Lapset muuttavat reissaamista?

Kotiuduimme joku aika sitten syyslomareissulta sen verran rähjääntyneinä, että aloimme saman tien pohtimaan talvilomamatkamme järkevyyttä. Varasimme jo kesällä kahden viikon reissun Thaimaahan siinä uskossa, että pystyisimme ne matkat handlaamaan. Mutta kun jo nuo alle kolmen tunnin lennot Saksaan veivät mehut kiitettävästi, oli pakko myöntää tappiomme.

Olen halunnut ajatella, että kyllä lasten kanssa voi matkustaa siinä missä ilmankin. Ja olen edelleen sitä mieltä, että matkustaa voi ja ehkä kannattaakin ennen kuin koulujen loma-ajat ynnä muut rajoittavat tekijät astuvat kuvaan. Ja haluan antaa lapsilleni ja itselleni näitä elämyksiä ja tutustuttaa uusiin paikkoihin, kun meillä kerran sellainen mahdollisuus on. Mutta todellisuudessa matkustaminen on muuttunut melkoisesti lasten synnyttyä, eikä tämä Thaimaan-matkan peruminen ole ensimmäinen esimerkki.

Ennen lapsiakin saatoin tarkistaa hotellin lastenallastilanteen, mutta vain vältelläkseni kyseistä paikkaa. Nykyään mitä enemmän härpäkettä ja härdelliä skideille, sen parempi meille. Rentouttavimmat lomat on koettu paikoissa, joissa lapsi pysyy viihdytettynä ilman suuria ponnisteluja ja naapurin jälkikasvu kiljuu uhmapäissään yhtä lailla kuin omamme.

Enää ei riitä budjettihotellin minihuone, vaan tarvitsemme vähintään yhden erillisen makuuhuoneen ja kaksi parisänkyä… Nyt kun Niilo syö kiinteitä, mutta ei voi allergioiden takia syödä purkkiruokaa, tarvitsemme myös keittiön. Budjettimatkailun on voinut unohtaa myös siksi, että Leevi tarvitsee oman paikkansa lentokoneessa eikä se usein ole paljoa aikuisen paikkaa edullisempi.

Pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa matkustamisen voi unohtaa, kun tavaraa yhtä Suomi-viikonloppua varten tarvitsee kokonaisen takakontillisen. Nyt viimeksi olin kyllä aika ylpeä meistä, kun osasimme pakata vain tarpeellisen ja pärjäsimme ilman rattaita, olo oli edes hieman kevyempi.

Me olemme tehneet päätöksen, että myös reissuilla lapset tarvitsevat autossa turvaistuimen. Ei siis taksimatkoja sylissä, mielellään ei edes bussimatkoja. Tämä on johtanut siihen, että olemme valinneet kohteita, joissa auton vuokraaminen on vaivatonta ja autoon saa vuokrattua Leeville myös istuimen. Niilon kaukalo kulkee mukana (paitsi nyt viime reissulla, jolloin LOT ystävällisesti jätti sen Tallinnaan ja jouduimme ostamaan Münchenin kentältä uuden….) niin kauan kun hän siihen mahtuu. Olemme myös hankkineet Leeville oman istuimen molempien isovanhempien autoihin. Spontaanius on siis tässäkin mielessä rajoittunut aika lailla.

Kaikista eniten itseäni koskettava muutos on toivottavasti väliaikainen. Olen aina ollut erityisen kiinnostunut kohteen ruokakulttuurista ja ravintolatarjonnasta. Valitettavasti tuon 3-vuotiaan touhupetterin kanssa saa useamman ruokalajin dinnerit hienoimmissa ravintoloissa tai street food-kojusta toiseen hyppelyn unohtaa. Tilalle ovat tulleet, jos ei nyt perheravintolat, niin mieluiten ainakin sellaiset, joissa on tilaa säntäillä (sori henkilökunta) ja jotakin ihmeteltävää lapselle. Tai vaihtoehtoisesti joku tosi nopea buffet-ratkaisu. Mutta heti kun muksut ovat tarpeeksi isoja ymmärtämään kunnon ruokailutapahtuman päälle, aion koukuttaa myös heidät eri maiden sapuskoihin tutustumiseen.

Lomaltapaluu-fiilikset ovat myös kääntyneet jokseenkin toisinpäin. Arkeen palaamisen surkuttelun sijaan on oikeastaan helpottavaa päästä takaisin rutiineihin ja omiin nurkkiin. Jokapäiväistä elämää osaa arvostaa taas ihan eri lailla!

Mutta mitä siis kävi talvilomallemme? Onneksi saimme sen melko pienillä kuluilla vaihdettua Gran Canariaan (ja toki siis kokonaishinta on huomattavasti pienempi). Olen niin helpottunut, vaikka kovasti olisin Aasian lämpöön halunnut. Kymmenen tunnin lento plus yli kolmen tunnin bussimatka kuulostaa tässä elämänvaiheessa sulalta hulluudelta. En tiedä mitä silloin muutama kuukausi sitten päässämme mahtoi liikkua. Puhumattakaan siitä, kuinka hankalaksi meidän ruokahommat olisivat menneet, tai siitä miten reissu olisi vaikuttanut jo nyt katastrofaaliseen väsymystilaamme. Nyt lomaa voi odottaa hyvillä mielin, vaikka onhan se viiden tunnin lentokin aika rupeama. Ainakaan ei tarvitse painia aikaeron kanssa ja huoneitakin on uudessa paikassa kaksi yhden (!) sijaan.

Advertisements

Esikoisen vs. kuopuksen vauva-aika

Tässä sohvannurkkaa kuluttaessa aloin miettiä miten esikoisen ja kuopuksen vauva-ajat eroavat toisistaan tai mitä itse olen tehnyt eri lailla. Toki nyt ollaan vasta puolivälissä vauvavuotta, mutta kyllä joitakin selkeitä eroja on nähtävissä.

Ensimmäisen kanssa oli koko ajan kiire, toisen kanssa olen useasti halunnut pysäyttää ajan. Erityisesti nyt kun on pitänyt aloitella kiinteitä, olisin mielelläni vielä odottanut muutaman kuukauden. Maito on vain niin paljon helpompi ratkaisu, kuin sopivien kiinteiden seulominen ja puuron tunkeminen vauvan suuhun samaa tahtia kun se tulee sieltä ulos. En muista, että olisin Leevin kanssa ollut näin kärsimätön syöttäjä, nyt ei vaan millään jaksaisi. Kai se oli silloin ekalla kierroksella jännittävää. 😅

Esikoisen vauva-aikana kotoa lähteminen oli jotenkin hankalaa. Toki realiteetit Ugandassa ja Tallinnassa ovat hyvin erilaisia, mikä varmasti vaikuttaa asiaan, mutta kyllä ongelma oli myös pään sisällä. Vaikka en mitenkään superaktiivinen ole Niilonkaan kanssa ollut, on vauvan kanssa ulos lähteminen lasten leikkiä verrattuna “en haluu, haluun, en haluu”-uhmiksen suostutteluun. Vauva reppuun ja menoksi.

Väsymys oli ekalla kierroksella epätoivoisempaa. Kyllä, todellakin, epätoivon hetkiä on myös toisen vauvan kanssa valvoessa tullut monesti, mutta se ei kuitenkaan ole aivan jokapäiväinen fiilis. Olen oppinut nukkumaan vauva tississä kiinni ja unohtamaan huuhaat siitä kuinka vauva tulisi nukahtaa itsekseen omaan sänkyyn ja nukkua ainakin 6 tuntia putkeen. Olen myös oppinut rauhoittamaan iltapäivät vauvan ja mun yhteisille päiväunille.

Kämppä on kuin pommin jäljiltä. Toki ekalla kierroksella Ugandassa asuessa meillä kävi siivooja jopa pari kertaa viikossa, mutta olin myös aika neuroottinen siisteydestä. Nyt ei vois vähempää kiinnostaa ja siltä kyllä näyttääkin. Pyykit sentään saan pestyä, koska sillon tunnen tehneeni jotain. Harmi vaan, ettei kukaan laita puhtaita paikoilleen, joten niitä tursuaa joka nurkassa. Siivooja käy kerran kuukaudessa ja joka kerta lupaan itselleni, että siivoan ainakin kerran tai kaksi ennen kuin hän tulee seuraavan kerran. Ja hups, niin on taas kuukausi mennyt eikä kukaan koskenut imuriin saati vessaharjaan.

Minun on tällä kertaa helpompi antautua äidin ja vauvan väliseen symbioosiin. Ensimmäisen vauvavuoden aikana kipuilin välillä kovastikin sitä, kuinka kiinni olin vauvassa. Nyt se ärsyttää lähinnä silloin kun haluaisi halailla esikoisen kanssa.

Olen oppinut ottamaan omaa aikaa. Vastapainona symbioosissa elämiselle, olen potenut vähemmän huonoa omaatuntoa siitä, että tarvitsen säännöllisesti omaa aikaa. Kuntosalilla käymisestä tulee vain niin hyvä olo, etten oikeastaan välitä mikä kaaos sen 1,5 tunnin ajan kotona vallitsee (ja yleensä siellä on tottakai kaikki hyvin). Mutta kyllä tässäkin on vielä petrattavaa – joskus voisi kotonakin ollessa vain sulkea oven perässään ja ottaa hetken itselleen.

Tietynlainen hysteria on väistynyt ja leväperäisyys ottanut tilaa. “Milloin vauva on viimeksi kylpenyt? Jaa-a. Milloin tutit on steriloitu? Ehkä pari kuukautta sitten. Lelut pesty? Kai ne ennen käyttöönottoa on… Älä laita sitä suuhun, älä koske tuohon.”

Mikä sitten ei ole muuttunut? Valitettavasti kasvusta, imetyksestä ja levottomista öistä stressaaminen ei ole muuttunut. Nämä kaksi poikaa ovat kuin kaksi marjaa, sillä erotuksella, että Niilon allergiat aiheuttavat lisää päänvaivaa. Päähänpinttymäni imetyksen tärkeydestä ei päästä otteestaan, olisin toivonut olevani rennompi tämän asian kanssa tällä kierroksella. Myös jonkinasteinen suorittaminen, stressaaminen ja pingottaminen pitää edelleen pintansa, olisi kiva olla easy going mom, mutta ei musta taida tulla sellaista. 😅

I started to think what has changed between the first baby year and this second one. Of course now it’s only half way, but I have noticed some differences already.

With the first baby I was in such a hurry all the time. When does he learn this and that and so on. With second one I would have wanted to stop the time, he is growing too quickly. Especially now when we had to start solid food – boob is just so much easier than stuffing porridge in baby’s mouth at the same pace as it comes out…

On the first round it was somehow very difficult to get out of the house. Ok, we were in Uganda, which made it a bit more challenging, but it was also a problem in my head. I’m not super-active now either, but it is easier to just pack the baby in the carrier and go, without thinking too much.

Lack of sleep was more desperate on the first baby year. Of course there’s been desperate days too, but it is not the dominating feeling, now I know the deal. I have learned to sleep while breastfeeding and to dedicate afternoon for mine and baby’s nap time.

The household looks like a war zone. When Leevi was a baby I got quite neurotic about cleanliness. Now I don’t give a rat’s ass, and it shows. We have a cleaning lady coming once a month and every time after I promise myself I’ll clean sometime in between. And oops so goes another month and no one touched the hoover.

It is easier for me to adjust to mother-baby symbiosis this time. I have seen now that it doesn’t last forever and I want to enjoy it as long as it will. Only reason why it bothers me is that I cannot give as much attention to Leevi as I would like.

I have learned to take some time alone. When I have had a chance to spend some time alone, I haven’t felt as guilty about it as on the last round. After gym I feel so good that I don’t really care what kind of chaos there is at home for that 1.5h (usually it is of course totally fine). But I could still be better at taking my own time – sometimes close the door behind me at home and read a book for 30 minutes for example.

Some kind of hysteria is gone. “When has the baby bathed last time? I can’t remember. When have we sterilized the pacifiers or washed the toys? No idea… Don’t touch that, don’t put it in your mouth.”

And what hasn’t changed? Unfortunately stressing about baby’s growth, breastfeeding and the sleepless nights hasn’t changed. These two boys are like twins, except that Niilo’s allergies give some extra concern.

Me being very stubborn about breastfeeding hasn’t changed either. I hoped I could have been a bit more relaxed about it this time around.

Also overall stressing and perfectionism in certain things is still there in the back of my head. I would gladly be an easy-going mom, but I’m afraid that isn’t gonna happen. 😅

Leevi 3vee

Rakas esikoisemme on saavuttanut jo kolmen vuoden iän. Tämä vuosi on ollut hänen elämässään mullistava – ainoasta lapsesta tuli isoveli ja paikka perheen keskipisteenä on pitänyt jakaa.

Vuosi on tuntunut pitkältä ja Leevi on kasvanut sen aikana paljon, niin henkisesti kuin fyysisesti. Taaperosta on tullut iso poika, strategisin mitoin 14kg ja 95 senttimetriä. Mutta kuitenkin hän on edelleen niin kovin pieni ja (onneksi) tarvitsee meitä vanhempia vielä monessa käänteessä.

Leevistä on kasvanut ihana hassuttelija, jolta harvoin loppuu energia. Iltaisin saamme seurata Leevi-showta tanssiliikkeineen ja usein kuuntelemme hänen sulosointujaan. Leevin lempilauluja ovat iskän opettamat futishymnit, joita hän osaakin jo aikamoisen repertuaarin.

Leevi on sosiaalinen kaveri, mutta pitää suomalaiseen tapaan fyysistä etäisyyttä. Kivoimpia leikkejä on kavereiden kanssa juoksentelu, kaatuilu ja hassuttelu sekä autot. Niin, autot, niitä tämä herra rakastaa yli kaiken. Autoja, autoja, autoja, niitä ei koskaan voi olla liikaa. Leevi ei perusta kirjoista niin kovasti kuin äiti toivoisi, hänen lempilukemistaan ovat lelukatalogit… Mikä sen sijaan ilahduttaa tämän äidin mieltä on Leevin kiinnostus kokkailuun, hän toimii mielellään sous chefinä.

Luonteeltaan Leevi on herkkä, hän aistii muiden tunnetiloja ja menee helposti itse niihin mukaan. Hän pahoittaa mielensä herkästi, mutta ei onneksi ole pitkävihainen. Hän ei tykkää muiden lasten itkusta tai liiasta metelistä muutenkaan. Toisaalta Leevi on myös hyvin sisukas, jos hän jotakin haluaa, siirtää hän vaikka vuoria sen saadakseen.

Leevin lempiruokaa ovat puuro ja pasta. Muuten tämä vuosi on mennyt edellisiä nirsommissa merkeissä eikä ruoka ole maistunut entiseen tapaan. Herkut sen sijaan ovat, Leevi on päässyt jätskin ja kakun makuun…

Isoveljen rooliin Leevi on pujahtanut pikkuhiljaa. Aluksi hän oli hyvin välinpitämätön Niiloa kohtaan, nykyään jo yrittää hieman viihdyttääkin jos sille päälle sattuu ja huolehtii, että Niilolla pysyy lelut lähettyvillä ja masu täynnä.

Kuuluisa uhma on todellakin löytänyt myös meidän taloutemme, mutta onneksi Leevi yleensä uhmailee tilanteissa, joissa siihen on melko selkeä syy – väsyttää, nälättää, joku hoputtaa tai pitää tehdä jotain mitä ei huvita. Kyllähän sitä itsekin tulee käyttäydyttyä huonosti näissä tilanteissa harva se päivä, vaikka aikuisena minun pitäisi osata toimia paremmin.

Päiväsaikaan tätä duracellia on vaikea saada napattua kainaloon, mutta öisin hän tarvitsee paljon läheisyyttä ja turvaa. Viimeiset puoli vuotta Leevi on nukkunut enimmäkseen iskän kainalossa emmekä varsinaisesti ole pitäneet kiirettä siirtää häntä yksin nukkumaan. Taidamme olla liian laiskoja.

Leevi on jo tottunut reissaaja – hän yöpyy mielellään hotelleissa ja matkustaminen on aina yhtä jännittävää. Kieli vaihtuu lennosta suomen ja saksan välillä. Englantia on opeteltu telkkarin välityksellä ja tietysti meitä vanhempia kuunnellen, enää ei parane kuvitella, ettei Leevi ymmärtäisi mistä puhutaan. Leevin lempisarjoja tällä hetkellä ovat Pipsa Possu, Ryhmä Hau ja Chuggington, ja tietysti ikisuosikki Autot-elokuva.

Leevi on sekoitus isänsä hassuttelua ja häpeilemättömyyttä ja äitinsä herkkyyttä ja jääräpäisyttä. On oikeastaan hyvin vaikeaa pukea sanoiksi meidän ihanaa Leeviä – hänen persoonansa pitää kokea.

Onnea rakas Leevi! 💛

So the time flies and our big boy Leevi is already 3 years old.

Even a lot of things have changed, toddler has become a kid who can manage a lot of things almost by himself, some things don’t seem to change at all. Those are his love for cars and porridge.

This year really changed Leevi’s life, as he became big brother. He’s slowly getting used to his new role and the fact that there’s someone else sharing the attention.

Famous tantrum has reached our household too that’s for sure, but we all are managing it pretty alright. Leevi gets furious usually for a reason: if he is tired or hungry, someone tries to hurry him or doesn’t do what he wants. So basically the same reasons why I get mad. He is such a Duracell bunny during the day that it is difficult to get him to slow down, but at night he turns into a cuddly little bear, who doesn’t wanna sleep alone.

Leevi is such an amazing character, I can see both of us parents in him. He is so funny, goofy and brave like his father and sensitive, steamy and stubborn as his mother. It’s actually not easy to describe him at all, you need to experience it by yourself. 😅

Happy birthday dear Leevi! 💛

Lapsen päätösvalta

Ylen uutisissa eilen ollut psykologin haastattelu lapsen neuvotteluoikeudesta on täyttänyt sosiaalisen mediani.

Myönnän käyttäväni konditionaalimuotoa hyvinkin paljon puhuessani lapsilleni, mahdollisesti liikaakin ja olenkin pikkuhiljaa huomannut, että tietyissä tapauksissa tiukka kehotus toimii kysymystä paremmin. Niissä tilanteissa, joissa lapsella ei ole mahdollisuutta päättää tai vaikuttaa päätökseen, on turha antaa hänelle sellainen kuva.

En kuitenkaan itse ole samoilla linjoilla ko. psykologin kanssa, siitä mitä ovat nämä “aikuisten asiat”, joissa lapsella ei saisi olla päätäntävaltaa. Mielestäni on epäreilua ja kummallista, jos aikuinen saa aina päättää lapsen elämään liittyvistä asioista, kuten siitä milloin hänen tulisi syödä, lähteekö hän ulos, mitä hän pukee päällensä tai milloin nukkuu. Mielestäni nämä ovat asioita, joissa aikuisella on mielipide, lapsella ehkä toisenlainen ja näistä asioista voi neuvotella ja keskustella. Vertaa, vaikka jos joku käskisi sinua syömään kun sinulla ei ole nälkä, pakottaisi räntäsateeseen kun mieluummin lukisit kotona lehteä, käskisi sinua pukemaan päällesi vaatekappaleen, joka riitelee tämänpäiväisen mielentilasi kanssa tai pakottaa sinut syömään ruokaa, jota ei yhtään tee mieli. On reilua pyrkiä kohtelemaan lasta kuin ihmistä, joka hän on.

Se, että lapsen kanssa neuvotellaan asioista, ei tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi rajoja. Turvallisuuden suhteen rajat ovat selkeitä ja aikuinen ne päättää, koska lapsella ei ole tarvittavaa ymmärrystä seurauksista. Mutta silloinkin, pelkän käskyn sijaan, pyrin selittämään lapselle miksi ei ja mitä voisi tapahtua, jotta hän voi sitten myöhemmin käyttää omaa järkeään arvioidessaan tilannetta. Myös tietynlaisten kohteliaiden käytöstapojen suhteen ei neuvotella, mutta asioista voidaan silti keskustella – ruokaa ei heitetä lattialle, leluja ei viedä toisen kädestä jne. On kuitenkin hyvä välillä päivittää omia ajatuksiaan siitä, missä ne rajat kulkevat ja miksi, voisiko niistä neuvotella, jos ne eivät lapselle sovi. Toisinaan huomaan pitäväni kiinni periaatteesta vain periaatteen vuoksi.

Itse uskon, ettei pieni lapsi manipuloi ja testaa vanhempiaan siinä mielessä kuin nämä termit usein ymmärretään. On tärkeää nähdä tilanne lapsen kannalta ja usein käskeminen ärsyttää kiukkuavaa lasta entistä enemmän. Itsellänikin nousee karvat pystyyn siitä, jos joku käskee minua tekemään jotain – en varmasti tee! 😅

Perheellä voi olla yhteinen ruoka-aika, mutta jos lapsi toistuvasti kieltäytyy tulemasta pöytään, voisi hänet ehkä ottaa mukaan päätöksentekoon ruokailun ajankohdasta. Pöydästä saa poistua, kun on valmis, koska en halua pilata omaa ruokailuhetkeäni pakottamalla lasta istumaan yhtä pitkään kuin muut. Jos lapsi kieltäytyy syömästä, voi hänelle mielestäni antaa muutaman helposti toteutettavan vaihtoehdon (meillä usein puuro, jos ruoka on jotain josta Leevi ei pidä), jos hän ei ole saanut osallistua päätöksentekoon siitä mitä tänään syödään. Tai jos lapsella ei ole nälkä, saa hän puolestani syödä hänelle sopivana ajankohtana. En voi sanella milloin kenelläkin on nälkä. Illalla lapsen voi hyvin antaa leikkiä vielä hetken, jos hän ei ole valmis nukkumaan. Useimmiten vastustelu loppuu hetken päästä, kun lapsi kokee, että saa itse vaikuttaa asiaan.

En ymmärrä sitä, kun sanotaan, että minunkaltaiseni vanhempi antaa lapsen päättää kaikesta. En minä anna, me päätämme yhdessä, koska kyseessä on meidän molempien elämä – tilanteesta riippuen joskus minä päätän, joskus lapsi ja useimmiten pääsemme yhteiseen kompromissiin, kuten muissakin ihmissuhteissa.

Mutta kuten sanoin, käytän kysymysmuotoa tahattomasti välillä myös silloin kun vaihtoehtoja ei (omasta mielestäni) ole, mikä ei varmaankaan ole järkevää. Huomaan kyllä, että joskus lapsi tarvitsee suoran kehotuksen. Esimerkiksi lähtötilanteissa meillä ei kysymykset toimi vaan ainoastaan jämpti “nyt mennään”, sen jälkeen siis kun olemme yleensä yhteistuumin päättäneet lähteä ulos.

Mitä mieltä sinä olet? Saako aikuinen päättää lapsen asioista vai pyrittekö päättämään yhdessä?

There’s been an interview of a psychologist in the Finnish morning TV yesterday and this interview has filled my Facebook feed today. This psychologist says that you shouldn’t give a child power to decide about things that adult should decide about, like eating, sleeping and so on. He thinks using conditional form when talking to children is dangerous.

I don’t really agree with him. I like to think that children are humans, just like we adults are, and they have a right to decide when and what they want to eat, when they are tired, what they want to wear and whether they want to go out or stay in (in Finland the culture says you must go out to park or playground at least once a day, no matter the weather). Of course, adult has the knowledge of what is healthy to eat, how much sleep should a child get and what is a reasonable outfit for today’s weather. But I think child should have a say in that, it is his life after all. Adult can explain why one is better than another and give reasonable options.

In safety related things there isn’t space to negotiate and then I do believe it is better to tell and not ask. Sometimes in other situations too I notice that it is difficult for the child to make a decision, so I tell him what we are going to do now. For example with Leevi leaving is always challenging and then only “we go now” works (after perhaps we have decided together to go somewhere). I admit that sometimes I use a question form in situations where there is no space to decide, and that probably isn’t good. But usually I catch myself doing so and correct.

I don’t like when some people seem to think a parent like me let’s children decide everything. I do not – we decide together whenever it is something that has to do with both of us. Sometimes I get to decide, sometimes the child, but usually we come up to a compromise, just like with any other relationship. I think it is important to see the child’s point of view too. I at least hate if someone orders me to do something, I’d rather be asked.

All in all, I believe in negotiating, explaining and listening. I believe that this way we avoid unnecessary drama and my child becomes empathetic person who takes into account other people’s opinions too.

What do you think? Do children have too much power in decisions?

Katsaus Leevin kielenkehitykseen

Meidän isopieni Leevimme täyttää ihan kohta kolme vuotta! Tämän vuoden aikana on puheenkehitys ollut huimaa ja sitä on ollut hyvin mielenkiintoista seurata.

Kertauksena heille, jotka eivät vielä tiedä: perheemme on kolmikielinen – äidin kieli suomi, isän kieli saksa ja meidän keskenään puhumamme kieli englanti. Lisäksi Leevi käy vironkielistä päiväkotia. Luulisi vähemmästäkin aivojen ylikuumentuvan ja kielen menevän solmuun, mutta ehei, meidän poitsulle moinen tilanne ei näytä tuottavan päänvaivaa, vaan hän sumplii hienosti tässä viidakossa eikä puheenkehitys näytä viivästyneen yhtään.

Minä ja Wolfi puhumme Leeville vain omia kieliämme, eli englantia hänelle ei kukaan suoraan puhu. Uskoisin hänen sitä kuitenkin ymmärtävän, tai tiedänkin, koska hän saattaa joskus kääntää sanomisiamme tai liittyä keskusteluun. Leevi itse kuitenkin puhuu ainoastaan suomea ja saksaa. Viroakin uskon hänen ymmärtävän nyt kun hän on jo vuoden ollut vironkielisessä ryhmässä ja suurin osa muista lapsista on vironkielisiä.

Tällä hetkellä sanoisin, että suomi ja saksa kulkevat käsi kädessä – Leevi osaa muodostaa samanlaisia lauseita ja kertoa samoja asioita molemmilla kielillä. Toki on sanoja, joita hän kuulee enemmän joko minulta tai Wolfilta, eivätkä ne ehkä tule ensimmäisenä mieleen toisella kielellä. Varsinkin nyt kesän aikana Leevin suomen kieli on ottanut harppauksen, ja ymmärtääkseni myös saksan. Hän osaa jutella jo ihan iso pojan lailla ja esimerkiksi videopuhelut perheen kanssa alkavat sujumaan aina vain paremmin. Leevi on oppinut myös kertomaan saman asian kahdella kielellä – jos minä kerron hänelle jotakin suomeksi, menee hän kertomaan sen isälleen saksaksi. Mieletöntä!

Keväällä olin huolissani, että suomi jää jalkoihin. Niilon syntymisen myötä Wolfi luonnollisesti vietti Leevin kanssa enemmän aikaa kuin minä ja Leevi alkoi puhumaan minullekin melkein pelkästään saksaa. Hän kun tietää, että ymmärrän kuitenkin. Hetken asiaa kipuiltuani päätin tehdä pienen korjausliikkeen – aloin esittämään, etten ihan ymmärrä mitä Leevi minulle yrittää sanoa. Ja se toimi! Mielensä perukoilta hän kaiveli (näin sen ihan konkreettisesti 😅) suomenkielisiä sanoja ja sai asiansa sanottua äidinkielellään. Jo muutaman viikon kuluessa ero oli huima. Vaikka en aina jaksakaan kysellä “anteeksi en ihan ymmärtänyt”, niin nyt Leevi itsekin jo huomaa puhuneensa “väärää” kieltä. Välillä hänellä tosin menee hermo, puoleen ja toiseen, kun oikeat sanat eivät millään löydy ja toki silloin autamme parhaamme mukaan.

Hienoa on myös kuinka Leevi tietää kuka perheenjäsen tai kaveri puhuu mitäkin kieltä. Hän ei yritä puhua saksaa minun perheelleni eikä suomea Wolfin. Eräs päivä yksi uusi kaverini oli tulossa kylään, ja Leevi varmisti minulta etukäteen puhuuko tämä kaveri äidin kieltä. Hän pyytää TV-ohjelmia joko äidin kielellä, iskän kielellä tai joskun jopa iskän ja äidin kielellä eli englanniksi, riippuen mikä tänään sattuu miellyttämään. Netin ansiosta pystymme katsomaan samoja ohjelmia, esimerkiksi Pipsa Possua, Ryhmä Hau:ta ja Kaapoa eri kielillä.

Toki kielet menevät sekaisin ja nyt mukaan on löytänyt myös muutama vironkielinen sana (Leevi esimerkiksi laskee selkeästi virolaisittain 🙊), mutta en ole huolissani. Tiedän kuinka fiksu hän on ja hän kyllä erottaa kielet toisistaan, en halua ottaa asiasta turhaa stressiä enkä stressata Leeviä. Sitten kun on aika oppia lukemaan ja kirjoittamaan, voi tämä asia tuottaa enemmän harmaita hiuksia, mutta siihen on vielä hetki aikaa.

Our big small boy is going to be 3 years old very soon! This year his language skills have really developed a lot and it’s been a joy to watch (hear).

If you didn’t already know, our family is trilingual – I speak Finnish, Wolfi German and together we speak English. On top of that Leevi goes to Estonian kindergarten. You might think that the poor kid must be totally lost in this jungle of languages, but he is actually not. He seems to have no problem with it.

Me and Wolfi both speak only our own languages to Leevi, so no one actually speaks English to him. But I know he understands already some, as he is sometimes translating our conversations or taking part in them. But Leevi himself only speaks Finnish and German. I believe he also understands some Estonian by now as he’s been in the kindergarten already one year.

At the moment Leevi’s German and Finnish are quite on the same level I’d say – he can form similar sentences and he has similar vocabulary. Of course some words that he uses more with me or with Wolfi he might not know or remember with the other language. To me it seems like his language skills have developed a lot during summer – sentences are more complex and now he really can translate everything. He can chat on the phone with other family members and often he comes to say to me in Finnish “dad said this and that”. It’s really amazing!

This spring I got a bit worried about Leevi’s Finnish though. After Niilo was born Leevi was naturally spending more time with Wolfi and started to speak almost only German to me too. He knows that I understand anyway. But then I decided to pretend that I don’t understand him by asking him to repeat. After a few times he got the point and found the right words in Finnish. Now he notices himself if he uses “wrong” language and repeats the same in Finnish. Sometimes of course the right words are lost in both languages and it makes Leevi frustrated, but then we help him as much as we can.

It’s also cool how Leevi has already long known who speaks which language – mummi and ukki, and other Finnish family Finnish and German family German. He doesn’t even try another language with them. Leevi wants to watch the TV programmes according to his mood either in mom’s or dad’s language or mom’s and dad’s language aka English.

Of course the languages also mix, sometimes sentences are half Finnish and half German but I’m not worried. I know our boy is smart and he knows the difference between the languages. I don’t want to stress myself or Leevi, but trust that by speaking only our languages to him will make him learn both. Then when it’s time to learn to read and write it might become more challenging, but we still have a few years to go.

Ensitunnelmia kahden lapsen äitiydestä

“Kaksi menee siinä missä yksi”, tämän sanonnan lienee kuullut aika moni. Vaikka en ihan allekirjoitakaan tuota, niin näen siinä kyllä pointin. Olen huomannut asioiden lutviutuvan helpommin toisen lapsen kohdalla, ainakin näinä ensi kuukausina.

Sen sijaan voisi olla sanonta, “toinen menee vähän vasurilla”, tosin näin ei ehkä ole korrektia sanoa, varsinkaan jos perheen isä on vasenkätinen. Ja tokihan toisesta pidetään aivan yhtä hyvää huolta kuin ensimmäisestä, hieman vähemmän fanaattisesti vain. Varsinkin ensimmäisen kuuden viikon ajan tuntui, että vauva vaan tulee mukana ja kaikki huomio keskittyi esikoisen kipuiluun ainoan lapsen aseman menettämisestä. Vauva roikkui tississä lähes 24/7, mutta varsinainen haaste oli hän jonka olisi jo “pitänyt” oppia hieman itsenäisemmäksi.

Edelleen kolmen kuukauden iässä vauva sujahtaa helposti kantoreppuun ja on siinä enemmän tai vähemmän tyytyväinen samalla kun hoidat kaikenmaailman arkiset puuhat kokkauksesta vessakäynteihin. On vaikea enää ymmärtää mikä siinä esikoisen vauva-ajassa niin vaikeaa oli, tämähän on helppoa kuin heinänteko (jonka helppoudesta tai vaikeudesta minulla ei ole pienintäkään käsitystä), ainakin kun verrataan taaperoon. Vauva ei juokse karkuun, vauva ei väitä vastaan, vauvan kanssa ei tarvitse painia, eikä hänen jälkiään korjata ympäri huushollia. Jos väsyttää, isket vauvalle tissin suuhun ja itsellesi korvatulpat päähän ja suljet silmät – vauva ei karkaa sängystä tökkimään pistorasioita ja tyhjentämään kaappien sisältöjä. Ainoastaan silloin kun esikoinen satuttaa itsensä, tai jostakin muusta syystä kaipaa lohdutusta, huomaan etten taivukaan apuun yhtä helposti kuin ennen.

Esikoisen kanssa stressattiin kasvua (kuten myös tämän toisen, mutta ehkä hieman vähemmän), sterilisoitiin kaikki lattiasta kattoon, pohdittiin miten hänet saa siirrettyä pinnasänkyyn ja tavattiin tietoa kehityksestä “eikö se vieläkään käänny, milloin tulee ekat hampaat” jne. Toisen kanssa sterilisoin tutit kerran ennen ensimmäistä käyttöä, sen jälkeen homma jäi arjen jalkoihin, vaikka tutit ovat käyneet mm. esikoisen suussa. On opittu, että nukkuvan vauvan siirtely on hullun hommaa eikä moista kannata yrittääkään. Huomataan eräänä kauniina aamuna, että hei sehän hymyilee tai että kappas tyyppihän osaa jo kääntyä!

Vaikka meno on väsynyttä eikä haasteiltakaan ole vältytty ja välillä kaikki itkevät kuorossa, niin tunnen jotenkin niin sanotusti puhjenneeni kukkaan vauvan syntymän jälkeen. Kuopus sai minut tuntemaan itseni äidiksi, sillä tavalla kuin miltä kuvittelin äitiyden tuntuvan. Ennen hänen syntymäänsä olin jotenkin hukassa roolini kanssa. Tuntuu kuin toisen lapsen kohdalla kaikki olisi loksahtanut paikoilleen ja osaan olla eri tavalla äiti myös esikoiselle. Tunnen itseni vihdoin itsevarmaksi tässä roolissa ja olen ylpeä saadessani olla näiden ihanien lasten äiti.

“Two goes as well as one” is a Finnish (?) saying parents hear a lot. Even though I don’t fully agree with this, I see the point now. I’ve noticed that with second child things seem more relaxed than with the first, at least during these first months.

Instead the saying could go “the second one goes with left hand”, but I’m not sure if this is appropriate thing to say, especially when the dad is a leftie. And of course, we take as good care of the second as the first, just a little less fanatically. Especially the first six weeks felt like the baby just comes along, while we are attending attention seeking big brother, who was scared to lose his place. Baby was hanging on the boob 24/7, but the one really keeping us busy was the one who “should have” gotten already more independent.

Still at the age of three months the baby goes along in the carrier, more or less happy, while I do daily routines from cooking to going to toilet. It is difficult to see now why Leevi’s baby year seemed so challenging. Baby is so easy compared to a toddler. Baby doesn’t run away, baby doesn’t disagree, you don’t need to wrestle with him or clean the whole house after him. If I’m tired I simply lay down, put the boob in baby’s mouth and close my eyes. Baby doesn’t escape from the bed to stick his fingers in the power sockets or to empty all the closets. Only when Leevi hurts himself or otherwise needs hugs and kisses, I notice that two doesn’t go as well as one.

With the first one, we stressed about the growth, sterilized _everything_, wondered how on earth do you get the baby sleeping in his own bed and we constantly waiting for him to grow bigger. With the second one, I sterilized the pacifiers once before use Even they’ve been everywhere, for example in Leevi’s mouth. We have learnedthat moving a sleeping baby is madness and accepted he just needs to be close to someone. Weeks go by and one day you notice that the baby has learned to smile or turn without you stressing about it.

Even though we are tired and haven’t been able to avoid challenges, I feel like I’ve blossomed after getting a second child. Now I feel being a mother how I always imagined it to feel like. Before Niilo was born I was somehow lost in my new role. After he was born everything seemed to find its place and I’m better mother also to Leevi. Finally I feel confident to be a mother of these two wonderful boys.

Veljesrakkautta osa 1

Jo 2,5 kuukautta Niilon syntymästä! Aika menee hurjaa vauhtia eikä perässä pysy ollenkaan. Piti ihan kalenterista laskea kuinka monen viikon ikäinen Niilo nyt onkaan (esikoisen kanssa jokaista viikkoa juhlittiin erikseen) – 12 viikkoa!

Ensimmäinen kuukausi uuden pikkuveljen kanssa oli Leeville hieman haastava – hän oli melko välinpitämätön Niiloa kohtaa, mutta vaati aikuisen huomion kellon ympäri. Toki ihan ymmärrettävää, että hänen piti varmistaa asemansa meidän vanhempien silmissä. Ettemme vain olisi unohtaneet häntä. Mutta raskasta se oli, ei käy kieltäminen. En tiedä miten olisin pärjännyt nuo ensimmäset viikot yksin ja onneksi ei tarvinnutkaan. Sitten yhtäkkiä eräs kaunis päivä huomasimme Leevin keskittyneen leikkimään ihan yksinään. Ah, mikä helpotus, vaikka ei hän koskaan ole kovin kauaa ilman aikuisen seuraa viihtynyt. Mutta 15 minuuttiakin jo helpottaa.

Olin varsinkin aluksi hyvin varovainen puhuessani Leeville Niilosta, koska hänestä näki, ettei hän tykännyt veljen läsnäolosta. Vauvan itku sai hänet juoksemaan toiseen huoneeseen. En ole varma oliko lähestymistapani paras mahdollinen, sillä vauvan kasvaessa olen huomannut, että Leevi kyllä haluaa huomioida vauvaa, jos häneltä pyytää apua. Edelleen kuitenkin huomaan pitäväni pojat suurimmaksi osaksi erossa toisistaan, koska en halua koko ajan kieltää esikoista tai käskeä häntä varomaan. Toisaalta silloin kun veljekset ovat olleet lähekkäin on Leevi suurimmaksi osaksi ollut hyvin helläkätinen ja suloinen isoveli. Mutta mitään hoivaviettiä hänellä ei kyllä näytä olevan.

Kiusaa Leevi on tehnyt tuttia varastaen ja Niilon tavaroita heitellen, mutta yritämme jättää nämä mahdollisimman pienelle huomiolle. Toivottavasti hän ei jatkossakaan näe tarvetta tämän vakavammalle kiusanteolle. Suurimmaksi osaksihomma on kuitenkin luistanut ihan mallikkaasti – kahden aikuisen läsnäollessa.

Nyt alkaakin sitten jännät ajat, kun Wolfi menee takaisin töihin ja minun täytyy selvitä edes muutamia tunteja päivästä näiden kahden kanssa yksin. Ensimmäinen viikko alkoi tositoimissa Leevin ollessa flunssassa, mutta olemme vielä kaikki hengissä ja hermotkin suurinpiirtein kasassa. Saa nähdä mitä tästä viikosta tulee, jos Leevi ei pääse ollenkaan hoitoon. Huomenna tavoitteeni on päästä poikien kanssa omaa takapihaa pidemmälle!

Time is flying and Niilo is already 12 weeks old (I had to count from the calendar, I had no idea 😅).

The first month was a bit tough with Leevi as he had to confirm he’s place in the family by seeking 24/7 attention. He really kept one of us busy all the time, and often it felt like the baby just went there on the side.

Then one day we realised that Leevi had been playing by himself for some minutes and from that moment things started to get a bit easier. Leevi never seemed exactly jealous about Niilo, more annoyed by the noise mostly. In the beginning he’d always go upstairs in his room when Niilo was crying. I deliberately have kept the boys more apart even I’m not sure if this is the best approach. It just seems easier to me not to be always telling Leevi how he should be careful and so on. In the beginning I tried to avoid mentioning Niilo too much, trying to keep Leevi’s life as much the same as it was before. But now when he is getting used to the new family member I’m more honestly telling him that I can’t do something right now, because I need to feed Niilo for example. You can see from Leevi’s face that he is not happy with the answer but he doesn’t say anything. So so far things have gone pretty good as long as someone’s keeping Leevi busy.

But now the real deal starts when Wolfi went back to work. This week has so far been a little bit more hardcore than I wished as Leevi has yet another cold and he cannot go to kindergarten. So far we are still all alive and somewhat sane.

Toisen lapsen syntymään liittyviä pelkoja

Alkusanat: Tästä lähtien voi olla, että blogin puolella eletään jonkinmoisessa vauvakuplassa, joten pahoittelut niille keitä moinen ei kiinnosta.

Raskaus lähenee loppuaan, maksimissaan noin 6 viikkoa ja meidän pikkuveli on toivottavasti turvallisesti masun tällä puolella. Raskauden aikana mielessä on käynyt monen monta ajatusta, toivetta ja pelkoakin, vaikka onneksi raskauden suhteen kaikki on mennyt oikein mainiosti. Pelot liittyvät lähinnä muuttuvaan arkeen, joka mielenkiintoista mutta totta, jännittää tällä kertaa enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Luultavasti siksi, että nyt on edes jotain hajua siitä mitä tuleman oikeasti pitää.

Juuri tällä hetkellä olo on kuitenkin varma ja melko rauhallinenkin, mutta mieliala tässä(kin) asiassa vaihtelee melkein päivittäin. Eniten olen jännittänyt tietysti unien puolesta – nukunko enää silmäystäkään, miten ihmeessä jaksan. Tämän tutun pelon lisäksi olen raskauden aikana joko hormonien ansiosta tai jostakin muusta syystä kiintynyt esikoiseen vielä enemmän kuin kuvittelin koskaan olevan mahdollista, ja ajoittain olen pelännyt vauvan tulon häiritsevän tätä symbioosia ja jättävän tulevan isoveljen ja minun välille pysyvän kuilun. Varmasti suhteemme muuttuu, mutta ehkä se ei ole ainoastaan huono asia, näin olen pyrkinyt järkeilemään. En joka tapauksessa haluaisi kasvattaa ihmistä, joka kokee olevansa maailman napa ja joka ei osaa jakaa omastaan. Sisaruksen kanssa nämä asiat tulevat selväksi melko automaattisesti. Itselläni on 2 vuotta nuorempi veli, enkä tietääkseni kanna mitään traumoja tai kaunaa asiasta, vaan olen ehdottomasti kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa hänen kanssaan. Miksi siis pelkään omien lapsieni puolesta?

En osaa kuvitella kuinka voisi olla mahdollista rakastaa ketään muuta yhtä paljon kuin rakastan esikoistani. Mitä jos en tunne samoin toista lasta kohtaan? Pelkään, etten pysty kohtelemaan lapsiani tasa-arvoisesti enkä antamaan uudelle tulokkaalle samaa huomiota ja rakkautta kuin Leevi on saanut. Eli tunteet ovat todellakin ristiriidassa – toisaalta tunnen huonoa omaatuntoa isoveljen, toisaalta pikkuveljen puolesta. Jo nyt. Huono omatunto, tuo joka äidin ikuinen riesa.

Minun täytyy myöntää, että myös tässä raskaudessa, kuten Leeviä odottaessani, minun on vaikea luoda mitään maagista yhteyttä sisälläni kasvavaan vauvaan. Se vaivaa jonkun verran, koska Leevin kanssa sen yhteyden löytyminen kesti kauan ja toivoisin kovasti koko perheen puolesta, etten kipuilisi asian kanssa niin paljon tällä kertaa. Kuitenkaan huoli esikoisen saamasta huomiosta ei varsinaisesti auta asiaa… Olen yrittänyt pistää tämän, ehkä jopa innottomuudeksi kutsutun mielentilan, perusluonteeni piikkiin – olen hidas innostumaan ja melkoinen pessimisti, joten haluan nähdä vauvan sylissäni ennen kuin alan hihkumaan. Ja silloinkaan hihkuminen tuskin näkyy ulospäin.

Pelkään hieman myös synnytystä, vaikka en millään haluaisi myöntää sitä. Pelkään, kuten monet muutkin odottavat äidit, että jotain menee perustavanlaatuisesti vikaan. Mutta sen lisäksi pelkään myös, että kaikki menee aivan samalla lailla kuin viimeksi. Vaikka ensimmäisellä kerralla lopputulos oli toivottu ja onnellinen, matka sinne ei mennyt millään aspektilla toivomusteni mukaan. Minua jännittää, osaanko koskaan päästää tästä katkeruuden siemenestä irti, jos sama kaava toistuu uudelleen. Vaikka kroppani ja fiilikseni sanoo, että näin tulee käymään, faktatiedon valossa identtinen synnytyskokemus lienee hyvin harvinainen. Minun kroppani on se sama (paitsi ettei sekään ole), mutta kaikki muu vauvasta sairaalaan, sen henkilökuntaan ja kulttuuriin on eri. Raskaus vaan on niin samanlainen, että näitä kahta on hyvin vaikea olla vertaamatta…

Jutellessani asiasta vertaistuen kanssa olen kuitenkin huomannut, etteivät nämä toisen lapsen saamiseen liittyvät ajatukset ole vain omasta päästäni temmattuja vaan melko yleisiä. Ehkäpä siitä syystä olen hieman rauhallisempi nyt, kiitos taas vertaistuki!

***

From now on you might as well call this blog “baby blog”, so if such nonsense doesn’t belong to your interests, you might wanna change the channel…

My second pregnancy is soon coming to an end, and hopefully within the next 6 weeks we can joyfully welcome the little brother to this world. During this pregnancy I’ve had some concerns and fears that weren’t there in the first one, even luckily also this pregnancy has been very easy maintenance. My concerns are mostly about things after pregnancy, the everyday life that will be shaken, and funnily enough I’m much more scared than last time. Probably because I know what’s coming.

Right now I’m in a good place, I’ve managed to move most of the fears to the back of my brain, but as in all things also in this one my mind can change in a second. First and foremost I’ve been scared of sleeping, or not sleeping to be exact. I cannot imagine how we will survive another baby “year” like Leevi’s. So I just tell myself it won’t be the same, haha. My second biggest concern has been how a little brother, new baby, will change mine and Leevi’s relationship, that’s finally become so tight and loving as it should have been since beginning. I’m afraid we’ll have a permanent gap between us… But I’m trying to think with common sense – anyway I wouldn’t want my child to become a person who thinks they are the center of the world and don’t know how to share. With siblings these things become quite obvious automatically. And I have a little brother, just 2 years younger, and I never felt any trauma or bitterness about it, I loved to grow up with him. So why am I so afraid for my own children?

I cannot imagine loving someone as much as I love my first child – what if I don’t feel the same with the second one? I’m afraid I won’t be able to treat them equally, to give the second one all the same attention, care and love that I’ve given Leevi. My feelings are totally mixed – on the other hand I feel guilty for Leevi, and at the same time for the little brother. Oh guilt, that every mother’s burden.

I have to admit that also in this pregnancy, like in the first one, it has been difficult for me to create some magical connection with the baby. It bothers me a bit, as with Leevi forming that connection took a long time and I really wish, for the sake of the whole family that this time would be easier. At the same time, worrying about giving enough attention to Leevi does not really help. I have tried to count this, perhaps one could call it unexcitement, on my personality – I’m usually getting enthusiastic slowly and I am quite a pessimist, so I want to actually have the baby in my arms before celebrating.

Even though it is hard for me to admit, I am a little bit scared of the labor too. I’m afraid, like many other moms-to-be, that something goes terribly wrong. I’m also afraid that everything goes exactly like last time, because even though the result was happy, the way there went completely against all my wishes. I’m afraid that if that happens again, I won’t be able to let go of the bitterness. Even though my body and mind tell me that it will be the same again, my brain says it almost never is. My body is the only thing that is (almost) the same as last time, everything else is different. Just that the pregnancy seems so identical to the first one…

I’ve talked with some other moms about these fears about having a second child, and as per usual, I am not the only one with concerns. That has helped to ease my mind – when I hear that someone was afraid of the same things and everything still went fine. And no one was permanently traumatized. 

Miten teillä nukutaan?

Kuten monet jo tietävät meillä on nukuttu viimeiset lähes 2,5 vuotta melko surkeasti. Taaperomme ei ole koskaan ollut täysien öiden nukkuja, vaan hyvin levoton heräilijä. Olemme yrittäneet pohtia syytä heräilyyn ja kokeilleet kaikenlaisia nukkumisjärjestelyjä, ja olen purkanut tuntojani tilanteesta ainakin tässä tekstissä. Optimistisina ajattelimme vielä syksyllä, että kyllä me kaikki varmaan jo nukumme paremmin ennen kuin pikkuveli saapuu.

Mitään shokkimuutosta ei tilanteeseen kuitenkaan ole tullut, mutta jostakin syystä koemme heräilyt kuitenkin nykyään hieman helpompina kuin ennen. Ehkä olemme vain vihdoin hyväksyneet tilanteen. Ehkä elimistömme ovat tottuneet. Ehkä herätyksiä on hieman vähemmän. Tai ehkä syynä on se, että saamme ainakin itse nukkua missä haluamme eli yhdessä, omassa sängyssämme.

Olemme onnellisessa asemassa siinä, että meillä on iso talo ja paljon tilaa toteuttaa villimpiäkin nukkumisjärjestelyjä. Olisimme varmasti päätyneet koko perheen perhepetiin aiemminkin, mutta vielä puolisen vuotta sitten Leevi oli entistä levottomampi nukkuessaan meidän molempien kanssa. Joten nukuimme pitkään niin, että yksi aikuinen nukkui omillaan ja yksi Leevin kanssa. Ostimme sitä varten Leevin huoneeseen jopa 120cm leveän runkopatjan. Kuitenkin molempien vanhempien toiveena oli päästä nukkumaan omaan sänkyyn – runkopatja on liian pehmeä isommalle ihmiselle ja oma sänky on aina oma sänky.

Marraskuussa lomaillessamme nukuimme kaikki samassa pedissä ja se tuntui vihdoin toimivan edes jollain tasolla, vaikka monoa tulikin aina välillä jomman kumman nassuun. Homma kuitenkin sujui niin, että päätimme heittää viimeisetkin “taaperon kuuluisi kyllä nukkua jo omassa sängyssään “-mietteet nurkkaan ja nukkua koko perhe meidän vanhempien sängyssä myös täällä kotona. Ja näin olemme nyt menneet sen pari kuukautta. Välillä yöt ovat olleet hyvinkin rauhallisia, verrattuna siihen mihin olemme joutuneet tottumaan. Mutta edelleen kipeäksi tullessaan ja muista, tuntemattomista syistä, Leevi on usein levoton. Silti koemme tämän parhaaksi vaihtoehdoksi, emmekä ole edes haaveilleet Leevin siirtymisestä omaan huoneeseen ennen vauvan tuloa.

Jotta kaikilla olisi mahdollisimman paljon tilaa nukkua, päätimme rakentaa makuuhuoneeseemme yhden valtavan perhepedin – liitimme yhteen oman 180cm sänkymme, Leevin runkopatjan ja vauvan pinnasängyn. Tilaa on nyt siis huikeat 380cm 😂 Katsotaan kuinka kauan tämä järjestely toimii vai toimiiko se. Onneksi makuuhuoneemme on niin suuri ja hassun mallinen, että moinen järjestely sopii tänne. Ja vielä on vierashuoneen parisänky, jos jonkun on päästävä evakkoon. Tosin nyt kun olen niin tottunut tähän koko perheen pesimiseen, en osaa enää kuvitellakaan eri puolilla kämppää nukkumista.

Minkälaisia nukkumisjärjestelyjä teidän perheessänne on toteutettu?

As some of you know, our sleeping has been rather challenging for the past 2,5 years, I have been writing about the situation at least in this post. We were optimistically hoping for a change before the baby comes, but now it seems like it won’t be happening and we’ve finally somewhat accepted the situation.

We’ve tried almost everything and luckily we have a big house where to test even the weirdest sleeping arrangements. Last autumn we bought Leevi a big, 120cm wide bed in the hope that he would sleep less restless if he had more space. Well that didn’t help, but at least then one of us could go and sleep next to him.

We both still would have preferred sleeping in our own bed and after our holidays in Majorca we decided to forget about any hopes and wishes to get Leevi sleeping by himself before the baby arrives – and take him between us in our bed. We had tried this before, but it seemed to make Leevi even more restless – now after a few nights we all got more or less used to it.

So we’ve been all sleeping in same bed since December now, and this seems to be the best solution. There’s still lots of waking up, but there’s been some improvement too. If nowhere else then at least in our attitudes towards this situation. Somehow it helps when we get to sleep where we want, which is together in our own bed. As the baby is arriving in only some weeks we had to figure out how we’ll all safely fit here. So we combined our bed, Leevi’s bed and the baby crib into a 380cm wide family bed. I would have never imagined sleeping in bed like this, but now it seems like the most natural thing to do for our family. Let’s see how this works when the baby is here.

So tell me, how is your family sleeping?

Somen vertaistuesta

Uusimmasta Vauva-lehdestä sain kipinän kirjoittaa aiheesta, joka on ollut mielen päällä jo pitkään. Sosiaalisesta mediasta (minun tapauksessani Facebookista ja Instagramista) saatu vertaistuki on ollut tärkeässä asemassa elämässäni siitä lähtien, kun muutin pois Suomesta. Puolaan muuttaessa etsin Facebookista expat-ryhmiä, muita Wroclawissa asuvia ulkomaalaisia ja muita ulkomailla asuvia suomalaisia. Edelleen seuraan monia ulkosuomalaisten ryhmiä, jaan muiden kanssa koti-ikävää, kulttuurishokkeja ja ärsytystä omaa isänmaata tai asuinmaata kohtaan. Viimeisimpänä olen löytänyt apua vegaaniuteen liittyvissä asioissa. Mutta todellisen voimansa netin vertaistukiverkosto on näyttänyt vauvahaaveiden astuessa kuvaan.

Lähestulkoon heti kun olimme päättäneet lapsen olevan tervetullut, noin kolme ja puoli vuotta sitten, liityin muutamaan aiheeseen liittyvään keskusteluryhmään. Vauvamaailma oli minulle aivan vieras, ennen täysin yhdentekevä, mutta nyt yhtäkkiä niin kiinnostava ja ajankohtainen. Ympärilläni ei kuitenkaan juuri Kampalaan muuttaneena ollut oikeastaan ketään kenen kanssa jutella asiasta tai kysellä kokemuksia. Minulla ei Ugandassa asuessa ollut ajasta puutetta, joten pian olinkin jo ekspertti ties missä raskauteen ja vauvoihin liittyvissä asioissa, kiitos näiden muutaman ryhmän. Raskaaksi tulon jälkeen liityin yhä useampiin ryhmiin, joista sain vinkkejä ja tukea mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kun jutteluseuraa fyysisessä ympäristössä ei hirveästi ollut. Raskausaika tosin oli helppo, joten ihan hirveästi en joutunut silloin kyselemään.

Heti Leevin synnyttyä olikin kaikki toisin – olin hukassa imetyksen, unien, melko traumaattisen synnytyksen ja ensimmäisten päivien sekä oikeastaan vähän kaiken kanssa. Niin kuin monet muutkin samassa tilanteessa olevat. Sen lisäksi olin ulkomailla, enkä edes omassa kodissani, miehen suvun ympäröimänä toki. Mutta vailla juttukaveria, jolle olisin voinut purkaa mitä tahansa ja jolta kysyä ne tyhmimmätkin kysymykset, omalla äidinkielelläni. Vauvaryhmät auttoivat tässä tilanteessa mielettömästi, ja sain paljon, paljon tietoa esimerkiksi imetykseen liittyen. Ilman tätä vertaistukea olisi esikoisen imetystaival jäänyt hyvin lyhyeksi, virtuaalituen avulla saavutimme hienon 1-vuoden virstapylvään. Siitä en voi oikeasti kiittää yhtäkään kätilöä tai lääkäriä enkä miestäni lukuunottamatta lähipiiriänikään, vaan omaa oma-aloitteisuuttani, jääräpäisyyttäni ja ennen kaikkea Imetyksen Tuen-vertaistukiryhmää.

Myös edelleen jatkuvien huonojen yöunien kanssa painiskelu on ollut edes hippusen helpompaa, kun tuskan on saanut jakaa jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Eikä sillä ole ollut merkitystä, että nämä ihmiset asuvat toisessa maassa, enkä ole koskaan tavannut heitä. Olemme yhdessä itkeneet kidutusta muistuttavia yöherätyksiä, pohtineet mikä nukkumisjärjestely auttaisi, mikä allergia tämän saattaisi aiheuttaa, tsempanneet toisiamme mielettömästi ja myös juhlineet niitä muutamaa paremmin nukuttua yötä. Olen löytänyt vertaistukiryhmistä samanhenkisiä ihmisiä, saanut kannatusta omille kasvatusperiaatteilleni (tai kannustusta niistä turhista luopumiseksi) sellaisissa määrin, että se ei omassa pienessä tuttavapiirissäni olisi mitenkään mahdollista. Joitakin asioita on myös helpompi jakaa tuntemattomille kuin esimerkiksi omalle perheelle. Ja se, että nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, juuri tällä hetkellä, aivan samanikäisen lapsen kanssa helpottaa myös asioista puhumista.

Ongelmatonta netistä saatu tuki ei tietenkään ole – varsinkin vanhemmuuteen liittyvissä ryhmissä tunteet ovat helposti herkässä ja ruudun takaa kirjoittaessa väärinkäsityksiä tapahtuu helpommin kuin kasvotusten. Netissä on helppo roikkua tuntikausia, kiitos taskuun mahtuvan älypuhelimen. Ja joskus tieto lisää tuskaa ja hämmennystä. Olen itsekin miettinyt luottaisimmeko enemmän omiin vaistoihimme esimerkiksi vanhemmuudessa, jos meillä ei olisi niin paljon tutkimustietoa ja mielipiteitä parin klikkauksen päässä. Tietoa täytyy osata suodattaa, kuten myös riidanhaastajien provosoivia kommentteja. Ja on hyvä muistaa, etteivät kaikki ole rehellisiä. Mutta varsinkin pienemmissä ryhmissä olen kohdannut sellaista rehellisyyttä, jota on välillä kasvotusten vaikea saavuttaa. Ei ole tarvetta esittää mitään, kun muut ovat kymmenien tai satojen kilometrien päässä.

En toki missään tapauksessa sano, etteikö fyysinen tukiverkosto olisi kultaakin kalliimpaa, mutta en halua kuvitellakaan kuinka paljon haastavampaa tuen, avun ja (hyvien) neuvojen löytäminen on ollut ennen nettiaikakautta. Erityisesti omassa tilanteessani, jossa olen muuttanut maasta toiseen ja kohdannut monia eri käytäntöjä, puhelimen päässä oleva suomenkielinen vertaistukiryhmä antaa minulle turvaa. Omaa äidinkieltä ja kulttuuria kun ei mikään korvaa, vaikka meidän tapamme ei olisikaan se ainoa oikea tapa. Ja vaikka joku saattaisi sanoa, ettei lasten kasvatus siitä miksikään muutu, uskon, että kasvatamme lapsiamme aika eri maailmassa ja eri lailla kuin esimerkiksi omat vanhempamme. Siksikin on mukava kuulla kokeneiden sukulaisten lisäksi myös oman sukupolven edustajien mielipiteitä.

I’ve been meaning to write about this topic for a long time, and now that there was an article about it in the newest baby magazine, I finally decided to do it. The support that I’ve gotten from social media groups concerning living abroad, living as a foreigner in a certain country, becoming a mother, raising children to veganism has been significant in my life.

Especially when moving from country to another and having such big life changes in a short time, I would have felt much more lonely and lost with out the multiple Facebook groups I’m a member in. Some people say that social media can create loneliness, but at least in my case it has had totally opposite effect. I’ve gotten to know so many people, some of them I’ve met in real life, some of them not, but their help has been as priceless in any case.

Whenever I have a question in my mind, about almost anything, there’s bunch of people on the other side of the screen who for sure know an answer. Or whenever I feel like I’m the only one having whatever problem, they prove that I’m not alone. This has been really important especially when battling with issues about breastfeeding, sleeping or parenting in general. For example, I’m sure that I would have quit breastfeeding much much sooner, if there wasn’t an excellent Finnish group that helps with any doubts or questions. With this group’s support we reached a stunning one year milestone, that would have not happened with the (unfortunately) not-very-knowledgeable help I had from midwives and doctors.

Also living abroad and moving constantly leaves you, no matter what, somehow outside. For me support from the Finnish speaking groups has certainly helped – I understand everything, there’s no significant cultural differences or language barries. I can express myself best in my own mother tongue, and I’m able to ask the most difficult questions. Online I can find easier those people who support my views and for example my parenting methods, because even if I have friends or relatives who have children of their own, they might not think the same about things (and they don’t have to).

I’m not saying virtual support is problem-free – you must remember that the possibility for misunderstanding is bigger than face-to-face and that people aren’t necessarily honest. But at least in some smaller groups I have seen such honesty that would be hard to express even to your own partner. So in a way not really knowing each other might make us know each other even better, just in a different way. Also sometimes too much information is no good – I’ve been thinking whether I would follow my own instincts more if there wasn’t such an easy access to hundreds of opinions and research results. But still, I cannot and don’t want to imagine how hard parenting and living abroad has been before social media.

Naturally nothing can replace the friends and family that you have physically around, their opinions matter more than some stranger’s do and they can support in ways that no one can online. But especially if it is not possible to be close to those people, virtual support helps a lot.