Somen vertaistuesta

Uusimmasta Vauva-lehdestä sain kipinän kirjoittaa aiheesta, joka on ollut mielen päällä jo pitkään. Sosiaalisesta mediasta (minun tapauksessani Facebookista ja Instagramista) saatu vertaistuki on ollut tärkeässä asemassa elämässäni siitä lähtien, kun muutin pois Suomesta. Puolaan muuttaessa etsin Facebookista expat-ryhmiä, muita Wroclawissa asuvia ulkomaalaisia ja muita ulkomailla asuvia suomalaisia. Edelleen seuraan monia ulkosuomalaisten ryhmiä, jaan muiden kanssa koti-ikävää, kulttuurishokkeja ja ärsytystä omaa isänmaata tai asuinmaata kohtaan. Viimeisimpänä olen löytänyt apua vegaaniuteen liittyvissä asioissa. Mutta todellisen voimansa netin vertaistukiverkosto on näyttänyt vauvahaaveiden astuessa kuvaan.

Lähestulkoon heti kun olimme päättäneet lapsen olevan tervetullut, noin kolme ja puoli vuotta sitten, liityin muutamaan aiheeseen liittyvään keskusteluryhmään. Vauvamaailma oli minulle aivan vieras, ennen täysin yhdentekevä, mutta nyt yhtäkkiä niin kiinnostava ja ajankohtainen. Ympärilläni ei kuitenkaan juuri Kampalaan muuttaneena ollut oikeastaan ketään kenen kanssa jutella asiasta tai kysellä kokemuksia. Minulla ei Ugandassa asuessa ollut ajasta puutetta, joten pian olinkin jo ekspertti ties missä raskauteen ja vauvoihin liittyvissä asioissa, kiitos näiden muutaman ryhmän. Raskaaksi tulon jälkeen liityin yhä useampiin ryhmiin, joista sain vinkkejä ja tukea mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kun jutteluseuraa fyysisessä ympäristössä ei hirveästi ollut. Raskausaika tosin oli helppo, joten ihan hirveästi en joutunut silloin kyselemään.

Heti Leevin synnyttyä olikin kaikki toisin – olin hukassa imetyksen, unien, melko traumaattisen synnytyksen ja ensimmäisten päivien sekä oikeastaan vähän kaiken kanssa. Niin kuin monet muutkin samassa tilanteessa olevat. Sen lisäksi olin ulkomailla, enkä edes omassa kodissani, miehen suvun ympäröimänä toki. Mutta vailla juttukaveria, jolle olisin voinut purkaa mitä tahansa ja jolta kysyä ne tyhmimmätkin kysymykset, omalla äidinkielelläni. Vauvaryhmät auttoivat tässä tilanteessa mielettömästi, ja sain paljon, paljon tietoa esimerkiksi imetykseen liittyen. Ilman tätä vertaistukea olisi esikoisen imetystaival jäänyt hyvin lyhyeksi, virtuaalituen avulla saavutimme hienon 1-vuoden virstapylvään. Siitä en voi oikeasti kiittää yhtäkään kätilöä tai lääkäriä enkä miestäni lukuunottamatta lähipiiriänikään, vaan omaa oma-aloitteisuuttani, jääräpäisyyttäni ja ennen kaikkea Imetyksen Tuen-vertaistukiryhmää.

Myös edelleen jatkuvien huonojen yöunien kanssa painiskelu on ollut edes hippusen helpompaa, kun tuskan on saanut jakaa jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Eikä sillä ole ollut merkitystä, että nämä ihmiset asuvat toisessa maassa, enkä ole koskaan tavannut heitä. Olemme yhdessä itkeneet kidutusta muistuttavia yöherätyksiä, pohtineet mikä nukkumisjärjestely auttaisi, mikä allergia tämän saattaisi aiheuttaa, tsempanneet toisiamme mielettömästi ja myös juhlineet niitä muutamaa paremmin nukuttua yötä. Olen löytänyt vertaistukiryhmistä samanhenkisiä ihmisiä, saanut kannatusta omille kasvatusperiaatteilleni (tai kannustusta niistä turhista luopumiseksi) sellaisissa määrin, että se ei omassa pienessä tuttavapiirissäni olisi mitenkään mahdollista. Joitakin asioita on myös helpompi jakaa tuntemattomille kuin esimerkiksi omalle perheelle. Ja se, että nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, juuri tällä hetkellä, aivan samanikäisen lapsen kanssa helpottaa myös asioista puhumista.

Ongelmatonta netistä saatu tuki ei tietenkään ole – varsinkin vanhemmuuteen liittyvissä ryhmissä tunteet ovat helposti herkässä ja ruudun takaa kirjoittaessa väärinkäsityksiä tapahtuu helpommin kuin kasvotusten. Netissä on helppo roikkua tuntikausia, kiitos taskuun mahtuvan älypuhelimen. Ja joskus tieto lisää tuskaa ja hämmennystä. Olen itsekin miettinyt luottaisimmeko enemmän omiin vaistoihimme esimerkiksi vanhemmuudessa, jos meillä ei olisi niin paljon tutkimustietoa ja mielipiteitä parin klikkauksen päässä. Tietoa täytyy osata suodattaa, kuten myös riidanhaastajien provosoivia kommentteja. Ja on hyvä muistaa, etteivät kaikki ole rehellisiä. Mutta varsinkin pienemmissä ryhmissä olen kohdannut sellaista rehellisyyttä, jota on välillä kasvotusten vaikea saavuttaa. Ei ole tarvetta esittää mitään, kun muut ovat kymmenien tai satojen kilometrien päässä.

En toki missään tapauksessa sano, etteikö fyysinen tukiverkosto olisi kultaakin kalliimpaa, mutta en halua kuvitellakaan kuinka paljon haastavampaa tuen, avun ja (hyvien) neuvojen löytäminen on ollut ennen nettiaikakautta. Erityisesti omassa tilanteessani, jossa olen muuttanut maasta toiseen ja kohdannut monia eri käytäntöjä, puhelimen päässä oleva suomenkielinen vertaistukiryhmä antaa minulle turvaa. Omaa äidinkieltä ja kulttuuria kun ei mikään korvaa, vaikka meidän tapamme ei olisikaan se ainoa oikea tapa. Ja vaikka joku saattaisi sanoa, ettei lasten kasvatus siitä miksikään muutu, uskon, että kasvatamme lapsiamme aika eri maailmassa ja eri lailla kuin esimerkiksi omat vanhempamme. Siksikin on mukava kuulla kokeneiden sukulaisten lisäksi myös oman sukupolven edustajien mielipiteitä.

I’ve been meaning to write about this topic for a long time, and now that there was an article about it in the newest baby magazine, I finally decided to do it. The support that I’ve gotten from social media groups concerning living abroad, living as a foreigner in a certain country, becoming a mother, raising children to veganism has been significant in my life.

Especially when moving from country to another and having such big life changes in a short time, I would have felt much more lonely and lost with out the multiple Facebook groups I’m a member in. Some people say that social media can create loneliness, but at least in my case it has had totally opposite effect. I’ve gotten to know so many people, some of them I’ve met in real life, some of them not, but their help has been as priceless in any case.

Whenever I have a question in my mind, about almost anything, there’s bunch of people on the other side of the screen who for sure know an answer. Or whenever I feel like I’m the only one having whatever problem, they prove that I’m not alone. This has been really important especially when battling with issues about breastfeeding, sleeping or parenting in general. For example, I’m sure that I would have quit breastfeeding much much sooner, if there wasn’t an excellent Finnish group that helps with any doubts or questions. With this group’s support we reached a stunning one year milestone, that would have not happened with the (unfortunately) not-very-knowledgeable help I had from midwives and doctors.

Also living abroad and moving constantly leaves you, no matter what, somehow outside. For me support from the Finnish speaking groups has certainly helped – I understand everything, there’s no significant cultural differences or language barries. I can express myself best in my own mother tongue, and I’m able to ask the most difficult questions. Online I can find easier those people who support my views and for example my parenting methods, because even if I have friends or relatives who have children of their own, they might not think the same about things (and they don’t have to).

I’m not saying virtual support is problem-free – you must remember that the possibility for misunderstanding is bigger than face-to-face and that people aren’t necessarily honest. But at least in some smaller groups I have seen such honesty that would be hard to express even to your own partner. So in a way not really knowing each other might make us know each other even better, just in a different way. Also sometimes too much information is no good – I’ve been thinking whether I would follow my own instincts more if there wasn’t such an easy access to hundreds of opinions and research results. But still, I cannot and don’t want to imagine how hard parenting and living abroad has been before social media.

Naturally nothing can replace the friends and family that you have physically around, their opinions matter more than some stranger’s do and they can support in ways that no one can online. But especially if it is not possible to be close to those people, virtual support helps a lot.

Advertisements

Pala virolaista ruokakulttuuria

Osallistuimme ystäväni kanssa eilen Viron ruokamuseon ja Viro-instituutin järjestämään ruoka-aiheiseen iltamaan. Tarkemmin ottaen illan teemana oli vürtsikilu eli pikkelöity kilohaili. Alunperin luulin ystäväni hinkua osallistua tapahtumaan vitsiksi; vaikka olenkin ruoan ystävä, ei pikkelöity kala saanut vettä herahtamaan kielelleni. Mutta ihan tosissaan tämä liettualais-puolalais-saksalainen ystäväni oli, pikkelöity kala on hänen herkkuaan. Päätin siis heittää ennakkoluulot romukoppaan ja lähteä hänen mukaansa.

Iltama järjestettiin Viron ruokamuseon tiloissa, upeassa vanhassa varastorakennuksessa lentokentän lähellä. Museo pettymyksekseni käsitti vain yhden, tällä hetkellä kilohailista kertovan “näyttelyn” eikä sinällään tosiaankaan ole matkan arvoinen. Hieman yllättäen paikalle oli meidän lisäksemme löytänyt noin kymmenen muutakin ihmistä, suurin osa heistä ulkomaalaisia, joille tapahtuma oli suunnatukin. 

Saavuin tapahtumaan tyhjin vastoin ja olinkin todella iloinen nähdessäni pöytään katetun upean juustotarjottimen sekä kantarelli- ja omenapiirakat. Vatsat täytettyämme ja hetken muiden osallistujien kanssa seurusteltuamme, alkoi illan varsinainen show, eli sen kilohailin marinointi. Saimme jokainen tehtäväksemme murskata erilaisia mausteita, mm. sinapinsiemeniä, korianteria, neilikkaa, kanelia, kardemummaa… Huumaava jouluinen tuoksu valtasi huoneen. Tämän jälkeen mausteet sekoitettiin yhteen merisuolan kanssa ja meille kaikille jaettiin pienet muovirasiat, joihin pinota kokonaisia, raakoja kaloja tarkkaan määritellyllä tavalla vuorotellen mausteseoksen kanssa. Rasiat täytettyämme saimme käskyn pitää kalat kylmässä vähintään seuraavaan iltaan asti, jolloin herkku olisi valmista syötäväksi. 

Täytyy sanoa, että vaikka tapahtuma toi mukavaa virkistystä arki-iltaan, en rehellisesti sanottuna ole ollenkaan varma, että kykenen maistamaan tuotostani. Sen verran ällöltä ajatus omissa nesteissään marinoidusta raa’asta kalasta haiskahtaa. Ehkä jos kypsentäisin kalat pannulla… Ravintolassa kiluleipä on kyllä näyttänyt kohtuullisen herkulliselta, mutta asia on eri kun olet itse valmistanut ruoan. Sama kävi aikoinaan maksalaatikon kanssa, en pysynyt maistamaan itse valmistamaani laatikkoa ollenkaan. Olen varmaan tulossa vanhaksi, kun minusta on tullut näin varovainen. 😅 Nähtäväksi siis jää kenen mahaan tämä herkku päätyy, myöskään mieheni ei hyppinyt ilosta tuliaisen nähdessään.

Mitäs paikallisia herkkuja muut ulkosuomalaiset ovat päässeet valmistamaan?

Yesterday I participated in an Estonian cooking event with a friend of mine. The topic of the event was traditional pickled fish, and honestly I was not too excited, but my friend’s excitement convinced me to join.

The event was actually really nice – we got some child-free time and met some other expats. The food we were served was actually not pickled fish, but a gorgeous cheese plate and some mushroom and apple pies. With full stomach I was a little bit more open to the idea of pickling fish, and so we got to get our hands dirty. Everyone was preparing their own little box of pickled fish Estonian style. Lovely, christmassy aroma of the spices filled the room, and stacking fish neatly in a very specified way in the box was actually pretty therapeutic. But then the reality hit back – tomorrow I was supposed to taste this stuff. Straight from the box, raw. Somehow the idea of fish pickled in its own juices does not exactly tempt my tastebuds. In a restaurant this dish does actually look edible, but it’s different when you’ve prepared it from scratch and before laying the fish on you bread you’re supposed to remove its head and intestines… So we’ll see if I manage to taste my creation, or perhaps I’ll use it in cooking. Anyhow, the evening was fun, and I look forward to the other events the Estonian Institute will organise. 😊

What kind of local delicacies have you prepared when living abroad?

Takaisin synttäribileisiin

Tässä sairas”vuoteen” (Leevillä on vuosisadan flunssa, mutta ei hän kyllä siltikään vuoteessa pysy) vierellä ajattelin kerrata viime viikonlopun jokseenkin hilpeitä synttäritunnelmia.

Meillä oli lauantaina ihanat juhlat, siitäkin huolimatta, että Leevi heräsi ehkä 101 kertaa juhlia edeltävänä yönä. Ehkäpä se oli jollain lailla hyväkin asia, olin nimittäin todella tehokas väsymysmaniassani… Juhlijoita oli kokonaista 34 kappaletta, joten vanhempieni kompakti tupa oli täynnä. Olimme päättäneet porrastaa vieraiden saapumista ilmoittamalla heille eri aloitusajat, ja tämä oli oikein hyvä päätös. Mitään kaaosta ei päässyt syntymään (jos ei lasketa smoothiekakun sulamista pöydälle…) eikä kukaan saanut paniikkikohtausta. 

Tarjoilussa ei ollut varsinaista teemaa, jollei hyvää ja helppoa lasketa sellaiseksi. Äitini valmisti muutamia juttuja etukäteen pakkaseen, karjalanpiirakat ja pretzelit ostimme valmiina, kakut valmistin päivää ennen ja isäni toimi melonipäämestarina. Halusin kakkujen olevan mahdollisimman terveellisiä, mausta tinkimättä, jotta sankari sai syödä niitä juuri niin paljon kuin halusi (meillä on vielä tiukahko linja Leevin sokerin syönnissä). Tein jo Wolfin synttäreillä menestykseksi osoittautunutta suklaakakkua, johon ei tule lainkaan jauhoja, valkoista sokeria eikä maitoa (paitsi tässä tapauksessa kuorrutuksen suklaan muodossa). Väliin laitoin persikkaviipaleita, ne raikastivat kakkua kivasti. Epäilin vielä tällä toisellakin kerralla kakkua tehdessäni voiko tämä tosiaan olla hyvää, mutta kyllä se vaan oli! Kaksi kokonaista kakkua katosi parempiin suihin, joten en ollut ainoa, joka siitä piti. Toisin kävi smoothiekakun, joka kyllä maistui hyvältä, mutta jonka valuva ulkomuoto ei houkutellut kovinkaan montaa vierasta… Kokeilin tällä kertaa tehdä kakun vegaanisena, eli agar agarilla hyydytettynä, ja aluksi se näyttikin lupaavalta. Valitettavasti kakku alkoi pikkuhiljaa sulamaan (jopa jääkaapissa) ja meni pöydällä aivan mössöksi. Tästäkin huolimatta sanoisin, että tarjoilut olivat onnistuneet, vaikkakin ruokaa jäi aivan hirveästi yli – olimme ilmeisesti varautuneet 60 vieraaseen 30 sijaan. 

Koristeet jäivät ilmapalloihin ja serpentiiniin, sen enempää en jaksanut päätäni vaivata tänä vuonna. Uskoisin, että niitä teemasynttäreitä saadaan kyllä viettää tulevina vuosina ihan tarpeeksi.  

Leevi nautti ihmisten seurasta, hälinästä ja leikkikavereista silminnähtävästi, eikö vierastanut ollenkaan. Ihan jo tämänkin vuoksi haluan järjestää näitä juhlia jatkossakin, ja onhan se itsellekin kiva nähdä ystäviä ja sukulaisia, vaikka juhlien järjestäminen onkin aikamoista puuhaa. (Oikeastaan tykkään siitä, kunhan langat pysyvät käsissä.) Muutama Leevin vanha tarhakaveri pääsi paikalle, ja oli ihan kuin pojat eivät olisi erossa olleetkaan! Tottakai Leevi oli innoissaan myös uusista leluista ja kirjoista, jotka ovatkin olleet erinomaista ajanvietettä tässä kotona sairastaessa.

Let’s go back to Leevi’s birthday party for a bit – all in all it was a great success. We had more than 30 guests in a pretty small space but we told people to come at different times so it didn’t get way too crowded. At least not to my opinion. Kids didn’t get as restless as I was afraid, so it went pretty smoothly from beginning till end.

We had plenty of food, way too much actually, but at least we didn’t need to stress that it would run out. My mom had prepared some things in advance to the freezer and I prepared chocolate and smoothie cakes the day before. My dad was the melon head artist and Wolfi emptied Lidl from pretzels. I wanted to keep the food selection somewhat healthy, so that Leevi could also eat anything as much as he wanted (we have kept quite strict line on his sugar intake). Despite the “healthiness” everything was super tasty, especially the amazing chocolate cake that didn’t consist any flour, milk or white sugar (except for the chocolate in the topping). The recipe is actually so weird I still can’t believe it tastes so good – it’s basically made of bananas, eggs, dates and sugar free cocoa powder. Only flop was the smoothie cake – I tried to make a vegan version by using agar agar instead of gelatine, but it started to melt, and looked pretty awful. It was tasty though, but we had to eat the whole second cake on Sunday by ourselves…

Leevi clearly enjoyed the party even we had hardly any sleep the night before. He was having fun playing with the guests and the new toys. Particularly funny was to look at him playing with his old friends – looked like the boys were never separated! Also I enjoyed the party, I really like organizing these, even though it does get stressful at times. I just try to keep it simple, no complicated food or decoration, more important is that everyone can relax. 

Uusien ystävyyssuhteiden luomisesta

Kuinka ulkomailla asuva suomalainen kotirouva on onnistunut löytämään uusia sosiaalisia kuvioita? Tällä hetkellä sanoisin, että ihan hyvin, ainakin olen tehnyt täyskäännöksen Ugandan ajoista. Kuten olen jo (monesti?) aiemmin maininnut, en ole sieltä sosiaalisimmasta päästä vaan viihdyn enimmäkseen itsekseni tai perheeni seurassa. Mutta toki muutama kaveri on aina hyvä olla, vaikka minulla onkin taipumusta sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuvaan krapulaan (jolla ei ole tekemistä alkoholin kanssa). Olen nyt viime aikoina pyrkinyt panostamaan uusien tuttavuuksien löytämiseen erityisen paljon.

En ole koskaan ollut kovin hyvä pitämään yllä ystävyyssuhteitani. Mielestäni olen kuitenkin ihan ok tyyppi ja luotettava ystävä, mutta useimmat ystävyys- ja kaveruussuhteeni eivät ole kestäneet muutamaa vuotta kauemmin. (Vika lienee siis kuitenkin minussa, en kylläkään osaa asiaa sen enempää analysoida.) Osaan tarvittaessa sosiaalisen, iloisen, ulospäinsuuntautuneen kaikkien kaveri-roolin, ja olen ihan kohtuullienn kuuntelija eikä minun varsinkaan nykyään ole vaikeaa heittää läppää tuntemattomien kanssa. Mutta ystävyydessä olen kieltämättä kranttu. Jos ei heti nappaa, niin en jaksa kovin kauaa yrittää. Samahan se tietysti on parisuhteessakin, miksi sitä ystäväkseen siis ottaisi tyyppiä, jonka kanssa vietetty aika vie enemmän energiaa kuin tuo? Tuntuu kuitenkin, ettei minulla ole oikein koskaan napannut kenenkään kanssa (ellei aviomiestä lasketa), ainakaan ensihuuman tai alkoholinhuuruisen biletyksen yli. Ystävyyssuhteeni eivät ole kantaneet elämänmuutosten yli. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut mieheni lisäksi ystävää, jolle voisin kertoa kaiken, avoimesti ja rehellisesti. Edelleen kuitenkin toivon, että tuolla jossain olisi joku, jonka kanssa vanhana muistella kuinka naiiveja ja nuoria silloin kolmekymppisinä oltiinkaan. Ja joka olisi tukena niinä (harvoina) hetkinä kun miehen pärstä ärsyttää.

Olen sosiaalisen median suurkuluttaja ja se on varsinkin äidiksi tulon jälkeen paikannut tätä luottoystävän mentävää aukkoa. Surullista ehkä, mutta olen suurimmaksi osaksi kuitenkin melko tyytyväinen. Suurimmassa roolissa on ollut Facebookin äitiryhmät, joista olen vieraassa maassa asuessa saanut mielettömästi tukea ja turvaa, neuvoja ja nauruja. En ole kuitenkaan koskaan tavannut ketään näistä äideistä. Eikä sielläkään tee mieli vuodattaa ihan kaikkia syvimpiä tuntojaan.

Muuttaessamme tänne Tallinnaan tein päätöksen, että pyrin aktiivisesti hommaamaan uusia tuttavuuksia. Mutta miten ihmeessä se onnistuu kotiäidiltä maassa, jossa naapuria ei tervehditä ja leikkipuistossa toisilleen puhuvat korkeintaan taaperot, jotka eivät ymmärrä kulttuurin kirjoittamattomien sääntöjen päälle? No Facebookin avulla tietenkin! (Tämä ei ole maksettu mainos, vaikken pientä kontribuutiota pistäisikään pahakseni.) Se oli itse asiassa todella helppoa, meitä “yksinäisiä” (expat)kotivanhempia kun näyttää olevan muitakin. Perustin ryhmän lasten leikkitreffeille, mutta oikea syy oli saada aikuiset ulos kodeistaan ja juttelemaan toisilleen. Ryhmään halusi välittömästi yli kuusikymmentä ihmistä ja olen sen kautta tutustunut paremmin sekä seinänaapuriimme (heh) että muutamaan muuhunkin vanhempaan. Harmillista vain, että ne potentiaalisimmat ystävätyypit menivät ja muuttivat jo pois. Expat-elämän kirouksia…

Onnekseni Wolfi on saanut kaksi uutta kollegaa, joiden vaimot vaikuttavat ihanilta tyypeiltä (ja on ne kollegatkin ihan jees). Jospa sittenkin uusi ystävä löytyisi hieman perinteisemmin? Alku vaikuttaa lupaavalta; toisen vaimon kanssa olemme käyneet jo viettämässä tyttöjen iltaakin, ja juttua riittää niin, että aika loppuu aina kesken. Kunhan en nyt itse vain sössisi tätä orastavaa suhdetta epärealistisilla odotuksilla, tai sillä sosiaalisella krapulalla.

How does a stay-at-home-mom find new friends in a country where saying hello to your neighbor is overrated and talking to a stranger at the playground is a sign of mental illness?

I’ve not been very good in friendships, I must admit. I seem to have a problem holding on to my friends, it’s been like that since I was a child. I don’t know exactly what it is, it has not been intentional. I do enjoy my own company very much, but every now and then I get jealous looking at the groups of friends laughing in the park or having fun friends-night-out. So when we moved to Tallinn I decided to change something, I decided to find new friends.

As I was already heavy user of social media (aka Facebook) I started a group for toddler play dates. Kids, what a perfect excuse for adults to find new people to talk to. The group had immediately over 60 people, so apparently somewhere there in the suburbs of Tallinn is someone else needing a friend too. I organized some play dates along the spring and met quite a few people. Unfortunately the most promising ones (to be my new BFF) already moved away. Expat life’s cursing…….

Luckily Wolfi got two new colleagues this autumn and their wives seem like wonderful people (the colleagues are alright too). Maybe I’ll find a new friend in more traditional way after all? It does look promising so far: with one of the wives I already had a girls-night-out and it was difficult to stop talking and go home to sleep. Fingers crossed I won’t mess this one up. 😉

 

Lempipaikkojani Tallinnassa: Kohvik Komeet

Serkkuni oli täällä viikonloppuvisiitillä ja olimme sopineet käyvämme maanantailounaalla. Paikaksi valikoitui Kohvik Komeet Solaris-keskuksen yläkerrassa, joka jo heti ensimmäisellä kerralla jäi hyvin positiivisena kokemuksena mieleeni (välihuomautus: kohvik täällä ei tarkoita suinkaan pelkkää kahvilaa vaan yleensä niistä saa ihan kunnon sapuskaa). Viimeksi kävimme perheen kesken vain kahvilla, nyt tosiaan syömässä hieman tukevammin.

Komeet pääsi suosikkilistalleni ihanan raikkaan ja kotoisan sisustuksen, mielenkiintoisen ruokalistan, herkkuja notkuvan kakkuvitriinin  ja mahtavan näköalaikkunan ansiosta. Avokeittiön ansiosta halukkaat voivat tarkkailla ruoan valmistusta. Täällä on kaikki mitä tarvitsen. Vege- ja vegaaniruokavaliota noudattaville ja lapsille löytyy omat herkullisen kuuloiset menut: en itse asiassa päässyt vegemenua pidemmälle, sieltä kun jo löytyi niin monta mielenkiintoista vaihtoehtoa. Tällä kertaa tilasin tarjoilijan suositteleman kookoscurryn punaisella riisillä, mutta en malta odottaa milloin pääsen kokeilemaan kaikkia muita vaihtoehtoja. Palvelu on virolaisittain tehokasta ja asiallista, mutta ei missään tapauksessa liian ystävällistä. 😉 Hinnat eivät ole Tallinnan edullisimmat, mutta annokset ovat isoja. Ja kakkupalat hyvin kohtuullisen hintaisia, kuten täällä yleensäkin. Tallinna on kakuille (ja suklaalle) person paratiisi, tähän mennessä parhaimman näköiset kakkutiskit Komeetin lisäksi olen bongannut Cafe Mademoisellesta, Gustav Cafesta, Revalista ja F-Hoonesta. Kilpailu on kovaa ja uskon, että löydän vielä monen monta kakkusuosikkia (vaikka en edes ole erityisen perso kakuille). Komeetin mukaamme ottamat mansikka-pistaasi- ja geisha-kakut olivat kyllä omaa luokkaansa!
Onneksi Kohvik Komeet sijaitsee samassa rakennuksessa vakiokuntosalini kanssa ja matkan varrella Leevin hoitopaikkaan – mulla on siis monenmonta mahdollisuutta käydä testaamassa ruokalista läpi (ja ehkä niitä kakkujakin silloin tällöin).

One of my favorite casual restaurants in Tallinn is Kohvik Komeet in Solaris shopping center. It’s not the common food court joint, but a proper restaurant on top of the building. I love the cozy, quite Scandinavian deco, large delicious sounding menu and huge window covering the whole wall from which you can follow city life from bird’s point if view. And the cakes, they are among the best in Tallinn, where competition on this field is fierce. You can also find mouthwatering cake selection from at least Cafe Mademoiselle, Gustav Cafe, Reval and F-Hoone. Estonia is cake lover’s paradise. Anyway, back in today’s topic: last time I ate coconut curry with red rice, hearty yummy bowl of goodness, that would have been enough for two. Actually this time I couldn’t even get pass the vegetarian menu (yes, there is separate menu for vegetarians and vegans), already there was so many options. Can’t wait to get back to try all of them! Prices aren’t the lowest here, but portions are big. Service is, as in Estonia usually, cool, efficient and no-nonsense.
Luckily this place is in the same building with my gym and very close to Leevi’s daycare, so I have many opportunities to go through the menu. 😛

Mama on the loose

Yesterday I had my long waited free night, when my husband promised to take care of Leevi and I took off to Helsinki to meet my friends from the university (which we started almost a decade ago, crazy!). Quite funny feeling to travel all by myself.

What a fun night it was, to meet everyone after such a long time and just talk about good old times and hopefully update each other about some new stuff too. Amazingly we are all very well preserved (healthy lifestyle, someone said 😉), looking as good as ever! Way too much alcohol was consumed though, as always. But I did manage to get back to my hotel around 2am and get some sleep before hotel breakfast. Loooong, lazy brekkie with Helsingin Sanomat, what a treat!

Despite of the tiny weeny hangovery feeling, I checked out after 11 and had time to take care of some business: to pick up a new baby wrap and a book of international relations to inform myself whether this is the field I’d be interested to study. 

Now I’m parked to Burger King at the ferry for some serious hangover curing stuff 🙈
And missing my boys terribly, very glad to see them soon! ❤💙💚💛💜

Ystävätreffit V:ssä

Vihdoin pääsin testaamaan jossei nyt maailman niin vähintäänkin maankuulua Vegan Restauran V:tä, sehän kun tunnetusti on täyteen varattu. Ehkä talvisella torstai-iltapäivällä oli tekemistä sen kanssa että pöytiä oli vapaana useampikin.

Parasta tässä torstaissa ei kuitenkaan ollut V:n ruoka vaan ihanan virkistävä tapaaminen vanhan ystävän kanssa. Elämä on vienyt meitä ammattikoulun jälkeen eri mantereille ja muutenkin eri suuntiin, mutta oli mahtavaa huomata että juteltavaa riitti tuntikausiksi emmekä ehkä sittenkään ole niin kaukana toisistamme kuin olin luullut.

Ja siitä ravintolasta: oli se ihan jees, maistuvaa ruokaa, ystävällinen ja nopea palvelu, edulliset hinnat. Mutta täytyy sanoa että kaiken hypetyksen jälkeen olin odottanut jotain hieman fancympää. Jotain sellaista josta itse saisin uusia ideoita, nyt mielikuva jäi tasolle “olisin osannut tehdä tämän itsekin”. Mutta juurikin hintojen ja tietysti keskeisen sijainnin vuoksi voin mennä uudestaan, jos tarve tulee. Tallinnassa on vaan niin monta kivaa paikkaa etten tiedä tuleeko tarvetta lähiaikoina.

Finally I got test the world, okay, Estonia-famous Vegan restaurant V. Even though food was tasty and very affordable, service friendly and fast, I did not get the “wow” I was expecting after all the hype. The best part of the experience was meeting an old friend, and noticing that even we’ve both come far from where we first met and gone quite different paths, we still have a lot to talk about and maybe we aren’t so much apart after all.