Erään aikakauden loppu

Myin juuri suurimman osan imetysvaatteistani kaverilleni ja hänen niitä sovitellessa koin melkoista haikeutta. Imetys ei ole ollut minulle helppoa eikä läheskään aina mieluista, mutta nyt kun todennäköisesti viimeinen imetystaipale on loppunut, olen melkeinpä surullinen.

Miksi sitten lopetin imetyksen? Kuten Leevi, myös Niilo lopetti tissittelyn loppujen lopuksi todella helposti – lopetin vain tarjoamisen eikä perään koskaan itketty. Vaikka molemmille on aina maito kelvannut, eivät he tainneet ollakaan mitään tissitakiaisia. Imetys loppui vähän yli viikko sitten ja edelleen päivittäin pohdin loppuiko se liian aikaisin ja pitäisikö aloittaa uudestaan. Kuitenkin koen, että Niilo oli jo aivan valmis siirtymään tissittömään aikaan, joten olisi ehkä hieman hassua aloittaa uudestaan vain omien fiiliksieni vuoksi. Imetyshetket aiheuttivat Niilossa raivokohtauksia, joten ne eivät olleet enää erityisen mieluisia (kummallekaan). Ehkä kaikista vaikeinta on se, että nyt kun maitoa tulisi kunnolla, ei sitä enää tarvita – ja silloin kun sitä tarvittiin, ei sitä tuntunut olevan riittävästi. Olen tehnyt imetyksen eteen niin paljon töitä, että nyt on hieman tyhjä olo.

Ja onhan imetyksen loppuminen myös positiivinen asia, varsinkin kun se loppui aika lailla lapsen omasta tahdosta. Minä saan uudenlaista vapautta ja luvan laittaa vaatekaapin uusiksi (tai siis kaivaa esiin ne ei-imetyskelpoiset kuteet). On ihanaa kun lapsi tulee lähelle, kainaloon, halaamaan, eikä ole “vain” tissin perään. Ehkäpä tämä tästä… Ja olen kiitollinen siitä, että loppujen lopuksi olen saanut imettää lapsiani näin kauan ja olen ylpeä siitä, että jaksoin nähdä sen eteen niin paljon vaivaa.

Yksivuotias Niilomme

Niin on vierähtänyt kokonainen vuosi kuopuksemme syntymästä. Vuosi on ollut pitkä, mutta samalla on vaikea uskoa Niilon ilostuttaneen elämäämme jo 365 päivää.

Huvittuneena muistelen kuinka esikoisen ylittäessä yhden vuoden rajapyykin ajattelin, että nyt vauvavuosi on ohi. Totuushan on, ettei vauvasta tule taaperoa yhdessä yössä. Niilon kanssa en moiseen harhaluuloon ole uskonut hetkeäkään. Meno jatkunee melko samanlaisena synttäreiden jälkeenkin. Toisaalta, Niilo onkin hieman “vauvamaisempi” kuin veljensä aikoinaan. Vaikka hän onkin ottanut tiukan kehitysspurtin tämän vuoden puolella, en usko, että näemme ensiaskelia vielä muutamaan viikkoon. Eikä haittaa ollenkaan, tämä on niin söpö vaihe, että nautimme mielellämme vielä hetken ennen uhmaa. 😅

Niilon ensimmäinen vuosi on ollut rankka unenpuutteen, kasvun kyttäämisen, imetysvaikeuksien ja allergia- ja refluksiepäilyjen vuoksi, mutta myös eheyttävä ja voimaannuttava kokemus. Hänen myötään olen vihdoin alkanut viihtyä äidin roolissa. Vaikka teen yhtä lailla virheitä kuin aiemmin, en ole enää niin epävarma ja kohtuuton itseäni kohtaan. Olen nauttinut tästä vauvavuodesta aivan eri tavalla kuin esikoisen, ja olen onnellinen, että olen saanut ns. toisen mahdollisuuden.

Ensimmäisen puolen vuoden itkut ja vaikeudet ovat onneksi jo lähestulkoon pyyhkiytyneet mielestäni. Puolen vuoden paikkeilla Niilosta alkoi kuoriutua se suloinen hymypoika, joka hän nykyään on. Nukkumisetkin ovat pikkuhiljaa parantuneet, tosin nyt taas eletään levottomampia aikoja.

Niilon kehityksen lisäksi on ollut ihanaa seurata veljesten keskinäisen suhteen kehittymistä. Vauvavuoden ensimmäinen puolisko oli vaikea kaikille – niin myös tuoreelle isoveljelle. Mutta Niilon kasvaessa ja alkaessa muistuttaa enemmän leikkikaveria ja vähemmän parkuvaa alienia, on Leevikin ottanut hänet perheenjäseneksi. Aivan viime aikoina on veljesten välille syntynyt uudenlaista kanssakäymistä – hassuttelua ja huolenpitoa, enkä malta odottaa mitä tuleman pitää.

Onnea ihana rakas Niilo ❤️ kiitos kun teet elämästämme värikkäämpää!

Imetyksen (lähes) sietämätön vaikeus

Nyt kun toinen, ja hyvin todennäköisesti viimeinen, imetystaipaleeni on kestänyt jo hyvän aikaa ja siihen liittyviin ongelmiin on saanut etäisyyttä, haluan kertoa minun tarinani imetyksestä.

Imetys, tuo maailman luonnollisin asia, ei ole oman kokemukseni mukaan helppoa ollenkaan ja aika monta vippaskonstia on tarvittu luontoa avittamaan, jotta maitoa on tullut edes suurinpiirtein riittävästi. Imetys on aihe, joka on usein hyvin henkilökohtainen ja arka äideille, joka ei ole yksiselitteinen ja joka jakaa mielipiteitä ja aiheuttaa ristiriitoja jopa oman pään sisällä. Olen itsekin käynyt itseni kanssa lukemattomia taisteluja imetykseen liittyen.

Ennen kuin Leevi ilmoitti tulostaan en muista, että minulla olisi ollut mitään mielipidettä tai kantaa imetykseen. En muista nähneeni kenenkään koskaan imettäneen tai puhuvan asiasta. Raskausaikana aloin muun tiedon lomassa haalia tietoa vauvan ruokkimisesta ja hurahdin imetykseen jo silloin. Luin tuntikaupalla Imetyksen tuen Facebook-ryhmän keskusteluja ja yhdistyksen blogipostauksia aiheesta – tein kuten minulla on aina tapana, opiskelin teoriassa täydelliseksi. Näistä tiedoista oli toki apua, mutta ne eivät tehneet imetyksestä helppoa tai yksioikoista, ja jälkikäteen ajateltuna en tiedä olisimmeko kaikki päässeet helpommalla, jos minulla olisi ollut vähemmän tietoa.

Lapseni ovat syntyneet hyvin eri tavalla – ensimmäinen lasketun ajan jälkeen käynnistyksen kautta keisarinleikkauksella ja toinen 2,5 viikkoa etuajassa spontaanisti alakautta. Myös ensimmäiset päivät ovat olleet kuin yö ja päivä. Leevi joutui aluksi kahdeksi yöksi eroon meistä lasten teho-osastolle kun taas Niilo sai heti käpertyä kainalooni ihokontaktiin. Siltikin, suureksi pettymyksekseni, heidän imetystaipaleensa ovat olleet hyvin samankaltaisia. Sanon pettymyksekseni siksi, että oletin esikoisen imetyksen olleen niin hankalaa sektion ja ensimmäisten päivien erossa olon vuoksi, mutta kuopuksen imetys ei lähtenyt käyntiin yhtään sen sujuvammin. Tästä syystä olen melko vakuuttunut, että kohdallani on kyse jonkunlaisesta maitorauhasten vajaatoiminnasta.

Mikä siinä imetyksessä sitten on ollut niin hemmetin vaikeaa? Omalla kohdallani ongelma on ollut se kaikkein pohjimmaisin eli maidon riittävyys. Lapset ovat kasvaneet hyvin hissukseen ensimmäiset puoli vuotta – juuri sen ajan kun vauvan kuuluisi kerryttää massaa. Tilanteen ollessa päällä en ole nähnyt ongelmaa, olen kyseenalaistanut käyrät ja lääkärien huolen ja ollut varma, että lapseni nyt vain luonnostaan kasvavat näin. Voi olla niinkin, mutta nyt taas, kun alkukuukausista on aikaa, en itsekään ymmärrä omaa jääräpäisyyttäni. Leevi sai minimaalisia määriä korviketta, Niilolle en sitä suostunut antamaan, koska pelkäsin oman maitoni loppuvan sillä sekunnilla kun vauva saisi pullosta maitoa.

Molempien poikien ensimmäiset kuukaudet ovat siis menneet maidon riittävyyden kanssa taistellessa ja kasvun kyttäämisessä. Jokainen punnitus tuntui kamalalta ja viikot kuluivat epätoivoisesti tyhjää pumpaten ja vauva 24/7 rinnalla roikkuen. Join hulluja määriä vettä, söin kalsiumia ja mitä lie maidonnostatusrohtoja, tarjosin vauvalle tissiä puolen tunnin välein, imetin vähintään neljä tissiä kerralla ja pumppasin kolme kertaa päivässä. Elämässä ei ollut mitään muuta kuin huoli maidon riittävyydestä. Maidon nousu, tissien pakkautuminen, maidon suihkuaminen, liivinsuojukset, pumpatun maidon syöttäminen pullosta ja neljän tunnin imetysvälit kuulostavat kaikki aivan utopistisilta ajatuksilta, vaikka tein aivan kaiken tehtävissä olevan maidon määrän nostamiseksi. Uskoin niin vakaasti Imetyksen tuen neuvoon siitä, ettei maito lopu imettämällä ja se kyllä riittää vauvalle, kun vain imetän vauvantahtisesti.

Toivoin kovasti, että toisella kierroksella osaisin ottaa rennommin, mutta ilmeisesti hormonit tekevät päälleni jotain, kun itsepintaisesti väkisin pidin tälläkin kertaa kiinni siitä, että minun vauvani ainoa maidonlähde on äidinmaito. En ihan oikeasti todellakaan väheksy ketään, joka antaa korviketta (jos oma maito ei riitä), en itse ollut tarpeeksi vahva siihen. Tulen kantamaan syyllisyyttä siitä, että ehkä juuri sen vuoksi lapseni kasvoivat aluksi niin hitaasti. Tämä “imetyshulluus” on yksi syy siihen miksi en voi kuvitellakaan kolmatta lasta – perheemme ei yksinkertaisesti kestä enää yhtäkään tällaista imetyskokemusta.

Ajatukseni ovat edelleen hyvin ristiriitaisia ja sen takia aiheesta on vaikea kirjoittaa selkeää tekstiä. Toisaalta olen ylpeä siitä, että molemmat lapseni ovat saaneet äidinmaitoa yksivuotiaaksi asti (ja kuopus tuskin lopettaa siihen), toisaalta, kuten jo mainitsin, koen olleeni oikeasti päästäni vialla, kun olen ollut niin itsepäinen asian kanssa. Uskon, että perheemme olisi päässyt paljon helpommalla, jos olisimme antaneet lapsille korviketta (oman maitoni lisäksi) niin paljon kuin napa vetää. Toisaalta koen edelleen olevani imetysaktivisti ja puoltavani sitä ajatusta, että maito riittää kyllä kun vain imettää ja että äidinmaito on lapselle parasta. Toisaalta olen itse nähnyt ja kokenut, ettei näin aina ole ja vielä imetystäkin tärkeämpää on perheen jaksaminen.

Koska olen kerryttänyt näiden kahden imetyskokemuksen myötä valtavan määrän tietoa, koen että olisin enemmän kuin valmis toimimaan Imetyksen tuen tukiäitinä. Mutta voi olla, että ajan kuluessa tämä tulee olemaan aihe johon minun on yhä vaikeampi palata ja jonka mielellään suurimmilta osin kadottaisin kokonaan mielestäni. Ei sillä, etten olisi rakastanut ainakin osaa näistä hetkistä, mutta kuten sanottu, tämä aika on ollut hyvin intensiivistä ja stressaavaa.

Kuopus täyttää ensi viikolla vuoden (!) ja vaikka mitään suunnitelmaa tai kiirettä imetyksen lopettamiselle ei ole, koen olevani valmis jättämään tämän episodin elämästäni taakse. Tuskin koskaan saan tietää missä vika oli vai oliko mitään vikaa laisinkaan?

Hei, meillä nukutaan!

Tai on ainakin nukuttu huomattavasti paremmin viime viikkoina. Tai siis Niilo on nukkunut, Leevi jatkaa omaa sekoiluaan asteikolla kohtalainen-erittäin levoton. Joka tapauksessa tämä on tarkoittanut sitä, että me vanhemmatkin olemme saaneet hieman enemmän unta ja nyt alkaa jaksaa jo jotain muutakin kuin ainaista päiväunista haaveilua. Johan tässä on taas 10 kuukautta menty pää sumussa.

Niilon unet menivät joululomalla vielä entistäkin mahdottomammiksi – tissittelyä, kanniskelua, huutoa, venkoilua, puolelta toiselle kääntelyä ja liian aikaisia aamuja. Eräänä yönä joululomalta kotiuduttuamme menetin hermoni, olin puoleenyöhön mennessä vaihtanut Niiloa tissiltä toiselle 15 kertaa ja selvää oli, ettei kumpikaan nukkunut pätkän vertaa. Päätin siis, että kainalossa saa olla, mutta tissiä ei enää tipu ja tarjosin tuttia sen sijaan. Ensimmäiset kaksi yötä olivat melkoista huutoa, kolmantena yönä herra alkoi tyytyä kohtaloonsa ja hyväksyä tutin mukisematta. Sen jälkeen hän ei enää kaivannut edes kainaloon vaan nukkui tyytyväisenä omassa pedissään.

Nyt surkeista öistä on jäljellä enää aamuvarhaiset herätykset, mutta muuten yöt ovat muuttuneet huimasti. Parhaassa tapauksessa tyyppi herää kerran, viiden aikaan aamulla ja nukkuu useimmiten sen jälkeen vielä tunnin, täydellisenä yönä jopa pari. Välillä herätyksiä on hieman useammin, mutta useimmiten ne taittuvat tutin suuhun tökkäämisellä.

Kaikista vippaskonsteista meillä toimi siis se klassinen eli yösyöttöjen lopettaminen (ja omassa huoneessa nukkuminen). Lopettaminen ei varmaankaan olisi ollut ajankohtaista kovin paljon aiemmin, koska sen täytyi Niilon tapauksessa olla todella selkeää – makuuhuoneessa ei saa maitoa. Pari kertaa yritin pitkittää aamuja ottamalla Niilon viereenä rinnalle, mutta heti seuraavana yönä huutokonsertti oli taas pystyssä, joten muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin pitää tissi ja uni täysin erillään. Vaikka olen kuullut sanottavan, ettei yli kuuden kuukauden ikäinen vauva tarvitse yöllä ruokaa, olisi itseäni hirvittänyt lopettaa yösyötöt paljoa aiemmin kuin nyt kymmenen kuukauden iässä. Vauva on nyt n. 12 tuntia ilman maitoa ja se on aika pitkä aika aikuisellekin olla syömättä.

Edelleen pelkään milloin unet kääntyvät takaisin meidän “normaaliin” eli surkeiksi, mutta toisaalta yritän pysyä positiivisena ja ainakin nauttia tästä niin kauan kuin se kestää. Ehkä toisen lapsen ei tarvitse toistaa ihan samaa kaavaa kuin ensimmäisen? Ehkä Niilo onkin ihan hyvä nukkuja, jota vain häiritsin ainaisella tissin tuputtamisella. Noh, se nähdään tulevaisuudessa. Päiväunissakin siirryimme samassa rytäkässä kolmista kahtiin ja nekin ovat nyt useimmiten vähintään puolitoistatuntisia entisen 30 minuutin sijaan. Oi autuutta!

#%@^# refluksi

Juuri kun alkoi näyttää siltä, että Niilon allergiat (tai yliherkkyydet) alkavat helpottaa ja alamme löytää hänelle kiinteitä ruokia syötäväksi, räjähti refluksi niin sanotusti käsiin ja yöt menivät entistä karmeammiksi.

Mitä nämä karmeat yöt meillä ovat tarkoittaneet? Normaaliksi muodostuneen 2 tunnin välein heräilyn sijaan olemme Niilon kanssa heränneet viimeiset viisi (?) yötä about 15 kertaa välillä jopa 10 minuutin välein. Tällä kertaa syy on ollut selkeä, koska sen voi kuulla ja nähdä. Silent refluksi jyllää yöt päivät, mutta makuuasennossa se haittaa erityisesti – vauvaparka nieleskelee pukluja, yskii, vääntelehtii ja kiemurtelee epämukavaa oloaan. Silent refluksi on siis refluksin muoto, jossa vatsan sisältö ei tule ulos asti vaan lapsi nielee sen.

On hyvin todennäköistä, että refluksin paheneminen on allerginen reaktio johonkin ruoka-aineeseen, mutta koska se on pahentunut hieman huomaamatta, eikä ole koskaan ollutkaan kokonaan pois, en edelleenkään tiedä mikä sen aiheuttaa. Viime viikolla näytti siltä, että soija on vihdoin Niilolle ok, mutta nyt täytyy jättää se taas hetkeksi pois, koska uskon sen olevan todennäköisin vaihtoehto. Pahinta on se, ettei mikään muu kuin tissillä roikkuminen tunnu auttavan vauvan oloa. Ja mitä useammin vauva juo, sitä enemmän maitoa nousee kurkkuun eli kierre on valmis.

Refluksiin on lääkkeitä, mutta vauvoille niitä varten tarvitsee reseptin ja reseptiä varten lääkärin joka sellaisen suostuu kirjoittamaan. (Toki olen itsekin sitä mieltä, ettei turhaan pidä lääkitä, varsinkaan pientä vauvaa.) Tässä asiassa valitettavasti korostuu tämä ulkomailla asuminen. Etsin tietoa suomeksi ja kuulun suomalaisiin vertaistukiryhmiin, joista saatu informaatio ei aina kohtaa paikallisten lääkäreiden näkemysten kanssa. Onneksi olemme kuitenkin Virossa – en voi kuvitellakaan että Ugandassa (jossa lasten ongelmat ovat vakavampia ja resurssit menevät niiden ratkaisemiseen) olisimme saaneet mitään apua allergia- ja refluksiasioihin. Täältäkään en kuitenkaan ole löytänyt sellaista apua, jota olisin kaivannut. Oma perhelääkärimme ei oikeastaan usko refluksiin, mutta suostui kuitenkin vänkäämiseni tuloksena kirjoittamaan kesäkuussa reseptin Losec-nimiseen lääkkeeseen. Se ei valitettavasti tuonut apua (annostus oli puolet pienempi kuin mitä olin kuullut Suomessa annettavan). Sen jälkeen lääkäri totesi, ettei refluksia ole kun ei lääke auta. Ja tähän uskoin itsekin aina joka toinen päivä.

Tällä viikolla sain kuitenkin taas tarpeekseni ja kirjoitin sähköpostia elokuussa tapaamallemme allergialääkärille Suomeen. Ilokseni hän vastasi saman tien ja kirjoitti reseptin Zantac-lääkkeeseen ja suositteli samalla aloittamaan myös Silicea-piihappogeelin antamisen. Tuota geeliä meillä onkin ja sitä on kokeiltukin, joskaan ei johdonmukaisesti. Nyt otettiin siis se käyttöön lääkärin antaman annostuksen mukaan. Lääkkeen saaminen onkin sitten toinen juttu – tänä vuonna on ollut tarkoitus alkaa mahdollisuus ostaa lääkkeitä Virosta suomalaisella reseptillä. Mutta se ei vielä toimi, ja apteekkarin mukaan hommassa menee vielä viikkoja. Oma lääkärimme kertoi, ettei ko. lääkettä edes saa täältä eikä sitä Virossa lapsille käytetä. Nyt sitten odottelen peukut pystyssä, että eräs ihana ihminen saisi lääkkeen huomenna Suomesta tuotua. Ja että se auttaisi Niiloa, edes vähän, koska hän aivan varmasti kärsii tilanteesta minuakin enemmän.

Ehkä kuitenkin eniten ärsyttää oma venkslaaminen asiassa – “ihan varmasti on refluksi, ei tämä ole normaalia” vs. “ei tässä mitään hätää ole, kyllä me pärjätään”. Olisi pitänyt kysyä ja vaatia apua aiemmin. Miksi sitä aina vähättelee näitä asioita, kenelle todistelen pärjääväni? Miksi lääkäriin mennessä alankin yhtäkkiä kaunistelemaan asioita?

Niilon selkeiden refluksioireiden myötä olen herännyt miettimään voisiko jotain samantapaista olla myös Leevin edelleen jatkuvien heräilyjen takana? Pohdimme ja pohdimme, emme vain osaa kysyä apua, emme tiedä mistä kysyä. Pelkäämme kai, että meidät nauretaan lääkäristä ulos ja lähetetään kotiin unikouluohjeiden kera. Perhelääkärimme ei 3-vuotistarkastuksessa ollut huolissaan, koska Leevi kehittyy normaalisti. Mielestäni on aika radikaalia puuttua uniongelmiin vasta sitten, kun ne näkyvästi haittaavat lapsen kehitystä…

Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi emme löydä apua? Olisiko yhtä vaikeaa, jos asuisimme jomman kumman kotimaassa? Miksi lapsemme nukkuvat niin huonosti? Onko se meidän vikamme, olemmeko kasvattaneet heidät heräilemään? Vai onko taustalla terveyteen liittyviä ongelmia? Niin monta kysymystä, jotka ovat edelleen vastaamatta kolmen vuoden jälkeen.

Last week Niilo’s reflux got cleary worse, and I am getting so frustrated. Nothing helps, but there seems to always be a new gear with this illness. No matter how hard we try – to take it easy with solid foods, to keep diary of every bit that was put in his mouth and mine. Still we are lost. And now instead of waking up 6 times a night, we are up 15 times. Living abroad certainly doesn’t make it easier – doctors have different information than what I get from Finland and same medication is not available. I feel like I need to prove my information every time we go to doctor here, that everything I say is different from the way they do things here. And I’m not saying our ways in Finland would be better, but they are the ones I know about. Luckily we live in Estonia, not in Uganda anymore. At least it is possible to go to Finland for a doctor and get medicine from there. But it is frustrating.

I got one Finnish allergy doctor to write a prescription for medicine for Niilo – now we first wait and see if we can get the meds here and then if they help. I really really hope they do, because the situation is getting unbearable and I don’t want to see my baby suffering.

Now when Niilo’s symptoms are so clear and I am certain about the silent reflux, I cannot stop wondering whether something similar is behind Leevi’s night restlessness too. But how to find out an answer to that, how to find a doctor who takes our concerns seriously? Our own doctor said she is not worried, because Leevi develops normally. To me it sounds a bit extreme to only start worrying when a 3yo is behind in development. Maybe we haven’t just raised our concerns loud enough…? Maybe we haven’t taken the situation seriously enough.

Again these questions that have hovered over our heads for 3 years – have we caused this, have we raised our boys to become terrible sleepers? Or could there be something else behind it? I wish we’d have an answer.

Esikoisen vs. kuopuksen vauva-aika

Tässä sohvannurkkaa kuluttaessa aloin miettiä miten esikoisen ja kuopuksen vauva-ajat eroavat toisistaan tai mitä itse olen tehnyt eri lailla. Toki nyt ollaan vasta puolivälissä vauvavuotta, mutta kyllä joitakin selkeitä eroja on nähtävissä.

Ensimmäisen kanssa oli koko ajan kiire, toisen kanssa olen useasti halunnut pysäyttää ajan. Erityisesti nyt kun on pitänyt aloitella kiinteitä, olisin mielelläni vielä odottanut muutaman kuukauden. Maito on vain niin paljon helpompi ratkaisu, kuin sopivien kiinteiden seulominen ja puuron tunkeminen vauvan suuhun samaa tahtia kun se tulee sieltä ulos. En muista, että olisin Leevin kanssa ollut näin kärsimätön syöttäjä, nyt ei vaan millään jaksaisi. Kai se oli silloin ekalla kierroksella jännittävää. 😅

Esikoisen vauva-aikana kotoa lähteminen oli jotenkin hankalaa. Toki realiteetit Ugandassa ja Tallinnassa ovat hyvin erilaisia, mikä varmasti vaikuttaa asiaan, mutta kyllä ongelma oli myös pään sisällä. Vaikka en mitenkään superaktiivinen ole Niilonkaan kanssa ollut, on vauvan kanssa ulos lähteminen lasten leikkiä verrattuna “en haluu, haluun, en haluu”-uhmiksen suostutteluun. Vauva reppuun ja menoksi.

Väsymys oli ekalla kierroksella epätoivoisempaa. Kyllä, todellakin, epätoivon hetkiä on myös toisen vauvan kanssa valvoessa tullut monesti, mutta se ei kuitenkaan ole aivan jokapäiväinen fiilis. Olen oppinut nukkumaan vauva tississä kiinni ja unohtamaan huuhaat siitä kuinka vauva tulisi nukahtaa itsekseen omaan sänkyyn ja nukkua ainakin 6 tuntia putkeen. Olen myös oppinut rauhoittamaan iltapäivät vauvan ja mun yhteisille päiväunille.

Kämppä on kuin pommin jäljiltä. Toki ekalla kierroksella Ugandassa asuessa meillä kävi siivooja jopa pari kertaa viikossa, mutta olin myös aika neuroottinen siisteydestä. Nyt ei vois vähempää kiinnostaa ja siltä kyllä näyttääkin. Pyykit sentään saan pestyä, koska sillon tunnen tehneeni jotain. Harmi vaan, ettei kukaan laita puhtaita paikoilleen, joten niitä tursuaa joka nurkassa. Siivooja käy kerran kuukaudessa ja joka kerta lupaan itselleni, että siivoan ainakin kerran tai kaksi ennen kuin hän tulee seuraavan kerran. Ja hups, niin on taas kuukausi mennyt eikä kukaan koskenut imuriin saati vessaharjaan.

Minun on tällä kertaa helpompi antautua äidin ja vauvan väliseen symbioosiin. Ensimmäisen vauvavuoden aikana kipuilin välillä kovastikin sitä, kuinka kiinni olin vauvassa. Nyt se ärsyttää lähinnä silloin kun haluaisi halailla esikoisen kanssa.

Olen oppinut ottamaan omaa aikaa. Vastapainona symbioosissa elämiselle, olen potenut vähemmän huonoa omaatuntoa siitä, että tarvitsen säännöllisesti omaa aikaa. Kuntosalilla käymisestä tulee vain niin hyvä olo, etten oikeastaan välitä mikä kaaos sen 1,5 tunnin ajan kotona vallitsee (ja yleensä siellä on tottakai kaikki hyvin). Mutta kyllä tässäkin on vielä petrattavaa – joskus voisi kotonakin ollessa vain sulkea oven perässään ja ottaa hetken itselleen.

Tietynlainen hysteria on väistynyt ja leväperäisyys ottanut tilaa. “Milloin vauva on viimeksi kylpenyt? Jaa-a. Milloin tutit on steriloitu? Ehkä pari kuukautta sitten. Lelut pesty? Kai ne ennen käyttöönottoa on… Älä laita sitä suuhun, älä koske tuohon.”

Mikä sitten ei ole muuttunut? Valitettavasti kasvusta, imetyksestä ja levottomista öistä stressaaminen ei ole muuttunut. Nämä kaksi poikaa ovat kuin kaksi marjaa, sillä erotuksella, että Niilon allergiat aiheuttavat lisää päänvaivaa. Päähänpinttymäni imetyksen tärkeydestä ei päästä otteestaan, olisin toivonut olevani rennompi tämän asian kanssa tällä kierroksella. Myös jonkinasteinen suorittaminen, stressaaminen ja pingottaminen pitää edelleen pintansa, olisi kiva olla easy going mom, mutta ei musta taida tulla sellaista. 😅

I started to think what has changed between the first baby year and this second one. Of course now it’s only half way, but I have noticed some differences already.

With the first baby I was in such a hurry all the time. When does he learn this and that and so on. With second one I would have wanted to stop the time, he is growing too quickly. Especially now when we had to start solid food – boob is just so much easier than stuffing porridge in baby’s mouth at the same pace as it comes out…

On the first round it was somehow very difficult to get out of the house. Ok, we were in Uganda, which made it a bit more challenging, but it was also a problem in my head. I’m not super-active now either, but it is easier to just pack the baby in the carrier and go, without thinking too much.

Lack of sleep was more desperate on the first baby year. Of course there’s been desperate days too, but it is not the dominating feeling, now I know the deal. I have learned to sleep while breastfeeding and to dedicate afternoon for mine and baby’s nap time.

The household looks like a war zone. When Leevi was a baby I got quite neurotic about cleanliness. Now I don’t give a rat’s ass, and it shows. We have a cleaning lady coming once a month and every time after I promise myself I’ll clean sometime in between. And oops so goes another month and no one touched the hoover.

It is easier for me to adjust to mother-baby symbiosis this time. I have seen now that it doesn’t last forever and I want to enjoy it as long as it will. Only reason why it bothers me is that I cannot give as much attention to Leevi as I would like.

I have learned to take some time alone. When I have had a chance to spend some time alone, I haven’t felt as guilty about it as on the last round. After gym I feel so good that I don’t really care what kind of chaos there is at home for that 1.5h (usually it is of course totally fine). But I could still be better at taking my own time – sometimes close the door behind me at home and read a book for 30 minutes for example.

Some kind of hysteria is gone. “When has the baby bathed last time? I can’t remember. When have we sterilized the pacifiers or washed the toys? No idea… Don’t touch that, don’t put it in your mouth.”

And what hasn’t changed? Unfortunately stressing about baby’s growth, breastfeeding and the sleepless nights hasn’t changed. These two boys are like twins, except that Niilo’s allergies give some extra concern.

Me being very stubborn about breastfeeding hasn’t changed either. I hoped I could have been a bit more relaxed about it this time around.

Also overall stressing and perfectionism in certain things is still there in the back of my head. I would gladly be an easy-going mom, but I’m afraid that isn’t gonna happen. 😅

Puolivuotias Niilo

6 kuukautta ja 6 kiloa, nämä molemmat rajapyykit meidän Niilo saavutti tänään.

Maailman söpöin vauva (tottakai!), joka katselee ympäristöään aina yhtä tarkkaavaisesti suurilla sinisillä silmillään, höpöttää lakkaamatta, ihailee isoveljeään, nauraa iskän jutuille, rakastaa äitin tissiä ja pehmopupuaan. Mitä hurjempi meno, sitä kovempi kikatus, Niilo on veljensä kaltainen hurjapää.

Kuusi kuukautta unettomia öitä, stressiä ja huolta, mutta myös rakkaan söpöliinin ihailua, pusutteluhetkiä ja uuden oppimista – meille kaikille. Kaikki sen arvoista, että olemme saaneet tutustua tähän ihanaan poikaan. ❤

Onnea Niilo! Hyvä me vanhemmat!

6 months and 6 kilos, those were the milestones Niilo reached today.

Our Niilo is sincerely the cutest baby in the whole world. He is constantly monitoring his surroundings with his big blue eyes, chatting happily, admiring his big brother and smiling at daddy’s funny jokes. The harder you jump and shake, the more he laughs, Niilo is fearless like his brother. The soft side of him loves mama’s boobs and snuggling with his toy bunny.

Six months of sleepless nights, stress and anxiety, but also hours of admiring Niilo’s awesomeness, endless kisses and hugs and everyday learning something new – all of us. Getting to know this amazing boy is worth everything! ❤

Congratulations Niilo, good job parents!

Allerginen vauva

Kyllä se on nyt täyttä totta – meidän Niilolla on selkeästi allergioita. Se mille kaikelle hän on allerginen, ei ole vielä selvinnyt, eikä varmaankaan tule hetkeen selviämään, allergiatestit kun näin pienten kanssa ovat useimmiten joka tapauksessa negatiivisia.

Kuten kirjoitin alkukesästä, olen ollut koko kesän imetysdieetillä, joka aluksi oli hyvinkin tiukka. Nyt poissa ruokavaliostani ovat edelleen maito, muna, soija, nauta, kana, kaura, kaakao, kofeiini, kukkakaali ja bataatti. Perunaa ja paprikaa syön hyvin pienissä määrin, jos välttäminen on hankalaa. Kalaa kokeilin n. viikko sitten, eikä siitä yhdestä kerrasta tullut (kai?) mitään, joten uskoisin että kalaa voin silloin tällöin syödä. Selkeitä oireita Niilolle on tullut soijasta, kaurasta, bataatista, kaakaosta ja kofeiinista, muita en ole vielä ehtinyt testaamaan, koska testaaminen on hyvin hidasta. Täytyy aina odottaa oireiden paranemista ennen uutta kokeilua ja siihen voi mennä viikkojakin.

Viime viikolla matkustimme Niilon kanssa Helsinkiin arvostetulle allergialääkärille. Hän vahvisti epäilyni heti – poika on allerginen. Käynti oli tehokas ja saimme joitakin ohjeita kuinka jatkaa tästä eteenpäin, mutta jälkeenpäin ajateltuna olisin toivonut enemmän. Lääkäri oli hyvin huolissaan Niilon kasvusta (kuten he kaikki tuntuvat olevan), joten hän määräsi puuron aloitettavaksi välittömästi. Nyt olemme sitten hissukseen maistattaneet hirssipuuroa – kolmen päivän perusteella se näyttäisi sopivan. Ellei oireita ilmaannu, alamme testaamaan öljylisää loppuviikosta. Kun sopiva puuro ja öljy on löydetty, aloitamme maitohappobakteerit, kaikki kun täytyy pitää erillään toisistaan mahdollisten oireiden takia. Maitohappobakteerit olisi pitänyt aloittaa jo kauan aikaa sitten, valitettavasti meidän oma lääkärimme ei niitä suositellut enkä sitten omin päin ole uskaltanut antaa, vaikka olenkin lukenut niitä suositeltavan.

Tällä hetkellä en siis itse voi kokeilla mitään uutta ruokavaliooni, etten sotken Niilon kiinteiden aloitusta. Saa nähdä milloin seuraavaksi pääsen lisäämään ruoka-aineita. En oikeastaan kaipaa noista testaamattomista kuin suklaata, totuinhan jo vegaanihaasteen aikana siihen, etten käytä eläinperäisiä tuotteita. Soijan ja kauran menetys sen sijaan kirpaisee, vaikka näköjään niitäkin ilman voi elää. Saadessani pari viikkoa sitten maissi(tärkkelykse)n takaisin, löysin onneksi hyvän kookosjogurtin, jolla täyttää jogurtin mentävää aukkoa mahassani. Kotona kokatessani en ole ollut rajotuksista kovinkaan stressaatunut, ravintolassa käyminen on sen sijaan muuttunut melko tylsäksi ja puuduttavaksi – olen syönyt falafeleja ja hummusta enemmän kuin yhden elämän tarpeiksi. Tulevat reissut jännittävät: miten mahtaa appivanhemmilta sujua maidoton ja munaton kokkailu, tai löytääkö baijerilaisen pikkukaupungin ravintolasta mitään vihreää salaattia ravitsevampaa, ymmärtävätkö ihmiset, että en ihan oikesti voi syödä jotain jossa on vain ihan vähän kermaa tai voita. Lisäksi Niilon kiinteät stressaavat melkoisesti. Olisin mielelläni antanut hänen tutustua ruokaan huolettomasti sormiruokaillen, mutta nyt joudummekin miettimään jokaisen lusikallisen, ainakin aluksi. Toivotaan, ettei Niilo ole kovin monelle ruoalle allerginen ja pääsemme asiassa pian eteenpäin.

So we’ve got a confirmation that Niilo is allergic to some foods. How many, that is still a mystery. I started a breastfeeding diet in the beginning of the summer to know whether there’s something I eat that causes Niilo allergy symptoms (puking, green poo, rash, restless sleeping, cramps). Over the summer it has gotten clear that there is at least few things his body reacts to – soy, oat, sweet potato, cocoa and caffeine for sure. There’s also some other stuff that I’m avoiding, and it is still unclear whether those cause him something or not. These unclear things are milk, egg, beef, chicken and cauliflower. I can eat small amounts of potato and paprika, and corn in the form of corn starch at least.

It hasn’t been that difficult to avoid many of these things, as I already got used to it with the vegan challenge in the beginning of the year. At home I still find interesting things to cook, but in restaurants I’m getting pretty bored. I’ve eaten enough falafel and hummus for a lifetime. Losing soy and oat from my diet has been annoying, and I do really crave for chocolate.

Last week I decided to look for help from an allergy doctor in Finland. The visit was reassuring me that I’m not crazy, Niilo really is allergic and is suffering from the symptoms, but the visit was also very quick so I felt a bit empty after. This doctor, like our own here in Estonia, was very worried about Niilo’s growth (we are not so worried as Leevi also grew slowly) so her biggest concern was to find some solid food for him, not to find out why he cannot sleep. She adviced us to start porridge and add oil to it. But because of the allergies, we have to take it super slow. Now we’ve been testing millet porridge for few days and it looks like it might fit. Next is the oil. Then we have to start giving him very strong probiotics, which should have been started long time ago. But unfortunately our doctor didn’t think it’s necessary and I was too afraid to do it on my own. Perhaps they could have helped already…

I must say I’m worried and stressed about starting solid food for Niilo – now I have to keep count of my eating and his. And I can’t try anything new for myself anytime soon. We are travelling in 5 weeks or so, and it’s not gonna be easy to be totally milk and egg free. I’m also sad that we cannot let Niilo explore food freely by himself, but everything needs to be controlled. Hopefully these allergies aren’t as many as I fear and we can soon get back to our normal eating habits. And hopefully those nights miraculously get better soon too.

Perhe uneton

Tämä postaus on jatkoa edellisestä blogistani löytyvälle kirjoitukselle vauvavuoden unettomuudesta. Luin kirjoituksen uudestaan virkistääkseni tällä hetkellä hyvin hataraa muistiani siitä mikä meno Leevin kanssa on ollut. Samaistun tähän kahden ja puolen vuoden takaiseen postaukseen sataprosenttisesti, valitettavasti.

Niilo on alusta asti väännellyt ja itkeskellyt aamuyöt – viiden jälkeen viimeistään alkaa show, jonka perimmäistä tarkoitusta en ole vieläkään ymmärtänyt. Vuoroin olen uskonut sen olevan ilmavaivoja, refluksia tai vain haluttomuutta nukkua. Kunpa vauvat osaisivat puhua, koska minä en ainakaan tajua hölkäsen pöläystä tästä kommunikointimuodosta.

Nyt nuo muutamalla syömisellä ja varhaisaamun jumpalla selvityt yöt vaikuttavat kaukaiselta utopialta, melkein ideaalilta, verrattuna viime viikkojen tilanteeseen. Uusi normi on herätys tunnin välein alkuyöstä ja parinkymmenen minuutin välein loppuyön. Pohjanoteeraus (tähän mennessä) oli viime yö, jolloin en saanut Niiloa nukkumaan välillä 02-06. Siinä tuli muutamat turhautuneisuuden kyyneleet vuodatettua, voitte uskoa. Pidempiä päiväunia ei tämä kaveri ole koskaan nukkunut, paitsi välillä tissistä huikkaa ottaen, mutta nyt nuokin unet ovat menneet karmeaksi sähellykseksi. Että yritä siinä sit nukkua kun vauva nukkuu.

Ja jälleen kerran, kuten Leevin kanssa, olemme pohtineet päämme puhki, mikä h^*$*$&i mättää, kun yritämme tehdä kaiken niin kovasti oikein. Niilosta lähtee yöllä nykyään aivan karmea meteli, luulin ensin että mahaan tai kurkkuun sattuu allergioiden ja puklailun johdosta niin paljon. Mutta viime yönä vaikutti siltä, että kyseessä on vain tämän astetta temperamenttisemman kaverin tyytymättömyyshuuto, joka raikaa jos maitoa ei tule tissistä tarpeeksi nopeasti tai ei huvita enää maata paikallaan. Koska kun lopulta luovutimme ja iskimme valot päälle, oli kaveri yhtä hymyä…

Että mikäköhän siinä on, että kahden unta rakastavan ja (ennen) hyväunisen ihmisen lapsista tulee tällaisia levottomia duracell-pupuja, jotka eivät turhaan halua tuhlata aikaa nukkumiseen? Vai onko vika meidän nukkumistavoissamme (halusin kovasti luottaa siihen, että vauvan / lapsen lähellä pitäminen palkitsee, mutta ilmeisesti ei), minun maidossani (jonka haluan vakaasti uskoa olevan yhtä hyvää kuin kenen tahansa) vai sittenkin allergioissa (joita selvitellään torstaina lääkärin kanssa)?

Valittaa ei sais, kun on saanut kaksi ihanaa, maailman söpöintä lasta, mutta onhan tää nyt aivan perseestä…

Right now, I’m way too exhausted to translate the whole text. Again, we have created a baby who doesn’t know how to / want / or can’t sleep. You can read my text about Leevi’s baby year here. I don’t know, we don’t know, what we are doing wrong when we are so hard trying to do everything right. And don’t come saying it’ll get easier, because I know that that takes a looooong time in this family. I don’t want to complain, but oh yes, I do, because this is some f^#%#d up shit.

Ensitunnelmia kahden lapsen äitiydestä

“Kaksi menee siinä missä yksi”, tämän sanonnan lienee kuullut aika moni. Vaikka en ihan allekirjoitakaan tuota, niin näen siinä kyllä pointin. Olen huomannut asioiden lutviutuvan helpommin toisen lapsen kohdalla, ainakin näinä ensi kuukausina.

Sen sijaan voisi olla sanonta, “toinen menee vähän vasurilla”, tosin näin ei ehkä ole korrektia sanoa, varsinkaan jos perheen isä on vasenkätinen. Ja tokihan toisesta pidetään aivan yhtä hyvää huolta kuin ensimmäisestä, hieman vähemmän fanaattisesti vain. Varsinkin ensimmäisen kuuden viikon ajan tuntui, että vauva vaan tulee mukana ja kaikki huomio keskittyi esikoisen kipuiluun ainoan lapsen aseman menettämisestä. Vauva roikkui tississä lähes 24/7, mutta varsinainen haaste oli hän jonka olisi jo “pitänyt” oppia hieman itsenäisemmäksi.

Edelleen kolmen kuukauden iässä vauva sujahtaa helposti kantoreppuun ja on siinä enemmän tai vähemmän tyytyväinen samalla kun hoidat kaikenmaailman arkiset puuhat kokkauksesta vessakäynteihin. On vaikea enää ymmärtää mikä siinä esikoisen vauva-ajassa niin vaikeaa oli, tämähän on helppoa kuin heinänteko (jonka helppoudesta tai vaikeudesta minulla ei ole pienintäkään käsitystä), ainakin kun verrataan taaperoon. Vauva ei juokse karkuun, vauva ei väitä vastaan, vauvan kanssa ei tarvitse painia, eikä hänen jälkiään korjata ympäri huushollia. Jos väsyttää, isket vauvalle tissin suuhun ja itsellesi korvatulpat päähän ja suljet silmät – vauva ei karkaa sängystä tökkimään pistorasioita ja tyhjentämään kaappien sisältöjä. Ainoastaan silloin kun esikoinen satuttaa itsensä, tai jostakin muusta syystä kaipaa lohdutusta, huomaan etten taivukaan apuun yhtä helposti kuin ennen.

Esikoisen kanssa stressattiin kasvua (kuten myös tämän toisen, mutta ehkä hieman vähemmän), sterilisoitiin kaikki lattiasta kattoon, pohdittiin miten hänet saa siirrettyä pinnasänkyyn ja tavattiin tietoa kehityksestä “eikö se vieläkään käänny, milloin tulee ekat hampaat” jne. Toisen kanssa sterilisoin tutit kerran ennen ensimmäistä käyttöä, sen jälkeen homma jäi arjen jalkoihin, vaikka tutit ovat käyneet mm. esikoisen suussa. On opittu, että nukkuvan vauvan siirtely on hullun hommaa eikä moista kannata yrittääkään. Huomataan eräänä kauniina aamuna, että hei sehän hymyilee tai että kappas tyyppihän osaa jo kääntyä!

Vaikka meno on väsynyttä eikä haasteiltakaan ole vältytty ja välillä kaikki itkevät kuorossa, niin tunnen jotenkin niin sanotusti puhjenneeni kukkaan vauvan syntymän jälkeen. Kuopus sai minut tuntemaan itseni äidiksi, sillä tavalla kuin miltä kuvittelin äitiyden tuntuvan. Ennen hänen syntymäänsä olin jotenkin hukassa roolini kanssa. Tuntuu kuin toisen lapsen kohdalla kaikki olisi loksahtanut paikoilleen ja osaan olla eri tavalla äiti myös esikoiselle. Tunnen itseni vihdoin itsevarmaksi tässä roolissa ja olen ylpeä saadessani olla näiden ihanien lasten äiti.

“Two goes as well as one” is a Finnish (?) saying parents hear a lot. Even though I don’t fully agree with this, I see the point now. I’ve noticed that with second child things seem more relaxed than with the first, at least during these first months.

Instead the saying could go “the second one goes with left hand”, but I’m not sure if this is appropriate thing to say, especially when the dad is a leftie. And of course, we take as good care of the second as the first, just a little less fanatically. Especially the first six weeks felt like the baby just comes along, while we are attending attention seeking big brother, who was scared to lose his place. Baby was hanging on the boob 24/7, but the one really keeping us busy was the one who “should have” gotten already more independent.

Still at the age of three months the baby goes along in the carrier, more or less happy, while I do daily routines from cooking to going to toilet. It is difficult to see now why Leevi’s baby year seemed so challenging. Baby is so easy compared to a toddler. Baby doesn’t run away, baby doesn’t disagree, you don’t need to wrestle with him or clean the whole house after him. If I’m tired I simply lay down, put the boob in baby’s mouth and close my eyes. Baby doesn’t escape from the bed to stick his fingers in the power sockets or to empty all the closets. Only when Leevi hurts himself or otherwise needs hugs and kisses, I notice that two doesn’t go as well as one.

With the first one, we stressed about the growth, sterilized _everything_, wondered how on earth do you get the baby sleeping in his own bed and we constantly waiting for him to grow bigger. With the second one, I sterilized the pacifiers once before use Even they’ve been everywhere, for example in Leevi’s mouth. We have learnedthat moving a sleeping baby is madness and accepted he just needs to be close to someone. Weeks go by and one day you notice that the baby has learned to smile or turn without you stressing about it.

Even though we are tired and haven’t been able to avoid challenges, I feel like I’ve blossomed after getting a second child. Now I feel being a mother how I always imagined it to feel like. Before Niilo was born I was somehow lost in my new role. After he was born everything seemed to find its place and I’m better mother also to Leevi. Finally I feel confident to be a mother of these two wonderful boys.