Ensitunnelmia kahden lapsen äitiydestä

“Kaksi menee siinä missä yksi”, tämän sanonnan lienee kuullut aika moni. Vaikka en ihan allekirjoitakaan tuota, niin näen siinä kyllä pointin. Olen huomannut asioiden lutviutuvan helpommin toisen lapsen kohdalla, ainakin näinä ensi kuukausina.

Sen sijaan voisi olla sanonta, “toinen menee vähän vasurilla”, tosin näin ei ehkä ole korrektia sanoa, varsinkaan jos perheen isä on vasenkätinen. Ja tokihan toisesta pidetään aivan yhtä hyvää huolta kuin ensimmäisestä, hieman vähemmän fanaattisesti vain. Varsinkin ensimmäisen kuuden viikon ajan tuntui, että vauva vaan tulee mukana ja kaikki huomio keskittyi esikoisen kipuiluun ainoan lapsen aseman menettämisestä. Vauva roikkui tississä lähes 24/7, mutta varsinainen haaste oli hän jonka olisi jo “pitänyt” oppia hieman itsenäisemmäksi.

Edelleen kolmen kuukauden iässä vauva sujahtaa helposti kantoreppuun ja on siinä enemmän tai vähemmän tyytyväinen samalla kun hoidat kaikenmaailman arkiset puuhat kokkauksesta vessakäynteihin. On vaikea enää ymmärtää mikä siinä esikoisen vauva-ajassa niin vaikeaa oli, tämähän on helppoa kuin heinänteko (jonka helppoudesta tai vaikeudesta minulla ei ole pienintäkään käsitystä), ainakin kun verrataan taaperoon. Vauva ei juokse karkuun, vauva ei väitä vastaan, vauvan kanssa ei tarvitse painia, eikä hänen jälkiään korjata ympäri huushollia. Jos väsyttää, isket vauvalle tissin suuhun ja itsellesi korvatulpat päähän ja suljet silmät – vauva ei karkaa sängystä tökkimään pistorasioita ja tyhjentämään kaappien sisältöjä. Ainoastaan silloin kun esikoinen satuttaa itsensä, tai jostakin muusta syystä kaipaa lohdutusta, huomaan etten taivukaan apuun yhtä helposti kuin ennen.

Esikoisen kanssa stressattiin kasvua (kuten myös tämän toisen, mutta ehkä hieman vähemmän), sterilisoitiin kaikki lattiasta kattoon, pohdittiin miten hänet saa siirrettyä pinnasänkyyn ja tavattiin tietoa kehityksestä “eikö se vieläkään käänny, milloin tulee ekat hampaat” jne. Toisen kanssa sterilisoin tutit kerran ennen ensimmäistä käyttöä, sen jälkeen homma jäi arjen jalkoihin, vaikka tutit ovat käyneet mm. esikoisen suussa. On opittu, että nukkuvan vauvan siirtely on hullun hommaa eikä moista kannata yrittääkään. Huomataan eräänä kauniina aamuna, että hei sehän hymyilee tai että kappas tyyppihän osaa jo kääntyä!

Vaikka meno on väsynyttä eikä haasteiltakaan ole vältytty ja välillä kaikki itkevät kuorossa, niin tunnen jotenkin niin sanotusti puhjenneeni kukkaan vauvan syntymän jälkeen. Kuopus sai minut tuntemaan itseni äidiksi, sillä tavalla kuin miltä kuvittelin äitiyden tuntuvan. Ennen hänen syntymäänsä olin jotenkin hukassa roolini kanssa. Tuntuu kuin toisen lapsen kohdalla kaikki olisi loksahtanut paikoilleen ja osaan olla eri tavalla äiti myös esikoiselle. Tunnen itseni vihdoin itsevarmaksi tässä roolissa ja olen ylpeä saadessani olla näiden ihanien lasten äiti.

“Two goes as well as one” is a Finnish (?) saying parents hear a lot. Even though I don’t fully agree with this, I see the point now. I’ve noticed that with second child things seem more relaxed than with the first, at least during these first months.

Instead the saying could go “the second one goes with left hand”, but I’m not sure if this is appropriate thing to say, especially when the dad is a leftie. And of course, we take as good care of the second as the first, just a little less fanatically. Especially the first six weeks felt like the baby just comes along, while we are attending attention seeking big brother, who was scared to lose his place. Baby was hanging on the boob 24/7, but the one really keeping us busy was the one who “should have” gotten already more independent.

Still at the age of three months the baby goes along in the carrier, more or less happy, while I do daily routines from cooking to going to toilet. It is difficult to see now why Leevi’s baby year seemed so challenging. Baby is so easy compared to a toddler. Baby doesn’t run away, baby doesn’t disagree, you don’t need to wrestle with him or clean the whole house after him. If I’m tired I simply lay down, put the boob in baby’s mouth and close my eyes. Baby doesn’t escape from the bed to stick his fingers in the power sockets or to empty all the closets. Only when Leevi hurts himself or otherwise needs hugs and kisses, I notice that two doesn’t go as well as one.

With the first one, we stressed about the growth, sterilized _everything_, wondered how on earth do you get the baby sleeping in his own bed and we constantly waiting for him to grow bigger. With the second one, I sterilized the pacifiers once before use Even they’ve been everywhere, for example in Leevi’s mouth. We have learnedthat moving a sleeping baby is madness and accepted he just needs to be close to someone. Weeks go by and one day you notice that the baby has learned to smile or turn without you stressing about it.

Even though we are tired and haven’t been able to avoid challenges, I feel like I’ve blossomed after getting a second child. Now I feel being a mother how I always imagined it to feel like. Before Niilo was born I was somehow lost in my new role. After he was born everything seemed to find its place and I’m better mother also to Leevi. Finally I feel confident to be a mother of these two wonderful boys.

Advertisements

Imetysdieetti

Onko imetysdieetistä apua vauvan oloon vai onko se vain vainoharhaista hullun hommaa? Tätä oon miettinyt viime viikot.

Imetysdieetillä siis tarkoitetaan imettävän äidin ruokavalion rajoittamista niin että siitä eliminoidaan kaikki vauvalle suolisto- tai iho-oireita aiheuttavat ruoka-aineet.

Itse halusin testata josko tässä olisi avain onneen – vähemmän puklua ja vatsavaivoja, parempia öitä. Kuten yleensä, ei tämäkään ollut vastaus kaikkiin kysymyksiin ja ongelmiin, mutta tulipahan sekin kortti käännettyä. Niilo on lähes kokonaan lopettanut puklailun ja muutenkin vatsan toiminta on normaalimpaa nyt kuin syödessäni kaikkea, mutta levottomiin (aamu)öihin dieetti ei valitettavasti ole tuonut helpotusta.

Olen nyt lähes kolme viikkoa pitänyt lautaseltani poissa maidon, munan, soijan, naudan, vehnän, ohran, rukiin, kauran, maissin ja kaakaon. Lisäksi olen huomannut, että kofeiini, paprika, kukkakaali ja kala eivät tee hyvää vauvan masulle. Yllättävän nopeasti tähän erikoisruokavalion maailmaan solahtaa, vaikka hauskaa se ei useinkaan ole. Eilen osallistuin tilaisuuteen, jossa pöydät notkuivat herkuista, joihin en voinut koskea. Myös ruoanlaittorumbaa helpottavat take away-ateriat eivät ole enää itsestäänselvyys.

Nyt uskoisin, että olisi aika alkaa testailemaan mitä ruoka-aineita Niilon vatsa kestää, koska tarkoitus ei tietenkään ole turhaan välttää mitään. Tämä vaan onkin aikamoista salapoliisityötä, ja minua suoraan sanottuen hieman hirvittää. En oikein jaksaisi tätä olojen analysointia enää ollenkaan, mutta tuntuu, että kun siihen on kerran lähdetty niin olisi hölmö heittää kaikki tehty työ hukkaan.

Joka toinen päivä olen vakaasti sitä mieltä, että tällä diettaamisella on tarkoitus, että se vaikuttaa positiivisesti Niilon vointiin. Joka toinen päivä taas mietin kuvittelenko kaiken, olenko taas hurahtanut johonkin ihan turhanpäiväiseen, aiheutanko ekstra-stressiä koko perheelle…

Ehkäpä voin sitten muutaman kuukauden päästä kertoa, oliko tämä (hullun)homma aivan turhaa vai oliko sillä jokin tarkoitus.

Veljesrakkautta osa 1

Jo 2,5 kuukautta Niilon syntymästä! Aika menee hurjaa vauhtia eikä perässä pysy ollenkaan. Piti ihan kalenterista laskea kuinka monen viikon ikäinen Niilo nyt onkaan (esikoisen kanssa jokaista viikkoa juhlittiin erikseen) – 12 viikkoa!

Ensimmäinen kuukausi uuden pikkuveljen kanssa oli Leeville hieman haastava – hän oli melko välinpitämätön Niiloa kohtaa, mutta vaati aikuisen huomion kellon ympäri. Toki ihan ymmärrettävää, että hänen piti varmistaa asemansa meidän vanhempien silmissä. Ettemme vain olisi unohtaneet häntä. Mutta raskasta se oli, ei käy kieltäminen. En tiedä miten olisin pärjännyt nuo ensimmäset viikot yksin ja onneksi ei tarvinnutkaan. Sitten yhtäkkiä eräs kaunis päivä huomasimme Leevin keskittyneen leikkimään ihan yksinään. Ah, mikä helpotus, vaikka ei hän koskaan ole kovin kauaa ilman aikuisen seuraa viihtynyt. Mutta 15 minuuttiakin jo helpottaa.

Olin varsinkin aluksi hyvin varovainen puhuessani Leeville Niilosta, koska hänestä näki, ettei hän tykännyt veljen läsnäolosta. Vauvan itku sai hänet juoksemaan toiseen huoneeseen. En ole varma oliko lähestymistapani paras mahdollinen, sillä vauvan kasvaessa olen huomannut, että Leevi kyllä haluaa huomioida vauvaa, jos häneltä pyytää apua. Edelleen kuitenkin huomaan pitäväni pojat suurimmaksi osaksi erossa toisistaan, koska en halua koko ajan kieltää esikoista tai käskeä häntä varomaan. Toisaalta silloin kun veljekset ovat olleet lähekkäin on Leevi suurimmaksi osaksi ollut hyvin helläkätinen ja suloinen isoveli. Mutta mitään hoivaviettiä hänellä ei kyllä näytä olevan.

Kiusaa Leevi on tehnyt tuttia varastaen ja Niilon tavaroita heitellen, mutta yritämme jättää nämä mahdollisimman pienelle huomiolle. Toivottavasti hän ei jatkossakaan näe tarvetta tämän vakavammalle kiusanteolle. Suurimmaksi osaksihomma on kuitenkin luistanut ihan mallikkaasti – kahden aikuisen läsnäollessa.

Nyt alkaakin sitten jännät ajat, kun Wolfi menee takaisin töihin ja minun täytyy selvitä edes muutamia tunteja päivästä näiden kahden kanssa yksin. Ensimmäinen viikko alkoi tositoimissa Leevin ollessa flunssassa, mutta olemme vielä kaikki hengissä ja hermotkin suurinpiirtein kasassa. Saa nähdä mitä tästä viikosta tulee, jos Leevi ei pääse ollenkaan hoitoon. Huomenna tavoitteeni on päästä poikien kanssa omaa takapihaa pidemmälle!

Time is flying and Niilo is already 12 weeks old (I had to count from the calendar, I had no idea 😅).

The first month was a bit tough with Leevi as he had to confirm he’s place in the family by seeking 24/7 attention. He really kept one of us busy all the time, and often it felt like the baby just went there on the side.

Then one day we realised that Leevi had been playing by himself for some minutes and from that moment things started to get a bit easier. Leevi never seemed exactly jealous about Niilo, more annoyed by the noise mostly. In the beginning he’d always go upstairs in his room when Niilo was crying. I deliberately have kept the boys more apart even I’m not sure if this is the best approach. It just seems easier to me not to be always telling Leevi how he should be careful and so on. In the beginning I tried to avoid mentioning Niilo too much, trying to keep Leevi’s life as much the same as it was before. But now when he is getting used to the new family member I’m more honestly telling him that I can’t do something right now, because I need to feed Niilo for example. You can see from Leevi’s face that he is not happy with the answer but he doesn’t say anything. So so far things have gone pretty good as long as someone’s keeping Leevi busy.

But now the real deal starts when Wolfi went back to work. This week has so far been a little bit more hardcore than I wished as Leevi has yet another cold and he cannot go to kindergarten. So far we are still all alive and somewhat sane.

Yksi kokemus virolaisesta terveydenhuollosta

Vielä kun asiat ovat suht tuoreessa muistissa, ajattelin kertailla kokemustani raskauden seurannasta ja synnyttämisestä virolaisessa terveydenhuollossa.

Minulta on kysytty muutamaan kertaan miten vertaisin virolaista sairaalahoitoa suomalaiseen, mutta tähän en oikeastaan pysty ottamaan kantaa kun en ole Suomessa koskaan ollut raskaana enkä synnyttänyt. Toki olen kuullut miten hommat siellä hoidetaan, mutta omia kokemuksia voi vertailla vain Saksan ja Viron välillä. En myöskään osaa sanoa miten hommat toimivat silloin kun ei voi vakuutuksen turvin käydä yksityisellä lääkärillä juuri silloin kuin huvittaa. Olen ollut niin onnekkaassa asemassa, ettei ole tarvinnut turvautua julkiseen puoleen raskaudenseurannassa (tosin uskon että se on täällä Virossa ihan samalla tasolla kuin Suomessa). Synnyttämään en sentään mihinkään yksityissairaalaan päässyt, kun ei sellaista ole täällä olemassa.

Raskauttani seurattiin Fertilitas-nimisellä klinikalla, joka on siis yksityinen lääkäriasema Mehiläisen ja muiden suomalaisten vastaavien tyyliin. Valitsin ko. klinikan, koska joku jossain sitä suositteli. Aluksi olin pettynyt saamaani palveluun – lääkäri ei ottanut huoliani tosissaan ja ensimmäinen kätilö ei osannut vastata mihinkään kysymykseen. Mutta onneksi sain ajan toiselle kätilölle, joka oli aivan ihana ja huomioonottavainen, ja hän jatkoi seurantaa synnytykseen asti. Ultraäänilaitteet olivat heillä viimeistä huutoa ja ultraavat lääkäritkin hyvin huolellisen oloisia – kävin ultraäänitutkimuksessa yhteensä kolme kertaa. Englannin kieli ei ollut ongelma kenenkään kanssa. Kätilön luona otettiin perus pissa- ja verikokeet, kuunneltiin sydänäänet ja mitattiin maha, kuten uskoisin neuvolassakin tapahtuvan.

Tallinnassa toimii kaksi synnytyssairaalaa – Pelgulinna ja ITK, jonka itse valitsin. Molemmilla sairaaloilla on hyvät englanninkieliset nettisivut, ja molemmat vaikuttivat oikein hyviltä vaihtoehdoilta. Kätilöni oli ollut ITK:ssa töissä, joten hän tunsi heidän käytäntöjään ja kätilöitään. Tämä oli suurin syy miksi valitsin ITK:n. Sairaala on myös kivenheiton päässä Leevin päiväkodilta, joten alue oli ennestään tuttu. Molemmat sairaalat panostavat luonnolliseen synnytykseen ja imetysneuvontaan, ainakin jos nettisivuja on uskominen. Synnytyssalit on varustettu hyvin kylpyammeista jumppapalloihin ja perhehuoneita löytyy. ITK:n huoneet oli juuri remontoitu, ja olivatkin ihan viihtyisiä. Erityisesti synnytyssalit tekivät vaikutuksen siisteine valoisine tiloineen. Vaikka kaikki kätilöt ja lääkärit eivät puhuneet englantia, pärjäsin kohtuullisesti englanti-viro-suomi-sekamelskalla; henkilökunta oli ymmärtäväisen oloista ja suurin osa kätilöistä mukavia. Lääkärit vaikuttivat jokseenkin koppavilta. Respa tosin oli papereidemme kanssa ihan hukassa – sisäänkirjautuminen kesti puoli tuntia, jonka aikana ehdin kärvistellä aika monta supistusta sairaalan aulassa muiden ihmisten toljottaessa… Kätilöt osastolla vaihtuivat tiuhaan enkä nähnyt ketään kahdesti. Kätilöiden neuvot myös vaihtelivat aika lailla, mutta ei se minua varsinaisesti haitannut.

Ruuhkaa ainakin ITKssa ilmeisesti on – Niilon kanssa samana päivänä syntyi 18 vauvaa. Kuulin huhua, että edellisenä viikonloppuna kaikki synnytyksen jälkeisten huoneiden sängyt olivat varattuja ja naisia vauvoineen lähetettiin odottavien osastolle. Me onneksi saimme viimeisen vapaana olevan perhehuoneen – valtavan kokoisen VIP-lukaalin keittiöineen. Hintaa huoneella kolmen aterian kera oli 60 euroa per yö. Varmasti keskustan edullisin hotelli. Olen todella onnellinen, että saimme oman huoneen, koska vietimme sairaalassa neljä yötä – se olisi ollut sietämättömän pitkä aika tällaiselle ihmiskammoiselle jossakin yhteishuoneessa. Ruoka sairaalassa oli sitä kuuluisaa sairaalamättöä – aika karmeaa, tunkkaista ja epämääräistä…

Keskimäärin sairaalassa vietetään kaksi yötä synnytyksen jälkeen, mutta me jouduimme oleskelemaan lukaalissamme peräti neljä, koska vauvan verensokerit laskivat liikaa. Neljä yötä ei ehkä muuten olisi haitannut, mutta Leevin vuoksi jokainen lisäpäivä tuntui tuskaisen pitkältä. Loppujen lopuksi olen kuitenkin iloinen siitä, että meillä oli Niilon kanssa niin paljon aikaa pesiä kahden kesken.

Virossa ei ole neuvolaa Suomen tapaan eikä kätilön kotikäyntejä saksalaisittain. Tuoreiden vanhempien tehtävänä on varata tarkastusaika perhelääkärille viimeistään kuukauden kuluessa synnytyksestä. Jos ongelmia tulee sitä ennen, voi sairaalassa käydä imetysneuvonnassa. Me kävimme ensimmäisessä tarkastuksessa kahden viikon iässä ja nyt toisen kerran kuukauden ikäisenä. Hitaanlaisen kasvun ja vatsavaivojen vuoksi seuraava aika on varattu taas parin viikon päähän. Esikoisen kanssa olisin varmaan ollut kauhuissani moisesta kontrollinpuutteesta, mutta nyt koen systeemin ihan toimivaksi. Olisin tosin tyytyväisempi, jos vastasyntynyttä ei tarvitsisi kiikuttaa normaalille pöpöjen täyteiselle klinikalle.

Kaikenkaikkiaan olen siis tyytyväinen saamaamme hoitoon, en usko että tämä eroaa Suomesta kovinkaan paljoa. Toki yksityisellä sektorilla käyminen antaa ruusuisemman kuvan.

I have been asked to compare differences between Estonian and Finnish health care system from expecting mother’s point of view. I’m however unable to do so as I have never been pregnant or given birth while living in Finland. Anyhow, I thought of writing something about the experience I’ve had here. I have to say thought that my experience is not really the same as common Estonians would have, as I don’t belong to their social security. Because of our insurance I had a possibility to choose which ever (private) clinic I preferred, but was giving birth in a normal public hospital (the only kind there is).

I chose a clinic called Fertilitas as I had heard someone recommending it. My first impression wasn’t too good as the doctor I saw didn’t seem to take my concerns seriously and the first midwife couldn’t answer my questions. Just before giving up and changing clinic, I got an appointment with another midwife who was absolutely lovely. So I stayed with her until giving birth. The pregnancy follow up was pretty standard – blood and pee tests, three ultrasounds, measuring belly and listening baby’s heartbeat.

There’s two hospitals in Tallinn for giving birth. They both have English web pages where to find all kinds of info, and they both seem to have pretty similar view on giving birth. As my midwife had worked in ITK and knew some people there, I chose that one. Hospital had pretty nice fully equipped delivery rooms and newly renovated post-natal ward. Even though not everyone spoke English I managed to communicate somehow, everyone seemed quite understanding. It took a good while to get us checked in in the hospital though, as they were totally flustered with our documents. The other patients had some morning entertainment watching me fighting contractions in the lobby for half an hour.

Apparently at least ITK is very busy at the moment – Niilo shared his birthday with 18 other babies. I heard a rumour that on the weekend before they had no free beds at the post-natal ward and had to locate the new mothers in some other units. We were lucky and got the last free family room, VIP room with our own kitchen and lots of space.

On average mothers and babies spend two nights in the hospital but we ended up staying four as Niilo’s blood sugar was a bit low. Otherwise I would have been totally fine with it, but I really wanted to get back home to Leevi. Anyway in the end it was a good opportunity to fully concentrate to the baby.

In Estonia the newborns’ go to the familydoctor for check ups – no “neuvola” Finnish style or midwife coming home like in Germany. Also the first check up should be within one month from birth, which seems like a long time. Now with second child thus is fine for me even though I would prefer not bringing my baby to a normal clinic full of all kinds of bugs. Niilo had his first check up in the age of two weeks, anotherone now with one month and next one again in two weeks because of the slowish growth.

All in all I’ve been happy about my experience so far, no complaints really. Maybe it would be different without the insurance, but I think in any case the health care in Estonia is not too different from Finland.

Synnytyskertomus

Niilon synnytys lähti käyntiin aivan yllättäen kaksi ja puoli viikkoa ennen laskettua aikaa; ruoka kypsyi uunissa ja päätin ennen syömistä vähän joogata. Heti ensimmäisen venytyksen aikana housuun lorahti jotain ja epäuskoisena siirryin vessaan ihmettelemään todetakseni, että kyllä vain, lapsivettä se on. Päivän aikana ei muistaakseni supistanut yhtään tai ollut mitään muutakaan merkkiä synnytyksen alkamisesta. Ensishokista selvittyäni huutelin miehelle alakertaan, että nyt taitaa olla tosi kyseessä. Olimme molemmat tosi hermostuneita, vaikka mitään kipuja ei ollut ja vesikin oli kirkasta. Hetken päätä selviteltyäni soitin ensin kätilölleni, joka ohjeisti odottelemaan rauhassa kotona – sairaalaan ei tarvitsisi lähteä ennen aamua, ellei synnytys lähtisi tosissaan käyntiin. Seuraavaksi soitin äidilleni, joka lupasi pakata kamppeensa ja hypätä heti seuraavaan laivaan. Soitin myös tutulle lastenhoitajalle siltä varalta, että joutuisimme lähtemään sairaalaan ennen kuin äitini ehtisi meille.

Koska supistuksia ei kuulunut, yritimme jatkaa iltatoimia niin normaalisti kuin mahdollista ettemme turhaan huolestuttaisi Leeviä. Kumma kyllä ruoka ei oikein maistunut. 😅 Saimme kuin saimmekin Leevin nukkumaan ihan normaalisti ja odottelimme äitini saapumista, jonka jälkeen yritimme kaikki saada hieman unta palloon. Itse en tosin montaakaan silmäystä nukkunut ennen puoli kahta, jolloin havahduin vaimeisiin supistuksiin. Yritin vielä nukkua, mutta ei siitä tullut enää mitään, joten herätin miehen seurakseni. Katsoimme Netflixiä ja söimme suklaata, supistukset selätin hengitellen ja lantiota pyöritellen – niitä tuli jo muutaman minuutin välein, mutta ne eivät olleet vielä voimakkaita. Neljän maissa soitin kätilölle uudestaan ja päätimme tavata sairaalalla aamukuudelta. Aamulla supistukset olivat jo melko epämukavia ja niihin piti keskittyä yhä enemmän.

Sisäänkirjautumishässäkän jälkeen pääsimme synnytyssaliin, jonka jälkeen en ole enää kärryillä kellonajoista. Muutaman tunnin jälkeen supistukset kävivät niin kivuliaiksi, ettei pelkkä hengittely ja hieronta enää riittäneet kivunlievitykseksi, joten päätin kokeilla lämmintä suihkua. Se auttoi hieman, mutta vain hetken ja pian oli pyydettävä kätilöltä jotakin vahvempaa. Hän suositteli epiduraalia, koska avautuminen ei ollut kovin tehokasta. Anestesialääkäri saatiin paikalle heti ja pian leijuin kipulääkepilvessä. Se ilmeisesti auttoi kroppaa rentoutumaan ja lepäämään, koska avautuminen nopeutui huomattavasti. Muistan miettineeni, että miksi ihmeessä kärsiä tuntikaupalla kivuista, jos voi synnyttää näinkin mukavasti. Epiduraalin haihtuessa kätilö oli pian tuuttaamassa lisää mömmöjä elimistöön, joten sen enempää pahempia kipuja ei tässä synnytyksessä tarvinnutkaan kestää. Viimeisen epiduraalisatsin ajoitus taisi tosin hieman mennä metsään, koska ponnistusvaihe tulikin aiemmin kuin oletimme. Ponnistaminen oli todella vaikeaa, kun en tuntenut supistuksia tai ponnistamisen tarvetta. Kätilö kuitenkin vakuutteli vauvan voivan hyvin ja meillä olevan aikaa. Eikä siinä kovin kauaa mennytkään kun poika oli tahdonvoimalla puskettu ulos. Fiilis oli aika uskomaton – näinkö “helposti” se sitten kävikin? En ollut nähnyt Leeviä heti hänen synnyttyä, joten säikähdin Niilon sinisyyttä, luulin että jotakin oli pahasti pielessä. Mutta kätilö rauhoitteli kaiken olevan hyvin ja pian vauvakin parkaisi, ja sain hänet rinnalleni.

Saimme viettää synnytyssalissa vielä kaksi tuntia ja sainpa illallisenkin siinä heti asiasta mainittuani (söin myös aika paljon synnytyksen aikana, kuulemma kaikki eivät tee niin…? 😆). Jossain vaiheessa kätilö ja lääkäri tarkastivat vauvan; terve poika, 49cm ja 2946g. Kuulimme kätilön varanneen meille talon viimeisen vapaan perhehuoneen – VIP-huoneen keittiöllä, ja siirryimme sinne pesimään. Olen edelleen tosi kiitollinen siitä, että sain kokea luonnollisen synnytyksen. Kaiken kaikkiaan synnytyskokemus oli hyvä ja oikeastaan juuri sellainen kuin toivoin. Olen myös toipunut synnytyksestä todella hyvin, ainoastaan hyppiessä tai juoksuaskelia ottaessa huomaa, ettei kaikki ehkä olekaan vielä ihan ennallaan.

Niilo’s birth started totally unexpectedly two and half weeks before the due date; dinner was in the oven and I decided to do some yoga before eating. After a minute on the yoga mat I felt something wet in my pants and couldn’t believe it. I went to toilet to confirm that it was indeed amniotic fluid, not me peeing in my pants. I had had no symptoms of labor during the day, not a single Braxton Hicks or anything else. When I recovered from the first shock I told my husband, who also seemed to not believe it. We were both super nervous, but trying to act normally because of Leevi who was watching cartoons downstairs. I had no pains and the water was clear so there was no real reason to be scared. After a while I thought I better call someone – I decided to call my midwife first. She said we could wait till the morning before going to hospital, if nothing drastic happened before. Next I called my mom to hop in the next ferry, and then I called our nanny, in case my mom wouldn’t make it here on time.

Because there was no sign of contractions we tried to continue the evening as normally as possible. We had dinner, which was slightly burned and hard to swallow, we read evening story to Leevi and made him sleep. After that we watched Netflix and waited for my mom to arrive. She came before midnight and as there was still no sign of contractions we all tried to get some sleep. I couldn’t though, I was too nervous and excited. Around 1.30 at night I realized some faint waves going through my body, and decided to check if they would keep coming if I would get up. They wouldn’t stop so I decided to wake up my husband. We watched Netflix and ate chocolate and I handled the contractions by breathing and rolling my hips. Around four I called the midwife again and we agreed to meet at the hospital at six. By that time I needed to concentrate already quite a lot.

After the forever long check-in we got in in the delivery room. After that I have no clue about the times, but for some hours I managed still without any other pain relief. In some point breathing and massage were not enough anymore, so I thought warm shower might help. Unfortunately it only helped a little, and soon I had to ask something stronger. The midwife recommended epidural, as the progress was slow and it might help. Doctor was there immediately to put the epidural, and in no time I was floating in a sweet pain killer heaven. My midwife was right and relaxing helped the opening – I remember thinking why on earth should you suffer for hours if you can give birth so easily. The midwife kept pumping me full of medication, so I didn’t really feel much pain for the rest of the delivery. Apparently the pushing phase came earlier than the midwife expected and I was pretty high on epidural. Pushing was very difficult without feeling the contractions or the need to push, but after a while I managed to get the baby out and was wondering how easily it all happened. I got really scared seeing him all blue, I hadn’t seen Leevi right away so I had no idea how they look when they first come out. But the midwife convinced everything was alright and soon Niilo was crying and I got him on my chest.

We got to spend 2 hours in the delivery room after the birth, resting and getting to know each other. I even got dinner, as quickly as I remembered to mention it (I also ate quite a lot during the labour – nutrition is important you know). In some point midwife and doctor examined Niilo; a healthy baby boy, 49cm and 2946g. Our midwife had booked us the last available family room in the hospital, the VIP room, so everything went according to my wishes. I’m very glad that I got to experience the delivery I hoped for, and that I’ve recovered so quickly.

Ensimmäinen vuorokausi kotona

Pääsimme vauvan kanssa eilen sairaalasta kotiin – jouduimme viettämään sairaalassa muutaman lisäyön Niilon alhaisen verensokerin vuoksi.

Ensimmäinen vuorokausi on mennyt yllättävän leppoisasti. Leevi on ottanut tulokkaan vastaan ihanasti: hän huolehtii missä pikkuveli on ja että äiti antaa pikkuveljelle tarpeeksi ruokaa. Eilen illalla ilmassa oli kyllä äkkipikaisuutta ja huomionhakuisuutta, jotka osaksi varmasti johtuivat viime päivien normaaliakin epämääräisemmistä unista. Vanhempani ovat olleet täällä kylässä ja Leevi onkin saanut heiltä paljon huomiota, mikä lienee eduksi tässä tilanteessa. Olen myös iloinen, ettei Leevin suhtautuminen minua kohtaan vaikuta muuttuneen, vaikka olimmekin erossa huomattavasti enemmän kuin koskaan aiemmin. Yö meni odotetulla tavalla eli levottomasti, ja päätimmekin nyt aluksi nukkua eri huoneissa – minä vauvan kanssa vierashuoneessa, Wolfi ja Leevi makuuhuoneessa. Toivottavasti ainakin Leevin unet kuitenkin pian rauhoittuvat hieman, että päästäisiin kaikki samaan petiin.

Itse olen ollut erinomaisella päällä kotiintulon johdosta – 5 päivää sairaalassa oli enemmän kuin tarpeeksi. Myös vauva on ollut suht tyytyväisen oloinen. Itseäni lähinnä huvittaa, kuinka tehokkaasti asiat ovat päässeet parissa vuodessa unohtumaan – mihin vauva laitetaan, jos hänet pitää laskea käsistä, miten vauvan saa nukkumaan ilman tissinukutusta, kuuluuko vauvan olla näin uninen jne.

Mummi ja ukki lähtivät tänään kotiin ja odotan jännityksellä pääsemmekö johonkin rytmiin kiinni ensi viikolla. Eilen ja tänään Leevi nukkui aivan liian myöhäiset päiväunet, joten yöunillekin ollaan menty tavallista myöhemmin. Lisäksi kellojen siirto toi oman lisänsä haasteeseen. Onneksi seuraavien viikkojen aikana aikataulut eivät ole niin justiinsa, kun Wolfikin on kotona.

First 24 hours at home with baby have been surprisingly chill – I was expecting more chaos. Leevi has welcomed his brother very well: he is taking care that Niilo has enough to drink and gives kisses to the baby. My parents were here which allowed more attention to Leevi, certainly a good thing in this situation. I’m also glad that Leevi’s attitude towards me doesn’t seem too different to pre-hospital, even I was away from home 5 days. Night was as restless as anyone knowing our history could expect, so we decided that it’s better to sleep in separate rooms for now. Hopefully at least Leevi’s sleep will improve soon that much that we could all sleep in our family bed.

I’ve been on very good mood since yesterday, tired of course, but very grateful and happy to be home with my awesome family. Also the baby has been pretty satisfied. I’m pretty amused though how quickly one can forget things, I don’t seem to remember where you’re supposed to put the baby if you need your hands free, is the baby supposed be so sleepy, is there another way to make baby sleep than breastfeeding and so on.

My parents left today and I’m anxious to see how next week will be – can we manage to keep some kind of schedule, how terrible will the nights be… Luckily Wolfi is home with us for the next weeks so there’s no need for strict timetable.

Hän on täällä !

Toinen lapsemme, piķkuveli Niilo, päättikin tulla aiemmin kuin kukaan uskalsi arvata. Hän syntyi 20.3 maaliskuisen lumimyräkän saattelemana raskausviikolla 37+4.

Äiti ja poika voivat hyvin ja nauttivat nyt sairaalan täysihoidosta ainakin huomiseen asti.

Tervetuloa isoon maailmaan pikkuinen!

Our second child, little brother Niilo, decided to surprise us all and wished to become a March baby (even though the midwife especially forbid that, because March is the busiest month of all due to midsummer babies). He arrived on 20.3 in the middle of springy snow storm on pregnancy week 37+4.

Mom and son are well, and enjoy the full-board hospital service at least until tomorrow.

Welcome to the big world, little guy!

Täysiaikainen

37+0. Melkein yhtä maaginen luku kuin 40+0. Se joka ei nyt ymmärrä mistä puhutaan, lienee väärällä kanavalla. Nimittäin raskausviikoista tietenkin. Kun 37 viikkoa raskautta tulee täyteen, on mahassa kasvava pikkuihminen virallisesti täysiaikainen, kokonainen. Ainoastaan rasvaa voi pieni vielä halutessaan kerryttää, kaikki muu pitäisi olla jo paikallaan.

Vaikka olen yrittänyt ottaa iisisti ja laskea enneminkin sen varaan, että mennään lasketun ajan yli kuin ali, niin aika mahdotonta tässä on olla hötkyilemättä enää, nyt kun vauva olisi virallisesti valmis. Olen yrittänyt muistella samaa ajankohtaa edellisessä raskaudessa ja olen aika vakuuttunut, ettei minulla silloin ollut minkäänlaisia tuntemuksia. Nyt niitä tuntemuksia on lähes joka päivä – harjoitussupistuksia, sukkapuikkokipuja, menkkajomotuksia ja muita mammapalstoilta oppimiani vaivoja. Toisinaan on jopa tuntunut, että vauva ihan oikeasti poraa itseään ulos, en tosin ole ihan varma tietääkö hän mistä kohtaa tarkoitus on ulos tulla…. Toivottavasti pieni herra löytää lopulta oikean reitin. Näiden tuntemusten ansiosta olen väkisinkin alkanut miettimään, että ehkä tämä tyyppi olisi valmis hieman aiemmin kuin veljensä. Se jää nähtäväksi. (Ja oikeastihan emme tiedä milloin Leevi olisi ollut valmis poistumaan masusta, hänet kun potkittiin pihalle 4 päivää lasketun ajan jälkeen.)

Vaikka kuinka haluaisimme jo tavata pikkuveljen, olisi järkevää ja kätevää, että hän pysyisi yksiössään pääsiäisen yli. Silloin Leevin hoitojärjestelyt olisivat helpompia ja Wolfi saisi maksimaalisen hyödyn isyysvapaistaan. Näistä molemmista kuvioista ajattelin kirjoitella ensi viikolla.

Päätin palkita kroppani (ja mieleni) tähän mennessä tehdystä hienosta työstä jalkahoidolla. Kävin nyt kolmatta kertaa Sinine Salongissa Viru-hotellia vastapäätä ja paikka on osoittautunut todella hyväksi. Ensimmäisellä kerralla kampaajalla käydessäni olin skeptinen, oletin paikan olevan suunnattu, ja siten myös hinnoiteltu, suomalaisturisteille. Mutta olinkin väärässä – vaikka varmasti ainakin 50% asiakkaista on suomalaisia turisteja, on palvelu ja työnjälki silti erinomaista ja hinnatkin kohdallaan. Tykkään kovasti heidän hoitolamenyystään, joka sisältää toinen toistaan herkullisemman kuuloisia hoitoja. Lisäksi ajan on aina saanut päivän, tai kuten tänään jopa parin tunnin, varoitusajalla. Tuo taapero kun tuppaa aina saamaan megaflunssan juuri silloin kun olen jotakin etukäteen suunnitellut (niin myös tänään, mutta onneksi Wolfi piti huolta potilaasta). 80 minuuttia superrentouttavaa jalkahoitoa melkein pyyhki mielestä jälleen yhden huonosti nukutun yön ja olemattomat päiväunet. Lopusta piti huolen aurinkoinen kotimatka (ja “virkistävä” merituuli).

37+0. Almost as magical as 40+0. If you don’t understand what I’m talking about, you’re probably on a wrong page. These are of course pregnancy weeks and 37 full weeks means that the baby is ready. Most of them like to still gather some fat around, but everything else should be built by now, baby is officially full-term.

I have tried to stay relaxed, take it easy and count on the baby still staying in the belly for a few more weeks, as it is pretty likely. But it is getting harder by day, I’m so curious to meet him already! And now that he is officially ready, it is getting even harder. I’ve tried to remember these same times with Leevi, and I am pretty sure I did not have any pains or Braxton Hicks with him. But this time I’ve had many, almost every day there’s something and on some evenings it really has felt like the baby is digging his way through. I’m just not convinced he knows exactly where to come out, haha. Because of these certain feelings I’ve started to think that perhaps this little guy would be ready sooner than his big brother. We will see. (And in reality no one really knows when Leevi would have been ready as he was kicked out of his studio four days after due date.)

And even though we would all really wanna meet the little brother already, it would be wiser and easier if he’d still stay in the belly until after Easter. Then it would be simpler to have a caretaker for Leevi and it would also be better for Wolfi’s paternity leave. I thought I’d enlighten you about our plans next week.

I decided to treat my body for the good work it’s done up until now, by going for a pampering foot treatment. I’ve now visited a salon called Sinine Salong few times, and every time been very happy with their service, prices and the result. So I can totally recommend the place, even though it seems to be “the one and only” for Finnish tourists. 80 minutes of relaxing treatment almost made another shitty night and nonexistent nap disappear (Leevi’s got yet another cold). The rest was taken care by the sunny walk back home (and the “refreshing” Baltic sea wind).

Synnytykseen valmistautumista

Tällä ja viime viikolla olemme toden teolla valmistautuneet hyvää vauhtia lähestyvään synnytykseen. Siis niin paljon kuin siihen on mahdollista valmistautua, kokemuksesta kun tiedän, että asiat voivat hyvästä pohjatyöstä huolimatta mennä täysin päinvastoin. Joten tällä kertaa pyrin pitämään mielen avoinna. Synnytysvalmennuksen lisäksi kävimme sairaalakierroksella ja vauvanhoitoluennolla (joo, oli ehkä vähän ajanhukkaa se), joten sairaalan käytävät alkavat tulla tutuiksi.

Eilen rustailin synnytyssuunnitelman, tai -toivelistan, kuten sitä itse mieluumin kutsun. Synnytyksen kulkua kun on vaikea suunnitella, mutta toiveita kai saa aina esittää. Listan pointtina on kirkastaa synnyttäjälle, tukihenkilölle ja sairaalahenkilökunnalle synnyttäjän ajatukset tilanteessa, jossa ajatus ei ehkä kulje ihan normaalin lailla. Uskoisin, että kaikilla osapuolilla on mukavampaa (hah, mikä sana kuvaamaan ko. tapahtumaa), kun ollaan samalla sivulla. Pyrin tekemään listasta mahdollisimman simppelin ja selkeän, jotta sen lukeminen onnistuu kiireessäkin. Itselleni omat toiveeni kuulostavat melko itsestäänselviltä, mutta ehkä ne on hyvä kirjoittaa kuitenkin ylös. Jos ei muusta syystä, niin ainakin siksi, että pää alkaa pikkuhiljaa orientoitumaan tulevaan.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, olemme buukanneet sairaalan tarjoaman yksityiskätilön. Lähinnä siitä syystä, etten halua kommunikaatio-ongelmia, oma vironkielentaitoni kun ei ihan tällaiseen tilanteeseen riitä. Tapasimme eilen kätilömme ja kävimme toivelistan ja muutamat mieleen nousseet kysymykset läpi. Tapaamisen jälkeen olo oli varma, selkeä ja kevyt, eli mielentila synnytystä ajatellen on ainakin tällä hetkellä kohdillaan. Suurin toiveeni terveen vauvan ja äidin lisäksi on, että saisin kokea synnytyksen alkavan luonnollisesti ja toki myös päättyvän niin. Onneksi kätilöni on sitä mieltä, että ellei vauva yhtäkkiä päätä kasvaa mielettömän kokoiseksi, voimme hyvin odottaa ainakin viikon lasketun ajan jälkeen ennen mitään toimenpiteitä. Toivottavasti poitsu kuitenkin päättäisi tulla hieman aiemmin, olisin itse aika valmis jo.

Kirjoitin synnytystoivelistan myös viimeksi (ja olenpa siitä silloin vanhassa blogissa kirjoitellutkin, aika hauskaa lukea noita parin vuoden takaisia tunnelmia) – muutoksia ei muistaakseni montaa tullut, mutta tällä kertaa olen avoimempi lääkkeelliseen kivunlievitykseen. Ja skeptisempi käynnistyksen suhteen, vaikka en sitä viimeksikään varsinaisesti toivonut.

Kätilön tapaamisen ja toiveiden läpikäymisen lisäksi olen saanut aikaiseksi pakkailla sairaalakassia. Mitään kovin ihmeellistä en sinne tarvitse, parin yön vaatteet ja kosmetiikkatuotteet, mutta onhan se hyvä olla edes jokseenkin valmiina jos tulee kiireinen lähtö. Eikä niissä supistuskivuissa varmaan ajatus kulje, kun nytkin oli vaikeuksia pistää muutamaa ajatusta kasaan kassin sisällöstä. Tai voihan olla, että käy kuten viimeksi, jolloin itse jäin yllättäen sairaalaan ja Wolfin oli haettava mun kamppeet. Siksipä kirjoitin laukkuun englanninkielisen listan siitä, mitä sen olisi hyvä sisältää. Vaatteiden ja viihteen lisäksi täytyy vielä käydä kaupasta hakemassa evästä – Saksan sairaala-ajasta muistan sen kuinka naurettava oli “illallinen”, enkä halua olla nälissäni. Onneksi asumme 10 minuutin ajomatkan päässä sairaalasta , joten unohtuneet tavarat on helppo noutaa.

Olen muuten kahtena viimeisenä yönä nähnyt unta vesien menosta nukkuessani, onkohan se jokin merkki? 😀 Ainakin se on nykyään merkki siitä, että herätysten välissä olen onnistunut nukkumaan suht sikeästi – surkeimpina öinä en nimittäin uneksi.

This and last week we’ve seriously started to prepare ourselves for the birth of our second son. I mean, as much as it is possible to prepare, as we already know one thing very well – things with babies don’t usually go as you plan. In addition to the delivery training we’ve participated on a hospital tour and baby care lesson, so the hospital is getting quite familiar already.

Yesterday I wrote down my wish list for the birth – these kind of birth plans seem to be pretty common nowadays. I like to call it rather a wish list than a plan, as birth isn’t something to plan really. But you’re always allowed to throw in some wishes, aren’t you? Anyway the point is just to have the mother’s wishes loud and clear to everyone, even in the middle of the labor. It’s good to go through them with the support person before, so in case the mother is totally out of this world, someone knows what she might want. I was trying to make the list as simple and straightforward as possible, so it is easy for everyone to understand. To me right now, those wishes seem quite obvious, but who knows, maybe they aren’t obvious to everyone else.

I have mentioned before that we have booked a private midwife to join in the labor. Mainly because then I don’t need to stress about communication in an otherwise stressful situation. We met this midwife yesterday to go through my wish list, and everything is pretty clear now – I think we on the same page. My biggest wish apart from the obvious healthy baby, healthy mom, is that I would experience a naturally starting and ending labor. My midwife seemed to respect my wish, as she promised there’s no need to hurry with any procedures if me and my baby are well.

I wrote a birth wish list last time also, and this time it isn’t really that different. The biggest difference in my mind now and then is that I am more open to medical pain relief and pretty much totally against induction. Last time I really wanted to only use natural pain relief, which wasn’t perhaps the best idea, and I had no expectations about induction as I had never experienced it before.

Today I also packed my hospital bag, as much as I already could. In case Wolfi would need to deal with it like last time (I was told to stay in the hospital and Wolfi had to pick up my things) I wrote a note in English of what the bag should contain. Nothing really special there, just basic overnight things. We live so close that it is easy to pick up more clothes if necessary. In addition to clothes, cosmetics and entertainment I will still get some snacks from the shop – last time dinner at the hospital was ridiculously small. And who only eats three times a day anyway?

The last two nights I’ve dreamed about water breaking while I’m asleep, could this be a sign? At least it is a sign of better sleep quality, as on the shittiest nights I don’t dream.

Synnytysvalmennus virolaisittain

Muutama päivä sitten osallistuimme mieheni kanssa synnytyssairaalan (ITK) järjestämään synnytysvalmennukseen. Olin hyvin positiivisesti yllättynyt, että sairaala järjestää sellaista englanniksi, viron ja venäjän lisäksi. Englanniksi järjestyy myös sairaalakierros sekä vauvanhoitoinfo, joille osallistun tällä viikolla (joo kyllähän mun pitäis jo tietää tarpeeksi synnytyksestä ja vauvanhoidosta, mutta kertaus ei koskaan ole pahitteeksi). Kaiken kaikkiaan sairaalan “perhekoulun” järjestämä kurssitarjonta yllätti minut monipuolisuudellaan, joten ehkäpä uskaltaudun osallistumaan jollekin vironkieliselle kurssille vauvan kanssa.

Leevin odotusaikana, tällainen teorianörtti kun olen, kävimme kahdessa synnytysvalmennuksessa – yhdessä belgialaisen kätilön pitämässä Ugandassa ja toisessa englanninkielisessä Münchenissä. Teoriaosuudeltaan nämä kaikki kolme olivat hyvin samankaltaisia, mutta nyt saimme spesifiä sairaalakohtaista informaatiota (kivunlievityksestä, jälkihoidosta ym.), jonka takia halusinkin taas valmennukseen mennä. Suuri ero oli siinä, että virolaisessa valmennuksessa peppua ei nostettu penkistä, kun taas edellisissä hierontaa, hengitystekniikkaa ja jopa synnytysasentoja harjoiteltiin ihan käytännössä. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että me täällä pohjoisessa olemme hieman kankeampaa porukkaa? Toisaalta eipä ne hengitykset ja hierontatekniikat paljoa mieleen putkahdellut siinä edelliskerran tohinassa… Sitä vartenhan on kätilö, joka voi asiasta muistutella. Ehkäpä kuitenkin vilkaisen jonkun hengitysvideon juutuubista ennen h-hetkeä.

Valmennuksessa oli tällä kertaa meidän lisäksemme neljä muuta paria, joista yksi oli myös toista kertaa asialla. Hekin olivat edelliskerralla olleet eri maassa, joten emme näköjään ole ainoita, jotka haluavat olla etukäteen selvillä mahdollisista eroavaisuuksista. Suurin ero virolaisen ja saksalaisen sairaalan käytännöissä on ilmeisesti kivunlievityksessä – Saksassa Neuburgin sairaalassa ilokaasua ei ollut saatavilla, koska “se tekee äidit sekaviksi”, kun täällä taas se on ihan normikäytäntö. Olen asiasta hyvin iloinen, koska viimeksi olisin oikeasti kaivannut jotakin hengittelyä vahvempaa, mutta jääräpäisesti kieltäydyin pyytämästä epiduraalia. Luulen, että ilokaasulle tulee siis käyttöä.

ITK (ja ymmärtääkseni myös kaupungin toinen synnytyssairaala) pyrkii luonnolliseen synnytykseen eikä keisarinleikkausta hevillä tehdä. Niinpä minunkaan edellinen leikkaus ei täällä ole syy toiseen, vaan kovasti kaikkien suunnitelmissa on alatiesynnytys – myös minun. Olin myös oikein iloinen kuullessani, että imetystä tuetaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, lisämaitoa annetaan vain hätätapauksessa ja silloinkin hörppyyttämällä, eikä pullosta. Kuulostaa hyvältä, mutta liian naiivi en ole. Samat pyrkimykset oli ainakin teoriassa myös Neuburgin sairaalassa, käytännön kokemuksemme olikin sitten hieman erilainen.

ITK tarjoaa maksullisena lisäpalveluna henkilökohtaista kätilöä synnytykseen, jollaisen olemmekin jo buukanneet. Tunnen oloni varmemmaksi, kun tiedän etukäteen kommunikaation kätilön kanssa toimivan. Toivon, että tämä jo luo positiivisemman synnytyskokemuksen: viimeksi Wolfi pystyi toki täydellisesti kommunikoimaan sairaalan henkilökunnan kanssa (toisin kuin tällä kertaa), mutta itse tunsin oloni avuttomaksi, ulkopuoliseksi ja täysin riippuvaiseksi miehestäni – asioita jotka eivät ole edukseen synnytyksessä…

Odotan innolla keskiviikkoista sairaalakierrosta; naistenklinikan huoneet on ilmeisesti vastikään remontoitu. Toivottavasti saisimme perhehuoneen, sitä kun ei täällä(kään) voi etukäteen varata.

Few days ago me and my husband participated in a delivery training organized by the hospital I’m planning to give birth in (ITK). I was very pleasantly surprised that they actually do this, and few other events, in English, as well as in Estonian and Russian. This week I’m gonna take part in hospital tour and baby care training (I know, I should already be quite familiar with that, but there’s no such thing as too much information is there). In general the amount of courses the hospital’s family school “perekool” organizes is pretty impressive. Maybe I’ll gather my courage and participate in some Estonian one with the baby too.

When I was expecting Leevi we participated in two delivery trainings – one in Uganda and one in Munich. From theory point of view all these three were pretty much the same, but now we got detailed information about the hospital’s practices, like pain relief and post-partum care. Biggest difference between the Estonian and the other trainings was that in the one here we did not lift our butts from the seats the whole time. In Uganda and Germany trainings were more sporty, so to say. Is it possible to draw a conclusion of Nordic people being a bit stiff? On the other hand, I did not really remember anything we rehearsed when the actual situation came, that’s what midwife is for right? So I’m not sure how necessary physical exercises really are. Perhaps I’ll still do some Youtube breathing exercises before the due date, if I get really bored.

We joined the training with four other couples, from which one was also second-timer. They too had been in another country last time, so we were apparently not only ones who felt more comfortable going through these things again. The main difference in the hospital here and in Neuburg seems to be medical pain relief – in Germany laughing gas is rare and was not available, and here it is quite normal. I’m happy about it, as I would have wanted to test it already last time after just breathing and water wasn’t enough anymore.

ITK (and as I’ve understood also the other hospital in Tallinn) seek for natural birth and want to keep c-section rates as low as possible. So my previous c-section is not automatically a reason for another one, as far as everyone sees at the moment there’s no reason I couldn’t give birth normally. Also non-medical pain relief is very much promoted. I was very glad to hear that ITK is a big supporter of breastfeeding, they should have excellent counseling possibilities and they try to avoid giving any mother milk supplements. And even if they have to, they won’t give it from a bottle (which can interfere with breastfeeding). Sounds all pretty perfect, but Neuburg hospital had pretty much the same goals, and still I ended up having a very medicated labor and Leevi drinking supplement from a bottle from the day one. So I’m not being too naive this time.

As extra service ITK offers a possibility to book your own midwife, which we’ve decided to do. I feel much more comfortable knowing that I should have no communication issues in the delivery room. I hope that already that makes the whole birthing experience better. Last time Wolfi was of course able to communicate with the staff easily, but I felt pretty helpless, left out and totally dependent of my husband – things that aren’t really beneficial in this situation.

I’m looking forward for the hospital tour: the women’s clinic has been recently renovated and rooms are supposed to look pretty nice. Fingers crossed we get a family room, as it is not possible to book it in advance.