Mistä uusi päivähoitopaikka?

Kuten olen jo aiemmin maininnut, Leevi on tämän kevään käynyt kolme päivää viikossa pienessä suomenkielisessä päiväkodissa. Oikeastaan päiväkodin sijaan käytän mieluummin sanaa hoitopaikka, koska Tasulassa on toiminut hyvin pieni parin lapsen ryhmä. Olen ollut erittäin tyytyväinen tähän hyvin spesiaaliin mahdollisuuteen, suomenkielinen hoito kun ei edes täällä Virossa, saati muualla ulkomailla, ole mikään itsestäänselvyys. Olen myös arvostanut mukavien hoitajien itsensä lisäksi sitä, että ryhmä on tosi pieni. Leevi on todella viihtynyt, eikä mitään ongelmia ole koskaan ollut. Mutta tänään on Leevin viimeinen hoitopäivä, koska lauantaina alkavan kesälomamme jälkeen Tasula on sulkenut ovensa. Ymmärrän siihen johtaneet syyt, mutta minua harmittaa sekä itseni että Leevin puolesta.

Uutta hoitopaikkaa tai hoitajaa en ole vielä löytänyt, mutta onneksi se ei ole meille kovin akuutti asia, koska en toistaiseksi käy töissä. Uskon kuitenkin edelleen, että sekä minulle että Leeville tekee hyvää jos Leevi pääsee säännöllisesti muualle leikkimään, muiden lasten kanssa. Täällä on pari kansainvälistä päiväkotia, joissa kieli on ymmärtääkseni englanti, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta siitä ainoasta (?) joka ottaa alle 3-vuotiaita hoitoon. Lisäksi tiedossani on muutama paikka, joissa on suomalainen hoitaja, mutta tällä hetkellä heidän kuvionsa ovat niin sekavia etten ole kovin innoissani laittamassa lastani näihin paikkoihin. Virallisesti ryhmien kieli on kuitenkin viro (meitä ei haittaa ollenkaan jos Leevi oppii viroa täällä asuessamme, mutta ymmärrettävästi perheessämme jo olemassa olevat kielet ovat etusijalla) ja sen lisäksi ryhmät ovat mielestäni aivan liian isoja ja hoitajamäärät pieniä näin pienille ihmisille (kaksi hoitajaa ja pahimmillaan viisitoista 1,5-3-vuotiasta lasta). Molemmat päiväkodit ovat myös aika kaukana, joten autottomana kävelisin viitisen kilometriä päivässä vain viedäkseni Leevin hoitoon aamupäiväksi. Noh, ainakin pysyisin kunnossa. 😅

Olen jopa alkanut pähkäilemään jonkinlaisen leikkikerhon perustamista, koska tiedän että täällä on muitakin ulkomaalaisia perheitä, jotka arvostaisivat mahdollisuutta tuoda lapsi muutamaksi tunniksi hoitoon. Meillä kun ei ole täällä niitä mummeja ja vaareja, kummeja ja tätejä. Tuntuu kummalliselta, ettei täällä keskustan alueella olisi tällaista palvelua, kauempana lähiöissä niitä on ilmeisesti muutama. Tallinnassa on mieletön määrä maksullisia sisäleikkihuoneita (useimmat tosin nekin keskustan ulkopuolella), ehkä saan jonkun vakuutettua tällaisen palvelun tarpeesta. Toki oman nannyn palkkaaminen on yksi vaihtoehto, mutta mieluummin haluaisin, että Leevillä olisi mahdollisuus leikkiä välillä kodin ulkopuolella muiden lasten kanssa. Vaikka olen monesti kuullut, ettei alle 3-vuotiaalle ole tärkeää muu kuin omien vanhempien seura, olen omin silmin nähnyt kuinka Leevi nauttii kavereidensa kanssa riehumisesta.

Onneksi on sentään kesä ja ulkona on vihdoin helppo viettää aikaa, ehkä syksymällä hoitokuviotkin selkenevät. 

Leevi had his last day at the kindergarten today. Tasula is closing in the end of the month, and I’m very sad about it. I really liked the teacher and that the group was so small. But I understand that it was not profitable because of the small size, but still… 

Since I got to know they are closing I’ve been trying to look for another option. But unfortunately it does not seem so easy. Finding a Finnish speaking daycare here was a little miracle (let alone German) and even English speaking seems to be difficult. I wouldn’t even want Leevi to go to some school-like international kindergarten (I’ve heard that they have teaching and lessons and even exams sometimes?!). I would just want to find a safe place with small group of kids to play with and trustworthy adults, who would speak some English (or Finnish or German). And it would be nice if it wouldn’t require me to walk across the city four times a day. We don’t mind Leevi learning some Estonian but understandably it is not our priority, when he already has three languages in his life.

So I have found couple of options, but none of them is really what we are looking for, the groups are too big, they are too far, and they don’t actually offer much with “our” languages.

Luckily we are not in a hurry as I’m home, but Leevi seemed to really enjoys playing with other kids somewhere else than at home. And for me some alone time is crucial. I was even thinking about organising some kind of play club by myself, hiring nanny and a space, because I’m sure there’s others who would need that too, as expats don’t have grandparents or other family here to ask for help. I just need to figure out how difficult it is in reality, with laws and regulations and prices and such.

Hopefully by September we have some clarity about the daycare stuff…. Until that I’m open for any suggestions.

So do you work somewhere…?

Tänään kuulin taas kerran tämän kysymyksen, jonka olen viime vuosina kuullut niin moneen kertaan: “käytkö sä jossain töissä kun sun poika on hoidossa, vai hengailetko vaan?” Juu, en käy töissä. Ei, en vaan hengaile.

Mulla on käynyt sellainen munkki, että tällä hetkellä mulla on mahdollisuus valita olenko kotona vai haenko töitä. Olen myös elänyt sellaisen elämänvaiheen, jolloin ei ollut valinnanvaraa, töissä oli käytävä. Ja sellainen aika varmasti koittaa vielä tässä elämässä. Mutta koska tällä hetkellä mun työssäkäyminen ei meidän perhettä rahallisesti paljoa hyödyttäisi, en oikein näe pointtia mennä töihin vain siksi, koska jonkun mielestä mun pitäisi. (Lisätään vielä selvyyden vuoksi, että Wolfin palkasta napsaistaisiin mulle kuuluva osa pois jos menisin palkkatöihin, ja paikallisen palkkatason vuoksi siinä ei jäisi paljoa plussan puolelle.) Tottakai menisin jos joku mahtava duuni eteeni tupsahtaisi, mutta ihan vaan työntekemisen vuoksi? Sitä tekemistä riittää kyllä muutenkin. Jos itse saisit valita teetkö sitä mitä huvittaa, niin kyllä varmaan tekisit niin? Ja jos et, niin se olis aika hölmöä.

Mulla on käynyt myös sellainen munkki, että saan laittaa lapseni hoitoon ilman, että se tekisi suurta lovea meidän talouteemme. Leevihän aloitti alkuvuonna osapäivähoidossa, koska mulla oli hieman tekemistä oman pääkoppani kanssa. Noh, nyt alkaa olla fiilikset taas tasapainossa ja mietin, että pitäiskö ottaa Leevi pois sieltä hoidosta. Mutta se tykkää olla siellä, ja mä todella tykkään mun omasta ajasta, joten miksi korjata jotain mikä ei ole rikki? Vaikka tää tilanne jonkun muun korvaan kuulostaisi väärältä tavalta elää ja olla, niin meille näin on just nyt hyvä. Mitäpä me siitä hyödyttäisiin jos elettäisiin niin kuin jonkun muun mielestä pitäisi? Vai aukeaako sillä taivaan portit, että käy töissä vain sanoakseen että minä kyllä teen töitä (koska kotiäitihän tunnetusti vain loikoilee)? Pitäisikö Leevin olla 24/7 mun kanssa kotona, koska se on hyvän, pärjäävän, ahkeran, oikeanlaisen suomalaisen kotiäidin merkki? Purkaisin turhautuneisuuttani häneen, sen sijaan että olemme muutaman tunnin erossa ja jaksan paljon paremmin?

Tämä puolustuspuhe kumpuaa oikeastaan ihan vain omasta ajatusmaailmastani, koska olen itse ennen ollut se tyyppi (ja vieläkin valitettavasti joskus olen), jonka mielestä kunnon ihminen käy palkkatöissä miettimättä miksi määrittelee ihmisen työnteon perusteella. Ja kunnon äiti on sellainen, joka ei koskaan kyllästy olemaan lastensa kanssa, ja jolla ei ole omia tarpeita. Toivottavasti olen ainoa, mutta valitettavasti en usko niin.

The question I’ve heard many times before, I heard again today from my personal trainer (yes, personal trainer, how elitist does that sound – very). And I said no, I don’t go to work, which made her laugh and say “Oh so you just put your son to kindergarten and go to gym and stuff”. Yes, that’s exactly what I do and I really enjoy the possibility. Wouldn’t you?

I’m not gonna try and convince anyone that Leevi would go to daycare because of himself, but because of me, my well-being and sanity. I wrote earlier about my anxiety and how Leevi going to part-time daycare has helped me sort things in my head. Now I’ve been thinking, as I feel much better, that maybe Leevi should quit going to the kindergarten. But he does really enjoy it and I do, as well, enjoy my alone time very, very much. And as I feel I am much better mom like this, I think we’ll continue as it is, even though it does not fit in the hardworking, martyr-like image of a good Finnish mother.

What comes to not working, I’m not going to just because someone thinks that’s the way to live. You must work in a traditional sense, go to office and get paid every month, otherwise you are a lazy, bad person, yes? I do get it, that most of the people don’t have a choice, in another situation in my life I didn’t and this time will probably still come back. But right now I have a choice – choice of doing what I really want to do, like the gym, reading, blogging, studying, relaxing, (and sometimes scrubbing toilets and trying to desperately remove blueberry stains from Leevi’s shirts) so I’m taking the chance. I would be stupid not to. Who would it help if I would get a job just to say that I’m working? Is it gonna bring me something later if I was hard-working enough in other people’s eyes, is it gonna open the doors of heaven? Because right now in our life moneywise it would not make a (big enough) difference. I don’t want to work just somewhere almost for free and put Leevi in full-time daycare because of that, lose all my alone time and get stressed because there’s no time to do anything I want to do. Of course if there would come a chance to work part-time or there would come some amazing opportunity, I would take it. But I’m not actively looking for it, because right now I’m very comfortable.

I actually wrote this to convince myself, because I am perhaps my biggest obstacle on my way of enjoying this opportunity. I do blame Finnish culture a bit – the culture where proper, hardworking, honest person does not live like this. I’m hoping I am the only one who thinks like this, but I do doubt that.

Hyvää äitienpäivää!

En valitettavasti muista viimevuotisesta ensimmäisestä äitienpäivästä oikeastaan mitään, syynä lienee silloinen armoton väsymys. Muistan kyllä tunteneeni syyllisyyttä kun en osannut olla kiitollinen – mieli oli aika mustana siihen aikaan, vaikka minun olisi pitänyt olla onneni kukkuloilla.

Onneksi tänä vuonna olen aivan kuin eri ihminen konsanaan, pystyn olemaan kiitollinen ja ylpeä äitiydestäni, ja olen siitä niin onnellinen. Tänään on olemme viettäneet ihanaa, aurinkoista päivää perheeni ja omien vanhempieni kanssa – syöneet miesten valmistamaa herkkuaamiaista, keränneet valkovuokkoja ja nauttineet lounaasta terassilla paistatellen.

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideilloe ja äidinmielisille ❤

Happy mother’s day ! I’ve had a wonderful day with my family and my parents. I’m so glad that I can feel the gratitude and joy of being a mother, feelings that were somewhat covered by dark clouds last year. I hope all of you enjoy if not every moment but every day of your motherhood too

Spring break in Dublin, plus some toddler traveling tips

I’ve always wanted to visit Dublin, I actually applied there for my Erasmus about ten years ago, but ended up in Cyprus. Latest inspiration I got from Lonely Planet’s Food Trails book, which explores more the rural areas of Ireland. Unfortunately we didn’t have time for a road trip, but a long weekend in Dublin did convince me that we have to go back to see more of this country. First thing I heard was that Irish people are very friendly and that was definitely true. Amazing how people care about you, chat with you and your kid, completely different than here in the north. 😀 

Dublin, especially in areas outside the famous Temple Bar (I didn’t quite get what it is famous for), seemed really interesting. Loads of cute coffee places (Irish people apparently love their espresso) and restaurants, a bit rundown British style (?) houses which please me a lot (at least when I’m not living in them), so much green, the canals and river, seaside… Leaves in the trees make such a difference, it felt like summer there, even though temperatures where not very high. We happened to be exceptionally lucky with the weather, as it was full-on sunny for four days straight. What are you people complaining about the Irish weather?? Come to Estonia, and you’ll see yours is just fine. 😉

Dublin surprised me with it’s buzz; I didn’t expect it to be so busy, and I still quite don’t get how it is like that, who are all those people? It seemed more like London than Helsinki to me. Even size wise it is definitely not London 😅

We didn’t plan much, which was a good approach. We also were lucky to have friends with whom we stayed in a nice, exciting neighbourhood. As we were traveling with Leevi it was less partying, more picnics in parks, playground hopping and visiting zoo (which was nice but I felt a bit sad after seeing the animals in their natural environment in Uganda). Dublin was, according to my “extensive” experience, buggy-friendlier than Tallinn, and the playgrounds were fancier, but we did miss play corners in restaurants (supernanny-like waitresses covered for this a bit) and good old sandbox.

(Air)travel with a toddler

What comes to traveling by plane with a 1,5 yo, very energetic toddler, 3 hour flight is manageable. For sure not enjoyable (forget about in-flight entertainment, reading, sleeping and listening music; it’s all about your entertainment skills now), but you shouldn’t be afraid. Just take lots of snacks (rice or corn cakes, apple, raisins, bread, banana, smoothies, apricots, plums etc.), good bib & lots of wet wipes, some cartoons downloaded on your phone, few toys and books and lots of patience, and I guarantee you’ll survive 😉 (Honestly I’d stay away from longer flights for a few more months (years) of anyhow possible.) I think the easiest is if you have a small rucksack or a bag that fits under the seat, then whatever you need is easily reachable. Diaper change is much more enjoyable (is it ever?) at the airport than in the plane so I suggest to do that before boarding. And don’t dress to impress, but in dark not-very-important, comfortable clothes as mess is unavoidable.

On my opinion best time to fly with a toddler who still naps is morning, so that the time you get on your seats all the excitement from the airport and early wake-up starts to kick in and the little one will likely pass out for at least 30 minutes. It is worth of giving couple of thoughts to the napping schedule, especially if there’s time difference, but with us it always worked quite well (we only had -1 or -2 hours) without stressing too much about it. Airlines usually announce that families may go first to the plane but I would avoid it as it means 15 minutes more sitting still.

Even though I’m not a huge fan of buggies, on a big airport it is worth of taking your (travel) buggy all the way to the plane. You don’t want to be running hundreds of meters dragging your hand luggage and a toddler who would rather run anywhere else except the right way. On a small airport like Tallinn, buggy is useless (well ok you can you it as a stroller for your hand luggage) as it’s anyway better to let your kid get the energy out playing and running around before sitting in the plane. For smaller babies I would also recommend a carrier (instead of buggy) but with Leevi it isn’t very handy anymore. Our travel stroller is Recaro Easylife which isn’t perfect but its tiny size is so big plus that I can handle the shitty wheels and few other down sides.

Airlines have different baggage allowances for kids, so you should definitely take a look before the flight or even booking. For example now we were very pleased to notice that Ryanair, even otherwise far from perfect, allows both stroller and a car seat. A lot of airlines only allow one of these. Sometimes infant is allowed to have their own hand luggage, sometimes not. Liquid restrictions don’t count for infants but remember to show your smoothies and milks in the security check.

Soon our air travel will change more or less significantly as Leevi turns 2 and we have to book him his own seat. We will see whether it is a good or a bad thing. Anyway I recommend not to abandon traveling when you have kids, it gives such a nice break from everyday life that it’s totally worth the trouble!

PS. Let me know if you’d be interested of more travel with a kid themed posts, or if you have any questions I might be able to answer. 😊

Love letter to my superman (I hope you don’t mind I made it public)

This week is Maternal Mental Health week, and it got me thinking my own journey so far as mother, and the ways we mothers need, and are allowed to need support. As some of you have read from the blog previously I’ve had my fight against anxiety and depression quite recently, so this theme means a lot to me. I’ve since found it more and more important to make sure people, especially mothers themselves, acknowledge that we do have these issues, these bad feelings, and that we should first take care of ourselves to take care of others. 

Even it all starts within yourself to realise the situation, to accept that you might be depressed or anxious, you need help to beat it. You are allowed to get help, you don’t need to do it alone. And even if you’re not that deep in the hole (yet), you are entitled to get whatever help you need to keep your head together. No matter if you don’t think your life’s hard enough, if you feel like you’re gonna crash, you need to get help. Stop making excuses. There’s always someone who has more difficulties, but you suffering from yours silently won’t help them, or you. So speak up, tell what you need, let others take care of you for a change, and I promise you’ll be alright.

This post is dedicated to my superman, my strongest support, the person who helped me get through it and still does, the person who loves me with all my faults and believes in me. As a sign, I heard one of my favourite artist’s, Sia’s song Helium for the first time while running and couldn’t hold my tears, it hit me so hard in this moment today. Luckily I was wearing sunglasses…

So Honey thank you, kiitos, danksche for all you’ve done for me, I hope I will be able to return the favour some day 💛

I’m trying but I keep falling down
I cry out but nothing comes now
I’m giving my all and I know peace will come
I never wanted to need someone


Yeah, I wanted to play tough, thought I could do all this on my own
But even Superwoman sometimes needed Superman’s soul


Help me out of this hell
Your love lifts me up like helium
Your love lifts me up when I’m down, down, down, when I’ve hit the ground
You’re all I need


And if you let go, I’ll float towards the sun
I’m stronger ’cause you fill me up
But when the fear comes and I drift towards the ground
I am lucky that you’re around


Sia – Helium

Tallinnan lapsiystävälliset ravintolat

Ravintoloiden lapsiystävällisyys on ollut kovasti tapetilla suomalaisessa mediassa, ja itsekin olen sitä mieltä että siinä on parantamisen varaa. Onneksi lähiaikoina on kehitetty siihen kannustavia tapahtumia, kuten pari viikkoa sitten toista kertaa järjestetty Perheet Safkaa-tapahtuma, johon en valitettavasti ole päässyt itse vielä osallistumaan. En ole kovin kokenut lapsen kanssa ravintolassa asioinnissa Helsingissä, tai Suomessa ylipäänsä (koska syömme perheen kesken yleensä mummin ja ukin luona), mutta kokemusta ravintoloista löytyy toki muuten sekä asiakkaana että työntekijänä. En itse muista tarjoilijana ikinä putsanneeni syöttötuoleja, en muista että yhdessäkään ravintolassa olisi ollut lapsille leluja tai leikkinurkkaa, tai nakkeja ja ranskalaisia laajempaa ruokalistaa. Voi olla, etten ole vain silloin lapsettomana kiinnittänyt asiaan huomiota, tai sitten asiat ovat oikeasti olleet niin huonolla tolalla. Toivottavasti jo nykyään paremmin!

Täällä Tallinnassa sen sijaan yllätyin erittäin positiivisesti ravintoloiden lapsiystävällisyydestä. Monen monessa hyvässä ravintolassa on viihdykettä ja kunnon menu lapsille, palvelu on aina ollut ystävällistä eikä koskaan ole tullut sellaista fiilistä, etteikö olisi tervetullut lapsen kanssa. Lisäksi lasten ruoasta ei tarvitse maksaa usein viittä euroa enempää, joten ei hirveästi kirvele jos osa ruoasta päätyy lattialle (joka on useimmissa paikoissa yllättävän puhdas). Täällä ei tosiaankaan tarvitse mennä “perheravintolaan”, vaikka toki sellaisiakin löytyy. Jos joku erityisesti tällaista kaipaa niin ainakin ketju BabyBack Ribs & BBQ tarjoaa sen aidon oikean perheravintolakokemuksen, ruoka menettelee jos on kova nälkä. Foorumin Vapiano on toinen varteenotettava vaihtoehto. Huono puoli Tallinnan ravintoloissa pienen lapsen kanssa on se, että rattaiden kanssa kulkeminen on lähes mahdotonta, eli kantoreppu käyttöön!

Listaan tähän lyhyen kuvauksen kera meidän perheemme testaamia ravintoloita, joista saa herkullista ruokaa ja joissa naperokin voi tuntea olonsa tervetulleeksi:

Nop – ihana luomuravintola ja -puoti vanhassa puutalossa Kadriorgin puiston läheisyydessä. Erittäin laaja brunssilista joka päivä. Söpö sisustus ja pieni leikkinurkka.

Kohvik Komeet – aiemmin ylistämälläni Komeetilla on hyvä lasten ja jopa vauvojen lista.

F-Hoone – suomalaisten turistien kansoittama F-Hoone Telliskivessä on myös hyvä paikka perheille, jos saat pöydän. Lastenlistalla luottoruoat kermainen kanapasta ja lihapullat ja tiloissa myös lasten leikkihuone.

Pööbel – gastro pub-tyyppinen ravintola, tarjoaa edullista lounasta (ja toki myös illallista), lapsille sopivaa ruokaa voi tiedustella tarjoilijalta. Pööbelissä on lapsille oma leikkihuone.

Reval Cafe Telliskivi – Reval on tallinnalainen kahvilaketju, josta saa myös lämmintä, maistuvaa ruokaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Telliskivessä on pieni leikkinurkka.

Baar Bistroo Kukeke – lapsille ja vauvoille oma menu, kiva leikkinurkka, aikuisille sekä liha- että kasvisruokia, trendikäs hipsterisisustus.

Uulits – gurmee-burgereita ja muita street food-herkkuja koko perheelle Kalamajassa, lasten leikkinurkka ja kiva sisustus.

Kivi,paber, käärid – trendikästä gluteenitonta ruokaa, pieni leikkinurkka, lapsille oma menu.

Kohvik Moon, Kolm Sibulat, Von Krahli Aed – näistä huippuravintoloista saa lapsille(kin) herkullista ruokaa, ystävällistä palvelua (Moonissa jopa 1-vuotiaat lapset saivat alkuun keittiön tervehdyksen!), leluja ja kirjoja.

Da Vinci – ostoskeskusravintola, josta saa hyvää ruokaa ja jossa on lapsille oma lista ja leikkinurkka.

Attimo – italialaisten expatien mukaan Tallinnan parasta pitsaa tarjoavassa Attimossa on erityinen rajattu tila perheille, jossa kiva leikkinurkka. Attimo sijaitsee kaukana keskustasta, mutta suoraan eteen pääsee 2 ratikalla.

Külarestoran RootS – maailman parasta valkosipulileipää, todella ystävällinen palvelu ja hyvä leikkinurkka lapsille. Ravintola sijaitsee Pringin kylässä Viimsissä Tallinnan ulkopuolella.

Lista jatkuisi varmaan loputtomiin, ja monta ravintolaa on vielä testaamatta, mutta sanoma lienee selvä: Tallinna on erinomainen paikka perheen pienempien harjoitella aitoja, oikeita ravintolakokemuksia. Ja vanhempien uskaltautua syömään vanhaa kaupunkia kauemmaksi(kin)!

Tallinn has amazed us with its restaurant selection – there’s huge amount of interesting, reasonably priced, cute restaurants with delicious food. On top of that almost all of them are kid-friendly with special menus for kids (real, healthy food, presented nicely), toys, play corners, feeding chairs.. But these restaurants are by no means “family restaurants” but really cool places where you wanna go with or without kids. Of course, as everywhere, there’s those chains too that offer Mickey Mouse’s fish & chips and a whole fun park for kids, but usually the food in these places isn’t really what I’m looking for my money. 

Above is a list of places that have yummy food and something for kids too. We’ve tested them all, so I can guarantee the quality 😉

So if you have small hungry travelers with you and you appreciate quality food (vegetarian or more meaty), Tallinn is a very nice place to visit and get some great restaurant experiences. Just remember that it is not so easy to get around here with a buggy, I’d recommend packing a carrier with you. 

Flunssakausi nousee uusiin sfääreihin…

Voihan &%€#?!# 

Tulin vaan kertomaan että tautikierre jatkuu, ja oon niin valmis sulkemaan koko perheen johonkin anti-bakteeriseen bunkkeriin seuraavaksi pariksi vuodeksi. En saa mitään aikaseksi, liikunta jää, opiskelut jää, kaikki vaan jää, kun vuorotellen pyyhin räkää joko omasta tai Leevin nenästä, valvon joko oman tai Leevin yskän takia. Mulla hajoaa kohta pää täällä neljän seinän sisällä… Just kun itse aloin parantua viime viikon keuhkokuumeesta, mies sai jonkun vatsapöpön, joka toivottavasti vältettiin Leevin kanssa popsimalla valkopippureita (kuulemma joku vanhan kansan temppu). Mutta ei siinä vielä kaikki – nyt Leevi on taas flunssassa, ei ole todellista! Mitäköhän mulle on luvassa ens viikolle, ehkäpä poskiontelontulehdus, uus kierros keuhkokuumetta? Nyt vaan lyömään vetoa!

I’m just gonna blow off some steams now, I’m so &#%$#! sick of this flu season (it is a season right, which means it eventually ends). I can’t get anything done when I have to take care of either my sickness or Leevi’s. My ass is getting wider than the barn door from this couching and resting and comfort eating. I can’t get the studies done. I can’t meet anyone. Just when I thought we’d had a break after my pneumonia, Wolfi had some stomach bug (which Leevi and I hopefully won’t get). But that’s not all, now Leevi has a cold AGAIN?!?! So what will I get next week, sinusitis, new round of pneumonia or influenza maybe? Place your bets….

Leevi 1,5vee

Aika rientää ja meidän pikkuvauva täytti muutama päivä sitten puolitoista vuotta. Juhlapäivää vietettiin valitettavasti melko laimeissa merkeissä sekä sankarin että vanhempien kärsiessä flunssan kourissa. Onneksi mummin ja ukin onnitteluvideo piristi päivää ja vielä seuraavaakin 😀 (Aina kun kaivan puhelimen esiin, kuuluu jostain “mummi, utti!”.)

Viimeinen puoli vuotta on mennyt hujauksessa verrattuna kahteen edelliseen. Vauvasta on tullut taapero, joka kävelee, juoksee, hyppii, auttaa kotitöissä, kiipeää itse sohvalle lukemaan kirjaa, syö lusikalla ja haarukalla (joskus) ja juo omin neuvoin mukista. Tuntuu kuin uusia taitoja tulisi kymmenittäin viikossa.

Viimeisimpänä isompana juttuja ovat tulleet ensimmäiset sanat ja sanavarasto on kehittynyt aivan mielettömän nopeasti. Sanoja tulee sekä saksaksi että suomeksi, ja muutama jopa englanniksi. Tällä hetkellä ainostaan tutti (titti) ja äiti (mama) tulevat molemmilla kielillä, muuten sanat ovat sekaisin eri kieliä. Olen jo pudonnut laskuista sanojen määrässä mutta pari-kolmekymmentä niitä varmaan jo on. Ihan mahtavaa kun Leevi pystyy yhä paremmin ilmaisemaan mitä hän haluaa (tai ei halua, “nein!”)

Leevin kasvaessa ja kehittyessä tulevat esimerkiksi kasvatusmenetelmät ja säännöt yhä ajankohtaisemmiksi, ja varsinkin kieliasiat ja sukupuoliroolit ovat jo askarruttaneet. Olen vihdoin alkanut puhua Leeville lähes vain ja ainoastaan suomea, siitä huolimatta että papa tai muut ympärillä olevat eivät sitä ymmärrä. Siltikin yksi Leevin ensimmäisistä sanoista oli “mama” ja vaikka aina toistan hänelle “juu äiti on tässä” ja hän osaa sanoa äiti, ei hän sitä itsenäisesti sano. Mutta kun ollaan näin alkutaipaleella puheen kanssa, en haluaisi alkaa liikaa korjaamaan, ettei Leeville tule mitään negatiivisia fiiliksiä. Mua mietityttää myös, kun kiellän Leeviä tekemästä jotain eikä Wolfi ymmärrä mitä sanon. Toistaiseksi hän ei ole kauheasti kysellyt käännösten perään, eikä sitä usein tuollaisissa tilanteissa tule automaattisesti tehtyä…

Yksi sukupuoleen liittyvistä omista uskomuksistani on se etteivät pojat automaattisesti tykkää jostakin koska ovat poikia ja tytöt koska ovat tyttöjä. Tähän ajatukseen kuitenkin törmää näköjään usein. Esimerkiksi Leevi on sattunut rakastumaan autoihin, vaikka niitä ei hänelle alunperin tyrkytetty sen enempää kuin vaikkapa nalleja. Kun satuin mainitsemaan asian eilen lääkärissä, lääkäri totesi että niin tietysti hän tykkää autoista, hänhän on poika. Tai vaikka kovin tykkäänkin Leevin päivähoitopaikasta kuulin siellä että “tyttöjen lelut” eli nuket ja ponit otettiin esiin vasta kun ryhmään tuli tyttö. Tottakai pojat alkavat luulla että he voivat leikkiä vain autoilla jos niitä heille tarjotaan ainoana vaihtoehtona. Ja toisin päin. Vaikka kyseessä onkin tärkeä asia, välillä tuntuu että otan tämän(kin) liian vakavasti, minua esimerkiksi saattaa harmittaa jos olen pukenut Leevin kokonaan sinisiin vaatteisiin (vaikka toki hän saa niihin halutessaan pukeutua). 😅
Oon todella iloinen, että pystyn nykyään nauttimaan paljon paremmin Leevin seurasta, pelleilemään ja riemuitsemaan hänen kanssaan. Varmasti osasyynä on se että hänen kasvaessaan jotkin asiat ovat helpompia, mutta myös se että olen saanut ahdistuksen tunteitani käsiteltyä ja minun on nyt huomattavasti parempi olla oman pääni sisällä. Samalla kun iloitsen Leevin kasvusta, haikailen sitä kuinka mielettömän nopeasti aika menee ja mun vauva kasvaa. Tuttuja tunteita varmasti monelle. 

Our baby turned 1,5 years few days ago. The last 6 months have gone by so fast, much faster than the previous ones. Unfortunately we had quite lame celebrations for the big day as the whole household suffers from (at least) the third cold of this winter… Luckily mummi and ukki’s (the Finnish grandparents) birthday video cheers Leevi up still days later. 😍

Baby has become a toddler who walks, runs, jumps, helps with cleaning, climbs on the couch to read a book, eats by himself with spoon and fork (sometimes), drinks his smoothie from a glass and sleeps in big bed instead of a crib.

Biggest recent development step has been learning to talk; it began with au(to), expanded quickly to mama and papa, and now we can’t keep count anymore. Leevi has learned words quite equally in both Finnish and German, and there’s even a few English words in his vocabulary. So far he doesn’t seem confused at all 😅

While Leevi’s growing all kinds of “how to raise your kid” approaches and opinions come more and more real. I have for example already now “struggled” with the language matters; how to correct Leevi to say äiti instead of mama in a way that does not make him think he’s done something wrong. Also, as I’ve been recently talking (almost) only Finnish to Leevi, Wolfi does not understand when I’m for example forbidding him to do something, and honestly, translating everything in a normal daily life isn’t really gonna happen…

Another thing I can already imagine causing some grey hair is the separation between boys and girls that our culture likes to do. Already now I’ve heard that Leevi likes cars because he is a boy (from a doctor) and that dolls and ponies are especially meant for girls (from a kindergarten teacher). I don’t believe in this kind of separation; Leevi happens to love cars, and we let him but as well he is encouraged to play with all other kinds of toys. Even I must say that when I look at our toy selection and wardrobe they do look quite traditionally boyish, which bothers me (probably unnecessarily alot). I just wouldn’t want Leevi to ever think he can or cannot do anything because he is a boy, and that he would treat women, and all other people, as equal. But I guess most parents face these same challenges, and we are only in the beginning. So very interesting journey ahead…
I’m so happy that I’m finally able to appreciate my amazing son in the way he deserves. I can feel such a difference after I’ve gotten (most of) my anxiety feelings out. It’s so bittersweet how quickly he grows, and how fast he learns. I hope I’ll always remember to cherish what I’ve got in him and in my whole family. 😍

Päivähoidosta 

Mulla on kutina, etten ole ainoa vanhempi jonka stressitaso on koholla mediassa käytävän päivähoitokeskustelun vuoksi. En osaa tietenkään tavallisena tallaajana sanoa juuta tai jaata siihen onko päivähoito useampien tutkimusten mukaan lapselle hyväksi vai suorastaan saatanasta, näitä molempia versiota kun tuntuu olevan paljon liikkeellä. Verenpaine lähinnä nousee siksi että aihe on A. meidän perheelle hyvin ajankohtainen B. se on monimutkainen, mutta käytävä keskustelu tuntuu olevan mustavalkoista ja itseään toistavaa. Asiasta jauhetaan tällä hetkellä aivan liikaa, tutkimus sitä, tutkimus tätä. Kun tosiasia on että nämä asiat ovat hyvin henkilö-, perhe- ja lapsikohtaisia, enkä oikeasti usko että asiaa voi yksiselitteisesti tutkia. Kyse ei ole mitattavista asioista vaan tunteista, perheen jaksamisesta jne. 

Kovin moni suomalainen tuskin laittaa lapsiaan päivähoitoon huvin vuoksi tai aivan puhtaasti siksi että uskoisi sen olevan lapselle välttämätöntä hänen kehityksensä takaamiseksi. Useimmiten lapsi laitetaan hoitoon, koska perheellä on tarve tehdä niin. Oli se sitten taloudellinen tai henkinen. Kaikilla ei ole varaa olla kotona siihen asti kunnes lapsi menee kouluun ja joillekin toisille tekee henkisesti tiukkaa olla lapsen kanssa 24/7. Joskus näitä asioita ei voi ennustaa etukäteen. Toiselle on helpompaa elää pienemmällä budjetilla ja toisen pää kestää vuosien kotona olon lasten kanssa. Tärkeintä perheelle on kuitenkin olla mahdollisimman onnellinen ja tasapainoinen, koska silloin myös lapsista kasvanee suuremmalla todennäköisyydellä onnellisia ja tasapainoisia. Onnellisuus on jokaisen oma kokemus eikä kukaan muu voi tulla sanelemaan, että sinun pitäisi kyllä olla tyytyväinen nyt ja nyt kun minäkin kerran olen.

Mediassa käytävän “lapsi tarvitsee varhaiskasvatusta” vs. “lapsen ainoa oikea paikka on vanhemman kanssa kotona”-väittelyn ja “olen parempi vanhempi kuin tuo”-taistelun sijaan kannattaisi ehkä kehittää perheille parhaita mahdollisia hoitomuotoja, koska fakta on että meidän kulttuurissamme jotkut perheet tarvitsevat päivähoitoa lapsilleen, oli se sitten kuinka hyvästä tai pahasta. Keskustelun syyttelevä sävy ei tee ainakaan minun oloani yhtään paremmaksi, olenhan jo muutenkin se surkea äiti, joka ahdistui eikä osannut nauttia vauvantuoksuisesta ihmeestään. Enkä todellakaan sano että minulle pitäisi uskotella puolitoistavuotiaan päivähoitoon laittamisen olevan hänelle hieno asia, mutta meidän on täytynyt tehdä tällainen ratkaisu, jotta olisin mahdollisimman hyvä äiti Leeville silloin kun olen hänen kanssaan ja jotta meidän perheemme kokonaisuudessaan olisi mahdollisimman onnellinen.

Joten sen sijaan, että tehdään tutkimusta tutkimuksen perään ja kirjoitetaan mitä eriävämpiä mielipidekirjoituksia, tapellaan parhaan vanhemman kiiltävästä pokaalista, voisimme jo tulla siihen lopputulokseen ettei tämäkään asia, kuten useimmat asiat maailmassa, ole mustavalkoinen. Voisimmeko me kaikki; vanhemmat, päättäjät, ammattilaiset, tutkijat, psykologit, media, keskittyä siihen miten päivähoidosta voitaisiin tehdä lapsille _mahdollisimman_ hyvää? Tai keskittyä tukemaan vanhempia muilla tavoin, jotta tarve päivähoidolle tulisi mahdollisimman myöhään? Ja miksi päivähoito usein käsitetään 5 päivää viikossa, 8 tuntia päivässä kestäväksi laitoshoidoksi, eikö lastenhoitajan palkkaaminen muutamaksi tunniksi ole hoitoa sekin? Olisiko mahdollista laajentaa käsitystä päivähoidosta ja saada sen negatiivinen kaiku pois? Miksi Suomessa niin kovin usein ajatellaan että kun on lapsen hankkinut, täytyy hänestä pystyä huolehtimaan yksin, ainakin tiettyyn ikään asti? Pokaalin saa se joka on pyytänyt vähiten apua ensimmäisen kolmen vuoden aikana… Tai ainakin tältä keskustelu tuntuu netissä.

Me olemme onnekkaassa tilanteessa ja Leevi sai aloittaa päivähoidon pienen pienessä suomenkielisessä päiväkodissa, jossa perheemme tarvitsema osapäivähoito on mahdollista. Lisäksi Leevi vaikuttaa ihan aidon oikeasti viihtyvän siellä, ei ehkä paremmin kuin vanhempiensa seurassa, mutta hyvin kuitenkin. Leevi ei varmastikaan tarvitse päivähoitoa, mutta minä tarvitsen ja näin ollen perheemme tarvitsee ja olen erittäin iloinen siitä että mieheni työpaikka mahdollistaa meille tämän.

In Finnish media is endless ongoing debate whether daycare is good for your child or it’s gonna ruin them forever. And this makes me so mad, because the topic, as a lot of things in the world, isn’t black and white. 

In Finland the attitude of many (research done by me, mainly in Facebook) seems to be that once you’ve had children you must be capable of taking care of them all by yourself. The best parent trophy goes to those who managed to not ask any help in the first three years of the child’s life. No matter how unhappy or burned out they ended up being.

I believe that not many parents put their children in daycare just for fun, but when they do it, they have a need to do it. So instead of this fight between the good and the bad, we should all think how we could make the daycare as good as possible for those children whose families need it. Could we rethink what daycare means? It does not need to be 5 days a week, 8 hours per day in a 16 children group. Could it be a nanny coming to your home for couple if hours or neighbour parent taking care of your kid when you need time and vice versa? 

Is the debate similar in your countries, or is this a Finnish thing??

Äiti on nyt vähän ahdistunut

Luin juuri Salamatkustaja-blogin kirjoituksen vanhemmuudesta ja päätin vihdoin jakaa omatkin ajatuksen samoista viboista. Olen pyöritellyt tätä aihetta jo jonkun aikaa, koska siitä kirjoittaminen on vaikeaa. En oikein tiedä mistä aloittaakaan. Haluaisin lukijan saavan mahdollisimman “oikean” kuvan, ilman asian suurentelua tai vähättelyä ja lukiessa jokainen tietenkin ymmärtää asiat hieman eri tavalla. En halua kaunistella, mutta en myöskään halua mitään paskamyrskyä niskaani, en tiedä olenko tarpeeksi vahva sellaista vastaan taistelemaan. En ole myöskään vakuuttunut, että haluan jakaa näin henkilökohtaisen asian “koko maailmalle”, mutta toisaalta sillä on ollut suuri osuus meidän arjessa viime kuukausien aikana, enkä koe pystyväni kirjoittamaan perheestämme ja itsestäni jakamatta tätä asiaa. Uskon asian myös koskettavan monia muita, ja siitä julkisesti puhumisen helpottavan itseni kaltaisten oloa.

Syksyllä, joskus muutenkin masentavan marraskuun paikkeilla, heräsin eräs iltapäivä ajattelemaan, ettei voi olla normaalia olla näin maassa ja onneton. Tai ainakaan en halunnut sen olevan normaalia, vaikka sitä olikin jatkunut jo päiviä, viikkoja, kuukausia. En muistanut enää olinko aina ollut tällainen, toisaalta en millään uskonut aina olleeni niin apea. Milloin se alkoi?Katsoin iloista Leeviä leikkimässä, enkä osannut tuntea sitä iloa hänen kanssaan, tuijotin vain ja mietin ettei minusta ole tähän – äitiyteen. Se ajatus oli pyörinyt päässäni lähes joka päivä Leevin syntymästä lähtien ja nyt hän oli jo reilusti yli vuoden. Kyllähän minun nyt jo pitäisi pystyä, osata olla äiti. Nyt jälkeenpäin en oikein pääse enää käsiksikään tuohon pohjattoman apeaan tunteeseen, josta oli tullut lähes jokapäiväistä.

Olin jo aiemmin Ugandassa ollessamme googlaillut synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta sivuutin tunteeni, ahdistuneisuuteni ja surullisuuteni väsymyksen ja kulttuurishokin aiheuttamiksi. Vaikka edes nukkuminen ei auttanut olooni. Uskoin Tallinnaan muuton olevan avain siihen, että saisin oman itseni takaisin, mutta niin ei käynyt ja joulua kohti mielialani tummeni kovaa vauhtia. Sitten eräänä iltana päätin vielä kerran tsekata mistä muusta voisi olla kyse kuin univajeesta, vai oliko minusta nyt vain tullut tällainen, enkä muuksi enää muuttuisi, minusta ei ikinä tulisi sitä äitiä joksi olin halunnut tulla. Löysin netistä listan synnytyksen jälkeisen ahdistuneisuushäiriön oireista ja pelottavan moni niistä kuulosti tutulta. Olin esimerkiksi alkanut pakkomielteisesti siivota – joka kerta kun pienikin asia ei mennyt täysin suunnitelmani mukaan, minun täytyi päästä puunaamaan, sillä sain edes johonkin jotain järjestystä. Olen jokseenkin siisti ihminen, mutta siivoaminen ei koskaan ole ollut prioriteettilistallani kovin korkealla, joten tämä oli hyvin uusi piirre minussa. Päätin näyttää listan Wolfille, kun en muutenkaan osannut kertoa miltä minusta tuntui. Hän järkyttyi ja pelkäsi että on tehnyt jotain väärin. Mistään sellaisesta ei kuitenkaan ollut kyse, Wolfi on mahtavin isä ja paras puoliso mitä voi toivoa. Ongelma oli mun pääni sisällä. Jo asian myöntäminen ääneen aloitti tämän edelleen käynnissäolevan paranemisprosessin – ymmärsin ettei minun ole pakko olla tällainen koko loppuelämääni, minun täytyy vain hakea ja saada apua.

Viimeisen parin kuukauden aikana olen käynyt muutaman kerran psykologin juttusilla, ja hän helpotuksekseni vahvisti epäilyni ahdistuneisuushäiriöstä. On uskomatonta ajatella kuinka nopeasti pelkkä asian myöntäminen, ymmärtäminen ja tunteistani puhuminen auttoi. Toki olemme myös tehneet arjessamme uusia järjestelyjä, jotta minulla olisi mahdollisuus toteuttaa omia tarpeitani. Uskon, että suurimmat syyt ahdistuneisuuden puhkeamiseen olivat univaje ja se, etten ymmärtänyt ottaa omaa aikaa. Omaan suuren unentarpeen ja tarvitsen myös paljon yksinoloa, ja valitettavasti nämä piirteet eivät ole edukseen pienen lapsen kanssa. Toki myös muutoilla, kulttuurieroilla, tukiverkosta kaukana olemisella ja muulla ylimääräisellä stressillä on ollut lusikkansa tässä sopassa. Olin myös yrittänyt toteuttaa jotain raskausaikana kehittelemääni täydellistä äitimallia (sellaista jolla ei ole omia tarpeita), joka näin kauempaa tarkasteltuna ei oikeastaan ole ollenkaan sellainen jota olin aiemmin ihaillut. En vain ymmärtänyt tarpeitani ennen kuin romahdin. Edelleen mietin, miksi en kestä univajetta tai miksi tarvitsen aikaa erossa rakkaimmistani, mutta näin vain on. Olen tällainen ja joku muu on toisenlainen.

Vaikka vieläkin poden syyllisyyttä siitä kuinka minä, etuoikeutettu ihminen, kaiken toivomansa saanut voi ahdistua, olen jo nyt niin paljon paremmassa paikassa itseni kanssa kuin muutama viikko sitten. Ja tiedän myös olevani paljon parempi äiti, kärsivällisempi, iloisempi ja osallistuvampi. Ja pystyn vihdoin tuntemaan ylpeyttä pojastani ja äitiydestäni, juuri niinkuin sen olisi alusta asti pitänyt olla.

I decided to share something difficult – difficult because it is a dark subject, it’s very personal, and it is challenging to write so that the reader gets the real picture.

I was, or perhaps still am, suffering from postpartum anxiety. Or maybe the anxiety has always been there (that’s what my therapist said). One day, sometime before Christmas I woke up thinking this can’t be normal. That I’m looking at my own beloved child, playing happily, and I don’t feel any joy. Just sadness. That on a daily basis, I think I cannot be a mom, I don’t know how to. Leevi was already way over one year, I should know by now.

That evening I found a list of anxiety symptoms, which sounded way too familiar, and showed it to Wolfi, to explain what I felt. (He was of course devastated, thinking he did not do enough, but that was not the problem. He’s been the best dad and husband for sure, the problem was in my head.) From that moment when I actually said it out loud, I believe, started the healing process for me. I realized that this isn’t me, it does not have to be, I can fix it with some help. So I found a psychologist who confirmed my self-made diagnosis, and just after few times talking to her I started feeling significantly better. She made me see what I needed. We made some changes to our daily life, that let me listen to my needs better – I need a lot of sleep and alone time, and those things had been missing for way too long. I was too scared to admit that I wanted to be alone, I was afraid I would hurt  someone.

I do still feel guilty, and I’m still working on it. How could a woman who has gotten everything she ever wanted become anxious and depressed, that’s not right. But that’s just how it is, whether I’m “entitled” or not. 

Now I feel more like me than in a long time, and a much better mom too. Finally I feel proud of my son and being a mother, just like it should have been since the beginning.