Yksi kokemus virolaisesta terveydenhuollosta

Vielä kun asiat ovat suht tuoreessa muistissa, ajattelin kertailla kokemustani raskauden seurannasta ja synnyttämisestä virolaisessa terveydenhuollossa.

Minulta on kysytty muutamaan kertaan miten vertaisin virolaista sairaalahoitoa suomalaiseen, mutta tähän en oikeastaan pysty ottamaan kantaa kun en ole Suomessa koskaan ollut raskaana enkä synnyttänyt. Toki olen kuullut miten hommat siellä hoidetaan, mutta omia kokemuksia voi vertailla vain Saksan ja Viron välillä. En myöskään osaa sanoa miten hommat toimivat silloin kun ei voi vakuutuksen turvin käydä yksityisellä lääkärillä juuri silloin kuin huvittaa. Olen ollut niin onnekkaassa asemassa, ettei ole tarvinnut turvautua julkiseen puoleen raskaudenseurannassa (tosin uskon että se on täällä Virossa ihan samalla tasolla kuin Suomessa). Synnyttämään en sentään mihinkään yksityissairaalaan päässyt, kun ei sellaista ole täällä olemassa.

Raskauttani seurattiin Fertilitas-nimisellä klinikalla, joka on siis yksityinen lääkäriasema Mehiläisen ja muiden suomalaisten vastaavien tyyliin. Valitsin ko. klinikan, koska joku jossain sitä suositteli. Aluksi olin pettynyt saamaani palveluun – lääkäri ei ottanut huoliani tosissaan ja ensimmäinen kätilö ei osannut vastata mihinkään kysymykseen. Mutta onneksi sain ajan toiselle kätilölle, joka oli aivan ihana ja huomioonottavainen, ja hän jatkoi seurantaa synnytykseen asti. Ultraäänilaitteet olivat heillä viimeistä huutoa ja ultraavat lääkäritkin hyvin huolellisen oloisia – kävin ultraäänitutkimuksessa yhteensä kolme kertaa. Englannin kieli ei ollut ongelma kenenkään kanssa. Kätilön luona otettiin perus pissa- ja verikokeet, kuunneltiin sydänäänet ja mitattiin maha, kuten uskoisin neuvolassakin tapahtuvan.

Tallinnassa toimii kaksi synnytyssairaalaa – Pelgulinna ja ITK, jonka itse valitsin. Molemmilla sairaaloilla on hyvät englanninkieliset nettisivut, ja molemmat vaikuttivat oikein hyviltä vaihtoehdoilta. Kätilöni oli ollut ITK:ssa töissä, joten hän tunsi heidän käytäntöjään ja kätilöitään. Tämä oli suurin syy miksi valitsin ITK:n. Sairaala on myös kivenheiton päässä Leevin päiväkodilta, joten alue oli ennestään tuttu. Molemmat sairaalat panostavat luonnolliseen synnytykseen ja imetysneuvontaan, ainakin jos nettisivuja on uskominen. Synnytyssalit on varustettu hyvin kylpyammeista jumppapalloihin ja perhehuoneita löytyy. ITK:n huoneet oli juuri remontoitu, ja olivatkin ihan viihtyisiä. Erityisesti synnytyssalit tekivät vaikutuksen siisteine valoisine tiloineen. Vaikka kaikki kätilöt ja lääkärit eivät puhuneet englantia, pärjäsin kohtuullisesti englanti-viro-suomi-sekamelskalla; henkilökunta oli ymmärtäväisen oloista ja suurin osa kätilöistä mukavia. Lääkärit vaikuttivat jokseenkin koppavilta. Respa tosin oli papereidemme kanssa ihan hukassa – sisäänkirjautuminen kesti puoli tuntia, jonka aikana ehdin kärvistellä aika monta supistusta sairaalan aulassa muiden ihmisten toljottaessa… Kätilöt osastolla vaihtuivat tiuhaan enkä nähnyt ketään kahdesti. Kätilöiden neuvot myös vaihtelivat aika lailla, mutta ei se minua varsinaisesti haitannut.

Ruuhkaa ainakin ITKssa ilmeisesti on – Niilon kanssa samana päivänä syntyi 18 vauvaa. Kuulin huhua, että edellisenä viikonloppuna kaikki synnytyksen jälkeisten huoneiden sängyt olivat varattuja ja naisia vauvoineen lähetettiin odottavien osastolle. Me onneksi saimme viimeisen vapaana olevan perhehuoneen – valtavan kokoisen VIP-lukaalin keittiöineen. Hintaa huoneella kolmen aterian kera oli 60 euroa per yö. Varmasti keskustan edullisin hotelli. Olen todella onnellinen, että saimme oman huoneen, koska vietimme sairaalassa neljä yötä – se olisi ollut sietämättömän pitkä aika tällaiselle ihmiskammoiselle jossakin yhteishuoneessa. Ruoka sairaalassa oli sitä kuuluisaa sairaalamättöä – aika karmeaa, tunkkaista ja epämääräistä…

Keskimäärin sairaalassa vietetään kaksi yötä synnytyksen jälkeen, mutta me jouduimme oleskelemaan lukaalissamme peräti neljä, koska vauvan verensokerit laskivat liikaa. Neljä yötä ei ehkä muuten olisi haitannut, mutta Leevin vuoksi jokainen lisäpäivä tuntui tuskaisen pitkältä. Loppujen lopuksi olen kuitenkin iloinen siitä, että meillä oli Niilon kanssa niin paljon aikaa pesiä kahden kesken.

Virossa ei ole neuvolaa Suomen tapaan eikä kätilön kotikäyntejä saksalaisittain. Tuoreiden vanhempien tehtävänä on varata tarkastusaika perhelääkärille viimeistään kuukauden kuluessa synnytyksestä. Jos ongelmia tulee sitä ennen, voi sairaalassa käydä imetysneuvonnassa. Me kävimme ensimmäisessä tarkastuksessa kahden viikon iässä ja nyt toisen kerran kuukauden ikäisenä. Hitaanlaisen kasvun ja vatsavaivojen vuoksi seuraava aika on varattu taas parin viikon päähän. Esikoisen kanssa olisin varmaan ollut kauhuissani moisesta kontrollinpuutteesta, mutta nyt koen systeemin ihan toimivaksi. Olisin tosin tyytyväisempi, jos vastasyntynyttä ei tarvitsisi kiikuttaa normaalille pöpöjen täyteiselle klinikalle.

Kaikenkaikkiaan olen siis tyytyväinen saamaamme hoitoon, en usko että tämä eroaa Suomesta kovinkaan paljoa. Toki yksityisellä sektorilla käyminen antaa ruusuisemman kuvan.

I have been asked to compare differences between Estonian and Finnish health care system from expecting mother’s point of view. I’m however unable to do so as I have never been pregnant or given birth while living in Finland. Anyhow, I thought of writing something about the experience I’ve had here. I have to say thought that my experience is not really the same as common Estonians would have, as I don’t belong to their social security. Because of our insurance I had a possibility to choose which ever (private) clinic I preferred, but was giving birth in a normal public hospital (the only kind there is).

I chose a clinic called Fertilitas as I had heard someone recommending it. My first impression wasn’t too good as the doctor I saw didn’t seem to take my concerns seriously and the first midwife couldn’t answer my questions. Just before giving up and changing clinic, I got an appointment with another midwife who was absolutely lovely. So I stayed with her until giving birth. The pregnancy follow up was pretty standard – blood and pee tests, three ultrasounds, measuring belly and listening baby’s heartbeat.

There’s two hospitals in Tallinn for giving birth. They both have English web pages where to find all kinds of info, and they both seem to have pretty similar view on giving birth. As my midwife had worked in ITK and knew some people there, I chose that one. Hospital had pretty nice fully equipped delivery rooms and newly renovated post-natal ward. Even though not everyone spoke English I managed to communicate somehow, everyone seemed quite understanding. It took a good while to get us checked in in the hospital though, as they were totally flustered with our documents. The other patients had some morning entertainment watching me fighting contractions in the lobby for half an hour.

Apparently at least ITK is very busy at the moment – Niilo shared his birthday with 18 other babies. I heard a rumour that on the weekend before they had no free beds at the post-natal ward and had to locate the new mothers in some other units. We were lucky and got the last free family room, VIP room with our own kitchen and lots of space.

On average mothers and babies spend two nights in the hospital but we ended up staying four as Niilo’s blood sugar was a bit low. Otherwise I would have been totally fine with it, but I really wanted to get back home to Leevi. Anyway in the end it was a good opportunity to fully concentrate to the baby.

In Estonia the newborns’ go to the familydoctor for check ups – no “neuvola” Finnish style or midwife coming home like in Germany. Also the first check up should be within one month from birth, which seems like a long time. Now with second child thus is fine for me even though I would prefer not bringing my baby to a normal clinic full of all kinds of bugs. Niilo had his first check up in the age of two weeks, anotherone now with one month and next one again in two weeks because of the slowish growth.

All in all I’ve been happy about my experience so far, no complaints really. Maybe it would be different without the insurance, but I think in any case the health care in Estonia is not too different from Finland.

Advertisements

Täysiaikainen

37+0. Melkein yhtä maaginen luku kuin 40+0. Se joka ei nyt ymmärrä mistä puhutaan, lienee väärällä kanavalla. Nimittäin raskausviikoista tietenkin. Kun 37 viikkoa raskautta tulee täyteen, on mahassa kasvava pikkuihminen virallisesti täysiaikainen, kokonainen. Ainoastaan rasvaa voi pieni vielä halutessaan kerryttää, kaikki muu pitäisi olla jo paikallaan.

Vaikka olen yrittänyt ottaa iisisti ja laskea enneminkin sen varaan, että mennään lasketun ajan yli kuin ali, niin aika mahdotonta tässä on olla hötkyilemättä enää, nyt kun vauva olisi virallisesti valmis. Olen yrittänyt muistella samaa ajankohtaa edellisessä raskaudessa ja olen aika vakuuttunut, ettei minulla silloin ollut minkäänlaisia tuntemuksia. Nyt niitä tuntemuksia on lähes joka päivä – harjoitussupistuksia, sukkapuikkokipuja, menkkajomotuksia ja muita mammapalstoilta oppimiani vaivoja. Toisinaan on jopa tuntunut, että vauva ihan oikeasti poraa itseään ulos, en tosin ole ihan varma tietääkö hän mistä kohtaa tarkoitus on ulos tulla…. Toivottavasti pieni herra löytää lopulta oikean reitin. Näiden tuntemusten ansiosta olen väkisinkin alkanut miettimään, että ehkä tämä tyyppi olisi valmis hieman aiemmin kuin veljensä. Se jää nähtäväksi. (Ja oikeastihan emme tiedä milloin Leevi olisi ollut valmis poistumaan masusta, hänet kun potkittiin pihalle 4 päivää lasketun ajan jälkeen.)

Vaikka kuinka haluaisimme jo tavata pikkuveljen, olisi järkevää ja kätevää, että hän pysyisi yksiössään pääsiäisen yli. Silloin Leevin hoitojärjestelyt olisivat helpompia ja Wolfi saisi maksimaalisen hyödyn isyysvapaistaan. Näistä molemmista kuvioista ajattelin kirjoitella ensi viikolla.

Päätin palkita kroppani (ja mieleni) tähän mennessä tehdystä hienosta työstä jalkahoidolla. Kävin nyt kolmatta kertaa Sinine Salongissa Viru-hotellia vastapäätä ja paikka on osoittautunut todella hyväksi. Ensimmäisellä kerralla kampaajalla käydessäni olin skeptinen, oletin paikan olevan suunnattu, ja siten myös hinnoiteltu, suomalaisturisteille. Mutta olinkin väärässä – vaikka varmasti ainakin 50% asiakkaista on suomalaisia turisteja, on palvelu ja työnjälki silti erinomaista ja hinnatkin kohdallaan. Tykkään kovasti heidän hoitolamenyystään, joka sisältää toinen toistaan herkullisemman kuuloisia hoitoja. Lisäksi ajan on aina saanut päivän, tai kuten tänään jopa parin tunnin, varoitusajalla. Tuo taapero kun tuppaa aina saamaan megaflunssan juuri silloin kun olen jotakin etukäteen suunnitellut (niin myös tänään, mutta onneksi Wolfi piti huolta potilaasta). 80 minuuttia superrentouttavaa jalkahoitoa melkein pyyhki mielestä jälleen yhden huonosti nukutun yön ja olemattomat päiväunet. Lopusta piti huolen aurinkoinen kotimatka (ja “virkistävä” merituuli).

37+0. Almost as magical as 40+0. If you don’t understand what I’m talking about, you’re probably on a wrong page. These are of course pregnancy weeks and 37 full weeks means that the baby is ready. Most of them like to still gather some fat around, but everything else should be built by now, baby is officially full-term.

I have tried to stay relaxed, take it easy and count on the baby still staying in the belly for a few more weeks, as it is pretty likely. But it is getting harder by day, I’m so curious to meet him already! And now that he is officially ready, it is getting even harder. I’ve tried to remember these same times with Leevi, and I am pretty sure I did not have any pains or Braxton Hicks with him. But this time I’ve had many, almost every day there’s something and on some evenings it really has felt like the baby is digging his way through. I’m just not convinced he knows exactly where to come out, haha. Because of these certain feelings I’ve started to think that perhaps this little guy would be ready sooner than his big brother. We will see. (And in reality no one really knows when Leevi would have been ready as he was kicked out of his studio four days after due date.)

And even though we would all really wanna meet the little brother already, it would be wiser and easier if he’d still stay in the belly until after Easter. Then it would be simpler to have a caretaker for Leevi and it would also be better for Wolfi’s paternity leave. I thought I’d enlighten you about our plans next week.

I decided to treat my body for the good work it’s done up until now, by going for a pampering foot treatment. I’ve now visited a salon called Sinine Salong few times, and every time been very happy with their service, prices and the result. So I can totally recommend the place, even though it seems to be “the one and only” for Finnish tourists. 80 minutes of relaxing treatment almost made another shitty night and nonexistent nap disappear (Leevi’s got yet another cold). The rest was taken care by the sunny walk back home (and the “refreshing” Baltic sea wind).

Synnytykseen valmistautumista

Tällä ja viime viikolla olemme toden teolla valmistautuneet hyvää vauhtia lähestyvään synnytykseen. Siis niin paljon kuin siihen on mahdollista valmistautua, kokemuksesta kun tiedän, että asiat voivat hyvästä pohjatyöstä huolimatta mennä täysin päinvastoin. Joten tällä kertaa pyrin pitämään mielen avoinna. Synnytysvalmennuksen lisäksi kävimme sairaalakierroksella ja vauvanhoitoluennolla (joo, oli ehkä vähän ajanhukkaa se), joten sairaalan käytävät alkavat tulla tutuiksi.

Eilen rustailin synnytyssuunnitelman, tai -toivelistan, kuten sitä itse mieluumin kutsun. Synnytyksen kulkua kun on vaikea suunnitella, mutta toiveita kai saa aina esittää. Listan pointtina on kirkastaa synnyttäjälle, tukihenkilölle ja sairaalahenkilökunnalle synnyttäjän ajatukset tilanteessa, jossa ajatus ei ehkä kulje ihan normaalin lailla. Uskoisin, että kaikilla osapuolilla on mukavampaa (hah, mikä sana kuvaamaan ko. tapahtumaa), kun ollaan samalla sivulla. Pyrin tekemään listasta mahdollisimman simppelin ja selkeän, jotta sen lukeminen onnistuu kiireessäkin. Itselleni omat toiveeni kuulostavat melko itsestäänselviltä, mutta ehkä ne on hyvä kirjoittaa kuitenkin ylös. Jos ei muusta syystä, niin ainakin siksi, että pää alkaa pikkuhiljaa orientoitumaan tulevaan.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, olemme buukanneet sairaalan tarjoaman yksityiskätilön. Lähinnä siitä syystä, etten halua kommunikaatio-ongelmia, oma vironkielentaitoni kun ei ihan tällaiseen tilanteeseen riitä. Tapasimme eilen kätilömme ja kävimme toivelistan ja muutamat mieleen nousseet kysymykset läpi. Tapaamisen jälkeen olo oli varma, selkeä ja kevyt, eli mielentila synnytystä ajatellen on ainakin tällä hetkellä kohdillaan. Suurin toiveeni terveen vauvan ja äidin lisäksi on, että saisin kokea synnytyksen alkavan luonnollisesti ja toki myös päättyvän niin. Onneksi kätilöni on sitä mieltä, että ellei vauva yhtäkkiä päätä kasvaa mielettömän kokoiseksi, voimme hyvin odottaa ainakin viikon lasketun ajan jälkeen ennen mitään toimenpiteitä. Toivottavasti poitsu kuitenkin päättäisi tulla hieman aiemmin, olisin itse aika valmis jo.

Kirjoitin synnytystoivelistan myös viimeksi (ja olenpa siitä silloin vanhassa blogissa kirjoitellutkin, aika hauskaa lukea noita parin vuoden takaisia tunnelmia) – muutoksia ei muistaakseni montaa tullut, mutta tällä kertaa olen avoimempi lääkkeelliseen kivunlievitykseen. Ja skeptisempi käynnistyksen suhteen, vaikka en sitä viimeksikään varsinaisesti toivonut.

Kätilön tapaamisen ja toiveiden läpikäymisen lisäksi olen saanut aikaiseksi pakkailla sairaalakassia. Mitään kovin ihmeellistä en sinne tarvitse, parin yön vaatteet ja kosmetiikkatuotteet, mutta onhan se hyvä olla edes jokseenkin valmiina jos tulee kiireinen lähtö. Eikä niissä supistuskivuissa varmaan ajatus kulje, kun nytkin oli vaikeuksia pistää muutamaa ajatusta kasaan kassin sisällöstä. Tai voihan olla, että käy kuten viimeksi, jolloin itse jäin yllättäen sairaalaan ja Wolfin oli haettava mun kamppeet. Siksipä kirjoitin laukkuun englanninkielisen listan siitä, mitä sen olisi hyvä sisältää. Vaatteiden ja viihteen lisäksi täytyy vielä käydä kaupasta hakemassa evästä – Saksan sairaala-ajasta muistan sen kuinka naurettava oli “illallinen”, enkä halua olla nälissäni. Onneksi asumme 10 minuutin ajomatkan päässä sairaalasta , joten unohtuneet tavarat on helppo noutaa.

Olen muuten kahtena viimeisenä yönä nähnyt unta vesien menosta nukkuessani, onkohan se jokin merkki? 😀 Ainakin se on nykyään merkki siitä, että herätysten välissä olen onnistunut nukkumaan suht sikeästi – surkeimpina öinä en nimittäin uneksi.

This and last week we’ve seriously started to prepare ourselves for the birth of our second son. I mean, as much as it is possible to prepare, as we already know one thing very well – things with babies don’t usually go as you plan. In addition to the delivery training we’ve participated on a hospital tour and baby care lesson, so the hospital is getting quite familiar already.

Yesterday I wrote down my wish list for the birth – these kind of birth plans seem to be pretty common nowadays. I like to call it rather a wish list than a plan, as birth isn’t something to plan really. But you’re always allowed to throw in some wishes, aren’t you? Anyway the point is just to have the mother’s wishes loud and clear to everyone, even in the middle of the labor. It’s good to go through them with the support person before, so in case the mother is totally out of this world, someone knows what she might want. I was trying to make the list as simple and straightforward as possible, so it is easy for everyone to understand. To me right now, those wishes seem quite obvious, but who knows, maybe they aren’t obvious to everyone else.

I have mentioned before that we have booked a private midwife to join in the labor. Mainly because then I don’t need to stress about communication in an otherwise stressful situation. We met this midwife yesterday to go through my wish list, and everything is pretty clear now – I think we on the same page. My biggest wish apart from the obvious healthy baby, healthy mom, is that I would experience a naturally starting and ending labor. My midwife seemed to respect my wish, as she promised there’s no need to hurry with any procedures if me and my baby are well.

I wrote a birth wish list last time also, and this time it isn’t really that different. The biggest difference in my mind now and then is that I am more open to medical pain relief and pretty much totally against induction. Last time I really wanted to only use natural pain relief, which wasn’t perhaps the best idea, and I had no expectations about induction as I had never experienced it before.

Today I also packed my hospital bag, as much as I already could. In case Wolfi would need to deal with it like last time (I was told to stay in the hospital and Wolfi had to pick up my things) I wrote a note in English of what the bag should contain. Nothing really special there, just basic overnight things. We live so close that it is easy to pick up more clothes if necessary. In addition to clothes, cosmetics and entertainment I will still get some snacks from the shop – last time dinner at the hospital was ridiculously small. And who only eats three times a day anyway?

The last two nights I’ve dreamed about water breaking while I’m asleep, could this be a sign? At least it is a sign of better sleep quality, as on the shittiest nights I don’t dream.

Synnytysvalmennus virolaisittain

Muutama päivä sitten osallistuimme mieheni kanssa synnytyssairaalan (ITK) järjestämään synnytysvalmennukseen. Olin hyvin positiivisesti yllättynyt, että sairaala järjestää sellaista englanniksi, viron ja venäjän lisäksi. Englanniksi järjestyy myös sairaalakierros sekä vauvanhoitoinfo, joille osallistun tällä viikolla (joo kyllähän mun pitäis jo tietää tarpeeksi synnytyksestä ja vauvanhoidosta, mutta kertaus ei koskaan ole pahitteeksi). Kaiken kaikkiaan sairaalan “perhekoulun” järjestämä kurssitarjonta yllätti minut monipuolisuudellaan, joten ehkäpä uskaltaudun osallistumaan jollekin vironkieliselle kurssille vauvan kanssa.

Leevin odotusaikana, tällainen teorianörtti kun olen, kävimme kahdessa synnytysvalmennuksessa – yhdessä belgialaisen kätilön pitämässä Ugandassa ja toisessa englanninkielisessä Münchenissä. Teoriaosuudeltaan nämä kaikki kolme olivat hyvin samankaltaisia, mutta nyt saimme spesifiä sairaalakohtaista informaatiota (kivunlievityksestä, jälkihoidosta ym.), jonka takia halusinkin taas valmennukseen mennä. Suuri ero oli siinä, että virolaisessa valmennuksessa peppua ei nostettu penkistä, kun taas edellisissä hierontaa, hengitystekniikkaa ja jopa synnytysasentoja harjoiteltiin ihan käytännössä. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että me täällä pohjoisessa olemme hieman kankeampaa porukkaa? Toisaalta eipä ne hengitykset ja hierontatekniikat paljoa mieleen putkahdellut siinä edelliskerran tohinassa… Sitä vartenhan on kätilö, joka voi asiasta muistutella. Ehkäpä kuitenkin vilkaisen jonkun hengitysvideon juutuubista ennen h-hetkeä.

Valmennuksessa oli tällä kertaa meidän lisäksemme neljä muuta paria, joista yksi oli myös toista kertaa asialla. Hekin olivat edelliskerralla olleet eri maassa, joten emme näköjään ole ainoita, jotka haluavat olla etukäteen selvillä mahdollisista eroavaisuuksista. Suurin ero virolaisen ja saksalaisen sairaalan käytännöissä on ilmeisesti kivunlievityksessä – Saksassa Neuburgin sairaalassa ilokaasua ei ollut saatavilla, koska “se tekee äidit sekaviksi”, kun täällä taas se on ihan normikäytäntö. Olen asiasta hyvin iloinen, koska viimeksi olisin oikeasti kaivannut jotakin hengittelyä vahvempaa, mutta jääräpäisesti kieltäydyin pyytämästä epiduraalia. Luulen, että ilokaasulle tulee siis käyttöä.

ITK (ja ymmärtääkseni myös kaupungin toinen synnytyssairaala) pyrkii luonnolliseen synnytykseen eikä keisarinleikkausta hevillä tehdä. Niinpä minunkaan edellinen leikkaus ei täällä ole syy toiseen, vaan kovasti kaikkien suunnitelmissa on alatiesynnytys – myös minun. Olin myös oikein iloinen kuullessani, että imetystä tuetaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, lisämaitoa annetaan vain hätätapauksessa ja silloinkin hörppyyttämällä, eikä pullosta. Kuulostaa hyvältä, mutta liian naiivi en ole. Samat pyrkimykset oli ainakin teoriassa myös Neuburgin sairaalassa, käytännön kokemuksemme olikin sitten hieman erilainen.

ITK tarjoaa maksullisena lisäpalveluna henkilökohtaista kätilöä synnytykseen, jollaisen olemmekin jo buukanneet. Tunnen oloni varmemmaksi, kun tiedän etukäteen kommunikaation kätilön kanssa toimivan. Toivon, että tämä jo luo positiivisemman synnytyskokemuksen: viimeksi Wolfi pystyi toki täydellisesti kommunikoimaan sairaalan henkilökunnan kanssa (toisin kuin tällä kertaa), mutta itse tunsin oloni avuttomaksi, ulkopuoliseksi ja täysin riippuvaiseksi miehestäni – asioita jotka eivät ole edukseen synnytyksessä…

Odotan innolla keskiviikkoista sairaalakierrosta; naistenklinikan huoneet on ilmeisesti vastikään remontoitu. Toivottavasti saisimme perhehuoneen, sitä kun ei täällä(kään) voi etukäteen varata.

Few days ago me and my husband participated in a delivery training organized by the hospital I’m planning to give birth in (ITK). I was very pleasantly surprised that they actually do this, and few other events, in English, as well as in Estonian and Russian. This week I’m gonna take part in hospital tour and baby care training (I know, I should already be quite familiar with that, but there’s no such thing as too much information is there). In general the amount of courses the hospital’s family school “perekool” organizes is pretty impressive. Maybe I’ll gather my courage and participate in some Estonian one with the baby too.

When I was expecting Leevi we participated in two delivery trainings – one in Uganda and one in Munich. From theory point of view all these three were pretty much the same, but now we got detailed information about the hospital’s practices, like pain relief and post-partum care. Biggest difference between the Estonian and the other trainings was that in the one here we did not lift our butts from the seats the whole time. In Uganda and Germany trainings were more sporty, so to say. Is it possible to draw a conclusion of Nordic people being a bit stiff? On the other hand, I did not really remember anything we rehearsed when the actual situation came, that’s what midwife is for right? So I’m not sure how necessary physical exercises really are. Perhaps I’ll still do some Youtube breathing exercises before the due date, if I get really bored.

We joined the training with four other couples, from which one was also second-timer. They too had been in another country last time, so we were apparently not only ones who felt more comfortable going through these things again. The main difference in the hospital here and in Neuburg seems to be medical pain relief – in Germany laughing gas is rare and was not available, and here it is quite normal. I’m happy about it, as I would have wanted to test it already last time after just breathing and water wasn’t enough anymore.

ITK (and as I’ve understood also the other hospital in Tallinn) seek for natural birth and want to keep c-section rates as low as possible. So my previous c-section is not automatically a reason for another one, as far as everyone sees at the moment there’s no reason I couldn’t give birth normally. Also non-medical pain relief is very much promoted. I was very glad to hear that ITK is a big supporter of breastfeeding, they should have excellent counseling possibilities and they try to avoid giving any mother milk supplements. And even if they have to, they won’t give it from a bottle (which can interfere with breastfeeding). Sounds all pretty perfect, but Neuburg hospital had pretty much the same goals, and still I ended up having a very medicated labor and Leevi drinking supplement from a bottle from the day one. So I’m not being too naive this time.

As extra service ITK offers a possibility to book your own midwife, which we’ve decided to do. I feel much more comfortable knowing that I should have no communication issues in the delivery room. I hope that already that makes the whole birthing experience better. Last time Wolfi was of course able to communicate with the staff easily, but I felt pretty helpless, left out and totally dependent of my husband – things that aren’t really beneficial in this situation.

I’m looking forward for the hospital tour: the women’s clinic has been recently renovated and rooms are supposed to look pretty nice. Fingers crossed we get a family room, as it is not possible to book it in advance.

Eesti Vabariik 100

Viro täytti eilen 100-vuotta. Juhlahumuun emme oikeastaan osallistuneet, vaikka tapahtumia olisi ollut aivan kotikynnyksellä. Nuhaisen taaperon, paukkupakkasten ja laiskojen vanhempien vuoksi päädyimme seuraamaan juhlallisuuksia TVstä ja katsomaan ilotulitukset olohuoneen ikkunasta.

Vuosi sitten kirjoittelin ensimmäisiä fiiliksiäni Virosta ja Tallinnassa asumisesta ja nyt vuotta myöhemmin tuota postausta lukiessani olen melko lailla samoilla linjoilla. Mutta ehkäpä kuherruskuukausi on ohi, kun näen myös muuta kuin sen trendi-Tallinnan. Innovatiivisuuden lisäksi näen vanhanaikaisuutta. Usein tuntuu kuin olisin Suomessa 10 tai 15 vuotta sitten. Sukupuoliroolit ovat tiukemmassa kuin Suomessa, ruokakaupan valikoimassa ollaan ns. jäljessä, jätteiden kierrätys ei tunnu olevan kovin tärkeää, iso auto, kodintekniikka ja hienot vauvanvarusteet sen sijaan ovat. Viro on mielessäni monellakin tapaa ristiriidassa – täällä erilaiset ryhmät näkyvät jotenkin kovin selkeästi. Jopa ulkopuoliselle, tai ehkä juuri siksi.

Täytyy myöntää, etten ole onnistunut tavoitteessani päästä enemmän sisälle yhteiskuntaan tälläkään kierroksella. Viihdyn kyllä täällä, lukuunottamatta pitkää ja kylmää talvea, mutta en voi oikeasti sanoa tuntevani virolaisia tai virolaista kulttuuria, pintaraapaisua enempään. Niin paljon elämä keskittyy vain omaan kotiin ja perheeseen. Ja sellainen elämä on tässä kaupungissa oikein mukavaa, turvallista ja helppoa.

Joka tapauksessa 100-vuotias Viro näyttää suuntaavansa katseen tulevaisuuteen ja uskon sen olevan valoisa. Eteenpäin mennään koko ajan, sellaiseen suuntaan, josta itse, näin ulkopuolelta katsottuna, pidän. Uskon, että 110-vuotias Viro ja sen pääkaupunki tulevat olemaan entistä mielenkiintoisempia ja parempia paikkoja asua.

Joten palju õnne armas Eesti!

Estonia turned 100 years yesterday. We didn’t participate in the celebration much – just watched parade from TV and fireworks from window.

I read my post from Estonia’s last independence day and most of the thoughts are still the same. But next to that excitement has come some darker observations too. In some things Estonia is still pretty old-school, often I feel like in Finland 10 or 15 years ago. Of course considering their history it is understandable.

It is good to live here in any case – I feel safe, which seems to be my number one priority nowadays. It’s easy to be here. I feel like this is a pretty alright place to raise children, even in some things it is a bit conservative to me. I still haven’t gotten much deeper in the local culture though, this seems to be an impossible task to me. Life circles so much around home and family, that we only see a surface of the environment where we live.

Estonia to me still is future-minded and innovative too, so I am excited to see how things progress. I think Estonia and Tallinn will be even more interesting in 10 years than they already are.

So happy 100, Estonia, keep up the good work.

Lempipaikkojani: Tokumaru

Yksi aivan ehdoton lempparini Tallinnassa on japanilainen ravintola Tokumaru. Tai siis heidän ruokansa, heidän ravintolassaan olen syönyt oikeastaan vain muutaman kerran. Tokumarulla on Solaris-keskuksessa kauppakeskusravintolaksi ihan viihtyisä paikka, mutta heillä on siellä ja Balti Jaama Turgilla myös pienet take away-ravintolat. Useimmiten ruoka tulee napattua mukaan salin jälkeen Balti Jaamalta tai tilattua Woltista.

Tokumarun sushi on varmaankin parasta mitä olen syönyt, tai aivan varmasti ainakin Tallinnan parasta. Aina tuoretta, löytyy sekä klassikoita että mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia. Kaikkein hienointa on, että Tokumarun vegaaninen sushi on niin herkullista, etten edes kaipaa kalaa. Sushin lisäksi Tokumarulla on listallaan laaja valikoima muita japanilaisen keittiön herkkuja, niin lämpimiä ruokia kuin kylmiä salaattejakin, niin lihan- kuin kasvisyöjille. Heidän arkilounaansa on todella rahansa arvoinen, eivätkä hinnat muutenkaan ole kohtuuttomia.

Eli jos satut Tallinnaan ja kaipaat jotakin muuta kuin modernia virolaista, suuntaa ihmeessä Tokumaruun. Ruoka on ollut aina todella freshiä myös kotiin tilattuna, joten jos talvimyrsky yllättää niin mikset kokeilisi tätäkin vaihtoehtoa. Suosittelen vegaanista 24 palan sushisettiä. 😉

Best sushi in Tallinn is in Tokumaru. Alright, that’s a bit unfair as I have only tested a few, but just because this one’s so good, why look further! It’s not the cheapest, that’s for sure, but cheap and sushi should not be in the same sentence anyway. It’s always fresh, and always interesting.

Tokumaru has been my favorite since the beginning and now during the vegan challenge became even more so. Their vegan sushi is so good, you will not even miss that salmon or tuna and they have other vegan options too, like teriyaki tofu rice bowl. They also offer really affordable lunch deals. I could honestly eat their food if not daily, for sure weekly. Apart from sushi and vegan food, Tokumaru has a wide menu of hearty Japanese style soups and noodle dishes and many other delicious things. So this is pretty perfect place to go if you have both meat lovers and vegans in your group.

Tokumaru has a proper restaurant in Solaris shopping center and also take away points in Solaris and Balti Jaama Turg (strategically located on my route out from the gym), but we usually order from Wolt. Even delivered food is always fresh and yummy, and that must tell you something. So in case you are here, and looking for something else than that modern Estonian, I can warmly recommend this.

Mitä jäi käteen vironkielen kurssilta?

Alkusyksystä aloittamani viron kurssi tuli päätökseen juuri ennen joulua. Kurssilla edettiin siis nollasta A2-tasoon asti. Vaikka opinkin varmasti joitakin uusia asioita, tuntuu että aika vähän jäi kurssista diplomin lisäksi käteen.

Kuten mainitsin jo edellisessä kurssia koskevassa postauksessa, sain kyllä hieman lisää rohkeutta puhua viroa, mutta siihen se kurssin anti sitten tuntuikin jäävän. Ja no, okei, osaan nyt jollakin asteella taivuttaa sanoja oikein halutessani esimerkiksi kaksi kahvia. Sanastoakin kertyi varmasti jonkin verran, mutta useimmat olivat jo entuudestaan tuttuja. En oikein tiedä mitä kurssilta odotinkaan, kun kerran olen hieman pettynyt. Koin, että olisimme voineet samassa ajassa päästä paljon pidemmälle. Mutta ehkä tässä näkyy nyt se oma mokani, kun menin viro-suomi-kurssin sijasta englanninkieliselle.

Kurssin lopuksi tehdyn kokeen kirjallinen osuus oli helppo, suullinen osuus menikin sitten aivan penkin alle, enkä varmasti olisi virallista koetta läpäissyt. Tosin puolustuksekseni sanon, että suullinen osuus oli muutenkin hieman outo; opettaja näytti randomia mustavalkoista (!) kuvaa, josta olisi pitänyt kertoa viroksi mahdollisimman monella lauseella. Kuvassa oli kolme naista ostoskassien kanssa. Auttaakseen minua opettaja käski keksiä mitä naiset ovat tehneet tai mitä he ovat menossa tekemään, eli siis ihan mitä vaan. Kun en osannut oikein siihenkään vastata, käski hän kertoa mitä teen vapaa-ajallani. Että sellainen testi… Onneksi elävän elämän testeistä olen suoriutunut hieman paremmin; joulumarkkinoilla glöginmyyjä kehui kielitaitoani ja sairaalan respassa ja apteekissa pärjäsin viroksi.

Nyt jatkan opintojani liittymällä Facebookin virolaisiin äitiysryhmiin ja tutustumalla virolaiseen sairaalamaailmaan odottavan äidin perspektiivistä. Wish me luck!

Before Christmas I finished my Estonian course, and even it was a way to spend my time, I’m not sure how useful way. Surely, I learned something new, but considering the hours spent on the course I am a little disappointed – I feel like we could have gotten further in the studies in that time. Perhaps it was my own fault, not going to a Finnish Estonian course, where things would have probably moved faster. 

Anyhow, no studying is a complete waste of time, that’s still my opinion. Now I’ll continue my Estonian studies in the real world by joining some Estonian baby groups in Facebook, and getting an intensive course on hospital life in Estonia from an expecting mother’s point of view. Wish me luck!

 

 

Meidän expat-joulumme

En oikein ymmärrä sanaa joulustressi, tai ainakaan sitä miksi ihmiset stressaavat joulun järjestämisestä. Itse huomaan, että stressasin enemminkin niistä jouluista, jolloin joulua ei oikein ollutkaan. 

Miten ulkosuomalainen ja -saksalainen perhe siis pitää huolen siitä, että joulu tuntuu joululta? Koska olemme suht nuori perhe ja muuttaneet jo monta kertaa emmekä koskaan asuneet kummankaan kotimaassa, ovat jouluperinteetkin vielä hieman hakusessa. Eniten joulu kuitenkin tuntuu joululta perheen kanssa kylmässä ja pimeässä Euroopassa vietettynä. Kahdestaan Ugandan lämmössä oli hyvin vaikea päästä joulufiiliksiin. Myönnettäköön, että oma fiilikseni on myös tiiviisti sidoksissa suomalaisiin jouluruokiin – jos niitä ei ole tarjolla, ei oikeata joulua tule.

Tänä vuonna halusimme varmistaa joulutunnelman järjestämällä luonamme Tallinnassa “suuren” perhejoulun. Paikalle saapuivat minun ja mieheni vanhemmat, minun veljeni, mieheni sisko ja hänen poikaystävänsä. En stressannut joulusta etukäteen, olimme jakaneet ruokavastuuta niin, ettei minulle jäänyt paljoakaan tekemistä. Vanhempamme ulkoistimme hotelliin, jotta kaikilla olisi tarpeeksi tilaa. Uskon, että tämä päätös oli kaikkien kannalta erinomainen.

Pyhät menivät hyvin, siitäkin huolimatta että osaa meistä piinasi ikävä vatsatautivirus eikä erilaisten kulttuurien ja tapojen kohtaamisilta voinut välttyä. Ruokaa oli aivan valtavasti – kaikki suomalaiset ja saksalaiset herkut kannettiin pöytään kahtena peräkkäisenä päivänä ja kolmantena syötiin kaikki se mitä kaapeista vielä löytyi. Nyt uuden vuoden kolkutellessa ovea olemme saaneet lähes kaiken tuhottua tai pakastettua. (Tästä onkin erinomaiset lähtökohdat aloittaa tammikuun vegaanihaaste, josta kirjoittelen myöhemmin.)

Koskettavinta sen lisäksi, että perheemme jaksoivat matkustaa tänne luoksemme, oli Leevin käsinkosketeltava innostus sukulaisten läsnäolosta. Vaikka näemme melko harvoin, Leevi ei ollenkaan ujostele, vaan pistää parastaan mummien, ukkien, tätien ja enojen kanssa. Sitä on aina yhtä ihana katsella. Harmittaa jo, kun tietää kuinka pitkä aika on siihen kun seuraavaksi nähdään. 

Joulu lienee täyttänyt tarkoituksensa, olen nimittäin jo ihan valmis ensi viikolla toivottavasti koittavaan normaaliarkeen (ellei joku tauti taas iske). Peloistani huolimatta onnistuin sittenkin saamaan joulusta tarpeekseni tänä(kin) vuonna. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa 😅

This year we wanted to be sure that we’d had THE Christmas spirit in our home. So we invited both of our families here to celebrate with us. 

We haven’t managed to form much Christmas traditions by ourselves yet, as we’ve been all over the world these past five years. But I think this year was finally a beginning of something like that. Not that we could have our families here every year (shame) but we managed to bring Christmas to our home in other ways too. Perhaps it’s about a child big enough to realize some traditions or maybe it is just the magic of the cold, dark North.

We had wonderful holidays enjoying our families company – especially amazing was to watch how much Leevi loved it. Food was of course great, as this year we were able to bring all the authentic Finnish and German treats to the table. Now I’m so stuffed both with food and Christmas I don’t mind at all that it is only once a year. This is what you call success, right? 😃 

(Now, after all the feasting and meat eating (I couldn’t resist) is an excellent moment to start one month vegan challenge, which I’ll be updating you about very soon.)

SUOMI 100-blogihaaste

Suomen suuri symttäripäivä meni minulta talvilomaillessa harmillisesti aika ohi, vaikka olisin nyt Virossa saanut juhlia sitä todella hienoin menoin. Toivottavasti he jaksavat vielä tulevinakin vuosina järjestää yhtä hienoja kunnianosoituksia naapuriaan kohtaan – ja toivottavasti me suomalaiset kunnioitamme hyvin näkyvästi virolaisten 100-vuotispäivää muutaman viikon kuluttua. 

Katsoin sentään koosteen Linnan juhlista ja Helsingin ilotulitukset Yle Areenasta, ihanaa että se toimi noin helposti. Edellisinä vuosina olen kikkaillut jotain kummallista saadakseni juhlat näkyviin, en tiedä onko Yle muuttanut jotain vai enkö vain ole tajunnut Areenan hienoutta.

Päätin vielä näin jälkijälkikäteen muistaa Suomea tällä ulkosuomalaisten blogeissa kiertävällä Suomi100-haasteella, te tiedätte kuinka rakastan näitä 😃

Missä asut ja kuinka kauan olet asunut ulkomailla?

Asun Tallinnassa, Virossa, jossa olen asunut noin puolitoista vuotta. Yhteensä olen asunut ulkomailla 5,5 vuotta.

Kuinka usein käyt Suomessa? Milloin viimeksi ja onko seuraava kerta jo tiedossa?

Nyt Tallinnasta käsin käyn Suomessa melkein kerran kuukaudessa, ja Ugandassa ja Puolassa asumisen jälkeen osaan todella arvostaa kuinka helppoa, nopeaa ja edullista kotona käyminen on. Viimeksi olimme Espoossa isänpäivänä, ja seuraavan kerran menemme ensi viikonloppuna.

Mitä kaipaat Suomesta?

Kaipaan enemmän aikaa perheen ja kavereiden kanssa. Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi stressata ymmärtävätkö muut minua (esim. lääkärissä) tai käyttäydynkö kulttuurillisesti oikein. Kaipaan turvallisuudentunnetta, joka minulla oli Suomessa asuessa. Kaipaan supermarkettien absurdeja valikoimia. Kaipaan juhlapyhien perinteitä.

Lempimaisemasi Suomessa?

Helsingin keskusta-alueen merenrannat, ja sellainen täydellinen saaristolais- tai järvimökkimaisema, joka ei oikeestaan koskaan ole ollut minulle tuttu, mutta joksi suomalaisen maiseman miellän.

Miten meinaat juhlia itsenäisyyspäivänä?

Kuten aiemmin mainittu, jäi juhlinta kilistelyyn hotelli buffassa ja mahdollisimman Suomi-henkiseen asuun pukeutumiseen (sinivalkoinen mekko lomagarderobista). Ehkäpä ensi vuonna juhlimme Suomessa.

Mitä suomalaista muotoilua teiltä löytyy, ja onko joku esine tai astia, minkä haluaisit kotiisi tuoda Suomesta?

Olen siinä uskossa, että ulkosuomalaiset arvostavat suomalaista muotoilua keskimääräistä enemmän ja minullekin Suomi-tavaroiden arvo on noussut viime vuosina. Meiltä löytyy Muumi-mukeja, Iittalaa ja Marimekkoakin. En tiedä lasketaanko vaatteet muotoiluksi, olen ostanut suomalaisen Noshin vaatteita Leeville ja itselleni. Iittalan tuotteita voisin ostaa loputtomasti, jos se ei olisi rahasta kiinni, ja panostaisin mielelläni enemmän myös suomalaiseen vaatesuunnitteluun.

Mikä on rakkain tavara, minkä olet tuonut Suomesta?

Vuosien varrella olen haalinut ulkomaille oikeastaan kaiken omaisuuteni, jota ei kyllä lähtiessäni hirveästi ollut. Tunnearvollisesti tärkein on lapsuuden nalle, joka koristaa nyt Leevin huonetta. Ilahduin myös kovasti kun vanhempani saivat viime syksynä tuotua Ikeasta ensimmäiseen omaan kämppääni ostamani keittiösaarekkeen, joka oli heillä säilössä. Se on jokapäiväisessä käytössä aamiaispöytänä. On myös joitakin keittiövälineitä, joita olen kantanut mukanani kaikkialle; kunnollinen kuorimaveitsi ja pienen pieni purkinavaaja. Loppujen lopuksi minulla on kuitenkin hyvin vähän “korvaamattomia” tavaroita, siitä on aikuisiän jatkuva muuttaminen pitänyt huolen.

Mitä suomalaista ruokaa rakastat?

Pidän monista suomalaisista ruoista, kuten makaroni- ja maksalaatikosta, poronkäristyksestä, kanaviillokista ja karjalanpaistista, mutta lihansyönnin vähentämisen jälkeen en ole niitä oikeastaan kaivannut. Rakastan suomalaisia joulu- ja pääsiäisherkkuja, ja tietysti Fazerin sinistä, Missä Xiä ja kunnon salmiakkia.

Entä mitä suomalaista ruokaa inhoat?

Ei tule nyt mitään sellaista mieleen, jota olisin maistanut ja jota suoraan sanottuna vihaisin. Ennen tykkäsin mustasta makkarasta, mutta epäilen, että koskisin siihen enää. Minusta on tullut ennakkoluuloisempi (liha)ruoan suhteen viime aikoina.

Minkälaista elämää viettäisit / viettäisitte, jos asuisitte edelleen Suomessa? Tai miten se ehkä poikkeaisi nykytilanteesta?

En ole koskaan asunut perheeni kanssa Suomessa, muutin Suomesta kun aloin seurustella mieheni kanssa. On myös melko epätodennäköistä, että asuisimme Suomessa lähivuosina. Joten on hyvin vaikea kuvitella sitä tilannetta. Jos en olisi koskaan lähtenyt Suomesta, tuskin olisimme tässä tällaisena perheenä ja se on minulle täysin sietämätön ajatus. Eli muutto oli elämäni paras päätös. Jos mieheni työ veisi meidät Suomeen, menisin hyvin todennäköisesti töihin tai opiskelisin uuden ammatin. Mutta se on suunnitelmani muutenkin, heti kun tämä toinen bebe on tarpeeksi vanha. Suomessa asuessa olisin varmasti enemmän vastuussa arkisista asioista, kuten vakuutuksista, laskujen maksamisesta ja muista järjestelyistä, ja ehkä olisin aktiivisempi lasten harrastustoiminnassa kun ei olisi pelkoa kielimuurista.

Mitä pyydät aina tuomaan tuliaiseksi Suomesta?

Nykyään en usein mitään, koska Tallinnasta saa melkein kaikkea ja jos ei saa niin haen itse. Aiemmin olen pyytänyt suomalaisia lehtiä ja kirjoja, salmiakkia, suklaata, ruisleipää… Niitä kliseisiä perusjuttuja.

Mitä arvostat nykyään eniten Suomessa, mitä et ehkä osannut arvostaa ennen?

Aiemmin mainittuja asioita: turvallisuudentunnetta ja sitä, että voin kommunikoida omalla äidinkielelläni. Supermarketin valikoimaa. Luontoa, puhtautta, ötökättömyyttä. Vuodenaikoja (vaikka olen edelleen sitä mieltä, että talvi on liian pitkä). Talojen lämmitystä. Sitä, ettei tarvitse huolehtia homehtuvatko vaatteet kaappeihin. Sitä, että asiat usein hoituvat niin kuin luvattu ja ajallaan. Läpinäkyvyyttä, luotettavuutta ja reiluutta maan hallinnossa, poliisissa ym. Tasa-arvoa, ennakkoluulottomuutta. Suomalaista koulujärjestelmää, jossa lapset ovat samanarvoisia ja heillä on samat mahdollisuudet. Sitä, että lapset saavat olla lapsia. Henkilökohtaista tilaa, ihmisten vähyyttä. Olen oppinut arvostamaan myös kaurapuuroa, ruisleipää ja Fazerin sinistä, joista en ennen välittänyt.

Mikä Suomessa ärsyttää eniten?

Kateellisuus, pessimistisyys, kyynisyys. Epäkohteliaat ihmiset. Epäystävällisyys. Se, etteivät lapset saisi näkyä eikä kuulua. Minä-keskeisyys. Pitkä, pimeä, kylmä talvi.

Mikä taas Suomessa on ihanampaa kuin missään muualla?

Yöttömät kesäyöt. Alkukesän vehreys loputtoman talven jälkeen. 

Suomalaisinta minussa on…

Henkilökohtaisen tilan tarve. Rehellisyys. Jähmeys. Introverttius. Pessimistisyys (tai realistisuus). Se, että näen ihmiset samanarvoisina ammatista tai tuloluokasta huolimatta enkä ymmärrä hierarkiaa. Minun on vaikea ottaa vastaan kohteliaisuuksia tai ystävällisiä huomionosoituksia.

Olen hävennyt suomalaisia / Suomea…

Kun he törttöilevät kännissä Tallinnan laivalla ja Tallinnassa.

Mitä nykyisen kotimaasi asukkaat tietävät Suomesta?

Varmasti keskimääräistä enemmän, olemmehan naapureita. Kaikilla on Suomessa asuva kaveri tai perheenjäsen. Kuitenkin olen hieman yllättynyt siitä, ettei oman ikäsilläni virolaisilla tunnu olevan vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, kun puhutaan suomalaisista. Tai ehkä he ovat vain liian kohteliaita kertoakseen minulle. Suomesta käydään ostamassa joitakin tuotteita, joita ei Virosta saa, tai jotka ovat täällä kalliimpia. 

Kerron aina Suomesta…

Kylmästä talvesta, valoisasta kesästä, koulutuksesta, maailman parhaasta karkkivalikoimasta ja siitä, etteivät ihmiset välttämättä tarkoita olla niin epäkohteliaita kuin miltä vaikuttavat.

Kuinka usein puhut suomea?

Joka päivä poikani kanssa.

Mitä suomalaista perinnettä teillä vaalitaan?

Haluan vaalia ainakin jouluun liittyviä perinteitä; joulukalenteria, joulupukkia, joulusaunaa, jouluruokia… Myös isän- ja äitienpäivää juhlimme itselleni lapsuudesta tutuin menoin. Minä ja poikani syömme molemmat melkein joka aamu aamiaiseksi puuroa, tosin tässä on kyse enemmän mieltymyksestä kuin perinteestä. Aion kasvattaa lapseni pitämään salmiakista.

Mitä terveisiä lähetät 100-vuotiaalle Suomelle?

Toivon Suomelle ja suomalaisille lisää itseluottamusta, jotta ei olisi tarvetta vertailla meitä muihin tai pelätä muiden erilaisuutta. Olemme oikein kelpo porukkaa ja meillä on monenlaisia erinomaisia taitoja ja ominaisuuksia, ja maamme on monella tapaa aivan erityislaatuinen. Olemme päässeet nopeasti pitkälle. Nämä meidän olisi hyvä muistaa, mutta myös se, että maailmassa on monen monta tapaa tehdä asioita oikein.

I unfortunately missed this year’s big party, Finland’s 100th birthday as we were on a holiday. But I still felt like honouring my home country in some way, and I found this blog challenge to be a good way to do it.

In which country do you live and how long have you lived abroad?

I live in Tallinn, Estonia, for about 1,5 years now. Altogether I’ve lived abroad for 5,5 years.

How often do you visit Finland? 

I visit Finland very frequently now that we live so close, we go to my parents almost once a month. I really appreciate the possibility after living much further away in Uganda and Poland. 

What do you miss from Finland?

I miss more time with family and friends. I miss that I wouldn’t need to stress about communication and if I’m behaving culturally appropriately.  I miss feeling of being safe everywhere. I miss the absurd variety of stuff in supermarkets. I miss the holiday traditions.

Your favorite landscape in Finland?

The seaside of Helsinki and somewhat stereotypic archipelago or lake cabin view.

How are you celebrating the independence day?

As I mentioned I kinda totally missed the celebrations this year. Perhaps next year we’ll be in Finland. Normally I’d be watching the president’s party from TV, eating some delicious Finnish food and drinking sparkling wine. 

What kind of Finnish design you have in your home? Is there something that you’d like to bring from Finland?

I began to appreciate Finnish design more after moving abroad. We have mugs and plates from Iittala, Moomin mugs and some Marimekko. I’ve bought clothes from Finnish clothing company Nosh. If I would have unlimited amount of money I’d buy more Iittala and Finnish designers’ clothes.

What is the most beloved item you’ve brought from Finland?

I’ve managed to bring basically all my belongings from Finland. Thing with biggest emotional value is a teddy bear from my childhood, which now decorates Leevi’s room. Last autumn I finally got back my kitchen table, when my parents were able to bring it to Tallinn. We eat breakfast around it every day. In general I don’t own many irreplaceable items.

Which Finnish food you love?

I like many Finnish foods, but as they have meat in them, I haven’t eaten them much recently. I love Finnish Christmas and Easter foods, and of course Finnish chocolate and candy.

Which Finnish food you hate?

I can’t get anything really disgusting in mind, that I would have actually tasted. I would probably not touch the famous blood sausage anymore, even I used to like it. I’ve become more cautious towards food lately, especially those that have meat in them.

How would your life be like if you’d still live in Finland?

It is difficult for me to imagine how life would be if I would have not moved to Poland in 2012. Me and my husband have never lived together in Finland and I think that our family wouldn’t exist as it is now if I would have stayed. So I don’t really wanna think about that, moving was the best decision of my life. 

What do you always ask people to bring you from Finland?

Nowadays not much as I can get almost everything from Tallinn and if not I can pick it up myself. In the past I’ve asked Finnish books and magazines, candy and rye bread.

What do you appreciate in Finland that you maybe didn’t realize to appreciate before?

Earlier mentioed things: safety and being able to communicate in my own language. The supermarkets. Nature, cleanliness, absence of bugs. Four seasons (even though I still think winter is way too long). Heating in the houses. That my clothes wouldn’t mould in the closets. That things usually work as promised. Transparency, reliability and fairness in the leadership of the country. Equality and liberality. Finnish school system where every child is equal and they have same possibilities. That kids are allowed to be kids. Personal space. I have learned to appreciate also Fazer’s milk chocolate, rye bread and oatmeal porridge.

What is annoying you the most about Finland?

Jealousness, pessimistic and cynical attitude. Rude people, unfriendliness. That kids are not tolerated very well in public places. Me-centered thinking. Long, dark, cold winter. 

What in Finland is better than anywhere else?

The nightless summer nights and the greeniness of beginning of summer after a long winter.

The most Finnish thing in me is…

Need for a lot of personal space. Honesty. Icyness. Being introvert and a bit pessimistic. That I see people as equals no matter what their profession or income is, I don’t understand hierarchy. I have difficulties accepting compliments or friendly gestures.

I have been embarrassed about Finns when…

They are totally wasted on the Tallinn ferry or in Tallinn. 

What do the people of your present home country know about Finland?

Quite a lot, we are neighbours after all. Everyone seems to have family or friends living in Finland. I am a bit surprised though that Estonians of my generation don’t seem to have any strong opinion about Finns  – neither negative or positive. Or maybe they are afraid to tell me. Some people go shopping in Finland for things that are difficult or more expensive to get in Estonia. 

What I always mention when I talk about Finland…

I mention cold winter, summer nights full of light, education, the world’s best candy and that people don’t always mean to be as rude as they seem.

How often do you speak Finnish?

Every day with my son. 

Which Finnish traditions you want to keep cherishing?

I want to continue the Christmas traditions; Christmas calendar, Santa Claus (who lives in Rovaniemi, in case you didn’t know), sauna, food… Also mother’s and father’s day are important to me. Me and my son eat porridge for breakfast almost every day, but that is more about what we like than some tradition. I will raise my children to like salty liquorice. 

What would you wish for the 100 year old Finland?

I wish more confidence to Finland and Finns so we wouldn’t need to compare ourselves to others or be afraid of those who do things differently. We are decent people and we have many excellent skills and abilities. Our country is very special, we have come far in a short time. We should keep these things in mind, but also remember to appreciate other ways than our own, there’s many ways to do things right.

Pala virolaista ruokakulttuuria

Osallistuimme ystäväni kanssa eilen Viron ruokamuseon ja Viro-instituutin järjestämään ruoka-aiheiseen iltamaan. Tarkemmin ottaen illan teemana oli vürtsikilu eli pikkelöity kilohaili. Alunperin luulin ystäväni hinkua osallistua tapahtumaan vitsiksi; vaikka olenkin ruoan ystävä, ei pikkelöity kala saanut vettä herahtamaan kielelleni. Mutta ihan tosissaan tämä liettualais-puolalais-saksalainen ystäväni oli, pikkelöity kala on hänen herkkuaan. Päätin siis heittää ennakkoluulot romukoppaan ja lähteä hänen mukaansa.

Iltama järjestettiin Viron ruokamuseon tiloissa, upeassa vanhassa varastorakennuksessa lentokentän lähellä. Museo pettymyksekseni käsitti vain yhden, tällä hetkellä kilohailista kertovan “näyttelyn” eikä sinällään tosiaankaan ole matkan arvoinen. Hieman yllättäen paikalle oli meidän lisäksemme löytänyt noin kymmenen muutakin ihmistä, suurin osa heistä ulkomaalaisia, joille tapahtuma oli suunnatukin. 

Saavuin tapahtumaan tyhjin vastoin ja olinkin todella iloinen nähdessäni pöytään katetun upean juustotarjottimen sekä kantarelli- ja omenapiirakat. Vatsat täytettyämme ja hetken muiden osallistujien kanssa seurusteltuamme, alkoi illan varsinainen show, eli sen kilohailin marinointi. Saimme jokainen tehtäväksemme murskata erilaisia mausteita, mm. sinapinsiemeniä, korianteria, neilikkaa, kanelia, kardemummaa… Huumaava jouluinen tuoksu valtasi huoneen. Tämän jälkeen mausteet sekoitettiin yhteen merisuolan kanssa ja meille kaikille jaettiin pienet muovirasiat, joihin pinota kokonaisia, raakoja kaloja tarkkaan määritellyllä tavalla vuorotellen mausteseoksen kanssa. Rasiat täytettyämme saimme käskyn pitää kalat kylmässä vähintään seuraavaan iltaan asti, jolloin herkku olisi valmista syötäväksi. 

Täytyy sanoa, että vaikka tapahtuma toi mukavaa virkistystä arki-iltaan, en rehellisesti sanottuna ole ollenkaan varma, että kykenen maistamaan tuotostani. Sen verran ällöltä ajatus omissa nesteissään marinoidusta raa’asta kalasta haiskahtaa. Ehkä jos kypsentäisin kalat pannulla… Ravintolassa kiluleipä on kyllä näyttänyt kohtuullisen herkulliselta, mutta asia on eri kun olet itse valmistanut ruoan. Sama kävi aikoinaan maksalaatikon kanssa, en pysynyt maistamaan itse valmistamaani laatikkoa ollenkaan. Olen varmaan tulossa vanhaksi, kun minusta on tullut näin varovainen. 😅 Nähtäväksi siis jää kenen mahaan tämä herkku päätyy, myöskään mieheni ei hyppinyt ilosta tuliaisen nähdessään.

Mitäs paikallisia herkkuja muut ulkosuomalaiset ovat päässeet valmistamaan?

Yesterday I participated in an Estonian cooking event with a friend of mine. The topic of the event was traditional pickled fish, and honestly I was not too excited, but my friend’s excitement convinced me to join.

The event was actually really nice – we got some child-free time and met some other expats. The food we were served was actually not pickled fish, but a gorgeous cheese plate and some mushroom and apple pies. With full stomach I was a little bit more open to the idea of pickling fish, and so we got to get our hands dirty. Everyone was preparing their own little box of pickled fish Estonian style. Lovely, christmassy aroma of the spices filled the room, and stacking fish neatly in a very specified way in the box was actually pretty therapeutic. But then the reality hit back – tomorrow I was supposed to taste this stuff. Straight from the box, raw. Somehow the idea of fish pickled in its own juices does not exactly tempt my tastebuds. In a restaurant this dish does actually look edible, but it’s different when you’ve prepared it from scratch and before laying the fish on you bread you’re supposed to remove its head and intestines… So we’ll see if I manage to taste my creation, or perhaps I’ll use it in cooking. Anyhow, the evening was fun, and I look forward to the other events the Estonian Institute will organise. 😊

What kind of local delicacies have you prepared when living abroad?