara kotiin tai ruumaan

Mitä kevyemmät kantamukset lentokentällä, sen mukavampaa ja koneestakin pääsee nopeammin ulos kun käsimatkatavarat löytyvät istuimen alta. Tämä on toki perhekohtaista, joissain perheissä rattaat ovat välttämättömät esimerkiksi päiväunia varten, mutta me olemme huomanneet ne jo aikoja sitten turhiksi. Useilla lentokentillä voi lainata rattaita, ja useista matkakohteista vuokrata niitä kohtuulliseen hintaan. Leevi jaksoi esimerkiksi Palman kaupunkireissun oikein hyvin ilman, ja sitten kun hänen juoksentelunsa alkoi olla meille liikaa, sidoimme hänet kantorepulla selkään, jossa tyyppi reissasi ihan tyytyväisenä.

Vinkki 3: Taaperon oma käsimatkatavaralaukku

Suosittelen tämän yhden koehenkilön perusteella pientä, sujuvasti kulkevaa matkalaukkua. Sitä työnnellessä taapero ei pääse juoksentelemaan liian kovaa, mutta toki törmäyksiä saattaa tulla, jos ei ole tarkkana. Leevi on kyllä ihmeellisen taitava väistelemään ja kääntelemään laukkua, joten tähän mennessä kolareilta on vältytty. Omasta laukusta huolehtiessaan lapsi saa tuntea itsensä tärkeäksi, ja hänellä on tehtävä, johon keskittyä. Edellisellä reissullamme Leevi hämmästytti meitä kärsivällisyydellään – juoksevainen taapero jaksoi seistä check-in jonossa kiltisti muiden joukossa, omasta matkalaukustaan huolehtien.

Vinkki 4: Älä laske lentokoneessa nukkumisen varaan

Leevi ei ole enää pariin reissuun nukkunut lentokoneessa, vaikka aika siihen olisi ollut otollinen. Sen sijaan, nukkuma-aikaan lentäessä hän on kärttyinen ja huomattavasti itkuisempi kuin normaalisti, joten jatkossa pyrimme välttämään tätä. Mieluummin pirteän ja hyväntuulisen touhopesän kanssa matkustaa kuin väsähtäneen kiukkupyllyn.

Vinkki 5: Tarkista onko lentokentällä lasten leikkipaikkaa ja suunnittele aikataulut sen mukaan

Jos on, varaa aikaa leikkimiseen, sillä saat lapsen ainakin hyvälle päälle ennen kuin hänet on sidottava tunneiksi lentokoneen penkkiin.

Jos ei, mene lentokentälle mahdollisimman myöhään, koska matkalaukkujen ja kiireessä juoksevien ihmisten keskellä harhaileva taapero ei edistä stressitöntä matkantekoa. Uskomatonta kyllä niitäkin lentokenttiä löytyy, joissa lapsia ei ole huomioitu millään lailla…

Vinkki 6: Leikkipaikan puuttuessa tax-freen leluhylly on ihan hyvä vaihtoehto ajankulutukseen

…mutta varaudu joko ostamaan taaperollesi tuliainen tai kantamaan punaisena rääkyvä pallero pois kaupasta. Myös lehtihyllystä saattaa löytyä mielenkiintoista ihmeteltävää: Leevi on jo pari kertaa valinnut matkaviihdykkeekseen muutaman euron autolehden ja siitä on riittänyt iloa paljon pidempään kuin yhdestä uudesta autosta.

Vinkki 7: Ajoita syöminen matkalle ja varaa reppuun paaaljon purtavaa

Lentokentällä odottelu ja lentäminen sujuvat sutjakammin, jos osan ajasta saa kulumaan eväitä mussuttaen. Meillä on yleensä mukana maissikakkuja, smoothieita, hedelmiä, leipää ja muuta suhteellisen siistiä syötävää. Muista nestemäisiä eväitä koskevat rajoitukset – toistaiseksi smoothieista ei ole tullut sanomista kun olen nostanut ne turvatarkastuksessa esille ja kertonut niiden kuuluvan pikkuherralle. Vauvan kanssa matkustaville muistutukseksi: korviketta / pumpattua äidinmaitoa saa ottaa niin paljon kuin lentomatkalla tarvitsee (suosittelen ottamaan reilusti), mutta sitä voi joutua maistamaan, jos pullot ovat avattuja. Muista esittää nämäkin nesteet turvatarkastuksessa.

Vinkki 8: Anna kanssamatkustajien viihdyttää taaperoa

Suomalaisena minulle on hyvin hankalaa “aiheuttaa häiriötä” ja antaa taaperoni irvistellä ja keikistellä muille matkustajille ja lentohenkilökunnalle. Onneksi mieheni on eri maata (pun intented) eikä häntä haittaa moinen ollenkaan, vaan hän itse asiassa kannustaa Leeviä sosialisoimaan. Ja yleisesti ottaen ihmiset ovat ystävällisiä, hymyilevät takaisin ja tarjoavat jopa herkkuja tai lehteään luettavaksi. Viimeksi Leevi pääsi jopa vierailulle lentokoneen ohjaamoon!

Vinkki 9: Unohda ruutuajan rajoittaminen

Lataa tabletille tai puhelimeen kaikki taaperon lempiohjelmat ja -pelit, ja anna hänen viettää aikaa niiden parissa niin kauan kuin sielu sietää. Ruutuaikaa voi rajoittaa sitten arkena, ja lomallakin on toivottavasti muuta tekemistä. Leevin kanssa viimeksi toimi melko hyvin Pikku Kakkosen pelisovellus, josta itsekin pidän – se on huolella tehty, toisin kuin monet muut. Muistipeli oli myös hitti, ja ihmettelimme todella väsyneen taaperon kärsivällisyyttä sen parissa. Ohjelmia olemme ladanneet Netflixistä. Ota huomioon, ettei lentokoneissa (vielä useimmiten) ole wifiä, joten kaikkien pelien ja ohjelmien toimivuus kannattaa testata etukäteen harmin välttämiseksi. Myös omat kuvat ja videot, ja hassujen selfieiden ottaminen toimii ajanvietteenä.

Vinkki 10: Pakkaa mukaan lempilukemista ja -leluja

Mitä enemmän, sen parempi. Pidä kuitenkin kirjaa mitä olet kaivanut esiin repusta, ettei se kaikista hienoin ja tärkein lelu jää istuimen taskuun.

Vinkki 11: Pakkaa käsimatkatavaroihin ainakin käsidesi ja taaperon (ja vanhemman) särkylääke

Käsidesi on kätevä, kun ei jaksa ennen jokaista evästä hyppiä vessajonossa, tai jos lentokentän vessasta on saippua loppu. Lapsen särkylääkettä on hankala saada reissun päällä, ja meillä on muutaman kerran käynyt niin että kuume on noussut juuri koneessa. Lääkepullon koolla ei ole väliä, kunhan sen erikseen esittelee turvatarkastuksessa.

Vinkki 12: Ota itsellesikin mukaan kirja tai lehti

Koska voi käydä niinkin onnellisesti, että taaperosi viihtyy tabletin parissa paremmin kuin odotit.

Vinkki 13: Pakkaa ajatuksella

Paniikin iskiessä helpottaa kummasti, kun tavarat ovat järjestyksessä, ja tiedät mistä etsiä mitäkin. Myös turvatarkastuksesta selviää nopeammin, jos ei tarvitse penkoa koko reppua läpi etsiessään sitä viimeistä smoothieta. Pakkaa lelut ja eväät pieneen, istuimen alle sopivaan laukkuun, jotta pääset niihin käsiksi silloinkin kun turvavyömerkki palaa. Pakkaa nenäliinoja helposti käden ulottuville, se smoothie on kuitenkin kohta jonkun rinnuksilla.

Vinkki 14: Älä pue pyhävaatteita

Koska matkustaminen taaperon kanssa on sotkuista puuhaa.

Vinkki 15: Mikä vaan käy, jos kaikilla taaperolla on mukavampaa

Heitä rutiinit, ruoka- ja nukkumisajat ja pelisäännöt hetkeksi nurkkaan ja unohda omat tarpeesi, kunhan lapsesi viihtyy.

Hyvää lentoa! (Aina saa unelmoida, heh…)

As winter holiday time is approaching I’ll put together our family’s tips for travelling in an airplane with a toddler.

#1 tip: Baby (toddler) carrier

Gets very handy when you get sick of running after your kiddo, or it is time to get him napping, at the airport and everywhere else too. We have standard size Tula carrier for which Leevi is actually already too big, but it still does the job.

#2 tip: Leave buggy and other unnecessary items home

The lighter you travel the better, you don’t want to drag tons of unuseful stuff around especially at the airport and we’ve found out buggy being one of them. Of course it might be more important to some than others, but in case you need a simple one you can probably borrow one at the airport and rent from the destination. Leevi really likes to walk, but when in some point he becomes too reckless, he is happily also looking around from the carrier, which is far easier to carry around than a stroller.

#3 tip: Toddler’s “own” hand luggage

On our last trip a small hand luggage size suitcase became very useful – Leevi was delighted to have his task pushing the suitcase around, and he was actually making much less trouble than before. He waited nicely in the check-in line, taking care of his precious bag and maneuvered it without bumping into anyone. Just make sure yours moves smoothly, so it is easy to handle.

#4 tip: Don’t count on sleeping in the plane

Toddlers have incredible skills in fighting against sleep and in an exciting environment like a plane you can be sure they put on their highest gear. So instead of flying in napping time, it might be less stressful to travel with a well-rested child. At least in our case, Leevi being tired only ended up in everyone’s misery.

#5 tip: Check in advance if the airport has a playground

If yes, take your time, so your kid can get excess energy out and won’t be disappointed when you hurry him away from the playground.

If not, go to the airport as late as possible, because there’s really not many toddler friendly activities there. Unfortunately there seems to be whole lot of airports where families’ comfort hasn’t been thought at all…

#6 tip: In case there’s no play area at the airport, check the toy section of the tax-free

You can spend some of that waiting time looking at the cars and dolls at the tax-free, but be prepared to buy a souvenir or dragging a screaming little cutie out of the shop… Also magazine section is worth of checking – Leevi has picked a car magazine as his flight entertainment already few times, and for sure it’s been more long-lasting fun than a new toy (and cheaper too).

#7 tip: Make sure your toddler is hungry on the plane and take a lot of snacks with you

What could possibly be better entertainment than eating? That’s right, nothing. Go all in in the (healthy) snacks department – crackers, dried and fresh fruits, bread, smoothies… Anything that doesn’t make a terrible mess and takes time to eat. Just remember that in case you’re carrying liquid stuff like smoothies or milk, you need to present them at the security check.

#8 tip: Let people around you entertain your child

As a Finnish person with attitude of “I don’t wanna bother anyone”, it is difficult for me to let my kid talk, smile and flirt with other passengers or the crew, but luckily my husband is far less restricted and let’s Leevi socialize. And there has really never been a bad response, everyone’s been very kind and let him look at their magazines, eat their snacks or make funny faces with him. Last time the captain even wanted to show Leevi around in the cockpit!

#9 tip: Forget about those screen time limitations

Download all your child’s favorite shows and games on your tablet or phone, and let him spend as much time with them as he wants. You can get back in line at home, and hopefully you’ll have other fun things to do on your holiday also. Just remember that there’s no wifi on the plane, so better test those games in advance. Also our own family videos and photos seem to interest Leevi, and taking funny selfies can be entertaining. (Be prepared for a total meltdown when it’s time to put the tablet away though.)

#10 tip: Pack favorite toys and books

The more, the better. Just keep count what you have taken out of the rucksack, so you won’t leave anything behind.

#11 tip: Pack a small hand disinfection gel and pain killer for toddler in the hand luggage (in a see-thru plastic bag)

Hand disinfection comes useful when you don’t wanna get in the toilet line before every bite and when the airport toilet ran out of soap. Leevi has fallen ill already few times while traveling and any form of pain killer for children seems to be impossible to get on the go.

#12 tip: Pack some entertainment for yourself too

Might be that you get lucky and you have some spare time in your hands while your toddler is hypnotized by Peppa Pig.

#13 tip: Pack with thought

When panic strikes, it is far easier to handle when you know where you packed what. Also security check goes faster when you don’t need to start digging that one last smoothie. Pack toys and snacks in a small bag that fits under the seat, so you’ll have everything within your reach even when the seat belt light is on (because that is exactly when you need it). Pack some tissues in your pocket, for sure that smoothie is gonna be on someone’s shirt soon enough.

#14 tip: Don’t put on your best suit

Because for sure that smoothie is gonna be on someone’s shirt soon enough.

#15 tip: Anything goes as long as everyone your child is comfortable

Just forget about those meal and sleeping times, and any other unnecessary rules. Or your own needs.

Have a pleasant flight! (You wish…)

Masupäivitys

Muutama kuukausi sitten paljastin suuren uutisen, sen että odotamme Leeville pikkuveljeä. Ajattelin, etä nyt voisi olla aika kerrata kuulumisia, perjantaina alkaa nimittäin jo 30. raskausviikko, eikä aikaa pikkuisen tuloon ole enää kovin montaa viikkoa.

Raskaus on mennyt erinomaisesti, aikalailla samaan malliin kuin Leevin kanssa. Mitään ihmeellistä kremppaa ei ole ollut ja kaikki testit ja ultraäänet ovat näyttäneet toivottuja tuloksia. Toki olen huomannut väsymyksen painavan eri lailla ja liitokset nitisevät, jos kävelen liian lujaa. Olen kuitenkin voinut jatkaa saliharjoittelua, joogaa, kotitöitä ja Leevin kanniskelua tavalliseen tapaan (toki muokkaamalla salitreenistä raskausystävällisen). Sen sijaan koko syksyn jatkuneet sairastelut ovat rajoittaneet liikuntaharrastuksia. Olemme siis täällä vuorotellen kaikki kolme jonkun viruksen kourissa, ja olen kyllä niin totaalisen kypsä tähän pöpökauteen. Nukkuessa olen alkanut heräilemään paljon – asentoa pitää vaihtaa usein ja vessassakin ravata monta kertaa. Mutta toistaiseksi se ei ole häirinnyt paljoa sen enempää kuin taloudessamme normaaliarjeksi muodostunut heräily ja univelka yleensäkään. Kuten ensimmäisessäkään raskaudessa, ei minulla ole tässäkään ollut mitään erityisiä raskaushimoja, aamupahoinvointia, mielialanmuutoksia (jossain vaiheessa mieli oli kyllä hieman maassa, mutta en tiedä johtuiko raskaudesta) tai muitakaan stereotyyppisiä oireita.

Olin alunperin sitä mieltä, ettemme tällä kertaa hamstraa ylenmäärin vauvakamaa nurkkiin pyörimään, vaan hankimme sitä mukaa kun tarve ilmenee. Melko hyvin olemmekin vielä pysyneet aisoissa ja itse asiassa muutama isompi juttu on hankkimatta, kuten rattaat ja turvakaukalo, mutta valitettavasti pääni meni hieman sekaisin vaatealesta, ja olenkin ostanut ehkä jo hieman liikaa kuteita molemmille pojille. Ups.

Olen todella kiitollinen siitä, että kroppani kantaa vauvan näin helposti. Toivottavasti tällä kertaa vauva myös saadaan ulos jokseenkin luonnollisella tavalla – toisin kuin ensimmäisellä kerralla. Helpon raskauden ja taaperoarjen vuoksi olen aika iloisesti “unohtanut” ajan kulun, enkä ole ottanut kovinkaan montaa masukuvaa. Joinakin päivinä havahdun miettimään onko vauva liikkunut tänään, tai eilen, jotenkin tämä arki taaperon kanssa on kummallisesti hektistä, eikä mukana kätevästi kulkevaa pienokaista ehdi miettiä. Onneksi vauva on menevää sorttia, eikä yleensä tarvitse minuuttia kauemmin pohtia kun sieltä jo tulee potku virtsarakkoon. Mutta nyt lupaan antaa hänelle enemmän ajatuksia ja ehkäpä ottaa niitä masukuviakin, kunhan Leevi saadaan terveeksi korvatulehduksen ja RS-viruksen kourista. En ole myöskään vaivannut päätäni kovin paljoa sillä missä raskauttani seurataan tai mitä toivon synnytykseltä. Luulen, että se on tosin jonkinlainen suojautumisreaktio; en halua ajatella synnytystä ennen kuin on pakko. Olen toki käynyt säännöllisesti kätilön luona pissatesteissä ja tarvittavissa verikokeissa ja ultraäänitutkimuksissa. Viime viikolla sain aikaiseksi käydä kurkkaamassa sairaalaa, jossa minun olisi tarkoitus synnyttää. Tapasin myös kätilön, joka toivottavasti pääsee synnytykseen mukaan – täällä Virossa voi buukata lisäpalveluna “oman” kätilön. Hän vaikutti mukavalta, ja englanti sujui niin että uskoisin meidän ymmärtävän toisiamme ainakin sillä saralla.

Joskus viikolla 36 tai 37 pääsen kuulemma lääkärin pakeille ultraääneen ja synnytystapa-arvioon edellisen kiireellisen sektion vuoksi. Alunperin en ollut varma haluanko ollenkaan yrittää alatiesynnytystä, se kun ei viimeksi päättynyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta raskauden edetessä olen päättänyt luottaa omaan kroppaani vielä kerran. Saa nähdä muuttuuko mieli vielä H-hetken lähestyessä. Joka tapauksessa elektiivinen sektio ei ole täällä ilmeisestikään mahdollinen, joten voi olla että suunnitellusta sektiosta joutuisi hieman vääntämään.

Tälläiset pikaiset kuulumiset siis tällä kertaa.

I revealed our big news few months back, and I thought it might be appropriate to give a quick update about the baby business.

So far this pregnancy has been very similar to the first one – easy. Not much weird aches or other symptoms, and all the tests have shown good results. Of course I’ve felt the tiredness on a whole new level, as our nights are still pretty broken and I can’t sleep as much as I would need. But physically I am able to do most things as normally – go to gym, do housework, yoga and carry Leevi. I have noticed two things though, when I walk fast I get a quick reminder to slow down, and at night I need to change position way too often. But hopefully these won’t start bothering more.

I have quite happily “forgotten” that I’m pregnant  – life with a two year old is surprisingly hectic, so there’s been days when I don’t remember whether I’ve felt any kicks or which week I’m on. Now the belly starts to get so big and the kicks at night so hard that it is getting harder to ignore. 😅 I’ve even felt a bit bad that I don’t have so much time to dwell in this pregnancy than in the first one, so I promised to the baby to think about him a bit more often from now on. And to take some belly pictures too.

I’ve tried not to think about the labor and succeeded in it pretty well. Last one didn’t go anywhere near like I planned (except for the most important – healthy baby), so I’m trying hard not to plan this one at all, haha. Ok, I have decided where I’m going to give birth and I’ve met a midwife who can assist me in the labor. You can book a certain midwife in advance for your labor here in Estonia, and I happily pay (read: let insurance pay) for this, as it eases my mind about the language barrier. The midwife was nice and English good enough, so I’m satisfied. What comes to the labor, I have actually thought about it that much that instead of opting for planned c-section (which in my case might be possible as the first one ended up in the surgery) I’m gonna give my body abother chance to show how it works naturally. But this time I have no expectations, no wishes, except for a healthy baby and quick recovery. 

 

Lapsen kasvattaminen oman kulttuurin ulkopuolella

Minulla ei ole kokemusta lapsen kasvattamisesta omassa kulttuurissani, fyysisesti ainakaan. Sosiaalisen median ja internetin välityksellä olen kyllä tiukasti sidottu suomalaiseen vanhemmuuskulttuuriin, ja kyllähän ne meikäläiset tavat ja uskomukset näkyvät edelleen kaikista selkeimmin omassa elämässäni. Suomalaisen kulttuurin ohella kasvatusmetodeihini vaikuttaa eniten “expat-kulttuuri”, ei niinkään esimerkiksi virolainen kulttuuri. En koe päässeeni sisälle paikalliseen vanhemmuuteen niin, että sillä olisi suurempaa vaikutusta. Suurimpana syynä on varmasti oma asenteeni, ei sillä ettenkö arvostaisi paikallista kulttuuria, mutta emme asu täällä pysyvästi, joten jaksan paneutua siihen vain pinnallisella intensiteetillä. Toinen syy on kielitaidon puute; kulttuuriin on hyvin vaikea päästä sisälle, jos et ymmärrä mitä muut ympärilläsi puhuvat. Ja vaikka suurinpiirtein ymmärtäisit, jäävät pienet, lähes äänettömät asiat pimentoon. Ne, jotka ovat totta omassa kulttuurissasi, mutta joista monet eivät puhu ääneen.

Oikeastaan pidän tästä yhdistelmästä, jossa on helpompaa valita se oikeasti omalta tuntuva tapa toimia. Ympäristö, jossa päivittäin elämme, ei painosta, koska ympäristön mielestä olemme kuitenkin ulkopuolisia, outoja muukalaisia, jotka tekevät asiat niin kuin kotona tehdään (vaikka emme tekisikään, mutta sitä kukaan ei tiedä). Uskoisin, että jos asuisimme Suomessa kokisin paljon suurempaa ahdistusta kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Täältä kauempaa on helpompi huudella, netissä jakaa haluamaansa kuvaa tietylle kohderyhmälle, eikä kukaan näe miten perheessämme oikeasti toimitaan. Mitä siihen “expat-kulttuuriin” tulee, se on joka tapauksessa sellainen erilaisten tapojen sulatusuuni, ettei kovin montaa asiaa ainakaan ääneen kritisoida. Erilaiset lähestymistavat vanhemmuuteen kuitataan olankohautuksella – noin ne varmaan siellä Briteissä, Brasiliassa, Japanissa, Nigeriassa, Italiassa tekevät. Omista kasvatusmetodeista eroavia tapoja ei pistetä yksilön piikkiin, vaan hänen edustamansa kulttuurin, oli se sitten reilua tai ei. Mutta yksilölle mahdollisesti helpompaa.

Vuosien varrella perheeseemme varmaankin muodostuu aika selkeä “meidän kulttuuri”, johon vaikuttavat sekä kotimaidemme, lapsuudenperheidemme että muiden enemmän tai vähemmän tuntemiemme kulttuurien arvot. Uskon ja toivon, että juuri tämä pitää perheemme tiiviinä tulevaisuudessakin, kun ei meitä kukaan muu oikein ymmärrä, sellainen sillisalaatti tästä vielä on tuleva 😀

Ulkosuomalainen vanhempi – miten olet itse kokenut lapsen kasvattamisen ulkomailla?

I’ve been giving some thought to how it is different to raise a child outside your own culture. Physically I have never really been a parent in my home country, neither has my husband. But of course via our childhood, social media, news, Internet we are still very much attached to Finnish and German parenthood, so these cultures probably have the most influence. But we are not physically there, so some of the possibilities, responsibilities, expectations, difficulties and advantages don’t touch us.

I haven’t really gotten into Estonian culture, what comes to raising children (and otherwise either). Because of the language and because of the fact that we aren’t here permanently. Motivation is on a level of curiosity, but not really a wish to get in. And as you can probably imagine, those few months being an expat parent in Uganda, didn’t really let me get in in their culture either. Another culture, however, that I somehow do feel has an influence is something I call expat-culture. Which is in some sense a culture of higher tolerance. If you do things differently no one really cares or criticizes (at least not out loud), they just think “oh well, I guess that’s how they do things in Finland, Germany, Uganda, UK, Japan..” Your different views and approaches aren’t held against you but your culture, the country where you come from. And to me, as a parent, it makes it easier. You, personally, don’t feel so judged and you can always blame the culture, whether it is right or wrong. In Finland, I believe, I would feel more pressure, as my choices would be judged as MINE.

So I think (but don’t know for sure) that being an expat parent, raising your children outside your own culture can actually be easier in some sense. At least if you are like our family, never really settling down anywhere, and no one expects you to. You don’t get the pressure from the people around you, as you are anyway a foreigner, outsider. You don’t really know how things “should” be done, and you are forgiven if you are being weird. And as the people from your own culture are not able to see what you’re really doing, you have more freedom to do things your own way. Create your very own little culture. I hope that this keeps our family tight in future too, as there’s soon not many others who could really understand us. 😀

Ai että minä nyt syyllistyin

Syyllistyminen, tuo äitiyden (vanhemmuuden) ihana trendisana. Tuntuu, että ainakin Suomessa meitä syyllistyviä äitejä riittää loputtomiin. Ei ole väliä miten asiat hoidat, lapsesi kasvatat, aina löytyy joku joka tekee asian eri lailla ja sanoo sen ääneen. Ja sitten me syyllistymme. Tunnemme, että kritiikki ja eriävät mielipiteet kohdistuvat juuri meihin, uhkaavat meidän tapaamme toimia. 

Aihe tuli mieleeni eräästä Facebookin mammaryhmän keskustelusta, tuolta syyllistymisen (ja myös kultaakin kalliimman vertaistuen) mekasta. Milloin syyllistytään imetykseen liittyvistä ratkaisuista, milloin sokeriin suhtautumisesta, milloin nukkumistavoista. Tällä kertaa aiheena oli, ah niin mehukas, päivähoito.

Koen olevani melko fiksusti käyttäytyvä nettipersoona; yritän pysyä kaukana provosoivista ja turhanpäiväisistä keskusteluista, juoruista ja arvostelusta. Haluan kuitenkin tuoda julki esimerkiksi vanhempien jaksamiseen liittyviä kokemuksia ja mielipiteitä. Pyrin näkemään asiat eri kanteilta ja myös ymmärtämään, että kirjoitettua tekstiä on helppo lukea monella tavalla. Epäkohteliaalta kuulostava kommentti ei ehkä ole tarkoitettu niin kärkkääksi. Tätä päivähoitokeskustelua (saako isomman lapsen laittaa hoitoon, jos on vauvan kanssa kotona) seuratessani tulistuin kuitenkin kommenteista, jotka eivät mielestäni tuoneet apua väsyneen äidin elämään. 

Kerrottuani oman mielipiteeni (kyllä, isomman lapsen voi todellakin laittaa säännöllisesti  hoitoon vaikka vanhempi olisi vauvan kanssa kotona, eikä se tee vanhemmasta automaattisesti huonompaa), aloin pohtia miksi minä ja myös muut keskusteluun osallistuneet kimpaannuimme toistemme kommenteista. Toisin sanoen syyllistyimme, vaikka syyllistäminen ei (toivottovasti) ollut kenenkään tavoite.

Milloin siis itse syyllistyn? Silloin kun olen joutunut joustamaan omista periaatteistani, esimerkiksi täysimetyksestä tai lapsen hoitamisesta kotona siihen asti kunnes menen töihin, ja joku toinen on kyennyt pitämään kiinni näistä periaatteista. Syy ei siis ole ollenkaan toisessa osapuolessa, koska kuinka nätisti tahansa tämä mielipiteensä laittaisi, ottaisin siitä itseeni. Syy on siinä, etten sittenkään ole vielä sinut omien ratkaisujeni kanssa, vaikka niin uskoinkin. (Mutta olen edelleen sitä mieltä, että jos kommenttisi ei tuo apua tilanteeseen, voi sen jättää sanomatta.)

Mitä mieltä olet, olenko oikeilla jäljillä? Vai syyllistävätkö vanhemmat toisiaan tarkoituksella? Syyllistytkö itse esimerkiksi (sosiaalisessa) mediassa esiintyvistä mielipiteistä, artikkeleista ja tutkimuksista, jotka eriävät omasta toiminnastasi? Miksi?

Round 2

Kaksi. Se oli luku mielessämme kun alunperin pohdimme, kuinka monta lasta toivoisimme. Ei suurperhettä, mutta kuitenkin niin että sisaruksista olisi seuraa toisilleen. Miehelläni ja minulla on molemmilla sisaruksia, ja olemme sitä mieltä että he ovat ehdottomasti rikkaus elämässämme, sisarussuhde asia jonka toivoisimme omankin jälkikasvumme kokevan.

Mutta viime vuonna tähän aikaan toinen kierros tuntui sulalta hulluudelta, mahdottomalta ajatukselta. Mieleni oli musta kuin marraskuinen maisema, en edelleenkään osannut ajatella itseäni edes yhden saati kahden lapsen äitinä. Myin lähes kaikki vauva-ajan tavarat ja vaatteet pois, olin päättänyt ettemme tarvitsisi niitä enää.

Onneksi hain ja sain apua ahdistuneisuuteeni ja valoa pääkoppaani. Järjestin omaa aikaa, vapautta, jota olin kaivannut enemmän kuin tajusin. Aloin ymmärtää omien tarpeideni tärkeyden ja sen että minä itse olin ainoa joka niistä pystyi huolehtimaan. Minun piti oppia oma rajallisuuteni ja oppia pyytää apua. Pian värien kirkastuttua alkoi unelma toisesta lapsesta koputtelemaan takaraivossa. Ehkä sittenkin?

Jonkin aikaa mietin, onko tässä mitään järkeä, jaksammeko me? Onko minulla oikeutta haluta toista lasta kun ahdistuin jo ensimmäisen kanssa? Enhän jaksanut häntäkään yksin hoitaa. Kuitenkin toive pikkusisaruksesta oli niin vahva, että heitin järjen äänet mielen perukoille ja kerroin miehelle mieleni muutoksesta. Luulen, että hän oli salaa iloinen, vaikka ei koskaan painostanut minua kun sanoin etten haluaisikaan lisää lapsia.

Olemme onnekkaita kun sekä ensimmäinen että toinen lapsemme on saanut alkunsa pian päätöksenteon jälkeen. Tämä toinen jopa niin nopeasti, että aluksi hieman hirvitti. Ja kyllä sen alunkin jälkeen on ollut monta kertaa mielessä kuinka tästä selvitään, olemmeko kohta kaikki jossakin parantolassa. Arki pyörii unen ja unettomuuden ympärillä, edelleen, vaikka ensimmäinen vauvavuosi on sumuinen muisto vain.

Siltikin, minulla on vahva usko siihen, että tämä toinenkin pieni kuuluu perheeseemme. Ehkä olemme hieman fiksumpia kuin ensimmäisellä kierroksella, ehkä ymmärrämme päästää itsemme helpommalla. Ehkä päästämme irti hyödyttömistä periaatteista hieman aiemmin. Yhdessä pärjäämme kyllä. Joten tervetuloa pikkuveli, me odotamme sinua jo! ❤

Two. That was the number we had in mind when we originally thought about how many kids we would like to have. Not a big family, but so that the kids could have company from each other. Me and my husband both have siblings, and we definitely think that they are important part in our lives. We would like our children to be able to experience that too.

But last year the idea of a second round sounded like pure insanity, I would never be able to handle that. My mind was black as the view from our living room window in November. We sold all the baby things, we wouldn’t be needing them anymore. Luckily I realized to seek for help to my anxiety and got it. I understood how I could not put my needs aside anymore, how I was the one who should take care of them being fulfilled. I learned to ease up a bit. Life and parenting wasn’t so serious. I got myself time alone, more sleep, learned to ask for help and quite quickly my mind started to brighten up. And then the wish for a second child came to my mind again.

First I was of course thinking (and still sometimes do) whether it makes any sense? Would I go nuts with the second one too? Is it right to have more children when you can hardly take care of the first one? I just got my balance back and now I would willingly shake things again. But that’s how I am, in a constant need for change. And we both felt strongly that a second child belongs in this family. After some doubts in the beginning of this pregnancy, I’m now confident that we will manage. Me and my husband are such a good team. We will make it work. Perhaps we have learned something on the first round – how important sleep is, how unimportant other people’s parenting advises are, how we should just trust our instincts. How we’ll never be perfect, and most importantly that we don’t need to be.

So welcome baby boy, we are looking forward of meeting you!

Tallinna-vinkki lapsiperheille

Uudistunut Balti Jaama Turg on mielestäni yksi Tallinnan keskusta-alueen mielenkiintoisimmista paikoista, ja olenkin kirjoitellut siitä jo aiemmin. Sen lisäksi, että varsinkin ruoan, antiikin, Kiina-krääsän ja paikallisen designin ystäville löytyy torilta ihmeteltävää, löytyy sieltä myös keskusta-alueen lapsiystävällisin ravintola.

Kniks & Kraaps (nimi, jota en ikinä muista oikein) on todellinen lapsiperheiden oma ravintola, joskin modernimmin ja raikkaammin toteutettu kuin kilpailijansa yleensä. Ravintolan kohokohta on suuri leikkialue, josta löytyy ihmeteltävää monen ikäiselle; on leikkikeittiötä, autoja, työkaluja, kirjoja, palapelejä, nukkeja, kiipeilytelineitä jne. Alue on sopivasti rajattu kirjahyllyn taakse, jotta leikit eivät valtaa koko ravintolaa, mutta kuitenkin niin että näköyhteys lähimmistä pöydistä säilyy. Varsinkin aamupäivisin leikkitila on ihana, ennen kuin iltapäivän kaaos valtaa sen.

Ravintolasta saa myös mukiinmenevää (onpa hassu sana?!) sapuskaa – erikoisuutena on buffet, joka on katettu niin matalalle, että pienikin lapsi voi itse valita lounaansa. Buffet alkaa(arkisin?) klo 11, ja ainakin tällä ensimmäisellä kokeilukerralla ruoka oli puolenpäivän aikaan oikein maukasta ja fressiä. Iltapäivisin se on tosin näyttänyt jo hieman nuutuneemmalta. Ravintolasta saa tilata myös a la carte-annoksia, sieltä saa viikonloppuisin puuroa ja lettuja aamiaiseksi, ja onpa tarjolla myös erilaisia kakkuja, hyvää kahvia ja smoothieita. En ensialkuun ollut vakuuttunut ravintolan ruokatarjonnasta, mutta eilisen käynnin jälkeen olen kyllä tyytyväinen, erityisesti porkkanakakku ja kotitekoiset kala”puikot” veivät pisteet kotiin. Ehkä ensimmäisillä kerroilla oli ilmassa alkukankeutta.

Kniks & Kraapsista löytyy myös oma vessa perheen pienimmille ja varmasti kaupungin viihtyisin imetys- ja vaipanvaihtonurkka. Jopa vaippoja on tarjolla, jos omat ovat unohtuneet kotiin. Ruokapöytiä on joka lähtöön; on loosseja, tavallisia pöytiä ja pienempiä pöytiä lapsille. Syöttötuolejakin löytyy useampaa eri mallia. Palvelu on ystävällistä, mutta hieman ujoa. Englannilla pärjää ilman mitään ongelmaa, kuten yleensäkin.

Ravintolan perustaja on kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, joka halusi luoda täydellisen ravintolan lapsiperheille. Sellaista hän kun ei ollut vielä Tallinnasta löytänyt. Kniks & Kraaps yltää kyllä ehdottomasti Tallinnan kärkeen tässä kategoriassa, erityisesti tykkään ravintolan raikkaan skandinaaavisesta olemuksesta, mutta aivan täydellinen se ei kuitenkaan ole. Pahin puute on se, ettei ravintolasta löydy aikuisten vessaa. Sellainen on kyllä heti viereisellä käytävällä, mutta taaperon kanssa yksin ollessa asiat ovat aina hieman monimutkaisempia… Toinen asia on arkipäivien myöhäinen avaamisaika; olisi mukavaa jos ravintola aukeaisi jo klo 9, jotta ehtisi leikkimään ennen päiväunia. Näistä pienistä kauneusvirheistä huolimatta, suosittelen paikkaa ehdottomasti kaikille lapsiperheille, jotka lähistöllä liikkuvat.

I’ve written already earlier about the new Balti Jaama Turg that opened it’s doors last spring. To me it is one of the most exciting places in the center of Tallinn – there’s things to explore to a food lover, antique fan or a tourist who is looking for Estonian design souvenir. But there is also the best family restaurant in the city center (or perhaps whole Tallinn?) called Kniks & Kraaps.

This restaurant is definitely planned kids first – it has big, exciting play area, buffet and tables for the little ones, and even their own toilet. Also the breastfeeding / diaper changing corner is really cozy. We had lunch there yesterday with Leevi and the food in the buffet was tasty and fresh, at least at noon (sometimes in the afternoons the food didn’t look that tempting). I really like the light, Scandinavian influenced decor of the restaurant – it differentiates this one from the rest of the family friendly category. Also food seems pretty healthy (no sausage and fries!), and they have a proper coffee machine. What else do you really need? Oh, and it is totally buggy accessible, which isn’t a sure thing here in Tallinn.

Slight minuses to me are the lack of adults’ toilet (it is located in the next corridor but with toddler running around things always tend to get more complicated), and that the restaurant only opens at 11 on weekdays. Would be nice to have some morning coffee and playtime before nap. Anyway, apart from these this place is pretty awesome, so I recommend you to check it out, if you are around (with kids).

Mitä sukupuolineutraali kasvatus tarkoittaa minulle?

Tämän päivän yksi vanhemmuuteen ja lapsiin liittyvä kuuma puheenaihe on sukupuolineutraali kasvatus. Itse olen ehdottomasti sen puolesta liputtaja, vaikka olenkin varmasti arjessani enemmän kultaista keskitietä kulkeva kuin ääripää (en yleensäkään pidä ääripäihin kuulumista tavoiteltavana).

Haluan kasvattaa lapseni niin että hän uskoo kaikkien sukupuolten yhtäläisiin mahdollisuuksiin elämässä. Mielestäni tämä on kaikkein tärkein pointti. En usko sukupuolettomuuteen kasvatuksessa, siihen ettei lasta ollenkaan identifioitaisi pojaksi tai tytöksi, en vain yksinkertaisesta kykene siihen, niin vahvasti se on minuun sisäänrakennettu. Mutta haluan parhaani mukaan pitää pojalleni kaikki ovet avoinna, myös sen jos hän ei myöhemmin elämässään tuntisikaan itseään pojaksi, haluan hänen tietävän, että myös se on ok.

Toivon, että lapseni ei opi meihin aiempiin sukupolviin ohjelmoitua käsitystä siitä, että jokin asia on “tyttöjen” ja toinen “poikien”. Että kaikenlaiset leikit, värit, ammatit, kotityöt, oikeudet, velvollisuudet ja kaikki muukin elämässä kuuluvat yhtä lailla kaikille, sukupuolesta huolimatta. Huomaan kuitenkin jo nyt kuinka vaikeaa asian toteuttaminen on käytännössä. Ympäristö kun ei aina ole kanssani samoilla linjoilla, ja jo päiväkodissa ja sukulaisilta lapsi kuulee jonkin värin tai lelun sopivan hänelle paremmin, koska hän on poika, tai miesten tekevän tai jopa syövän jotakin, koska ovat miehiä…. Tai että pojat ovat villejä ja tytöt nättejä. Mutta ei siinä suinkaan kaikki, huomaan myös itse asiaa sen kummemmin ajattelematta luokittelevani joidenkin ammattien edustajat miehiksi (tai naisiksi), ja kutsuvani siniseen puettua lasta leikkipuistossa pojaksi (yleensä korjaan itseäni jälkeenpäin ontuvilla selityksillä), ylipäänsä puhuvani pojalle enemmän miespuolisista henkilöistä kuin naispuolisista. Mutta annan tämän itselleni anteeksi, asian tiedostaminen on jo parempi kuin ei mitään ja ehkä pikkuhiljaa huomaan alitajuisenkin ajatteluni muuttuvan.

Arjessamme pyrin toteuttamaan sukupuolineutraaliutta esim. sillä että Leevillä on kaiken värisiä vaatteita ja kaikenlaisia leluja, sillä että hän näkee sekä äidin että isän hoitavan kaikenlaisia hommia ja sillä ettei nyt vaan yleisesti ottaen puhuta tyttöjen ja poikien jutuista vaan ennemminkin lasten tai aikuisten tai isojen lasten ja pienten lasten jutuista. Todellisuudessa en kuitenkaan pukisi pojalleni omasta aloitteestani liian “tyttömäistä” vaatetta, semmoista jossa on rusetteja, tylliä, glitteriä ja pinkkiä (samassa paketissa, en tosin varmaan pukisi sellaista tyttärellekään), tai mekkoa. Mutta jos hän myöhemmin itse sellaisen vaatteen valitsee, en aio kieltää häntä. Myönnän myös etten ehkä olisi niin herkästi leikannut Leevin hiuksia, jos hän olisi tyttö. Mutta jos hän ei halua hiuksiaan leikattavan niin ne saavat olla juuri sen pituiset kuin hän haluaa.

Leevi on vauvasta asti rakastanut yli kaiken autoja, niin paljon että se tulee meillä vanhemmilla jo korvista ulos. Kaikki mikä liikkuu pyörillä ja pitää meteliä on parasta. Joten nykyään suuri osa Leevin leluista on autoja. Pyrin välttämään turhan rojun haalimista, joten en näe järkeä pitää lastenhuoneen nurkassa nukkekokoelmaa kaikkine tilpehööreineen, jos lapsi ei niistä piittaa. Välillä vain pelkään, että jumahdamme tähän “Leevi rakastaa autoja” ideaan niin ettemme enää ajattelekaan muuta. Mutta pointtina kuitenkin se, ettei Leeville ole hankittu autoleluja ja -kirjoja sen vuoksi että hän on poika vaan siksi että ne ovat hänen lemppareitaan. Toinen maskuliiniseksi mielletty lempileikki on futiksen pelaaminen, jonka uskoisin kuitenkin johtuvan enemmän isän “hulluudesta” kuin siitä että sitä olisi hänelle sukupuolensa perusteella tuputettu.

Kotityöt ovat perheessämme aika klassisesti suurimmaksi osaksi minun kontollani, asia joka ärsyttää välillä monelta kantilta. Useimmiten siksi, että “minä teen aina kaiken” – mikä ei ole aivan totta, mutta useaan asiaan saa tuota puolisoa kyllä patistaa ennen kuin tapahtuu. Mutta myös siksi että pelkään Leevin näkevän naisen tekevän enemmän kotihommia kuin miehen ja miehen käyvän töissä ansaitsemassa rahaa – asetelma joka on meidän tämänhetkistä arkeamme, mutta jonka en haluaisi välittävän Leeville sitä kuvaa että näin on oltava, ja sillä selvä. Perheemme tavoissa ja arjessa ei kuitenkaan mielestäni ole kyse niinkään roolien jaosta sukupuolittain, vaan siitä mikä on käytännöllisintä, rahallisesti mahdollista, siitä kenellä on enemmän aikaa (ja tarve) siivota ja kuka tykkää mistäkin hommasta. Mikä tärkeintä, olemme miehen kanssa samoilla linjoilla näissä asioissa, en osaisi kuvitellakaan olevani sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä vaikkapa siivoaminen on naisten hommaa, eikä poikaa voi pukea vaaleanpunaiseen.

Välillä kuitenkin tuntuu, että jotkut sukupolveni edustajat, itseni mukaan lukien, stressaavat tästä asiasta liikaa. Meille opetetut asetelmat on hyvä tiedostaa ja niitä kyseenalaistaa, mutta ehkä ei tarvitse käyttää energiaa vetämällä hernettä nenään jokaisesta “tytöille barbeja, pojille autoja”-kommentista (paitsi tottakai, jos kommentti kohdistuu suoraan lapseeni, aion puolustaa häntä ja näkemystäni leijonan raivolla.) Joka tapauksessa uskon, että olemme menossa tässä asissa oikeaan suuntaan, kuten omien vanhempiemmekin sukupolvi, ehkä hitaasti mutta sitäkin varmemmin.

Edit: Postauksen nostattaman keskustelun lomassa opin yhden uuden (perus)asian aiheeseen liittyen. Mun, ja ilokseni monen muunkin, näkemykstä asiasta kutsutaan sukupuolisensitiiviseksi. Pahoittelen, jos termin sukupuolineutraali käyttö on luonut vääriä mielikuvia.

One dilemma in today’s parenting is so called gender neutral upbringing, where people are not categorized by their gender. I totally agree with this, even I’m not as fanatic as some (like in most things).

I would like to raise my child to believe that all genders have equal possibilities in life. To me this is the core of this view. I’m not able to raise my child completely gender free, like some, so deep the idea of different genders is in me. But I’d like to think I keep all doors open to my son, also the one where he doesn’t feel himself as a man. I want him to know that that too is ok.

I wish that my kid won’t learn the kind of thinking where something is for girls and something else for boys. That all kinds of toys, games, colors, professions, household tasks, rights and obligations are for all of us. I have already noticed though that this is harder in reality than in theory. The environment does not always agree with my thinking, either on purpose or by accident. In kindergarten and from family members also my son hears that some color or toy fits him better because he is a boy. Or that he should eat or do, or not do, something specific because he is a man. Or that boys are wild, and girls pretty. But that’s not even all; I catch myself regularly thinking similarly, and sometimes even saying things like this out loud (trying to awkwardly correct myself afterwards). It is so deep in my subconsciousness that I do it even I don’t want to. But I forgive myself – already acknowledging this and trying to fix it is better than nothing. Maybe slowly I can change myself too.

In our everyday life trying to be gender neutral means that Leevi wears all kinds of colors, has all kinds of toys, sees both of his parents doing all kinds of household tasks, and that we in general don’t talk about “girls’ stuff” and “boys’ stuff”. I have to say honestly though that I wouldn’t dress my son in something that is overly girly – pink, glittery, with bows and lace, but I probably wouldn’t do that to a girl either. Or in a dress. But if he someday wants to wear something like that then he is of course allowed to. I do admit also that if Leevi was a girl I might have left his hair uncut for a bit longer, even he looks sharper with cut hair. But again, whenever he wants to decide about his hair they can be long also.

Since Leevi started to understand anything about toys, it’s been all about cars. Cars and anything with wheels, until to a point that we are totally sick of it already. Because of his preferences, most of his toys nowadays are cars. Not because he is a boy, but because he just isn’t too interested of anything else (he does play with teddies and Duplos and in his kitchen sometimes too but nothing can beat a car). I don’t see point of gathering a huge variety of different toys at home if he doesn’t care about them. I’m just a bit afraid that someday his preferences change and we just still keep saying he loves cars. Another absolute favorite thing of Leevi’s is playing football. But I don’t wanna think he’s learned about it because he is a boy, but because his dad is crazy about it, and Leevi would have been brainwashed even if he was a she.

Household work is in our family at this time mostly my task, whether I like it or not. But the fact is that I am home the most, and I am more sensitive to mess. I want to think though that when I go to work someday, we’ll share things equally, and Leevi will get his share as soon as he is big enough. Well, actually he already needs to clean after himself in the evening. No free pass here, no matter if you are a woman or a man, child or adult. Between us adults we share household tasks so that the one who likes to do something does it, and the rest is left to me, or for me to tell my husband to do. 😛 I do still hope Leevi sees that nothing is especially women’s task or men’s task, but everyone needs to participate in some way, and in our family the way now is this. Luckily I’ve found a man who thinks very similarly about these things with me – I couldn’t imagine fighting over this in my own home.

Sometimes I do think that, like other parenting stuff, also this one is taken too seriously these days. We shouldn’t stress and cry over every “girls play with Barbies and boys with cars” comment. Although if someone comments anything about MY boy’s preferences, I’m going to protect him and my views like lion. In any case I’m sure we are going to the right direction, like our parents also have. Slowly, but steadily.

Edit: After some debate about this topic, I’ve learned one new (basic) thing about it. My view is not called gender neutral, but gender sensitive. Apologies to anyone who’s gotten wrong impression because of this error. Anyway, my view stays the same and I’m glad to notice there’s many others that share it.